Lippukokoelma

Lippukokoelma

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Teit meistä kauniin

Kuulin tällaisen elokuvan teosta jo muutamia vuosia sitten, alun perin varmaan jostain Roope Salmisen haastattelusta. Päätin jo silloin, että elokuvan haluan nähdä, vaikka aihe "Apulanta elokuva" ei niin kiihkeästi minua houkutellut. Olin viimevuonna Helsingin matkamessuilla jossa Heinolan osastoa mainostettiin tällä elokuvalla ja se sai minun kunnolla kiinnostumaan tästä elokuvasta (aiheesta Sijainti osana elokuvaa on joskus tulossa oma postauksenaan, tästä idean saaneena). Nuitten matkamessujen ja elokuvan tuottajan tapaamisen jälkeen aloin todella odottaa syksyä 2016. Mainoksia ja trailereita alkoi pyörimän tuossa kesän aikoihin, mutta koitin visusti olla spoilaamatta itseäni. Arvostelujenkin lukemista vältin ennen elokuvaa. Sen vain otin ajatuksena positiivisesti vastaan, että Teit meistä kauniin on enemmän nuorisoelokuva, joka sijoittuu 90-luvun lamaan, eikä niinkään Apulanta bändielokuva (samalla tavalla kuin vaikka Ganes).

Teit meistä kauniin elokuvan mainosjuliste
 90-luvun alku ja sijainti Heinola. Tuukka on huligaani, joka ei näyt välittävän mistään. Punkkari Antti tutustuu Toniin ja perustaa hänen ja ystävänsä Sipen kanssa bändin. Tuukan porukoilla majailee vaihto-oppilas Mandy, joka päätyy poikien bändiin ja johon Sipe rakastuu. Mandy kuitenkin joutuu palaamaan takaisin kotiinsa ja Mandyn ehdotuksesta uudeksi basistiksi otetaan Tuukka, josta Antti ei kamalasti välitä. Elokuvassa kuvataan näitten nuorten elämää vanhempien talousahdingon alla, nuoruuden raivoa ja epätietoisuutta, rakkautta ja sen aikaisia suuria kysymyksiä: Mikä minusta voi tulla isona? Kun Apulanta on saanut vähän nimeä ja voittavat paikallisen bändiskaban (jossa kisailee myös minulle paljon Apulantaa tärkeämpi bändi Tehosekoitin kappaleella Fiksu ja Kypsä) niin he pääsevät jo pienesti julkisuuden makuun. Eräässä haastattelussa sitten Sipe ja Tuukka laukovat ihan omiaan, josta Antti suuttuu toden teolla ja lähtee menemään bändistä. Uudeksi leaderiksi päättyy Toni, joka ottaa enemmän laulajan ja sanoittajan paikkaa. Antti kun ei muutenkaan hänen lauluistansa välittänyt. Vaikka kaikki näyttää hetken hyvältä, niin bändin pysyvyys ei ole taattu. Toni pyrkii opiskelemaan tyttöystävän mieliksi ja Tuukkaa ei välillä kiinnosta koko homma kun näkee isänsä makaavan sairaalassa. Suosikkikohtaukseni elokuvassa olikin tämä ns. Katutappelu, jossa Toni ja Tuukka ottavat yhteen ja mistä syntyy Apulannan parhaimman kappaleen sanat: "Mitä kuuluu?" "No hyvä sun on puhuu, ku sä et tiedä miltä musta tuntuu!". Siitä tietty tulee hitti, joka näyttää Apulannan uuden suunnan ja johtaa lopputeksteihin.

