Detective Pikachu

Oli jo minunkin aika päästä näkemään ensimmäistä kertaa Pokémon elokuva elokuvateattereissa. Ensimmäisen Pokémon elokuvan Mewtwo vs. Mew aikaan olin niin pieni, etten elokuvateatteriin yksin enkä kavereitten kanssa päässyt, ja perheeni ei taasen Pokémoneja ole koskaan ymmärtänyt. Kolme ensimmäistä Pokémon elokuvaa (eli ne jotka saivat suomessa teatterilevityksen) omistan kyllä videolla, mutta ainoastaan ensimmäinen niistä on oikeasti aikaansa nähden ollut vaikuttava. Elokuvat eivät ole kuitenkaan vetäneet vertoja Pokémonien ensimmäiselle Into League tv-sarjan kaudelle, jonka arvostelun voi lukea täältä. Teksti elokuvasta Mewtwo vs. Mew kannattaa myös lukea, ennen kuin jatkat tässä Dedective Pikachussa eteenpäin, sillä tulen niihin viittaamaan monissa kohdissa.

Detective Pikachu elokuvajuliste

Lapsena päähenkilömme Tim ei ikinä saanut Cuponea poképalloon, joten hän heitti unelmansa Pokémonmestaruudesta romukoppaan. Timin äiti on kuollut ja isänsä luota hän muutti vuosiksi mummonsa luo. Nyt isä katoaa, joten Timin täytyy mennä hänen kotikaupunkiinsa Ryme Cityyn, jossa Pokémonit ja ihmiset elävät rinnakkain sovussa. Poliisiasemalla ollaan varmoja Timin isän Harryn kuolemasta, eikä Tim oikein osaa suhtautua siihen. Hän menee isänsä kotiin ja ylättäen tapaa siellä Pikachun. Eikä minkätahansa Pikachun vaan puhuvan Pikachun. Vaikka Pokémonit elävätkin ihmisten rinnalla, niin yhteistä kieltä he eivät ole vielä löytäneet. Pikachu kertoo Timille, ettei Harry ole kuollut. Hän oli Harryn Pokémon partneri ja yhdessä he olivat selvittämässä rikosta. Pikachu vaan ei muista mitään. Yhdessä he kumminkin päättävät etsiä Harryn.

Söpö pikku etsivä Pikachu

 Salapoliisiseikkailun aikana tutustutaan teinimäiseen toimittajaan Lucyyn ja tämän Psyduckiin, juodaan useasti kahvia, haastatellaan Mr. Mimea ja käydään tulinen ja laiton Pokémon kamppailu. Siellä selviääkin, että vastustajallemme Charichardille on haistateltu R- nimistä huumetta, mistä lohikäärme menee aivan sekopäiseksi. Yhteyttä otetaan myös Lucyn työpaikkaan eli Clifford- yhtiöön, jonka tavoite on saada Pokémonit ja ihmiset vielä paremmin yhteen. Firman pomo, pyörätuolissa oleva Howard Clifford, syyttää poikaansa kaikessa mitä kaupungissa tapahtuu. Howard näyttää hologrammi kuvaa Harryn ja Pikachun viimeisestä automatkasta, sekä Mewtwosta joka tuhosi kaiken. Lucyn ja Psyduckin avulla Tim ja Pikachu löytävät kaukaisen tehtaan, jossa on geenimanipuloituja Pokémonja. Tehtaassa on kehitetty Mewtwota, maailman kaikkeuden voimakkainta Pokémonia. Geenimanipuloidut Pokémonit hyökkäävät sankarimme kimppuun, samalla kun Pikachu yhtäkkiä muistaa kaiken. Hän kokee olevansa syypää Harryn kuolemaan petettyään hänet ja lähtee Timin luota pois. Samalla Ryme Cityssa tapahtuu kauheita. Pokémon festarit on alkamassa ja Pokémon ilmapalloihin on syöterry R-kaasua. Voimkkaana kaasu saa Pokémonit ja ihmiset muttuumaan yhdeksi hahmoksi. Kaiken takana on tietenkin Howard, joka antureillaan ohjaa Mewtwoota. Anturit hänelle on laittanut oma poikansa, ettei vaikuttaisi liian syylliseltä. Pojalla on myös apurina eräskin Ditto, joka osaa muuttua niin ihmiseksi kuin Pokémoniksi. Kun antureilla ohjattu Mewtwo on hakkaamassa Timia ja kaupunkia säpäleiksi, Pikachu vihdoinkin muistaa kuinka käyttää sähköään. Lopulta kaupunki pelastuu ja anturiton Mewtwo paljastaa kaiken. Kun Harry oli kuolemaisillaan, hän siirsi Harryn sielun ja muistot Pikachuun. Tästä syystä Pikachu ei itse muistanut mitään ja osaa puhua Timille. Mutta nyt kun Tim on paikalla ja maailma pelastettu, niin Harry muutetaan takaisin Harryksi ja Pikachumme palautuu normaaliksi söpöksi sähköhiireksi. Epilogissa Tim on jo palaamassa mummonsa luokse, mutta päättää sittenkin jäädä asumaan isinsä ja Pikachun seuraan.

