Lippukokoelma

Lippukokoelma

maanantai 24. joulukuuta 2018

Joulujaksoja

Elokuvien ohessa on tullut monenmoisia televisiosarjoja vuosien varrella seurattua. Jotkut niistä on painautunut ikuisesti mieleeni koskettavien tarinoiden tai herkyvän huumorin takia. Tässä osiossa esittelen suosikkisarjojani ja koitan pohtia, mitkä asiat kyseisessä sarjassa vetoaa minuun, niin että vuodesta toiseen haluan katsoa samoja jaksoja, joita olen niin monen monta kertaa jo elämäni aikana nähnyt.

Nyt paneudun lempi tv-sarjojeni joulujaksoihin.

Metsolat Joulu & Muistojen Joulu

Antti manaa, että kuusi on toispuoleinen
Leppävaaran tilalla vietetään perinteistä joulua. Urjan Rinne on rakentunut valmiiksi ja hotelli on varattu täyteen. Liisan ja Osmon Autiolla tilalla sattuu tulipalo, joten suuren sukujoulut vietetään Annikin ja Antin hoiveissa. Aatonaattona sattuu yllätys, kun Eeva palaa Afrikasta takaisin kotiin. Päivällä Antti haki Riston kanssa toispuoleisen kuusen ja illan varjoissa Eeva ja Erkki mutustelevat Annikin tekemää leipäjuustoa, mitä Antti tulee tietenkin myäs maistelemaan. Aattoaamuna Liisa koristelee piparikakkutaloa Osmolle, joka on vielä lahjaostoksilla. Jaana ja Jaakko kiertelvät vielä Tamperetta lahjojen perässä ja käyttävät aaton matkustaakseen Leppävaaraan. Ennen Joulurauhan julistusta kotiin saapuu vielä Heikki Ruotsista vaimonsa Kristiinan ja nuorimman poikansa Hampuksen kanssa. Yhdessä ilakoidaan koristeita laittaessa ja Liisa esittää isälleen Ristolle enkelikelloa. Jouluhartaus käydään kuuntelemassa hotellilla ja sieltä syöksytään leppävaaran lämpimään saunaan, jonka jälkeen on kaikkein odotetuin; Annikin tekemä jouluateria.

Liisa koristelee piparkakkutaloa
Muistojen joulu jakso sijoittuu Leppävaaran elämään muutaman vuoden sarjan päättymisen jälkeen. Jaksossa viitataan paljon aiempaan joulujaksoon (esim. Riston toispuoleinen kuusenhakuja Osmo lahjaostoksilla). Tässä jaksossa on se erikoinen, että näytetään takaumia Antin ja Annikin elämästä sota-aikojen jouluina. Nämä pätkät ovat oikein tunnelmallisia ja hyvin sovitettu itse jakson tapahtumien kanssa, niin että tarinaa kertoo joko Antti, Annikki tai heidän kaverinsa AIV. Viimeisten muistojen seassa on se kaikkein ihanin, jossa kerrotaan kuinka Antti ja Annikki menivät kihloihin.

Annikki tekee torttuja
 Metsoloiden molemmat joulujaksot huokuvat tunnelmallista ja kaunista lämpöä. Tavallinen joulujakso yhdistää joulutunnelman muuten Metsoloiden tapahtumiin, mutta Muistojen Joulussa pyhitetään lähes kokonaan näyttämän pienellä vilkaisulla sen, mitä hahmoille nykyään kuuluu ja yhdistetään nämä kauniit muistot Metsoloiden muuten kotoisaan joulunviettoon. Metsoloiden tarinaan voitte perehtyä tästä.

Parhaat vuodet: Usko, Toivo ja Rakkaus

Kuusikaupoilla
 Parhaat vuoden on jatkosarja sairaalasaippualle Ihmeiden tekijät. Sen pääosassa on entinen ylilääkäri Pentti Karvala ja hänen lapsensa. Pentti on sarjassa kirjoittanut elämänkertaansa, menettänyt vaimonsa, tavannut veljensä ja huolehtinut neljästä tyttärestään vuorotellen. Sarjan päätösjakso on kaunis ja tunnelmallinen, sillä siinä selviää saako Pentin tyttäret Saaga ja Sirkan sovittua ja mitä Mauri tekee nytten, kun kriistäjä on menehtynyt. Yhdessä haetaan joulukuusta, käydään hautausmaalla juttelemsassa mammalle, Lilli tapaa unensa pojan kadulla ja Saagan ja Sirkan unelmien mies toimii joulupukkina. Pentti saa elämänkertansa valmiiksi  ja jasko päättyy siihen, kun joulupäivän aamuna Lilli lukee muffansa tekemää elämänkertaa Parhaat vuodet vihreitä kuulia syöden.
Joulupukki vierailee Karvalan klaanin luona
Parhaissa vuosissa näytetään kauniisti jouluvalmistelut ja pohdinnat sukujoulusta. Tuleeko riitoja, saadaanko joulupukkia ja osataanko olla pitkän tauon jälkeen yhdessä.  Karvaloitten perhe on vähän sellasita eliitti tasoa, joilla on krumeluureja huonekaluja ja hienoja titteleitä. Siksi näin enemmän mallikkona on hienoa nähdä tämä heidän tapansa viettää joulua Helsingin keskustan kerrostalossa. Parhaista vuosista kerron joskus tarkemmin, mutta Ihmeiden tekijöihin on linkki tuossa ylempänä.

Ruusun Aikaa: Joulun Tähti

Nyt on joulu Nero
Ruususten perheeseen kuuluu isä Esko, äiti Marja, Marjan tytär Meri, Eskon poika Illi, yhteinen kuopus Roosa-Maria, eli Roope, Mummi Senni ja tietty Nero koira. Esko on juuri saanut työkaveriltaan halvat lennot jouluksi Espanjaan ja aluksi kaikki on siitä innoissaan, mutta että jouluksi. Ei Meri voi lähteä kun on tanssiesitys ja kuka hoitaisi Neroa? Ei, parempi olla menemättä. Marja kun kutsui sisarensa ja tämän miehen ja seitsemän poikaakin jouluksi käymään. Eskoa harmittaa, hän olisi jouluna halunnut mennä Espanjaan isänsä luokse. Niinpä Marja tekee Eskolle jouluyllätyksen ja kutsuu Eskon isän heille viettämään joulua. Aattoaamuna Roope on tonttulakki päässä ja haistelee joulun tuoksua. Meri koristelee kuusta, Illi ja Esko on pihatöissä ja Marja ja Senni tekevät rosollia. Senni kertoo Roopelle miksi lintuja ruokitaan joulusin ja Illi laulaa Juicen Sikaa. Roope vie herkkuja yläkerran vinttijengille, eli  Alli haamulle joka on Marjan jo edesmennyt täti. Illalla alkaa juhlat. Perunat loppuu pöydistä heti ja Roope ja seitsemän veljestä kerjäävätt spagettia. Jakson loppuhuipentuma on Roopen esittämä joulukuvaelma, jossa Nero on Jeesus lapsi.

Näättekste nää enkelit murhaajien sieluina, niillä on naru kaulassa
Joulun tähti jaksossa paras kohta on aattoaamu. Siinä voi oikein tuntea Roopen innon, odotuksen, tyytyväisyyden ja kinkun ja piparin tuoksun. Se kohta kun tietää, että tänään odotus päättyy, se hetki on ihan lähellä, mutta ei vielä. Tuo hetki on itsellenikin yksi aaton parhaista kohdista ja siksi varmasti jakso vetoaa minuun niin syvältä.

Peppi Pitkätossun Joulu

Peppi, Tommi ja Annika joulumarkkinoilla
Peppi, Tommi ja Annika ovat joulumarkkinoilla. Siellä he tapaavat Rouva Rissasen, joka kovasti tahtoo Pepin lastenkotiinsa jouluksi. Eihän Peppi tietenkään sinne halua, vaan olla eläimiensä Herra Tossavaisen ja Pikku Ukon kanssa. Rissasen täti pakottaa poliisit hommiin, mutta Pepin nokkeluuden avulla he jäävät ruikuttamaan. Peppi leipoo kotona lattialla ihanasti pipareita ja kun Tommi ja Annika tulevat hakemana häntä luisteleman, he törmäävät valtavaan piparivuoreen. Yhdessä he käyvät luistelemassa torven soittokunnan tahdissa ja kotiin palatessaan Peppi kertoo joululahjatoiveestaan. Hän haluaa trumpetin. Tommi ja Annika koristelevat kuusta äitinsä avulla, sitten he hakevat kaikki ystävänsä joiden avulla he järjestävät Peppille yllätyksen. Itse jouluaattona Tommi ja Annika leikkivät vanhempiansa kanssa kuusen ympärillä, jakavat lahjoja ja laulavat yhdessä. Peppi tarjoilee hiirelle juustoa, Herra Tossavaiselle banaaneja ja Pikku Ukko saa ison kaulahuivin. Loppujen lopuksi on kuitenkin aika yksinäistä. Peppi puhuu ikkunasta taivaaseen äidilleen, kunnes hän yllättyy: pihalle tulee Tommi ja Annika ja liuta muita kylän lapsia. Heillä on Pepille hänen toivoma joululahja. Myös Peppi on varustautunut lahjoihin. Niitä on pihan puu täynä ja jokainen lapsi saa ottaa sieltä paketin itselleen. Peppi vielä soittaa trumpetilla oman tunnuslaulunsa.

Kettu juoksi yli järven
Pepin joulu on ihana idylli ruotsalaisesta joulusta. Alun joulumarkkinat ovat todella tunnelmalliset ja varsinkin luistelupaikan soittokuoro. En ole missään nähnyt luistelupaikoilla elävää musiikkia, se todellakin antaisin tunnelmaa. Peppi kun tekee pipareita, niin siitä kyllä itsellekkin leipomiskärpänen iskee, kun piparitaikina on koko lattian levyinen. Tommi ja Annika koristelee kuustansa vanhoilla koristeilla ja tähtidäsetikuilla. Mozzartin koristepääkin saa joulupukkinaamarin ylleen. Tätä ruotsalaisten tapaa kirjoittaa lahajpakettiin runo siitä mitä sen sisällä on, on vähänsemmonen juttu mitä en ymmärrä. Eihän siinä sitten ole mitään yllätystä, jos sisällön arvaa valmiiksi. Tommin höyrykone lahja herättää kanssa vähän ihmetystä. Mihin sitä käytetään? Annikan äiti on mukavan aidon oloinen, kun koittaa venyttää Annikan antamaa patalappua vähän isommaksi. Kaunein hetki koko jaksossa kuitenkin on se, kun ystävät lähtevät pois Pepin luota uusine leluineen pimeässä ruotsalaisyössä ja taustalla soi Pepin trumpettisoitto. Se on todella kaunista.

