Lippukokoelma

Lippukokoelma

tiistai 29. syyskuuta 2015

Idoleitani: Johnny Lee Michaels

Suurin osa kaikista idoleistani on elokuvista ja/tai televisosta tulleet minulle tutuiksi. Yleensä nämä ovat olleet näyttelijöitä/ääninäyttelijöitä tai taustatekijöitä, joita aloin pikkuhilja tunnistamaan. Monet suosikkieni tärkeimmät roolit ovat jo takana päin, mutta onneksi heidän jälkensä elää vanhoissa julkaisuissa. Näillä "esittelyillä" pyrin hahmottamaan mitkä tekeleet ovat saaneet kyseisen tekijän itselleni merkitykselliseksi.

Tämän kerran idolini on muusikko/säveltäjä Johnny Lee Michaels

Johnny Lee Michaels Bat Habit - The Life And Times Of The 69 Eyes dokumentissa vuonna 2003
Ensikosketus: Johnny Lee Michaelsin nimeen tutustuin ensimmäisen kerran kesällä 2006, kun innostuin valtavasti The 69 Eyes yhtyeen tuotennosta. Tarkemmin sanottuna kokoelmasta Framed in Blood, joka sisältää suurimmilta osin kappaleita levyistä Paris Kills ja Blessed be. Kansilehdestä pomppasi Johnnyn nimi mieleen molempien näiden levyjen tuottajana. Rakkauteni The 69 Eyesiin on vieläkin valtava ja pakko myöntää, että pidän Johnnyä yhtyeen kuudentena jäsenenä. Kaikki hänen tuottamansa levyt ovat ihan parhautta.

Muistettavimmat työt: Kun tuosta sitten vuosi tai kaksi kului niin lapsuuteni suosikki televisiosarja Ruusun aika julkaistiin dvdeellä. Ostin kaikki kolme levyboksia heti ilmestymispäivänä. Ensimmäisen jakson lopputeksteistä  bongasin Johnnyn nimen sarjan musiikin tekijänä ja olin ihan yllättynyt. En tiennytkään, että suosikkilevytuottajani ol itehnyt televiosiosarja musiikkia. Ruusun ajan taustamusiikki on todella lumoavaa ja saa minut aina ihastumaan sarjaan uudelleen ja uudelleen. Myöhemmin löysin Johnnyn vielä tehneen musiikkia yhteen kotimaiseen suosikki elokuvaani, Aleksi Mäkelän Esa ja Vesa - Auringonlaskun ratsastajat ja tv-sarjaan minkä onneksi kirjaston lastenhyllystä bongasin ennen vhs-kasettien tuhoa, eli 90-luvun alun nuorten sarja Kultainen salama. Näiden televisiosarjojen musiikkia olen löytänyt 1999 vuonna julkaistulta cd-levyltä Musiikkia suomalaisiin televisiosarjoihin. Näitten sarjojen musiikin lisäksi sillä levyllä tykästyin Shamppanjaa ja vaahtokarkkeja sarjan teemaan. Ja pieni nippelitieto vielä tähän loppuun; Johnny Lee Michaels on ollut ehdolla suomen euroviisuehdokkaaksi vuonna 1987, mutta tuli toiseksi Vicky Rostin Sata Salamaa viedessä voiton.

Kultainen Salama
Miksi juuri Johnny Lee Michaels: Johnny Lee Michaelsin säveltämässä televisio- ja elokuvamusiikissa on käytetty hyvin monipuolisesti eri soittimia ja hän on saanut musiikkiinsa ihan mahtavaa tunelmaa luotua. Kultainen salama nuortensarjan alkutunnarissa on saatu hyvin haettua sarjan nuoruutta, tuoreutta, ulkoilmaa ja seikkailun makua. Ruusun ajan kappaleisiin taas arjen onnea ja surua, juuri sitä mistä sarja itse kertoo. Hänen kappaleensa on aina jollaintavalla jännittäviä, haikeita ja kokoajan muuttuvia. Loppu kuulostaa yleensä erilaiselta miltä alussa kuvittelee.

