Lippukokoelma

Lippukokoelma

lauantai 18. heinäkuuta 2015

Rukajärven Tie

En sotaleffoja ole paljon katsonut. Itseasiassa vain yhden tämän lisäksi, eli Mollbergin Tuntemattoman Sotilaan. Katsottiin se kouluaikoina ja nukahdin sitä kattoessa ja sain opettajaltani kauheat haukut, hän kun vielä ite näytteli tässä elokuvassa pikku roolissa. En ole ikinä oikein ymmärtänyt mikä idea sodan kuvaamisessa on? Onko tarkotus saada katsoja ymmärtämään sodan tarkoitusta vai kunnoittamaan sotaveteraaneja? Nähdä suuria pommeja vai kokemaan surua kuolleitten puolesta?

Rukajärven tie -elokuvan mainosjuliste
Rukajärven tien olen nähnyt kerran aikaisemmin, noin 11 vuotiaana ja silloin elokuvasta ainoa muistikuva oli kohtaus, jossa Lutnantti Eero Perkola (Peter Ftanzén) ja Kaarina (Irina Björklund) hässivät. Se olikin ainoa mikä pitkäksi aikaa jäi leffasta mieleen, enkä osaa sanoa, että onko se hyvä asia. Koko rakastelukohtaus ei antanut oikein mitään erikoista elokuvalle, varsinkin kun se oli aika elokuvan alkukohdissa. Jos se olisi tapahtunut sodan keskellä, se olisi ehkä rytmittänyt tarinaa vähän kivemmin.

Itse juoni elokuvassahan on aika tylsä. Pariskunnasta mies joutuu viemää sotajoukkoja rajan taa ja nainen lottana viedään takasi suomeen. Rekka, joka kuljettaa lottia suomeen, joutuu venäjän pommituksen alle ja Kaarina on ainoa, joka selviää elävänä. Kukaan ei kuitenkaan tiennyt sitä ja Perkolallekkin kerrottiin, että hänen kihlattunsa on kuollut. Perkolan reaktio kuolleeseen kihlattuunsa ei ole järin vahva, enkä näe hänessä oikein mitään muutosta hahmona tämän tragedian jälkeen, vaikka muissa arvosteluissa tätä muutosta pidetään elokuvan parhaana. Lopulta, kun ammuskelut on ammuttu, niin Eero ja Kaarina voivat taas olla onnellisesti yhdessä. Siksi ihmettelinkin, miksi he eivät ole onnellisia?

Pääparin työskentely ei vakuuttanut minua kauheasti. Odotin tässä Franénilta todella syvää draama roolia, mahdollisimman erilaista kuin Studio Impossible komediasarjassa, mutta tämä lutnantin hahmo ei antanut oikeen mitään. Hänestä jäi jotenkin todella persoonaton kuva. Sivurooleissa oli todella paljon miesnäyttelijöitä ja heistä monet oli paljon persoonallisimpia ja kiinostavimpia hahmoja. Petri Manninen, Pekka Huotari, Kari Väänänen, Arttu Kapulainen, Tommi Eronen ja Aku Laitinen olivat sotamiehinä todella persoonallisia ja heidän roolinsa jäi paljon vahvenpana mieleen, kuin Franzénin. Olin jopa yllättynyt siitä, kuinka hyvin tunnistin näitä näyttelijöitä, jotka kiakki olivat minulle tuttuja jonkun suomalaiset elokuvan tai tv-sarjan kautta. Varsinkin Kari Väänäsen alikersantti Taunon ja tämän poikansa Arttu Kapulaisen Villen suhde esitettiin hienosti. Tauno isä kokoajan aliarvioi ja vähättelee tätä Ville poikaansa, mutta saa siltikin häneltä kaiken kunnioituksen. Itse pääsodassa Tauno jopa antaa Villelle kehuja.

Sotamies Heikkisen muistoa kunnioittaen
Elokuvassa parasta oli tämän sotaporukan tiiviys. Jos joku seurueesta kuolee, niin heidän  ruumiinsa  haetaan mukaan ja heidän kunniakseen vietetään hiljainen hetki.  Kun sotilaat olivat menossa ulkona maate, niin siinä kuvattiin kauniisti luontoa ja erähenkisyyttä, leirielämää. Niissä hetkissä näytettiin ryhmän tiiviys ja yhteishenkisyys ja heidän juttunsa juuri nuilla hetkillä oli kaikista antoisinta.

