Juice

Juice Leskinen on minulle rocklyyrikko. Muistan alkaneeni kuunnella Juicea joskus yläaste ikäisenä, kun olin jo innostunut Popedasta ja Eppu Normaalista. Kävin katsomassa Tampereen Työväen Teatterissa Vuonna 85 - musikaalin ainakin pariin otteeseen ja sitä kautta Juicen tuotantokin taisi innostaa. En koskaan ole kuitenkaan Juicea sen kummemmin fanittanut, mutta huomaan siltikin osaavani yllättävän monia hänen kappaleitaan ulkoa. Suosikkini taitaa olla Napoleonin mopo ja Musta aurinko nousee.

Juice elokuvan mainosjuliste

 Juice leffa on osittain fiktiivinen ja osittain faktapohjainen kertomus Juicen elämästä. Heti alussa näytetään kuinka ollaan pikkuveljen hautajaisissa ja että isi käyttäytyy kummallisesti. Pikku Juicelle syötetään silkkaa sokeria ja eikä ihme, että tekarit on hankittu jo varhaisessa vaiheessa. Alun muistoihin palatan takaumana vielä myöhemminkin, joissa nähdään kuinka isä kohtelee äitiä, isän hautajaiset ja kuinka etäinen sihde Juicella on vanhempiinsa ollut.

Juice opiskelee yliopiostossa, käy runoilloissa ja tapaa toisen aatteen miehen Mikko Alatalon. Runoillassa isketään silmät Maria likkaan, joka jääkin pitkäksi aikaa Juicen elämään. Maria kannustaa Juicea lukemaan tekstejään muillekkin ja Alatalolle hän uskaltaa niitä näytellä. Hänellä kun on bändi tiedossa, mutta siinä valitettavasti on jo lyyrikko Harri Rinne. Harri ja Juice alkavat nokitella räpäten lyriikoita toisilleen ja pienen vittuilun kautta Juice hyväksytän bändiin. Pitkät pätkät kuvataan kun yhdessä reenaillaan biisejä, vingutetaan kitaraa ja keksitään lauluja lisää ja tupakki maistuu. Alatalo saa ensimmäisen keikan sovittua Tampereen Yo-talolle ja siitähän vasta tappelu tulee. Eihän heillä ole edes nimeä. Vittuilun avulla sekin keksitään ja keikkajulisteessa seisoo lopula Juice Lestkinen ja Coitus Int. Heinolassa Jyrää ei heti vakuta keikalla yleisöä, mutta kyllä pikkuhiljaa fiilis alkaa nousemaan. Sinkut laitetaan radioon, mutta ei edes Suosikki lehti innostu siitä. Vastineeksi Juice tekee pienen vittuilu laulun Jyrki-boy, joka on omistettu Suosikin sen aikaiselle päätoimittajalle Jyrki Hämäläiselle. Muittenkin laulujen taustoja avataan kun Napoleonin mopo keksitään ja Marilyn tulee päähän huussissa istuessa. Mitä enemmän tulee kappaleita, sitä enemmän on keikkoja, julkisuutta, tupakkaa ja viiniä.

Juice Leskinen & Coitus Int. keikalla

Juice ja Maria ovat alusta asti ollut yhdessä. Maria haaveilee ulkomaanmatkasta, mutta joutuu aina nurkkaan joka hetkellä, kun Juice on esillä. Hän ei enään jaksa olla se rokkarin vaimo, jonka mielipidettä ei enään edes kysytä. Kun äijä on kotona, hän on aina kännissä. Näin Maria kilahtaa Juicelle ja pieni ero saadaan aikaan. Juice ei enään edes välitä. Saman tien häenllä on uusi mirkku kainalossa ja kun se tuodaan kotia, niin ihmetellään mitä entinen akka täällä vielä tekee, eikö pitänyt lähteä. Sillon Maria tunnusta odottavansa lasta. Pienokaisen synnyttyä vauva-arki ei Juicelta ihan suju, mutta yhdessä yritetään selviytyä, vaikka Maria on jo ihan kyrsiintynyt. Välillä hän jopa koittaa lötyää lohtua Harrista, jonka kanssa on aiemmin heilastellut. Juicella ja Harrilla on viileät välit, kun kesken Yo-talon myöhemmän keikan he tekivät kunnon vittuilubätlen toisistaan ja erkaantuivat eri bändeihin. He yrittävät myöhemmin vielä löytää sovintoa, mutta kun Juice mainitsee tapaileensa Harrin avokkia on välirikko lopullinen.