Heinola oltiin hienosti saatu näyttämään hyvin ysäriltä, varsinkin hahmojen kodeissa oli paljonkin minulle lapsuudesta tuttua tavaraa ja pidin valtavasti siitä (vaikka joidenkin mielestä se liian klassiselta korostukselta kuulostaa) että kaupan myyjä sanoi tuotteen perään markat ja pennit. Elokuvassa oli yllättävänkin paljon ulkokohtauksia ja tuntui että vaikka elokuvassa mentiinkin monia vuosia eteenpäin, niin ulkona oli aina syksy. Se jotenkin rytmitti tarinaa kivasti, että vaikka vuosi vaihtui niin aina kuvattiin vuoden syksyä. Musiikki ei jäänyt mitenkään kamalasti mieleeni, muuta kuin tuo Tehosekoittimen Fiksu ja Kypsä. Tunnistin ensin kappaleen ja sitten ihmettelin että vitsi, Tehosekoitinkin on päässyt osaksi leffaa. Tietysti myös Mitä Kuuluu -kappale saadaan kuulla loppupuolella, kun kuvataan siihen musavideota.

Tuukka Temonen (Iiro Panula)
 Se yllättävin, jota en todellakaan osannut leffalta odottaa oli näitten päähenkilöiden näyttelijäntyö. Siis jumalauta: Iiro Panulasta (Tuukka) ja Tatu Sinisalosta (Toni) tullaan kuulemaan vielä. Näiden hahmot olivat siis niin täyttä timanttia. Samaistuttavia, uskottavia, täynnä juuri sellaista nuoruuden ahdistusta sisällä, mihin pystyi täysin samaistumaan. Koin suuria tunteita näitä hahmoja kohtaan ja ihan varmasti jos tuollainen poika kuin Tuukka olisi elänyt minun nuoruudessani, se olisi varmasti ollut ensirakkauteni. Aivan mahtavaa! Roope Salmisen roolisuoritusta odotin varmasti eniten, enkä siihenkään pettynyt, tuollainen äkkipikainen vähän rähisijä ja varpaillaan oleva Antti on ollut varmasti herkullista näytellä. Hänen hahmonsa oli Tuukan lisäksi itselleni kaikkein mielenkiintoisin. Jotenkin vähän harmitti, kun Antin bändistä lähdön jälkeen hänen menemisiään ei elokuvassa kerrottu tarkemmin. Hänen tarinansa jäi ikään kuin kesken. Tatu Sinisalo Toni Virtasena oli jopa pelottavan yhdennäköinen, jopa ääni mukaan lukien. Oikean Sipen, Toni ja Tuukankin osasin jopa elokuvasta bongata. Sivuosanäyttelijöistä tykkäsin, mutta ehkä jopa eniten Tuukan isä esittävästä Tommi Tarulasta. Minullekin hän on ollut aina vain Salkkareiden Kari Taalasmaa, joten tällainen rooli häneltä oli yllättävä ja virkistävä.

Pidin valtavasti siitä, kuinka oikeasta elämästä oltiin saatu tähän joitain kohtia elävästi mukaan, kuten leffan lopussa näytettyä Jyrki-ohjelmaa. Kun Tuukka tyrkyttää Jyrkin tuon aikaiselle toimittajalle musavideota, niin siinä on oikea Katja Ståhl, eikä vaan joku näyttelemässä Katja Ståhlia. Perhekin kuulee kappaleen ensimmäistä kertaa luonnollisesti radiosta tai televisiosta ja kehuu keskenään, eikä mitään yltiöhypetystä, mitä olisi voitu odottaa. Kuinka vanhemmat ajattelee aluksi, että niin voihan tuollaista bänditouhua harrastaa, mutta ei siitä kunnon ammattia kannata tehdä. Kaikki tällaiset asiat teki tarinasta hyvin uskottavan. Elokuvassa oli yksi kohtaus jossa Antin hahmo rikkoo ns. katsojan neljännen seinän ja puhuu suoraan kameralle huutavat repliikkinsä, siitä että Apulanta ei ole enää hänen bändinsä. Itse pidin tästä neljännen seinän rikkomisestä tässä kohtauksessa valtavasti, sillä se antoi vielä enemmän itselle samaistuttavaa ahdistusta, mikä Tonille tästä huudosta koitui.

