Jokeri

Vietimme mieheni kanssa vuosipäivää käymällä katsomassa leffassa uuden Jokeri elokuvan. Minulla ei itseasiassa ollut mitään erikoisia odotuksia Jokeria kohtaan, sillä vaikka Jokeriin olen törmännyt Batmanin arkkivihollisena erinnäisissä Batman leffoissa, niin hahmot ei ole minua erikoisemmin vaikuttanut. Heath Ledger oli ihan hyvä Jokeri Yön Ritarissa ja omalla tavalla kanssa tykkäsin Jared Leton versiosta Suicide Squadissa, mutta ei tämä Joaquin Phoenixin Jokerikaan huono ollut, päin vastoin. Etukäteen jopa aluksi vähän jännitin elokuvaa, sillä kuulin sen olevan aika voimakastunteinen. Leffan loputtua en ollut järkyttynyt, mutta kyllä sen tapahtuman mylläsivät mielessä pitkään.

Jokeri elokuvan manosjuliste

Jokeri eli Arthur Fleck elää synkässä Gotham Cityssä. Hänellä on selvästi masenusta ja muutenkin ongelmia mielensä kanssa. Hän puhuu säännöllisesti terapeuttinsa kanssa, joka ei edes kuuntele ja saa sairauteensa lääkkeitä. Hänellä on myös synnynnäinen sairaus, eli häntä alkaa yhtäkkiä naurattamaan, usein ilman syytä. Tämä hämmentää ja jopa järkyttää muita tavallisia tallaajia. Arthur on töissä firmassa, jossa vuokrataan maskottipellejä erinnäisiin tapahtumiin. Tälläisellä työkeikalla hänet pahoinpidellään. Eräänä päivänä töissä työkaveri antaa Arthurille aseen. Ei Arthur edes halua sitä, mutta kaveri lähes pakottaa ottamaan pyssyn vastaan. Vähän vastahakoisesti Arthur kuljettaa sitä mukana. Työkeikalla lastensairaalassa ase sitten tipahtaa lattialle ja potkuthan siitä tulee. Vihaisena ja katkerana kotimatkalla metrossa sitten Arthur saa naurukohtauksen ja pari muuta matkustajaa luulevat hänen vittuilevan heille. Siitä syntyy tappelu, joka eskaloituu näiden satunnaisten matkustajien murhaan.

Kotona Arthur elää sairaan äitinsä kanssa, joka ei voi ymmärtää uutisoinnissa olevia metromurhia. Yhdessä he katselevat Murray Franklinin standup-ohjemaa ja nauravat. Arthur haaveilee esiintyvänsä itse joskus ohjelmassa, sillä hänen toiveensa olisi olla koomikko. Äiti ja Arthur elävät köyhästi ja äiti odottaa toivoa kaupungin isoherralta, joka on kuulemma Arthurin isä. Arthur käy kertaalleen hänen porteillaan, mutta tapaa siellä vain pinen jäbän: Bruce Waynen, tulevan Batmanin. Myöhemmin paljastuu ettei isoherra ole Arthurille mitään sukua, koko juttu on äidin keksimää. Sairaalassa äidilleen katkerana Arthur tappaa hänetkin. Siellä viimeistään jotain vinksahtaa Arthurin sisällä. Hänelle murhaaminen ei tuota mitään tunteta.