Juice on entistä enemmän viinaan menevä, eikä pysty huolehtimaan tyttärestään Johannasta. Isojen riitojen päätteeksi Maria ja Johanna muuttavat kotoansa pois. Juice eristäytyy kitaran, viinipullon ja tupakan äärelle. Hän pitää pientä keikkataukoa, sillä saa ravintolassa sairaskohtauksen. Sairaalassa todetaan että maksa on mennyt, syynä liika juopottelu. Juice kuitenkin tauon jälkeen esiintyy pikku klubilla, jonne Maria saapuu häntä katsomaan. Juice esittää siellä kappaleensa Rakkauden haudalla, jonka sana pelasta tuo Marialle muistoja mieleen. Heidän ensitapaamisessaan runoillassa Maria esitti kirjoittamansa runon Pelasta. Maria ei kuitenkaan enään pelasta Juicea, vaan häipyy katkerana. Elokuva päättyy Juicen keikkabussiin, jossa otetaan vielä vähän lisää viiniä.

Nuori Mikko Alatalo

Elämänkerta elokuvana pidän Juicesta. Siinä ei ole liikaa henkilöhahmoja, eikä heidän taustojaan tarvitse tietää etukäteen. Jos en aikaisemmin äitini kautta olisi tiennyt, että Juice Leskinen ja Mikko Alatalo olivat aikoinaan samassa bändissä, olisin jopa ollut järkyttynyt, sillä heidän musiikkityylinsä ovat niin erilaiset. Minulle Mikko Alatalo edustaa ainoastaan Känkkäränkkää ja Maalaispoikaa. Antti Tuomas Heikkinen esittää kuitenkin todella uskottavasti nuorta Mikko Alataloa. Tukan malli ja silmälasit tekevät paljon. Riku Niemistä en olekkaan aikaisemmin draamassa nähnyt ja minulla olikin kovat epäilykseni häneen Juicena. Olen kuullut, että Nieminen on luonnossa aika mulkku jätkä, joten siinä mielessä hän sopii Juiceksi, joka ei myöskään tietääkseni ollut kauhean mukava ihminen. Elokuva antaa piirteitä siitä, että Juice on aika perfektionisti. Hän haluaa olla paras lyriikan tekijä. Vähän kliseisesti viiniä ja tupakkaa kuluu paljon, mutta voimme olettaa, että niin kului kyllä aidolla Juicellakin. Nieminen on todella osannut uhrautua roolii, sillä hän on ensin leffan alussa todella tikku ja Juicen vanhetessa paksunee enemmän ja enemmän. Ei pelkästään keksikroppa, vaan myös posket ja kalju läskistyy. Mitä vanhemmaksi Juice käy, sitä enemmän Riku Nieminen näyttää siltä Juicelta, jonka kuvia olen nähnyt. Elokuvan kappaleet on kaikki näyttelijöiden laulamia, joten olen yllättynyt, kuinka Nieminen on opetellut kuulostamaan Juicelta. Ei Nieminen kyllä laulaa osaa, mutta ei kyllä Juiceakaan äänen takia kuunnella. Pekka Strang on Juicen vastapari Harri Rinne ja luo habituksellaan eniten olemusta, että ollaan 70-80 luvulla. Hän vetää roolinsa hyvin, mutta hänen puheensa on välillä liiankin matalaa kuunneltavaa, niin että sanat puuroutuvat. Juicen vaimo Maria on kirjoitettu useisa eri Juicen vaimoista. Mariaa esittävä Iida-Maria Heinonen on oikein hyvä ja luonteva, mutta hänen kasvoistaan puuttuu jokin pieni persoonallisuus. Juicen äitiniä vilahtaa Anna-Leena Sipilä, mikä on aina kiva näky, mutta Juankosken murteella puhuminen särähtää vähän liiankin voimakkaasti korvaani.

