Risto Reipas ja Nalle Puh

Olin muistaakseni kuuden, kun ukkini alkoi tilaamaan minulle Nalle Puh lehteä. Sitä tuli minulle ehkä noin kaksi vuotta ja samalla laajensin kokoelmaani ostamalla kirppiksiltä 80-luvun Nalle Puh lehtiä. Minulle Nalle Puh oli paljon läheisempi hahmo, kuin vaikka Aku Ankka monelle. Nalle Puhin Uusia Seikkailuja katselin usein lauanatipiirrettyinä ja muistan katselleeni Nalle Puh elokuvaa hyvin usein, joskus jopa monta kertaa päiväässä. Videon lopusahan Puh sanoo: "Ei, mennään kirjan alkuun ja aloitetaan alusta". Niin saatoin helposti tehdä. Kyseisessä Nalle Puh elokuvassa liikutun elokuvan lopusta ja vähän haikea tunnelma siitä aina tulee. Koska Risto Reipas ja Nalle Puh alkaa juuri tällä samaisella kohtauksella, ei ollut ihme, että minä itkin nostalgiakyyneleitä jo ennen alkutekstejä.

Risto Reipas elokuvan juliste

Risto Reipas jättää Puolen Hehtaarin Metsän taakseen, kun muuttaa sisäoppilaitokseen opiskelemaan ja aikuistuu siellä. Isän kuollessa Ristosta tulee perheen pää. Hän löytää itseleen vaimon, joka tulee juuri raskaaksi kun Risto suuntaa sotimaan. Sieltä palttua alkaa ruuhkavuodet kun työ matkalaukkutehtaalla vie kaiken ajan, eikä omaa tytärtä ehditä huomioimaan. Riston vaimo Evelyn alkaa kyllästymään työsarkaiseen miehensä ja lähtee Madeleine tyttären kanssa maalle, Riston lapsuudenkotiin. Samana päivänä Puolen Hehtaarin Metsässä on kova sumu ja Nalle Puh on hukannut ystävänsä. Hän on miettinyt ja miettinyt ja etsinyt, mutta koska Puhilla on hyvin pienet sahanjauhoista tehdyt aivot, hän keksii vain että täytyy löytää Risto Reipas avuksi. Puh menee samasta puusta ulos mistä Ristokin meni ja yhtäkkiä hän onkin keskellä Lontoota, juuri siinä samassa puistossa jossa aikuinen Risto Reipas miettii työhuoliaan. Risto on aivan häkeltynyt rakkaan Nallensa näkemisestä ja vie hänet kotiin. Siellä Nalle Puh saa vain kaaosta aikaiseksi, eikä Ristolta työnteko suju. Ainut keino on viedä Nalle Puh takaisin puolen Hehtaarin Metsään.

He lähtevät aamulla junalla kohti maaseutua. Matkalla Nalle Puh pyytää Ristoa ostamaan punaisen ilmapallon. Kyyninen Risto ihmettelee, mitä Nalle tekee ilmapallolla, mutta Puh vastaa hyvin Puhmaiseen tapaan: "Se tekee minut iloiseksi". Ilmapallo otetaan, mutta junan sisälle se ei pääse. Risto koittaa tehdä töitä, mutta eihän sekään onnistu kun Puh leikkii leikkiä sano mitä näet ikkunasta. Tämä Nalle Puhin käytös oli juuri sellaista, mikä vetosi minun sisäiseen lapseeni ja ilmeisesti Ristoonkin, sillä perillä hän lähtikin auttamaan Puhia kaverien etsinnöissä, vaikka aluksi meinasi muuta. Punainen ilmapallo jätettiin kiinni Madeleinen polkupyörään. Puolen Hehtaarin metsässä Puh katoaa, eikä Ristokaan löydä eläinystäviään, ennen kuin ihaa seilaa joella hänen ohi. Risto päättää olla rohkea ja hypätä jokeen pelastamaan Ihaan. Joki tosin ei ole enään joki, vaan nilkkoihin asti oleva puro. Ihaa osaa neuvoa tien Pöllön talolle, jossa kaikki piileksivät. Nasun tammenterhojen jälkiä seuraamalla löytyy Pöllö, Kani, Tiikeri, Kengu ja Ruu. He ovat siellä piilossa Ristoa, jota he luulevat Möhköfantiksi. Ristopa näyttää heille hurjan tappelun Möhköfanttia vastaan, joka on itseasiassa hänen työsalkkunsa. Kun kassia on heitetty nurin ja niskoin on kaikki onnellsiia että Möhkö on kutistettu. Riston pitää kuitenkin palata töihin. Hänen täytyy keksiä keino, millä vähentää firman kustannuksia sillä Riston pomo Giles Winslow eli Tärppä on käskenyt hänen tehdä niin.

