Lippukokoelma

Lippukokoelma

maanantai 29. tammikuuta 2018

Kaikki Oikein

Luin Anna-Leena Härkösen Kaikki Oikein kirjan muistaakseni pari vuotta sitten keväänä, juuri ennen kuin annoin sen äitienpäivälahjaksi. Muistan pitäneeni kirjan huumorista ja sen rahanpohdinta teemasta. Itse juoni ei ole jäänyt kunnolla pähäni, joten Kaikki Oikein elokuvalle en sen kummoisempia ennakko-odotuksia kasannut.
Kaikki Oikein elokuvan juliste
Pariskunta Eevi ja Kari asuvat Helsingissä. Heillä on vähän epätasapainoinen parisuhde, sillä Kari ei osaa sanoa rakastaako Eeviä vai ei. Hän tekee jotain musiikkihommia työkseen, mutta haaveilee rokkitähteydestä. Eevi taasen työskentelee innottomasti kauneussalongissa, jossa häntä ärsyttää urkkiva pomo ja vittuileva työkaveri. Hän tekee asiakkaile hyvää jälkeä, mutta kokee uransa jääneen jumiin. Yhtenä päivänä hänen  asiakkaksi tulee vanha koulukiusaaja Virve, jota Eevi kaikin keinoin haluaisi välttää. Kun Virve tunnistaa Eevin, niin Eevillä meinaa mennä pinna. Kaupassa käydessä Eevi haaveilee matkalehtien avulla poislähdöstä ja ostaa sattumalta myyjän tuputtamana lottorivin. Koti-iltana hän sitten saa numerot selville ja tajuaa voittavansa ison miljoonien eurojen summan. Kun  Kari saapuu yöllä kotiin ja saa tämän ilouutisen tietä,  niin yhdessä aletaan pohtia mitä tehdään. Onhan ne rahatkin mukamas puoliksi hänenkin. Eevi haluaisi kovasti vähän pröystäillä, sillä mitä iloa rahasta on jos sitä ei käytä. Kari pyytää Eevia himmailemaan, ettei jokainen tule kerjäämään. Eevi ostelee hienoja vaatteita ja yhdessä he autonkin hankkivat. Rikkaan elämä ei ole helppoa, kun täytyy heti hankkia isompi kämppä koska voi, siivojan koska voi, ostaa taidetta koska voi ja käydä syömissä gurmee ravintoloissa koska voi. Eevi unohtaa täysin parhaan kaverinsa tyttären synttärit, kun lähtee hetken mielijohteesta matkalle Thaimaaseen. Thaimaassa hän koittaa rentoutua, mutta tajuaa itsekkin että ilman seuraa matka on tylsä. Takasin tultuaan selviää, että Kari on hankkinut kotistudiot ja tehnyt omakustanteen ja vielä varannut Tavastian omalle bändilleen. Eevi syyttää tästä Karin kavereita, jotka tietty syyttömänä sanovat kaiken olevan Karin idea. Siitä alkaa vasta elokuvan todellinen draama, kun Eevi koittaa pohtia kuka koittaa hyötyä hänestä ja kuka on oikeasti lähellä. Ystäväkin lainaa raha pesukoneseen, mutta Eevin pää ei usko sitäkään. Tämä pohdiskelee pitkän, kunnes saa juteltua vanhempiensa kanssa, jotka avaavat hänen silmät. Ystävä saa anteeksi, Virven kanssa jutellaan ja ostetaan oma firma missä tämä työskentelee. Siitä Eevi tekee oman kauneussalongin. Karillekkin hän antaa anteeksi lopun laulusoolon myötä.
 
