Lippukokoelma

Lippukokoelma

sunnuntai 30. elokuuta 2015

Pixels

Mission Imbossiple Rogue Nationissa näin ensimmäisen trailerin Pixelsistä. Oltiin kyllä jo etukäteen sovittu poikaystävän kanssa mennä kattomaan Pixels synttäripäivänäni, vaikkei mulla ollu mitään tietoa mistä se edes kertoo, nimen perusteella konsolipeleistä. Traileri kyllä herätti mielenkiintoni, siinä näkyi paljon pelijuttuja ja toimintaa. Ite elokuva yllätti sitten ihan toisella tavalla positiivisesti.

Pixels elokuvan mainosjuliste
Heti leffan alku sai hymyilemään tällä 1980 luvun hengen ajallaan. Siinä oli kaikkea kasarikliseetä, mikä on aina koomisuuden huipentumaa. Värikäs pelihalli, kasarityyli ja maailmanmestaruuskilpailu oli hyvää komedian luoja ja tietty mestaruuskilpailun aikana täytyy soida Queenin We Will Rock you. Tämä pikkujätkä Eddie Plant (Peter Dinklage) sai leffan koomisin heppu pisteet, vaikka tämä päänäyttelijä Adam Sandler on vissiin näistä komedianäyttelijänä tunnetuin. Tosin tiedän ite häneltä vaan yhen roolin, elokuvassa Klik, mikä ei olut mikään hääppönen. Tämä heidän läski pelikaveri Ludlow Lamonsoff, joka on ihastunut tähän pelihahmomimmiin, ei myöskään naurattanut yhtään niin paljon, kuin tämä Eddie valtavalla egollaan ja uhollaan.

Tykkäsin ihan valtavasti tästä pelimaailmasta. Päähahmo Sam tekee työskeen elektroniikan asennuksia, vaikka on ennen ollut kasaripelien ylin ystävä. Asennushommissa hän tapaa presidentin apurimuijan ja tämän pojan, joka taasen harrastaa nykyisiä konsolipelejä. Minusta tässä on hieno teema, kun sanotaan sitä, että vanhan ajan pelit voitetaan nimen omaan mallien ja koodien opettelemisella ja niissä ei ole mitään suuria juonia tai tappamasia, vaan niitä pelataan hyvän mielen vuoksi. Poika pelaa tässä jotain tappopeliä missä vain ammutaan pyssyillä, mikä ei ole läheskään niin mielenkiintoista, kuin Packman tai Donkey kong. Minusta oli tosi hauskaa nähdä japanilainen Packman pelin luoja tulevan mukaan "pelaamaan" tätä oikeaa Packmania ja hänen puheensa Packmanille, vaikka se nynt hänet söikin. Nämä "live-pelit" oli toteutettu makuuni tosi hauskasti ja vaikken ole mikään peliharrastaja niin kyllä sieltä Super marion, Tetriksen, Packmanin, Smurffin ja Donkey kongin tunnistin. Paras kohta koko elokuvassa minulle olikin pikkunen pikselinen smurffi laulamassa smurffien tunnaria (joka on myös käännetty suomeksi ekalle smurffilevylle). Itse kovana smurffifanina sain siitä ihan parhaimmat naurut.

Antakaahan kun mestari näyttää!
 Elokuvan komediallisuutta oltiin haettu monila eri tavoilla ja tasoilla. En aluksi edes tiennyt koko elokuvaa komediaksi, vaan odotin tästä enemmän tomintaa, joten siksi olinki niin yllättynyt. Aluksi komediaa haettiin tällä kasarifiilistelyllä ja pelifaniudella, myöhemmin sitten tälläisellä perus jenkkirakkasulässynläällä, ufoilla, voimattomalla presidentillä ja tietty näillä peliviittauksilla ja pelin muotoutumisella oikeiksi. Viimeisen haasteen Donkey Kongin livepelaaminen oli hienon näköinen ja juuri sellainen mitä ajattelenkin siitä mitä peleillä aina haetaan. Seikkailua ja samaistumista pelattaan hahmoon. Oli kiva nähdä kuinka henkilöt leikkivät Super Marioa ja lopulta saivat Donkkarin päihitettyä. En ihan ymmärtänyt mistä Q*bert aluksi maapallolle jäi, mutta olihan hän tosi söpö kunnon puvussa juhlissa. Tietenkin loppuvaiheessa Eddie myönsi huijanneensa 80-luvulla maailmanmestaruuskisoissa ja kaikkeen jää onnellinen loppu, kun ei mitään asioita jää enää epäselväksi.