Nalle Puh, Tiikeri, Ihaa, Kengu, Ruu ja Nasu

 Kun Risto on lähtenyt takaisin Lontooseen, niin Nalle Puh kertoo muille Gilesin eli pomon olevan aikamoinen Tärppä. Tiikeri tästä kauhistuu, sillä hän pakkasiRiston laukun kokonaan uudelleen ja jätti tietenkin tärkeät paperit sieltä pois. Nalle Puh, Nasu, Ihaa ja Tikru lähtevät vaaralliselle matkalle palauttaakseen paperit. Puolen Hehtaarin Metsästä tultuaan he tapaavat yksinään pihalla leikkivän Madeleinen, joka lähtee tietenkin heidän mukaansa. Emily kauhistuu lapsen katoamisesta. Hän ottaa heti Ristoon yhteyttä ja yhdessä he etsivät tyttöä ja neljää puhuvaa pehmolelua ympäri Lontoota. Madeleine ja Puh erkanevat muista matkan aikana, mutta onneksi kaikki löytää toisensa viime hetkellä Riston työpaikan lähettyviltä. Madeleine kertoo isille, että kuinka haluaisi tämän olevan enemmän kotona ja vihdoin Ristokin sen tajuaa, ettei tärkeintä ole Madeleinen hyvä koulunkäynti, vaan heidän yhdessä olo ja että iltasaduksi luetaan Aarresaarta. Ilkeälle Tärpälle käydään vielä sanomassa viimoiset sanaset ja hetkessä kehitetty uusi idea aiheesta henkilökunan lomat. Sillä lomillahan ihmiset matkalaukkuja eniten käyttää. Nuori Winslow ei Riston puheista välitä, mutta vanhempi isäntä pistää pojallensa vielä jauhot suuhun. Elokuva päättyy Reippaiden yhdessä viettäessä lomaa Puolen Hehtaarin Metsässä.

Risto Reipas ja Nalle Puh on siitä hankala elokuva, etten oikein tiedä kenelle se on suunnattu. Elokuvan alku on selvästikkin minunlaisille nostalgiahörhöille, mutta pikkuinen vilaisu sotaan ja parisuhdeongelmiin tuntui hyvin irralliselta. Juoni alkaa vasta kun papereita pitää viedä Ristolle, mutta se taasen ei innosta aikuisia. Jotenkin tasapainoilua ja selkeämpää kaarta olisin toivonut. Kohtaukset ihmisten maailmassa olivat liian pliisuja ja harmikseni Puolen Hehtarin Metsä ei ollut niin taianomaisen näköinen mitä kuvittelin, eikä mikään musiikkikaan jäänyt mieleeni, lukuunottamatta sitä lopputekstien aikana pyörivää rannalla esitettävää Shermannin veljeksen laulua. Ihmisnäyttelijöiden työ oli ihan hyvää, mutta kyllä huomioni vei kokonaan nämä ihanat Puolen Hehtaarin Metsän asukkaat.

