Lippukokoelma

Lippukokoelma

tiistai 28. tammikuuta 2020

Disney Klassikot 52 ja 57: Frozen ja Frozen 2

Frozen
 
Kun Frozen sai suomen ensi-iltansa 2013 en ollut siitä niin kovin innoissani, mitä monet muut Disneyfanit. Minua eniten harmitti, että mainoskuvissa ja trailereissa oli hyvin samankaltaisesti animoituja hahmoja, mitä Kaksin Karkuteillä elokuvassa. Siinä minua eniten ärsyttää päähahmojen hiusten purkkamaisuus. Onneksi Frozenissa tämä ei toistunut. En kuitekaan voi itseäni Frozen faniksi väittää, sillä leffa on ihan kelvollinen, muttei lainkaan sellainen mestariteos, millaisesi media ja hypetys sen nosti.
Frozen - Huurteinen seikkailu (mistä tuo lisänimi, kuulostaa kaljamainokselta)
Sisarukset Anna ja Elsa on lapsena toistensa parhaat leikkikaverit. Salaisissa leikeissä Elsa vahingossa taikavoimillaan vahingoittaa Annaa ja heidän vanhemmat päättävät poistaa Annan muistot Kivipeikon avulla. Elsa ja Anna kasvavat nuoriksi naisiksi kuitenkin yksin, sillä heidän vanhemmat kuolevat laivaonnettmuudessa. Anna on introvertti, joka kipeästi haluaa olla läheinen siskonsa kanssa. Elsa taasen ektroverttinä eristäytyy yksin ja koittaa tukahduttaa jäiset taikavoimasna. Hän ei halua Annalle pahaa, joten siksi hän eristytyy yksinäisyyteensä ja ahdistuu. Kun Elsa on täysi-ikäinen, hänen täytyy ottaa valtakunnan kruunu vastaan. Isot pippalot ei ole Elsan mieleen, Anna taas nauttii täysin rinnoin. Hän ihastuu päätäpahkaan ensimmäiseen mieheen Hansiin, luullen tätä tosirakkaudeksi. Elsalta avioliitonlupaa pyydettäessä isosisko pistää pökkyä pesään. Annan ja Elsan riitauduttua Elsalla menee hermot. Hän käyttää voimiaan ja koko valtakunta säikähtää, Elsa itse eniten. Hän lähtee karkuun merta pitkin, joka muutuu jääksi. Elsan taikavoimien takia valtakunta peittyy ikuiseen lumeen.
Lumiukko tehtäsiinköööös?
Anna lähtee sisarensa perään, tutustuen matkalla jäänhakkaaja Kristoffiin ja tämän poroon. Matkalla kohdataan Elsan lapena tekemä Olaf lumiukko, joka on leffan piristys. Vaikka hän on tyypillinen sidekic hahmo, niin Olaf on hellyyttävä ja hänen jutut hymyilyttävät myös aikuista. Olaf myös osallistuu myöhemmin tarinan kulkuun. Anna pääsee Elsan luokse, muttei ymmärrä miksi sisko ei halua tätä lähelle. Elsa ei vain halua satttaa Annaa, mutta tekee sen tahattomasti. Elsa vahingossa jäädyttää Annan sydämen. Kristoff vie Annan Kivipeikolle, omalle kasvattajaperheelleen ja Anna saa tietää miten selviytyy. Hänen täytyy saada tehdä todellisen rakkauden teko. Kotia mennään ja Hansin suudelmaa odotellaan, mutta Hans vain keikoilee valtaa itselleen. Elsa on saatu kiinni ja lukittu linnan tyrmään, Anna huoneeseensa. Kristoff on jo