Aikalailla perus jenkkikomedeia, mutta tämä peliteema antoi tähän uusia ulottuvuuksia, sellaisia joita ei ihan joka komediassa ole. Ohjaaja Chris Columbuksen tiedän paremmin parin ekojen Harry Pottereiden ohjaajana ja se ehkä vaikutti siihen, miksi odotin tästä enemmän tarinallisuutta ja toimintaa, kuin suoraa komdiaa.

lauantai 22. elokuuta 2015

Harry Potter ja Viisasten Kivi

Videonauhan aikaa-blogissani kerroinkin jo aikaisemmin suhteestani J.K.Rowlingin Harry Potter sarjaan ja siitä kuinka olen siihen hurahtanut. En ala tässä nyt vertaamaan elokuvien eroja ja "virheitä" kirjasarjaan, vaan pyrin käsittelemään Potter elokuvat itsenäisinä kokonaisuuksina.

Harry Potter ja Viisasten Kivi elokuvan mainosjuliste
Viisasten Kivi on Potter sarjalle hieno aloitus. Siinä luodaan hitaasti, mutta varmasti vankka pohja tulevalle taikamaailmalle. Heti jo elokuvan ensimmäinen kohtaus, yö Likusteritiellä, on taianomaisen tunnelmallinen ja Dumbledoren ilmestyessä katsojakin tajuaa, että ei nämä henkilöt tässä elokuvassa ihan tavallisia heppuja ole. McGarmivan näyttää jo heti alussa muodonmuutoksensa kissasta ihmiseksi, joten noituus alkaa heti elokuvan alussa ja taian määrä kasvaa kokoajan loppua kohden. Voin vain kuvitella kuinka haastavaa on tälläiselle fantasiakirjalle alkaa luomaan semmoisisa asioita, kuin huispaus tai Tylypahka. Vaikka niitä kirjassa kuinka hvyin kuvataan, niin sellaisen fyysinen toteuttaminen on todellakin tekijäporukalta vaatinut paljon mielikuvitusta ja teknistä osaamista. Uskon, että käsikirjoituksessa on alunperin koitettu ottaa tälläisiä teknisesti todella vaikeita toteutuskohtia pois, mutta Rowlingin pyynnöstä niitä on sitten sinne jätetty, koska kyseinen juttu voi olla tärkeä myöhemmissä osissa tarinaa. Aaveet esimerkiksi Viisasten Kivessä ovat aika mitättömissä osaissa ja näyttävät näin 10 vuotta myöhemmin katsottuna todella kököiltä, mutta jos ne olisi kokonaan jätetty pois, niin seuraavan osan, Salaisuuksien Kammion, tarina olisi muuttunut liiaksi.

Hagrid tuo Harrylle kirjeen
Viisasten kiven tarina ei saa vielä mitään erikoisen synkkiä sävyjä ylleen ja siksi tätä voi hyillä mielin sanoa perhe-elokuvaksi, toisin kuin sitten ihan myöhempiä Pottereita. Elokuva seuraa uskollisesti kirjan juonta, vaikka muutamissa kohdissa onkin menty helpompaa reittiä ja jätetty esim. Norbertin lähettäminen Ronin veljelle Charlielle, toinen huispausottelu ja Kalkaroksen luoma Viisasten Kiven suoja kokonaan pois. Juonessa pysyy tässä vielä kärryillä ilman, että tarvii olla kirjaa lukenut. Ei kyllä voi muuta kuin nostaa hattua käsikirjoittajalle, kun on saanut romaanista tiivistetyä niin hyvin kaikki tärkeimmät osat talteen. Elokuvasta on tosin poistettu kohtaus, jota ei kirjassakaan suoraan sanota, mutta minkä olisin kuiteskin toivonut jätettäväksi elokuvaan. Siinä Harry ja Waesleyt syövät jouluateriaa suuressa salissa ja Harry katsoo takkaan mietteissään Iseeviot-peiliä,missä hän näki vanhempansa ja Ron koittaa saada tätä unohtamaan sen. Kirjassa, kun Harry on päähenkilönä, niin kaikki ajatukset kerrotaan hänen kauttaan, mutta elokuvassa kun ei hahmon pään sisälle pääse, pidän valtavasti näistä yksittäishetkistä, jolloin kuvataan hänen mietiskelyään. Elokuvaan onkin ihanasti jäänyt muutama kohta, joissa harry istuu ikkunalaudalla ja myöhemmin kävelee linnan tiluksilla Hedwigin kanssa. Ajan kuluminen on leikattu elokuvassa kivasti juurikin Hedwig pöllön lennon kautta.