Muumilaakson Tarinoita: Joulu on ovella

Muumitalo hankien keskellä
Viime jaksossa Muumit ovat juuri tutustuneet Alisaan. Nytten Muumipeikko ja Niiskuneiti tapaavat Alisan ja kutsuvat hänet juhliin, sillä tänä iltana he ovat menossa talviunille. Aliisa viihtyy juhlissa mainiosti, mutta Noita ei ole iloinen hakiessaan häntä. Noita kun ei voi sietää Muumeja. Alisa lähtee Noidan kanssa takaisin Noitametsään luudalla, kun muumit painuvat pehkuihin ja Nuuskamuikkenen suutaa etelään. Muumit eivät saa kuitekaan nukkua kovin kauaan, koska Muumipeikkoa tullaan herättämään. Kuusi on vielä hakematta ja joulu tulee. Mutta mikä on joulu? Ja mihin kuusta tarvitaan? Muumimamma alkaa valmistamaan joululle ruokaa ja Muumipeikko lähtee Muumipapan kanssa kuusimetsään. Matkan varrella Kampsu tulee vastaan ja kertoo vielä ruuista ja lahjoista. Muumitalossa käy tällä välin muukalainen teellä, joka kertoo vielä että kuusi täytyy koristella. Ulkona sitten laitetaan kuusi pystyyn ja sen oksille helmiä ja teekannuja. Latvaan tulee äitin silkkiruusu. Mamma on ahertanut keittiössä ja joululle pakataan lahjoja. Kuvakirja, komea uistin ja näkinkenkä. Muumit odottavat jouluyönä vilteissä joulun tuloa, mutta ei sitä meinaa näkyä. Paikalle saapuu porukka pieniä mönkijäisiä ihailemaan muumien kuusta. Muumimammaa väsyttää odottelu, hän ehdotytaa että eikö jo voitaisi mennä nukkumaan. NIin muumitttekevät. He antavat lahjat,kuusen ja ruuan mönkijöille ja jatkavat itse talviunia. Pienet mönkijät ovat onnesta soikeana, he eivät ole ikinä saaneet näin kaunista joulua.

Joulun valoja
Pienet mönkijäiset odottavat joulua
Joulu on ovella jakson loppupuoli, eli tämä itse joulun vietto perustuu aivan suoraan Tove Janssonin novellin nimeltä Kuusi. Kyseinen novelli on minusta todella hienosti ja suorasti adabtoitu muumijaksoksi ja on tunnelmaltaan juuri oikea. Olen aina tykännyt kovasti tästä jaksosta ja sen kauneudesta. Yhdessä kohdassa Niiskuneiti sanoo: "Jokainen olento odottaa täristen joulua" ja taustalla soi uuskomattoman hieno kappale, kun näytetään muiden pienten asukkaiden kuusia pihalla. Ne kaikki pienet valot sinertävässä talvisessa Muumilaakson illassa on satumainen näky. Tämä jakso on aina ehdittomasti joka vuosi katsottava jouluaattona. Kyseessä on yksi aivan suosikkijaksoni Muumilaason Tarinoissa.

Näissä ihanan jouluisissa ja talvisissa tunnelmissa toivotan jokaiselle tämän tekstin lukijalle tunnelmallista joulua. Nähdään ensi vuonna.

Silkkiruusu joulukuusen latvassa

torstai 13. joulukuuta 2018

Star Trek 5-6

Jäimme Star Trek elokuvissa osiin 5- 6, joissa matkataan vielä Star Trek The Original Series sarjan hahmojen kanssa. Seikkailussa mukana jatkaa viimeistä kertaa kapteeni James T. Kirk, Vulkanuslainen Spock, lääkintäupseeri Bones, sekä pienemmissä rooleissa olevat Sulu, Uhura, Scott ja Chekov. Omaa haikeuttaan viimenen elokuva loi, sillä täytyi sanoa hyvästi jo niin itselleni tärkeille ja pidetyille hahmoille. Olenkin näiden elokuvien jälkeen jo alkanut seuraamaan Star Trek The Next Generations sarjaa, jossa uudella Enterprisella on ihan eri henkilökunta. Mutta palakaamme siihen joskus tulevaisuudessa ja keskitytään nyt viimeistä kertaa vanhan poppoomme matkoihin.

Star Trek 5 - The Final Frontier

Star Trek The Final Fronteir elokuvan mainosjuliste
Kun edelliset pari Star Trekiä ohjasi Spockia näyttelevä Leonard Nimoy, niin nytten on Kirkin esittäjän William Shatnerin vuoro. Spock on muutenkin saanut Star Trekissa aikamoisen kannattajakunnan ja hahmona ehkä vähän peittonut Kirkin alleen. Itse pidän valtavasti Willam Shatnerista ja hänen hahmostaan, joten odotin ohjauksen kannalta innolla mitä Viimeisellä rajalla tuo tullessaan.

Enterprisen henkilökunta on maassa lomailemassa. Kirk kiipeilee kalliolla ja patikoimassa hänellä on mukanaan Bones ja Spock. Sulu ja Chekov viettävät yhdessä lomaa, samoin kuin Uhura ja Scott. Kirkin kiipeillessä hänellä ei ole mitään varusteita ja vuorelta tippuessaan Spock pelastaa hänet. Bones ihmettelee Kirkin hinkua kiipeilyyn, mutta muuten heillä menee loma suht mukavasti. Tosin Spock ei ihan ymmärrä patikoinnin tarkoitusta, tai mitä hauskaa on laulaa nuotiolauluja tai paahtaa tulessa vaahtokurkkuja (suomentaja ei kyllä ole ihan kartalla, kun vaahtokarkkeja tässä tarkoitetaan). Loma kuitenkin keskeytyy, kun Enterprise saa tehtävän: Nimbus III -paneetalla Vulkanuslainen Sybok ottaa panttivankeja. Enterprise pääsee ilmaan ja monien mutkien kautta Sybok panttivankeineen päätyy Enterprisen miehistön kanssa samaan alukseen. Sybok haluaa tähtilaivan ottavan suuntansa Sha Ka Ree planeetan, jonne kukaan ei ole aikaisemmin uskaltanut mennä. Hän avivopesee panttivankejaan ja Enterprisen miehistöä puhumalla, pääkolmikkoa lukuunottamatta, että siellä on heidän Edeninsä, heidän Jumalansa, jonka luona kenelläkään ei ole enään syntejä. Boneskin melkein kääntyy hänen puoleensa, mutta kuin Kirk ja Spock pysyvät vakaina, niin Bones jää kaverien tueksi. Suunta kuitenkin kyseiseen paikkaan otetaan. Planeetalla on jokin ihmeellinen valli, jonka Sybok, Spock, Kirk ja Bones ylittävät ja he pääsevätkin tapaamaan jonkin hämmentävän jumalahallusinaation. Sybok niin kovasti kunnioittaa sitä, mutta Kirk kyseenalaitsee. Koska jumala on ilkeä, niin Bones ja Spock eivät myöskään usko siihen. Sybok paljastuu Spockin velipuoleksi, mutta uhrautuu jäämään jumalan luokse, joka tuhoutuu. Kaikki tajuavat Sybokin puhuneen heidät harhaan ja Enterprisen porukka palaa takaisin maahan lomailemaan. Nyt Spockin innostuu yhteislaulusta.

Olin todella positiivisesti yllättynyt The Final Frontierin uskonto teemasta. Se kun ei ole mitenkään tuputtava, vaan nimen omaan puhutteleva ja kyseenalaistava, erittäin mielenkiintoista. Tässä on jopa enemmän filosofiaa mitä ensimmäisessä Star Trek The Motion Pictures elokuvassa. Sybokia voisin jopa verrata himouskovaiseen, joka saarnaa ja ylipuhuu ihmisiä mukaan uskonnollisiin riitteihin ja Kirkiä sen vastapainoksi pakanaan, joka kyseenalaistaa kaikkea. Ehkä siksi samaistuinkin Kirkin hahmoon ja minua kiinnosti hänen tekemisesnsä ja reaktionsa. Pidin koavsti siitä, että Bonesin, Spockin ja Kirkin ystävyys oli yhtenä avainasemana pahiksen voittamista vastaan ja muutenkin heidän kolmen yhteisöllisyyttä korostettiin paljon. Tähänkin pystyn samaistumaan, kun olen itse elänyt kaveripiireissäni kolmen koplissa, enkä mitenkään yhden parhaan kaverin kanssa. Jokaista tarvitaa, että ryhmädynamiikka toimii. Scott, Uhura, Sulu ja Chekov olivat tällä kertaa pitkälti vain taustahahmoina, sillä koko tarina käytiin Kirkin, Spockin, Bonesin ja Sybokin välillä. Nämä Sybokin panttivangit itselläni meni vähän ohi, enkä ihan löytänyt niille isompaa tärkeyttä olla tarinassa mukana, kuin vaan olla Sybokin aivopesun kohteena.

Kirk, Bones ja Spock viettävät leirielämää
Kun Sybok koittaa saada Bonesia omalle puolelleen, hän luo Bonesille harhakuvan Bonesista isänsä kuolinvuoteella. Tämä oli minusta aika tunteellinen hetki. Pidän kovasti siitä, miten näiden kaikkien kolmen päähahmon perheitä yhä enemmänja enemmän tuodaan mukaan. Bonesin taustoista kun emme paljoa tiedä, pari elokuvaa sitten Kirkillä oli vielä poika ja Spockilla nyt oli vielä velikin. Sybok on myös Vulkanuslainen, mutta hän ei ole samalla tavalla looginen kuin Spock, vaan hän elää enemmän eläimillisillä vaistoilla. Ja vaikka Spock kuinka koittaa olla looginen, niin hänessä on yhä puolet ihmistä ja siksi hänellä on inhimillisä vaistoja.

