Lippukokoelma

Lippukokoelma

torstai 30. marraskuuta 2017

Tuntematn sotilas

Myönnän, että koska en pidä sotaelokuvista, niin aikaisempia Tuntemattomia en ole koskaan kokonaan katsonut. Edvin Laineen Tuntemattomasta olen nähnyt pätkiä varmasti peruskoulun historian tunnilla ja Mollbergn Tuntemattoman katsoin teatterialaa opiskellessani. Tai siis meidän piti katsoa, minä nukuin koko elokuvam läpi koska mielestäni se oli helvetin tylsä. Aku Louhimiehen Tuntematon Sotilas on siis ensimmäinen jonka katsoin kokonaan virkeänä hereillä ja vielä leffateatterissa. Aikaisemmat kokemukseni kun olivat Tuntemattomista Sotilaista negatiivisia, niin toivoin Aku Louhimiehen tuoreen version antavan minulle tästä teoksesta poitiivisen kuvan. Ja siinä onnistuttiin.
Tuntematon Sotilas elokuvan mainosjuliste
Tuntemattomassa Sotilaassa kirjaimellisesti ollaan sotimassa Neuvostoliittoa vastaan. Pyssyt paukkuvat ja ammuskellaan pöpeliköissä. Ihmisiä kuolee, päästään välillä eteenpäin valloitusmatkalla ja toivotaan saavan Karjala takaisin. Kun ei olla ampumassa, niin sotilaat viettävät yhteistä aikaa ja ystävystyvät. Vaikka komentajat katselvat sotilaiden huultenheittoa ja iloisenmielistä juttelua pahalla, niin niiden voimilla sotilaat jaksavat taistella isänmaansa puolesta. Tuntemattomasta Sotilaasta en itse löydä varsianista juonta, vaan kerrontaa ja kuvailua sodassa olemisesta. En tiedä onko itse alkuteoksessa eli Väinö Linnan kirjassa oikeastaan juonta,  sillä kirjaa en ole koskaan lukenut. Takakannen olen saattanut silmäillä joskus läpi.  Tarinaa tärkeämpää elokuvassa ovat hahmot, heidän kautta päästään kokemaan sodan kamaluus. Päähahmoja on monia ja toiset ovat isommassa roolissa kuin toiset. Pidän kovasti siitä, että hahmot puhuivat omia murteitaan ja toivat persooniaan esille. Monenkaan sotilaan nimeä ei mieleeni jäänyt, mutta koska kotimaisesta tuotannosta on kyse, niin näyttelijäpärstät olivat meikäläiselle aikas tuttuja. Murteiden puhuminen kuulosti monien hahmojen kohdalla hyvin luontevalta, mutta olisi tarvinnut tekstitykset avukseen. Edes minä, joka on todella tottunut kotiamisten leffojen kattomiseen , ei meinannut millään saada kaikesta puheesta selvää varsinkin kun on murteista kysymys.

Koskela  (Jussi Vatanen) ja Rokka (Eero Aho) ovat vahvimmin elokuvassa esillä ja heidän roolinsa jäi minulle suurimpana positiivisesti mieleen. Jussi Vataselta en ole aikaisemmin yhtä vakuuttavaa draamaroolia nähnyt. Eero Aho ei kuulu suosikkinäyttelijöihini, mutta hänen Rokkansa oli lähes koko elokuvan ajan todella positiivisella mielellä ja sellainen turvallinen hahmo, johon voi luottaa. Rokan perheen näyttäminen oli ihan kiva asia, mutta Paula Vesala ei ollut lainkaan uskottava sota-aikaisen maalaistalon pitäjän akkana. Hän oli ihan liian rimppakinttu ja naamasta liian kepeän näköinen ollakseen uskottava monen lapsen äiti. Koskelalta nähtiin myös vilahdus perhepiiristä ja Kariluoto meni kirkossa naimisiin. Tämä Kariluodon hahmo oli minusta vähän jöpäkkä, niin kuin monet muutkin sivunäyttelijät, jotka eivät kaikki jääneet mieleeni. Aku Hirviniemen Hietanen oli ihan sympaattisen oloinen ja pidin hänen positiivisuudestaan, mutta kyllä järkytyin hahmon kokemasta traagisesta kuolemasta. Omalle pienelle mielelleni se oli varmasti dramaattisin tapahtuma, mitä Tuntematon minulle antoi. Hannes Suomisen Vanhala nousi pitkin elokuvaa yhdeksi suosikkihahmokseni. Hän osasi suhtautua sotaan pirullisella huumorilla ja varmasti juuri sen takia selvisi pitkälle. Noin puolivälissä elokuvaa esittäytyi Honkajoki ja Hauhia, jotka jäivät heti mieleeni. Juho Milonoffin Honkajoki oli mukavasti vakava ja poppari Robinkin pääsi nauttimaan hetken oikeasta elokuvan teosta. Hauhia kuolee pian ensiesiintymisensä jälkeen.

