Lippukokoelma

Lippukokoelma

perjantai 30. lokakuuta 2015

Idoleitani: Pekka Lehtosaari

Suurin osa kaikista idoleistani on elokuvista ja/tai televisiosta tulleet minulle tutuiksi. Yleensä nämä ovat olleet näyttelijöitä/ääninäyttelijöitä tai taustatekijöitä, joita aloin pikkuhikjaa tunnistamaan. Monet suosikkieani tärkeimmät roolit ovat jo takana päin, mutta onneksi heidän jälkensä elää vanhoissa julkaisuissa. Näillä "esittelyillä" pyrin hahmottamaan mitkä tekeleet ovat saaneet kyseisen tekijän itselleni merkityksellisiksi.

Esittelyvuorossa on tällä kertaa mestaridubbaaja/suomentaja/ohjaaja/käsikirjoittaja/Episodi lehden kolumnisti Pekka Lehtosaari.


Ensikosketus: 90-luvun alussa syntyneenä Disneyfanina katselin piirettyjä usein, ehkä useammin kuin normilapset ja aina suomeksi. Jossain vaiheessa niitä katsoessa aloin tunnistamaan eri ääninäyttelijöitä ja nimiä roolihahmojen takana. Videot pyörivät tiuhaan tahtiin aina lopputeksteihin asti ja Lehtosaaren nimen bongasin niistä jatkuvasti. Kiinostuis hänen kaikista ohjauksistaan lähti noilta ajoilta ja myös hänen omat ääniroolinsa tunnistin muiden joukosta. Ensimmäisiä filmiejä mitä muistaakseni Lehtosaaren ohjauksella näin oli Aristokatit, Lumikki, Aladdin, 101 dalmatialaista, Nalle Puh, Pinokkio ja Joulupukki ja Noitarumpu. Tykkään Lehtosaaren tekemistä suomennoksista hurjasti, niissä on nerokkaita letkautuksia ja laulujen sanat sopivat hyvin säveleen. Voin vain kuvitella kuinka vaikeaa laulujen kääntäminen juurikin on. Lehtosaari on kyllä saanut kritiikkiä siitä, että hän ohjaa näyttelijöitä puhumaan "amerikkalaisittain" ja painottamaan joitain sanoja hassusti. Itselläni suurimpina tälläisinä virheinä on "Sianko sydän" Lumikin noidan suusta kuultua ja "on kiiva kaikenlainen kala, joka paistetaan" (venyttää hassusti kiva sanaa) Thomas O'malleylta Aristokateissa.
Lehtosaaren äänirooleista päälimmäisenä on juuri Thomas O'malleyn rooli ja karhu Baloo Viidakkokirjassa.

Lehtosaaren ensimmäinen elokuvakäsikirjoitus tuli vastaan Pahat Pojat elokuvan myötä. Olin PItkään elokuvan suuri fani, kunnes vasta osasin yhdiatää rakastamani  Disneydubbaajan elokuvan käsikirjoituksen taakse. Tämä osoittaa Lehtosaaren lahjakkuutta ja uskaliaisuutta tehdä erilaisia projekteja. Lehtosaaren ensimmäinen kokoillan piiroselokuvaohjauksensa Röllin sydän on suomalaisen elokuvan mittapuulla merkittävä teos.

Lehtosaari on ohjannut Santeri Kinnusta tekemään John Smithin roolin urhealla, mutta niin hellyyttävälä äänellä
Muistettavimmat työt: Upeimpia Lehtosaaren ohjaamia dubbeja ovat Aladdin, Hopon Poppoo, Joulupukki ja Noiarumpu, Tuhkimo Keisarin uudet kuviot, Maija Poppanen, Notre Damen Kellonsoittaja, Pocahontas, Toy Story ja Tarzan. Näistä elokuvista löytyvät ihan loistavimmat Disneyäänet, laulut ja sanonnat. Saan oikein kylmiä väreitä aina kuunellessani Aina soi näin Notre Damn -kappaletta. Batman ohjauksissa Lehtosaari tekee todella hasukaa äänityötä Batmanina ja Röllin Sydämessä Isona Röllinä, joka nyt ei varsinaisesti puhu. Ulisee vain lähinnä.