Ei voi muuta kuin sanoa tässä olevan se The Vuoden Paras Kotimainen elokuva. Lisää näitä! Tämä on loistava tienviitta uusille suomalaisille nuorisoelokuville.

Elokuvan tuottaja Olga Temonen Helsingin matkamessujen Heinolan osastolla
Antti Lautalaa näyttelevä Roope Salminen Ylen Nenäpäivässä vuonna 2015

torstai 15. syyskuuta 2016

Disney Klassikot 10: Melody Time

Olen katsonut tämän elokuvan varmaan vain yhteensä kolme kertaa ja viimeisin on ollut sellainen, kun  sain katsottua koko elokuvan kunnolla ajatuksen kanssa. Tämmönen lyhärikokoelma ei ajatuksena heti houkuta, mutta tämän sisältö on minusta yllättävän hyvä. Tykkään alkulaulusta, sillä se luo kivan tunnelman ja sävelten mukaan maalaava sivellin, joka tekee hahmoja, on elokuvan pienoinen esittely. Heti esitetään tämä koko elokuvan kattava kuvitusmainen tyyli. Tähän ei ole onneksi yritetty ympätä mitään kehyskertomusta (vaikka tollainen satukirja-alku näytetäänkin), vaan rehellisesti vain laitettu lyhytelokuvat peräkkäim. Jokainen lyhytelokuva alkaa siveltimen vedolla, mikä on kiva rytmittävä tekijä siihen, että elokuva vaihtuu.

Melody Time elokuvan vanha mainosjuliste
Once upon a wintertime
Tämä on ainoa lyhytelokuva näistä, jonka olen nähnyt jo monen monta kertaa etukäteen suomeksi Mikki Hiiren jouluaattovideolla. Se on jo lapsena noussut suosikikseni ja on ihan täynnä nostalgisia hetkiä minulle. Rakastan sitä, kun tässä näkyy naisen alushameet ja kaikki ovat eri värisiä.  Animaatio on niin lumoavaa: hahmojen tekemät sydämet, puiden muodot, maisemat, värivaihtelut, taivaan ja veden suorat linjat, kaikki pehmeät muodot.

Once Upon A Wintertime
Heti alussa rakastun siihen ihanaan fonttiin, millä elokuva esitellään ja pariskuntataulun takana olevaan lamppuun. Tämä tarina sisältää seikkailua, draamaa ja rakkauden tunnelmaa. Värien vaihtelevuus kuvaa hienosti tarinan uhkaavuutta ja päivän vaihtumista illaksi. Ihanaa kun eläimet on eläimellisiä, vaikka pupuja on luisteluun inhimillistetty. Musiikki kanssa on sovitettu vaaran uhkaan ja ihanaan romanttiseen talventaikaan. Rakastan tätä yli kaiken ja Once Upon A Wintertime on ylivoimaisesti suosikki lyhytelokuvani.

Bumble Boogie
Tämä animaatiopätkä on hyvin fantasiamainen ja siksi tulee olo, että onkohan tämä nyt oikeassa elokuvassa. Jotenkin myös tulee mieleen Warner Brosin vanhat lyhytelokuvat, kun värit vaihtuvat niin radikaalisti ja nopeasti. Kimalaisella on ihan valtavan suuret silmät, enkä näe hänellä oikein mitään tarkoitusta tässä, kun varsinaista juonta ei kuitenkaan ole. Ehkä olisi toiminut jopa paremmin ilman tätä kimalaista. Soittimien muutos ja eläimellinen käytös on vähän pelottavaa. Tässä on sama tunnelma, kuin Nalle Puhin Möhköfantit ja Tärpissä ja Dumbon elefanttimarssissa. Yhtä kaaottimainen ja sekava. Ei mitenkään mieleenpainuva lyhäri.