Omalla tavallaan elokuva viittaa edelliseen elokuvaan siinä mielessä, että alku ja loppukohtaukset sijoittuivat taasen maahan. Kirk käyttää alussa kirjaimellisesti vertauskuvaa vuorelle kiipeämisestä ja yhdessä kohtauksessa, kun kolmikkomme menee Sybokin porukoita pakoon, hän pääsee taas siteeraamana kiipeilyn tärkeydestä. Huumoria oli minusta mukavasti mukana, vaikkei niin paljon kuin edellisessä elokuvassa. Pidin kuitenkin tästä vakava-aiheisesta uskonnollisuus teemasta ja kuulemma William Shatner olisi halunnut sitä vielä enemmän tähän elokuvaan. Suosikkikohtaukseni oli kuitenkin alussa ja lopussa kun Kirk, Bones ja Spock olivat telttailemassa. Sääli, ettei The Final Frontier löytänyt julkaisuaikana yleisöään, sillä tämä jäi William Shatnerin ainoaksi Star Trek ohjaukseksi.
     
Star Trek 6 - Tuntematon maa

Star Trek Tuntematon maa elokuvan mainosjuliste
 Sanon suoraan, että olin tähän viimeiseen Star Trek elokuvaan hitusen pettynyt. Vaikka kaikki haukkuivat edellistä osaa, niin minusta se oli yksi parhaimpia. Nyt palattiin siihen meininkiin, että elokuvassa hakkaillaan vihollisia. Tuntemattomassa Maassa Enterprisen jäsenet ovat jo eläkkeelle lähdössä, mutta vielä yksi tehtävä on edessä.

Klingonien yksi kuu tuhoutuu ja Liiton täytyy saada sopimus heidän ja Klingonien välille. Tämä ei onnistukkaan ihan helpolla, sillä Enterprise joutuu Klingonien saattajaksi, eikä Kirk unohda mitä Klingonit tekivät hänen ainoalle pojalleen. Näennäisesti näyttää siltä, että Enterprise hyökkää Klingonien alukselle, mutta miksi joku hyökkäisi, kun ihmiset ovat kuitenkin rauhan miehiä. Klingonien juonittelua seuraa toisensa perään ja selviääkin, että toinen Klingonien alus on hyökkäysten takana yittäen saada Enterprisen syylliseksi. Kirk ja Bones häädetään jollekkin jääplaneetalle, josta heitä yritetään huijata karkaamaan, niin että he saisivat vielä pahemman tuomion. Onneksi miedän rakas vulkanuslaisihminen Spock on aina hädänhetkellä auttamassa. Lopulta päästään maahan, kun Liitto ja Klingonit ovat neuvottelujensa loppusuoralla. Siellä on eräs sala-ampuja, joka toimii tämä  kertaisen pahiksen, Cartwrightin, vasempana kätenä. Scott saa ampuja  kiinni verekseltään ja samalla Kirk pelastaa liiton presidentin. Sulu, joka on siirtynyt oman laivan kapteeniksi, saa karkuun lähtevän Cartwrightin kiinni. Spock tuo esille kaiken loogisen selityksen, kun Enterprisella ollut Val' eris, joka on toiminut kaksoisagenttina, tunnustaa kaiken.

Enterprisen alkuperäinen miehistö vielä viimeisen kerran: Sulu, Uhura, Scott, Chekov, Bones, Kirk ja Spock
Valitettavasti Tuntemattoman maan juoni on niin mutkikas juonitteluineen ja tappeluineen, että hahmojen välinen kemia hukkuu sinne ja samalla koko Star Trekin liimana ollut ystävyys  teema. Ne eivät ole läsnä tässä elokuvassa, vaikka sitä eniten odotin, kun viimeinen osa kuitenkin alkuperäisellä porukalla on kasassa. Vasta elkuvan loppukliimaksin jälkeen alkaa tulla haikeus hahmoja kohtaan, kun tietää että uusia seikkailuja heiltä ei pääse enään näkemään. Tähän ihan loppuun elokuvaa on saatu sitä tunnelatausta, mutta odotin sitä näin viimeiseltä osalta paljon, paljon enemmän. Pieni herkistyminen kuitenkin tuli itselleni, kun valkokankaalla oli pääkolmikkomme alkuperäiset nimikirjoitukset.

Olen viihtynyt tämän alkuperäisen Star Trek porukan kanssa nyt tiiviisti yli puolivuotta ja pienoinen tyhjyys iski. Lyhyesti tiivistän, että pidän kovasti Star Trek sarjasta ja puolista elokuvista. En kuitenkaan tiedä lähdenkö enään seikkailuun muiden Star Trek sarjojen tai elokuvien maailmaan.
 // Muoks, tämän tekstin jälkeen olen palannut Enterprisen uusien seikkailujen pariin ja pakko myöntää, koukussa ollaan taas.

torstai 6. joulukuuta 2018

Kaksipäisen kotkan varjossa

Kävin katsomassa tämän Timo Koivusalon musikaalin aikoinaan elokuvateatterissa. Minulla ei ollut silloin elokuvasta oikein mitään odotuksia, ainoastaan tiesin siinä olevan silloin kuuminta hottia oleva Mikko Leppilampi ja vanha kunnon Loiri. Muistan pitäneeni elokuvasta jo silloin, vaikka se sai mediassa kovatkin haukut. Itse leffakatsomiskerrasta jäi mieleen se, kun lopputekstien aikana sisko kuiskasi korvaani, että edessääme istui Risto-Matti Ratia, joka on vissiin jokin Marimekon johtaja.

Kaksipäisen kotkan varjossa elokuvan juliste
Eletään 1900-luvun alkua. Suomi ei ollut vielä itsenäinen, vaan oltiin vahvasti Venäjän vallan alla. Mikko Leppilampi on runoilija Aaro Manner, joka on kirjoittanut itselleen tärkeistä aiheista eli suomalaisuudesta. Venjäsotilaat eivät tätä hyväksy ja pitävät Manneria kansankiihottajana. He vangitsevat paikallisen papin (Vesa Vierikko), jonka tytär Ella (Helena Vierikko) heilastelee Aaron kanssa. Aarolla on hyvä ystävä Verneri (Vesa-Matti Loiri), joka auttaa näitä nuoria aina hädän tullessa. Verneri tapaili aikoinaan kapakkalaulaja Saaraa (Anneli Saaristo) ja yhteinen tytär Veerakin heille on siunaantnut. Tarina kimpoilee vuoron Aaron ja Ellan, vuoroin Vernerin ja Saaran suhteessa kokoajan kaksipäisen kotkan valvovan silmän alla. Sitä edustaa venäläismielinen vihainen Komentaja (Tapio Liinoja). Hän koittaa monessa välissä saada Aaro Mantereen napatuksi, milloin Ellan, milloin Mantereen muun perheen kautta. Aaron veli Antti (Antti Luusuanniemi) ei usko kynän voimaan (osittain mustasukkaisuudesta velejään kohtaan), vaan haluaa saada jotain konkreettisesti aikaan. Niinpä hän ystävineen käy sytyttämässä kasakoita tuleen, siinä kuitenkin pahasti epäonnistuen. Juuri hetkeä ennen Antti on kosinut Ellan hyvää ystävää Mariaa. Kylässä pidetään suuret sankarihautajaiset ja kylänmiehet ottavat kovasti vastaan kun venäläissotilaat haluavat hyökätä kohti.

Aaro ja Ella Vernerin tuvalla
Aaro ja Ella muuttavat omaan tupaan, Ella ompelee Aaron takkiin onnen siemenistä E:kirjaimen ja vihillekkin ehditään. Hetken heillä on onnellista, ennen kuin taloon hyökätään. Aarosta Komentajalle on kannellut kylänmies suuren palkkion toivossa, mitä hän ei tietenkään saanut. Aaro joutuu putkaan muiden syyttömien kanssa ja Ella muuttaa asumaan Aaron vanhempien luo ja synnyttää siellä tyttären. Muutenkin Komentaja käyttää valtaansa ilman lupia, kun järjestää laittomia teloituksia. Onneksi hetkeä ennen kuin Verneria ollaan ampumassa, tulee vielä isompi taho joka yrittää laittaa Komentajan aisoihin. Komentaja ei kestä nöyryytystä, vaan ampuu itsensä metsässä. Sitä ennen hän on kuitenkin lähettäynt tavallisia suomalasimiehiä venäjälle sotilaiksi. Onneksi heidät pelastaa Komentajalle katkera kylänmies, niin että Aarokin pääsee sieltä vapaaksi. Hänen takkinsa jää rikkoutuneen junan lähelle ja kun Ella saa kulla tästä, hänellä on vielä toivoa että Aaro on elossa. Viimeinen kohtaus käydään kirkossa, missä kastetilaisuus on alkamassa. Ennen kuin lapsi saa nimen Aaro ilmestyy vihdoin vaimonsa luo.

Verneri laulaa krouvissa kappaleen Pelimannin Perintö

Vaikka Kaksipäisen Kotkan varjossa juoni saattaa kuulostaa irrallisen hölmöltä ja melodramaattiselta, niin se on mielestäni selvästikkin yksiä parhaita epookkielokuva mitä suomessa on tehty. Lavasteet ja tunnelma tuosta ajasta ovat minusta ihan aitoa. Hahmot näyttävät onnellisilta, koska he eivät tiedä paremmasta ja osaavat olla onnellisia niistä hetkistä mitä heillä on. Vaikka tunnelma Venäjän alla on tukahduttava ja luo paljon paineita, niin osataan olla ylpeitä omasta suomalaisuudesta ja juurista. Runoilija Aaro puhuu viisaita ja kauniita filosofeja ja on hänellä komea käsialakin. Helppoheikki Verneri pitää oman rillumarei-hetkensä, joka minusta itsessään on jo kunnioitus vanhalle juomakulttuurille. Krouvi on muutenkin suuressa miljöösä Vernerin ja Saaran kohtauksissa. Pidän elokuvan puvustuksesta ja muusta lavastuksesta. Mantereen perheen torppa on sellainen yksinkertainen ja alkeellinen, pappila taasen runsas ja yksityiskohtainen. Komentaja syö omassa huoneessaan hyvin venäläistyylisesti suolakurkkua ja kaviaaria. Tämmöiset pienet yksityiskohdat luo minusta ajalle sopivaa uskottavuutta.