Miksi juuri Lehtosaari: Lehtosaari on tehnyt kunnian arvoista työtä, kun on kääntänyt 90-luvulla ilmestyneet Disneyn kultakauden klassikot ja siinä samassa tehnyt ja ohjannut suomenkieliset versiot vanhoista Disneyn elokuvista, joiden ääniraitaa ei voitu enää siirtää vhs-muodolle. Tuon rupeaman aikana (1992- 2002) hän ehti kääntää kymmeniä elokuvia ja olemassa itse vielä mukana osassa. Siltikään dubit ei tunnu liukuhihnatavaralta, vaikka varmasti niitä on tehty todella kiireessä.  Arvostan suuresti Lehtosaaren tekemiä persoonalisia käänöksiä ja hänen tyyliään ohajata ääninäyttelijöitä elokuviin. On myös osittain Lehtosaaren idea ollut pyytää suomen tunnetuimpia näyttelijöitä animaatioon ääneksi. Ilman Lehtosaarta ei Vesa-Matti Loirikaan olisi ollut Lampun Henkenä.
Viimeisimpien Disneylle tehtyjen dubbiohjauksien jälkeen Lehtosaari ei todellakaan ole jämätänyt paikoilleen, vaan tekee elokuvakäsikirjoituksia ja dubbaa Ghiblin anime-elokuvia. Röllin Sydämestä tehty animaatiohanke oli jo pelkkänä ajatuksenakin uhkarohkea, mutta Lehtosaari sai sittenkin siirettyä Röllin maailman animaatioksi.

Lehtosaari on sanut ohjattua Veli-Matti Rannalle todella ujon ja sympaattisen Quasimodon äänen
Suosikkini: Yksittäistä suosikkia on mahdotonta nostaa jalustalle, joten tässä on kaksi tärkeintä roolia, mitä Lehtosaari on ohjannut dubbeihinsa. Eli Veli-Matti Rannan rooli Quasimodona elokuvaan Notre damen kellonsoittaja ja toinen Santeri Kinnunen Pocahontasin John Smithinä.
Nämä kaksi roolia ovat niin upeita, upeimpia koko suomenkielisen Disneyn historiassa.  

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Saksikäsi Edward

Näin tämän elokuvan noin 9-vuotiaana ja ihastuin Burtonin tyyliin leikkiä gotiikalla, huumorilla ja oudoilla hahmoilla. Johnny Depp teki myös ensimmäisen vaikutuksen tässä minuun ja on kantanut titteliään yhtenä suosikkinäyttelijänäni tästä lähtien.

Avonin jälleenmyyjä Peg ei saa pikkukaupungissaan tuotteitaan kaupaksi ja keksii käydä katsomassa onko läheisessä linnassa asukkaita, joille voisi tuotteitaan myydä. Sieltä hän löytää Edwardin, saksikätisen hylkiö. Peg kutsuu Edwardin kotiinsa asumaan miehensä ja kahden lapsena luokse. Edwardilla kestää hetki ennen kuin hän tottuu uuteen asuinympäristöönsä ja tottakai hän rakastuu Pegin tyttäreen Kimiin (Winona Ryder) Kimillä kuitenkin on jo suhde poikaystävänsä Jimin kanssa. Edward tietää jäävänsä Jimille toiseksi ja hyväksyy asian. Koko Pegin naapurusto on kiinostunut Edwardista, kun tämä on niin erikoinen saksikäsineen. Edward muotoilee saksillaan puutarhojen pensaisiin kuvioita ja siittä innostuu trimmaamaan koiria ja lopulta on suunitelmissa oma kampaamo. Ed ei kuitenkaan saa pankista lainaa sen perustamiseen. Samaan aikaan Jim kehittää juonen; hän pyytää Ediä murtautumaan vanhempien asuntoonsa ja lupaa siitä palkkiota Edille. Suunitelmat kuitenkin menee mönkään ja Edward jää kiinni ja siksi naapuruston rouvat kääntävät äkkiä takkinsa Edwardille ja koko Pegin perheelle. Kim kuitenkin pitää Edin puolia ja heidän molemminpuoleinen rakkautensa alkaa kukoistaa. Edward vahingossa haavoittaa Kimiä ja tämän pikkuveljeä Keviniä ja itsekkin ymmärtää kuinka vaarallinen on muille ihmisille. Hän pakenee takaisin linnalleen, jossa tapahtuu lopulta elokuvan lopputaistelu, Ed vastaan Jim. Vain Jim kuolee, mutta paikanpäällä ollut Kim väittää muille myös Edwardin kuolleen. Näin hänen annetaan jäädä linnaansa rauhaan.