menossa pois, kun poro käskee häntä kääntymään. Elsa pääsee voimillaan pois sellistä, Annaa auttaa Olaf. Hyisellä jäällä Hans on murhaamassa Elsaa, jäinen Anna etsimässä Kristoffia ja Kristoff Annaa. Kun Hans väittää Elsalle Anna kuolleen, tämä romahtaa. Ei Elsa tietenkään tätä halunnut. Hans on jo nostanut miekkaansa murhaamassa Elsan, kun Anna tulee välin ja jätyy. Sekunnin ajan voin odotaa Hansin viiltävän Annan jäisiksi pirstaleiksi, mutta eihän Disney niin rohkeaa tekoa uskalla enään tehdä. Miekka vain katkeaa ja Hans kaatuu ja Annan jäinen sydän sulaa. Hänen tosirakkauden teko oli pelastaa siskonsa. Hans viedään laivalla pois kaupungista, Anna ja Kristoff ovat yhdessä ja Elsa oppii käyttämään voimiaan. Ja vaikka on kesä, Olaf pysyy hengissä oman henkilökohtaisen lumisadepilven ansioista.
Elsa ei halua Annaa lähellen
Olen Frozenin katsnut aiemmin vain pari kertaa ja nyt kolmannella voi sanoa, ettei elokuva niin huono ole mitä muistin. Suurinpana ongelmana näen elokuvan liialliset laulut, jota varsinkin alkupuolella elokuvaa esiintyy. Monet perus dialogikohtaukset on väännetty lauluiksi ja siksi kyseiset kohtaukset ovat pitkäveteisiä ja turhia. Pidän prologin Jääsydän laulusta, Annan ja Elsan dialogikappaleesta Lumiukko Tehtäisiinkös, Elsan Taakse Jää voimalaulusta ja Olafin oma On Kesä on tunnelmallinen kappale. Kaikki muut laululliset sävellykset tässä elokuvassa on yksinkertaisesti liikaa ja saavat minut etääntymään elokuvasta, mikä on aika sääli. Ilman liikoja lauluja Frozen varmasti omalla kohdallani saisi isomman arvostuksen. Lumen ja maisemien animointi on leffassa todella kaunista. Hahmoista en voi sanoa samaa, minun on edelleen hankala tykätä tietokonehahmojen ulkonäöstä. Päät tuntuu jotenkin liian isoilta hahmojen muuhun vartaloon. Käsinpiirretyissä animaatioissa se ei ole minua aimmin haitannut, mutta Frozenissa ja Kaksin Karkuteillä leffoissa tämä on minua kyllä häirinnyt. Hahmojen vaateet ovat minusta suht tylsiä, Elsan lumikuningatar puku on ainoa, joka vie huomioni. Hahmoina Elsa on mielenkiintoinen, juurikin siksi että harvoin tärkeä hahmo kärsii ahdistuksesta, masennuksesta ja on selvä introvertti. Anna taas on minusta vaan rasittava. He ovat sisaruksina toistensa vastakohtia ja ymmärrän hyvin, että tyttölapset varsinkin helpommin samaistuu tähän sisaruuteen, kuin muihin "tavallisiin" Disneyprisessoihin. Tämä sisaruusteema varmasti tekee sen, miksi Frozenista on tullut ilmiö pikkutytöille ja hypetys on kasvanut. Vaikka itsellänikin on rakas sisko ja ollaan erilaisia, niin en siltikään tähän Frozenin sisarusteemaan samaistu. Minun sisaruuteni on enemmän Lilo & Stichin Lilon ja Nanin sisaruutta.