Arthur Fleck ilman jokeri maskia

Arthur pääsee paikalliseen stand up-iltaan esittämään juttujaan, mutta pyllyleenhän se menee. Kesken esityksen nauru valtaa Arthurin ja ihmiset nauravat hänelle, ei hänen jutuille. Arthur saa myöhemmin kuitekin kutsun Murray Franklinin showhun ja toivoo, että siellä hänet esitellään Jokerina. Itse showssa hänelle näytetään nauhoitettu pätkä Arthurin pilalle menneestä stand up -esityksestä ja se on aivan viimeinen tikki. Jokerina hän tunnustaa kuinka murhasi ne tyypit metrossa, eikä kadu sitä pätkääkään. Suorassa televisiolähetyksessä hän myös murhaa idolinsa Murray Franklinin, ei pelkästään siksi, että tämä nauroi Arthurin naurulle, vaan myös kannanottona yhteiskunnan hylkijöiden puolesta. Sitä koko tarinassa on kyse. Lopussa jää epäselväksi joutuiko Jokeri heti viimeisen joukkotappelun jälkeen suoraan vankilaan ja tappoiko hän viimeisenä terapeuttinsa. Varmaksi jää ainoastaan se, että Jokeri on mielisairas, joka murhaa armotta, eikä koe siitä syyllisyyttä, ja hän nauraa, kun hän oikeasti haluaisi itkeä.

Elokuva on yllättävän yhteiskuntakritiikkinen ajatellen, että se perustuu sarjakuvahahmoon. Siksi pidinkin elokuvasta. Luin katsomiseni jälkeen paljon kommentteja siitä, että ihmiset ovat lähteneen näytöksistä kesken pois. En ihan ymmrrä miksi. Jokerin hahamo on kirjoitettu niin, että se on sympaattinen ja katsoja on hänen puolellan. Hän tekee oikeita ratkaisuja ja häntä kohdellaan väärin. Vaikka hän hakee oikeutta yhteiskuntanormeista ajateltuna väärillä tavoilla, niin lopussa hänen tavoitteensa täyttyy, eli saa äänensä kuuluviin. Tuossa Gotham Cityssä kaikki joilla ei ole asuntoa, vakituista työtä ja sairauksia, ovat pohjasakkaa. He saavat kuolla raatoina kaduille ja hakata rötköksi. Se ei ole niin, Jokeri juurikin halusi arvoa itselleen, että hänkin on ihan samanlaine ihminen, kuin me muut. Se, että jollan ei ole työtä tai asuntoa, ei ole aina oma syy, vaan yhteiskunnan. Mutta ei, ne yhteiskunnan isoherrat katso leukaansa alemmas, ei yhtään alepiarvoisiin käännetä päätäkään.

Arthur saa naurukohtauksen bussissa, eivätkö muut katso sitä hyvällä

Tästä johtuukin elokuvan ristiriita, joka minusta onkin hyvä medialukutaidon ja elokuvakriittisyyden kulmakivi. Elokuvan koko mielenkiinto pohjautu tähän ristiriitaan. Hahmona Jokeri on sympaattnen ja siitä haluaa pitää, mutta yhteiskunnan normeihin ajateltuna hän tekee vääriä ja raakoja asioita, joita ei saa tehdä. Onko siis hahmosta soveliasta tykätä? Se juuri tekee Jokerin vanhvasta hahmosta ja Joaquin Phoenixin tulkinnasta niin äärimmäisen mielenkiintoisen. Hahmona ja näyttelijänä hän veti muut aivan kuusi nolla ja elokuva piti siksi hyvin imussaan. Sivuhahmot olivat ihan ok-tasoa. Gotham City kuvattiin rähjäiseksi murjuksi 80-luvulla ja voi miten nostalginen se vanha televisio olikaan. Murray komediashow toi itselleni mieleen kyllä ihan huumorittman Huuma- ohjelman.

Leffasta mieleeni jäi voimakas musiikki ja Arthurin muuttuminen Jokeriksi. Siinä vaiheessa alkoi huomata hänen, alkuun vähän ujon persoonan, muuttmista. Jokerina olo on hänelle naamio, rooli jonka avulla hän uskaltaa tuoda itsensä paremmin kuuluviin. Hän ottaa sen osaksi persoonallisuuttaan. Varsinkin naurukohtauksissa hän saa Jokerina itsekkin nauttia nauramisestaan, vaikka sen takana piilee aina itkua. Todella vahvoiina ja maagisina kohtauksina pidän näitä tanssikohtauksia vessassa ja portaissa Jokerin maski piirrettynä naamalle. Vaikken täysin ymmärtänyt mitä niillä ajettiin takaa, niin ne ovat juuri se hetki, milloin Arthur on Jokeri jokaisella solullaan.

