Lippukokoelma

Lippukokoelma

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Mikki Hiiren Jouluaatto

Mikki Hiiren Jouluaatto on varmasti yksi ensimmäisistä elokuvista mitä olen ikinä katsonut. Oman videomme takakannessa lukee valmistusvuotena 1989, joten joskus niihin aikoihin tämä punakantinen klassikkovilmi on meille ostettu, siis jo ennen syntymääni. Video on perheessämme ollut todellinen aarre ja sitä on katsottu jokaisena vuonna joulun aikaan.
Lapsena itselleni itse elokuvaa tärkeämpi oli sen perässä olevat lyhytelokuvat: Silly Symphonit Aattoilta, Joulupukin paja ja lyhytelokuva Once Upon A Wintertime. Nämä lopun lyhäritkin on suomennettu, luullakseni samalla porukalla jotka käänsivät Mikki Hiiren Jouluaatonkin suomeksi.

 Mikki Hiiren Jouluaatto elokuvan mainosjuliste
Mikki Hiiren Jouluaatto perustuu Charles Dickensin Joulutarinaan, jonka päähenkilöstäkin Roope Ankka on alunperin saanut nimensä. Roope onkin tässä tarinassa pääosassa, vaikka tarinan nimi onkin Mikki Hiiren jouluaatto. Tämä tuntui minusta lapsena ihan hassulta.
Mikki Hiiri on köyhä työntekijä ja heillä on Minnin kanssa yhteisiä lapsia. Heidän poikansa Timi on vakavasti sairas ja Mikkiä vähän surettaa, kun ei voi tarjota lapsilleen juhlallista joulua. Mikki työskentelee Roopella, joka on maailman rikkain ankka ja myös maailman pihein ankka. Hän ei anna rahojansa joulukeräyksiin, eikä innostu yhtään veljen(sisaren)poikansa yhdessä juhlimisesta. Kaikki on Roopen mielesä vain Humpuukkia! Jouluyönä sitten Roope tapaa aaveen, vanhan yhtiäkumppaninsa Hessu Hopon, joka joutuu kuolemansa jälkeen kantaa raskaita ikäviä kahleita. Ettei Roopen tarvi kokea samaa, hän tapaa yöllä kolme henkeä, joita häntä on kuunneltava. Aluksi Roope vähät välittää koko touhusta, mutta aaveet kyllä saa hänen mielensä muuttumaan.

Ensimmäinen on menneiden joulujen henki Samu Sirkka. Samu näyttää Roopelle hänen muistojaan yhteisistä onnelisista jouluista, jolloin tämä heilasteli ihanan Kultu Kimalluksen kanssa (joka kyllä muistuttaa enempi Iines Ankkaa). Tämä muisto saa lopulta Roopen todella suruliseksi.
Toinen henki on Ville jättiläinen, joka näyttää Roopelle nykyistä joulua millaista Mikki joutuu viettämään. Kuinka hän viimeisillä rahoillaan on saanut hankittua perheelleen vähän jouluruokaa ja kuinka lapset oikein kiittävät tästä Roope herraa. Jos tämä puute jatkuu niin pikku Timi on kohta jo poissa. Kolmas henki on tulevien joulujen henki Musta Pekka. Roope viedään hautausmaalle, jossa nähdään kuinka Mikki ja Minni ovat menettäneet tämän rakkaan pienokaisensa. Siitä Roopen sydän viimeinkin heltyy. Jos hän ei muutu, tämä joutuu tuliseen pätsiin.

On jouluaamu ja Roope saa hengiltä vielä uuden mahdollisuuden. Hän muuttuu niin kiltiksi, että antaa heti rahaa hyväntekeväisyyteen, lupaa mennä Akulle syömään ja lopulta menee Mikki Hiiren luo valtavan lahja ja ruokasäkin kanssa. Voi kuinka onnellisen joulun he saavatkaan viettää yhdessä.


Tämä oli minulle ihan ensimmäinen Joulutarina versio mitä olen nähnyt ja kieltämättä kaikkein paras. Tälläinen muutos sopii juuri oikeasti Roope Ankan kaltaiselle hahmolle ja tässä on mielestäni kaikkein eniten Disneyllä saatu sitä oikeaa joulunhenkeä mukaan. Rakastan tätä yli kaiken. Musiikki on tunnelmallista, värit ovat kirkkaan ja kohdallaan, miljööt vaihtuu sopivan usein, on huumoria, on draamaa, on iloa ja surua ja elokuva vilisee vieraita muista Disneyn elokuvista. Suomivideoni dubbauksen ihjauksesta ja Roope Ankan roolista vastaa Matti Ranin, joka on minulle se kaikken oikein Roope Ankan ääni, Ankronikan Pekka Autiovuori tulee heti toisena.