Suosikkini: Nyt pistin pahan! The 69 Eyesin tuotannosta mainittakoot kolme kappaletta; Forever more, Still waters run deep ja Sleeping with lions. Kaikista kuulemistani televisio- ja elokuvasarja musiikeista suosikkini on Ruusun ajassa ollut Aasian Ruusu -teema. Yleensä tämä soi niillä herkimmillä hetkillä. Suuri muistoni tästä kappaleesta on kohtaus jossa Senni mummi makaa sängyssään ja lukee raamattua. Paikalle tulee tyttärentytär Roope, joka ei ymmärrä miksi mummi sanoo raamattua isoksi kirjaksi, kun eihän siinä niin mahottomasti  sivuja ole.

Ruususet: Meri, Illi, Esko, Marja, Nero ja Roope

lauantai 26. syyskuuta 2015

Elämältä kaiken sain

Mika Kaurismäen viimesimmät elokuvat Haarautuvan rakkauden talo ja Tie pohjoiseen ovat molemmat tuottaneet minulle pienen pettymytksen, siitä että elokuvia on kuvailtu tragikomediana ja hyvistä alun aineksista elokuvat kuitenkin lopulta päättyi pienoisiin mafiajuttuihin. En ymmärrä, miksei voi tehdä sitä pelkkää ihmissuhdedraamakomediaa, miltä alku aina näyttää. Eikö oikeesti kukaan muu, kuin minä pidä sellaisista? Elämältä kaiken sain sisältää vähemmän tätä mafiatouhua, mutta pienesti sitäkin ja ne olikin niitä ainoita juttuja mistä en elokuvassa pitänyt.

Elämältlä kaiken sain elokuvajuliste
Suomen näyttelijäkaartin isot suosikkinimet Vesa-Matti Loiri, Armi Toivanen ja Peter Franzén tekivät tässä ihan losutavat roolit: Vesku vähän hassahtavana ukkijuoppo Urhona, Armi tiukkapipoisena Tiina äitinä ja Peter vähän koomisena nössykänä, mutta reppanana Tomina. Hänelle sopii paljon paremmin tämmöiset roolit, kuin ison egon pahikset. Ja siitä puheenollen tähän leffan pahikseen Kekeen eli Jani Volaseen. Volanen näytteli tässä kyllä taas niin itseään, eli ihan karmaisevaa jätkää. Heti ensivilkaisulla tiesin tässä olevan leffan paha jätkä, eikä hänellä ole sellaiseen mitään kunnon karismaa. Paha huokui hänestä heti lävitse. Anna-Maija Tuokkonen esittää Tiinan parasta kaveria, joka puhui liian vahvasti turkuamurtaen. Yllätysroolin teki ihana Lenita Susi nuorena Emiliana. Hänen hahmossaan oli sitä suurinta, elämänmakuista.

Tykkään elokuvan alkuasetelmasta. Ollaan luomassa uusioperhettä ja muutetaan vanhan isän luokse. Tiina hakee kontaktia Urhoon, jota ei enää edes kiinosta olla isänä isolle tytöllensä. Tiina purkaa pahaa oloaan Tomiin, mutta osaa myös avata itseään ja kertoa niistä nuoruuden huuman tunteista, mitä vanha kotitalo tuo mieleen. Tiinan ja Tomin yöllinen uintiretki on todella romanttinen ja kaunis näky. Ihmissuhteille ja toistensa kohtaamiselle annetaan aikaa ja oisin halunnut nähdä koko elokuvan kertovan vain siitä, ilman tätä mustaa lammasta Kakea, joka tietenkin remontillaan pilasi kaiken. Okei, sillä saatiin luotua pientä jännitystä pääseekö Urho ja Tomi lukitusta kellarista ulos, kun Emilia oli nuoremman remppamiehen kanssa veneilemässä ja tietty se lähteekö Tiina lopulta Keken kanssa purjehdusmatkalle. Toisaalta, katsojana sitä tietää, että päähenkilöille ei voi käydä huonosti, joten siihen se jännitys sitten katosikin.


Isä ja tytär ei ole ihan samalla aaltopituudella
Lavastus ja puvustus oli kaunista. Naantalin aurinko oli kuvauksissa paistanut ja miljöö on kaikin puolin uskottava, kuten päähahmotkin. Tunnelma on kaiken aikaa elämänmakuinen, sellainen että joka hetkestä pitää ottaa kaikki irti. Suosikkikohtinani olivat ne hetket, kun Urho ja Emilia viettivät kahden aikaa. Kuinka vanha voi oppia nuoremmalta ja nuori vanhemmalta. Pelkkä elokuvan yhdessä katsominen oli Urholle jo kyyneleen arvoinen kokemus ja heidät yhteisen filosoifointihetkensä kauniilla rantakalliolla maailman merkityksestä, ovat niitä hetkiä, kun elämältä saa kaiken irti.