Ron ja Harry junassa matkalla Tylypahkaan
Viisasten Kiven ohjannut Chris Columbus tunnetaankin hyvin perhe-elokuvien ohjaajana (kuten Yksin kotona) ja huomaa, että hän on osannut hyvin ohjata lapsinäyttelijöitä, jotka eivät missään välissä ole liian teennäisiä. Lapsirooleilla on valitettavan usein tapana puhua repliikit ns. suoraan paperista, mutta Pottereissa koen näyttelijöiden jo tuon ikäisenä muokkautuvan ja syventyvän hahmoihinsa. Otin heti omakseni kaikki näyttelijät, eikä kukaan tee mitään huonoa roolia, muutama korkeintaan vähän mitäänsanomattoman, kuten profesoori Orave. Daniel Radcliffe, Emma Watson, ja Rubert Grit ovat vielä ihanan viattomia lapsia ja elokuvan jälkeen oikein kasvaa halu nähdä kuinka näyttelijät kasvaa roolien mukana. Itse kun katsoin Viisasten kiven juuri sopivasti 11-vuotiaana, samaistuin en pelkästään roolihahmojen kasvuun sarjan myötä, vaan myös näyttelijöiden kasvuun. Viisasten Kivessä on todella loistavia roolitöitä joista mieleeni jää ehdottomasti Severus, Hagrid, McGariva, Lipetit, Dumledore, Fred ja George Wasley, Lee Jordan, Angelina Johnsson, Neville Longbottom, Draco Malfoy, sekä Oliver Wood. On hienoa, että kun elokuvasta on tiedetty tekevän sarja niin näyttelijät pysyy samana koko sarjan aikana, eikä näyttelijän vaihdoksia suuremmin tapahtunut, Dumbledoren esittämää Richard Harrisin poismenoa lukuunottamatta (en oikein pidä tästä uudemmasta Dumledoresta. MIchael Gambon on siinä liian agressiivisen oloinen).

Suosikkihahmo ja rooli löytyy tästä elokuvasta ihan helposti ja se on tietysti kaikkien vihaama liemimaisteri Kalkaros. Alan Rickman limaisessa peruukissa ja koukkunenässä on yksinkertaisesti lumoava. Myöhemmissä elokuvissa  lapsinäyttelijät saavat enemmän vakuuttavuutta ja uskottavuutta, niin että muutama niistä päätyy suosikkihahmokseni.

Severus opettamassa liemitunnilla
Kaiken kaikkiaan Viisasten Kivi on hyvä alku Potter saagalle. Siellä on paljon huumoria, kauniita kohtauksia, toimintaa, seikkailua ja jännitystä. Kirjan lukeneelle muutamat kohdat saattavat olla jopa pitkäveteisiä (kuten kielletty metsä), mutta taas toteutus on sen luokan fantasiaa, ettei  sellaista ihan joka elokuvassa näekkään. Ensimmäinen elokuva antaa enemmänkin todella vankkaa pohjaa jatko elokuville, sekä tietenkin tarina- ja hahmokehityksille. Yksittäisinä suosikkikohtauksina voisin mainita Hagridin esittäytymisen, Harryn junamatkan Tylypahkaan, Harryn, Ronin ja Hermionen oppitunnit sekä Kalkaroksen kuittailut loppupuolella, kun pikku rohkelikot suunnittelevat menevänsä illalla kolmannen kerroksen kiellettyyn käytävään. 

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Idoleitani: Jasper Pääkkönen

Suurin osa kaikista idoleistani on elokuvista ja/tai televisosta tulleet minulle tutuiksi. Yleensä nämä ovat olleet näyttelijöitä/ääninäyttelijöitä tai taustatekijöitä, joita aloin pikkuhilja tunnistamaan. Monet suosikkieni tärkeimmät roolit ovat jo takana päin, mutta onneksi heidän jälkensä elää vanhoissa julkaisuissa. Näillä "esittelyillä" pyrin hahmottamaan mitkä tekeleet ovat saaneet kyseisen tekijän itselleni merkitykselliseksi.