Sotilaat kahvitauolla
Sotaelokuvasta kun on kyse, niin päävihollinen on Neuvostoliitto. Itse Venäläisiä sotamiehiä ei montaa elokuvassa näy ja muutenkin katsojalle on haluttu näyttää enemmänkin se Suomen puoli ja näkemys sodan kulusta. Vastapaino elokuvan sotilaille on isommat päättäjät, joita elokuvassa olivat ainakin Samuli Vauramon esittämä Lammio ja Janne Virtanen, jonka roolinimestä ja tittelistä en saanut selkoa. Nämä tuovat tasapainon meidän hyville sotilaille, joiden puolella katsojat ovat. Elokuva on kuvattu niin, että katsojat ovat tavallaan kokoajan hahmojen takana seuraamassa tapahtumien kulkua. Näin päästään hyvin tuntemaan ja näkemään se kun maa tärisee räjähdysten alla ja puista putoilee lunta lähes katsojankin päälle. Kuvaus on oikein onnistunutta, mutta värimäärittelyssä olisi mielestäni saanut olla rohkeampi. Elokuva on sävyiltään liiankin harmahtava minun makuuni. Luontokuvia tappeluiden välissä onneksi on, sillä ne tasapainottavat muuten räiskintäpainotteista filmiä. Erikoistehosteet ovat ihan uskottavan näköisiä, mutta en nyt tiedä oliko järkeä laittaa rahaa palamaan niiden takia niin paljon, sillä ne eivät kuitenkaan anna ainakaan minulle katsojana mitään. Enemmänkin olin otettu näistä aidonoloisista sotavälineistä, ne loivat minulle enemmänkin tämän sodan uskottavuuden.

Aku Louhimiehen Tuntematon Sotilas on ihan hyvä elokuva. Kestoltaan se on liian pitkä ja olisin reippaasti leikannut ainakin 30 minuuttia pelkkää räjähdyksiä ja ammuskelua pois. Ne ovatkin elokuvan suurin heikkous. Eniten tässä kiinnostaa hahmot ja heidän kertomat tarinansa. Ja sain myös selville itselleni kuka tässä nyt on oikeasti se Tuntematon Sotilas. Jo elokuvajulisteesta tunnistin kuvan sotilaan Max Ovaskaksi (Rat King, Laura tv-sarjan Niko). Elokuvaa katsoessani seurasin hänen hahmoaan tarkasti ja ihmettelin kun äijä selvisi sodasta, mutta tyyppi ei lähes sanaakaan sanonut, enkä minä ainakaan huomannut että hän olisi edes esitellyt itseään. Kuulemma hahmon nimi on Määttä ja minulle kyllä tämä Määttä on Tuntematon Sotilas.

maanantai 20. marraskuuta 2017

Tv-suosikkejani: Salatut elämät

Elokuvien ohessa on tullut monenmoisia televisiosarjoja vuosien varrella seurattua. Jotkut niistä on painautunut ikuisesti mieleeni koskettavien tarinoiden tai herskyvän huumorin takia. Tässä osiossa esittelen suosikkisarjojani ja koitan pohtia, mitkä asiat kyseisessä sarjassa vetoaa minuun, niin että vuodesta toiseen haluan katsoa samoja jaksoja, joita olen niin monen monta kertaa jo elämäni aikana nähnyt. Esittelyssä on nyt suomen ensimmäinen virallinen saippuasarja Salatut Elämät eli Salkkarit.

Pihlajakadun alkuperäiset asukkaat: Laura Kiviranta, Aki Nikkinen, Markus Ekholm, Jenni Vaino, Toni Veijalainen, Katja Vainio, Ismo Laitela, Hanna Salin, Jukka Salin, Seppo Taalasmaa, Ulla Taalasmaa, Silja Salin, Miia Laitela. Saku Salin, Aleksi Salin, Elina Taalasmaa ja Kalle Laitela
Ensikosketus:
Salatut elämät alkoi tammikuussa 1999 eli olen tuolloin ollut 7 vuotias. Silloin apinoin isosiskoa kaikessa: pukeutumisessa, musiikissa ja niin myös tv-sarjoissa. Aloin katsomaan salkkareita heti kun se MTV3 alkoi tulemaan ja arvata jo saattoi että nuorten osasto, eli Laiteloiden Miia ja Kalle, sekä Salinien Saku ja Silja oli heti lempihahmoni. Monesti Vainion siskojen jutut meni minulta ihan ohi, eikä Kivirannan Laura kiinnostanut sitten pätkääkään, mutta aina kun Laiteloilla tai Salineilla tapahtui piti keskittyä. Siskon kanssa katottiin salkkareita ja ystävien kanssa katottiin salkkareita. Monesti saatoin olla kaverila käymässä ja soittaa pikapuhelun kotia, että tuun Salkkarien jälkeen. Jos en soittanut niin äiti saattoi soittaa kaverilleni ja kysyä onko Severus siellä. Joo täällä, tytöt tuolla kattoo salkkareita. Laitan kotia tulemaan kun loppuu.