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Disney Klassikot 19: Viidakkokirja

Viidakkokirjakin on näitä elokuvia, joitka omistan lapsuudestani rämisevällä vhs kasetilla. Vasta vähän aikaa sitten sain ensimmäistä kertaa Viidakkokirja dvd:n halvalla hypysiini. En muistanut lainkaan, että Viidakkokirja alkaa tällä satukirjan kansikuvalla ja hämmstyin kyllä kun lopusssa sitä ei enää ollut. Viime  katsomiskerrasta on ilmeisesti kulunut hyvn pitkä aika, koska en lainkaan muistanut että Bagheera itse toimii alussa tarinan kertojana.

Katsomiskokemustani häiritsee hallitsevat värit. Eläimet ovat tylsän harmaita, kuten Mowglin tukka, viidakko on pääosin vihreää ja monissa lähikuvissa taustalla on vain sininen taivas. Samat värit toistuvat kohtauksissa liian pitkän ajan. Tosin viidakon vihreys ja rehevyys kokoajan korostaa eläinten värejä.  Vaikka viidakossa on myös pirteitä erivärisiä kasveja, ne ei riitä poistamaan vihreän hallitsemista.

Viidakkokirja elokuvan mainosjuliste
Taustoihin on panostettu paljon ja taivas on ihan aidon näköistä. Veden kimmellys on ihanan pirteää. Dvdeellä huomaa selkeästi, että taustoja ei tarkoituksellisesti edes ole koitettu  tehdä tarkasti, vaan pikemminkin on pyritty luoda illuusio viidakosta. Kasvit ovat mielikuvitusmaisia ja viidakon keskeltä löytyy savannia ja eroosia aluetta. Varjoihin on erityisesti panostettu. Yön joukkokohtauksissa vailitettavasti eläimet jäävät sumeiksi, kun harmaa ei erotu tarpeeksi selvästi yönsisnistä  taivasta vasten.Viidakkokirjassa on yksittäisiä hauskoja pikku kikkoja, kuten  Bagheeran, susien ja Kaan keltaiset silmät. Baloo ja Kenrali Hathi puhuvat välillä suoraan katsojalle kameraan ja kun elefantit askeltavat marssiaan, kamera tärisee askelten mukana.

Yöt vaihtuvat päiviksi salaman nopeasti, Shere Khanin silmien koko vaihtelee kuvakulmien mukaan ja Kha tuntuu pidentyvän välillä itsestään. Hänen pituutensa nimittäin muuttu, lähes joka kohdassa. Ehkä vain hän on aina venyvä? Elefanttien toilailut ovat Viidakkokirjan hauskinta antia. Olen aina luullut eleffanttilapsen olevan tyttö, paksuhkon tukan takia, mutta hän paljastuikin pojaksi. Hekottelen aina Kenraali Hathin komennoille ja lausahdukselle "Kuri on tärkeä." Apinakohtauksenkin on ilmeisesti takoitus olla hupaisa, mutta vilkkaat apinat ennemminkin saavat minut ärsyyntymään. Luin hypynarun hypiminen käsillä on ainoastaan ilahduttavaa. Baloon omien sanojensa mukaan "Svengaa kuin hirvi" apinoiden keskellä ja niinhän tekeekin. Karhun elämää ja apinalaulua hoilaan sujuvasti elokuvan mukana.


Aamumarssilla
Eläimet ovat viidakkokirjassa eläimiä, mutta Baloo on ihmismäinen ja siksi Mowgli viihtyy parhaiten hänen surassaan. Vaikka Baloo sanookin kohdelleensa Mowglia kuin omaa poikaa ja Mowgli kutsuu Balootaa "Karhuisäksi" niin heidän suhde on ennemminkin veljellinen ja kaverillinen.
Loppuuolella esiintyvät korpit tuntuvat irrallisisen oloisilta, vaikka sopivatkin eroosiotaustaan ja heidän keskustelunsakin ovat käytännössä kuollutta. He kumminkin saavat pois Mowglista pessimistisyyden ja negatiivisuuden. Toisaalta korpit kutsuu juuri tapaamaan Mowglia ystäväksi, mutta jättävät heti hänet yksin kun Shere Khan saapuu. Tässä lujonnon voimat auttavatt Mowgilia eniten pääsenään Shere Khanista eroon. Aikamoista tuuria?! Baloon lopun valekuolema ei ole tarpeeksi dramaattinen, koska se kestää vain niin lyhyen hetken.  Mowglin tapaama ihmiskylän tyttä laulaa kauniimmin kuin muistinkaan.

