Lippukokoelma

Lippukokoelma

torstai 25. kesäkuuta 2015

Disney klassikot 22: Nalle Puh

Nalle Puh on niitä ihan ensimäisä sarjakuvia mitä koskaan luin (ukki tilasi sitä mulle monta vuotta synttärilahjaksi) ja Nalle Puhin uudet seikkailut oli kovasti katsottu sarja. Vasta joskus 7 tai 8 vuotiaana sain nähdä tämän elokuvan ja silloin se oli yksi suosikkejani. Monesti tein niinkuin Puh elokuvan lopussa pyysi: "mennään kirjan alkuun ja aloitetaan alusta" :)

Alussa näytetävä Nalle Puh nalle ja muut pehmoeläimet on aika rumia ja kulahtaneita. Itseasiassa lapsena luulin, ettei pojat oikein leiki pehmoeläimillä, että ne on enemmänkin tyttöjen leluja. Luulin pienenä Ristoa tytöksi sarjakuvien perusteella ja sen takia että hänen kenkänsä näyttää ihan tyttöjen juhlakengiltä. Nasusta en koskaan saanut selvää, olen aina miettinyt onko se tyttö vai poika, sillä sarjakuvissa hän on tyttömäinen, sarjassa ja elokuvassa taas poikamainen.



Nalle Puh elokuvan vanha mainosjuliste
Tykkään siitä että tämä elouva on niin selkeästi tehty "kirjaksi". Kohtaukset on kaikki omia lukujaan ja sitä kautta siitä tulee edes jotenkin yhtenäinen. Mielestäni nämä leikkaukset on ihan ovelia, että tarina vaan päättyy sen takia että alkaa uusi tarina. Kertoja on tässä ihan oma hahmonsa, jolla on tärkeä merkitys ja pidän siitä että kertojan ja hahmojen välillä on dialogia. Kirja muutenkin elää hyvin elokuvassa, kun Puh alussa hyppii kirjainten päällä ja sekä tuuli että vesi riepottelee kirjaimia sinne tänne. Kirjan tekstin avullahan myös Tiikeri pelastautuu puusta.

Elokuvan lauluista alukulaulu (eli se Nalle on Puh) hoilotus on yksi suosikkejani. Siinä on jotain niin satumasita. Jumppalaulu on minulle nostalginen, koska sitä on tullut kuuneltua paljon ennen elokuvan ensinäkemistä sing a long songs kasetilta. Muutenkin muutama elokuvan kohtaus oli minulle entuudestaan tuttu Nalle Puh-sarjakuvalehtien sivuilta, varsinkin Kanin koloon juuttuminen. Möhköfantit ja tärpät laulu muistuttaa minua suuresti Dumbon vaaleanpunaisista elefanteista, niissä on samanlaista painajaiskaaottista meininkiä. Pikkuinen tulvalaulu, mikä soi Nasun kirjottaessa pullopostia on minusta tosi kiva. Muutenkin tulvatarina on tässä yksi suosikeistani. Tylsin tarinoista taasen on Tiikerin kadottaminen, siinä on jotenkin niin negatiivinen ja surullinen tunnelma.

Unilakkinen Puh tapaa Tiikerin. Tee-tuplaii-kerien. Niin tavataan Tiikeri
Taustat ovat tässäkin todella ihania, lastenkirjamaisia. Ei kovin tarkkoja, mutta tyyliin sopivia ja erilaisia, kuin Nalle Puhin uudet seikkailut sarjassa. Siinä kaikki on jotenkin kirjavampaa ja pyöreämpää. Tässä hahmot erottuvat selkeämmin taustaa vasten, Erityisesti vihreän eri sävyt ovat todella kauniita ja kuinka vihreä ruoho muuttuu siniseksi taivasta kohden.