Nalle Puh tulee hyvin iloiseksi punaisesta ilmapallosta

Vaikka periaatteessa en enään mielelläni live action elokuvia dubattuna katso, niin nyt tein poikkeuksen. Nalle Puhin oikea ääni minulle on aina ollut Jarmo Koski ja se varmasti vaikutti asiaan miksi olin niin herkkänä jokaisen Puhin kohtauksen aikana. Minusta kyllä oli aika surullista, että Puh oli välissä niin ilkeän oloinen karhu vahingossa, että pyyteli Ristolta anteeksi. Jotenkin se Disneymäinen Puhin ote nyt puuttui ja Puh oli vähän surumielisempi, enemmän sellainen A. A. Milnen kirjojen Puh. Ulkonöltäkin hahmot olivat enemmän kirjan kuvituksen, kuin Disneyn animaation mukaan, mikä ei sinänsä haitannut, vaan oli kivaa vaihtelua. Muutkin eläimet oli Disneyn tutuilla Nalle Puh äänillä, mistä pidin kovasti. Ainoana rikkeenä oli Pekka Autiovuori Kanina. Autiovuori on mahtava ääninäyttelijä, mutta minulle se oikea Kanin ääni on Aarre Karén. Ihmisten äänetkin oli dubissa niitä Disneyääniä mistä pidän kovasti.

Nalle Puh ja Risto Reipas yhdessä miettimispaikalla

Tämä Risto Reipas ja Nalle Puh elokuva oli hyvin lähellä toteutukseltaan sitä, mitä A. A. Milnen Nalle Puh kirjoissa on minusta haettu takaa. Luin kirjan viime kesänä ensimmäisen kerran ja tykkäsin siitä, että nyt kunnioitettiin kirjaa kunnolla. Alkuteksti sun muut oli kirjojen sivuilla ja hahmot tosiankin oli kuluneita pehmoleluja. Tiikeri varsinkin näytti ihanan kulahtaneelta ja Nasullakin oli vihreä paita, eikä Disneymäisen pinkki. Pidän myös hyvänä ideana sitä, että tässä elokuvassa Riston omat Möhköfantit ja Tärpät konkretisituu työsalkkuun ja ilkeään esimieheen. Minulla oli pienet epäilykset elokuvaa kohtaan, eivätkä ne osoittautuneet turhiksi, mutta kokonaisuutena Risto Reipas ja Nalle Puh on Disneyn paras live action elokuva mitä 2010-luvulla on tehty.

Hyvää Nallen päivää kaikille!

Disney Klassikot 17: 101 Dalmatialaista

Suurin osa mitä ysärillä julkaistii vanhoja Disneyklassikoita suomeksi videolle me hommattiin omaan videokirjastoomme, mutta jostain kumman syystä dalmatialaiset jäi hankkimatta. Vasta joskus ihan ysärin lopulla saimme vasta oman videon käsiimme, kun löysimme 101 Dalmatialaista kirppikseltä. Sitä ennen elokuvaa lainasin kaveriltani. Johtuuko siitä että perheemme on kissaihmisiä vai mistä, mutta tätä on yksi painava syy, miksi minulla ei ole 101 dalmatialaiseen syntynyt niin vahvaa tunnesidettä, kuin vaikka Aristokatteihin.

Lupsakkaiden Luppakorvien vanha elokuvajuliste

Pidän kovasti alkutekstijaksosta, missä on pilkkuja siellä, pilkkuja täällä, pilkkuja ihan siellä täällä. Tekstijakso on jotenkn huvittava ja leikkisä samalla. Tuo mieleeni vanhan kunnon fantasian ja lyhärikokoelmien helmianimaatiot. Itse elokuva alkaa Pongolla, joka toimii kertojana. Hän puhuu Roger ihmisestä lemmikkinään ja on tylsistynyt yhteiseen poikamieselämään. Pongo tiirailee ikkunasta ulos etsien isännälleen ja samalla myös itselleen heilaa. Nämä emäntäehdokkaat koirineen ovat varsin huvittavia, ihminen on ihan koiransa luontoinen. Samalla näkyy mys todella kaunista, tyyliteltyä katukuvaa Lontoosta. Pongo iskee silmänsä Peritaan ja saa houkuteltua isännän kävelylle puistoo. Siellä Perdita ja tämän omistaja Anita ei huomaa jätkiä lainkaan, joten Pongo pistää vipinää kinttuihin ja asiat hösseliksi. Yhteisen naurun avulla ihmiset löytää toisensa ja siinä samalla koiratkin. On ihana kun ihmiset menee tyhjässä kirkossa naimisiin, niin koirat tavallaan vihitään samalla. Yhteiselämä alkaa ja juoneen tuodaan mukaan esiin hoitaja Hanna, joka muistuttaa aikalailla edellisen elokuvan Flooraa. Pahis saadaan kanssa ruutuun, kun Cruella tulee kyselemään pilkullisia pentuja. Anita ja Cruella ovat vanhoja koulukavereita, mutta Cruella De Vill on huomattavan paljon vanhemman näköinen. Tupakointi varmaan tehnyt. Vasta aikuisena muuten tajusin tuon sukunimen, De Vill - paholainen.