Bumble Boogie
The Legend of Johnny Appleseed
Tykkään tässä taas satukirja alusta ja sen alkukuva on kaunis, kun vaaleanpunaiset pilvet, eli omenapuut kasvaa maasta taivaaseen. Mielikuvituksellista ja juonellinen tarina on makuuni kivempi, kuin juoneton. Taustat on taas kaunista kuvitusta, oikein maalauksellisia. Johnnyn kohtaamat karavaanarit on mielenkiintoisia ja niitä olisi mielellään nähnyt enemmänkin. Johnnyn lauluääni ja laulujen rytmit ovat kivoja. Nämä laulut rytmittä tarinaa. Karavaanarien kulkue on massiivinen ja siitä Johnny kokee väheksyntää, kun ei itse ole uudisraivaaja. Hänen suojelusenkeli on samaa henkeä, mitä muutenkin Disney lyhäreissä, paitsi ilman kliseisiä valkoista pukua ja siipiä. Kivaa, että enkelistä tehty enemmän perinteisen metsäukon tapainen.

The Legend Of Johny Applessed
 Kun Johnny lähtee liikkeelle, metsä on hienon tunnelmallinen eri tavoilla. Vesiputous on pyörivä, puut pitkiä ja värit tumman vihreää, violettia ja sinistä. Metsän pikku eläimet ovat kyllä suoraan Lumikista. Tämä lyhäri on Disneyltä jopa yllättävän uskonnollinen, kun Johnny laulaa Herrasta niin positiiviseen sävyyn ja kuljettaa raamattua mukana. Ihanaa, kun Johnny tykkää eläimistä ja siksi eläimillä ei ollut mitään pahoja ennakkoluuloja sen suhteen ja ne jättää omenapuut rauhassa kasvamaan. Pikainen vuoden kuluminen on kuvattu sään vaihteluilla kauniisti, tykkään aina nähdä edes vilaukselta syksyn lehtiä.  Omenajuhlat on todelliset karnevaalit; mukavan perinteiset kaikkine vanhoine soittimeen, leikkeineen, ruokineen ja rytmikkäine tansseineen. Johnny paremman näköinen vanhana kuin nuorena, hänelle sopii parta. Tarinan loppu on vähän surullinen, kun hahmo kuolee, mutta hänen omenapuunsa leviää ympäri maailman. Hahmon kuolema on kuitenkin tehty koomisesti, kun muuttuu samanlaiseksi enkeliksi, mitä hänen oma enkelinsä.

Little Toot

Nyt ainakin tiedän, mistä mtv3 "Hinaaja" lastenohjelma on kopioitu, ihan suoraan tästä aihetta ja muotoja myöten. Elokuva ei ole erikoisen mieleenpainuva. Jotenkin Pikku Hinaajan inhimillistämien ei ole kiinnostava, tai sitten tarina itsessään ei vaan vetoa minuun. Vesi on kuitenkin animoitu kauniisti tähän. Kun Little Toot vahingossa aiheuttaa laivan tuhoamaan kaupunkia ja hän joutuu vankilalaivojen väliin, niin se on aika kova rangaistus noin pikkuiselle hinaajalle. Tämän hylkääminen ja erottaminen minusta tuntuu jo todella kohtuuttomalta, varsinkin kun merimerkit kiusaavat vielä siellä. Little Toot ehtii ensimmisenä auttamaan pulassa ollutta laivaa ja näin saa tekonsa anteeksi. Vaikka tällä tavalla lyhäriin on haettu draamaa, niin se ei kuitenkaan saa kosketettua minua millään tavalla.

Little Toot
Trees
Tämä yhdistää runon, kuvan ja sävelen ihan täydellisesti. Värit ja muodot ovat uskomattoman upeat. Veden kimallus aitoa, oravien hännät liikkuvat aidosti, auringon säteet kimaltaa upeasti, sade on vahvaa, pisarat kimaltaa hämyisästi, ukkonen ihan loistaa, puut ovat symmetrisiä, hämähäkinseitit kimaltavat, lehtien värit valloittavat ja niiden lento on samantyylistä, mitä on käytetty Bambissa ja Pocahontasissa myöhemmin. Talviset oksat sopivat hyvin loppuun ja viimeinen kuva on ihastuttava. Animaatio on niin kaunista, että se vie huomion itse runosta ja laulusta. Todella upea, maalauksellinen luontokuvaus.