Sitten nämä lyhytelokuvat:

Aattoilta
Aattoilta on jatkoa vuotta aikaisemmin tehdylle Joulupukin paja Silly Symphonille. Minusta on aina ollut hiukan hassua, kun nämä on tavallaan väärinpäin tällä videolla.  Tarinassa näytetään lastenkoti, jonne Joulupukki on tuomassa lahjoja ja laittaa siellä kuusta pystyyn. Kaikki lahjat siellä leikkii pukin kanssa, aina siihen asti kun lapset herää. Pukki ehtii onneksi juuri ja juuri pois alta kun lapsilauma kirmaa paikalle. Ihan pienin poika, jolla on peppu paljaana, käy katsomassa takkaa, mistä pukki on juuri lähtenyt. Hänen kasvonsa suttaantuu noesta. Kun muut lapset saa paketeistaan leluja, niin tämä peppupoika saa itselleen suloisen mustan karvakoiran, joka nuolee hänen naamansa puhtaaksi (Tämä kohtaus on muuten joistain jouluelokuvakokoelmilta leikattu tästä lyhäristä pois, varmaan rasistisuuden takia). Lopulta kaikki yhdessä ikkunasta vilkuttaa joulupukille.
Jotenkin pidän tätä vähän tylsänä lyhytelokuvana, verrattuna Joulupukin pajaan. Tämä tuntuu menevän hitaampaa vauhtia ja siksi videolta olikn ainakiva katsoa tämä ensin alta pois ja sitten vasta suosikkini. Näitten Silly Symphonien välillä on vain vuosi eroa valmistumisajassa, joten Joulupukin ulkomuoto on pysynyt samanlaisena ja muutenkin animaatioden tyylistä huomaa näiden kuuluvan samaan sarjaan. Kuusen koristelu kaivinkoneella on kaunis ja värikäs yksityiskohta ja kuusi kasvaa ihan itsestään. Tykkään erityisesti valkoisista kirlantereista ja tekolumesta mitä kuuseen suihkutetaan. Pukki on hauska, kun se soittaa pienolla sormet ihan ristissä vikan nuotin.

Joulupukin paja
 Lapsena ihmettelin aina miksi tonttu osoitti joulun olevan 25. päivä. Loogisesti lapsena joulu oli itelle tietty aatto eli 24 päivä. Tykkään tonttujen samantyylisestä olemuksesta ja vatteista. Tässä on niin kaunista ja ihanaa vanhaa animaatiota. Joulupukin lukemat kaksi kirjettä on heti rimmaavia ja kun lopulta päästään tonttujen pajaan, siellä on tosi paljon ihmeteltävää. Shakkilauta maali olisi kyllä aika veikeä saada nähdä. Menevä ja rytmikäs musiikki sopii tähän erinomaisesti. Tuollaisen lahjojen liukuhihnatyöskentelyn katsominen on nautinnollista, kuten keinuheppojen. On niin sopivaa kun tontut työskentelevät musiikin rytmin mukaan. Valmiitten lahjojen paraati säkkiin mentäessä on mitä upeinta katsottavaa. Nooan arkki saa aina ihailuni, kuten myös pikku kiinalaisnuket ja viimeisenä hyppäävä vieteriukko. Pukin lähtö on komeaa katsottavaa. Tämä Silly Symphony on todella täynnä mielikuvitusta ja niin rikastuttavaa huumoria, että siksi pidän siitä paljon enemmän, kuin suht arkisesta Aattoillasta.