Kaikki Oikein elokuva ei herätä minussa oikein mitään tunteita, enkä osaa sanoa onko se komedia vai draama, sillä draamakonedia termiä en voi sietää. En yhtään nauranut, mutta toisaalta draamaa ei ollut minusta myöskään yhtään. Jäin kovasti kaipaamaan niitä kirjan rahapohdintoja enemmän. Se olisi voinut esiintyä dialogissa tai Eevin ajatuksissa tai käytöksessä noin muuten enemmän. Alun pakokauhu noin isosta summasta on hyvin esitelty, mutta muu jääkin varjoon. Kyllähän noin ison rahasumman omistaminen oikeastaan pelottaa. Parisuhdedraama on niin kuivaa katsottavaa, enkä siitä saanut yhtään mitään irti. Eevin entisen kiusaaja Virven kohtaukset tuntuivat katsomossa hyvin vaivaantuvilta, mutta se taasen oli Eevin kannalta tärkää, koska muuten koko hänen persoonallisuutenjsa ja minuutensa ei oikein tullut esille. Karilla se oli alusta alken musiikki, muttta Eevillä vaan haaveet paremmasta jostain. Mutta mistä? Eevin vanhemmat hyvin tätä materialistisuuden teemaa avaavat kuten myös Eevin ja hänen kaverinsa keskustelut. Karin hahmo oli suoraan syyllistävän helppo kusipää, joka ajaa vain omaa etuaan.

Eevi Thaimaassa
Näyttelijän työ oli osaltaan hyvää, osaltaan surkeaa. Elsa Saisio Eevina on todella kaunis ja hänen ympärillään pyörii sellainen luonnollisuuden aura. Hän näyttelee hyvin, mutta välillä tuntuu hukkaavan hahmonsa muiden alle. Karia esittävä Antti Luusuaniemi on yhtä jöpäkkä kuin keppi jäässä, jota en vain voi sietää. Se varmasti lisäsi vihaani hahmoa kohtaan. Lotta Lindroos Eevin parhaana kaverina Hannana on mukavan tuore, sillä hänen hahmonsa oli selvästi Eevin vastakohta. Työkaverit pomo  Lotta eli Pirjo Lonka ja aina valittava Iina eli  Malla Malmivaara koittivat tehdä jotain huumoria, jolle elokuavteatterissa vanhemmat naiset nauroi. Minä kait en sitä sitten vaan ymmärtänyt, tai pidän mieshuumorista enemmän. Eevin vanhempina toimivat Sikinna Sokka ja Juha Muje. Nämä ovat hyvä vanha pariskunta, jotka asuivat kauniissa talosssa ja osasviat antaa Eeville juuri oikeita elämänohjeita. Karin bändikaverit tyttöystävineen eivät voineet vähempää kiinnostaa ja miksi hemmetissä Pamela Tolan näyttelijänkyvyt ovat laskeneet kuin lehmän häntä Tyttö sinä olet tähden jälkeen?

Pidin kovasti kohtauksesta jossa käytiin yhdessä Veikkauksen toimistolla. Siinä kuvassa Eevi ja Kari näyttävät onnellisilta pallotuolissa ja heille jopa tarjotaan psykologin apua näin suuren elämänmuutoksen tultua. Itseasiassa olisin kovasti halunnut enemmänkin tästä Veikkaushommasta nähdä. Minun odotetuin kohtaus oli kuitenkin Thaimaassa, sillä sen uskomattoman kauniita maisemat saivat lumoamaan jo trailerissa. Sääli, että elokuvassa siellä oltiin niin vähän aikaa. Äkkirikastumisen teemaa ja pohdintaa kaipasin samoin tavoin mitä se oli alkuperäisessä kirjassa tehty. Nyt parisuhdedraama vei siltä huomiota ja siksi Kaikki Oikein elokuva ei minuun kolahtanut yhtään niin hyvin kuin kyseinen kirja. Elokuva on selvästi suunnattu naisille, sillä koin että ehkä en ole tarpeeksi nainen ymmärtääkseni tätä shoppailun pakkotarvetta tai miessuhteiden käsittelyä elokuvassa näin keveästi.