Salkkarit tosiaankin rytmitti elämääni, aina piti olla arkisin 19.30 tv:n ääressä ja jos niin ei käynyt, niin sitten pisti vihaksi. Viikonloppuna täytyi katsoa uusinta, ellei jaksoa ajastimella nauhottanut, tai pyytänyt jotakuta nauhottamaan. Niin kova salkkarifani olin. Seurasin sarjaa erittäin aktiivisesti hyvin pitkään, vaikka sarjan kiinnostavuus väheni kokoajan hahmojen vaihdon myötä. Koko sarjassa minulla on ollut kaksi suosikkihahmoa: Saku Salin ja paljon myöhemmin ihastuin Romeo Aroon. Romeon lähdön jälkeen harkitsin jo sarjan seuraamisen lopettamista, mutta lopulta sarjsta irtauduin vasta joskus vuosina 2010-2012. Aluksi lopettamisen syy oli kun opiskelukämpässä ei ollut tv:tä ja netistä katsominen päivittäin tuntui liian vaivalloiselta. Myöhemmin katselin joitain jaksoja, mutta nyt olen ihan tippunut kärryiltä siitä mitä hahmoja sarjassa edes nykypäivänä on.

Salkkareitten ensimmäinen jakso Pihlajakadun asukkaat kokoevat järkytyksen. Seppo on murtautumassa Puustiselle.
Nämä Salkkarit joihin nyt keskityn sijoittuvat vuosiin 1999-2002 Saku Salinin lähtöön salkkareista. Julkaisu dvdistä ja sarjan vanhoista jaksoista youtubessa on tuonut juuri tämän ajan vahvasti mieleeni ja nämä on ne oikeat salkkarit, joita minä olen fanittanut.

Juoni:
Pihlajakatu 27. Tyyne Puustinen on löydetty kotoansa murhattuna ja murhaajaa ei tiedetä. Onko se talkkari Taalasmaan Seppo, hölösuuvaimo Ulla tai ravintolaopiskelija Elina? Vaiko Puustisen seinänaaurit Vainion sisarukset Katja tai Jenni? Yläkerrassa vielä elää juristi Kivarannan Laura yksinään, sekä Laitelat ja Salinit. Ulla ja Seppo sekoilee ja sählää sinne tänne ja kuulee kaikki juorut talkkarihommiensa takia. Elina pääsee töihin ravintola Barbaariin, jonka on perustanut Markus Ekhom ja Aki Nikkilä. Nämä muuttavat Puustisen asuntoon. Laura deittaa Akia ja Markusta, Vainot ovat heidän kavereitaan ja sattumalta siskokset saavat alivuokralaisen Tonin. Laitelan Ismo on yksinhuoltaja, joka pinnan palaessa lyö lapsiaan ja Salinin nuoriso muodostaa koplan Laitelan lasten kanssa. Salinien vanhin poika Aleksi taas ihastuu ilkeään äitipuoleensa Hannaan ja tekaisee tälle vielä lapsenkin. Salinien Jukan ex-vaimo juoppo Maarit käy välillä sekoittamassa perheen pakkaa.

Jakso Kari on selityksen velkaa. Kahvilaravintola Barbaarin avajaiset. Barbaari oli ksi keskeisimpiä sarjan tapahtumapaikkoja.
Juonta ja tarinaa riittää sarjan joka hahmolle ja saippuatyyliin tässä on paljon pettämistä ja kieroiluja. Isoimpia ja mullistavimpia juttuja tässä sarjan alkuvaiheessa oli Kallen homouden paljastuminen. Eihän minun ikäiseneni alakoululainen perustyttö edes tuohon aikaan tiennyt mitä homous oli, mutta Salkkareissa sitä käsiteltiin hienolla tavalla. Sitä ei tuomittu, sitä ei alleviivattu, sitä ei korostettu. Perheväkivalta ja yksinhuoltajuus oli kanssa mielenkiintoisia teemoja mitä Laiteloilla koettiin. Miian abortti, eli teiniraskaus jäi kanssa jo tuolloin mieleeni. Suurn ällötyksen aihe taasen oli Aleksin ja Hannan, eli pojan ja äitipuolen suhde ja lapsi. Minusta se oli niin kuvottavan todentuntuista, että sopi oikein hyvin tälläiseen sarjaan. Hanna ja Aleksi muutenkin olivat inhokkihahmojani. Miian selvittyä abortista ja liittyminen Nooalaisiin oli äärimmäisen jännittävää ja huisin ahdistavaa kanssa. Koko sarjan ajan kun halusin Miian ja Sakun päättyvän yhteen, niin Nooalaisten jälkeen Saku menee armeijaan ja sieltä tullessaan Miia saa aivokasvaimen. Miian kuoleman kuvaaminen salkkareissa sai minut kunnolla itkemään, mikä on todella harvinaista kun tv-sarjasta on kyse. Miian ja Sakun rakkaustarina kun on minusta ollut koko alun salkkareiden paras juoni.