Muista hahmoista lyhyesti: Kristofiffista en saa mitään irti, Hans on maailman tylsin pahis ja Sven poro on koira, joka vaan on animoitu poroksi. Paljon minua myös ärsyttää se, että Svenillä ratsastetaan. Porohan ei ole hevonen, jolla voi ratsastaa. Sven ei minusta edes näytä porolta, hänen turpansa on aivan liian iso, tai sitten minun käsitykseni poroista on vain ne porot joihin olen Kuusamossa törmännyt. Sven on minulle siis ihan punainen vaate ja kaikki leffan sivuhahmot todella harmaita. Tässä pelatan voimakkaasti Annalla ja Elsalla ja heidän vastavoimaisuuksista keskenään. Sivuhamot eivät edes tue päähahmojen luonnetta, muuta kuin negativisilla tavoilla, mikä on minusta vähän kummallista. Ainoa, joka on kaikkie positivinen tsemppaaja on Olaf. Olaf onkin sellainen hahmo, että hän yllätti minut positiivisesti. Hän ei yritä olla hauska, ja juuri siksi onkin niin hauska. Olaf käsittääkseni on myös Frozen 2 mukana, joten toivon että hänen hahmonsa huumori pysyy samanlaisena. Yksi tahaton viittaus ylättäen löytyy  Muumilaakson Tarinoihin: kun Elsa pakenee linnasta järvelle, hän muistuttaa todella kovasti Muumien mörköä. Miettikää nyt; pitkä violetti viitta liehumassa takanaa, kun joka askeleella vesi muutuu jääksi.
Taakse jää! Katja Sirkiä tekee upean roolin dupaten Elsaa, Saara Aallosta ei voi sanoa samaa.
Frozen elokuva on minusta siis ihan kelpuullinen. Sinä oli parikin mahdollsuutta tehdä itsestään oikea mestariteos. Alkupuolen lauluja kun olisi vähennetty ja Hansin oikeasti hajotettua Anna patsas, elokuva olisi Disneyn dramaattisin ja eniten tunteisiin vetoavin ja rohkein tekele 2000-luvulla. Siihen ei uskallettu mennä, sillä se olisi tehnyt sen, ettei leffa saa lapsikatsojia ja hirmuisia tuottoja ja miljoonasti oheistuotteita. Leijonakuninkaassa se kuitekiin uskallettiin tehdä ja menestyi silti, miksei nyt? Frozen ei olisi varmasti onnistunut aiemmin, sillä se kuvaa hyvin 2010-lukua: tällä katsomiskerralla huomasin vasta Elsan ahdistuneisuuden ja masennuksen merkit, mikä vaan valitettavasti on tänä päivänä hyvin yleistä. On sitä ollut ennenkin, mutta silloin se laikaistiin maton alle, eikä aihe ollut niin vahvasti mediassa esillä. Let It Go on Elsan voimabiisi selvitä ongelmista ja voin uskoa, että monet ovat ottaneet juuri siksi tämän kappaleen omakseen.