torstai 10. syyskuuta 2015

Mielen Sopukoissa

Olin odottanut Mielen sopukoissa elokuvaa jo aika kauan, vaikken ole seurannut sen tekemistä tai trailereita erikoisemmin. Ekat trailerit sai kuitenkin odottamaan jotain todella eeppistä elokuvaa, seikkailua maailman mystisimpään paikkaan eli aivoihin. Traileri jotenkin antoi odottaa jotain ihan odottamatonta, joten siksi pieni mieleni jopa hitusen pettyi näihin trailerien antamiin odotuksiin.

Pääosassa elokuvaa toimiva Ilo tunne on ulkoiselta olemukseltaan varsin piristävä Sinisessä tukassaan. Kaikki nämä tunteet olivat kivoja väriläiskiä, vaikka Inho tuntuu jäävän kaikista eniten takaa-alalle. Riley ei selvästikkään ole tarpeeksi inhottava. Oisin lopussa odottanut hänen karkaamisideansa takia inholta enemmän ruutuaikaa (vaikka sikäli se ei haittaa, sillä en hänen suomiäänestään Pamela Tolasta pidä enää lainkaan).  Ilo saa hahmona pidettyä hyvin tunnemaailman paketin kasassa, mutta tuntui ikävältä, kun hän koitti kokoajan määräillä muita tunteita ja vähättelevän Surun tärkeyttä. Suru muuttuikin elokuvan aikana suosikkitunteekseni ja hän mielestäni sai sen elokuvan tärkeimmän roolin. Pidänkin elokuvan yhtenä tärkeimmistä opetuksista sitä, mihin kaikkeen surua tarvitaan elämässä ja kuinka suru ei ole lainkaan paha asia.
Inside Out - elokuvan suomijuliste
Pixarilta on tullut nähtyä paljon huumoria elokuvissaan ja tässä sitä eniten antoi nuo kurkistukset muiden hahmojen tunteisiin. Äidin mielessä pyöri vain uima-allaspoika, isällä jalkapallo, opettajalla lähimmät lomat ja pellellä kuinka huonosti teakista valmistuttuaan saanut töitä. Viimesimmästä meikä sai kyllä parhaimat naurut. Rileyn päässä eri tunteet olivat muodoiltaan eri näköisiä, mutta muistaakseni isän päässä kaikki tunteet oli kiukun näköisiä, mutta erivärisiä. Tästä jäinkin sitten pohtimaan että onko isä sitten normaalia iukkuisempi kuin muut. Äidin päässä taas hahmot ovat pyöreitä, lämminhenkisiä ja silmälasipäisiä. Onkohan niin että jokaisen hahmon tunteet muodostuu jonkun ydintunteetn ympärille, vähän niinkuin ne ydinmuistot?

Pidin tätä muistojen tallettmaista vähän sekavana ja liian teknisenä. Luulisin muistojen enemmänkin leijailevan päämäärättömästi päänsisällä, eikä että niitä arkisotidaan tosi tarkasti ydinmuistoiksi tai lajitella niin, että joku muisto on iloinen, toinen kiukkuinen ja kolmas inhottava. Vasta elokuvan lopussahan muistoista tuli monitunteellisia. Minusta se oli aika koskettavaa, kun ensimmäinen ilosuruinen tunne tallentui Rileyhyn hänen halatessa karkumatkan jälkeen vanhempiaan.

Muisto"pankit" (vai miksi niitä nyt kutsuttiinkaan) oli luotu kyllä upeasti ja mielikuvituksekkaasti mm. Rileyn unelmien poikaystäväja se mielikuvitusystävä. Minttupurkkalaulu tuli nauruksi ihan puskista ja voin vain kuvitella kuinka omatkin aivoni vähän väliä laittaa jotain hassua aivan ihme tilanteissa pyörimään. Unituotantoa pidin jo aika uskottavana, kaikki päivän tapahtumat kertautuivat siellä ja ihan yllättäen vanhasta painajaisesta unen sekaan hyppäsi herättämään pelle. Omat uneni ovat usein yhtä sekavia ja hassuja. Tämä musta syvä kuilu, minne vanhat muistot heitettiin tuntui jotenkin hyvin surrealistiselta ajatukselta, enkä oikin päässyt sen ideasta kiinni.