Näyttelijät:
Vanhoissa salkkareissa oli ammattinäyttelijöitä, sekä amatöörejä. Nuoriso-osasto Jasper Pääkkönen (Saku), Venla Saartamo (Miia), Pete Lattu (Kalle) ja Jonna Keskinen (Silja) on sarjaa tehdessä ollut tietääkseni vielä lukiolaisia, Maija-Liisa Peuhu (Ulla) ja Jarmo Koski (Seppo) taasen ovat konkarinäyttelijöitä. En tuota aiemmin paljon ollut kotimaista tv-tarjontaa seuranut, joten en osaa sanoa onko Salisnäyttelijät olleet enemmän tv- vai teatteriproduktioissa, mutta kehun näyttelijöitä siitä, että vanhoissa salkkareissa jokainen hahmo on selkeä persoona. Hahmot eivät mene sekaisin keskenään, niillä on omat juttunsa ja omat tarinansa. Kun nykysalkkareita vähän silmäilin, niin puolet naisita oli toistensa kopiota: blondeja ja täysin saman äänisiäkin vielä. Nykysalkkareihin ero on myös se, että siinä huomaa näyttelijöiden ammattitaidottomuuden. Puhutaan luonnottomasti ja pidetään pitkiä taukoja puheessa. Näissä vanhoissa salkkareissa puhutaan luontevaa puhekieltä, vaikkakin osittain stadin slangia. Nyt kun vanhempana sarjaa seurasin niin Markus Ekholm aikuishahmoista nousi yhdeksi suosikikseni, samoin kuin Jukka Salin. Heistä molemmista löytyy kunnolla charmia.

Jakso Kalle rakkauden lumoissa. Kalle on kokeillut Karilta saamiaan huumeita.
Miksi juuri vanhat Salkkarit:
Vanhat salkkarit ovat jännittäviä, realistisempia ja mielenkiintoisempia. Samaistuttavia hahmoja on paljon ja hahmot oikeasti vaikuttavat oikeilta ihmisiltä. Sarjan alussa ns.ristiinnaimista ei ole läheskään niin paljon kuin myöhemmin. Hahmoista kerrotaan heidän taustojaan ja myös näytetään kuinka toisiin tutustutaan, eikä vain heti olla kavereita. Sarjan leikkaustyyli ja välikuvat kuvaavat hyvin aikaa, eikä hahmojen näyttelijät vaihdu lennosta kesken kaiken toisiin näyttelijöihin. Vanhat salkkarit oli enemmin draamasarja, nykyään se on saippuasarja. Salkkareissa ei ollut erityisemmin huumoria, vaan se tuli hahmoista itsestään ja heidän jutuistaan. Esim. Seppo on luonteeltaan vähän hömelö ja kun hän teetti käyntikortteja autonkorjausfirmaansa, niin hän oli vahingossa tehnyt niihin teksi Suppo Taalasmaa. Siitähän Sepon poika Kari sai mahtavan tekosyyn kutsua isäänsä herra peräpuikoksi.

Mieleenpainuvimmat tapahtumat:
- Miian ja Sakun ensimmäinen pusu kellarissa ja treffit Tyyne Puustisen häissä
- Nuorisojoukko uimassa ja Miian ja Sakun kunnon suudelma

Miian ja Sakun suudelma Serenassa
- Barbaarin avajaiset
- Toni, Katja ja Jenni pelaamassa twisteriä
- Kari tilaa Barbaarissa siskoltaan ohrapirtelöä
- Laura kivirannan valepolttarit, joissa on strippari
- Hanna ja Jukka häämatkalla. Hotellissa heidän huoneessaan on hirvenpää, joka kuvaa kaiken mitä makkarissa tapahtui. Hanna ja Jukka saa videon itselleen, mutta kasetit menee sekaisin ja Barbaarissa hääjuhlavideon sijaan katsotaankin Jukan ja Hannan intiimiä videota.