Trees
Blame it on the samba
Mielikuvituksellisuus tässä taas ihan huipussaan, kun kirjasta tulee ravintola, jossa on paljon ihanan muotoisia puita. Tausta alkupuolella on kivan tumma, joka herää hahmojen ja musiikin myötä eloon. Kiva nähdä Josea välillä, olisi mukava nähdä tätä hahmoa enemmänkin. Musiikki ei kuitenkaan ole yhtä hyvää sambaa kuin Saludos Amigossa. Tämä hassu papatialintu ei noussut tässä yhtään niin vitsailevaksi vitsiniekaksi, mitä olen Aku Ankka lyhärissä nähnyt, vaikka tämä on selvästi sama lintu. Ihmisnainen soittamassa pianoa ei käy tähän, se rikkoo tämän animaation lumon ja vie liikaa huomiota Akulta ja Joselta.  Samba musiikki lähtee vasta kunnolla käyntiin, kun bongorummut tulee mukaan.  Aku ja Jose tanssivat nuottien ympärillä ja sitä kautta tulee mieleen jo nähty Bomble Boogie. Vähän mitään sanomaton lyhäri ja tämä olisi voinut mieluummin olla temaattisesti Kolmessa Cabarellossa tai Saludos Amigossa, mieluummin kuin tässä.

Blame it on the samba
Pecosos Bill
Slovarikaiholaulu ei sovi oikein villiin länteen, sillä se antaa odottaa jotain tylsähköä. Aavikko ei paikkana oikein kiehdo, vaikka siellä on hienot pölypallerotomujutut lentämässä. Laulu on  ihan liian masentava ja oikeat ihmiset taas yhdistettynä animaatioon näyttää omaan silmään jotenkin oudolta. Heillä on kyllä kivat, asiaankuuluvat länkkärivaatteet. En itse siltikään välitä tälläisistä kehyskertomuksista, mitä nämä länkkärit kertovat lapselleen.



Pecasos Bill
Itse animaatio-osuus on kivan näköistä. Hahmot on hyvin karikatyyrimäisiä ja alkuun värit todella oransseja ja yössä sinisiä. Kuivan oloista ja muun elokuvan monipuolinen väriloisto puuttuu tästä. Bill ja kojootit ei ole mitenkään erikoisen mielenkiintoisia ja kertojakaan ei saa tuotua tähän oikein mitään uutta. Poika pussaili hevostaan, mikä taisi olla mielenkiintoisin  kohta. Koko tarina käydään kertojien laulun kautta ja siksi myös siitä ei ehkä saa kunnolla kiinni, kun nämä on vain välähdyksiä Billin elämästä. Kokoajan tapahtuu jotain liian päättömällä tahdilla ja nopeasti ilman kunnon syytä. Animaatio tuntuu liian levottomalta ja liioitellulta. Bilyn ja Suen kosinta on ainoa rauhoittumisen hetki, sydämet taivaalla on suloiset.  Suen tekopeppu hameen alla on aika hämmentävä, onko tuollasia oikeasti joskus käytetty? Levottomuus jatkuu valitettavasti taas tuon pienenkin hengähdyshetken jälkeen. Lopun Suen "lento" kuuhun tulee jotenkin ihan puskista ja tuntuu halvalta ratkaisulta, että siksi kojootit ulvoo Billyn kanssa kuuta. Aika kuiva tarina, yhtä kuiva kuin aavikkokin. 

Elokuva alkoi siveltimellä. Onneksi myös loppuikin, että edes jotain yhtäläisyyttä kokonaisuuteen saatiin. Näistä seitsemästä lyhytelokuvasta kolmesta pidin paljonkin ja neljä jäi vaisuksi.