Kävin katsomassa elokuvan 3Dnä ja suomeksi dubattuna. Valitettavasti 3D ei minusta tähän antanut oikein mitään erikoista, perus tietokoneanimaatio osaa jo itsessään antaa hiukan syvyyden tunnetta, eikä tämä sitä valitettavasti lisännyt. Hahmot olivat kauniita, ihmiset uskottavan ihmisiä ja tunnemaailma mukavan värikylläinen. Ihmismaailma oli pidetty tarkoituksella "harmaampana" kuin tunnemaailma, mutta minua se ei haitannut. Päinvastoin, oisin ehkä sitä puolta halunnut nähdä enemmän lisää, enkä tätä tunteidentappeluhuumoria, mitä välillä Rileyn päässä liikkui. Oliko se nyt mielikuvitusmaailmassa, jossa Ilo, Suru ja miIelikuvitusystävä  Bing-Bong koittavat mennä oikotietä ja jumittuvat sinne, hahmot muuttuvat kolmiulotteisesta kaksiulotteiseksi ja siitä vielä yksiulotteiseki. Tämä ilmiö oli mielestäni erittäin jännä 3D elokuvassa ja halausin tästä aiheesta mieluusti joskus jonkun lyhärin nähdä.

Suomidubista tykkäsin paljonkin, mikään ei särähtänyt pahasti korvaan ja vaikka kaksi ääntä tunnistin sieltä ihan liiankin helposti. Minka Kuustonen oli niin ilmetty Ilo, mutta hyvällä tavalla. Unituotannon johtajan tunnistin heti Ulla Tapaniseksi, hänen äänestään ei voi erehtyä.
Riley vanhempiensa turvallisessa syleilyssä
Mikä sitten oli vikana kun odotukseni ei täyttynyt? Omalla tunnetasollani tämä ei antanut niin paljon, mitä ehkä muille. Olin etukäteen kuullut kaikilta niin paljon positiivisa kehuja, että ihan nekin vain antoivat odottaa jotain upeinta ikinä. En tässä kuitenkaan samaistunut mihinkään hahmoon valtavasti, kuten vaikka Toy Story 3 elokuvassa, huumoria eikä hellyyttä  ollut yhtä paljon kuin Monsterit Oyssa, eikä visuaalinen ilme ollut yhtä tyylitelty kuin Rottatuillessa, siksi ehkä jäi pettynyt maku. Oltiin keskitytty liikaa tähän mielikuvitusmaailman visualisoimiseen ja liian tietokonemaiseen muistojentallennukseen, kuin itse tarinaan. Ihmisen aivot kuin eivät ole kone.

Plus vielä tuo alun Laava lyhäri: en voinut sietää sitä. Olen katsonut Pixarin lyhärikokoelmat ja mielestäni tämä Laava oli huonompi kuin yksikään niistä. Juoni oli suoraan Blue Umbrellasta ja se laulu suomeksi oli ihan järkyttävä, niin se käännös kuin laulajatkin. Ei iskenyt minuun, ei sitten yhtään. Tulivuoret hahmoina eivät olleet kiinostavia.

lauantai 5. syyskuuta 2015

Harry Potter ja Salaisuksien Kammio

Salaisuuksein kammio on suoraa jatkoa ensimmäiselle osalle Viisasten Kivi ja tämä on todella uskollinen, sanoisinko jopa uskollisin kaikista Potter elokuvasovituksista. Kun ensimmäisessä osassa luotiin vasta Pottermaailmaa, niin tässä ei enää käytetä niinkään aikaa sen esittelyyn, mutta rytmi pysyy edelleenkin yhtä rauhallisena, mitä aikaisemmassa osassa. Toisaalta, tässä näyetään muutama uusi velhopaikka, joihin tullaan palaamaan myöhemmin, kuten Weasleyiden Kotikolo sekä Iskunkiertokuja ja taas näitten esittely on tehty hyvin rauhallisesti. Minua häiritsee paljon se, kun Harry, Ron, Fred ja George ovat lentäneet Likusteritieltä Kotikoloon ja he menevät taloon sisään, itse Weasleytkin katselevat ja ihmettelevät kotiaan. Ymmärrän kyllä Harryn sitä ihmettelvän, mutta ei näiden punatukkien sitä tarvi tehdä, nehän on asuneet siellä koko elämänsä. Kotikolo on aivan lumoavasti tehty ja kuvaa juuri sitä miksi sen olin lukiessanikin kuvitellut.