Juice vanhana ja viinaan menevänä

Elokuva on kokonaan kuvattu filmille. Se tekee kuvasta todella rakeisen, jopa likaisen. Jos en tietäisi, että valmistusvuosi on 2018 luulisin elokuvan olevan vuodelta 1995. Niin hyvin se on saatu vanhemman näköiseksi. Filmille kuvaus on antanut yhden lisäaspektin elokuvaan, sillä sen avulla todellakin pääsee tuonne 70-80 luvun taitteeseen. Ulko- ja baarikuvissa on paljon blurrausta, ettei nykyajan taulut ja merkit näy, mutta filmillä blurraus ei niin paljon häiritse. Vertaa Vuonna 85-elokuvaan, tämä 80-luku toimii huomattavasti paremmin. Vuonna 85 kun digitaalinen rakennuksien poisto on liian näkyvää. Kaikki hahmojen vaatteet, tavarat ja lokaatioit huokuu aikaansa, joten näissä on kyllä onnistuttu. Matkatoimiston ikkuna on lavastettu yksinkertaisesti, Juicen kodissa on vanhoja kalusteita ja autot ovat myös aika pieniä. Kun elokuva siirtyy 70- luvulta 80-luvulle niin sisustus muuttuu sen mukanaa. Ruskea lähtee pikku hiljaa hillitympään sävyyn. Yksi elokuvan tehokeinoja oli leikata aina Juicen kotiin keittiön makkarapannun kautta. Tämä oli jotenkin hassu, mutta kuitenkin oivallinen ja persoonallinen leikkaustapa. Rasvanen makkara tirisi oikein katsojan korviin, että voin melkein haistaa sen. Myös Juicen ja Marian tappeluvaiheessa ollaan osattu hyvin kuvata riidan ahdistus Johanna lapsen kautta. Yleisökään ei halua kuulla minuuttitolkulla huutoa ja kiroilua, joten Johannan korvien tinnityksen kautta näytetään, kuinka pahasta riidasta on kyse.

Juice elokuva ei ole kuiteskaan täydellinen. Siinä on aivan liian pitkiä pätkiä tätä alun keksitään nyt yhdessä biisejä, juodaan viinaa ja poltetaan tupakkaa - kohtia, sekä kiertueita joissa Juice laulaa yleisön edessä. Vaikka kestoltaan Juice on perinteisen kotimaisen leffan  pituinen, niin nämä kohdat jotenkin puuduttivat, koska ne jankkasivat paikallaan eikä vieneet juonta tarpeeksi eteenpäin. Juicen tulen hankkimaan kokoelmiini, mutta vuoden 2018 kotimainen leffatapaus se ei kuitenkaan ollut. Mainitaan nyt vielä sekin, että pääsin itse osallistumaan Juice leffan tekoon, kun toimin ensimmäistä kertaa avustajana. Lopputeksteissä nimeni vilahtikin ja tarkkasilmäisimmät voivat huomata minut yleisässö kun Heinolassa Jyrää enismmäisen kerran

Dc Extended Universe - Aquaman

Dc elokuvia aloin alunperin seuraamaan vähän avomieheni painostuksen alaisena, mutta Suicide Squad ja Wonder Woman kyllä yllättivät niinkin paljon, että voisin itseni jo jonkin sortin Dc supersankarifaniksi kutsua. Aquaman sai kinnostus pisteet heti vähän heikossa Juictice Leaguessa, jossa Jason Momoa kyllä vie monessa kohdssa huomioni. Uskoin kyllä Aquamanin oman soolo elokuvan viihdyttävän minua, mutten osannut kuvtellakkaan, että Jason Momoalla on todellakin nin valtava karisma. Kun elokuvasta oli paljastunut ensi-iltajuhlien aikaan nettin Jason Momoan vetämä hawajilaistanssi aloin odottamaan merimiesseikkailua entistä kovemmalla innolla. Kävimme mieheni kanssa katsomassa Aquamanin ensi-iltapäivänä 3D:nä Tampereen Plevnan Scape salissa, mikä on ainoa ja oikea näytöspaikka tälläiselle spektaakkelille.