Melody Timen nykyinen mainosjuliste

lauantai 10. syyskuuta 2016

Ukonvaaja


Ukonvaaja dokumentti on ensimmäinen dokumentti, joka kertoo suomen historiasta luonnonuskontojen kannalta, ajalta kauan ennen kristinuskon tulemista suomeen ja ajasta kun suomea ei vielä tunnettu suomena. Kiinnostuin tätä dokumentista sisareltani, joka mainosti tätä jo kauan ennen sen julkaisua. Oma suhteeni uskontoon on enemmän suomalaista luonnonuskoa kuvaava, kuin kristinuskoa ja siksi olin hyvin kiinnostunut tästä dokumentista: mitä se sisältää ja miten se on toteutettu. 
Ukonvaaja dokumenttielokuvan mainosjuliste
CMX- yhtyeen laulaja, säveltäjä ja lauluntekijä on dokumentin pääosassa. Hän tekee matkaa suomessa, jossa haluaa tutustua oikeille juurilleen. Hän käy kohtaamassa muutamia historian tutkijoita; sen ajan kultturia tutkivan, arkeologin ja Kalevalantutkijan. Koko elokuva on siis Yrjänä matka hänen pohtimisista ja miettimisistä kokemuksiin, mitä hän saa irti ihmisiä haastatellessa tai vanhoilla "pyhillä" paikoilla käymisissä. Loppupuolella Yrjänä tapa Taivaanvaaja seuran henkilöitä, jotka haluavat pitää tätä luonnonuskontoperinnettä vielä yllä. Elokuvassa on kaikki tärkeät luonnonuskon ja muinaissuomeen liittyvät elementit, kuten sauna, Kalevala, eläinten kunnioitus ja varsinkin karhut.

Selkeitä odotuksia ei tätä dokumenttia kohtaan minulla oikein ollut, mutta olin siltikin positiivisesti yllättynyt. Monet jutut muinaisuskonnoista oli minulle tuttuja, mutta paljon tuli myös uusia asioita. Kalevalan tietynlainen painotus ehkä vähän häiritsi, sillä en itse ymmärrä sen suurta merkitystä tuon ajan niin suurena kulmakivenä. Taasen historioitsija, joka kertoi sen ajan kulttuurista ja arkeologiset jutut herätti minussa eniten kiinnostusta. Se sai todellakin lähemmin ajattelemaan miten tuohon aikaan elettiin, oltiin, uskottiin. Dokumentti ei anna mitään absoluuttista totuutta, vaan saa enemmänkin katsojan itse pohtimaan aihetta: onko nykyihminen erkaantunut luonnosta? Miten maailma on syntynyt? Onko eläin yhtä arvokas kuin ihminen? Onko luonnolla sielua? Kuinka pyhä paikka on sauna? Kuuluuko saunatontulle heittää viimeiset löylyt?

A.W. Yrjänä juuriaan etsimässä
Visuaalisesti Ukonvaaja on kaunis: näytetään rutkasti, jopa luontodokumenttimaisella tavalla suomen kaunista luontoa. Haastatteluosuudet olivat inhimillisiä keskusteluaja iltateen äärellä ja välillä Yrjänä toimi vain kertojana tulta kohentaessa. Muutamat otokset ovat mustavalkoisia, joka toi tiettyä vanhanaikaisuuden tunnetta, mikä sopii aiheeseen hyvin. Lopussa kun Yrjänä on katsomassa pikku kopperossa karhua on hyvin vakuuttava. Se hetki sai tuntemaan itsenikin pieneksi tämän uskomattoman kauniin luonnon rinnalla.

