Disney klassikot 25: Hiidenpata

Hiidenpata ei ole koskaan kuulunut mitenkään erikoissuosikkeihini. Hämärä muistikuva ensikatsomisesta on ihan pikku lapsena Kuusamossa ukin ja mummin luona ja että video oisi silloin 90-luvun alkupuolella lainattu jostain paikallisesta videovuokraamosta. N. 8 vuotiaana  sain tämän vhs-kasetin käteeni  (1999?) ja ainoa juttu mitä tiesin tästä elokuvasta silloin oli, että tällä on ollut disneyn klassikko animaatiosta korkein ikäraja k10, joten vähän pelotti katsoa tätä silloin.  Olen tämän katsonut useita kertoja lapsuuden jälkeen, mutta aina elokuva on jäänyt minulle etäiseksi. En tiedä lainkaan mihin tämä tarina pohjautuu, joten ehkä se vaikuttaa asiaan.

Pidän tarinan usvaisesta alusta ja realistisista taustoista. Hiidenpatakin on oikean padan näköinen, metsä ja linna uskottavia. Linna on kuitenkin vähän liiankin realistinen värityken harmaa-musta-ruskea takia, minkä vuoksi se on tapahtumapaikkana tylsänoloinen, eikä näytä kiinostavalta. Elokuvan viimeinen kuva on kaikista kaunein ja idyllisin.

Hiidenpata elokuvan suomenkilinen vanha juliste

Hennikki possu on todella suloinen ja Hennikki on ihana nimi possulle. Aika erikoista että juuri possulle annetaan tämmöinen erityiskyky, kun possut kuuluu enemmänkin näihin halveksittuihin eläimiin, eikä taikaovimaisiin. Purrista tykkään valtavasti. Hän on elokuvan valopilkku ja kiinostavin pikkuolento. Yleensä nämä eläinsivuhahmot ärsyttää minua, mutta Purri tekee siinä kyllä poikkeuksen. Koska elokuva on muuten väritykseltään raskas ja tunnelma ahdistava, niin purripiristysruiske antaa tähän tarvitsevaa huumoria. Ihmishahmoista pidän taasen eniten Harposta, vaikka hän on porukasta sarjakuvamaisin. Vedenalaiset keijut ovat mukavan persoonallisia, ei lainkaan sellaisia stereotyyppisiä keijuja mitä on totuttu näkemään. Niiden luola vaan valitettavasti ei´sovi mielestäni näiden keijujen erikoisuuden kanssa yhteen. Hiidenpadan omistavat noidat on kiva lisä ja varsinkin tykkään kohdasta, jossa lihava noita iskee silmänsä Harpoon, muuttaa tämän sammakoksi ja Harpo juuttuu tämän rintojen väliin.

Taran, Elena ja Hornansarvi on valitettavasti minusta vaan tylsiä hahmoja. En ymmärrä Taranin motiivia päästä soturiksi, mitä hienoa siinä muka on? Taranin sankaruus ja nöyryys jää pieneksi pintaraapaisuksi, enkä ymmärrä miksi Taranille ja Elenalle piti tehdä herkistelykohtia, kun se ei syventänyt niiden ystävyyttä, eikä muutenkaan ole mielenkiintoinen. Okei, lopussa ne pussaa, mutta ei tämä elokuva minusta mitään rakkaustarinaa kaipaa sivulle.  Elenan suomidubin äänestä en pidä lainkaan, se ei ole tarpeeksi voimakas kyseiselle neitokaiselle.

Hornansarvesta puhutaan jo elokuvan alussa, mutta häntä kuvataan vasta myöhemmin. Hornansarven pelko hahmoille ja katsojille kasvaa jo ennen kuin itse hahmon näkee. Lopulta Hornansarvi ei mielestäni ole kovinkaan pelottava, koska hän on niin selkeä fantasiahahmo. Pelko tulee enemmänkin elokuvan ahdistavasta tunnelmasta. Tässä on käytetty paljon klassisen kauhuelokuvan elementtejä kuten luurangot, pääkallot, hämyisyys,  lepakot, pimeys, tuli, savu, hahmojen ja miljöön kuvaaminen ylhäältäpäin. Ehkä jopa vähän kliseistä.

Purri hyppää pahaan pataan. Purri ei pelkää

Hornansarven linnanvartijat ja työntekijät on tyyliteltyjä, osa ihmismäisiä ja osa örkkejä. Mihin Hornansarvi niitä tarvitsee, mikä on sen motiivi tappaa muita? Kuolleiden armeija on kiehtova, muttei erikoinen. Hornansarven vihreä örkkiapulainen on koetettu ilmeisesti tehdä tälläiseksi pahiksen huumorikaveriksi, mutta se ei kyllä toimi lainkaan. Hornansarven ja linnan tuhoutuminen on tehty siististi ja pelottavasti.

Mystisiä kysymyksiä minulle herättää tämä Elenan Valopallo, joka pelasti hänet. Sen tarkoitusta ja alkuperää ei kerrota missään. Myös Taranin taikamiekka jää arvoitukseksi. Mistä miekka on saanut mahtivoimansa, kun noidatkin sen haluaa niin kiihkeästi. Ja miksi ihmeessä noidat haluavat hiidenpadan takaisin itselleen?

Elokuvan ainut liikuttava kohtaus tulee lopussa, kun Purri rohkeana uhraa itsensä yhteisen hyvän vuoksi. Onneksi tämä on vain valekuolema. Lopussa mukavasti palataan alkuun kun näytetään jälleen Hennikki ja Dolphen. Muuten alku jäisi irralliseksi koko tarinasta