Verneri näkee pitkästä aikaa tyttärensä Veeran
Näyttelijöiden työ saa minulta ristiriitaista palautetta. Osittain käsikirjoituksesta johtuen kömpelö kirjakieli vie uskottavuutta, mutta esim. Leppilampi, Loiri, Vesa Vierikko, toinen helppoheikki Paavo Liski saavat suosionosoitukseni, mutta Helena Vierikko ja Anneli Saaristo ovat puhuessaan aika pökkelöitä. Varsinkin Helena Vierikon yksi-ilmeisyys elokuvassa loistaa läpi. Myös Antti Luusuanniemen roolityö sopii enemmän teatterinlavalle, kuin elokuvaa. Hän ylinäyttelee ihan liikaa makuuni. Tapio Liinoja on uskottava ja ahdistava Komentajana, sillä hän saa heti ensi vilkaisulla inhokkihahmon maineen mitä pitääkin. Tämän apurina toiminut Kai Lehtinen on vähän yksitoikkoisempi, mutta ei hänestäkään katsoja voi pitää. Elokuva kun on musikaali, niin on minusta hienoa että suurin osa näyttelijöistä laulaa itse. Saaristo, Loiri ja Leppilampi saavat äänensä kuuluviin, mutta Ellan laulauäänestä vastaa inhokkini Nina Tapio. Voitte siis arvata kenen kappaleista pidän vähiten. Suosikkilaulauni on Pelimannin Perintö, jonka Verneri vetäisee Krouvissa. Kyseisessä kappaleessa on todella rillumarei henki yllä ja tykkään kappaleen sanoista. Saariston vetämät laulut ovat ihan nättejä, mutta mikään niistä ei jää päähäni. Leppilampi laulaa dueton Jotain Jää Nina Tapion kanssa ja kappale on muuten hyvä, paitsi se Nina Tapion osuus.

Ella ja Aaro muuttavat yhteen
En muista tiesinkö ennen kuin näin elokuvan sen olevan musikaali, mutta jos nyt minulle mainostetaan kotimaista epookkimusikaalielokuvaa, niin se kuulostaisi jo ajatuksenikin niin erikoiselta, etten tiedä uskaltaisinko ottaa katsomishastetta vastaan. Tiedän, että Kaksipäisen Kotkan Varjossa elokuvalla on hyvin paljon vihamiehiä, eikä se ole saanut kyllä arvostusta oikein tietäkseni missään, mutta minulle tämä on ainoa Timo Koivusalon elokuva, jota voin jopa kehua hyväksi.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

torstai 29. marraskuuta 2018

Disney Klassikot 20: Aristokatit

Vihdoin pääsemme koiraelokuvista kattien maailmaan. Aristokatit minulla on ollut videolla pikkutytöstä saakka ja jo siitä asti se on kuulunut yhdeksi suosikiestani Disneyn animaatioissa. Johtuuko siitä että, olen aina ollut ja tulen aina olemaan kissaihminen? Oma Pumpulimme oli Marien kaltainen hienohelma ja Noki yhtä vaatimaton kuin Berlioz. Katsoin nyt elokuvan ensimmäistä kertaa englanniksi ja voin vain sanoa, että suomeksi tämä toimii paljon paremmin. Hahmoilla ei tässä alkuperäisessä ääniraidassa oikein ollut tunnetta mukana.

Vanha Aristokatit leffajuliste
 Ollaan Pariisissa hienosto alueella. Rouva Madame Adelaide Bonfamil omistaa valkoisen Aristokatin Herttuattaren, jolla on kolme pentua: valkoinen diiva Marie, oranssi kujakatiksi haluava Tolouse ja vaatimaton, kiltti  harmaa Berlioz. Pentujen isästä ei ole mitään tietoa, mutta haluan uskoa, että se on kilpikonnaturkkinen Aristokatti myöskin. Madame rakastaa kissojaan kovasti ja kutsuu vanhan kamunsa Georgen tekemään hänelle testamenttia, jossa koko omaisuus annetaan kissoille ja kissojen jälkeen se periytyy hovimestari Edgarille. Edgar saa vahingossa kuulla tämän ja hän keksii ilkeän juonen, jolla pääsee kissoista eroon. Hän nukuttaa ne kermalla ja vie kauas pois Ranskan maaseudulle. Kissojen kaveri, Roquefort  hiirikin nukahtaa tätä kermaa maistaessaan. Edgar ajaa maalle mopollaan kissat sivuvaunssa, mutta matka tyssää kun kaksi koiraa Napoleon ja Lafayette alkaa jahtaamaan häntä. Kissat päätyvät sillan alle ja koirat saavat sivuvaunun itselleen.

Seuraavana aamuna Herttuatar törmää Thomas O´Malley kujakattiin, joka lupaa viedä heidät takaisin Pariisiin. Matkan he taittavat osittain maitoautossa, osittain kävelevät junakiskoilla ja osittain vaappuvat kuin hanhet Brittiläisten hanhien perässä. He jättävät hanhikaksoset juopuneen enonsa hoiviin ja menevät itse yöksi Thomasin luukkuun, jonka on vallannut Hottikatti bändeineen. Illalla vähän jammataan ennen maate menoa. Pennut ovat jo sängyssä, kun Thomas ja Herttuatar juttelevat kuutamoyössä. He haluaisivat olla yhdessä, mutta Herttuatar kokee, että kuuluu Madamille ja heidän täytyy mennä kotiin. Sillä välin Edgar on käynyt taas maatilalla koittamassa hakea tavaroitaan Napoleonilta ja Lafayetilta, mutta se ei onnistu ihan suunnitelmien mukaan. Thomas O´Malley saa kissat vietä oikealle kadulle ja pennut ovat ihan innoissaan, kun pääsevät kotiin. Edgar on keksinyt jo uuden juonen. Hän nappaa kissat, laittaa ne arkkuun ja meinaa lähettää arkun aina Timbuktuun asti. Kun Edgar koittaa lohduttaa surun murtamaa Madamea, joka jo kuuli kissojen naukunan, Herttuatar antaa ohjeet Roqufort hiirelle etsiä Thomas O´Malley. Roquefort löytää Thomasin läheltä Herttuattaren kotia ja saa käskyn hakea apua Hottikateilta. Sillä välin kun Thomas koittaa Frou Frou hevosen avulla saada vietyä Edgarin huomion muualle, Roquefort päätyy slummialueelle ja löytää kuin löytääkin Hottikatin jengeineen mukaansa. Aluksi kisssat ovat jo syömässä hiiren, mutta O´Malleyn nimen kuuleminen saa heidät kiireiseksi. Lopputaistelu käydään Madamen hevostallilla, jossa Hottikatti kavereineen härnää Edgaria niin, että Roqueford saa kissojen arkun lukon auki. Hevosen ja Thomasin avulla kuitenkin Edgar päätyy itse arkkuun ja hänet lähetetään Timbuktuun. Madame on onnessaan, kun kissat ovat taasen kotona ja uusi perheenjäsenkin heille saadaan Thomas O´Malleyn muodossa. Madame päättäkin lahjoittaa kotinsa Pariisin kujakissoille, jotka tykkää jammata Hottikatin tahtiin.

Maitovaunulla matkalla kohti Pariisia
Minusta Aristokatit on äärimmäisen kaunis elokuva. Siinä jatkuu osittain sama tyyli, mitä 101 Dalmatialaisessa luotiin, eli luonnosjälkiä näkyy vähäsen taustalla. Ranskan luonto eli puut, kukat ja joet on kuvattu ihanasti. Pidän myös kovasti kohtauksesta, jossa kissat kävelevät Pariisin katoilla. Siitä tulee minulle kyllä niin Pariisimainen olo. Elokuvassa ei varsinaisesti mainita missä vanha Madame on aikaisemmin työskennellyt, mutta käsitän hänen  olevan oopperalaulaja, näyttelijä tai cabaree tanssija, tai kaikkia niitä. Hänen kotinsa on ihanan elegantti ja tyylinsä myös. Nainen on osannut vanheta arvokkaasti. Edgarin oma pieni huone on juuri tyypillinen palvelijan huone, sänky ja minimaalinen varustus. Hovimestari on syyllinen- dekkarilause on minulle tullut kyllä tästä Aristokateista tutuksi. Vaikka kuinka halausin, että Edgar olis ilkeä pahis, niin ei voi mitään sille, että hänhän se tuo elokuvaan eniten huumoria. Minusta on myös tavallaan lohdullista, että hän ei sentään halua tappaa kissoja, vaan vain lähettää heidät toiselle puolelle maapalloa.

Tunnelmansa ja tyylinsä puolesta elokuva on ihana, mutta sitä vähän rikkoo tämän koirakaksikon Napoleonin ja Lafayetten pelleilyt. Ei siinä mitään, oikein viihdyttvää katsottavaa, mutta kun ne ei kuulu juoneen ja siinä menee kissoilta pois ruutuaikaa. Eniten pidän nimittäin niist kohdista, joissa nämä Aristokattien pennut ovat. Alkulaulu on ihana, kun siinä kuvaillaan Aristokattien luonnetta ja pidän kovasti Skaalat laulusta, joka on kissojen tähtihetki. Thomas O´Malleyn laulu (suomeksi) on odella iskevä, esittäähän sen ihana Pekka Lehtosaari. Hottikattijammaus Katti tahtoo olla jokainen oli lapsena kiva renkutus, mutta nyt se tuntuu kyllä tyhjimmältä ja tylsimmältä kohtaukselta koko elokuvassa. Vasta kun Roquefort hakee Hottikattia ja kujakissoja pelastushommiin Hottikatin hahmo saa särmää. Pidän aina siitä kohtauksesta, kun kssat juoksee edellä ja hiiri perässä, niin ranskalainen baarijuopottelija kaataa punkkunsa maahan. Hiiri, joka jahtaa kissoja.  Muuten ovelia vitsejä ei näin kuvallisesti ole, mutta sanallisesti kylläkin. On ihana kun Thomas flirttaa Herttuattarelle ja kiinnostus vähenee, kun asteittain tajuaa tällä olevan pentuja. Myös Thomasin slangikieli on jotenkin osuvaa kujakatille. Napoleon ja Lafayetten  jutuista jää mieleen "Tuo on ruokakutsu" ja "Ai meni läskis vai" dialogi, joka on sanaleikki myös englanniksi. Myös nauran sille yksipyöräiselle heinäsuovalle, sekä valkoviinissä bladeeratulle Valdo hanhi sedälle. Paras ihmishahmo on taasen George, jonka mielestä hissit ovat vanhanaikaisia linnunhäkkejä ja hokee itteksensä Shallallaputtee.. en edes tiedä miksi hän tekee niin, mutta hahmo on kertakaikkiaan mainio.