Pennut syntyvät eräänä mysrkyisänä lokakuun yönä. Yksi pennuista näyttää kuolleen, mutta Roger saa hänet takaisin elävien kirjojoihin. Pongon olemus huolestuttavasta muuttuu kyllä aidon koiramaisesti. Tähän muuten päättyy Pongon kertojaosuus, sillä loppu elokuvassa ei enään ole kertojaa. Pentuja tulee yhteensä 15 ja yhdessä Pongon ja Perditan kanssa he tykkäävät katsella telkkarista Salamaa. Kaikilla hauvoilla ei ole nimiä, Kikero ja Rollo nyt ensimmäisenä ja ainuuna on jäänyt mieleen. Olisiko joku vielä ollut Laikku? Pongo ja Perdita lähtevät ihmisineen kävelylle ja sillä välin kun Hanna on pentujen aknssa yksin Cruellan kätilöt Jasper ja Jesper tekevät julman koiranappauksen. En sitä lapsena ajatellut, mutta oikeasti koko elokuvan tavoite on tappaa kasa koiria ja tehdä niistä turkkeja. Ihan kamala tavoite! Koirat viedään Helvetin akrtanoon kauaksi Lontoosta, missä pentuja on enemmänkin. Yhteensä niitä on siellä nyt 99. Pongo ja Perdita eivät luota ihmisten etsintätaitoihin, vaan laittavat hämyhaukun menemään, että pennut löytyisi. Hämyhaukkua kuljettaa osittain tutukin koirat: Kaunottaren ja Kulkurin Tupsu on kadulla, Riitta ja se iso karju lemmikkikaupassa ja vilahtaapa itse Kaunotarkin kuvissa. Kaunottaresta ja Kulkurista on myös muutama liikerata kopioitu suoraan tähän elokuvaan. Ainakin heti itse tunnistin Kulkurin pitkän venytyksen Pongolla.

Pongo ja Perdita lähtee etsimään pentujaan

Tieto kiirii eteenpäin ja Pongo ja Perdita saavat tietää missä pennut on. He juoksevat läpi hyisen Lontoon syksyn läpi lumen ja rännän Helvetin kartanolle, jossa Jasper ja Jesper ovat jo alkeissa aloittaa nylkimispuuhat. Se ei ihan onnistu ja pennut saadaan pakoon. Pongo ja Perdita päättää pitää kaikki ja viedä heidät kotiin. Matka ei ole helppo ja yhtä nopea lumimyrskyn takia ja ei pienet pennut meinaa jaksa kävellä kotiin. Onneksi muut eläimet auttavat mielellään, kun talliin päästään lämmittelemään ja muillakin kuin Rollolla on nälkä. Rollon katse vanhempiinsa nälän tullessa on ihan aito, kissani käyttää juuri tuollaista samaa ilmettä vaikka juuri ruokin hänet. "Silti äiti, on nälkä." Erästä kaupungista koirat saavat autokyydin Lontooseen asti, mutta Cruella, Jasper ja Jesper poukkoilevat ympärillä. Valeasuksi keksitään noki, niin että porukka näyttää labradorin noutajilta. Muuten hyvä idea, mutta sulava lumi puhdistaa noen pois ja Cruella tunnistaa heidät. Onneksi auto lähtee käyntiin ja alkaa kiivas ajokilpailu. Cruella koittaa kovasti yrittää hajottaa maitomiehen pakun, mukka ukko ei usko naisen osaavan ajaa autoa. Niihän siinä käykin, että Cruellan korsa osuu juuri pahimmoilleen Jasperin ja Jesperin rotiskon kanssa yhteen ja molemmat hajoaa sen säpäleiksi. "Te Imbesillit" Cruella kirkuu Jasperille ja Jesperille, jotka eivät jaksa mokomaa akkaa. Kotona Lontoossa koirat otetaan ilosylin vastaan, vaikka niitä onkin monin kertainen määrä, mitä alunperin.