Suoraa lähetystä odottamssa

 Vaikka Jokerissa on vain muutama Batman viittaus, niin minusta on hankala ajatella tätä Jokeria siksi samaksi Jokeriksi, mitä Jokeri on Batman elokuvissa. Pidän kovasti siitä, että nyt saamme tavallaan syyn miksi Jokeri käyttäytyy kuin Jokeri, mutta tämä Phoenixin Jokeri on minusta täysin eri henkilö kuin vaikka Ledgerin Jokeri Yön Ritarissa. Eikä se haittaa lainkaan, voihan Jokereita olla monia, niin kuin Batmaneitakin on. Nämä sarjakuvasankarien tarinat kun eivät ole niin suoraviivaisia keskenään. 

Creepy Halloween!

Sleepy Hallow

Tim Burtonin ja Johnny Deppin yhteistuotannot olivat varhaisteini-iässä minulle hyvinkin tärkeitä. Katsoin Sleepy Hallown varmasti kaikista ensimmäisenä, siinä kahdeksan vuoden korvilla, siskoni kehujen ansiosta. Kauhu ei ollut mitenkään visuaalista tai ahdistavaa, joten painajaisia en nähnyt samalla tavalla kuin vaikka Titanicista. Päin vastoin, minua kiehtoi kovasti tämä Tim Burtonin värimaailma, josta olen tämän katsomisen jälkeen nautitnut enemmänkin Saksikäsi Edwarin ja Painaainen Ennen Joulua elokuvien kautta.

Sleepy Hallown mainosjuliste

Vuosituhannen vaihde 1700-1800 ja eletään noituuden, sekä mustan ja valkoisen magian aikaa. Konstaapei Ichabod Crane lähetetään tutkimaan pienen kylän Sleepy Hallown massamurhaajaa, joka jättää rumiit lojumaan, mutta varastaa uhrien pään. Kyläläiset pelkäävät tappajan olevan raaka Hessiläinen, josta kylässä on jo vuosia kerottu kauhutarinoita. Ichabod ottaa huostaansa nuoren Mashbathin, jonka molemmat vanhemmat Hessläinen on murhannut. Kylän rikkamman maanviljelijän Von Tasselin tytär Katrina kiehtoo Ichabodia ja molemmin puolista ihastusta on luvassa. Ichabod tosin on varma Von Tasselin ohjaavan Hessiläistä, mutta huomaa ollensa väärässä kun Von Tasselkin tapetaan. Ichabod selvittää kaiken hyvn pitkälti: Hessiläisen oikea pää on varastettu ja mustan magan avulla joku koittaa päästä kyläläisistä eron, kiristämällä Hessiläistä hänen pääkallollaan. Pahikseksi paljastuu lähes Disneymäisesti Katrina Von Tasselin ilkeä äitipuoli, jonka tavoite on saada kylä kokonaa haltuunsa. Kun lopulta Ichabod heittää Hessiläisen pään oikealle paikoilleen, saa Katarinan äitipuoli julman viimeisen suudelmansa. Lopulta Ichabod vie Katrinan pois Sleepy Hallowsta ja he aloittavat yhdessä uuden elämän.

Ichabodin ja Katrinan ensikohtaaminen

Ichabod ja Katrina metsässä

Tämä Sleepy Hallow on ensimmäinen näkemäni versio Päätön Ratsumies tarinasta. Pidin tästä kovasti, mutta vieläkin enemmän tämän jälkeen innostuin Disneyn animaatiosta Päätön Ratsumies, jonka omistin videolla. Siinä minua kiehtoo vieläkin enemmän se, että ei ole varmaa onko Päätöntä Ratsumiestä oikeasti olemassakaan. Siksi ehkä tämä Burtonin versio on minulle jopa hitusen liian suoraviivainen juoneltaan. Goottiromanttisesta tyylistä ja teemasta pidän muuten kovasti. Siinä minusta kanssa ollaan onnistttu, ettei päiden irrottaminen ole mitenkään liian graafista katsottavaa nuorillekkaan katsojille. Monet kohdat näytetään perustellusti ja hahmoilla on motiivi teoistaan. Elokuva kuitekin kulkee aika hitaalla temmolla ja on ehkä vähän jahkaava.