Aquaman elokuvan mainosjuliste

 Arthur Curry eli alias Aquaman on puoliksi ihminen ja puoliksi merenelävä. Hänen äitinsä on merten kuningatar  Atlana ja isä majakanvartija. Elokuva alkaa luontevasti Aquamanin syntymällä tähän maan ja meren väliseen liittoon. Arthurin vanhemmat ovat suloinen näky alussa, mutta Arthurin synnyttyä kuningattaren täytyy palata mereen. Arthurin isä odottaa joka aamu laiturilla milloin Atlana palaa. Arthr elää lapasuuden malla, teini-ikisyytensä pinnan alla ja aikuisena hän hauaisi lähes unohtaa kaiken vesivoimansa. Itse tämän elokuvan tarina sijoittuu Justice Leaguen jälkeen, kun Aquamanista on tullut eräänlainen kuuluisuus. Baarissakin halutaan ottaa selfieitä. Pinnan alla kuitenkin kuohuu, sillä Aquamanin entinen tuttu Mera tulee hakemaan apua. Arthurin velipuoli, Atlantiksen kuningas Orm, meinaa pistää sodan pystyyn, sillä hän on katkera siitä, että ihmiset tuhoaa maailman meret. Jos hän tastelussa voittaa Aquamanin, Ormista tulisi Merimestari. Arthurin täytyy ottaa haaste vastaan, ettei sotaa maan ja veden välille syntyisi. Aquaman taistelee Ormia vastaan, mutta heidän voimansa ovat aika tasaväkiset. Niinpä Arthur lähtee Meran kanssa etsiään kolmikärkeä, jonka avulla voi oittaa Ormin. Vastaan tulee yllttäviä mutkia, kun Ormin  sotajoukot ja nykyaikaninen teknologinen merirovo Blackmanta (jonka isän Aquaman tappaa lefan alussa) tulevat tielle joka mutkassa. Saharan autiomaan ja Italian kautta löydetään reitti oikean kolmikärjen luokse ja siellä Arthur kohtaa yllätyksen, äitinsä Atlnan. Hänlle kun on aina sanottu, että hänen Atlana on tapettu. Atlanan ja Meran kannustuksen avustuksella Aquaman saa kolmikrjen itselleen haltuunsa ja tämän avulla voittaa lopulta taistelun Ormin kanssa ja saa siinä samassa Merankin itselleen, joka oli luvattu Ormille. Kun elokuva on loppumassa niin Orm ja Blackmanta, jokta toimivat elokuvan pahiksina, jäävät molemmat eloon. Tästä on hyvä synnyttä uutta jatko-osaa Aquamanille, mikä varmasti on joskus tulossa. Yksi viimeisimpiä ja ihanimpia kohtauksia on kuitnekin se, ku Arthurin isä ja äiti kohtaavat pitkästä aikaa majakan laiturilla.