Kuka kehtaa nukahtaa Jigglypuffn laulaessa?

Dedective Pikachussa on mukavasti kivoja viittauksia vanhaan Pokémon- sarjaan ja ensimmäiseen elokuvaan. Kohtauksessa jossa ollaan labrassa, missä Mewtwo on kehitetty sain ihan kylmiä väreitä, sillä se toi niin vahvasti mieleeni sen jännityksen kun katsoin aikoinaan 8-vuotiaana ensimmäisen Pokémon- elokuvan prologia. Siinä nimen omaan kerrotaan Mewtwon synnystä ja nytkin siihen viitattiin, että siitä on 20- vuotta. Niin kuin kyseisestä elokuvasta on! Koko Mewtwo on aina ollut itselle sellainen Pokémonien myyttisin hahmo, joten tähän sen syntyyn ja myyttisyyteen paneutuminen toi itselleni todella voimakkaita nostalgisuuden viboja. Paljon kivoja pikkujuttuja kanssa elokuavsta löytyi viitaten Into Leaguen sarjaan: Jigglypuff laulaa karaokebaarissa ja tyypit nukahtavat, Magicarp muuttuu yhdestä potkusta Gyarodosiksi, Mr. Mime kommunikoi miimikoimalla, Bulbasaurit elävät metsssä laumassa ja parantavat pokemoneja, sekä tetty Psyduck joka voi käyttää voimiaan vain silloin, kun päänsärky kasvaa liian suureksi. Myös suosikkipokémonini Charmander tuli elokuvassa vastaan ja oli niin ihanan hellyyttävä näky. Cubone osaa tapella kunnolla pikku luubumerangillaan, kun ei halunnut poképalloon ja ehkä elokuvan ikimuistoisin kohta on se, kun surullinen Pikachu laulaa itsekseen Pokémon tunnaria. Tätä laulua minä ja osa leffaseurastani kaipasi myös lopputeksteihin, mutta valitettavasti sitä ei sieltä löytynyt.

Psydack? Psydack!

Dedective Pickachussa on aika simppeli juoni. Ihmishahmot ovat aika tylsiä, mutta pidettäviä. Loistavasti animoidut ja persoonalliset Pokémonit ovat se syy miksi tämä elokuva täytyy nähdä ja jos Pokémoneista ei piittaa, niin kannattaa skipata leffa. Minulle Pokémonit ovat suuri kappale lapsuutta ja sen tuomaa nostalgiaa, joten oli itsestään selvyys että tulen katsomaan Detective Pikachun. Voin sanoa, että tämän elokuvan jälkeen olen jälleen ollut jossain Pokémon huumassa. Komedia tuli pitkälti Pokémoneilta, sillä Tim ja varsinkin Lucy ovat aika kuivakkoja tyyppejä, kunten myös nämä Cliffordit. Raspiäänellä puhuva ja kahvia kittaava Pikachu ei häirinnyt minua yhtään, sillä hän ainoana pystyi ymmärtämään muiden Pokémonien kieltä ja muutenkin tokaisi aina sen mitä ajatteli. Ehottomasti Pikachu on tämän elokuvan pääosassa. Oman kirsikan kakunpäälle toi se, että kun Pikachu jälleen puhui Pokémon äänellänsä, niin hänen pikapikansa oli suoraan vanhasta alkuperäisestä animaatiosta. Se ääni on painunut syvälle mieleeni.

Disney Klassikot 32: Leijonakuningas

Leijonakuningas on Disneyn kaikista klasskoista yliarvostetuin. Minusta se kuuluu Disneyelokuvien pahimmalle pohjalle. Ennen kun teilaatte minut tämän takia, niin paljastan henkilökohtaisen syyn miksi. Näin elokuva ihan liian nuorena (4-5 vuotiaana), eikä mennyt kauaakaan, kun isäni kuoli. Vaikka ilkeää setää ei littynyt tapaukseen, niin Mufasan poismeno Lejonakuninkaassa on liian voimakas minulle, että voisin edes yrittä nauttia elokuvasta.