Hunajapuu tarinassa pikaesti näytetyt kuvat, jossa Puh on syömässä Kanin kolossa, nojailee pöytän mikä on tynnä tyhjiä purnukoita ja  yks päässään, tuo valitettavasti  mieleen juopot. Sitä ei osaa lopettaa, ennen kun herkku loppuu. Kanin tekemä hirvi Puhin peppuun on kyllä koominen näky, varsinkin hirven pieleen menneet huulet. Kanin vääntynyt naama, kun Puh liikkui kolosta hitusen  on myös aika ikimuistoinen. Tuulispäivätarinassa minusta on ihana nähdä lentäviä ruskeita syksyn lehtiä, kun olen tämmönen syksyihminen. En kyllä koskaan ole ymmärtänyt tätä pointtia miksi Nasulla kyltissä lukee "Yksityis Allan". Pöllön viisautta olen aina kyseenalaistanut, vaikka varsinkin sarjakuvissa painotetaan, että hän on metsän viisain henkilö. Pöllän jaarittelut suvustaan saavat minut oikeasti nukahtamaan. Kertojakin sanoo, että Pöllo tarinoi sivulta 41 sivulle 62, onneksi niitä ei näytetä tässä elokuvassa. Pöllöllä on tannut vähän nousta viisaus päähänsä, kun on niin korea suku olevinaan. Pidän Kengua enemmänkin mtsän viisaimpana asukkaana, johtuen ehkä äidinvaistoista. Ja onhan Ruun yksinhuoltaminen aika rankkaa (vai lukeeko joissain alluperäisissä tarinoissa sitä kuka on Ruun isä?). Ensilumiluvussa talvi on kaunis. Tässä pätkässä näkyy tämä Ruun suuri veljellinen kiintyms Tiikeriin. Sama kiintymys on jo sarjakuvissa ollut ja Tiikerin omassa elokuvassa sitä pohjustetaan vielä entistä enemmän.



Vimeaikoina lyhäreitä ja sarjakuvia lukiessani olen törmännyt monilla piirros ja sarjakuvahahmoilla unilakkeihin (kuten Puhillakin). Miten oiekasti joku voi nukkua lakki päässä, onko siinä logiikkaa? Tosin,jo lapsena yhdellä Barbillani olen aina pitänyt isoa yöpaitaa ja samaan sarjaan kuuluvaa unilakkia..

Viimeinen lyhyt  luku on kaikista haikein, Kun Risto menee kouluun ja Puh ei haluaisi heidän tarinansa loppuvan. Varsinkin Puhun ja Riston viimeinen keskustelu on minusta tosi koskettava. Siinä on se eron tunne, Riston kasvamisesta ja lelujen ja Puhin irtautumisesta on samaistuttavaa. Nalle Puh on minusta yltiösöpö hahmo, enkä kestä hänen ihanaa puhe tyyliään, kuten "Massukkani murisee, aika syödä taas."  Tätä tuli pienenä katsottua kyllä niin monet kerrat.

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Me Rosvolat

Kotimainen Me Rosvolat elokuva esiteli paljon uusia näyttelijöitä, joita toivottavasti nähdään jatkossakin valkokankaalla. Kari Väänänen (Hurja-Kaarlo), Lotta Lehtikari (Hilda Rosvola) ja Jussi Vatanen (Kulta-Pete) oli ainoat tunnetut näyttelijät. Lapset, muut kilpailijarosvot ja VIljan vanhemmat olivat virkistävä uusi näky.

Kari Väänänen päärosvo Hurja-Kaarlona oli ihan ok, vähän kliseisen oloinen "pelottava" pehmo. Tuli vähän mieleen Joulutarinan vanha Iisakki. Jussi Vatasen ja Lotta Lehtikarin esittämät rosvot Hilda ja Kulta-Pete olivat sentään mielenkiintoisia ja kivan rosvomaisia. Ihmettelinpähän vain, että mitä sukua ne ovat keskenään? Onko Hilda päärosvon vaimo vai tytär? Näillä kahdella rosvolla ei oikein ollut selkeää roolia tässä rosvoperheessä, muuta kuin Hilda autokuskina. Pikkusen Kallen halu "tavalliseksi" pojaksi oli sympaattista. Olisin toivonut, että lopussa Viljan isä oisi adoptoinut Kallen, tai ottanut hänet edes kylään tai jotain. Heleä luulin alkuun pojaksi, mutta kaksiosaisista uikkareista päätellen reipas tyttö hän on. Hänen selkeä tahtonsa rosvopääliköksi onkin se matka, joka vie elokuvaa eteenpäin.

Me Rosvolat elokuvajuliste
 Alunperin odottelin eloluvan aiheen perusteella, että päähenkilöt olisivat poikia, mutta oli todella positiivisesti yllättynyt, että pääosassa on tyttökaksikko. Tykkäsin siitä suunattomasti ja Hele on mukavan poikamainen. Voin samaistua oman sisäisen lapseni helposti Helen maailmaan ja suuren plussan saa Helen ihana hiustyyli. Poikamainen lyhyt tukka, jonka ympärille on jätetty ihanat kiehkurat. Ihanan niinkuin itellä on ollut pienenä.

