Onnelin ja Annelin Talvi

Onnelin ja Annelin Talvi on itsenäinen jatko-osa viime syksynä ilmestyneelle Onneli ja Anneli elokuvalle. Se voitti Jussin parhaasta pukusuunnittelusta, eikä minusta suotta. Elokuva hurmasi minut ihanilla yksityiskohtaisilla lavasteillaan ja runsaalla, lapsellisella ja mielikuvituksellisella puvustuksellaan. Ensimmäisen elokuvan juoni ei vaan minua vakuuttanut ja varsinkin aikuisten roolisuoritukset oli minulle pettymyksiä.  Tingelstiina ja Tangelstiina oli liian lapsellisia hahmoja, ettei aikuisena niistä pystynyt nauttimaan ja Samuli Vauramon esittämä Arska oli liian ilmiselvä pahis. Onnelista ja Annelista pidin suunnattomasti ja Jaakko Saariluomen poliisista. Näillä ensimmäisen elokuvan kokemuksilla odotin Onnelin ja Annelin Talvesta kaunista, mutta yksinkertaista tarinaa.

Onnelin ja Annelin Talvi elokuvan mainosjuliste

Onnelin ja Annelin Talvi alkaa siitä, kun tytöt leikkivät pihallansa. He tervehtivät nykyään naapurissa asuvaa Urho Ulpukkaa ja tämän vaimoaan, sekä matkoille lähtevää Tingelstiinaa ja Tangelstiinaa. Kotia mennessään he tapaavat pikkuautossa ajavan Vaaksanheimojen perheen. Perhe on joutunut autokolariin ja hakevat tytöiltä apua, kun he etsivät tytöillekkin asuntonsa myynyttä Rouva Ruusupuuta. Onneli ja Anneli majoittaa Vaaksanheimolaistenperheen nukkekotiinsa ja he viettävät yhdessä ikimuistosta talvea ja pikkujoulua. Tarinan pahiksena tällä kertaa toimii ensimmäisestä elokuvasta tutun Arskan (joka on nyt automekaanikko) naisystävä.

Juonellisesti vanhemmalle katsojalle Onnelin ja Annelin Talvi ei antanut mitään syväluotaavaa opetusta. Vaaksanheimolaset oli "kutistettu" hyvin ja he aina puhuivatkin siitä, kuinka pienet pitää ottaa huomioon ensin. Elokuvan tärkein ja alleviivaavin opetus olikin Putti Vaaksanheimon suusta "En ole mikään joku, olen Putti Vaaksanheimo!". Putin kohdalla tapahtui myös hahmon suurin kasvutarina, ei pelkästään fyysisesti, vaan myös henkisesti. Heti elokuvan alussa Putti valitteli pienuuttaan, mutta lopulta isoksi kasvaessaan halusi taas olla oma Putti itsensä. Vaaksanheimolaiset olivat erilaisia muihin ihmisiin verrattuna pienuudellaan ja siksi he joutuivat usein muuttamaan isojen ihmisten välinpitämättömyyden takia. Pientä pakolaisteemaa tähän oli haettu taakse, mutten sitä paljoa löytänyt.

Onnelin ja Annelin talo kauniissa talvessa. Vaaksanheimolaiset etsivät Rouva Ruusupuuta

Vaaksanheimolaiset oli tämän uuden elokuvan mieleenpainuvimpia hahmoja ja elokuva keskittyi ihan täysin niihin, paljon enemmän kuin itse Onneliin ja Anneliin. Vaaksanheimon perhe näytteli loistavasti; herra (Joonas Saartamo) oli kokoajan todella kaino, rouva (yksi uusi suosikkinäyttelijäni Anna-Leena Sipilä) hellä ja huolehtiva, mummo (ikisuosikkini Leena Uotila) persoonallinen, äänekäs ja poikkeuksellisen notkea ja pikku Putti Vaaksanheimo ihana perheen esikoinen. Tykkäsin valtavasti katsoa, kuinka Onneli ja Anneli piti heistä huolta ja nämä elelivät pienessä nukkekodissa.

Vaaksanheimolaisten, ihanan Onnelin ja Annelin, poliisi Urhon ja rouva Ruusupuun hahmojen liäksi tämä elokuva veti mukaansa uskomattomilla kuvauksillaan. Talvi oli ihanan sinertävä ja valkoinen. Jouluvalot oli esillä, käytiin joulutorilla ja alussa näkyi jopa pieni valloittava poni. Onnelin ja Annelin talo oli taas ihanasti sisustettu ja koristeltu jouluisesti.  Hahmojen vaatteet oli todella yksityiskohtaisia ja talveen sopivia, mutten ymmärtänyt tämän Arskan tyttöystävän "nuorekasta" pukeutumista. Hei, ei kukaan pidä legginggsejä keskellä kylmää talvea!

Pikkujouluissa tapahtuva hahmojen lento oli mukava fantasiaelementti tähän elokuvaan ja loi tähän hiukan enemmän taianomaisuutta, kuin ensimmäiseen Onneliin ja Anneliin. Odotukset täyttyi enemmän kuin uskoinkaan.