perjantai 2. syyskuuta 2016

Sinkkuelämää elokuva

 Sinkkuelämää elokuva sijoittuu 3 vuotta tv-sarjan päättymisen jälkeen. Sarjassa jäimme siihen kun Carrie (Sarah Jessica Parker) palasi ranskasta Mr.Bigin kainalossa ja Charlotte (Kristin Davis) sai Henrynsä kanssa kuulla saavan adoptiolapsen kiinasta. Miranda (Cynthia Nixon) elää Brooklynissä lapsensa Bradyn, miehensä Steven ja taloudenhoitajansa Magdan kanssa. Steven äiti on pahasti jo dementoitumassa ja Miranda päättää ottaa hänet heille asumaan, vaikkei tästä kamalasti pidäkkään. Samantha (Kim Cattrall) on selvinnyt syöpähoidoista ja on edelleen yhdessä näyttelijä Smithinsä kanssa ja on nyt muuttanut Smithin perässä Hollywoodiin. Näistä asetelmista alkaa vuosi sinkkujen elämässä (josta kukaan ei ole enää sinkku), joka sitten kuvataan elokuvan muodossa.

Sinkkuelämää elokuvan mainosjuliste
 Carrie ja Mr.Big etsivät yhteistä asuntoa. He löytävät erään täydellisen, jonne Carriellä jää vahingossa uudet siniset kengät. Sitten yhtenä iltana he keskustelevat vakavasti kannattaako pitää kahta asuntoa ja mitä tapahtuu jos he eroavat. Järkisyistä Carrie ja Mr.Big  sitten  päättävät mennä naimisiin ja aluksi häistä piti tulla vain pienet ja intiimit, mutta tottakai kun Carrie on paikallinen julkkis, niin häät paisuu n.200 häävieraan kokoisiksi. Steve kertoo Mirandalle pettäneensä häntä toisen naisen kanssa ja äkkipikainen ja mielipiteissänsä vankka  Miranda päättää heti hankkia itselleen oman uuden asunnon. Carrien ja Bigin harjoitusillallisilla Miranda ärähtää vihaisena Bigille, ettei kannata mennä naimisiin ja näin Big alkaa epäillä isoja häitä ja hänen kolmatta avioliittoa. Hääpäivänä hän ei sitten nouse autosta ja saa kunnolla Carrien vihat niskaansa.

Carrie lähtee tyttöjensä kanssa viettämään häämatkaansa Meksikoon, jossa koitetaan rentoutua ja siellä Charlotte nolaa itsensä pahemman kerran paskomalla housuihinsa. Matkalta palattuaan Carrie palkkaa itselleen assistentin, joka auttaa häntä muuttamaan takaisin omaan asuntoonsa ja saamaan elämänsä kuntoon. Carrie ystävystyy uuden assarinsa  Louisen kanssa ja kuuntelee jopa vähän haikeana Luisen puheita rakkaudesta. Rakkaus, se on Louiselle tärkeintä. Carrie tapaa ystäviään, kuuntelee Mirandan murheita hänen ja Steven riidasta, kannustaa ja tukee Charlottea (joka on vihdoinkin päätynyt luonnollisella tavalla raskaaksi) ja kaipailee Samanthaa, jota Holliwood jo ahdistaa. Samantha kun elää täysin Smithin pillin mukaan, eikä ole yhtään oma itsensä. Sitten ystävnpäivänä Miranda kertoo Carrielle mitä sanoi Bigille harjoitusillallisilla ja siitä nämä saavat kunnon riidan. Miranda käy Steven kanssa pariterapiassa ja onneksi lopussa he päätyvät takaisin yhteen. Samantha jättää Smithin klassisilla sanoillaan: "Rakastan sinua, mutta rakastan itseäni enemmän." Samoilla sanoilla hän aikonaan jätti myös Richardin.

Tyttöjenilta Carrien vanhojen vaatteiden parissa
 Charlotte tiputtaa lapsivetensä kahvilan pihassa, kosa järkyttyy Bigin näkemisestä. Hän saa terveen tyttövauvan. Ja Carriekin saa onnellisen lopun: hän löytää sähköpostistaan paljon viestejä Bigiltä, joka on kirjoittanut kuuuisten kirjailijoitten rakkausrunoja hänelle. Sekä myös oman rakkaudentunnustuksensa.  Carrie juoksee heidän yhteiselle asunnolle hakemaan unohtaminsa kenkiä ennen kuin uusi omistaja saapuu ja siellähän on prinssi paikalla. Carrie ja Big halaavat, suutelevat, makoilevat lattialla ja lopulta Big kosii ja mitä romanttisimmalla tavalla. Carrie saa olla oikea Tuhkimo ja häät saavat olla pienet ja nätit ystävien kesken maistraatissa. Elokuva päättyy tyttöjen juhlistaessa ravintolassa Samantahan upeaa 50 vuotispäivää.