Saksikäsi Edward elokuvan mainosjuliste
Saksikäsi Edwardista huokuu pastellinsävyinen 80-luku, joka sekoittuu ihanasti tähän hänen gotiikkateemaansa. Burtonin elokuvaksi tämä on jopa yllättävänkin värikäs ja minusta ihan yksi hänen parhaista elokuvistaan. Johnny Depp on Edwardina luomoavan herkkä, surumielinen ja näyttelee niin pienillä eleillä outoa hylkiötä. Rakastan hänen hahmoaan. Winona Ryder on lumoava vähän ujona, mutta elämänmakuisena teininä. Peg äiti on taas mukavan "normaali" avonin leidi tässä hössähtäneiden kotiäitien naapurustossa. Edwardin takaumat hänen menneisyydessääb keksijäisänsä kanssa ovat todella hellyyttäviä ja Burtonmaisia, mutta toisaalta kamalan surumielisiä. On kauheaa kun isä kuolee, juuri kun on antamassa oikeat kädet Edwardille, eikä tämä voi tehdä mitään sen hyväksi ja vahingossa lävistää kädet.Burton on kirjoittanut tarinan kulkevan mukavasti eteenpäin, ei jäädä jankkaamaan tai junnailemaan missään kohtaa. Ainoa minkä olisin halunnut jätettävän pois on Joycen mauttoman iskuyritykset. Siinä vaiheessa koen niin vahvaa myötähäpeäää Edin puolesta. Tavallaanhan hän on puolustuskyvytön, kun ei tiedä mitä tulee tapahtumaan ja samalla myös juurikin siksi vaarallinen, kun ei voi hallita omia liikkeitään paniikin aikaan. Olisi voinut käydä vaikka kuinka vaaralliseksi, jos Ed olisi saksillaan osunut Joyceen.

Pikkukaupunki, mihin elokuva sijoittuu on tarkoitukella haettu symmetriseki ja pastellinsävyiseksi, täysin päinvastaiseksi mitä Edwardin linna on. Sinne sijoittuvat tapahtumat on myös valaistu muita synkemmin ja dramaattisemmin. Puvustuksessakin se on otettu huomioon. Kun Peg alussa hakee Edwardin seiltä hän on puettu pelkistetysti lilaan ja lopussa Kim valkoiseen. Ei kotiäitien värikkäitä kukkaiskuoseja tai räikeitä pinkkejä aamutakkeja. Danny Elfman on tehnyt loistavat tunnelmalliset musiikit elokuvaan, linnaan sijoittuvat ovat surullisia ja kaupungin tapahtumat keveämpiä. 

Kim tanssii
Elokuvan kaunein hetki on hilajiset joulujuhlat, kun Kim menee tanssimaan Edwardin veistämän jääveistoksen alle. Kohtaus on musiikkeineen, liikkuvine kameroineen ja Edwardin tekeminen lumihiutaleineen yksinkertaisesti lumoava. Niinkuin kokonaisuudessaan koko elokuvakin. Tällä on aina paikka minun sydämessäni. Lopun pieni rakkaudentunnustus kruunaa kaiken.  Vaikken yleensä liiemmin piittaa tarinoihin väkerretyistä kehyskertomuksista, niin tähän sopii tyyli "mummo kertoo lapselle iltasatua".