Harry Potter ja Salaisuuksien kammio elokuvan mainosjuliste
 Kirjassa esitellään paljon lisää uusia hahmoja, jotka ovat tärkeitä juonen kannalta ja tietenkin ne ovat myös osassa elokuvaa. Muutama hahmo, kuten Colin Creevey ja Justin Finch-Fletchley on esitelty kyllä todelllä hätäisesti ja tuntuvat juuri sellaisilta hahmoilta, että he oisi jätetty kokonaan elokuvasta pois, elleivät he olisi olleet kangistumisen kohteita. Cornelius Toffee piipahtaa tässä myös pikaisesti, mikä taas mielestäni ei olisi ollut välttämätöntä. Lucius Malfoy olisi voinut ihan hyvin kertoa tämän asian ja Cornelius näkyä vasta seuraavassa osassa. Lucius Malfoy esitellään Säilä ja Imupaperissa aivan valloittavasti ja jos edellisessä elokuvassa rakastuin Severuskeen, niin tässä ihastuin kyllä Luciukseen. Jason Isaac varastaa valkoisella peruukillaan ja vilpittömän pahalla katseellaan minut kokonaan. Hän tosiaankin on uskottava ilkeän Dracon isukiksi. Dobby kotitonttu on luotu aivan yltiöihanasti. Suomalaisen kirjan kanteen on Mika Launis tehnyt niin kuvottavan huononon kuvituksen ja valitettavasti kun kuvittelin Dobbyn lukiessa sellaiseksi, niin en hahmosta pitänyt lainkaan. Tämä elokuvasovitus Dobby on hurmaava jättisilmillään ja käheällä äänellään, tämä kyseinen ääni luo Dobbylle valtavasti inhimillistä persoonaa. Arthur Waesley on juuri niiin lämminhenkinen ja huumorillinen hahmo, mitä aina kuvittelin. Ginny taas on tässä laitettu todella takaa-alalle, eikä hänen lapsuudenihastusta Harryyn vielä näytetä, vaikka pitkän sarjan juonikuviossa pidän tätä tärkeänä seikkana. Bonnie Wright on vielä ihan suloinen pikku Ginnynä, mutta hänen vahentuessa hahmosta tulee entistä tylsempi. Gilderoy Lochart taas vallottaa valkokankaan, niin huumorillisesti kuin pitääkin. Ihanaa, ettei tätä hänen esittelyään leikattu pois: Merlinin ritarikunta, kolmas luokka ja Me Noitien viisinkertainen hurmaavimman hymyn palkinnon voittaja. Vorokin näkyy tässä Norriska kissansa kanssa pikkuisen enemmän kuin aikaisemmin, ja hänen taskuvaraslookkinsa on hieno.

Draco pojan isukki Lucius Malfoy
Salaisuuksien kammion avautuessa tarina saa pikkuisen synkemipiä sävyjä mitä Viisasten Kivessä. Mitään perusoppitunteja ei ehditä nähdä oikein ollenkaan, kun juoni on niin vetoissaan salaisuuksien kammion avaamisesta, ettei mitään tärkeää jää siitä puuttumaan. Tarina tässä kulkee makuuni jopa liian suoraviivaisesti eteenpäin, eikä eroa kirjaan tosiaankaan ole. Siksi tämä on kirjaa tuntevalle tämä elokuvasovitus voi olla hitusen tylsä teos. Taikaolentoja tulee esille enmmän ja tekijät ovat oikein päässeet mässäilemään ilkiöiden, hämähäkkien ja altruunojen teolla. Tälläiset hahmot ei itseäni niinkään kiinosta ja yleensä kohtauksia näiden otusten kanssa pidän vähän tylsinä. Feenikslintu Faveks on ehkä sympaattisin taikahahmo tässä, sillä omat kuvitelmani Feeniks linnuista on perustunut Muumilaakson tarinoiden jaksoon, eikä Feenikslintu siinä ole kovin kaunis.