Rosvoloitten elämätyyli on rennon vapaa. Aikuisetkin ovat lapsenmielisiä kun ne varastavat mieluumin karkkia kuin vaikka mm. olutta. Tästä lapsenmielisyydestä minulle tulee mieleen Duudsonit, kun he ruokakaupassa ollessaan varastaa ruokaa toisten kärryistä ja juiksentelee ympäri ämpäri siellä. Rosvouskilpailu näytti upealta ja suurelta rosvousfestarilta, jossa kaikki vähän varastelevat kaikkea ja kujeilevat ja kisailevat hyväntuulisesti. Siellä ei mitään oteta vakavasti, toisin kuin oikeilla festareilla otettaisiin.

Rosvoloitten yhteislaulu nuotiolla oli tiivis hetki, joita oisin kaivannut vähän enemmänkin. Kallen esittmä räppi rosvouskisoissa oli jotenkin epäselvä. Lopputekstejä lukiessani käsitin, että Iso H on ollut mukana räpin teossa ja häneltä oisin vähän parempia ja selkeämpiä lyriikoita kyllä odottanut.

Puvustus on yksinkertaisesti upeaa. Vaatteet vaihtuvat hahmoilla luonollisesti ja on käytetty erilaisia tyylejä, yhdistetty rokkivaatteita, moottoripyöräjengivaatteita, goottivaatteita, punkvaatteita ja sellaista menninkäistyyliä. Hildan hame kolikkoineen on avan upea. Rosvoukseen sopii tuollainen sekamelska ja tyylien sekoitus. Kaikki vaatteet on varastettu jostain eri paikoista. Vaatetus korostaa varsinkin Viljan kasvua. Alun sukkahousut vaihtuu maastohousuihin, vaaleat paidat tumiin ja siisti tukka sotkuisuuteen. Lopun kruunaa vielä nahkakynsikkäät.

Hilda äiti toimii topakkana autokuskina
 Aikuisnäyttelijöistä kukaan (ehkä Väänästä lukuunottamatta) ei vetänyt rooliaan liian yli eikä ali, mitä tapahtuu hyvin usein lasten elokuvissa. Varsinkin Viljan Isä saa pointseja minulta. Lapsinäyttelijöistä pidin paljon, vaikkakin muutamassa kohtaus tuntui vähän teenäiseltä ja repliikit kuulostivat paperiselta, mutta lapsilta ei voi koskaan liikaa vaatia. Toivottavsti he saavat tehdä enemmän rooleja ja oppia enemmän. Uudet kasvot suomalaisiin elokuviin on tervetulleita.



Minua hämmensi se aika paljon, että vaikka Viljan perehttä näkyi tässä elokuvassa vähän, niin Viljan vanhemmista isä oli se huolestuneempi joka etsi häntä, eikä  äiti olut mukana. Ilmeisesti Viljalla on läheisempi isäsuhde, kuin äitisuhde ja se tuntuu virkistävältä. Alussa kyllä kuvataan ja muutamissa kohdissa viitataankin,  kuinka Viljaa ahdistaa aina se kun äiti on hänet pakottanut viulutunneille. Isosiskon hahmo oli ihan turha, hänen kommenttinsa Viljan vaatetuksesta ja tappelu älypuhelimesta ei mielestäni sovi elokuvaan lainkaan . Ehkä vika on siinä että vanhempi katsoja ei osaa saistua tuollaiseen tappeluun, kun meidän lapsuudessamme ei mitään kännyköitä ollut.

Kaikki elokuvassa on kuvattu Viljan näkökulmasta, mikä on hyvä vaihtoehto. Kertojaääni kuitenkin tuntui aika päälleliimattua, ihan hyvin olisi toiminut ihan hyvinkin ilman sitä. Lopussa kertominen varsinkin tuntui alleviivaamiselta. Onko tämä tapa alkanut tulla jenkeistä suomeen, kun siellä esim. Cinderellassa on kertoja, joka kertoo koko elokuan, niin että sitä on ihan turhaa edes katsella. Kertojaäänessä on se vika, että se ei anna oikeen mahdollisuutta katsojan itse miettiä, eikä päätellä mitään.

Me Rosvolat on kiva satuelokuva, mutta ehkä tässä on yritetty liikaa mielistellä pienimpiä katsojia tuolla kertojaäänellä. Ilman sitä tämä oisi toiminut paremmin, kun katsoja oisi saanut itse päätellä palaako Vilja ensi kesänä Rosvoloiden seuraan vai ei.