Sleepy Hallown asukkaita

Visuaalisesta puolesta annan edelleen pisteitä Tim Burtonille. Värimaailma on niin suoraan mustaa, valkoista, ja harmaata. Vaikka kaikki näyttä olevan kuollutta, niin siltikin elämämää on kuvissa ylättävän paljon. Tässä onkin ero miksi en nykyisistä Burtonin tuotoksista pidä. Hänen viimeaikojen elokuvien värimaailmansa on kirkkaita värejä likaistettuna, eikä aitoa ja rehellistä värimaailmaa.  Sleepy Hallowhin on muutenkin saatu kuvankauniit gotiikka lavasteet. Itse pieni kylä, sen kirkko, metsät, yksittäiset puut, sumu, Katarinan lapsuuden lekkipaikka, kaikki on niin tarkkaan harkittua ja mietittyä, ettei mikään vie pois illuusiosta.

Ratsumies ilman päätä

Hessiläinen saa kasvonsa

Elokuva luokitelaan kauhuksi, mutta onko se kauhua? Omalla tavallaan kyllä, sillä kuitenkin konstaapelimme tutkii ja seuraa massamurhaajaa. Splätteriä on kuitenkin turha odottaa, vaan kahu on enemminkin Tim Burtonin mielenmaiseman luomaa. Omaa erikoista Burtonia on esim. laitteet joilla Ichabod tekee rumiinavauksia uhreille. Justiinsa tälläiset härpäkkeet ovat Tim Burtonin elokuvien hauskoja ominaispiirteitä. Ja muistan kyllä kun katsoin elokuvan ensimmäisen kerran videolta sisareni huoneen lattialla ja säikähdin ihan oikeasti, kun Katrinan äitipuolen sisararen noidan ulkokuoren alta paljastui heluvia käärmeitä. Oikeasti pomppasin varmaan metrin ilmaan ja yhä edellen se kohtaus säikyttää minut, vaikka tiedän sen olevan tulossa.

Oikeasti pelottava noita

Star Trek Ensimmäinen Yhteys

Sukupolvien jälkeen alkaa vihdoin Star Trek The Next Generations porukan omat elokuvat. Ensimmäine yhteys ei nimenä kerro oikeastaan mitään, mutta leffan juonessa se paljastuu selkeästi. Mukana suuressa roolissa ovat tälläkertaa borgit, nuo kauhiat avaruusoliot, jotka koittivat jo kertaalleen The Next Generationissa Picardin liittää osaksi yhteisöä, ja onnistuivatkin silloin siinä.

Star Trek Ensimmäinen Yhteys leffajuliste

Borgit ovat taasen hyökkäämässä liiton alueelle, tavoiteenaan se yksi ja ainoa: kaikkien sulauttaminen itseensä. Picard kun on sarjassa jo kerran borgeihin sulautettu ja sieltä vapautettu, niin hän tietty kantaa kaunaa ja tuntee vastenmielisyyttä borgeja kohtaan. Vaikka hän aluksi pyrkii pysymään näistä kaukana, niin tappeluksihan se menee. Picard ja Worf tietävät borgien kuution heikkouden ja se saadaan tuhottua. Siltikin kuution sydän ehtii irtaalleen ja alkaa kulkea maapalloa kohti. Nyt on Enterprisella kiire. Borgien kuution sydän avaa aikaportin lähelle maapalloa ja vastassa on vuosi 2063, vuosia ennen kuin ihmiset ovat koskaan olleet yhteydessä muihin taivaalla asujiin. Enterprise menee perässä ja maahan lähtee Deanna, La Force, Riker ja pari muuta apukaveria. Maassa jäbä nimeltä Zefram Cochranin kehittää aikapoimun avaruusalukselle ja on pienessä maistissa. Enterprisen porukka joutu paljastamaan salaisutensa tulevaisuudesta, sillä Zefram on ihan lyömässä hanskoja tiskiin koko tekeleen kanssa. Häntä ei kiinnosa yhtään se, että hänen nimensä pääätyy historiankirjoihin ja naamansa patsaaksi, kuten La Force kuvailee.