Once Upon A Wintertime (elokuvasta Melody Time)
Tämä lyhytelokuva antaa minulle nykyään todella nostalgisia viboja. Rakastan sitä, kun tässä näkyy naisen alushameet ja kaikki on eri värisiä. Animaatio on niin lumoavaa: hahmojen tekemät sydämet, puiden muodot, maisemat, värivaihtelut, taivaan ja veden suorat linjat, kaikki pehmeät muodot. Heti alussa rakastun siihen ihanaan fonttiin, millä elokuva esitellään ja pariskuntataulun takana olevaan lamppuun. Tämä tarina sisältää seikkailua, draamaa ja rakkauden tunnelmaa. Värien vaihtelevuus kuvaa hienosti tarinan uhkaavuutta ja päivän vaihtumista illaksi. Ihanaa kun eläimet on eläimellisiä, vaikka pupuja on luisteluun inhimillistetty. Musiikki kanssa on sovitettu vaaran uhkaan ja ihanaan romanttiseen talventaikaan. Rakastan tätä yli kaiken ja Once Upon A Wintertime on ylivoimaisesti suosikki lyhytelokuvani.


Hyvää joulua kaikille Elokuvalippujen lukijoille!

torstai 17. joulukuuta 2015

Love Actually

Tämä elokuva kuuluu nykyään kyllä ihan suosikkielokuviini. Jotkut voivat kuvailla tätä liian lässynlääksi, romattiseksi tai teennäiseksi. Minua se ei haittaa, pidän onnellisista lopuista ja muutenkin tämä elokuva luo minulle paljon onnellisia ajatuksia ja muistutuksen siitä, että vaikka elämä välillä kolhii ja masentaa, niin aina on olemassa rakkautta. Tykkään niin valtavasti elokuvan alku- ja loppukohtauksesta, jotka korostavat tätä rakkauden teemaa.
Love Actually elokuvan mainosjuliste
Love Actually sisältää monia erilaisia rakkaustarinoita: uusien ihastusten, vanhan pariskunnan, isän ja pojan välisen, ystävyyden ja sukulaisuuden. Päähahmoja elokuvassa on monia ja heidän kaikkien tarina jollain löyhällä tavalla nivoutuu toisiinsa. Elokuva alkaa 5 viikkoa ennen joulua ja huipentuu koulussa pidettyyn joulujuhlaan. Viimeinen kohatus tapahtuu kuukausi joulun jälkeen ja se sijoittuu letokentälle. Siellä kaikki elokuvan hahmot tapaavat jälleen rakkaansa ja siinä elokuva kiteytyy loistavasti.

Kaikista elokuvan hahmoista tykkään valtavasti, vaikka muutama tuntuukin vähän turhalta. Elokuvan ohjaaja on sanonut, että alunperin elokuvan kesto oli 3,5 tuntia ja tämän takia poisleikattua materiaalia onkin hyvin paljon. Monien hahmojen kohtauksia on tiivistetty ja huumoria leikattu pois, mutta siltikin elokuvasta tuli aika pitkä, yli kahden tunnin paketti. Monet näyttelijät ovat tunnettuja Brittiläisistä komedialeffoista, mutta minua tunettavuus ei lainkaan haittaa.

Elokuvan tarinoista pidän kaikista eniten näistä:

David ja Nathalie (Hugh Grant ja Martine McCutcheon)
David on juuri valittu Britannian pääministeriksi ja hänen uusi sihteerinsä Nathalie tekee tähän heti ensitapaamisella vaikutuksen hermostuksissaan kiroilemalla. He ystävystyvät työn puolesta nopeasti ja molemmin puolista flirttiä on selvästi ilmassa. Yhdessä vaiheessa David kuitenkin löytää Yhdysaltain presidentin liehittelemässä Nathalieta ja hänen tunteensa viilenevät. Nathalie lähettää Davidille joulukortin, jossa pyytää anteeksi ja kertoo tunteistaan. David lähtee jouluaattona etsimään Natia Ränskältä Kujalta vartijansa kanssa. Kun he kiertävät taloja etsimässä Nathalieta, he tapaavat joukon lapsia, jotka luulevat Danielia joululaulujen laulajaksi. Daniel tietysti kohteliaana pääministerinä sitten pistää luikauttamaan ja nyökkää vartijansakkin mukaan. Danielin ilme on kyllä niin ihanan hämmentynyt, kun vartijan lauluääni paljastuu todella komeaksi. Lopulta Daniel löytää Nathalien kotoaan ja tarjoutuu viemään koko suvun katsomaan koulun joulujuhlaa. He koittavat mennä salaa Natin kanssa kulisseihin katsomaan esitystä, mutta lopulta piilopaikka ei jäänytkään niin salaiseksi.
Hugh ja Martine ovat äärimmäisen suloinen pari tässä elokuvassa ja jotenkin pääministeristä saa todella inhimillisen ja mukavan kuvan. Olisipa meilläkin tuollainen pääministeri. Hugh Grant on aina kuulunut suosikki hurmureihini ja Martine on kyllä mielestäni tämän elokuvan kauneimpia naisia.