Shallallaputtee kaveri
 Aristokatit on ainoa Disneyn elokuva, jonka pääosassa ovat kissat. Vaikka he eivät pääse ihan loistamaan omassa elokuvassaan on Aristokatit mainio ja ennen kaikkea kaunis kuvaus unelmieni Pariisista. Siinä on kliseisimmät kliseet eli hovimestari syyllinen, hassu  loppukahakka ja töksähtävä loppu. Mutta siltikin, se on minulle yksi rakkaimpia Disneyn klassikoita. 

perjantai 16. marraskuuta 2018

Star Trek 2-4

Ensimmäisen Star Trek elokuvan jälkeen jäin kyllä vahvasti jälleen koukkuun ja päätin, että ainakin tulen katsomaan ne Star Trek elokuvat, jossa on tämä alkuperäinen näyttelijäkaarti. Koska osat 2-4 eli Khanin viha, Spockin paluu ja Aikamatka ovat tavallaan sidoksissa toisiinsa, vaikkei olekkaan suora trilogia, niin päätin tiivistää nämä elokuvat yhteen ja samaan tekstiin. Seikkailussa kulkee edelleen tutut hahmot: amiraali James T. Kirk, Vulkanuslainen Spock, lääkintäupseeri Bones, sekä pienemmissä rooleissa olevat Sulu, Uhura, Scott ja Chekov.

Khanin viha


Ceti Alfa 6 -planeettaa tutkitaan uutta Genesis- koetta varten. Tällä planeetalla Yhdistyneiden planeettojen liiton jäsenet törmäävät Khaniin, joka vannoo kostoa amiraali James T. Kirkille.  Khan kavereineen asuu tällä planeetalla ja yrittää valloittaa koko Genesis idean itselleen, jotta voi käyttää sitä aseenaan Kirkiä vastaan. Juuri Kirkin takia hänet nimittäin karkoitettiin Ceti Alfa 6 -planeetalle. Koko elokuvan juoni on kirjaimellisesti Khanin kostoa Kirkille ja aikamoiseksi tappeluksi ja taisteluksi elokuva menee ja siksi on minusta tylsä. Juonen perässä ei ole helppo pysyä ja avaruusoliot eivät minua oikein innosta. Elokuvan on kuulemma ohjannut enemmän tv-elokuvia tehnyt ohjaaja ja budjetti on minimalistinen ensimmäiseen elokuvaan verrattuna. Voiko johtua siitä, tai sitten tylsästä juonesta, kun elokuva ei minusta etene oikein mihinkään. En oikein ymmärtänyt miksi tätä on kehuttu paljon paremmanksi kuin ensimmäistä.

Vatsa elokuvan loppupuolella tapahtuu jotain sellaista, joka saa minulta elokuvan ainoat pisteet. Kun koko elokuva on ollut tyhjää ja mäsikintää, niin dramaattisin kohatus on laitettu ihan elokuvan loppuun ja se onkin sitten niin dramaattinen, että menin ihan hiljaiseksi ja hämmentyneeksi. Spock pelastaa koko Enterprisen itsensä uhalla ja kyllä liikutuin Spocikn ja Kirkin viimeisistä keskusteluista. Elokuvassa ei muuten keskivaiheella tapahdu mitään mielenkiintoista, mutta alkupuolella kuvataan Kirkin vanhenemista ja hänen ja Spockin ystävyyttä syvennetään. Onneksi nämä teemat käsitellään elokuvan alussa, sillä tässä lopussa ne tiivistyvät. Ennen kuolemaansa Spock antaa mielensä väkisin Bonesille, jonka kanssa ollaan tekemisissä enemmän seuraavassa elokuvassa. Elokuva päättyy Spockin hautajaisiin, jossa Spockin ruumis lähetetään tälle Genesis planeetalle. Tämän Genesis planeetan tutkija on muuten Kirkin eniten heila ja selviääpäs sekin, että Kirkilla on poika. Spocin isä Sarek elokuvassa myös vilahtaa. On mukavaa, kun hahmojen läheisiä tuodaan tähän elokuvaan mukaan. Elokuvan alku oli minusta ihan hauska, mutta suurin osa keksivaiheesta on mielettömän tylsä. Koen elokuvan vähän epätasapainoiseksi, koska kaikista dramaattisin ja mielenkiintoisin kohtaus taasen sijoittuu ihan loppuun.

Spockin paluu


Khanin viha taputeltiin loppuun, mutta ei Star Trek ole mielestäni mitään ilman Spockia. Kirk jää kaipaamaan ystäväänsä kosvasti ja hänen missionsa onkin varastaa Enterprise, joka on Yhdistyneiden Planeettojen Liiton käskystä heitetty telakalle. Oma porukka mukaan ja lähdetään matkalle tälle uudelle Genesis palneetalle katsomaan onko Spock sittenkin vielä hengissä. Sarek kertoo, että Vulkanuslaiset siirtävät ennen kuokemaansa mielensä muuhun ihmiseen ja vain heidän ruumiinsa kuolee. Edellisessä elokuvassa, hetkeä ennen kuolemaansa, Spock siirsi mielensä Bonesille tämän sitä tajuamatta. Genesis planeetta kun luo uutta elämää, niin Spock voi herätä sen myötä kanssa henkiin ja aloittaa matkansa uudestaan elämään ihan pikkupoikana.

Enterprisen matka planeetalle on mutkikas, mutta sinne saadaan siirrettyä Kirkin poika, joka oli äitisä kanssa planeettaa luomassa. Hän löytää toisen tutkijan avulla  Spockin, joka on vielä pikku poika. Klingonit luulevat, että Enterprise on tulossa valtaamaan planeetan, joten heille tulee taasen kahakkaa. Suojellakseen Spockia Kirkin poika uhraa itsensä, ettei muita tapeta. Koko Enterprisen miehistö laskeutuu alas hakemaan Spockia, joka täytyy viedä Vulkanukselle Bonesin kanssa, niin hän saa oman järkensä takaisin. Klingonien hyökätessä Enterprise kärsii pahasti ja ei auta muu kuin uhrata oma laiva miehistön hengen vuoksi. Kirk houluttelee Klingonit Enterpriselle ja laittaa täystuhon päälle. Kun Klingonit lopulta on tuhottu, Kirkin porukka lähtee heidän aluksellaan kohti Vulkanusta. Siellä tehdään riitti, jonka avulla Bonesista tulee jälleen Bones ja Spockista Spock.
Spockin paluun onkin ohjannut itse Spockin näyttelijä Leonard Nimoy, mikä osoittautuu oikein hyväksi ratkaisuksi, sillä mielestäni Spockin paluu on näistä elokuvista eniten näytellyin. Nyt ei ole pääosassa toiminta,vaan hahmojen suhteet ja tunteet. Vaikka itse Spockia ei näykkään niin paljon, hänen hamonsa on kokoajan läsnä Bonesin kehossa. Siitä syntyykin paljon huumoria ja Bonesin hahmo pääsee kunnolla loistamaan. On myös koskettavaa katsoa kuinka Kirk suree edesmennyttä poikaansa, jota ei edes kauaa ehtinyt tuntemaan. Enterprisen miehistö on lojaali Kirkille ja vaikka tarinan juoni onkin vähän mutkikas avaruushyökkäyksineen, niin tähän mennessä on Star Trek elokuvista paras. Lopussa tuli oikein helpottunut olo, kun Spock on jälleen tekemässä Vulkanuslaista tervehdystä.

                                                                         Aikamatka


Kaksi edellistä elokuvaa liittyy hyvin suoraan toisiinsa. Aikamatka ei niinkään ole ihan niissä kiinni, mutta jatkuu aivan suoraan mihin Spockin paluussa jäätiin, eli Vulkanukselle. He ovat palaamassa takaisin maahan, mutta siellä on jokin jättimyrsky liikenteessä, jonka aiheuttaja päästää ihmeellisiä ryhävalaan ääniä. Kirk keksii, että ainoastaan toinen ryhävalas voi selvittää äänten ratkaisun ja ryhävalaat ovat kuolleet 1980-luvulla sukupuuttoon (elokuvahan sijoittuu jonnekkin 2200 luvulle...). Niimpä on vuorossa aikamatka Amerikan kasarille. Kirk ja Spock tutustuvat merieläintutkimusmuseossa valastutkija Gillianiin, jolla on pari ryhävalasta tutkittavana vielä hetken, ennen kuin ne täytyy päästä vapaaksi valaanpyytäjien iloksi. Scott, Uhura, Sulu, Chekov ja Bones saavat korjata Klingonien alusta jälleen kuntoon ja rakentaa sinne jättimäisen tankin, missä valaat voidaan kuljettaa  nykyaikaan. Aluksi Gillian ihmettelee ja varsinkin epäilee Kirkin ja Spockin motiiveja, mutta vihdoinkin Kirk saa elokuavassa käyttää ihanaa viehätysvoimaansa ja uskaltaa paljastaa naiselle totuuden. Vaikka Gillian ei sitä heti uskokkaan, niin hän alkaa luottaa Kirkiin. Kun alus on kunnossa, niin valaat on päästetty jo karkuun. Gillian tulee väkisiin avaruuslaivaan mukaan ja he saavat kuin saavatkin koordinaattien avulla valaanpyydystäjät hämmilleen ja pari ryhävalasta mukaansa, joilla pelastaa maapallon omassa ajassaan.