Worf ja Picard avaruuspuvuissa

 Picard jää itse Enterpriselle, kuten myös Worf ja Beverly. Maassa pahasti loukkantnut nainen Lily siirretään Enterpriselle, jossa tämä kuntoutetaan. Enterprisella on myös oma ongelma: borgit ovat hyökänneet sinnekkin. Picard muistaa kuinka Borgeja vastaan on lähes mahdoton taistella, joten jos oma kolleega sulautetaan borgigksi, niin hänen pitää antaa olla. Aseet tuhoavat borgeja vain vähän, sillä nämä muuttuvat parin osuman jälkeen immuuneiksi. Monta borgitaistelua Enterprisella saadaan aikaan, mutta vain yksi niistä jäi mieleeni: se missä Picard, Worf ja joku kolmas ovat Enterprisen lautasen päällä tappelemassa. Worfin avaruuspuku meinaa mennä rikki, mutta hän saa paikattua sen borgista revityllä kädellä. Borgien tavoitteena on sulauttaa kaikki itseensä, mutta androdi Datan kohdalla se on mahdottomuus. Data joutuukin ihan borgien valloituksen sydämeen ja kohtaa siellä borgien kuningattaren. Muija on ainoa borgi, jolla on minkäänlaista omaa persoonaa, sitten sarjassa nähädyn Hughin lisäksi. Kuningatar tarjoaa mahdollisuuden Datalle päästä kokemaan fyysisiä kosketuksa ja hetken Data hullaantuu ajatuksesta. Borgit ovat valloittaneet lähes koko Enterprisen ja vaikka Picard haluaisi tapella viimeiseen asti, niin tämä maasta tullut naikkonen Lily huutaa Picardille päin näköä. Päätetän yhdessä tehdä Enterpriselle itsetuho. Kapteeni jää laivaan etsmään Dataa, kun muut lähtevät pakokapseleilla. Data huijaa kuningatarta ja saa jonkun ihmeen vihreän mömmön vapaaksi, jolla kaikki borgit Enterprisella tuhoutuu. Tällä välin Picard leikkii Tarzania joissain katoissa heiluvissa putkissa.

Borgien kuningatar viettelee Datan

Rikerin, Deannan ja La Forcen johdolla keksijä Cochran saa poimuajon kunton ja siellä tehdään pieni kierros. Vulkanuslaiset näkevät sen ja tulevat tervehtimään maan asukkeja, ottavat ensimmäisen yhteyden. Sillä välin Enterprise lähtee hiljaa hiiskumatta kohti omaa aikaansa.