Frozen 2
 
Frozen 2 saapui suomeen isolla höökillä ja mediahuomiolla. Äidit vie 3-vuotiaita kakaroitaan katsoman k7 elokuva ja ihmettelee, miksi heille ei myydä lippuja. Nyt meinatan sitten muuttaa ikärajakäytäntöjä, että mukulat saa tulla saliin ilman vanhempia, kun ikärajat ovat vain suosituksia. Ei näin! Kyllä ne ipanat saa ottaa sen muutaman vuoden, että pääsee äidin kanssa leffaan, tai siten ei mene ollekaan. Minulla on vähän liiankin paljon kokmeusta siitä, että käyn katsomassa lastenelokuvia, jossa kakarat ei osaa kyttäytyä. Jos ei puhuta, niin räplätään kännykkää kesken elokuvan ja pelataan jotain pelejä. Nautintohan siinä menee, kun ei mukulat tajua, että leffateatterissa kuuluu keskittyä itse elokuvan ja kännyköiden valo oikeasti haittaa muita katsojia! Anteeksi avautuminen, näitä on minulle vaan sattunut niin paljon. Kävin onneksi katsomassa Frozen 2 englanniksi, niin vasaavia kokemuskia ei nytten tullut. Suurin osa katsojista oli tenejä ja sitten me aikuiset, nuorin taisi olla 12-vuotias.
Frozen 2 elkuperäinen leffajuliste. Onneksi tämä ei saanut idioottimasta lisänimeä.
Frozen 2 alkaa siitä, kun Annan ja Elsan historiaa kerrataan. Heidän vanhemmistaan saadaan enemmän tietoa ja nykyään molemmat hallitsee valtakuntaansa. Elsa kuulee jotain ihme ääniä ja hänen täytyy lähteä matkalle selvittämän mistä nuo äänet tulee ja samalla seikkailulla tietysti omien voimien syntyperää tutkailemaan. Anna  tulee Elsan mukaan, koska on tästä lähesriippuvaien ja Kristoff, koska miettii miten kosia Annaa. Olaf on tietty mukana, sillä ilman häntä elokuvaa ei jaksaisi seurata. Seurue menee päämäärättömästi jonnekkin, jossa kohtaa heimon, jotka muistuttavat saamelaisia. Anna ja Elsa eksyy heisäkin, sillä Elsan täytyy itse matkata jollekkin saarelle, mistä saa tietä voimistaan. Samalla hänelle selviää, että heidän vanhemansa ovat olleet sodan eri puolilla ja heidän Isoisänsä petti jonkun kaverisa, minkä takia koko heidän valtakuntansa uhkaa tuhoutua. Kun Elsa saa nämä tiedot hän jäätyy ja Olaf kuolee. Tällä kertaa Anna sulattaa jäädyttyneen Elsan ja jälleen on loppuhyvin kaikki hyvin. Jossain vaiheessa mainitaan, että maailmassa on viides henki maan, tulen, ilman ja veden lisäksi, joka yhdistää nämä henget ihmisiin. Hirveästi pedataan tätä, vaikka katsoja samantien tajuaa, että kyse on Elsasta. Elsa jääkin asumaan vanhan heimon luo, kun Anna ottaa valtakunnan haltuunsa.
Annan ja Elsan vanhemmat kertovat iltasatua, vai onko se sittenkään vain satu?
Minulle etukäteen kehuttiin, että Frozen 2  on parempi kui ensimäinen, sillä lauluja on vähemmän. Lopputeksteistä laskin, että elokuvassa on peräti 14 laulua. Se on järjetön määrä alle kahden tunnin elokuvalle. Leffasa 4 laulua jäi heti jotenki mieleen, nyt olen nekin ehtinyt unohtamaan. Varsinkin alkupuolella lauluja tulee ainakin 4 ihan yhteen pötkön ja ne ovat vielä sellaisia dialogilauluja mitä ensimmäisesskin Frozenissa. Täysin turhia siis. Nämä laulut eivät tuo elokuvaan mitään lisäarvoa, joten minua ne häiritsevät paljonkin. Jossan puolen välin kohdalla laulut vähenevät yllättäin, ja lopussa niitä onkin vain muutama. Kun elokivassa on paljon lauluja, se aiheutta sen ongelman, ettei ne ehdi kypsymään klassikoiksi samalla tavalla kuin kipaleet vaikka Pocahontasissa tai Kaunottaressa ja Hirviössä. Lauluilla pitää olla fokus ja syy miksi ne on elokuvassa, ei se että ihmiset vaan tykkää niistä ja elokuva on yhtä laulua. Annan itkemis laulu luolassa oli kanssa hyvin ongelmallinen. Kappale on todella vaivaannuttava surkuttelulaulu, mutta heti biisin jälkeen muka niin surku ja parka Anna sai yhtäkkiä mahtavat voimat ja jaksoikin matkansa yksin. Tästä puuttuu kokonaan logiikka, että ensin itketän ja seuraavalla sekunnilla ollaan niin supernaisia.
 