Pongo ja Perdita vihitään siinä samassa mitä Anita ja Rogerkin

 Olen aina aiemmin katsonut elokuvan suomiversion ja olen siitä tykännyt. Hannele Lauri on yliveto Cruellana. Hän ei toista samaa roolia mitä Pahattarena, vaan pääsee enemmän repäisemään ja olemaan villimpi. Rakastan yli kaiken nuita hänen viimeisiä huutojaan. Nyt kun katsoin elokuvan englanniksi, niin Cruellan ääni tuki tätä ihmetystäni hänen iästään. Cruella siis näyttää ja kuulostaa ihan 60-vuotiaalta, kun taas Anita jotain kolmekymppiseltä ja kuitenkin heidän pitäisi vanhoja koulukavereita olla? Hannele saa kyllä minun pisteet Cruellana. Muita äänisuorituksia en osaa erikoisemmin kommentoidda, kaikki muu on ihan kivaa molemmilla kielillä. Pennut on animoitu ihan suloisesti, mutta olen tosiaankin enempi kissaihmisiä. Elokuvan kissa Kersantti Tapsu ei ole minulle kuitenkaan myös mieleen. Värimaailma on jotenkin väritön, sillä taustat on paljon yksivärisiä. On harmaata, ruskeaa ja violettia viivojen päälle. Tämä uusi terävä ja halvempi tyyli tuli enemmän voimaan Disney yhtiön taloudellisen tilanteen takia, sillä Ruusunen teki isoa tappiota. Tavallaan pidän tästä tyylistä, mutta jotain sadunomaista se kanssa menettää, niin kuin Walt aikanaan itsekkin sanoi. Cruella De Vill ja lopun kenneli laulu ei kumpikaan ole erityisemmin mieleeni, eikä taustamusiikki jää mieleen. Eniten taidan tykätä kohtauksista (alun lisäksi) missä koirat katsovat televisiota. Jotenkin niissä on hauska fiilis. Salama ohjelmassa, koiranruoka mainoksessa ja arvaa rikoksenni pelissä, mitä Jasper ja Jesper katselevat. Oli muuten jännä huomata että Jasper on myös englanniksi Jasper, luulin että nämä nimet on käännetty Jasperiksi ja Jesperiksi sen vanhan tarinan mukaan. Jesper on varmaankin saanut nimensä sieltä.

Yhdessä Salamaa katsomassa

En ehkä oikein osaa antaa arvoa tälle dalmatialais seikkailulle, sillä tässä ei ole päähahmoa tai kunnon tavoitetta. Pongo nyt osittain on päähahmo, mutta hänen ainoa tavoitteensa on hakea pennut turvaan. Pentuja on niin paljon, että millekkään niistä ei luonnetta ole ehditty luomaan ja Perdita toimii synnytyksen lisäksi Pongon peesaajana. Cruella ei ole fiksuimmasta päästä oleva pahis, mutta oikein viihdyttävä. Samoin kuin Jasper ja Jesper, jotka tyhmyyksissään taitaa minusta olla elokuvan parhaat hahmot. Hanna on kuin kopio hyvistä haltiattarista ja Roger ja Perdita taasen lemmikkejä, joita ei saa oikein mitään aikaan. Jasperin ja Jesperin toilaukset ja erikoinen taidetyyli saa minulta Dalmatialaisista suurimmat pisteet.  