Toisena idolina näyttelijä Jasper Pääkkönen


Ensikosketus: Periaatteessa olin varmasti vähän liian nuori katsomaan suomen tunnetuinta saippuasarjaa Salatut elämät tammikuussa 1999. Ikää on pikku Severuksella ollut 7 vuotta ja epäilen, että tekijät oli sarjaa suunnitellut vähän vanhemmalle yleisölle. Sen ikäisenä kuitenkin apinoitiin siskoa kaikessa, myös tvn katsomisessa. Enhän minä varmasti sen ikäsenä sarjan ekasta vuodesta mitään ymmärtänyt, muuta kuin että Jasper Pääkkösen esittämä Saku Salin on pahis ja siihen aikaan kuolettavan söpö pottamallisen/Nick Carter tukkansa kanssa. Vaikka aluksi sanoin, että seuraan salkkareita Sakun hahmon tarinan loppuun kertomiseen asti, niin katsoimpahan niitä kuitenkin vielä n.10 vuotta siitä pidemmälle. Onneksi vihdoinkin olen päästänyt tästä saippuakoukusta irti.
Näin jälkeenpäin Salattujen elämien vanhoja dvdeitä katsoessa olen kyllä rakastunut Saku Salinin hahmoon uudestaan. Rikkinäisen perheen pojasta tehdään syntipukki joka tilanteeseen, eikä nuori itse tajua oikein mitä elämältään haluaa. Ja kun se elämän rakkaus vihdoinkin naapurin Miiasta löytyy, niin se on liian myöhäistä. Sakun tunteet Miian kuoleman kohdalla saa minut räpsivän youtubevideonkin kautta itkemään.

Muistettavimmat työt: Kun katson Jasperin filmografiaa niin kyllä hänen ihan kaikki leffa roolinsa on tullut nähtyä, lapsuuden rooleja lukuunottamatta. Jokainen hänen roolinsa on aina jäänyt positiivisesti mieleen.
Salattujen elämien jälkeen tietysti odotin innolla Pahat Pojat elokuvaa, ihan vaan Jasperin takia. Äitihän ei edes meinannut päästää minua katsomaan koko elokuvaa, kun sen ikärajaakin oltiin nostamassa k12 ikärajaan k15. Onneksi näin ei tapahtunut. Tuohon aikaan kyseinen elokuva iski itseeni hyvin lujasti. Jasperin hahmo Eero oli myös tässä rikkinäisestä perheestä oleva esikoinen, mutta tällä kertaa bodaava ja ujo sellainen. Oikein meikäläisen pikkutytön unelma siis.
Kaunis Mies minisarjan nauhoitin talteen heti sen televisiosta tultua. Vaikkei minua kiinostanut yhtään mallimaailmaan sijoittuva sarja, enkä sen ikäisenä sitä oikein ymmärtänyt, niin Jasperin esittämän ristiriitaisen Joonatan hahmon kyllä muistan. Suutuin hahmolle monissakin kohdissa, enkä ymmärtänyt sen motiiveja, mutta pidin sarjan lopusta.
Dante Hell elokuvassa V2- Jäätynyt  Enkeli
 Levottomat 3 on elokuvana aikamoinen vitsi, mutta kyllähän se on tullut katottua ihan alostaman mieskauneuden takia. Eipä sillä elokuvalla mitään muuta annettavaa oikein ole, vaikka olen koittanut hakemalla hakea.
Vares elokuvissa Jasper on hyvin osannut vaihtaa roolia. Esimmäisessä hän törttöili pizzapoika Jarzana amisviiksissä ja hammasraudoissa, toisessa jumalaisena hevikunikaana Dante Hell laulajana, sekä uusimmissa Reini Vareksissa sekopäisenä Kyypakkauksena. Näistä Vares Jasperista Dante Hell on eniten makuuni. Jos tämä heidän bändinsä oisi oikeasti olemassa (eli Jasper laulamassa Northeria) olisin varmasti heidän suurfaninsa.