torstai 18. tammikuuta 2018

Harry Potter ja Feeniksin Kilta

Viides Harry Potter kirja on mielestäni kaikein tylsin, pitkäveteisin ja jankkaavin. Siksi elokuvalle en aikoinaan antanut oikein mitään odotuksia, eikä se erikoisesti säväyttänytkään. Uusi ohjaaa David Yates osaa kyllä hyvin saada kuvattua Harryn painajaisunet, jotka kirjassa jäi vähän pintapuoliseksi maininnaksi, vaikka ovatkin tärkeitä. En oikein ymmärrä miksi tässä kuitenkin väläytetään Voldemortin kasvoja tai pääkallonkuvia taivaalla vähän väliä. Kyllä se pelottava tunnelma sieltä muutenkin nousee, mutta tämä jo yltiökorostaa sitä. Ohjaajan vaihdos kuitenkin teki sen, että tämä on aika kylmä elokuva, johon ei ole saatu tuotua sitä vähäistäkään huumoria, mitä taasen Liekehtivä Pikari elokuvaan saatiin. Hyvä puoli taas on se, ettei tämä ole yhtään niin episodimainen. Suurin pettymys minulle kuitenkin on Harryn leikattu siilitukka. Oisivat pitäneet sen pidemmän, se oli kivan näköinen.
Harry Potter ja Feeniksin kilta elokuvajuliste
Elokuva alkaa suoraan kirjan juonen mukaan. Kiva nähdä taas pitkästä aikaa Likusteritietä ja Dursleyitä. Rouva Figgin mukaan tulo saattaa olla yllätys niille, jotka eivät ole kirjoja lukeneet. Ankeuttajat ovat muuttuneet sitten kolmoselokuvan paljon tavallisemman näköisiksi. Heillä on selkeästi päät ja kädet, kun taas Azkabanin vankiin luodut ankeuttajat olivat selvästi enemmän mustia haamuja, jotka leijailevat. Muista erikoishahmoista täytyy mainita Ruaah jättiläinen, mikä on varsin järkyttävä näky ja nimen omaan sillä tavalla, että se on luvattoman huono ja hyvin halvan näköinen. Käsikirjoituksessa oisi ihan hvyin voinut kiertää tämä Ruaah jättiläinen, kun sillä ei kummosta merkitystä ole ja sen toteuttamisessa epäonnituttiin täydellisesti. Elokuvan tahti on nopea, mikä on sikäli hassua, sillä kirja on näistä se jankkaavin. Taikaministeriön kuulusteluihin mennään vauhdilla, eikä Feeniksin Killan järjestöä sen kummemmin esitellä, mainitaan vain että se on olemassa.

Sirius ja Harry taistelemassa kuolonsyöjiä vastaan
Harryn ahdistuneisuus, yksinäisyys ja ulkopuolisuudentunne on tähän saatu loistavasti tehtyä. Kun viime elokuvassa Rubert Grint osasi saada Ronille aidon mustasukkaisuuden, niin Daniel on taas tässä kehittnyt ulkopuolisuuteen. Vaikka on ystävät lähellä, niin on siltikin yksin. Kaikista asioista ei pysty puhumaan edes heidän kassaan ja katkeruus Dumbledorea kohtaan on aitoa. Harry haluaa tietää enemmän mitä kerrotaan. Daniel saa näyteltyä hyvin tämän ahdistuneisuuden syvällä hengityksellä, välinpitämättömyydellä ja huomionhaulla. Kun Harry on Dumbledoren kansliassa näkemänsä unen jälkeen, on ihana kun hän huutaa "Look at me!" Harryn hahmo on kasvanut henkisesti, mutta myös fyysisesti. Harry pukeutuu koulukaavun lisäksi huppareihin ja lopussa huomioni kiinnittyy pikkutakkeihin. Hänestä oikein luodaan jo miestä tuolla takkivalinnalla.