Jakso: Jukan ja Hannan kuherruskuukausi. Hotellin seinällä olevan Klaus hirven sisällä on kamera, joka on kuvannut Jukan ja Hannan intiimejä hetkiä.
 - Silja ihan missä vain. Silja oli ihana hahmo ja harmitti kovasti, kun hän poistui sarjasta.
- Kalle huomaa homoutensa
- Saku ja Kalle hiihtämässä. Saku putoaa ja loukkaa jalkansa ja joutuu olemaan pitkään sairaalassa.
- Hanna ja Aleksi kuhertelemassa ja vahongossa soittavat Jukalle, joka kuulee tämän
- Hanna ja Aleksi saa lapsen, Sofian
- Miia Nooalaisten lahkossa
- Lauran ja Markuksen vaunuajelu ensimmäisillä treffeillä

Jakso Miian Romanssisuunnitelmat säröilvät. Markus ja Laura ovat romanttisella vossikka-ajelulla.
- Kaikki kohtaukset jossa perheet syövät yhdessä
- Miian kuolema ja hautajaiset

Jakso Maarit laskee yhteen 1+1. Kaverukset Silja ja Miia hengaavat Ismon Valinnassa.
+ Tämä menee jo kyseisen ajanjakson yli, mutta on jäänyt kovasti mieleeni. Eli Aamun ja Inkan tappelut iljttävästä Ilarista. Varmasti salkkarikirja Aamu, Inka ja Ihana Ilari tämän on nostanut mieleenil mutta yäh, kun se Ilari on niin ilettävä!

torstai 16. marraskuuta 2017

Rendel

Rendel elokuva tuli minulle vähän puskan takaa. En ollut kuullutkaan kyseisestä leffasta, ennenkuin avomieheni oli käynyt katsomassa Sen tai Mustan Tornin ja mainosti minulle Rendeliä, jonka oli nähnyt jomman kumman trailerissa. Kyllä heti kiinnostus heräsi, kun kyse on kotimaisesta elokuvasta, jossa seikkailee jokin supersankari. Kävimme katsomassa Rendelin Finnkinon superpäivillä eräänä torstai-iltana ja olin hyvin hämmentynyt siitä, että Plevnan sali oli loppuunmyyty. Liekö mainostus tehonnut, tai superpäivä sitten houkuttanut ihmisiä elokuviin.

Rendel elokuvajuliste
Rendel kertoo Rämö miehestä, joka löytää töissään salaisia asiakirjoja ja saa kannoillensa Rotikan ja Lahtaajan, jotka tappavat Rämön vaimon ja lapsen. Rämö tekee itselleen voittamattoman kuoren/panssarin jostain ihme aineesta ja näin hänestä tulee lähes voittamaton Rendel. Juoni kulkee kahdessa tasossa, joita en edes aluksi tajunnut yhdistää toisiinsa. Vasta loppupuolella hoksasin kokoajan toisen tarinan olevan Rendelin syntyperän takaumaa.  Nykyhetkessä Rendel jahtaa Rotikkaa ja Lahtaajaa ja tekee selvää kaikista heidän muista miehistään. Rotikan isä Herra Eerola on mafioso, joka pyrkii tuomaan maahan joitain ihme lääkkeitä, mitä ei ole kunnolla testattu. Eerola pitää poikaansa Rotikkaa ihan täytenä luuserina, eikä anna tälle arvoa sitten lainkaan. Todistaakseen isälleen ja samalla myös itselleen oman arvonsa Rotikka ampuu isänsä. Supersankarileffojen tavoin tämänkin  tavallaan päättyy hyvin, kun lopulta Rendel saa pamautettua Rotikan räjähdyksellä ilmaan.

Rendel sisältää paljon juttuja, jotka ovat tyypillisä supersankarileffoille. Lennot ja kattokuvat ovat Batmanista haettuja, mäiskintää ja räiskintää, verta lentää ja tyyppejä kuolee. Mafioso sivutarina on epämääräinen ja Herra Eerolan lukaali on juurikin niin kaikesta poikkeava kuin vain voi. Siltikin Rendelissä on paljon jotain kotikutoista ja ehkä juuri siksi se minuun vetosikin. Tässä ei eletä missään fantasiamaisessa Gothamcityssä, vaan hyvinkin synkässä supisuomalisessa Mikkelissä. Huorat ovat paikallisesta baareista haettuja katutyttöjä, tapahtumat sijoittuvat yksinäisiin tehtaisiin ja käydään snägärillä. Rämön perhesuhteita kuvataan kauniisti takaumissa ja kyllä ne osittain vertautuvat ja kietoutuvat Herra Eerolan ja Rotikan isä-poikasuhteeseen. Puujalkavitsejä viljellään yllättävänkn paljon ja ainakin Mikä helvetin Rendel? lausahdus jäi minulle mieleen, kun trailerin ensikerran elokuvasta näin. Eniten varmasti leffassa minua häiritsi se, kun alussa vietettiin isänpäivää ja Rämö olisi halunnut viedä tyttärensä Visulahteen. Hyvä että mainittiin paikallinen Visulahti jonkun Linnanmäen sijaan, mutta isänpäivä on marraskuussa, eikä Visulahti ole silloin auki.