Luin etukäteen, että nyt Frozenin teemana on luonnon henget ja saamelaisuus. Minusta elokuva käsitteli tätä teema todella pinnallisesti. Saamelaisuus näkyi kyllä maisemissa ja hahmojen ulkonäössä, muttei tarinan juonessa.  Ainoan kantavan teema mitä leffasta löysin oli sisarusten erilaisuus ja Annan läheisriippuvuus. Elsa on edelleen introvertti, joka kaipaa yksinäisyyttä ja hän haluaa vielä rauhassa tutustua itseensä ja voimiinsa. Anna taas on ektrovertti, joka tietä kuka on ja mitä haluaa. Hän haluaa olla Elsan kanssa, joka kaipaa omaa rauhaansa. Anna ei tajua, että Elsa oikeasti haluaa olla yksin.  Kristoffin seikkailun mukaan ottaminen oli ihan yhtä tyhjän kanssa. Valtakuntaa jäi hoitaman Kivipeikko, mutta ihan hyvin Kristoff olisi voinut sen tehdä. Nyt pedattiin Kristoffista mukahassua huumoria, kun hän mietti keinoa kosia Annaa. Hänen kosismissuunnitelmalaulunsa sai minut haukottelemaan ja vaivautneeksi. Ne jotka vertaisvat sitä poikabändien kappaleisiin, ei selvästikkään ole kuunnellut hyviä poikabändejä.
Elsa tekee itselleen vesihevosen
Muttei huonoa ettei jotain hyvääkin. Muumilaakson Tarinat viittaus löytyy Elsan kohdalla tästäkin. Elsa kun tekee itselleen vesihevosen, se toi minulle automaattisesti mieleen Muumilaason Jäärouvan, joka ratsastaa Tuutikin tekemällä pakkashevosella tiehensä. Olafin hahmo on ihana, jopa entistä ihanampi mitä edellisessä osassa. Olaf on varmasti ainoa asia, mistä todella pidän Frozenissa. Siinä on sidekic hahmo, joka oikeasti aina tukee päähahmoa ja osaa oikealla tavalla viedä juonta ereenpäin. Kun Elsa jäätyi, tiesin Olafin kuolevan, mutta samalla myös Olafin syntyvän Elsan sulatessa. Siksi kuolema ei saanut minulle vahvaa tunnereaktiota aikaan. Olafilla on kanssa todella opettavaisia ajatuksia, kuten se että vedellä on muisti. Yksittäisenä leffan parhaana kohtauksena voisinkin mainita Olafin mahtavan referaattiesityksen ekasta Frozenista. Se kohtaus nauratti todella kovasti.
Olaf ja ihana syksy
Animaatio on kehittynyt tässä Frozenien välillä kyllä hurjasti. Hahmot ovat saman näköisiä, mutta tarkempia. Tyttöjen mekot olivat ihan kelpuullisia, Elsalla oli muutama näyttävämpikin välillä. Hiusten animaatio on kanssa kehittynyt mielettömästi ja ehdottomasti upeinta antia ovat taustat. Syksy on jumalasen kanis ja kaikki usvat ja värit ovat niin maalailevaa maisemaa, että kuvaan haluaisi vain upota. Taustojen animointi on upeinta mitä tietokoneella on saatu aikaan ja siksi tätä katsoo vähän mieluummin, kuin ensimmäsitä Frozenia. Harmi vain, että saamelaisen kulttuurin tuominen mukaan tähän elokuvaan jäi pelkäksi yritykseksi.  

perjantai 17. tammikuuta 2020

Kotimaisen elokuvan 30-vuotta

Olen itse syntynyt vuonna 1991. Innostuin kotimaisista elokuvista siinä 2000-luvun alkupuolella kun Pahat Pojat ja Helmiä ja Sikoja iskoutui tajuntaani. Kävin yläasteikäisenä paljon elokuvissa ja huomasin jo silloin, että otan mieluummin vastaan suomalaisen draaman, kuin jenkkihömppäkomedian. Kaikenlaista on tullut katsottua, mutta kyllä minun täytyy myöntää, että elokuvaharrastukseni pyörii hyvin pitkälti Disney elokuvien ja suomalaisten leffojen ympärillä.