Vielä jäin sitä miettimään, että kun suomalaisissa sotaelokuvissa aika poikkeuksetta näytetään aina venläiset todella ilkeinä ja tunteettomina  (kuten siinä, että he eivät hae kuolleita ruumitaan pois), niin kuvataanko venäläisissä sotaelokuvissa myös suomalaiset aina yhtä tunteettomiksi?

tiistai 14. heinäkuuta 2015

Mission Impossible 2

Tänään tulikin kattottua elokuva niin eri genrestä mihin olen tottunut ja tykästynyt ja sen kyllä varmasti tästä arvostelustakin huomaa. Tuossa keväällä katsottiin avomieheni kanssa ensimmäinen osa tätä sarjaa ja pakko myöntää, etten muista siitä yhtään mitään. Tälle toiselle osalle ei ollut mitään erikoisia odotuksia, pyssyn räiskintää lähinnä. Alkupuolen noin 30 minuuttia jaksoin katsoa ihan keskittyneesti, toinen 30 min puudutti jo niin paljon, että selasin mieluumin kännykällä uutisia ja loppu tunti elokuvasta tuntui menevän pelkäksi ammuskeluksi.

Mission Impossible 2 -elokuvan mainosjuliste
Alussa ollaan lentokoneessa, joka räjäytetään että saatas venäläisen tiedemieshöppänän salkku käsiin. Siittä on sitten jotain agenttihöpinöitä ja ite alkutekstit alkaa varmaan vasta vartin kohdalla pyörimään, jossa Tom Cruise kiipeilee jottain vuorta pitkin 2000-luvun alun popin soidessa taustalla. Pakko myöntää, että kyseinen poppibiisi (vaikka oli minulle entuudestaan tuntematon) todellakin sai mieleni 2000-luvun alulle, mikä oli ehkä jopa vähän häiritsevää. Tämä elokuva kun ei ole juonensa, eikä tapahtumapaikkansa puolesta niin sidottuna aikaan, niin tuollainen musiikki taas antaa kuvan että elokuva ei kestä ajan kulumista. Ehkä seuraavan 15 vuoden kulttua tämä tuntuu jo ikuisuuksia vanhalta.

Alkupuoli elokuvasta meni tosiaan pikkuisen ohi. Jossain espanjalaistyylisissä tansseissa tämä Tompan esittämä päähenkilö Ethan löytää itelleen rakastajan ja kumppaniapurin Nyahin, jonka on tarkoitus olla se elokuvan kaunis neito pulassa- hahmo. Mielestäni Nyah oli aika kuiva ja kankea hahmo ja hänen ilmeensä olivat todella yksipuoliset. Oma käsitykseni naiskauneudesta on kyllä vähän erilainen. Ensimmäinen tunnistettava näyttelijä Tompan lisäksi oli tämän pomo Anthony Hopkins. Tunnistan todella vähän ulkomaisia näyttelijöitä, joten tuli ihan jess-fiilis, kun edes yhen jo alussa tunnistin. Vasta aika leffan loppupuolella myös elokuvan pääpahiksen Seanin eli Dougray Scotin yhdistettyä yhteen toiseen elokuvaan, missä hän tekee ihanne roolin (ja näyttää paljon, paljon, paljon komeammalta, kuin tässä) kyseessä on Prinssi Henry elokuvassa Ikuisesti sinin (Ever After).

Itse juonesta sain sen verran irti, että Ethan on siis saanut tehtävän tältä pomoltaan ja ryökumppanikseen tämän Nyahin. Heidän piti jotenkin huijata Seanilta joku videoklippi, jolla saataisiin selville, voiko jotain harvinaista virustautia vastaan olla rokote. Virus itessäänkin oli jo harvineinen ja kyseinen rokote siihen auttaa vain, jos sen laittaa virukseen taudin iskeytymisestä viimestään 20 tunnin sisällä. Ethan saa nämä tiedot joltain lääkebisnesmieheltä, jota Seankin myöhemmin kiristää. Yhdessä tappelussa Nyah haluaa pelastaa Ethanin hengen ja ottaa viruksen itteensä. Siittä alkaa kiperä, pitkä tappelu, huijaus, puijaus ja takaa-ajo kohtaus, missä Ethan nappaa rokotteen Seanilta ja koittaa päästää antaa sen Nyahille. Kaikki päättyy lopulta hyvin.