Elokuvan juoni ei kuulosta erikoisen hääppöiseltä, mutta tämä onkin ensimmäinen Star Trek komedia. Elokuvahan ei edes sijoitu mitenkään avaruuteen, kun vain ihan alussa ja lopussa. Suurin osa tapahtumista on siellä kultaisella 80-luvulla, mistä revitään huumoria. Kun hahmot ovat noin vuodelta 2200, niin heille bussit, rahalla maksaminen, ruoka ja ihan kaikki ympärillä oleva ovat aivan outoja ja vieraita asioita. Spock peittelee korviaan ja kulmakarvojaan vaatteilla, ettei hän kummastuta ihmisiä. Myös puhetavat ovat koomisia, kun Kirk kiroilee bussissa ja Spock koittaa myöhemmin matkia häntä aivan väärässä paikassa. Pidin myös kovasti jotenkin tuosta ajankuivasta, kaupunki, vaatteet ja koko miljöö huokuu sellaista aitoa kasarihenkeä, ihan Gillianin hiusmuotoa myöten.  Leonard Nimoy ohjasi tämänkin Star Trekin ja ehkä voisin sanoa, että vähän kepeällä kädellä, mutta toimivasti. Minua tämä huumori nauratti suuresti ja on mukavaa vaihtelua, että tälläisessä elokuvassa on luonnonsuojelua teemana. Scifi elokuva ilman scifiä! Voisin jopa sanoa, että tämä on äärimmäisen lempeä aloitus antiscifittäjälle, kun sisältää itse scifiä on ihan minimaalisesti. 

torstai 1. marraskuuta 2018

The Lost Boys

80-luvun jenkkivampyyri hömpötys on täydellinen leffavalinta syysiltoihin ja tähän vuoden aikaan. Lukioikäisenä olin hyvin kovassa vampyyri huumassa ja nauhoitin tämän kulttiklassikon Sub tv:ltä. Onneksi, sillä muuten olisin paljon menettänyt. Olinhan elokuvasta aikaisemmin kuullut, mutten koskaan nähnyt.
The Lost Boys elokuvan alkuperäinen elokuvajuliste
Santa Carla on kuulemma maailman murhapääkaupunki. Näin saa kulla Michael ja hänen pikkuveljensä Sam, jotka muuttavat yksinhuoltajaäitinsä Lucyn kanssa sinne, Lucyn isän luokse. Lucya näytteleekin minulle enemmän Saksikäsi Edwardista tuttu Avon leidi Dianne Wiest. Yhdessä vietetään päivää kylillä, jossa Lucy iskee silmänsä Maxiin, joka on leffavuokraamon pomo. Häneltä Lucy saakin töitä. Samoilla kylillä riehakoi kanssa David, pelottavan moottoripyöräjengin Kingi, jota tietenkin esittää Kiefer Sutherland. Sam seuraa isoveljeänsä joka paikkaan, mikä Michaelia häiritsee. Hän sanookin, että eikö Sam muka pärjää yksin. Niimpä Sam päätyy sarjakuvapuotiin, jossa tutustuu Frogin, eli Sammakkoveljeksiin. Sam tekee poikiin vaikutuksen sarjakuvanörttiydellään, mutta Sammakot kertovat, että heidän nurkillaan kannattaa supersankarisarjisten sijaan lukea vampyyrisarjiksia. He antavat lehden mukana numeronsa Samille ja paljastavat olevansa vampyyrien metsästäjiä.  Toinen Sammakkoveljeksistä on kanssa minulle tuttu Stand By Me-elokuvan nörtti. Michael taasen yksin törmää kauniiseen Star neitoon ja halusi lähtiä tämän mukaan, mutta Star näyttää olevan Danielin omaisuutta.

Samana yönä kuvataan kuinka joukko vampyyreja hyökkää kaupunkilaisten kimppuun ja keveä tunnelma saa kauhumaisen otteen. Monessa muussakin välissä viitataan kadonneisiin lapsiin, joiden kuvia on maitopurkkien kyljessä. Lucyn isä tuo kanssa oman kauhuelementtinsä, kun täyttelee rumia elukoita ja säikyttelee niillä ihmisiä. Isä on muutenkin yksi elokuvan komedian tuojia omalla, oudolla tavallaan. Huumori ei ole sitä perinteisintä, mutta jutut kyllä laittaa hymyilemään. Paikalliseen huvipuistoon mennään uudestaan, jossa Sam hengaa Sammakoiden kanssa ja Michael kutsutaan Davidin, Starin ja muun pyöräjengin mukaan Hudsonin jyrkänteelle. Michael on niin ihastunut Stariin, että seuraa häntä vaikka melkein meinaakin lentää motskarillaan veteen. Hän saaa kutsun Davidin porukan luolaan, joka on aikoinaan maanjäristyksessä päätynyt maan alle. Kyseisessä lepakkoluolassa Michaelia kusetetaan, että kiinalaisen riisin ruoka olisi toukkia ja nuudelit matoja. Hänelle myös tarjotaan punkkua ja kun Star väittää sen olevan verta Michaelei usko häntä vaan juo sitä. Näin hän muuttuu puoliksi vampyyriksi ja lähtee muiden vampyyrien mukaan pitämään hauskaa. Heidän käsitys hauskanpidosta on roikkua junakiskoilla ja kilpailla kuka pysyy pisimpään. MIchael on varma että tippuessaan kuolee, mutta kuinkas käykään. Hänestäkin tulee yksi heistä.  Samaan aikaan Sam on yksin peloissaan kotona, ainoana turvanaan iso koiransa Nanook.

Dvd julkaisun kansi
Aamulla MIchael herää kotoaan, mutta hän on muuttunut. Hän ei kestä lainkaan auringonvaloa. Lucy aloittaa työt videovuokraamossa ja alkaa sielä heilastelemaan pomoaan Maxia. Isoisä lähtee myös viihteelle ja pojat ovat kaksin kotona. Samin ollessa kylvyssä Michaelin vampyyrivaistot herää ja hän koittaa tapella sitä vastaan, että praisi omaa veljeänsä. Nanook koira ehtii onneksi tulla väliin, ennen kuin Sam ehtii tajuta mitään. Sam huomaa kuitenkin Michaelin oudon käytöksen ja sen, ettei häntä näy lainkaan peilistä. Hädissään Sam soittaa Sammakkoveljeksille ja he antavat tyhmiä, sarjakuvista opittuja ohjeita läpäisemään Michael puuseipäällä. Ulkona tuulee hurjasti ja Michael meinaa lentää tuulen mukana. Lucy soittaa juuri silloin tarkastuspuhelun kotiin ja Sam mongertaa Michaelin tappavan hänet. Kun Lucy tulee hädissään kotiin on siellä jo kaikki normaalisti. Yöllä Michael lähtee lepakkoluolaan etsimään Davidia, mutta kohtaakin siellä yksinäisen Strarin, jonka kassa he viettävät yhteisen yön.

Lucy pyytää Maxin kotiinsa syömään ja samalla Sam on kutsunut Sammakkoveljekset käymään. He ovat nimittäin varmoja, että Max on päävampyyri. Ruokailun aikana Max saa syödäkseen valkosipulia ja päälleen pyhää vettä, mutta mitään ei tapahdu. Samalla Michael viimein löytää Davidin, joka vie Michaelin nuorten luo, jossa tämän täytyy tehdä ensimmäinen uhri tulakseen kokonaan vampyyriksi. Michaelia tämä ei houkuta, hän on enemmänkin vihainen siitä miksi on muuttunut. Michael haluaa kostaa Davidille sen miksitämä hänet muutti ja niin Michael, Sam, Sammakot ja Star lähtevät metsästämään Davidia, sillä he luulevat tämän olevan päävampyyri. Lepakkoluolassa he ovatkin nukkumassa eli roikkuvat pitkät liehuletit alaspäin. David saa Samin jalasta otteen, mutta Sammakot auttavat hänet auringonvaloon, niin että Davidin käsi palaa. Illalla vampyyrit ovat tulossa heidän kotiinsa ja seitä ennen ehditään tehdä paljon vampyyriansoja. Lucyltakin pyydetään apua, mutta tämä ei ihastuksissaan ollenkaan ymmärrä poikien huolia. Vamppyyriansoiksi tehdään valkosipulikasoja, kylpyamme täytetään pyhällä vedellä ja puukeihäät teroitetaan valmiiksi.

Sam sammakkoveljesten ympäröimänä
On loppufinaalin aika. Talosssa piiloudutaan ja valmistaudutaan kunnon tappelua varten. Pyhä vesi tekee tehtävänsä, samoin kuin pureva Nanook hauva. Koko vessa räjähtää vamppyyrin verestä, kun se osuu ammeelliseen vihkivettä ja valkosipulia. Sam saa kanssa erään vamppyyrin sulatettua vesipyssyllisellä vihkivettä ja puisella nuolella ampumalla. Vampyyri osuukin levariin ja rokki kajahtaa soimaan. Viimeisenä tuelee tietenkin esiin David, joka saa raapaistua Michaelia. Näin ollen hänenkin voimansa kehittyy ja Michael saa  työnnettyä Davidin ukkinsa omistamiin hirvensarviin, jossa vampyyri vetää viimoiset henkosensa. Davidin kuolema ei kuitenkaan muuta Staria tai Michaelia tavalliseksi, vaan vielä jossain on yksi vampyyri vapaalla. Äiti ja Max saapuuvat treffeiltä kotiin ja sillähän se selviää. Max on päävampyyri, eikä aikaisempi ilalliskoe toiminut häneen, koska vampyyri kutsuttiin kotiin. Nyt peli muuttuu Maxin ja Michaelin väliseksi kilpailuksi. Maxin motiivina on ollut saada Lucy omakseen,että olisi voinut vähän laajentaa omaa vampyyriperhettään.  Ukin ajaessa sisään yksi auton terävistä puukepeistä seivästää Maxin juuri ennen kuin Lucy oli antautumassa itseään hänelle. Star ja Michaelkin palautuvat normaaleiksi. Pappa kiteyttää elokuvan yhteen lauseeseen:  "Yksi asia Santa Carlassa minua ärsyttää, ne kaikki hiton vampyyrit."

David ja Star
Vaikka Lost Boys on tummanpuhuva, se on sisällöltään hyvin kevyttä kasarihömppää. Tälläiselle nostalgian nälkäiselle on kiva nähdä vanhaa huvipuistoa kaikkine neonvaloineen ja karusellilaitteineen. Kasari oikein huokuu valkokankaalta läpi ja se luo selkeästi oman tunnelmansa elokuvaan. Tämä huvipuisto ei ole missään isossa osassa tarinaa, mutta luo silti juuri tarvittavaa tunnelmaa. Yksi keskeisimpiä lokaatioita on vamppyyriluola, jonka tarkoitus on tuoda ilmi näiden nuorten vampyyrien ideologiaa. Seinillä on bändijulisteita, katosta roikkuu rikkinäisiä lamppuja ja roikkuu siellä repsottava Jim Morrisonin kuvakin. The Doors kun oli aikoinaan suht kapinoiva yhtye, niin ehkä se on kuvaavinaankin heitä. Elokuvan tunnarina toimiikin The Doorsin People are strange kappaleesta tehty cover versio.  Muuta hyvin karasia tuo näiden vampyyrien pukeutuminen, he ovat kuin jostain kasarairokkiyhtyeestä nahkattakeineen ja niiden killuttimineen, joita pitkät pörrötukat koristavat. Yksi näistä tyypeistä oli muuten kipailemassa 80-luvulla Amerikan Gladiaattoreissa. Lost Boysin juoni saattaa alkuun tuntua sekavalta, mutta ehkä se ei kuitenkaan ole edes se elokuvan ydin juttu. Itse pidän kovin elokuvan uksittäisistä lausahduksista ja toistuvista elementeistä, esim. siitä kun pappa tuo täytettyjä eläimiä.