Rotikka ja Eerola autossa
Suomielokuvafanina en voi olla kehumatta näyttelijöitä. Rami Rusanen Rotikkana on lipevä, aivoton luuseri ja sopii rooliinsa erinomaisesti. Enemmänkin radiosta tuttu Renne Korppila on Lahtaajana juuri sellainen iljettävä sikaniskakaappi. Häntä kuvataan voimakkaana ja väkivaltaisena ja toimii Rotikan vasempana nyrkkinä. Päärooli Rendel on Kris Gummerrus, joka pitää puolet leffan ajasta maskia päässään. Itse Rendelinä hänestä ei saa oikein mitään irti, mutta perheeisänä Rämönä  hän on lempeän oloinen. Rotikan isä Herra Eerola onkin  Matti Onnismaa ja hänen kaverinaan Marsalkkana toimii Aake Kalliala. Nämä miehet olivatkin minulle paljon tutumpia tapauksia ja roolisuoritukset molemmilta oikein onnistuneita. Eerola sai vakuutettua katsojalle miksi Rotikka on niin täysi paska ja Marsalkka oli hänen peesaajansa. Rendelissä ei naisia isoissa rooleissa ole, mutta yhden huoran tunnistin salkkari Jenniksi eli Anu Pelavaaraksi. Vaikka rooli on pieni ja suht vaatimaton, niin häntä on kyllä kiva nähdä valkokankaalla. Rendelin käsikirjoittajana toimi idolini Pekka Lehtosaari ja täytyy myöntää, että minuun tämä käsis upposi. Ainoastaan olisin poistanut kokonaan sen vaiheen, kun Eerola kutsui ulkomailta palkkamurhaajia kohtaamaan Rendelin. Se tuntui jotenkin hyvin älyttömältä ja tarpeettomalta juonenkäänteeltä. Nostetaan vielä yhden nimen esille eli Ari Savosen, joka on tehnyt elokuvan tehostemaskeeraukset. Ihan vain sen takia, että ollaan Arin kanssa vanhoja opiskelukavereita. Hyvä Ari!

Rendel on pienen budjetin elokuva ja ohjaaja Jesse Haajan kokonaan luoma oma hahmo. On hienoa että tämmöisiä indie-elokuvia, jotka ei saa elokuvasäätiön tukea, pääsee Finnkinon ohjelmistoon ja näin ollen suuren yleisön tietoon. Se osoittaa sen, että leffa ei tarvi taakseen isoa tuotantoyhtiötä. Kova työ, palava halu, into ja usko ovat tärkeämpiä työkaluja elokuvan luomisessa.

maanantai 6. marraskuuta 2017

Disney Klassikot 3: Fantasia

Fantasia on mahtava nimi elokuvalle, mutta kun sen pienenä ekan kerran katsoin rämisevältä kirppari vhs-kasetilta, minua ei kyllä kiinostanut elokuva yhtään. En osannut ymmärtää miksi tämmönen sekasotku oli muka Disneyn klassikko. Mikki Hiiren Noidan oppipoika oli minulle tuttu joltain telkkarista nauhotetun Disneyohjelman takia ja siksi varmasti oletin aluksi nassikkana Fantasian sisältävän samankaltaisia juttuja. Oikeastihan Noidan oppipoika on Fantasia elokuvassa se ainoa poikkeus muista. Fantasiaan olen perehtynyt vasta palon myöhemmin dvd muodossa ja aina pitänyt sitä vähän pitkästyttävänä elokuvana. Koitan sille nyt antaa uuden mahdollisuuden. Fantasia 2000 on minulle jotenkin paljon läheisempi ja siitä olen pitänyt kovastikkin.



Fantasia elokuvan vanha elokuvajuliste
Elokuvan nimi näytetään äärimmäisen yksinketaisesti alussa. MInulla on elokuvasta ensimmäisen suomenkielinen dvd julkaisu ja sehän on dubattu suomeksi. ihmetyksekseni ei missään lue dubbaajan /kertoja nimeä. Tällä katsomiskerralla käytin alkuperäistä ääniraitaa. Pohjustetaan vielä nyt sekin, että klassista musiikkia en yleensä kuuntele, joten enemmän keskityn tässä animaatioon, niiden luomaan tunnelmaan ja miten ne mielestäni toimivat musiikin kanssa.

Toccata ja fuuga d-molli
Jylhä musiikki heijastaa alussa soittajia eriväreissä ja heijastuksina. Tämä osio on minusta aika tylsä ja harmikseni se ehkä myös tekee sen, miksi Fantasiaan ei ole helppo tarttua. Jos tämä olisi alkanut samanlaisella animaatioloistolla kuin Fantasia 2000, niin katsojan kiinnostuneisuus oltaisiin saatu paremmin hereille. Kunnon animaatioon onneksi siirrytään niin kuvataan taivasta, pimeyttä, varjoja ja valoja. Nämä muuttuvat muodoiksi, tähtisateeksi ja äänien kuvaamiseksi. Eniten tässä osiossa harmittaa se, ettei olla edes yritetty luoda tarinaa, eikä tunnelmaa, vaan pelkästään kuvittaa musiikkia.