Lapsena kun tätä katsoin, kuvittelin itseni usein Kimin tilalle. Olisin niin toivonut heidän päätyvän lopulta yhteen. Vaikka lopussa Kim vanhana sanookin, ettei ole nähnyt Edwardia enää, niin haluan kuvitella Edwardinkin muistelevan Kimiä yhtä lämmöllä.

maanantai 19. lokakuuta 2015

Onnelin ja Annelin Talvi

Onnelin ja Annelin Talvi on itsenäinen jatko-osa viime syksynä ilmestyneelle Onneli ja Anneli elokuvalle. Se voitti Jussin parhaasta pukusuunnittelusta, eikä minusta suotta. Elokuva hurmasi minut ihanilla yksityiskohtaisilla lavasteillaan ja runsaalla, lapsellisella ja mielikuvituksellisella puvustuksellaan. Ensimmäisen elokuvan juoni ei vaan minua vakuuttanut ja varsinkin aikuisten roolisuoritukset oli minulle pettymyksiä.  Tingelstiina ja Tangelstiina oli liian lapsellisia hahmoja, ettei aikuisena niistä pystynyt nauttimaan ja Samuli Vauramon esittämä Arska oli liian ilmiselvä pahis. Onnelista ja Annelista pidin suunnattomasti ja Jaakko Saariluomen poliisista. Näillä ensimmäisen elokuvan kokemuksilla odotin Onnelin ja Annelin Talvesta kaunista, mutta yksinkertaista tarinaa.
Onnelin ja Annelin Talvi elokuvan mainosjuliste
Onnelin ja Annelin Talvi alkaa siitä, kun tytöt leikkivät pihallansa. He tervehtivät nykyään naapurissa asuvaa Urho Ulpukkaa ja tämän vaimoaan, sekä matkoille lähtevää Tingelstiinaa ja Tangelstiinaa. Kotia mennessään he tapaavat pikkuautossa ajavan Vaaksanheimojen perheen. Perhe on joutunut autokolariin ja hakevat tytöiltä apua, kun he etsivät tytöillekkin asuntonsa myynyttä Rouva Ruusupuuta. Onneli ja Anneli majoittaa Vaaksanheimolaistenperheen nukkekotiinsa ja he viettävät yhdessä ikimuistosta talvea ja pikkujoulua. Tarinan pahiksena tällä kertaa toimii ensimmäisestä elokuvasta tutun Arskan (joka on nyt automekaanikko) naisystävä.

Juonellisesti vanhemmalle katsojalle Onnelin ja Annelin Talvi ei antanut mitään syväluotaavaa opetusta. Vaaksanheimolaset oli "kutistettu" hyvin ja he aina puhuivatkin siitä, kuinka pienet pitää ottaa huomioon ensin. Elokuvan tärkein ja alleviivaavin opetus olikin Putti Vaaksanheimon suusta "En ole mikään joku, olen Putti Vaaksanheimo!". Putin kohdalla tapahtui myös hahmon suurin kasvutarina, ei pelkästään fyysisesti, vaan myös henkisesti. Heti elokuvan alussa Putti valitteli pienuuttaan, mutta lopulta isoksi kasvaessaan halusi taas olla oma Putti itsensä. Vaaksanheimolaiset olivat erilaisia muihin ihmisiin verrattuna pienuudellaan ja siksi he joutuivat usein muuttamaan isojen ihmisten välinpitämättömyyden takia. Pientä pakolaisteemaa tähän oli haettu taakse, mutten sitä paljoa löytänyt.