Voin vain kuvitella mitä tekijät on tätä otosta tehdessä ajatellu: Trailerikamaa
Kyllä tätä puolisilmällä katsoi, vaikka juonen kärryillä en pahemmin pysynyt. Tyylillensä tämä oli kuitenkin hyvin uskollinen (lukuunottamatta sitä poppibiisiä). Päänäyttelijät teki roolinsa ihan hyvin,  lukuunottamatta tätä yksinaamaista Nyahia esittävää Thadie Newtonia.. Räiskinnät näytti ihan hienoilta, mutta perus tappelu- ja amuuntakohtaukset oli jo vähän liian pitkiä. Lopun takaa-ajo, varsinkin Ethanin ja Seanin prätkillä pörrääminen, oli aikas hieno. Ärsytti välillä, kuinka tästä oltiin joissain kohdissa oikeen koitettu tekemällä tehdä draamaa ja taustalle laitettu oikein sellasta kirkkokuorodraamamusiikkia. Myös Nyahin hetket, kun hän suunittelee kävelevänsä jyrkänteen reunalta ja on nyyh-tapan-itteni- musiikkia. Nämä musiikit oli mielestäni ihan vääristä leffoista repäistyjä. Itse Mission Impossible tunnari kyllä toimi vallan mainiosti ja räiskintä ja takaa-ajoissa olleet teknotaustat taas antoi menoa ja meininkiä. Sitä meinikiä tämä pääpiirteissään olikin. Ei saanut minusta action-genren fanittajaa, mutta ehkä nosti vähän genren tasoa silmissäni ylöspäin.

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Videonauhan aikaa

Uusi lifestyle -tyyppinen muistoja tulviva ja höpötyksiäni täynnä oleva blogi löytyy täältä: 

 http://videonauhanaikaa.blogspot.fi/

Elokuvalippuja jatkuu ihan normaalisti uusien videonauhojen rinnalla.



Ja käykäähän katsomassa kuinka Kindom Heats edistyy, uusin jakso tehtiin tänään ja on  pian tulossa youtubeem. Sitä ennen matkaamme Agrabahan.


keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Idoleitani: Matti Ranin

Suurin osa kaikista idoleistani on elokuvista ja/tai televisosta tulleet minulle tutuiksi. Yleensä nämä ovat olleet näyttelijöitä/ääninäyttelijöitä tai taustatekijöitä, joita aloin pikkuhilja tunnistamaan. Monet suosikkieni tärkeimmät roolit ovat jo takana päin, mutta onneksi heidän jälkensä elää vanhoissa julkaisuissa. Näillä "esittelyillä" pyrin hahmottamaan mitkä tekeleet ovat saaneet kyseisen tekijän itselleni merkitykselliseksi.

Ensimmäisenä Idolina esittelen Matti Raninin


Tälläisena minä muistan Matti Raninin

Ensikosketus: Lapsuuteni koostuu pääosin Disneyn piiretyistä, mutta niiden ohella tuli kuunneltua myös paljon Dinseyn musiikkisatuja, näitä kirja ja kasetti settejä. Suurimmassa osassa näsitä oli aina yksi tuttu ja turvallinen miesääni kertojana ja hän oli Ranin.
Raninin monipuolinen ja tasainen ääni rauhoitti minua kuuntelemaan kasettia, jopa tarkemmin kuin tutkimaan kirjojen kuvia. Monissa tarinoissa toistui tämä sama tuttu ääni, jonka sitten tunnistin myös itse elokuvista kuten Pinokkiosta Gepettona ja Lumikista Viisaana. Ihan jo pelkästään yksittäisen äänen tunnistaminen oli pikkuisena iso juttu.
Kun opin lukemaan, niin elokuvien lopputeksteistä huomasin Raninin nimen yhä useammassa tuotoksessa. Vanhempia videoitamme (Kaunotar ja Kulkuri, Topi ja Tessu) katsoessa Raninin nimi löytyi myös suomenkielisen ohjauksen kohdasta ja silloin arvostus Raninia kohtaan nousi silmissä. Siihen aikaan tuli jo katottua aika paljon Lehtosaaren ohjauksia ja osasin ihan korvakuulolta sanoa mitkä elokuvat on Ranin ja mitkä Lehtosaaren käännöksiä, heidän kielenkäytössään ja sanoituksissaan on selviä eroja. Raninin käännökset ovat pehmeämpiä ja voisi ehkä sanoa lapsiystävällisempiä, myös vähän kujeilevimpiä, kuin Lehtosaaren 90-luvun puoliväliin asti tehdyt käänökset. Molemmista olen pitänyt suunnattomasti. 