En odottanut, että Aquaman olisi ollut näin visuaalista karkkia. Merenalaiset kohtaukset eivät olleet pelkkää sinistä vettä, vaan kaikki kalat ja kasvillisuus ja valotus ovat todella herkkua silmille. Sieltä löytyy kauniita visuaalisia kikkoja, joita en edes pystynyt rekitötöimään näin yhdellä katsomiskerralla. Kun veden alla ollaa pitkiä aikoja, niin maan pinnalla olevat maisemat kanssa hehkuvat. Vaikka maalla ollaan aika neutraalisti, niin Saharan autiomaan kuivaa hiekka ja Italiassa vietetty kaupunkihetki ovat kivoa vastakkain asetteluita. Arthurin isän majakka ja sen lähitölä oleva baari taasen huokuvat kotoisuutta. Elokuvan musiikki on jylhää, mutta sen kummemmmin se ei omaan mieleni jäänyt. Visuaalisia tehosteita on valtaasti, mutta edelleenkin taistelukohtaukset tuntui minusta aivan liian pitkiltä. Ne ovatkin minun milestäni elokuvan suurin heikkous, kun ei olla osattu karsia. Vähän myös karsastin elokuvan liikaa teknologiamaisuutta, kun Blackmantan merirosvous ei ollut sellaista perinteistä piraattimeininkiä, vaan taistelua teknologisten aseiden kanssa. Atlantiksessa kanssa osattiin käyttää vaikka ja mitä vempeleitä, mitä vähäsen vierastan. Toisaalta alkuperäissä Atlantis myytissä mainitaan, että Atlantiksen asukkaat ovat äärimmäisen kehittyneitä teknologian suhteen, joten siksi sen voin vielä hyväksyä.

Aquaman baarissa

Aquaman eli Arthur Curry eli Jason Momoa on aivan uskmaton tässä pääroolissaan. Äijällä on asenne, karisma, matala äääni, sopivan kuiva huumori ja mitä ihanin tukka. Eikä lihaksissakaan valittamista ole. Ihmettelen vain miksi niitä piti peittää paita niin monessa  kohdassa? Kyllä Aquaman nousee nyt suosikki supersankarikseni Batmanin ohelle. Mera eli Audrey Hebren eli Johnny Deppin ex-naisystävä on ihan kivan näköinen merenneito  punaisssa tukassaan, joka tuo minulle vahvasti mieleen Disneyn Arielin. Hänen hahmonsa on kuitenkin vähän kaksipiippuinen; välillä hän toimii vahvati itse ja välillä taas on niin neito pulassa. En myöskään ihan ymmärtäynt näitten hahmojen rakkaus suhteen syntymistä, sillä Mera ja Aquaman ovat aika lailla toistensa vastakohtia ja piikkittelivät toisiaan kokoajan pitkin elokuvaa. Noh, vastakohdat täydentävät toisiaan. Muistakin näyttelijöistä tykkäsin, mutta Aquamanin äitiä Atlantaa esittävä Nicole Kidman on vähän liian ohut hahmo. Myös se häirtisi, ettei hän olltu vanhentunut yhtään, niin kuin Arthuri tai hänen isänsä.

Aquaman on ihan ansaitusti saanut omaan elokuvansa, joka on kirjaimellisesti viihdettä. Atlantismyyttiä syvennetään kivasti ja luonnosuojeluteema on tärkässä osassa sodan julistuksesssa. Kuitenkin tämä elokuva antoi minulle eniten tyhmän kankean huumoria,  Jason Momoanis karismaa ja hiusten liehuntaa veden alla.    

Disney Klassikot 23: Pelastuspartio Bernand ja Bianca

Bernand ja Bianca on siitä harvinainen vanha Disneyn klassikko, että sitä meillä ei ollut lapsena videolla. Olen nähnyt elokuvan ensimmäisen kerran vasta lähempänä 18-vuoden ikää, joten mitään nostalgiapisteitä tai muistoja minulla ei elokuvasta lapsuusajaltani ole. Kun näin Pelastuspartion ensimmäisen kerran, olin todella yllättynyt sen synkkyydestä, mutta pidin jo silloin elokuvasta kovasti.