Star Trek The Motion Picture

Ensimmäinen Star Trek elokuva tehtiin 10 vuotta itse sarjan päättymisestä. Tähän väliin mahtui animaatiosarja, jossa samat Enterprisen miehistön jäsenet ovat pääosassa. Ääninäyttelystäkin huolehtii alkuperäinen näyttelijäkaarti. Animaatio on ollut kuulemma lauantai aamupiirretty, joten jaksojen juonet on usein alkuperäisestä sarjasta tehtyjä tai muokattuja. Itse elokuva ei ota huomioon tätä animaatiosarjaa ja muutenkin kun Star Trek sarja päättyi aika yllättäen, niin elokuva aloittaa kaiken lähes puhtaalta pöydältä.

Star Trek The Motion Picture elokuvan juliste

Kapteeni James T. Kirk on ollut maassa Kansainvälisen Planeettojen Liiton päämajassa ja hänet on ylennetty kapteenista amiraaliksi. Maata on kohtaamassa jokin iso tuho mustassa pilvessä ja uudeistettu Enterprise on lähimpänä, että on ainoa joka voi estää onnettomuuden. Enterprisella on Kirkin poissaollessa ollut päävastuussa konemestari Scott, sillä perämies Spock on palannut kotiplaneetalleen Vulkanukselle, jossa hänen on tarkoitus tehdä itsestään entistäkin tunteettomampi. Scott hakee Kirkin takaisin Päämajasta  Enterpriselle ja heidän matka pikku sukkulallaan on tavattoman pitkä. Enterpriselle on tehty suuria uudistuksia ja uusi kapteenikin heillä jo on, Willard Decker. Kirk amiraalin valtuudella ottaa kuitenkin vallan  itselleen. Scotin lisäksi tuttuna henkilökuntana nähdään uuden kampauksen hankkinut Uhura, ruorimies Sulu ja aseupseeri Chekov. Lääkintäupseeri Boneskin saapuu Enterpriselle Kirkin pyynnöstä, vaikka on vanhentunut ihan silmissä. Että seikkailu voi alkaa, pitää kärkikolmikon olla koossa, joten tietenkin myös Spock pätyy paikalle, kun ei puolivulkanuksena voi tunteistaan päästää irti. Niinpä matka vihdoin alkaa kohti uutta seikkailua.

Scott, Kirk ja Chekov, kymmenen vuotta vanhempina

 Enterprise löytää mustan pilven, joka uhkaa maapalloa. He lentävät sitä lähemmäs, mutta Enterprise joutuu hyökkäysten uhriksi. Alus taistelee heidän kanssaan urhoollisesti ja aseita käytetään, mutta ei millään selviä mikä heitä vastassa on. Jopa Klingonit (Star Trek sarjassa olevat "pahat" avaruusoliot)  ovat tuhoutuneet tämän mysteerisen olion edessä. Enterprise päätyy pilven sisään, missä he huomaavat siellä olevan portin. Spock lähtee salaa avaruuspuvussa tutkimaan portin sisuksia ja tietenkin Kirk menee perässä. He toteavat, että Enterprisen on pakko päästä sinne sisään, sillä uuden navigaattorin Iljan on ottanut valtaansa jokin uusi, mystinen olento, joka vaatii vastauksia siihen, miksi hänet ja V´Ger on luotu. Enterprisen poppoo ihmettelee mikä ihmeen V´Ger, mutta koska Ilja ei paljasta enempää, niin heidän täytyy mennä koneen sisälle ottamaan selvää mikä V´Ger oikein on. Portin sisälle ja sen ytimeen päädytään. Vallattu Ilja, Kirk, Bones, Spock ja Decker lähtevät tutkimaan tätä ydintä ja saavat selville, että V´Ger on ihmisten lähettämä vanha luotain, joka on luout ympärilleen oman tietoisuuden ja todellisuuden. Se on kuin suuri lapsi, joka etsii kysymyksiinsä vastauksia. Kirk käyttää diplomatian taitojaan selvittääkseen niitä, mutta V´ger eli Voyager-6 luotain lopulta tuhoutuu sillä, kun Decker tunnustaa rakastavansa oikeaa Iljaa. Näin he molemmat tuhoutuvat, mutta pelastavat samalla maapallon. Kirk, Bones ja Spock päätyvät turvallisesti takaisin Enterpriselle naureskelmaan ja heittämään vitsiä, aivan niin kuin ennenkin.