Miksi juuri Jasper: Jasperin näyttelijäura voi tuntua itsestään selvyydeltä ja helpolta, siinä mielessä, että hänen isänsä Seppo Pääkkönen on näytellyt paljon elokuvissa, televisiossa ja teatterissa ja ei ihme, että poika on samaan maailmaan joutunut. Isän avulla varmasti lapsiäänirooli Disneyn Peter Panin yhdeksi kadonneista pojista on  saatu. Jasper on lapsena näytellyt teatterin lavalla ja Salkkareissa Jasperin isä Seppo Pääkkönen kävi vilahtamassa, tosin siinä itse sarjan Seppo Taalasmaan pontikankeittokaverina. Isää ja poikaa Jasper ja hänen isänsä ovat näytelleet elokuvassa Matti ja V2. Jasper ei ole käynyt Helsingin Kallion Ilmaisutaidon lukion lisäksi muita näyttelijäkouluja ja on muuten täysin itseoppinut näyttelijä. Kokemuksensa ja parhaat oppinsa hän on saanut raa´asti työtä tekemällä, vaikka nyt saippuasarjalla aloittikin. Hänen saama Jussi-Palkinto vuodelta 2014 parhaasta miessivuosasta elokuvasta Leijonasydän antaa tukea sille, ettei hyvä näyttelijä aina tarvi teatterikorkeakoulua taakseen. Tuntuu nimittäin siltä, että kaikki suomen näyttelijät tulevat sieltä ja tekee kertakäyttörooleja. Pidän tosi paljon Jasperin tyylistä näytellä. Hänen hahmonsa ovat olleet monipuolisia ja yleensä kylmän rauhallisia, eivätkä sählääjiä. Hän saa pienellä minimalistisella liikkeillään ja olemuksellaan hahmonsa toimimaan. Olen ymmärtänyt Jasperin olevan itsekkin rauhallinen tyyppi ja kun hänellä ei kuitenkaan sellaista pitkää teatteritaustaa ole, niin hän ei ainakaan kameran edessä vedä yli, mikä on nykyään mielestäni monilla uusilla juuri Teakista valmistuneilla näyttelijöillä paha maneeri.

Suosikkini: Pakko myöntää, vaikka kaikki on tullut katottua, niin se ihana, teini, kapinallinen Saku Saliin vetoaa minuun vieläkin. Ehkä se, että huoneeni oli tapetoituna suosikista ja koululaisesta aikoinaan Sakun kuvilla, voi vieläkin vaikuttaa. Mutta noin tunteikkaan hahmon esittäminen niin nuorena, kyllä se taitoa vaatii.
Tunteisiin, sisimpääni matkustan..

sunnuntai 9. elokuuta 2015

Disney Klassikot 2: Pinokkio

Pinokkio on siitä harvinainen elokuva, että vaikka sitä tuli katsottua pienenä vhs-kasetilta tosi usein, niin se ei koskaan herättänyt oikein tunteita, eikä päässyt suosikkieni joukkoon, mitä lähes kaikki muut lapsena katsotut elokuvat tekivät. En oikein usko että Disneyn Pinokkio on kellekkään mikään ykköselokuva, se ei herätä kauheasti positiivisia, muttei myöskään erityisesti negatiivisia tuntemuksia.

Disneyn Pinokkio perustuu vanhaan Italialaiseen satuun, joka oli käsittääkseni ihan alunperin sarjaksi kirjoitettu. Pinokkio on siinä todella ilkeä, tunteeton, pyytetön ja vähän ADHD lapsi, jolla ei todellakaan ole minkäänlaista omaatuntoa. Jotenkin siitä tulee mieleen yksi vihaamiani lapsuudenhahmoja, eli Astrid Lindgrenin Vaahteranmäen Eemeli. Ennen tätä Disneyn Pinokkiota olin nähnyt Japanislais-saksalaisen Nipponin animoiman Pinokkiosarjan, joka on monissa mielissä pelottavampi, mutta myös kiehtovampi ja mielenkiintoidemoi mitä Disneyn elokuva. Sarjan alussa Pinokkio todellakin on ihan rasavilli hahmo, jota katsoja vihaa, mutta pitkän sarjan myötä katsoja oppii rakastumaan siihen. Tämä Nipponin versio on uskollinen alkuperäiselle tarinalle, toisinkuin Disneyn. Disney on lyhentänyt kirjan juonta valtavasti ja on ottanut vain muutamat pääkohdat mukaan. Tavallaan se on hyvä asia, sillä elokuva on jo valmiiksi episodimainen ja jos kohtauksia olisi ollut lisää, episodimaisuuteen olisi helpommin puutunut.