Onnelin ja Annelin talo kauniissa talvessa. Vaaksanheimolaiset etsivät Rouva Ruusupuuta
Vaaksanheimolaiset oli tämän uuden elokuvan mieleenpainuvimpia hahmoja ja elokuva keskittyi ihan täysin niihin, paljon enemmän kuin itse Onneliin ja Anneliin. Vaaksanheimon perhe näytteli loistavasti; herra (Joonas Saartamo) oli kokoajan todella kaino, rouva (yksi uusi suosikkinäyttelijäni Anna-Leena Sipilä) hellä ja huolehtiva, mummo (ikisuosikkini Leena Uotila) persoonallinen, äänekäs ja poikkeuksellisen notkea ja pikku Putti Vaaksanheimo ihana perheen esikoinen. Tykkäsin valtavasti katsoa, kuinka Onneli ja Anneli piti heistä huolta ja nämä elelivät pienessä nukkekodissa.

Vaaksanheimolaisten, ihanan Onnelin ja Annelin, poliisi Urhon ja rouva Ruusupuun hahmojen liäksi tämä elokuva veti mukaansa uskomattomilla kuvauksillaan. Talvi oli ihanan sinertävä ja valkoinen. Jouluvalot oli esillä, käytiin joulutorilla ja alussa näkyi jopa pieni valloittava poni. Onnelin ja Annelin talo oli taas ihanasti sisustettu ja koristeltu jouluisesti.  Hahmojen vaatteet oli todella yksityiskohtaisia ja talveen sopivia, mutten ymmärtänyt tämän Arskan tyttöystävän "nuorekasta" pukeutumista. Hei, ei kukaan pidä legginggsejä keskellä kylmää talvea!

Pikkujouluissa tapahtuva hahmojen lento oli mukava fantasiaelementti tähän elokuvaan ja loi tähän hiukan enemmän taianomaisuutta, kuin ensimmäiseen Onneliin ja Anneliin. Odotukset täyttyi enemmän kuin uskoinkaan.

tiistai 13. lokakuuta 2015

Melukylässä Tapahtuu

Melukylässä Tapahtuu on toinen ruotsalaisen Lasse Hallströmin tekemä Melukylään sijoittuva elokuva, aiempi on Melukylän lapset. Ruotsissa on jo 60-luvulla tehty ensimmäinen elokuvaversio näistä Astrid Lindgrenin lastenkirjoista, mutta sitä ei ainakaan tietääkseni ole missään saatavilla. Olisi kyllä mielenkiintoista nähdä.

Melukylässä tapahtuu elokuvan kansi
Elokuvan käsikirjoitus on otettu ihan suoraan alkuperäisestä kirjasta, eikä olla lähdetty missään kohdassa sooloilemaan. Pidän tästä vanhanajan tyylistä, minkä elokuva luo idyllisestä pikkukylästä pienine lapsineen ja heidän pienine murheineen. Elokuva, kuten ei kirjakaan, sisällä mitään varsianista juonta, vaan ne on pullollaan pieniä tapahtmia lasten näkökulmista. Kuinka voi nauttia tunteesta, kun hyppii syksyn sateisissa lätäköissä. Odottaa joulun tuloa niin, että hiuksen harmaantuu. Kuinka voi syödä eväät, niin että ne kulkee mahalaukussa, eikä koululaukussa. Miten keväällä voi leikkiä prinsessaa. Kuinka huiputtaa opettajaa aprillipäivänä? Miten viedä pikkuisen lampaan kouluun? Voiko Liisasta tulla isona lastenhoitaja?

Koulumatkalla
Tykkäsin pienenä ihan älyttömästi Melukylän lapset tarinasta, jota kuuntelin Inkeri Walleniuksen rauhoittavalla äänellä c-kasetilta aina matkustellessamme jonnekkin. Hahmojen kuvat loin päähäni c-kasettiboxin kannesta, joten olisin itse jopa odottanut itseltäni sitä, etten pysty hyväksymään näyteltyjä hahmoja mielikuvien tilalle. C-kasetin tarina kuitenkin päättyi aina jouluun ja tämä elokuva alkoi vasta syksystä, joten sillä ei niin suuresti ollut väliä. Nämä joulun jälkeiset tarinan tapahtumat ei ollu mulle mitenkään entuudestaan tuttuja, joten elokuva tuntuu hyvin tuoreelta katsellessa ja mukaansa vievältä. Dvdeellä ei valitettavasti ole lainkaan tekstitysraitaa suomeksi, joten katsoin sitten kokonaan suomidubila, sillä ruotsinkielentaitoni ei olisi tähän riittänyt. Dubbi oli ihan ok-tasoa live action elokuvaksi, ei häiritsevä, muttei liiemmin varsinkaan aikuisten kohdalla nautittava. Lasten dubbiäänet olivat mieluisampia.