Lapsinäyttelijät ovat kehittyneet valtavasti ensimmäisen elokuvan kuvauksista. En kuule missään vaiheessa keneltämään mitään paperista tekstiä, vaan he osaavat sulautua hahmoihin ja antaa heille jo kunnolla tunnetta. En tosin ymmärrä, miksei Hermione lopussa halannut Ronia samalla tavalla kuin Harrya. Kolmikko on yhtä tasa-arvoinen toisilleen ja tuon halauksen puuttuminen saa kuvittelmaan, että Ron ja Hermione eivät arvosta toisiaan yhtä paljon kuin Harrya. Kuvaukset lasten tuon murrosiän aikana ovat siinä mielessä vaativia, että hahmot kasvavat kokoajan, heiltä lähtee lapsenpyöreys pois ja monilla on äänenmurros jo kovin kehittynyt. Elokuvan kohtauksiahan ei kuvata järjestyksessä ja siksi välilä huomaankin, että Draco elokuvan keskellä kuulsotaa nuoremmalta kuin alussa ja Ronilla on pyöreämmät kasvot loppujuhlisa, kuin Murjottavan Myrtin vessassa monijuomalientä valmistamassa. Hahmot tosiaankin kasvavat roolien mukana ja tuovat niihin enemmän omaa itseään kuin ennen ja tekevät hahmoista persoonallisempia kuin aemmin. Ron ja Draco varsinkin nousee suosikkihahmojeni joukkoon, Tom ja Rubert saavat luotua hahmojansa tässä aidommin uskollisemmin esiin, kuin aikaisemmin.
Salaisuuksien kammion aikaan alkoi nettiyhteys meidänkin talossa toimimaan ja tämä kuva on ollut tallennettuna jostain Warner Brosin sivuilta jo silloin. Jos opiskelisin Tylypahkassa, kuuluisin ihan varmasti Luihuiseen ja hengailisin Dracon kanssa samoissa piireissä.
Salaisuuksen kammion voi vielä laskea perhe-elokuvaksi, toisin kuin sitten seuraavia osia. Elokuvan ikäraja on k11 ja ymmärrän hyvin, että muutaman vuoden nuoremmat katsojat aikoinaan pääsi katsomaan tätä vanhempiensa kanssa elokuvateatteriin. Vanhemmat ei kuitenkaan aina tajua, miksi ihmeessä ikarajat on keksitty, silä kun olin itse tätä katsomassa elokuvateatterissa, niin samassa näytöksessä oli joku niin järjettömän ajattelematon äiti, että toi sinne niin pienen lapsen, joka ei osaa lukea ja mitä tämä äiti teki: luki lapselle ääneen koko elokuvan tekstityksen ja voitte vain kuvitella kuinka sellainen häiritsi muita katsojia! Jos elokuvaa ei ole dubattu, niin sillon on minusta itsestään selvää, että tämä ei ole sopiva lapselle joka ei osaa lukea. Minulle on ihan sama lukeeko mamma tekstejä kotona, kun kattelette tätä, mutta herranjumala yleisessä elokuvateatterissa jossa olin n.50 katsojaa ja kaikki on makasaneet lipun saada  nauttia elokuvaelämyksestä ja yks pöljä häirtsee tätä koko 2 ja puolituntista, voisi siinä jo vähän miettiäkkin. En itse suosittele todellakaan Pottereita vaikka 6-vuotiaile, sillä sen teemat ja maailma on sen verran jännittäviä ja hirviöotuksia on tässä paljon, kuten hämäkäk ja basiliski. Se lapsi voi kyllä uskaltaa katsoa tämmösen jäänä elokuvan tuttujen ihmisten ympäröimänä turvallisissa oloissa ja siksi pidänkin tätät perhe-elokuvana. Ärsyttää vaan suunnattomasti tuollainen välinpitämättömuus muita katsojia kohtaan. Viime aikoina en ole onneksi vastaavia tapauksia nähnyt, mutta nykyajan ilmiönä on tullut elokuvateatteriin nämä kännykkähäiriköijät. Kun vierustoveri räplää älypuhelinta, niin mulla ainakin silmiin tulee ärsyttävä häiritsevä valo ja sanonkin siitä aina kipakasti niitten käyyäjille. Onneksi on aina viesti mennyt perille.