Vihdoinkin saadaan nähdä Lupin ja Sirius pitkästä aikaa. Lupinia tosin vain muutamissa kohdissa, mutta Sirius kyllä varastaa valkokankaan. Hänelle sopii tuollaiset elegantit vaatteet ja vähän jopa ylimielinne asenne taisteluun lopussa, mikä valitettavasti käy hänen kohtalokseen. Harry ja Siriuksen lämpimiä välejä oisin jopa toivonut hitusen enemmän, sillä Garyn ja Danielin yhteistyö on nautittavaa katseltavaa. Uusia velhoja Feeniksin Killasta esitetään pikaisesti Kingsley, sekä Tonks. Molemmat jää etäiseksi, mutta onneks Tonksin hahmon tärkeys kasvaa tarinan myötä, hän on mielenkiintoinen hahmo. Voldemortin kannattajista Bellatrix Lestrange  on ylivoimainen ja häntä kun kuvattiin kirjassa "raskasluomiseksi" se on saatu Helena Bonham-Carterille täydellisesti luotua. Hänen goottityyliset noidanvaatteensa ja säkkärä tukkansa jo kuvastaa tätä hulluutta, kuinka nauttia kidutuskirouksesta. Taikaministeriön henkilöt, kuten Toffee ja Pimento on taasen aika paperin makuisia hahmoja. Pimennosta on kyllä saatu ilkeä hahmo, mutta enemmänkin hän on vastenmielinen.
Albuksen kaarti
Harry tutustuu koulumatkallaan Luna Lovekivaan, joka on yhtä ulkopuolinen kuin hänkin. Pakko myöntää, ettei Lunan hahmo kirjassa eikä tässä elokuvassakaan kiinnosta minua. Hän on hieman utuinen ja tietyllätapaa hössähtänyt hahmo. Neville taas kasvaa tässä tarinassa eniten ja hänen kasvutarinansa on minusta paljon mielekkäämpi, kuin Harryn ja Lunan uusi ystävyys. Sitten on tietysti Harryn elämän suuri käännekohta, eli ensisuudelma Chon kanssa. Vaikka suukko onkin vähän tekemällä tehdyn näköinen, oisin ollut todella pettynyt jos tätä ei olisi ollut mukana. Harryn ja Chon välejä lämmiteltiin jo viime elokuvassa, mutta nyt ne vasta saa huippuinsa, sekä myös eronsa. Tuleva ihastus Ginyyn kuitenkin tulee kokonaan vasta seuraavassa elokuvassa. Hermione on saanut höllättyä nutturaansa ja Ron on antamassa Harrylle kunnolla kunnioitusta, mitä häneltä harvoin näkee.

Elokuvan suosikkikohtauksiani ovat Albuksen Kaartin kokoontumiset. En tiedä miksi, mutta kun elokuvassa ei taaskaan näytetä perus oppitunteja, niin ehkä nämä porukan omat oppitunnit vetoaa siksi eniten. Pisin Potter kirja, sellanen tuhannen sivuinen järkäle, on saatu loppujen lopuksi aika napakkaan kahen tunnin pakettiin tiivistettyä. Tämä on lähimpänä suoraviivaisuudessaan Salaisuuksien kammiota. Kirjan pituus johtuu monien kymmienien sivujen kuvaamista Harryn tunteista, jotka tässä Daniel taitavasti voi muutamilla kasvokuvillaan ilmaista katsojalle. Siltikin Feeniksin kilta on huonoin Potterelokuvatuotos, mutta se johtuu lähinnä lähdeteoksen heikkoudesta. 

maanantai 15. tammikuuta 2018

95

Kaksi kaikille suomalaisille tuttua kysymystä: missä olit kun Suomi voitti ensimmäisen kerran jääkiekossa ja missä olit kun Suomi voitti ensimmäisen (ja toistaiseksi viimeisen) kerran euroviisuissa? Viisujen ajan muistan hyvin, sillä olin kipeänä kotona tv:n ääressä fanittamassa Lordia. Jääkiekkovoitosta ei taasen ole mitän muistikuvia, mutta epäilen olleeni makuuhuoneessa leikkimässä siskoni kanssa Barbeilla, kun vanhempani ovat istuneet jännittyneenä olohuoneen sohvalla. Kyseisestä jääkiekosta tiedän vain Den glider in kappaleen, Antero Mertrannan "Se on siinä" huudot, sekä muotiin tulleet suomiverkkarit joihin minäkin pukeuduin vuonna 1998, kun aloitin koulunkäyntini. Pohjustetaan vielä, että jääkiekosta en oikeasti tiedä (enkä siedä) yhtään mitään ja tätä elokuvaa katsoessani tuijotin jääkiekkoa enemmän kuin sen aikaisemman ennätykseni, eli yli 5 minuuttia.

95 elokuvan mainosjuliste
Aleksi Mäkelä on jo pidempään ollut suosikkiohjaajieni listalla, joten pelkästään sen perusteella 95 sai minulta kovat odotukset. Kävin elokuvan katsomassa kahdesti ja kyllä nautin. 95 elokuva alkaa kertauksella Suomen hävityistä jäkiekko-otteluista. Vuonna 94 Kalervo Kummola (eli H-P Björkman peruukissa) toteaa kriisin alkaneeksi ja hän sekä Kai Hietaranta (Rauno Ahonen) keksivät palkata yökerhossa Ruottalaisen jäkisvalmetajan Curt Lindströmin eli Curren Suomen Leijonien kapteeniksi. Tästä siirrytään itse finaaliviikonloppuun ja tarkastellaan ottelua 4 eri näkökannalta: itse joukkueen, yksinhuoltajaäiti Essin ja tämän pojan Jamin, syöpäsairaan Johanneksen ja  ruottalaisvihaisten Jessen, Jonden ja Kapan. Nämä kaikki ovat tavallaan itsenäisiä ja toisistaan riippumattomia tarinoita, mutta heitä kaikkia yhdistää juuri tuleva jääkiekko-ottelu.