Tällänen kansi on meikän Pinokkio vhs-kasetissa
 Elokuva alkaa kauniilla kohtauksella Samu Sirkan esittelystä ja Disneyn varmasti yhdestä klassisimmista lauluista Tähti toiveen toteuttaa. Sikäli vähän hassua, että tämä Disneyn teema toiveiden toteutumisesta on elokuvasta, josta ei niin erikoisemmin pidetä. Se onkin yksi elokuvan nostattavampia kohtia. Gepettonin paja, jonne hän on väsännyt ihania kelloja ja härveleitä on lumoava. Visuaalisesti se on elokuvan mielenkiintoisin kohtaus ja pidän valtavasti siitä, kun niitä kelloja ja härveleitä näytetään läheltä eri puolilta. Gepetton on itsessään vähän hössähtänyt Disney ukkeli, jonka suomidubissa Matti Ranin tekee loistotyötä. Hän jopa itse näytti vähän Gepettolta. Gepetton Figaro kissa on yksi Disneykissojen ihanimpia, hänellä on persoonaa ja kokoajan iloiset, moniulotteiset kasvot. Cleo kala tuo taas pientä vastapainoa Figarolle. Elokuvan päähenkilö Pinokkio nukke on vähän kuivakan näköinen ja oloinen, mutta ihmisenä lopussa hän vasta näyttääkin oudolta, kun koko elokuvan ajan on tottunut nukke muotoon. Elokuvan kaikki muut hahmot ovat hyvin sarjakuvamaisia, paitsi Sininen haltiatar ja siksi hän nätyttääkin vähän oudolta tässä kärjistetyssä sarjakuvamaailmassa. Sinisella Haltiattarella on kyllä taasen elokuvan kaunein puku.

Kun Pinokkio innostuu teatterista, on minusta aika järkyttävää, kuinka teatteria mustamaalataan tässä niin ala-arvoiseksi. On kakkua ruokana, ei tarvitse käydä koulua, näyttelijät ei ole älykkäitä.. vastustan näitä ajatuksia syvästi! Tyhmyyttään tietenkin Pinokkio joutuu Strombolin valtaan ja myöhemmin huvitusten saarelle. Huvitusten saarella elokuvaan kasvaa suuria pelotuksia ja ahdistuksia, joita en välttämättä lapsena oisi halunnut katsoa. Se, että pojat polttaa tupakkia ja Lampun Sydän muuttuu aasiksi (onneksi vain varjon kautta, en olisi kestänyt nähdä suoraa muutosta) ja lasten kaipuu kotiin on todella karmaisevaa. Tästä tulee mieleen Pinokkio live-action versio, minkä trailerissa jo näkyy kun itse Pinokkion kasvot muuttuvat vuoristoradassa aasiksi. Sain siitä traumoja lapsena, hyi!
Gepettonin monenmoisia härveleitä

 Pinokkiolle onneksi käy paljon onnellisemmin, kuin muille Huvitustensaaren asukkaille ja he pääsevät Samu Sirkan kanssa takaisin kotiin. Harmikseen vain Gepetton ei ole kotona ja he joutuvat meren syvyyksiin Monstron luokse. Tuohon aikaan veden animoiminen ei ollut mitään helpointa hommaa ja käsittääkseni veden liikkeet on kuvattu monien kalvojen läpi. Tämä vesiefekti on alussa todella kaunis ja erikoinen, mutta siihen tottuu aika nopeaa. Veden alla on paljon kauniita kasveja ja eläimiä. Pakko vaan myöntää, että itse Monstro ei luo minuun minkäänlaista pelottavuuden vaikutelmaa, mitä sen kuuluisi. Siksi tuntuu hassulta, että tämä Monstron kidasta poistuminen on elokuvan kliimaksikohta, kun se ei herätä tunteita, yhtäpaljon kuin vaikka Huvitusten saari. Tykkään valtavasti siitä, että kun Gepetton vihdoinkin kuulee ja näkee Pinokkion, niin hän ottaakin vahingossa kalan syliin ja halaa ja suutelee sitä, ennen kuin tajuaa, ettei se olekkaan Pinokkio.