Pieni Melukylä
Nautin elokuvan maisemista ja miljööstä aivan tajuttomasti. Haluaisin niin kovin itesekkin elää noin idyllisessä maailmassa, missä ei ole autoja, ei pahuutta, ei ilkeyttä, ei mitään väärää, vain viaton lapsenusko ja ne parhaat kaverit ja rakas perhe ympärillä. Tämä on todella tunnelmointielokuva ja maisemat älyttömän kauniita. Varsinkin elokuvan alkupuolistko sai minut jo liiankin joulumielelle. Pienet tönöt valoa ikkunoissaan lumikinosten alla pimeydessä, ihanaa. Luonto kukkii kauniina jokaisessa vuodenajassa ja koko Melukylä hehkuu vanhanaikaista rauhaa ja rakkautta, odotusta ja onnea, kuiskausta ja kutkuttavia salaisuuksia.

Jouluyö

lauantai 10. lokakuuta 2015

Marnie - Tyttö ikkunassa

En yleensä pidä amimesta ja vaikka tässä viimosen puolenvuoden sisällä olen katsonut avomiehen pyynnöstä hänen kanssaan studio Ghiblin elokuvia, niin en vaan ole ymmärtänyt mitä hienoa näissä on. Olen kait liian syävsti ja kiintyneesti katsonut Disneyn animaatioita, kun se japanilainen tyyli ei vain pure minuun. Olen katsonut elämäni aikana monelaisia elokuva ja kaksi kaikista ahdistavinta (Henkien kätkemä ja Tulikärpästen hauta) on tullut Ghibliltä. Siksi pelkäsin vähän valmiiksi tätä uutta Ghibliä ja mietin, miksi ihmeessä lupauduin katsomaan tämän avomieheni kanssa jopa elokuvateatterissa. Yllätyin suuresti, kun Marnie oli niin hyvä, jopa niin hyvä, että sen voisi katsoa joskus uudestaan.
Marnie Tyttö Ikkunassa elokuvan suomijuliste
Anna on 12-vuotias, adoptoitu tyttö, joka kärsii masennuksesta. Hän tykkää piirtää, muttei uskalla näyttää kenellekkään piirustuksiaan. Koulussa kaverit sanoo hänen olleen ihan mukava, mutta todella hiljainen. Annan adoptioäiti lähettää Annan maalle saamaan raitista ilmaa (joka tekisi hyvää tämän astmalle, mutta tosiasiassa tietenkin pyrkii tämän saamaan laajempaa kaveripiiriä). Anna on aluksi vähän vastahakoinen, ei päästä ketään lähelleen, kunnes näkee läheisen huvilan ikkunassa Marnien. Siitä kertoo tämä tarina, jossa useaan kohtaan mietin, onko tämä kaikki totta, vaiko pelkkää Annan mielikuvitusta.

Eroa edellisiin Ghibleihin löytyy tämän lempeästä tyylistä. Ghiblit on tunnettuja hyvin fantasiamaisesta otteestaan, mutta Marnien tarina on hyvin ihmisläheinen ja siksi paljon samaistuttavampi ja minun makuuni parempi kuin aikaisemmat. Animaatio on hurjan kaunista, kaikki rakennukset, metsät ja maisemat. Tosin Ghibli on aina osannut tehdä kauniita maisemia. Tähän elokuvaan hahmoille oltiin saatu luotua jo kunnolla persoonaa, mikä on yleensä mielestäni suurin ongelma Ghiblin elokuvissa. Niissä on hahmoja, joille tapahtuu kummia, mutta ite hahmot jäävät etäisiksi. Tässä Anna ja Marnie käydään taas hvyin syväluotaavasti läpi, mikkä on heidän taustansa, unelmansa ja toiveensa.