Monet ovat kritisoineet Sinkkuelämää elokuvaa sen tultua, koska he pitivät sarjasta niin paljon. Itse aloin seurata sarjaa kunnolla vasta elokuvan nähtyäni, joten minulla ei ollut elokuvaa kohden niin suurta vihan tunnetta. Tässä elokuvassa on erilainen kerrotatyyli mitä sarjassa, vaikka käytetäänkin edelleen Carrieta kertojana. Pidän kuitenkin tästä vanhemmasta Carrien hahmosta enemmän, kuin nuoremmansa (vrt. Sinkkuelämän 1.tuotantokausi) sillä enään hän ei ole niin ehdoton. Tietty häähumussa hänestä tulee rasittava, mutta ei yhtään niin ärsyttävä. Mukana ei enää ole parisuhteen ja rakkauden polttavia kysymyksiä yhtä suorasukaisesti kuin sarjassa, eikä keskustella kahviloissa samaan tyyliin. Teemat on tallella, mutta nyt ne on puettuna eri muodoissa. Tykkäsin itse elokuvassa valtavasti Bigin probleemasta; heidän häänsä olivat vain Carrien häät, ei Carrien ja Bigin yhteiset häät. Mirandan ja Steven pettämisongelma on hitusen tylsä ja kliseinen, mutta ihan toimiva. Samanthan hahmon ongelma, eli elämä pelkän miehen ympärillä on toteutettu myös vähän heikosti, sillä se olisi voinut olla vahvempaakin. Nämä Samanthanin kokemat tunteet kun minusta kuitenkin oli hyvin mielenkiintoisia ja todella samaistuttavia itselleni. Charloten tapaus taas on, että hän on jo vuosia koittanut päästä raskaaksi ja nyt ku se viimein onnistuu, hän valtavasti pelkää, että mitä jos lapsi ei synnykkään tai tapatuu muuta kamalaa. Charloten rooli tässä elokuvassa on enemmänkin olla Carrien tukena, kuin tuoda omaa ongelmaansa esille. Sinkkuelämää 2 elokuvassa Charlotella sitten onkin isompi rooli.

Carrien vanha asunto uudessa muodossa
 Tv-formaatti on ihan erilainen kuin elokuva ja tässä se tulee hyvin selkeästi esille. En uskoisi, että olisin pitänyt, jos elokuvan sijaan oltaisiin tehty neljä "mitä hahmoille kuuluu nyt?" -tyylistä jaksoa.  Elokuva oli sille ihan hyvä vaihtoehto, vaikka se vei ns."hömppänsä" takia aika kauas itse sarjasta. Hömpällä tarkoitan tätä pukuleikkifarssia, jossa hahmot käyttäytyivät kuin Barbinuket ja keimailee ympäri ämpäri vaatteita esittelemässä. Juhlinta ei ole elokuvassa yhtä räikeäää, mitä tv-sarjassa, mutta sen voimme hyväksyä hahmojen kasvamisen kautta. Ulkokuvat ja pieni matkustelukin elokuvassa oli kaunista katseltavaa, vaikka eniten sinkut on Sinkkuja New Yorkin kaduilla ja kahviloissa. Koen elokuvan olevan tv-sarjan henkinen ja teemainen. Tämä sopii katsoa silloin kun oikein chick flick tuulella. Tv-sarjaa ei kuitenkaan voi voittaa, sillä onhan siinä rutkasti enemmän huumoria (ja miehiä).

Carrien Tuhkimo hetki