Pikku Jami poika tykkää pelata jäkistä ja haaveilee kunnon kiekkourasta. Yh-äiti Essi (Laura Birn) tukee poikaansa kaikin keinoin, mutta rahat ovat tiukilla. Äitillä on jotain pientä vispilänkappaa Jamin valmentajan (Samuli Edelman) kanssa, joka on enemmän hänestä kiinnostunut kuin valmennettavasta pikku rääpäleestä. Koutsin mielestä Jamissa ei ole ainesta kiekkoilijaksi ja Essiä alkaa vituttaa koutsin manipulointi. Lopulta hän ottaa poikansa pois tämän komennosta ja etsii hänelle paremman seuran, jonka valmentaja uskoo Jamin kykyihin. Laura Birn on pitkästä aikaa ihan hyvä ja uskottava roolissaan, mutta käyttäytyy välillä aika naivisti. Paras puoli hänessä onkin, kun hän päästää koutsin kahleista irti. Valmentajana Samuli Edelman on ihan pökkelö, eikä edelleenkään osa puhua yhtään ukottavasti. Lihonut hän kanssa oli huomattavasti. Jami on suloinen, mutta puhuu välillä vähän paperia. Iän puolesta sen voin antaakkin anteeksi. Tämä pojan unelma jääkiekon peluusta ja ottelun seuraamista radiosta nivoutuu hyvin MM-voittoon ja tuo unelmia lähemmäs ehkä uudemmillekkin pelaajille. Leffaseurani toisella katsomiskerralla jopa toivoi, että tässä Jami olisi joku nykyinen pelaaja, niin että tämä muka kuvaisi oikeasti jonkun nykyisen pelaajan lapsuutta.

Koutsi, Jami ja Essi
Kolmikko Jesse, Jonde ja Kapa tuntuu aluksi vähän turhalta, mutta tuo hyvää Mäkelämäistä veijarikomediaa muuten ehkä raskaalta tuntuvalle elokuvalle. Jesse (Ylermi Rajamaa) saa potkut kun firma myydään ruottalaisille. Jondea (Kalle Lamberg) ärsyttää ainainen häviö ja Kapaa (Samuli Niittymäki) kun ruottalaiset vie naiset. Kostoretkelle lähetään mystisen salkun kanssa, jonne Jesse on pakannut jotain mystistä entiseltä työpaikaltaan. Olin ihan varma, että mukaan tuli jotain räjähteitä, mutta en sen vääremmässä voinut olla. Laivalla aika menee vähän bilettäessä ja tapellessa, mutta ruottissa viha nousee entisestään kun nähdään näiden juhlivan kapakassa ensimmäsitä maaliaan. Kuninkaan linnankin vartijat seuraavat niin intiimisti peliä radiosta, että kukaan ei huomaa kun pojat kiipeävät katolle ja näyttävät persettä. Tietenkin jäädään kiinni ja vasta raudoissa tajuttiin että ei hitto, Suomi voitti. Vasta juuri ennen lopputekstejä selviää mitä poikien salkussa sisälsi. Kyllä kuningaskin tästä hämmentyi.
Ruottalaisvihaajat
Syöpäpotilaan Johanneksen tarina on näistä kaikista koskettavin. Markus (Mikko Leppilampi) istuu baarissa juomassa muiden viinaan menvien kanssa. Hänen vanha kaverinsa Johannes (Pekka Strang) soittaa saattokodista ja pyyttää tätä ja heidän vanhaa jengiä katsomaan finaalimatsia hänen kanssaan. Markus vähän epäröi, mutta käy kutsumassa Tonyn (Timo Lavikainen) ja muun jengin paikalle. Saattokotiin ei päästäkkään kaljakorien kanssa ihan nuin vaan, mutta kyllä herkut saadaan pöytään ja nautitaan matsista. Johannes sylkee verta ja Markus on kauhuissaan. Pieni tappelu saadaan aikaiseksi ja Markus huutaa Tonylle  ajattelemaan kuolemansairasta Johannesta. Hoitaja (Outi Mäenpää) käskee mesoajaa pihalle ja Markus päätyy baariin kattomaan peliä. Jätkillä on kivaa yhdessä kun Suomen peli sujuu, mutta tietenkin Johannes kaipaa parasta ystäväänsä. Suomen saadessa toisen maalin Markus herkistyy ja lähtee jumalattomalla kiireellä juoksemaan taksille ja saattokodissa Johanneksen huoneeseen, niin että matot lentää. Yhdessä juhlitaan, fiilistellään ja hetken Markus ja Johannes saavat kahdenkeskisen ajan jutella. Markusta selvästi pelottaa ystävän menetys, eikä hän voi ymmärtää sitä, että Johannes  kokee itse jo olevansa valmis lähtöön. Kun Suomi vihdoin voittaa Johannes saa kokea hetken sen onnen tuneen, ennen kuin nukkuu pois. Johanneksen ystäville tämä on tietenkin järkytys. Hetken suurin onni ja suuri painava suru kulkevat niin lähekkäin.