Kun uusi vuosikymmen nyt alkoi, niin kehitin itselleni mielenkiintoisen elokuvaprojektin. Olen aina saanut kuulla kuinka kakki ovat haukkunet 90-luvun suomalaiset elokuvat täysin paskaksi. Miksi? Onko ne oikeasti kuraa sitten 2000-luvun elokuviin verrattuna? Niinpä aion ottaa ison haasteen vastaan. Pyrin katsomaan kaikki Suomessa tehdyt kokoillan elokuvat 90-luvulta, eli vuosilta 1990-1999. Mukaan en laske dokumentteja ja musiikkielokuvia. Aki Kaurismäen tuotoksetkin olin jo jättämässä pois, mutta taidan otaa ne sittenkin haasteena. 90-luvun elokuvia ei omassa hyllyssäni paljoa ole, mutta kiitos kaunis Suomen kirjastojärjestelmän ja Yle Areenan, niin nämä tekeleet on mahdollista löytää. Muutamat elokuvat ovat sellaisia, joista en löytänyt mitään julkaisutietoa, muuta kuin että ne on jokus Ylen kanavilta tullut. Esimerkiksi Pekka Lehdon Kaivo vuodelta 1992 ei ole tietojeni mukaan julkaistu muuta kuin vhs-kasettina ja joskus Yle Areenassa. Sääli, sillä elokuva vaikutti mielenkiintoiselta.
Elokuvahylly on kodin ylpeys
Etten hukuta koko blogia pelkkään kotmaiseen ysärileffaan, niin julkaisen postaukset elokuvista vuosittain. Niitä katsoessa pyrin tekemään huomioita ja muistinpanoja seikoista, mitkä ovat hyvin tyypillisiä tuon vuoden elokuville. Kerron myös jokaiselta vuodelta mitkä elokuvat katsoin. Vuoden 1990 elokuvista olekin jo joitain katsonut, mielenkiintoisia seikkoja siellä on luvassa.

Tervetuloa seuraamaan matkaani 30 vuotta taakseppäin Suomi leffojen parissa. 