Elokuva sisälsi minulle vain yhden ahdistavan/pelottavan hetken, eli sen kun tytöt olivat siilossa. Hyi kamala kun säikähdin sitä ukkosta! Oli pakko pitää silmiä kiinni ja ajatteli päässäni, että kunpa tämä kohtaus loppuisi jo. 



Marnie opettaa Annaa soutamaan
Yksi asia tässä elokuvassa kuitenkin häiritsi. Tyttöjen ystävyys kuvattiin kauniisti, mutta koin vähän liian vahvasti Annan ja Marnien välillä seksuaalisia viboja. Kun Anna ensimmäisen kerran nousee Marnien veneeseen ja Marnie opettaa häntä soutamaan, koen liian vahvna heidän läheisyyden. Myöhemmin yhdessä tanssiessa ja metsässä halatessa tämä toistuu. He myös puhuvat toisillensa enemmänkin rakastavaisina, kun syvinä ystävinä. Varsinkin kun elokuvan lopussa tapahtui tämä käänne (jonka pystyi kyllä jo puolivälissä arvaamaan), että Marnie on Annen isoäiti nuorena, tämä seksuaalinen sävy alkoi todella häiritsemään. Tosin, haluan ajatella sen niin, että kun Anna on aluksi masentunut ja vihaa itsenään, Marnien tavatessaan hän tapaa ja ihastuu häneen puolissa mitä hänellä itsellään on piilossa. Tavallaan hän ihastuu isoäitinsä luonteessa siihen samaan mitä hänellä itselläänki on, muttei ole vielä löytänyt sitä. Vähän sama tunne tuli kotimaisen Luokkakokouksen lopussa kun se Jaajon hahmo rakastui omaan lapseensa. Siinä tosin se ajatus antoi hahmolle vaan lisää itserakkautta. Tässä tapauksessa rakkaus antaa Annalle itseluottamusta ja kykyä ylipäätään rakastaa itseään.

Todella positiivinen yllätys ja voin tätä suositella niille, jotka ei yleensä aniemsta pidä.
 

torstai 1. lokakuuta 2015

Disney klassikot 25: Hiidenpata

Hiidenpata ei ole koskaan kuulunut mitenkään erikoissuosikkeihini. Hämärä muistikuva ensikatsomisesta on ihan pikku lapsena Kuusamossa ukin ja mummin luona ja että video oisi silloin 90-luvun alkupuolella lainattu jostain paikallisesta videovuokraamosta. N. 8 vuotiaana  sain tämän vhs-kasetin käteeni  (1999?) ja ainoa juttu mitä tiesin tästä elokuvasta silloin oli, että tällä on ollut disneyn klassikko animaatiosta korkein ikäraja k10, joten vähän pelotti katsoa tätä silloin.  Olen tämän katsonut useita kertoja lapsuuden jälkeen, mutta aina elokuva on jäänyt minulle etäiseksi. En tiedä lainkaan mihin tämä tarina pohjautuu, joten ehkä se vaikuttaa asiaan.

Pidän tarinan usvaisesta alusta ja realistisista taustoista. Hiidenpatakin on oikean padan näköinen, metsä ja linna uskottavia. Linna on kuitenkin vähän liiankin realistinen värityken harmaa-musta-ruskea takia, minkä vuoksi se on tapahtumapaikkana tylsänoloinen, eikä näytä kiinostavalta. Elokuvan viimeinen kuva on kaikista kaunein ja idyllisin.