Leijonakuninkaan mainosjuliste

Jylhäkalliolla on juhlat, uusi leijonakuningas Simba on syntynyt. Poikasena Simba on ärsyttävä ja utelias. Hän uhmaa vaaroja ja vie jopa kaverinsa Nalan elefanttien hautausmaalle, vaikka se on ankarasti kiellettyä. Isä saa pariinkin otteeseen kouluttaa Simbaa. Simba avautuu tylsyydestä sedälleen Scarille, joka ei voi sietää Mufasaa, eikä Simbaa. Päin vastoin, hän halua vallan itselleen ja kehittää juonen. Hän jättää Simban yksin, houkuttelee hyeenat avuksi Gnu-lauman säikäyttämiseen ja kun Simba on vaarassa jäädä alle, hän hakee Mufasan pelastamaan Simbaa turvaan. Mufasa tippuu ja uudelleen kiivetessään Scar ei häntä auta. Kun Simba löytää kuolleen Mufasan, hän ei tiedä alukusi miten reagoida. Scar manipuoloi Simban uskomaa, että Mufasan kuolema on hänen syytänsä ja häätää Simban pois. Scarin apurihyenojen on tehtävänä tappaa Simba, mutta he eivät pääse piikkipuskien läpi. Simba löytä aavikolta uudet kaverit Timonin ja Pumban ja alkaa elää heidän Hakuna Matata mottonsa mukaan. Hän pyrkii unohtamaan menneet ja kasvaa lähes yhdessä yössä.

Simban lapsuudenkaveri Nala löytää Simban ja vaati häntä palaaaan kotiin, sillä nyt Scar alistaa leijonia. Simban syyllisyys isän kuolemasta tulee mieleen ja vaikka Simba ja Nala kirmaavatkin yhdessä, heidän molempien jääräpäisyys estää heitä sovttelemasta. Simba kohtaa "rippipappinsa" punapersepaviaanin (jolla on muuten sininen perse) Rafikin, jonka avulla Simba näkee näyn isästään. Pilvissä Mufasa toruu sitä, että Simba ei ole ottanut paikkaa lauman johtajana ja unohtanut hänet. Niinpä Simba oppii läksynsä ja koko porukka lähtee takaisin Jylhämaahan. Timon ja Pumba vetää huomion muualle, kun Simba tekee näyttävän paluun. Edes Sarabi äiti ei usko Simban olevan elossa. Simba haastaa Scarin ja on jo häviöllä, kun Scar kuiskaa, että se oli hän joka oikeasti tappoi Mufasan. Muut leijonat kauhistuvat ja Simba saa uusia voimia taisteluun. Hän antaa Scarille armoa ja hätää hänet. Scar viekkaana ottaa armon vastaan, muttei luovuta ennen kuin Simba heittää hänet kalliolta alas. Siellä hyeenat ovat valmiina päivälliselle, varsinkin kun kuulivat että Scar syytti kaikesta heitä. Elokuva päättyy siihen, että Rafki on kastamasa Simban ja Nalan tytärtä Kiaraa.

Zazu kouluttaa Simbaa

 Leijonakuninkaan suurin ongelma on sen huono juoni, yksivärinen maisema, yleinen ahdistava tunnelma ja tekopirteys. Huonoksi haukun juonta, koska se on aivan suoraan Shakespieren Hamlettia, eikä sitä missään mainita edes lähdeteokseksi. Myös se, että päähahmo kantaa koko elokuvan syyllisyyttä teosta mitä ei ole tehnyt, ja kun kyseessä on vielä isän murha, niin hahmo oikeasti vain peittää sen kaken nahkansa alle ja haluaa unohtaa. Tämä on minusta käsittämätöntä, kun on Disneyn elokuvasta kyse. Asia pitää käsitellä, ei unohtaa. Olen myöskin aina todela järkyttynt siitä, kuinka vähän aikaa Simba oikeasi antaa tälle surulle isän kuolemasta. Sillä ei mene viittä minuuttiakaan, kun elämässä ei ole huolen häivää ja hoetaan Hakuna Matataa. Itse hyvin tunteellisena ihmisenä pidän Simbaa lähes tunnekylmänä ja siksi tämä elokuva ahdistaa. Yksivärisen leffamaiseman perustelen sillä, että lejonien karvat ovat kaikki oransseja ja siihen kun lisätään kalliot ja aurngonlasku, niin koko elokuva on todella kellertävän sävyinen. Kun savannilta mennään kauemmas, niin viidakossa on jo ihan kivoja värejä. Tekopirteydeksi kutsun jurikin tätä Timonin ja Pumban osuuta. Vaikka pidän heidän hahmoistaan mahdottmasti, niin varsinki tuohon heti Mufasan kuolman jälkeen se pirteä tunnelma on teeskentelyä. Siihen väliin olisi pitäyt jättää paljon enemmän aikaa.