Minulle hehkutettiin Ensimmäinen Yhteys elokuvaa, joten odotukseni olivat siitä suht suuret. Sen takia elokuva olikin pienoinen pettymys, vaikkei se ole huono. Ongelma vain on siinä, että Star Trek sarjassa minua kiehtoo draama, hahmojen välillä tapahatunut kontakti, eikä niinkään taistelukuvaukset. Ensimmäinen Yhteys on nimittäin Star Trek elokuvisa kaikkein toiminnallisin. Kun borgit ovat hyökkämässä liiton alueelle on pitkä toiminta- ja ammuskoelukohtaus, joka näyttää ihan hienolta isolta televisiolta katsellessa. Rahaa on pantu palamaan ihan kunnolla enemmän, mitä tv-sarjan jaksoissa. Erikositehosteet ovat selvästi kehittyneet. Sarjaa tietämättömille kuvataan lyhyesti mitä kauheuksa borgit ovat aiemmin Picardille tehneet, mutta en usko, että sellaiset katsojat voivat täysin ymmärtää Picardin valtavaa halua saada itse tapella borgeja vastaan. Sen verran kuumottavaa hänen oma sulautuksensa akoinaan oli. Data borgikuningattaren käsittelyssä on kuin missäkin paheellisemmassa pornossa, ihan selvästi näkyi, että nyt Dataa viedään. Hänen lihallisen inthomionsa tunsi elokuvan läpi. Ongelmana vain on se, ettei sarjan borgijaksoissa ole manittu mitään borgikuningattaresta, joten hahmo tuntui hyvin turhalta ja irralliselta. Olin lopussa vain helpottunut, että näin äkkiä päästiin kuningattaresta ja kaikista borgeista eroon, vaikka tapa olikin kömpelö. Lily tyttönen, joka lähes vahingossa päätyy Enterpriselle, on ainoa hahmo, joka uskaltaa vastsustaa Picardin auktoriteettia, eikä ihme, sillä hänhän ei ole mihistön jäsen. On vaihtelua, että joku uskaltaa huutaa Picardille ja ylipäätänsä, että ulkopuolisella hahmolla on näin voimakas temperamentti. Jopa toivoin hänen ja Picardin välille pientä suhteen poikasta ihan viime minuuteille.

Ensimmäinen yhteys vulkanuslaisten kanssa saadaan tehtyä

Selvästi leffan mielenkiintoisempi puoli tapahtui maassa. Tämä hössähtänyt keksijäukkeli veti viinaa kahdella kädellä ja kuunteli vanhaa rokkia jukeboksista. En ihan usko, että noin 40-  vuoden kutlttua elämä maassa tuollaista tulisi olemaan. Jotain höpistiin myös siitä, että kolmas maailmansota on juuri käyty. Eipä siitä pahemin näkynyt jälkiä. Huumoripitoisimmat kohtukset tapahtui juurikin maassa, kun Cochranille koitettiin selittää hänen keksintöjensä tärkeyttä tulevaiduuden kannalta. La Force heitti pitkästä aikaa kunolla visiä ja William Riker  hymyili niin valloittavasti, kuin yleensä. Jopa Dianna vetää kännit tällä reissulla. Muuten huumoria on Ensimmäisessä Yhteydessä todella vähän, mikä syö voimakkaasti minun katselunautintoani. Tuntui hassulta nähdä La Force ilman visiiriään, eikä missään oikein kerrottu, että miksi. Yhdellä lauseella se taidettiin kuitata, mutta se olisi minua kiinnostanut enemmänkin.

Riker ja La Force suuren keksijän äärellä

Star Trek Original Sereirsissä kuulemma joissain jaksoissa mainittiin ja ihan näytettiinkin  Zefram Cochranin hahmo, mutten sitä ollenkaan muistanut. Kun minulle tässä leffassa hahmo nyt esiteltiin, en osannut häntä aikapoimun keksijään lainkaan yhdistää, enkä siksi tiedostaa miksi tämä tyyppi onkin nyt niin kamalan tärkeä. Elokuvan suurin pointti on, että aikapoimulennon täytyy onnistua, että ensimmäinen yhteys ulkoavaruuteen saadaan tehtyä. Tajusin tämän vasta ihan lopussa, mikä on myöhäistä. Tämän takia kaikki tappelut borgien kanssa tuntui muuten turhilta, kun niille ei ollut muuta motivaatiota kuin Picardin katkeruus ja viha. Ensimmäinen Yhteys ei suinkaan ole huono elokuva, sillä onhan tässä hyvät The Next Generations näyttelijät, komeat erikoisefektit ja muutama hyvä vitsi. Silti minulle tämä jää elokuvana kauas niistä Star Trek The Next Generationin suosikkijaksoista.