Tähtisadetta
Pähkinänsärkijä
Pähkinänäsärkiä on näistä musiikkina itselleni tuttuin. Pidän sen kevyestä melodiasta ja siihen sopii äärimmäisen ihanasti nämä luonnossa lehdillä ja hämähäkinseitetillä kujeilevat kauniit keijut. Luontokuvaus on Pähkinänäsärkijässä äärimmäisen kaunista ja kertoo tarinaa luonnon voimista ja sen omaavasta taiasta. Varsinkin kiinalaisten Sienten kohtaus on yltiösöpö ja tämä sävellys on minulle läheisein. Huilu kuulostaa niin pikku sienten askelilta. Osiot Pähkinänsärkijässä sopivat hyvin yhteen, eivätkä tunnu irrallisilta. Kukkasten baletti on jotenkin hauska yhdistelmä, kun Pähkinänräskijä tunnetaan parhaiten balettina. Näistä kukista päästään vesielementtiin, joka tuo vahvasti mieleen aikaisemman klassikon Pinokkion tapaa kuvata vettä. Kaloissa on paljon Cleon ulkomuotoja. Kukkasten tanssi on aikamoista karkelointia ja siitä palataan jälleen keijuihin, tosin vähän erinäköisiin kuin alussa. Nämä keijut kuvaavat ihanasti vuodenaikojen muutoksen luomalla syksyä ja hiljentymään talveen. Värikkäiden lehtien ja kirkkaiden lumihiutaleiden leijutus on kevyttä ja ilmavaa.
Keijut luovat talvea
Noidan oppipoika
Mikki Hiiren ensiesiintyiminen Disneyn klassikoissa. Tämä Noidan Oppipoika Mikki on minulle rakkain vanhassa Disneyn Home Video logossa. Mikki Hiiri on tässä kyllä vähän hutiloija, jollaiseksi häntä en miellä. Yensid  (Disney väärinpäin) velho on pelottavan näköinen. Pidän siitä, että tämä animaatio on tehty suoraan niin tähän musiikkiin. Sitä kuvaa luudan askeleet, veden haku ja MIkin leikkisyys. Musiikin taso nousee sitä isommin mitä enemmän Mikki saa taiallansa tuhoa aikaan. Se, että Mikki unissaan alkaa taikomaan kosmista voimaa, on minulle koko Fantasia elokuvan ydin. Symbaalit  vaan soihuaa kun Mikki saa veden aallot yltämään vuorille. Hädässä Mikki ei tietenkään saa luutia lopettamaan vedentuontia ja kirveellä luudan tuhoaminen on suuri virhe, kun armeija vaan kasvaa siitä entisestään. Juuri viimeisillä hetkillä kun Mikki on hukkumaisillaan, Yensid tulee jylhästi sammuttamaan kaiken. Loppusilaus vielä tapahtuu, kun Mikki saa luudasta selkäänsä.


Mikki on tehnyt tuhmia
Kevätuhri
Punateemaisen alun jälkeen päästään asian ytimeen eli tulivuorten purkauksiin. Nämä punasävyiset laavojen loiskeet eivät herätä minussa mitään tuntita, eikä edes mielestäni kuvaa tätä musiikkia. Luonnonvoimia on saatu ihan hyvin piirrettyä, mutta ne eivät vain minussa herätä mielenkintoa. Värit ovat kanssa liian yksitoikkoiset, pelkät punertavan sävyt. Tästä osiosta hypähdämme yhtäkkiä sinertävään maailmaan veden alle. Täällä ei olekkaan enään suloisia siroja Cleo kaloja, vaan enemmän realistisempaa vedenalaista elämää. Veden päällä ovat dinosaurukset aamunkajossa, joka on aika komea näky. Alkukantaiset hirviöt elävät rauhassa ja hienoja maisemia on taustalla. Pikkuhiljaa tietenkin heilläkin tappelut alkaa ja kohtaus tuo mieleeni Maa Aikojen alussa elokuvan, jonka joskus pienenä olen nähnyt. Ei dinot ja hirmulistko ole vaan se mun juttuni.


Dinosaurukset heräävät
Vuorossa on pieni huumorihetki kun esitetään ääniraita. Raita liikkuu musiikin mukana. Se on kuin sähkölinja, joka kirjaimellisesti kuvaa musiikkia, vähän kuin ääniaalto tai vastaava. Tämä on toinen juttu, jonka olen aina yhdistänyt Fantasiaan ja jotenkin se sopii tähn leffan tyyliin.