Muistettavimmat työt: Disneyllä Tuhkimon Kuningas Lehtosaaren dubissa, Kaunottaren ja kulkurin suomenkielinen ohjaus, Topin ja Tessun suomenkielinen ohjaus ja rooli Aatu Remusena, Pienen Merenneidon suomenkielinen 89-vuoden ohjaus ja Kaunottaren ja Hirviön suomenkielinen ohjaus.
Kaikki ei tietenkään rajoitu pelkkään Disneyhyn vaan vähän oudompiakin sarjoja on tullut tehtyä. Aikoinaan siskoni kaverilta lainasin videon Krevi Duckulasta, kasvissyöjä vampyyristä ja tämän hullunkurisen tv-sarjan on suomeksi ohjannut Ranin ja hän toimi myös Krevi Duckulan palvelijan Igorin äänenä. Yksi Raninin viimeisimmistä ääniroolitöistään oli Pekka Lehtosaaren Röllin Sydän elokuvassa Rölli Rupeltajana joka luulee aina tietävänsä kaiken. Rupeltaja sai vihdoinkin oman äänen, kun Rölli satukaseteissa Rupeltaja aina vain mainitaan, eikä hän niissä ole itse koskaan puhunut.
Matti Ranin Pentti Karvalana sarjassa Parhaat Vuodet
 Elokuva ja teatterinäyttelijänä Ranin ei ole itselleni niinkään tuttu, mutta kasvot hän antoi äänelleen minun nähteni sarjassa Ihmeiden tekijät Pentti Karvalana. Pentin rooli koko sarjassa oli yksi kantavimmista ja vaikken noin 8-vuotiaana mitään kyseisestä sairaala sarjasta ymmärtänytkään, niin aina tuli levollinen olo kun Ranin sai olla Karvalana kameran edessä, sillä hän oli minulle se "Disney ääni". Näin vanhempana kun olen sarjaa dvd-julkaisulta katsonut, olen tykästynyt Karvalan hahmoon suunnattomasti ja varsinkin jatkosarjassa Parhaat vuodet syvennetään Pentti Karvalan hahmoa entistä enemmän, minkä takia pidänkin tästä jatko-sarjasta. Pentin tyttärentyär Lilli kutsuu isoisäänsä aina "muffaksi" ja näiden kahden välinen suhde muistuttaa jokseenkin omaa suhdettani pikku lapsena ukkiini. Varmaan siksi kyseinen rooli on minusta loistava, koen Raninin Pentti Karvalan hahmossa jotain samaa mitä ukissani.

Miksi juuri Ranin: Raninissa viehättää tämän monipuolisuus. Lahjakas näyttelijä osaa saada jo pelkällä kertojaäänellään dramatiikkaa ja hassuttelua aikaan. Ohjaustöissä on vaadittu suunnatonta taitoa osata kääntää vitsit ja kommellukset hyväksi suomeksi ja laulujen käännös sävellykseen sopivaksi on jo jotain aivan mahtavuutta (vaikka kuulemma laulujen sanotuksissa on ollut apukäsiä). Näytellessään neljä vuotta Pentti Karvalan roolia hän on osannut kasvattaa hahmoaan luontevasti eteenpäin, eikä hahmo jäänyt junnaamaan paikoilleen. Ranin tulee aina minulle olemaan se veikeä ja kujeileva "Disneyääni".

Suosikkini: Yksi ylitse muiden on aina hankala valita, mutta tässä tapauksessa se on itsestään selvyys. Raninin yksinkertaisesti paras rooli on hänen suomenkilinen ohjauksensa Mikki Hiiren Jouluaatto, missä hän ite näyttelee Roope Ankkaa. Vaikka Ankronikan myötä olen sinetöinyt Pekka Autiovuoren ainoaksi suomalaiseksi Roope Ankaksi, niin Mikki Hiiren Jouluaatossa annan poikkeuksen: ei ole mitään parempa, kuin katkeransuloinen Roope huutamassa "Humpuukkia!"

"Pjääh, humpuukkia!