Itselleni kaikista mielenkiintoisinta oli yllättävää kyllä itse tarina jääkiekkojoukkueesta. Pojat harjoittelevat yhdessä, heittelevät vitsejä yhdessä, syövät yhdessä, pukevat yhdessä ja nukkuvat yhdessä. Kaikkien nimet ja naamat eivät painuneet mieleen, mutta osalle annettiin isompi rooli kuin toisille. Timo Jutila (Joel Hirvonen) puhui ihan mahtavaa Tampereen murretta ja näytti juuri siltä miltä hänet kuvittelinkin. Hän oli hyvä yhteishengen luoja ja selkästi joukkuueen kantahahmo. Saku Koivu (Jon-Jon Geitel) pyyteli kovasti anteeksi jos koki olevansa ei niin täydessä terässä ja halusi kovasti näyttää muille, että hän osaa. Sitä kuvasti vahvasti hänen roskispalloheittonsa, josta hän oikein vaati revanssin. Jarmo Myllys (Hannes Suominen) on huumoriroolissa tukehtumassa kalan ruotoon. Hirveällä kiireellä ajetaan taksilla terveysasemalle, kunnes Jukka Tammi (Lauri Tilkanen) saa sen hänen kurkustaan irti. Vaihtomies Tammi on ihmeekseni saanut paljon ruutuaikaa, vaikkei hän edes pelaa kyseisessä matsissa. Hänen hahmonsa selvästi kuvastaa sitä pelin joukkuehengen merkitystä. Vaikkei hän itse pelannut, niin oli kuitnekin joukkueessa ja kokonaisena joukkueenahan he kultaa voittivat. Muut pelaajat jäävät valitettavasti enemmän tai vähemmän näiden neljän hahmon alle.
Saku Koivu
95 elokuvaan on hyvin osattu yhdistää nämä neljä lyhytelokuvaa keskenään. Pelkästä pelaajista koostettu elokuva olisi voinut tuntua tylsältä, mutta toisaalta olisin kaivannut heitä pikkuisen enemmän. Näihin joukkueen tunnelmiin lisättiin vielä lisämausteena ruotsalaisten ennakkovarmuus omasta voitostaa ja heidän voittojuhliensa suunnitteleminen, mikä sai katsojan hymyn huulille kun tietää miten lopputuloksessa käy. Leffassa muuten puhutaan yllättävän paljon englantia ja ruotsia, mutta onneksi nämä kohdat on tekstitetty. Itse jääkiekkopelit olivat suoraan vuodelta 95 ja joukkueen näyttelijöitä kuvattiin yllättävän vähän jäällä. Ensimmäisella katsomiskerralla se tuntui minusta pieneltä kusettamiselta, muta toisella pidin sitä jo oivana ratkaisuna. Se  on tosin siinä mielessä sääli, koska joukkuueen näyttleijät saivat osittain sen takia liiian vähän ruutuaikaa. Toisaalta vanhoihin kuvaputkitelkkareihin, josta tuota peliä seurattiin, sopi mahtavasti tuollainen vanhan laatunen kuva. Pidin kovasti 90 luvun baarimiljööstä, missä Markus aloitti juopottelunsa. Ihana Roope Salminen toimi baarimikkona tiskin takan ja heitti oikein osuvan suomiräppiheiton heti alkuun.