Pastoraalisinfonia
Tämä sijoittuu kreikan mytologiaan. Yksisarviset ja kentaurit ovat ihania. Heidän liikkeensä on sulavaa ja pidän kovasti siitä, että väriä on kylliksi. Ei liian kirkasta, vaan enemmän pastillisia sävyjä. Luonto ja eläimet ovat sulassa sovussa ja hahmot ovat ehtää Dinseytä. Näistä oisi ihan oman lyhytelokuvan helposti saanut aikaan. Jotenkin tämä musiikki sopii äärmmäisen hyvin tähän lentäviä hevosia maailmaan. Yksinkertaisesti tämä on vain niin kaunista katsottavaa. Veden heijastukset, taivaan vaihtuvat värit ja taustat ovat kaikki harmoniassa keskenään. Aluksi esitellään kentaureja ja muita hamoja, sitten pikkuenkelit saavat heidät pariutumaan. Vähän isompi pylleröukko alkaa näitä naiskentaureita jahtaamaaan, tulee ukkonen ja ilmojen kuninkaat tappelevat luonnonvoimilla. Pikkuenkelit, yksisarviset ja kentaurit kipittävät myrskyä pakoon ja pyllerö innostuu jostain marjamehusta. Tappelutkin saadaan tapeltua ja mennään pilven sisälle nukkumaan. Myrskyn jälkeen saateenkaari levittäytyy taivaalle ja kaikki on kuten ennenkin. Yhdessä kokoonnutaan kukkulalle katsomaan. Kun auringon jumala ratsailee ja lopulta pimeyden verho peittää kaikki uneen.

Upeat mytologian maisemat

 Tuntien tanssi
Tämä tanssi vie meidät katsomaan Strutsin ja Iines Ankan välimaastoisia elukoita, jotka ovat opetelleet balettia. Nämä strutsit kukkoilevat toisilleen ja tekevät ihan näyttäviä balettiliikkeitä. Tämän osion sisältö on enemmin koominen, kuin taiteellinen tai kaunis. Strutseista siirrytään pihan puolelle katsomaan hippojen tanssia. Tämä onkin vähän tutumman näköistä ja koomisuutta on tietty näilä  hipoilla koitettu saada. Jokaien hippo on iso kuin mikä ja päällä on ohuet pyörähtävät hameosat ja balettitossut. Mutta kuka väittää, ettei iso hippokin voi liikkua sirosti. Seuraan liittyy myös elefantteja ja heidän tekemistä kuplista saaaankin yksi hippo ihan ilmoille asti. Pahaentesyyttä ja vastapainoa tuovat viekkaan oloiset krokotiilit, joista yksi päätyykin hipon kanssa hippasille. Lopulta show kietoo kaikki eläimet yhteen.

Yhteistä balettia
 Yö autiolla vuorella / Ave maria
Yö autiolla vuorella nimi kuvaa tätä osiota oikein hyvin. Pahuuden ilmentymä tuhoaa kaikkea mihin osuu ja kutsuu luokseen luurangot, kummitukset, tuulen ja kaiken pahan oloisen.  Maailman ilkeimmät mönkijät joutuvat tulipätsiin ja savun seassa myös tuhotaan tulineidot häiriintyneiksi piruiksi. Kirkkaat, tummat ja uhoavat värit ovat tässä vahvana, samoin kuin kiemuraiset lieskojen, liekkien ja tuulen muodot. Synkistely päättyy kirkkojen kelloihin, joka karkoittaa pahan paikalta. Ilkeät mönkijäiset palaavat takaisin luoliinsa ja ruumiit paikoileen hautausmaille omille paikoilleen ja värit muttuvat takaisin rauhallisemmiksi. Pahuuden ilmentymä köyristyy takaisin vuoreensa, kun aamu-usva nousee. Munkkikuoro on kynttilöiden kanssa hartaana kulkemassa kohti kirkkoa ja he laulavat samalla Ave Mariaa, joka  on elokuvan ainoa laulu. Muissa osiossa ei laulua ole lainkaan. Kynttiläjono on komea näky pimeässä aamussa.

Viimeinen osio rauhoittaa mielen
Fantasia on äärimmäisen komeaa käsinpiirrettyä kuvaa. Se sopii sinfoniamusiikin kanssa erinomaisesti, mutta juuri sen takia siihen on hankala tarttua uudelleen. Vajaa parituntia kestävä Fantasia on raskas kokonaisuus kerralta katsottavaksi ja se potentiaaliset animaatiot jäävät oman ideansa varjoon. Nykydisneytuotoksin verrattaen tämä on suklaata silmille, sillä käsinpiirretty on uskomattoman kaunista, mitä ei nyky tietokoneanimaatioista voi sanoa tähän verrattaen. Fantasian alku on vääränlainen, sillä se ei houkuttele katsojaa. Vaikka se onkin tuollaisen tervetulaispuheen oloinen, niin Tuntien tanssi olisi siihen sopinut mielestäni paremmin. Yksittäisenä osiona Kevätuhri on minusta huonoin, Noidan oppipoika minulle taas liiankin tuttu. Pähkinänsärkijästä pidin eniten ja Pastrolaaisinfonia oli kaunein, mutta aivan liian pitkä. Ave Maria antaa onneksi Fantasialle arvokkaan ja rauhallisen lopetuksen.