lauantai 11. tammikuuta 2020

Disney Klasskot 43: Karhuveljeni Koda

Karhuveljeni Kodan kävimme aikoinaan katsomassa sisareni kanssa elokuvateatterissa. Vaikka oltiinkin jo teini-ikäisiä, niin emme kokeneet ongelmaksi mennä kahdestaan katsomaan Disneyn piirettyä. Sen jälkeen olemme useinkin käyneet katsomassa animaatioita ja lastenelokuvia, niin yksin kuin yhdessä. Karhuveljeni Kodalta odotin lempeää Disneyn seikkailua ja hyvän tuulen elokuvaa. Olinkin todella pettynyt, sillä Karhuveljen teemat ovat paljon synkempiä, eikä kyseessä ole mikään leppoisa elokuva. Olen Karhuveljeni Kodan katsonut tuon elokuvateaterikerran jälkeen vain kahdesti, molemmat hitaasti etenevien Disneymaratonieni kohdalla. Siitä ehkä jo huomaa sen, ettei kyseessä todellakaan ole suosikki Disneyklassikkoni.
Karhuveljeni Kodan mainosjuliste
Eletään jääaikaa jossain Pohjois-Amerikassa Kanadan lähettyvillä. Ihmisheimossa, johon päähenkilömme Kenai kuuluu, on tapana kokea miehistymisriitti ja saada itselleen toteemieläin. Kenai saa karhun, joka edustaa rakkautta. Kenai kokee rakkauden olevan vähän lälly hänelle ja isoveli Denahikin siitä kettuilee. Isoin veli Sitka saa olla setvimässä pikkuveljien välejä. Eräs karhu tekeekin kiusaa, sillä hän varastaa poikien keräämän kalasaaliin. Karhumettälle mennään, mutta eläin on voimakkaampi. Sitka uhraa itsensä, niin että hän ja karhu tippuvat jäätiköltä. Pikkuveljet päsevät turvaan ja niin karhukin. Kenai kokee karhun olevan vastuussa Sitkan kuolemasa ja haluaa lähtä kostoretkelle. Denahi estelee häntä, mutta Kenai ei luovuta. Hän saa ahdistettua karhun nurkkaan ja tapettua sen, mutta sitten tapahtuu kummia. Henget muuttavat Kenain karhuksi. Denahi näkee Kenain riipuksen maassa ja ulvovan karhun, joten hän luulee karhun tappaneen Kenain. Kenai karhuna yrittää saada kontaktia Denaihn, mutta tämän aseella uhkailu saa Kenain säikkymään. Kenai ryntää karkuun ja hänen äskeinen katkeruutensa ja kostonsa karhua kohtaan siirtyy nyt Denahille.
Veljekset elokuvan alussa. Sitka, Kenai ja Denahi.
Kenai herää seuraavana aamuna, kun heidän heimonsa shamaanimummeli auttaa häntä avaamaan silmät. Kenai on ihan hädissään, kun tajuaa olevansa karhu. Hän ei ymmärrä mitään shamaani-ihmisen puheista, niin kun ei  mummeli Kenainkaan. Sen Kenai saa selville, että hänen täytyy mennä vuorelle, jossa valo koskettaa maata. Siellä hän voi muuttua takaisin ihmiseksi. Ensitöikseen Kenai kuitekin astuu ihmisten tekemään ansaan ja tapaa Kodan. Koda on ärsyttävä, vähän ylivilkas orpo pikkukarhu, joka heti kokee veljellistä myötätuntoa Kenaita kohtaan. Koda autaa Kenain tämän vastoin tahtoaan pois ansasta, luvaten viedä hänet lohiapajalle joka on vuoren lähellä, missä valo koskettaa maata. Pitkä episodi elokuvaa on käytännössä Kenan ja Kodan roadtrip, jossa he juttelevat, vitsailevat, laulavat ja kertovat tarinoita, tappelevat ja sopivat. Heidän kavereiseen tulee kaksi hirveä, Taukki ja Tsoukki. Pari muutakin elukkaa tavataan matkan aikana, mieleenjäävimmät niistä on pässit, jotka ei ymmärrä selvästikkään, mitä tarkoittaa kaiku. Osa matkasta kuljetaan mammuttien selässä, osa kävellään. Denahi varjostaa heidän matkaansa koko ajan, mutta ei saa karhuja kiikkiin. Lohipaikalla tavataan ja tutustuaan muihin karhuihin ja vietetään tarinatuokioita. Kenai kertoo tarinan uudesta ystävästään Kodasta, mutta Koda kertoo paljon surullisemman jutun. Sen, kuinka ihmiset ahdstelivat hänen äitiään, mutta äiti pääsi karkuun. Ei kauaakaan, kun ihmiset sai äidin tapettua. Tässä kohdassa Kenai kokee voimakasta syyllisyyttä ja siirtyy Kodan kanssa kauemmaksi. Hänen on pakko kertoa, että hän on juuri se, joka tapoi Kodan äidin. Surullinen Koda ei halua kuulla kaikkea. Hän lähtee karkuun, eikä pysty pahaa oloaan käsittelemään.