Kun Gepetton on vihdoin päässyt seurueineen kotiin, tapahtuu taas valekuolema, mitä Disneyn aikaisessa tuotannossa suht usein tehtiin. En lapsena hetkeäkään kuvitellut Pinokkion olevan kuollut, joten herääminen ei sytytä mitään onnen hetkiä. Kuoleman olisi pitänyt tapahtua jotenkin dramaattisemmin tai voimakkaammin, niin että katsoja pääsee siihen mukaan, jakamaan tukensa ja lopulta ilonsa Gepettonin kanssa. Samu Sirkka toimii elokuvassa hyvin kokoajan kokoojana ja hän saa Siniseltä Haltiattarelta komean kunniamerkin. Valitettavasti Pinokkio on loppujenlopuksi kuiva ja liian episodimainen elokuva, että saisi minulta mitään erikoista kunniamainintaa.

keskiviikko 5. elokuuta 2015

21 tapaa pilata avioliitto

Kun tämä aikoinaan elokuvateatteriin saapui niin odotukset ei ollut kovin korkeat. Johanna Vuoksenmaan elokuvia oli pitänyt tasaisen hyvinä, mutten sen suurempina tunteiden aiheuttajina. Monesti hänen elokuvissaan ei ole pääasiassa ollut juonessa mittän suuria kliimaksikohtia tai päähenkilöllä suuria tavoitteita. Hänen elokuvasna ovat enemmänkin tarinoita, jotka viljelee välillä tahatontakin huumoria ja kuvaavat henkilöiden kasvua.


Elokuvan mainosjuliste
21 tapaa pilata avioliitto on juurikin tälläinen tarina elokuva. Juoni tiivistettynähän on että, Sanna (Armi Toivanen) opiskelee ja tekee tutkimusta tavoista mitkä asiat yleensä pilaa ihmisten avioliiton. Hän haastattelee siihen erilaisia pareja ja ottaa yhden parin; Aleksin ja Johannan (Riku Nieminen ja Niina Lahtinen) oikein esimerkkipariksi. Kun tämä esimerkkipari sitten eroaa, niin Sanna kyseenalaistaa omia tutkimuksiaan ja kännipäissään sitten ihastuu Aleksiin. Myös Sannan kämppis Aino (Essi Hellén) löytää itsellen miehen Sannan työn kautta, vaikkei sekään suhde kauaa kestä. Sannan omien eronneiden vahempiensa suhtautuminen toisiinsa saa myös häntä kyseenalaistamaan tutkimuksiansa. Viimeisen niitin  antaa kuitenkin vähän yllätyksellisesti oma naapuripariskunta.

Elokuva on kesäisen raikas, värikäs ja huumorihäähumussa kulkeva. Sannan kuvaamat haastattelut pariskunnista, jotka analysoivat suhdettaan, ovat koomisimpia herättäjiä. On helppoa kuvitella että monet pariskunnat ovat tosiaankiin niin juurtuneet suhteisiinsa ja valhetelevat murullensa ihan päin naama että kaikki on hyvin, tai päinvastoin kaikki on huonosti. Rakkaus on sokea, niin kuin sanotaan. Naurun aiheuttajia ovat tietenkin myös hiljaiset hetket oikeissa kohdissa ja väärinymmärrykset. Ainon käynti vauvakinossa ilman vauvaa, voisi olla kokeilemisen arvoinen idea, kuten myös radio ja kirjaennustuksetkin.
Hääkellot soi juhlakansaa kutsuen, hääkellot soi mutta puuttuu sulhanen
Pidän näyttelijäntyöstä tässä ihan valtavasti. Armi Toivanen on luonteva menevänä Sannana. Hänen ensimmäinen yhden yön juttunsa Eero Ritala sopivan lipevä, vaikka onkin mies minun makuuni. Essi Hellénin Aino on sopivan hippi ja hurahtanut kaikkeen mystiseen ja itelleni samaistuttavin hahmo koko elokuvassa. Hannele Lauri EIla äitinä on yksinkertaisesti ihana ja Vesa Vierikko Eero isänä on vanha höppänä, mitä hän tuntuu kyllä olevan nykyään jokaisessa elokuvassa. Riku Nieminen, Aku Hirviniemi ja Niina Lahtinen ovat aika yksitoikkosia, mutta menetteleviä. Pamela Tola veti ihan teatterifarssia, jonka roolityö sai myötähäpeämään. Kaikki nämä häävideoklipit hääpareista ovat koomisia, niissä nyttelijät tekee ne ihan vakavalla naamalla, mikä siksi naurattaakin niin paljon. Paras elokuvan parivaljakko on tämä Sannan naapuripariskunta, joita esittää Eila Roine ja Aare Karén. Toivon niin, että oma parisuhteeni on vanhuksena juuri tuollainen, huumorillinen ja lämmin.