Spock avaruuspuvussa tutkimassa Enterprisen ulkopuolella

 Olin kuullut, että Star Trek The Motion Picture on todella pitkäveteinen, jankkaava ja äärimmäisen tylsä scifi. Mietin ja epäilin itsekin, että onko tämä vain yksi Star Trek jakso, joka on vain tunnin mittaisesta jaksosta pidennetty kahteen, mutta kyllä olin väärässä. Elokuvassa on paljon pitkiä ajoja, jopa puuduttavan pitkiä, mutta en ollenkan allekirjoita elokuvan olevan pitkäveteinen. Tietenkin nykyelokuvien nopealle meiningille tottuneille tämä voi tuntua hidastempoiselta, mutta itse koin antiscifittäjänä tämän olevan lempeä lasku ja tutustuminen scifin maailmaan. Ennen elokuvan alkua esitetään fanfaari, joka on juhlallinen, mutta kieltämättä vähän turha. Kirkin ja Scotin mennessä Enterpriselle on pitkä,  n. 7 min ajo avaruuden halki, joka todellakin tuntui vähän venytetyltä. Ymmärrän sen varmasti toimivan isolla valkokankaalla, sillä tarkoituksena on, että katsoja saisi kokea saman elämyksen kuin matkustajat. Erikoisefektit ovat minusta todella hienoja ja juuri sellaisia, mitä scifi elokuvalta odotankin (katsoimme alkuperäisillä efekteillä, ei remasteroiduilla). Tarinan edetessä ja varsinkin loppufinaalissa valo- ja ääniefektit ihan kaappasivat minut mukaansa, sillä niistä tuli juuri se samainen mielikuvituksen tunne, mitä itse ajattelen avaruusmatkalla olevan.

Elokuvan juonta oli helppo seurata. Pidin kovasti siitä, että nyt ei tapeltu vaan pohdittiin, koettiin ja oltiin. Vaikka aika staattisia ja hiljaisia hetkiä oli paljon, niin en kokenut kyllästymistä. Filosofiseksikkin tätä elokuvaa on sanottu, mutta ne hetket tulivat vasta loppupuolella esille. Uudet hahmot Decker ja Ilja olivat sellaisia, etten niihin saanut läheskään niin syvää tunnekontaktia, kuin Enterprisen tuttuihin henkilöihin. Elokuva ei vaadi sarjan näkemistä pohjalle, mutta antaa varmasti ihan eri näkökulman elokuvan katsomiselle. Uhura, Sulu ja Chekov olivat aika samantyylisiä mitä aikaisemminkin. Spock oli Vulkanuslaisen riitin jälkeen jopa tunteellisempi kuin ennen, Bones aina yhtä ihanan kärkäs ja Kirk jopa entistä himokkaampi seikkailulle, kun ei ollut niitä pitkään aikaan päässyt kokemaan. Monessa kohdassa minua kyllä hämmensi Kirkin pyöristynyt ulkonäkö, hän muistutti ihan Tim Allenia. Hahmojen perusluonteet olivat pysyneet samana, mutta hyvin tähän oli saatu kuvattua se, että aikaa edellisestä Enterprise matkasta on ollut se 10 vuotta.

V´Gerin luona

Kaiken kaikkiaan pidin Star Trek The Motion Picturesista. Voisin jopa sanoa, että antiscifittäjälle tämä on helppo ja kannustava aloitus scifin avaruusmaailmaan, sillä mukana on mielikuvitusta ja sellaista matkantekoa, mikä sitä ruokkii. Ei niinkään taistelua hyvää ja pahaa vastaan, vaan suuria kysymyksiä ja ihastelua millainen avaruus voikaan olla.  Ja kyllähän uusi, uljaampi Enterprise on pirun komea näky, kun sitä kauempaa katsoo.