Pelastuspartion mainosjuliste

 Madame Meduusa on kidnapannut orvon Penny tytön, koska hän haluaa itselleen Paholaisen Silmä- timantin ja timantti on sellaisessa luolassa, jonne aikuinen ihminen ei mahdu. Penny on jo pidempään ollut Pirunpoukamassa eräässä lahonneessa laivassa Madamen apulaisen Nupin vankina. Eräänä yönä hän lähettää pullopostia, jonka löytävät hiiret. Pulloposti päätyy hiirten Pelastuspartion käsiin, joilla on oma hätäkokouksena New Yorkissa. Sinne kerääntyy hiiriä kaikista maailman kolkista. Unkarilainen Pelastuspartion jäsen Bianca haluaa ottaa tehtävän vastaan. Koska Bianca on aika vetävän näköinen hiireksi, hänelle ilmoittautuu kaikki urospuoliset hiiret vapaaehtoiseksi lähtemään mukaan vaaralliselle matkalle. Bianca päättää ottaa kuitenkin parikseen tavallisen talonmiehen Bernandin. Bernand ei ole kovin innostunut lähdöstä, mutta tulee tietenkin mukaan. Bernand on aika pelokas kaveri ja hän on hyvin taikausoinen. Numero 13 tuottaa hänen mielestään pahaa onnea, vaikka se usein tuleekin matkalla vastaan.

Bernand ja Bianca suuntaavat ensin orpokotiin, josta Penny on kadonnut. Siellä Pennyn Rufus kissa kertoo, että eräs nainen jolla on panttilainaamo, on vienyt Pennyn. Rufus on harmillisen pienessä roolissa, mutta muuten suloinen vanha kissa. Suomiäänenä hänellä onkin Matti Ranin, joka tuo oman syvyytensä hahmoon. Orpokodista suunnataan panttilainaamoon, jossa kohdataan Madame Meduusa. Hänessä onkin paljon yhtäläisyyksiä 101 Dalmatialaisen Cruella De Villiin, eikä ihme, sillä tätä roolia alunperin suunniteltiin Cruellalle. Hyvä kuitenkin, että elokuva sai ihan oman pahiksensa. Meduusa puhuu Nupin kanssa puhelimessa ja päättää itse lähteä Pirupoukamalle. Sinne Bernand ja Bianca myös suuntaavat "lentokoneella" eli albatrossilla. Perille päästyään he kohtaavat mukavia metsän eläimiä, jotka haluavat auttaa Pennyn pelastamisessa. Eläimille tekee hankalaa, kun Madame Meduusalla on kaksi krokotiilia apurinaan. Yksi hiiri joka asuu tällä suolla, on saanut suomennoksensa nimeksi Hector, kyseisen laulajan mukaan. Hector pistääkin eläimistä eniten silmään, sillä hänellä on selvästikkin jonkin sortin alkoholiongelmia.

Penny tapaa Bernandin ja Biancan

 Eräänä iltana kun Penny on ykisnään menossa nukkumaan, tulevat Bernand ja Bianca tervehtimään häntä. Penny kertoo heille miksi on vankina ja yhdessä he luovat suunnitelman miten päästä Pirunpoukamalta pakoon. Ensin kuintekin tehdään Meduusan mukaan, eli joudutaan syvälle luolaan etsimään Paholaisen Silmää ja pelätään hukutaanko nousuveden aikaan. Bernand ja Bianca tulevat mukaan luolaan Pennyn taskussa ja yhdessä he löytävät ja saavat timantin mukaansa. Maan pinnalla Meduusan silmät kiiltelee timantin valosta ja apulainen Nuppi menettää hermonsa, koska tietenkin olettaa saavansa puolet löydöstä. Näiden kahden tapellessa alkaa tapahtua. Penny, Bernand, Bianca ja metsän eläimet laittavat hösseliksi. Krokotiilit jäävät hissiin jumiin ja muiden häiritessä Madame Meduusaa ja Nuppia Penny saa Madamen vesiskootterin käyntiin kainalossa nallensa, mihin timantti on piilotettu. Laiva syttyy tuleen ja uppoaa Pennyn ajaessa takaisin orpokotiin. Sieltä hänet onneksi adoptoidaan ja jalokivi lahjoitetaan museolle. Tarina päättyy siihen, kun Bernand ja Bianca ovat lentomatkalla kohti uutta seikkailua.