En yleensä pidä erikoisen tunnetun musiikin käytöstä elokuvissa ilman mitään hyvin vankkaa syytä, mutta pakko myöntää, että Popedan Hääkellot soi ja Leif Fagerin Romanssi ovat juuri oikeissa kohdissa. Lopun Samuli Putron Olet puolisoni nyt tiivistää elokuvan tunnelman hienosti.

sunnuntai 2. elokuuta 2015

Mission Impossible 5 - Rogue Nation

Mission Impossible sarjan aikasemmat osat saatiin  pikaisesti katottua ja koska ensi-illan näytösaika tälle sattui sopivasti perjantai päivälle, niin tulipas tämäkin käytyä kattomassa. Omaksikkin ihmetyksekseni voin myöntää jopa nauttineeni elokuvasta. Ensimmäisestä en muista mitään, toisesta löytyy arvostelu täältä, kolmas oli aika omituinen ja neljäs jo ihan mielenkiintoinen ja vetävä (ponintsit myös Samuli Edelmanille).

Mission Impossible 5 elokuvan mainosjuliste
Neljännen elokuvan lopussa Tom Cruisen esittämä Ethan jo saa kuulla uudesta tehtävästään Syndicatesta ja siinä jää auki ottaako hän tehtävää vastaan. Rogue Nation alkaa juuri siitä mihin aikaisempi osa jäi. Ethan etsii todisteita Syndicaten olemassa olosta, kun hänen agenttitoimistonsa IMF ei meinaa siihen millään uskoa. Elokuvassa on älyttömästi tapahtumia ja mutkia, joista varmasti minulta meni monikin ohi, mutta varmasti elokuvan selkeyteen vaikuttaa aikaisempiin verrattuna se, että ohjaaja on tässä toiminut itse myös käsikirjoittajana. Pidän valtavasti siitä, että elokuvassa viitattiin aikaisemmassa osissa käytyihin tapahtumiin, kuten esim. 4 elokuvassa olevaan Vatikaanin tuhoamiseen. Elokuvan alussa kun Ethan on Lp-levykaupassa hakemassa uutta tehtävää hän kohtaa siellä leffan päävihollisen Solomon Lanen. Lane sulkee Ethanin lasiseen "kaappiin" mistä tämän kaiken järjen mukaan pitäisi tukehtua, mutta tottakai elokuvan sankari löytää tiensä ulos. Viimeinen kohtaus elokuvassa mukavasti viittaa tähän alkukohtaukseen, kun Ethan saa Salomonin samanlaiseen ansaan, mistä tämä ei selviäkkään.

Mieleen jäi vahvasti myös tälläinen mahdoton tehtävä, jossa Ethan on poppoonsa kanssa jossan valtavassa tehtaassa, missä Ethan joutuu sukeltamaan syvälle vesiputkiin, jossa hän joutuu vaihtaa joidenkin elektronisten vempeleiden muistikorttieja(?), niin että tämän kaveri pääsee varastamaan tärkeän muistitikun. Sukeltamiskohtaus oli tehty hyvin jännäksi, tietenkin hapin käyttö ja tarkka aikaraja on siinä vastassa. 3Dnä tämä kohtaus olisi varmasti toiminut ja vihdoinkin nainen pääsee pelastamaan sankarin.
Taas päästään päristelee mopoilla
Takaa-ajoa, jännitystä, sekavia tehtäviä, vaarallisia tehtäviä, hassuja yhden lauseen vitsauksia, komeita miehiä, kaunis nainen (vihdoinkin, aikaisemmisssa ei naiset ollut minun makuuni, mutta tällä Iisa Faustilla oli asenne ja ulkonäkö kohdallaan, ei mikä tahansa hempukka). Ethanin poppoosta hänen kaverinsa Benji Dunn nousi suoikiksini, hänen hahmostaan sain ehkä eniten irti, sekä tietty Luther Stickellistä, joka tuntuu olevan Ethanin oikea käsi. Tomppa itsessään veti pääroolinsa täysillä, mutta hänestä huomaa kyllä jo pientä vanhenemista.
Toiminta elokuvan genrenä ei vieläkään ihan syvimmältä olemukseltaan minulle aukea, mutta kyllähän tätä mieluusti isolta valkokankaalta katsoi, räjähdykset ja takaa-ajot kun näkyy siinä monin kerroin hurjempana, kuin kotiteatterillani. Tietysti myös ajatus ensi-illasta saattoi luoda osan tunnelmaa.