Mutta miten joku random suomalainen voi tälläisen elokuvan löytää? Siitä saamme kiittää tietenkin Helsingin Vampyyrejä The 69 Eyesia, jotka tekivät elokuvasta tunnetumman kappaleen kuin elokuva itse.
  
Happy Halloween!

lauantai 27. lokakuuta 2018

Risto Reipas ja Nalle Puh

Olin muistaakseni kuuden, kun ukkini alkoi tilaamaan minulle Nalle Puh lehteä. Sitä tuli minulle ehkä noin kaksi vuotta ja samalla laajensin kokoelmaani ostamalla kirppiksiltä 80-luvun Nalle Puh lehtiä. Minulle Nalle Puh oli paljon läheisempi hahmo, kuin vaikka Aku Ankka monelle. Nalle Puhin Uusia Seikkailuja katselin usein lauanatipiirrettyinä ja muistan katselleeni Nalle Puh elokuvaa hyvin usein, joskus jopa monta kertaa päiväässä. Videon lopusahan Puh sanoo: "Ei, mennään kirjan alkuun ja aloitetaan alusta". Niin saatoin helposti tehdä. Kyseisessä Nalle Puh elokuvassa liikutun elokuvan lopusta ja vähän haikea tunnelma siitä aina tulee. Koska Risto Reipas ja Nalle Puh alkaa juuri tällä samaisella kohtauksella, ei ollut ihme, että minä itkin nostalgiakyyneleitä jo ennen alkutekstejä.

Risto Reipas elokuvan juliste
Risto Reipas jättää Puolen Hehtaarin Metsän taakseen, kun muuttaa sisäoppilaitokseen opiskelemaan ja aikuistuu siellä. Isän kuollessa Ristosta tulee perheen pää. Hän löytää itseleen vaimon, joka tulee juuri raskaaksi kun Risto suuntaa sotimaan. Sieltä palttua alkaa ruuhkavuodet kun työ matkalaukkutehtaalla vie kaiken ajan, eikä omaa tytärtä ehditä huomioimaan. Riston vaimo Evelyn alkaa kyllästymään työsarkaiseen miehensä ja lähtee Madeleine tyttären kanssa maalle, Riston lapsuudenkotiin. Samana päivänä Puolen Hehtaarin Metsässä on kova sumu ja Nalle Puh on hukannut ystävänsä. Hän on miettinyt ja miettinyt ja etsinyt, mutta koska Puhilla on hyvin pienet sahanjauhoista tehdyt aivot, hän keksii vain että täytyy löytää Risto Reipas avuksi. Puh menee samasta puusta ulos mistä Ristokin meni ja yhtäkkiä hän onkin keskellä Lontoota, juuri siinä samassa puistossa jossa aikuinen Risto Reipas miettii työhuoliaan. Risto on aivan häkeltynyt rakkaan Nallensa näkemisestä ja vie hänet kotiin. Siellä Nalle Puh saa vain kaaosta aikaiseksi, eikä Ristolta työnteko suju. Ainut keino on viedä Nalle Puh takaisin puolen Hehtaarin Metsään.

He lähtevät aamulla junalla kohti maaseutua. Matkalla Nalle Puh pyytää Ristoa ostamaan punaisen ilmapallon. Kyyninen Risto ihmettelee, mitä Nalle tekee ilmapallolla, mutta Puh vastaa hyvin Puhmaiseen tapaan: "Se tekee minut iloiseksi". Ilmapallo otetaan, mutta junan sisälle se ei pääse. Risto koittaa tehdä töitä, mutta eihän sekään onnistu kun Puh leikkii leikkiä sano mitä näet ikkunasta. Tämä Nalle Puhin käytös oli juuri sellaista, mikä vetosi minun sisäiseen lapseeni ja ilmeisesti Ristoonkin, sillä perillä hän lähtikin auttamaan Puhia kaverien etsinnöissä, vaikka aluksi meinasi muuta. Punainen ilmapallo jätettiin kiinni Madeleinen polkupyörään. Puolen Hehtaarin metsässä Puh katoaa, eikä Ristokaan löydä eläinystäviään, ennen kuin ihaa seilaa joella hänen ohi. Risto päättää olla rohkea ja hypätä jokeen pelastamaan Ihaan. Joki tosin ei ole enään joki, vaan nilkkoihin asti oleva puro. Ihaa osaa neuvoa tien Pöllön talolle, jossa kaikki piileksivät. Nasun tammenterhojen jälkiä seuraamalla löytyy Pöllö, Kani, Tiikeri, Kengu ja Ruu. He ovat siellä piilossa Ristoa, jota he luulevat Möhköfantiksi. Ristopa näyttää heille hurjan tappelun Möhköfanttia vastaan, joka on itseasiassa hänen työsalkkunsa. Kun kassia on heitetty nurin ja niskoin on kaikki onnellsiia että Möhkö on kutistettu. Riston pitää kuitenkin palata töihin. Hänen täytyy keksiä keino, millä vähentää firman kustannuksia sillä Riston pomo Giles Winslow eli Tärppä on käskenyt hänen tehdä niin.

Nalle Puh, Tiikeri, Ihaa, Kengu, Ruu ja Nasu
 Kun Risto on lähtenyt takaisin Lontooseen, niin Nalle Puh kertoo muille Gilesin eli pomon olevan aikamoinen Tärppä. Tiikeri tästä kauhistuu, sillä hän pakkasiRiston laukun kokonaan uudelleen ja jätti tietenkin tärkeät paperit sieltä pois. Nalle Puh, Nasu, Ihaa ja Tikru lähtevät vaaralliselle matkalle palauttaakseen paperit. Puolen Hehtaarin Metsästä tultuaan he tapaavat yksinään pihalla leikkivän Madeleinen, joka lähtee tietenkin heidän mukaansa. Emily kauhistuu lapsen katoamisesta. Hän ottaa heti Ristoon yhteyttä ja yhdessä he etsivät tyttöä ja neljää puhuvaa pehmolelua ympäri Lontoota. Madeleine ja Puh erkanevat muista matkan aikana, mutta onneksi kaikki löytää toisensa viime hetkellä Riston työpaikan lähettyviltä. Madeleine kertoo isille, että kuinka haluaisi tämän olevan enemmän kotona ja vihdoin Ristokin sen tajuaa, ettei tärkeintä ole Madeleinen hyvä koulunkäynti, vaan heidän yhdessä olo ja että iltasaduksi luetaan Aarresaarta. Ilkeälle Tärpälle käydään vielä sanomassa viimoiset sanaset ja hetkessä kehitetty uusi idea aiheesta henkilökunan lomat. Sillä lomillahan ihmiset matkalaukkuja eniten käyttää. Nuori Winslow ei Riston puheista välitä, mutta vanhempi isäntä pistää pojallensa vielä jauhot suuhun. Elokuva päättyy Reippaiden yhdessä viettäessä lomaa Puolen Hehtaarin Metsässä.

Risto Reipas ja Nalle Puh on siitä hankala elokuva, etten oikein tiedä kenelle se on suunnattu. Elokuvan alku on selvästikkin minunlaisille nostalgiahörhöille, mutta pikkuinen vilaisu sotaan ja parisuhdeongelmiin tuntui hyvin irralliselta. Juoni alkaa vasta kun papereita pitää viedä Ristolle, mutta se taasen ei innosta aikuisia. Jotenkin tasapainoilua ja selkeämpää kaarta olisin toivonut. Kohtaukset ihmisten maailmassa olivat liian pliisuja ja harmikseni Puolen Hehtarin Metsä ei ollut niin taianomaisen näköinen mitä kuvittelin, eikä mikään musiikkikaan jäänyt mieleeni, lukuunottamatta sitä lopputekstien aikana pyörivää rannalla esitettävää Shermannin veljeksen laulua. Ihmisnäyttelijöiden työ oli ihan hyvää, mutta kyllä huomioni vei kokonaan nämä ihanat Puolen Hehtaarin Metsän asukkaat.

Nalle Puh tulee hyvin iloiseksi punaisesta ilmapallosta
Vaikka periaatteessa en enään mielelläni live action elokuvia dubattuna katso, niin nyt tein poikkeuksen. Nalle Puhin oikea ääni minulle on aina ollut Jarmo Koski ja se varmasti vaikutti asiaan miksi olin niin herkkänä jokaisen Puhin kohtauksen aikana. Minusta kyllä oli aika surullista, että Puh oli välissä niin ilkeän oloinen karhu vahingossa, että pyyteli Ristolta anteeksi. Jotenkin se Disneymäinen Puhin ote nyt puuttui ja Puh oli vähän surumielisempi, enemmän sellainen A. A. Milnen kirjojen Puh. Ulkonöltäkin hahmot olivat enemmän kirjan kuvituksen, kuin Disneyn animaation mukaan, mikä ei sinänsä haitannut, vaan oli kivaa vaihtelua. Muutkin eläimet oli Disneyn tutuilla Nalle Puh äänillä, mistä pidin kovasti. Ainoana rikkeenä oli Pekka Autiovuori Kanina. Autiovuori on mahtava ääninäyttelijä, mutta minulle se oikea Kanin ääni on Aarre Karén. Ihmisten äänetkin oli dubissa niitä Disneyääniä mistä pidän kovasti.