Koska elokuvasta minulla ei ole mitään lapsuusnostalgioita, niin tuon ajan elokuvana tuntuu, että yksi syvyysaspekti puutuu kokonaan. Pidän kovasti muuten tästä ahdistavasta ja jopa julmasta tunnelmasta, jossa on kokoajan kuitenkin turvallinen luottamuksen valo yllä. Missään kohdassa en pelkää, että jotain kamalaa tapahtuu Pennylle, vaikka itse tapahtumina jotkut kohtaukset ovat ihan kauheita, jopa ahdistavia. Madame osoittaa Pennyä suoraan rintaan aseella ja Penny on yksin maanalaisessa luolassa, joka tulvii vettä. Laivan loppu-uppoaminenkin on hyvin dramaattinen. Siltikin mikään näistä tapahtmista ei saa minulle suuria tunteita pintaan, mikä on elokuvan suurin ongelma. Myös jotenkin menee todella kauan aikaa siihen että päästään itse asiaan, eli Pennyn pelastamiseen.

Bernand ja Bianca sateessa

 Penny on hahmona todella suloinen. Pidän hänen vilpittömyydestään ja hänessä on enemmän luonnetta, kuin Oliver ja Kumppaneden Jennyssä, joka on ulkonäöltään muuten hyvin samankaltainen hahmo. Madame Meduusa on kovin persoonaton, hänen motiivejaan ei edes kerrota kunnolla miksi hän haluaa kyseisen timantin. Ulkonäöltään ja piirrostyyliltään hänestä tulee helposti Cruella mieleen, yhtä lailla on roikkurinnat ja paksua meikkiä. Apulainen Nuppi on todella tyhmä ja hänen fokuksensa on ainoastaan tuoda huumoria ja se kyllä toimii näin synkässä elokuvassa. Pääkaksikkomme jää valitettavasti Pennyn jalkoihin, sillä heidän luonteensa ei ole kovin voimakkaat. Bianca vaikuttaa hienohelmalta, mutta on muuten perushyvä muija. Hänen suomiäänenä on muuten Aristokattien Herttuatar joka jopa lievästi häiritsee minua, sillä jo pelkkä äänikin nostaa hänen hienohelmastatustaan.  Bernand taas on vähän syvempi hahmo. Hän on vaatimaton, änkyttää puheessaan, kävelee söpösti kampatikkailla ja yrittää olla herrasmies, sillä auttaa jatkuvasti Biancaa kynysten yli. Bernand näyttää jo nyt mustasukkaisuuden tunteitansa, mikä taas pohjustaa paljonkin jatko-osaa Bernand ja Bianca Australiassa.

Paholaisen silmä löytyy pääkallon sisältä

Pelastuspartio Bernand ja Bianca ei ole niin musiikintäytteinen, mitä Disneyelokuvilta on totuttu. Siinä on lauluja, mutta mikään niistä ei varsinaisesti jää päähäni soimaan. Elokuvan ensimmäinen laulu on jo alkuteksteissä prologin aikana, kun Penny lähettää pullopostia. Tämä kohtaus luo tunnelman elokuvan pelottavalle, mutta luottavaiselle teemalle. Sillä yksi elokuavn teemojahan on se, että ikinä ei saa luovuttaa vaikka kuinka pelottaisi. Toinen kaunis laulu Uusi päivä huominen soi siinä, kun Bernand ja Bianca ovat lentämässä. Taustalla näkyy kaunis aurinko ja vapaus. Kyseisestä kuvasta tulee minulla hyvin vahvasti mieleen Don Bluthin Fivel- ja Maa aikojen alussa -elokuvat, eikä ihme sillä Don Bluth on ollut tekemässä tätä elokuvaa ennen Disneyltä lähtöään. Hänen myöhemmissä omissa tuotannoissa on tätä samaa tematiikkaa, joten en tiedä onko se hänen mukanaan sitten päätynyt tähän elokuvaankin? Animaatio on muuten hyvin kaunista, varsinkin alun sateen ropina on aivan aitoa. Kokonaisuutena Bernand ja Bianca on hyvä elokuva, mutta ei se helpoin ja nopeasti lähetyttävin Disneyn klassikko, koska itse aihe on aika tylsä.