95 elokuva vie katsojen helposti 90-luvulle. Hahmojen vaatteet, silmälasit, puhetapa, ruuat, taustat ja tavarat olivat uskottavia. Tuhkholman hotellin puhelin, jolla Tammi koittaa soittaa pojalleen on pikkuisen moderni silmääni, mutta koska se nyt on Tukholmassa niin annettakoon anteeksi. Ei vaan suomessa niin hienoja puhelimia ainakaan kotona näkynyt. Toinen mikä ajankuvaa häiritsi oli Essin selän takana yhdessä kuvassa näkynyt liesi, sillä meikällä on ihansamanlainen nyt vuonna 2018. Vaatteissa 90-luku heijastui eniten ja tämä korostuu siinä kun Jesse, Jonde ja Kape nousevat Tukhomasta pois. Lenkkarit, pusakat ja nuo todella nolot suomiaurinkolasit, aivan ehtaa ysäriä. Pojat näyttää siltä ihan kuin ne olisi pilvessä. Myös saattokodissa kaverusten vaatetus isoine takkeineen on samanlaisia kuin meikän tutuilla aikoinnaan.  Musiikista täytyy myös antaa pisteet, sillä meikä tunnisti heti Raptoria ja Rednexiä. Itse trailerissa kyllä soi Keekkiä, mutta onneksi leffassa se tungettiin vasta lopputeksteihin.

Timo Jutila
Näyttelijäntyö 95-elokuvassa on huikeaa. Nimekkäitä näytttelijöitä ja osa ei niin nimekkäitä on leffa täynnä. Monia pienessä rooleissa olevia taustatyyppejäkin tunnistin, vaikkeivät heidän oikeat esikuvansa minulle mitään sanokkaan. Siltikin Kari-Pekka Toivonen, Matti Onnismaa, Rauno Ahonen ja Pekka Huotari vetivät hyvin. Yh-äititarinan näyttelijänpuoli pikkuisen ontui, samoin kuin ruottalaisvihaajakolmikon. Pekka Strang, Mikko Leppilampi, Timo Lavikainen ja Roope Salminen käyttivät ruutuaikansa ihan oikein ja pelaajapuolelta annan pisteet Joel Hirvoselle, sekä Hannes Suomiselle. Suomisen viimeksi näin Tuntemattomassa Sotilaassa myös vähän huumoriroolissa, joten toivottavasti hän pääsisi pian kunnon draamarooliinkin. Hänestä olen alkanut nimittäin kovasti pitämään. Jon-Jon Geitel on meikälle varmasti pelaajanäyttelijöistä tutuin, mutta edelleenkin hän on vähän jäykkä. Geitelin paras rooli on tehty jo 15 sitten Disneyn Välituntisarjan TJ:nä. Samaan hän ei enään valitettavasti pääse. Vaikka jokaisessa yksilöllisessäkin tarinassa on omat päääosan esittäjät, niin kokonaisuutena sanoisin valmentaja Curt "Curre" Lindström olevan se koko homman keskeisin henkilö. Ruottalainen Jens Hulténesittää Currea aivan upeasti, niin että hänen merkityksensä oikeasti vaikuttaa ihan kaikkeen. Jotenkin melkein liikutuin siitä, kun hän kirjoitti puheensa pelaajille paperille, kun ei saanut sanottua mietteitänsä aikaisempana iltana. Curren juoksu Tukhoman kaduilla ja törmäys valkoiseen hevoseen jäi minultakin hämärän peittoon, mutta selkeäti yritti kuvata jotainhänen järjen juoksuaan. Lopussahan itsekkin peililleen sanoi, että eihän se nyt niin vaikeata ollut.
Valmentaja Curre
Minä joka vihaan ylikaiken jääkiekkoa pidän tätä yhtenä Aleksi Mäkelän parhaimpana elokuvana. En voi sanoa muuta kuin Hyvin pelattu!