"Syö mun kamu Pumba, siinä on kunnon lihoja"

  Olenko vain liian Alan Mekenin fani, kun minusta Leijonakuninkassa on oikeasti aika huonoja lauluja. Elämän tiestä ja Timonin hulatanssista pidän kovasti, mutta Scarin Vallan saan (joka on todella kehnosti vielä suomennettu), Simban haavelaulu kuninkuudesta, sekä Tunnetko tän rakkauden ovat minusta todella surkeita räpellyksiä. Varsinkin viimeisin on minulle aivan inhokki. Johtuuko Timonin ja Pumban pitkästä alkureplikoinnista, vai siitä että minun kouluaikanani tätä laulettiin aina kevätjuhlissa. Elämän tie on kappaleena mahtipontinen ja pidän sen alkuperäisversiosta, että dubbauksesta. Leijonakuninkaan olen yleensä katsonut suomeksi ja nyt kerran englaniksi. Olin poitiivisesti yllättynyt Rowan Atkinsonista Zazuna, mutta muut roolit eivät jääneet mieleen. Suomidubissa Esa Saarinen on ihanan mahtipontinen Mufasana. Vanhempi Simban ääni on jotenkin todella ärsyttävä, siinä on liikaa epävarmuutta. Jukka-Pekka Palo Scarina on kammottavan hyvä.

Scar pyytää armoa

Olen aina miettinyt miksi Scar oikein on niin katkera ja vihainen Mufasalle. Ovatko he riidelleet lapsena? Onko Mufasa isoveli ja siksi kuningas? Mistä Scar on saanut arpensa, onko Mufasa sen tehnyt? Miksi Scar on ylipäätää eri värinen kuin Mufasa, ovatko he velipuolia? Myös se mietityttää, että kun lopussa laumassa on jäljellä ainoastaan naarasleijonia, eikä muita urosleijonia koko leffan aikana edes esitelä, niin onko Nala Scarin tytär? Ihan tämmöset seikat minusta vaatii vastauksen, ennen kuin voin nauttia tästä elokuavsta, koska sitten ymmärrän pääpahiksemme motiiveja paremmin miksi hän tekee niin kuin tekee. Koska näitä tietoja ei elokuva minulle anna, niin siksi Leijonakuningas kuuluu inhokkieni joukkoon. Yllättävää kyllä muistan pitäneeni enemmän Leijonakuningas 2 Jylhäkallion Ylpeys elokuvasta, joka sekin on Shakespiereä, mutta tarinana on romanttinen  Romeo ja Julia.

Dc Extended Universe - Shazam!

Uusin DC:cn supersankaripläjäys on komedia ja sehän passaa meikäläiselle. Tummasävyiset superit ei nimittäin ole juttuni ja Shazam! on värikylläinen, hauska ja helposti lähestyttävä.  Se ei vaadi taustakatsomiseksi aikasempia DC:n elokuvia, mutta niille jotka ovat aiheisiin tutustuneet löytävät varmasti Shazamista! kyllä kivoja viittauksia.