Kenai jatkaa yksin matkaa vuorelle, jossa valo koskettaa maata. Koda kierii pahasa olossaan, kun huumorihirvemme tulevat keventämään tunnelmaa. Taukki ja Tsoukki ovat todella läheiset veljekset, eivätkä he osaa olla toiselle vihaisia. Heille tulee tappelu, mutta sopu saadaaan helposti aikaan. Heiltä Koda yhtäkkiä oppii anteeksiannon taidon ja hän lähtee Kenain perään. Koda ja Denahi näkevät vuoren reunamilla, kun henget muuttavat Kenain jälleen ihmiseksi. Denahi on tästä innoissaan, Koda taasen surullinen. Koda kuitenkin tunnistaa Kenain silmistä ja antaa tämän halata itseään. Henget tuovat menneet rakkaat hetkeksi takaisin, niin Kenai ja Denahi saavat nähdä isoveljensä Sitkan ja Koda halata rakasta äitiään. Silloin Kenai tekee päätöksensä, Koda ei pärjää ilman häntä, joten hän päättää jäädä karhuksi. Denahi antaa tälle päätökselle siunauksensa, Kenai on siltikin ikuisesti tämän pikkuveli. Kenai ja Koda saavat jatkaa karhunelämäänsä, mutta ihmisheimossa Kenai saa tulla antamaan tassunjälkensä vihdoinkin seinälle.
Veljekset elokuvan lopussa. Kenai karhuna, Sitka henkiolentona ja Denahi.
Kun Karhuveljeni Koda ilmestyi, niin se ehkä hukkui vähän toisen ison jääkaudelle sijoittuvatn elokuvan eli Ice Agen alle. Voin myöntää, että minäkin enemmän tykkäsin Ice Agesta, sillä sen ensimmäinen osa sisälsi hyvin lämmintä ystävyyttä, seikkailua, huumoria ja kaihoakin. Karhuveljessä komediapuoli on äärimmäisen vähäistä. Itseasiassa sitä antaa vain vuohet jotka määkivät vuorille, ja Tauki ja Tsoukki. Heidänkään vitsit ei aina naurata, joten en edes osaa sanoa ärsyttääkö ne enemmän minua kuin antavat huvia. Suurin ongelma muutenkin Karhiveljeni Kodassa on sen tunteettomuus. Vaikka leffa käsittelee isoja teemoja eli rakkautta, kuolemaa ja kostoa, niin se ei anna minulle mitään niistä. Kenai ja Koda ovat hahmoina tosi tylsiä, eikä Denahikaan monipuolinen ole. Sitka ja shamaanimummo kiinostavat, mutta he ovat ruudussa vain pienen hetken. Koska en alussa saa mitään positiivista otetta Kenaihin, niin siksi hänen kohtalonsa karhuna ei minua yhtään kiinnosta. Koda on rasavilli pikkupoika, joka saa minut enemmän karsastamaan häntä, kuin tykäämään.

Ilmeikkäät murre hirvet
Karhuveljessä on ihan kivat animoidut taustat, mutta itse karhuhahmot ovat kaikki tasaisen ruskeita. Mitään värien ilotulitusta elokuva siis ei ole. Visuaalisessa toteutuksessa ei ole mitään vikaa, mutta sen unohtaa helposti. Näkyvin visuaalinen kikka elokuvassa on se, että kuvasuhde vaihtuu kesken elokuvan, kun Kenai muuttuu karhuksi. Sillä ilmeisesti ollaan haluttu kuvata hänen maalmankuvansa avartumista. Musiikit on tehnyt Phil Collins, jonka muistan hyvin Tarzanin kappaleista. Elokuvan kappaleet ovat ihan jees tasoa, mutta ne unohtuu samantien katselukokemusken jälkeen. Kahdesti olen katsonut elokuvan suomeksi  ja nyt viimeisimpänä alkuperiskielellä englaniksi. Molempien ääniraita on ihan samaa tasoa kuin animaatio ja musiikki, ihan ok muttei lainkaan mileenjäävä. Alkuperäisessä versiossa hirvet ilmeisesti puhuu jotain Kandan murretta, joten minusta on ovela veto suomiversioon laittaa hirvet bamlaamaan turun murretta (sitä koiraa). Jukka Rasila ja Petteri Summanen ovat muutenkin mielettömiä ääninäytteljöitä tässä ja se on asia, joka Karhuvelejeni Kodasta jää eniten mieleen, ahdistavan tunneman lisäksi.