Nalle Puh ja Risto Reipas yhdessä miettimispaikalla
Tämä Risto Reipas ja Nalle Puh elokuva oli hyvin lähellä toteutukseltaan sitä, mitä A. A. Milnen Nalle Puh kirjoissa on minusta haettu takaa. Luin kirjan viime kesänä ensimmäisen kerran ja tykkäsin siitä, että nyt kunnioitettiin kirjaa kunnolla. Alkuteksti sun muut oli kirjojen sivuilla ja hahmot tosiankin oli kuluneita pehmoleluja. Tiikeri varsinkin näytti ihanan kulahtaneelta ja Nasullakin oli vihreä paita, eikä Disneymäisen pinkki. Pidän myös hyvänä ideana sitä, että tässä elokuvassa Riston omat Möhköfantit ja Tärpät konkretisituu työsalkkuun ja ilkeään esimieheen. Minulla oli pienet epäilykset elokuvaa kohtaan, eivätkä ne osoittautuneet turhiksi, mutta kokonaisuutena Risto Reipas ja Nalle Puh on Disneyn paras live action elokuva mitä 2010-luvulla on tehty.

Hyvää Nallen päivää kaikille!

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Disney Klassikot 17: 101 Dalmatialaista

Suurin osa mitä ysärillä julkaistii vanhoja Disneyklassikoita suomeksi videolle me hommattiin omaan videokirjastoomme, mutta jostain kumman syystä dalmatialaiset jäi hankkimatta. Vasta joskus ihan ysärin lopulla saimme vasta oman videon käsiimme, kun löysimme 101 Dalmatialaista kirppikseltä. Sitä ennen elokuvaa lainasin kaveriltani. Johtuuko siitä että perheemme on kissaihmisiä vai mistä, mutta tätä on yksi painava syy, miksi minulla ei ole 101 dalmatialaiseen syntynyt niin vahvaa tunnesidettä, kuin vaikka Aristokatteihin.

Lupsakkaiden Luppakorvien vanha elokuvajuliste
Pidän kovasti alkutekstijaksosta, missä on pilkkuja siellä, pilkkuja täällä, pilkkuja ihan siellä täällä. Tekstijakso on jotenkn huvittava ja leikkisä samalla. Tuo mieleeni vanhan kunnon fantasian ja lyhärikokoelmien helmianimaatiot. Itse elokuva alkaa Pongolla, joka toimii kertojana. Hän puhuu Roger ihmisestä lemmikkinään ja on tylsistynyt yhteiseen poikamieselämään. Pongo tiirailee ikkunasta ulos etsien isännälleen ja samalla myös itselleen heilaa. Nämä emäntäehdokkaat koirineen ovat varsin huvittavia, ihminen on ihan koiransa luontoinen. Samalla näkyy mys todella kaunista, tyyliteltyä katukuvaa Lontoosta. Pongo iskee silmänsä Peritaan ja saa houkuteltua isännän kävelylle puistoo. Siellä Perdita ja tämän omistaja Anita ei huomaa jätkiä lainkaan, joten Pongo pistää vipinää kinttuihin ja asiat hösseliksi. Yhteisen naurun avulla ihmiset löytää toisensa ja siinä samalla koiratkin. On ihana kun ihmiset menee tyhjässä kirkossa naimisiin, niin koirat tavallaan vihitään samalla. Yhteiselämä alkaa ja juoneen tuodaan mukaan esiin hoitaja Hanna, joka muistuttaa aikalailla edellisen elokuvan Flooraa. Pahis saadaan kanssa ruutuun, kun Cruella tulee kyselemään pilkullisia pentuja. Anita ja Cruella ovat vanhoja koulukavereita, mutta Cruella De Vill on huomattavan paljon vanhemman näköinen. Tupakointi varmaan tehnyt. Vasta aikuisena muuten tajusin tuon sukunimen, De Vill - paholainen.

Pennut syntyvät eräänä mysrkyisänä lokakuun yönä. Yksi pennuista näyttää kuolleen, mutta Roger saa hänet takaisin elävien kirjojoihin. Pongon olemus huolestuttavasta muuttuu kyllä aidon koiramaisesti. Tähän muuten päättyy Pongon kertojaosuus, sillä loppu elokuvassa ei enään ole kertojaa. Pentuja tulee yhteensä 15 ja yhdessä Pongon ja Perditan kanssa he tykkäävät katsella telkkarista Salamaa. Kaikilla hauvoilla ei ole nimiä, Kikero ja Rollo nyt ensimmäisenä ja ainuuna on jäänyt mieleen. Olisiko joku vielä ollut Laikku? Pongo ja Perdita lähtevät ihmisineen kävelylle ja sillä välin kun Hanna on pentujen aknssa yksin Cruellan kätilöt Jasper ja Jesper tekevät julman koiranappauksen. En sitä lapsena ajatellut, mutta oikeasti koko elokuvan tavoite on tappaa kasa koiria ja tehdä niistä turkkeja. Ihan kamala tavoite! Koirat viedään Helvetin akrtanoon kauaksi Lontoosta, missä pentuja on enemmänkin. Yhteensä niitä on siellä nyt 99. Pongo ja Perdita eivät luota ihmisten etsintätaitoihin, vaan laittavat hämyhaukun menemään, että pennut löytyisi. Hämyhaukkua kuljettaa osittain tutukin koirat: Kaunottaren ja Kulkurin Tupsu on kadulla, Riitta ja se iso karju lemmikkikaupassa ja vilahtaapa itse Kaunotarkin kuvissa. Kaunottaresta ja Kulkurista on myös muutama liikerata kopioitu suoraan tähän elokuvaan. Ainakin heti itse tunnistin Kulkurin pitkän venytyksen Pongolla.

Pongo ja Perdita lähtee etsimään pentujaan
Tieto kiirii eteenpäin ja Pongo ja Perdita saavat tietää missä pennut on. He juoksevat läpi hyisen Lontoon syksyn läpi lumen ja rännän Helvetin kartanolle, jossa Jasper ja Jesper ovat jo alkeissa aloittaa nylkimispuuhat. Se ei ihan onnistu ja pennut saadaan pakoon. Pongo ja Perdita päättää pitää kaikki ja viedä heidät kotiin. Matka ei ole helppo ja yhtä nopea lumimyrskyn takia ja ei pienet pennut meinaa jaksa kävellä kotiin. Onneksi muut eläimet auttavat mielellään, kun talliin päästään lämmittelemään ja muillakin kuin Rollolla on nälkä. Rollon katse vanhempiinsa nälän tullessa on ihan aito, kissani käyttää juuri tuollaista samaa ilmettä vaikka juuri ruokin hänet. "Silti äiti, on nälkä." Erästä kaupungista koirat saavat autokyydin Lontooseen asti, mutta Cruella, Jasper ja Jesper poukkoilevat ympärillä. Valeasuksi keksitään noki, niin että porukka näyttää labradorin noutajilta. Muuten hyvä idea, mutta sulava lumi puhdistaa noen pois ja Cruella tunnistaa heidät. Onneksi auto lähtee käyntiin ja alkaa kiivas ajokilpailu. Cruella koittaa kovasti yrittää hajottaa maitomiehen pakun, mukka ukko ei usko naisen osaavan ajaa autoa. Niihän siinä käykin, että Cruellan korsa osuu juuri pahimmoilleen Jasperin ja Jesperin rotiskon kanssa yhteen ja molemmat hajoaa sen säpäleiksi. "Te Imbesillit" Cruella kirkuu Jasperille ja Jesperille, jotka eivät jaksa mokomaa akkaa. Kotona Lontoossa koirat otetaan ilosylin vastaan, vaikka niitä onkin monin kertainen määrä, mitä alunperin.

Pongo ja Perdita vihitään siinä samassa mitä Anita ja Rogerkin
 Olen aina aiemmin katsonut elokuvan suomiversion ja olen siitä tykännyt. Hannele Lauri on yliveto Cruellana. Hän ei toista samaa roolia mitä Pahattarena, vaan pääsee enemmän repäisemään ja olemaan villimpi. Rakastan yli kaiken nuita hänen viimeisiä huutojaan. Nyt kun katsoin elokuvan englanniksi, niin Cruellan ääni tuki tätä ihmetystäni hänen iästään. Cruella siis näyttää ja kuulostaa ihan 60-vuotiaalta, kun taas Anita jotain kolmekymppiseltä ja kuitenkin heidän pitäisi vanhoja koulukavereita olla? Hannele saa kyllä minun pisteet Cruellana. Muita äänisuorituksia en osaa erikoisemmin kommentoidda, kaikki muu on ihan kivaa molemmilla kielillä. Pennut on animoitu ihan suloisesti, mutta olen tosiaankin enempi kissaihmisiä. Elokuvan kissa Kersantti Tapsu ei ole minulle kuitenkaan myös mieleen. Värimaailma on jotenkin väritön, sillä taustat on paljon yksivärisiä. On harmaata, ruskeaa ja violettia viivojen päälle. Tämä uusi terävä ja halvempi tyyli tuli enemmän voimaan Disney yhtiön taloudellisen tilanteen takia, sillä Ruusunen teki isoa tappiota. Tavallaan pidän tästä tyylistä, mutta jotain sadunomaista se kanssa menettää, niin kuin Walt aikanaan itsekkin sanoi. Cruella De Vill ja lopun kenneli laulu ei kumpikaan ole erityisemmin mieleeni, eikä taustamusiikki jää mieleen. Eniten taidan tykätä kohtauksista (alun lisäksi) missä koirat katsovat televisiota. Jotenkin niissä on hauska fiilis. Salama ohjelmassa, koiranruoka mainoksessa ja arvaa rikoksenni pelissä, mitä Jasper ja Jesper katselevat. Oli muuten jännä huomata että Jasper on myös englanniksi Jasper, luulin että nämä nimet on käännetty Jasperiksi ja Jesperiksi sen vanhan tarinan mukaan. Jesper on varmaankin saanut nimensä sieltä.

Yhdessä Salamaa katsomassa
En ehkä oikein osaa antaa arvoa tälle dalmatialais seikkailulle, sillä tässä ei ole päähahmoa tai kunnon tavoitetta. Pongo nyt osittain on päähahmo, mutta hänen ainoa tavoitteensa on hakea pennut turvaan. Pentuja on niin paljon, että millekkään niistä ei luonnetta ole ehditty luomaan ja Perdita toimii synnytyksen lisäksi Pongon peesaajana. Cruella ei ole fiksuimmasta päästä oleva pahis, mutta oikein viihdyttävä. Samoin kuin Jasper ja Jesper, jotka tyhmyyksissään taitaa minusta olla elokuvan parhaat hahmot. Hanna on kuin kopio hyvistä haltiattarista ja Roger ja Perdita taasen lemmikkejä, joita ei saa oikein mitään aikaan. Jasperin ja Jesperin toilaukset ja erikoinen taidetyyli saa minulta Dalmatialaisista suurimmat pisteet.