Hiidenpata elokuvan suomenkilinen vanha juliste
Hennikki possu on todella suloinen ja Hennikki on ihana nimi possulle. Aika erikoista että juuri possulle annetaan tämmöinen erityiskyky, kun possut kuuluu enemmänkin näihin halveksittuihin eläimiin, eikä taikaovimaisiin. Purrista tykkään valtavasti. Hän on elokuvan valopilkku ja kiinostavin pikkuolento. Yleensä nämä eläinsivuhahmot ärsyttää minua, mutta Purri tekee siinä kyllä poikkeuksen. Koska elokuva on muuten väritykseltään raskas ja tunnelma ahdistava, niin purripiristysruiske antaa tähän tarvitsevaa huumoria. Ihmishahmoista pidän taasen eniten Harposta, vaikka hän on porukasta sarjakuvamaisin. Vedenalaiset keijut ovat mukavan persoonallisia, ei lainkaan sellaisia stereotyyppisiä keijuja mitä on totuttu näkemään. Niiden luola vaan valitettavasti ei´sovi mielestäni näiden keijujen erikoisuuden kanssa yhteen. Hiidenpadan omistavat noidat on kiva lisä ja varsinkin tykkään kohdasta, jossa lihava noita iskee silmänsä Harpoon, muuttaa tämän sammakoksi ja Harpo juuttuu tämän rintojen väliin.

Taran, Elena ja Hornansarvi on valitettavasti minusta vaan tylsiä hahmoja. En ymmärrä Taranin motiivia päästä soturiksi, mitä hienoa siinä muka on? Taranin sankaruus ja nöyryys jää pieneksi pintaraapaisuksi, enkä ymmärrä miksi Taranille ja Elenalle piti tehdä herkistelykohtia, kun se ei syventänyt niiden ystävyyttä, eikä muutenkaan ole mielenkiintoinen. Okei, lopussa ne pussaa, mutta ei tämä elokuva minusta mitään rakkaustarinaa kaipaa sivulle.  Elenan suomidubin äänestä en pidä lainkaan, se ei ole tarpeeksi voimakas kyseiselle neitokaiselle.

Hornansarvesta puhutaan jo elokuvan alussa, mutta häntä kuvataan vasta myöhemmin. Hornansarven pelko hahmoille ja katsojille kasvaa jo ennen kuin itse hahmon näkee. Lopulta Hornansarvi ei mielestäni ole kovinkaan pelottava, koska hän on niin selkeä fantasiahahmo. Pelko tulee enemmänkin elokuvan ahdistavasta tunnelmasta. Tässä on käytetty paljon klassisen kauhuelokuvan elementtejä kuten luurangot, pääkallot, hämyisyys,  lepakot, pimeys, tuli, savu, hahmojen ja miljöön kuvaaminen ylhäältäpäin. Ehkä jopa vähän kliseistä.

Purri hyppää pahaan pataan. Purri ei pelkää
Hornansarven linnanvartijat ja työntekijät on tyyliteltyjä, osa ihmismäisiä ja osa örkkejä. Mihin Hornansarvi niitä tarvitsee, mikä on sen motiivi tappaa muita? Kuolleiden armeija on kiehtova, muttei erikoinen. Hornansarven vihreä örkkiapulainen on koetettu ilmeisesti tehdä tälläiseksi pahiksen huumorikaveriksi, mutta se ei kyllä toimi lainkaan. Hornansarven ja linnan tuhoutuminen on tehty siististi ja pelottavasti.

Mystisiä kysymyksiä minulle herättää tämä Elenan Valopallo, joka pelasti hänet. Sen tarkoitusta ja alkuperää ei kerrota missään. Myös Taranin taikamiekka jää arvoitukseksi. Mistä miekka on saanut mahtivoimansa, kun noidatkin sen haluaa niin kiihkeästi. Ja miksi ihmeessä noidat haluavat hiidenpadan takaisin itselleen?

Elokuvan ainut liikuttava kohtaus tulee lopussa, kun Purri rohkeana uhraa itsensä yhteisen hyvän vuoksi. Onneksi tämä on vain valekuolema. Lopussa mukavasti palataan alkuun kun näytetään jälleen Hennikki ja Dolphen. Muuten alku jäisi irralliseksi koko tarinasta