Shazam! elokuvan virallinen mainosjuliste

Tarinamme alkaa harvinaisesti pahiksen esittelyllä. Pikku poika Thaddeus Sivana ei saa muuta kuin nälvimistä isältään ja veljeltään, ja synkällä automatkalla hän pääsee kummallisseen paikkaan velhon luo, joka etsii hiomatonta timanttia, epäitsekästä seuraajaa itselleen. Thaddeus ei ole sellainen. Aikuisena miehenä Thaddeus on edelleen katkera ja tutkii keinoja päästä takaisin velhon luo. Tukimukset tuottaa tulosta ja hän päätyykin velhon majaan. Hän saa siellä sisälleen seitsemän syntiä ja itse demoni on nyt syntynyt. Samoihin aikoihin nuori orpo Billy Batson etsii äitiään, jonka hän kadotti pari vuotiaana tivolissa. Billy varastelee, kerää huomiota, karkailee sijaiskodeistaan säännöllisesti ja etsii äitiänsä aktiivisesti. Poliisit sijoittivat hänet uuteen sijaiskotiin, mihin hän suhtautuu heti alkuunsa varauksellisesti. Huonekaveri Freddy Freeman on kiinnostunut supersankareista ja on aikamoinen nörtti jalkavammoineen. Billy pääsee yhtäkkiä velhon valtakuntaan ja saa supersankarin voimat. Ainakun hän sanoo Shazam! hän muuttuu kolmekympppiseeksi, hyvävartaloiseksi supersankariksi, jolla on edelleen 14-vuotiaan aivot. Siitä se huumori vasta alkaakin. Freddyn kanssa harjoitellaan supervoimia ja perheen muidenkin sisarusten kanssa lähennytään. Yksi uusi sijaisveli auttaa Billyä löytämällän hänen äitinsä. Leffan koskettavin kohtaus onkin kun Billy tapaa biologisen äitinsä, joka kertoo että antoi poikansa kadota tahallaan. Tämä syventää ja tiivistää elokuvan perheteemaa oikein hyvin, sillä elokuvan lopputuoksinnassa ovat mukana Billyn uudet sijaissisarukset ja ilman heitä hän ei oilisi voinut voittaa demoni Sivanaa. Elokuva päättyy onnellisesti yhteisen ruokapöydän ääreen.

Shazam! ei ole sotatarina kuin Wonderwoman, ei yhtäsynkkä kuin Bättis vastaan Teris, eikä yhtään musiikkivideomainen kuin Suiside Scuad, vaan Shazam! on suht lempeä ja perhekeskeinen kevyt komedia. Siinä on yksinkertaisia synkistelyä, mikä on aika kliseisiäkin. Syy-seuraussuhteet pahiksellemme ovat todella selkeät ja niihin paneudutaan heti elokuvan alussa kunnolla. Sivana pitää perhettä kirosanana ja päähenkilömme Billy Batson on alkuun samaa mieltä, mutta oppii leffan edetessä perheen tärkeyden. Näin 2010- luvun elokuvista olen huomannut sen, että perinteinen rakkausteema elokuvissa on jäänyt pitkälti perheteemojen ja perhekeskeisyyden alle. Hyvä ja tärkeä teema, ei siinä mitään, mutta vähän liian itsestäänselvä ja toistava. Elokuvan kohderyhmän huomioiden se tuskin koskettaa kaikkia. Toisena Shazamista! minulle jää käteen sen huumori, joka on lapsekasta ja naivia. Tanssia musiikin tahtiin, näin testataan supersankari voimia- videot, sekä kaupasta kaljan ja karkin ostelu sun muut kohtaukset Billyn ja Freddyn välillä, ovat hulvattomia. Heidän kesken tulee esiin myös viittaukset muihin DC:n supereihin. Kun Sivana jahtaa Shazamia kauppakeskuksen läpi, niin Shazam heitta Batma lelun Sivanaa päin. Joulupukkia kanssa vähän nälvitään sekä koulukiusaajia, jotka kiusaavat Freddyä nörttiydestä. Viimeisin superi viittaus on, kun sijaissisarukset istuvat koulun ruokalassa samassa pöydässä ja Shazam saa vieraakseen vielä erityistunnetun superin, eli Teräsmiehen.

Fredddy ja Shazam maistavat ensimmäisen kerran olutta

Ihmisille, jotka eivät ole supersankarileffoja nähnyt, niin Shazam! on helppo elokuva. Siksi pidinkin siitä niin paljon ja Shazam! pääsee supersankarileffojeni kärkipäähän. Shazam on hölmö tyyppi, mutta hän on todellakin epäitsekäs ja huumorin kautta ajattelee enemmän muiden etua. Näyttelijöstä nuori Freddy teki mieletöntä työtä ikäänsä nähden. Billy Batson  on alkuun vähän kankea, mutta kehittyy leffan matkan varrellla. Shazam on avan hulvaton, kun hän kuitenkin on mieleltään 14-vuotiaan tasolta. Sinänsä hankalaa, kun samaa henkilöä  näyttelee kaksi eri näyttelijää, sillä he eivät ihan saumatonta ja luontevaa vaihtoa saa tehtyä. Tohtori Sivana on ihan ok, mutta täysin persoonaton. Muut Shazamin sisarukset jäävät aivan statisteiksi, eikä heille anneta persoonaa tarpeeksi. Sääli, sillä pienimmästä tytöstä olisi ollut potentiaalia vaikka mihin. Pääasia kuitenkin on, että Shazam! on äärimmäisen viihdyttävä ja helppo supersankarielokuva, joka takuulla jättää katsojalle hyvän mielen.