Joululauluja laulamassa
David ja Nathalie jää kiikkiin
Harry, Karen ja Mia (Alan Rickman, Emma Thompson ja Heike Makatsch)
Harry on design-toimiston toimitusjohtaja ja Mia hänen työntekijänsä, joka flirttaa Harrylle hyvinkin avoimesti. Harry on itse hyvin arkisessa, jopa tylsässä suhteessa vaimonsa Karenin kanssa, joten ei ihme että hän on flirtistä otettu. Karen on tästä tietoinen, mutta koittaa peittää mustasukkaisuutensa ja pelkonsa kaiken arjen ja lastensa hoitamisen alle. Jouluostoksilla, kun Karen on tekemässä kauppoja sukulaisile, niin Harry ostaa upean sydänkaulaketjun Mialle annettavaksi. Kotona Karen löytää ketjun ja odottaa sitä tietysti itselleen. Aattona, kun hän avaa ensimmäisen lahjansa, tämä on todella pettynyt, kun siellä ei olekkaan kaunista ketjua, vaan hänen lempilaulajansa cd-levy. Minusta tämä onkin elokuvan koskettavin kohatus, kun Karen menee yksin makuuhuoneeseen kuuntelemaan tätä levyä. Siinä kiteytyy jotenkin niin monta asiaa, ei pelkästään se suru ja pettymys, mitä koru tuotti, vaan myös se, kuinka hyvin mies kuunteli tämän toivetta siitä, että ei enää kaipaa joka vuotisia huiveja lahjapaketista. Tuo lempiartistin cd levy oli paljon persoonallisempi lahja. Koulun joulunäytelmän jälkeen Karen uskaltaa vihdoinkin kysyä mieheltään missä mennään ja onneksi Harry paljastaakin olevan aikamoinen typerys tumpelo. Vaikka tällä tarinalla on sinänsä onnellinen loppu, niin Karen kokee itsensä siltikin tyhmäksi ja elämänsä tyhjäksi, pelkän arjen ja lasten pyörittämisen kanssa. Lopussa lentokentällä, kun hän on lapsiensa kanssa Harrya vastassa hän oikein itsekkin toteaa itselleen kaiken olevan hyvin.

Yhteistä onnea on enää vain valokuvissa
Karenin herkkä hetki
Daniel ja Sam
Samin äiti ja Danielin vaimo on juuri kuiollut. Daniel koittaa olla hyvä isäpuoli lapselleen, eikä oikein tiedä mitä tehdä, kun Sam on alamaissa. Karen, hänen ystävänään koittaa tukea ja lohduttaa Danielia mahdollisimman paljon. Daniel lopulta puhuu Samin kanssa ja saa yllätyksekseen kuulla, ettei Sam nyt sure edesmennyttä äitiään, vaan pohtii rakkauttaan Joannaan, joka on tyttö hänen koulustaan. Tästä isä ja poika saavat irti mielenkiintoisia keskusteluja rakkaudesta ja sen ajatuksesta; onko olemassa vain yhtä sitä oikeaa? Miten sen oikean saa valloitettua? Onko ikinä liian myöhäistä? Koulun joulujuhlan jälkeen Sam ja Daniel kiiruhtavat lentokentälle, sillä Joanna on vanhempineen muuttamassa pois maasta. Sam nokkelasti sanookin: "Otetaan rakkaudelta turpiin". Sam juoksee ympäri lentokenttää vartijat perässään ja ehtii kuin ehtiikin näkemään Joannan ennen kuin tämä lähtee. Onneksi Joanna ja Sam näkevät toisensa vielä myöhemminkin, lopun lentokenttäkohtuksessa. On ihanaa kun tässä kuvataan myös lasten välistä rakkautta, rakkaus kun ei katso ikää. Kukaan ei voi olla sille liian nuori tai liian vanha.

"Nyt tarvitaan Kate ja Leo ja nopeasti!"
Samin yritys onnistui
Tässä oli vain muutamia suosikkihahmojani, elokuvassa on niitä vielä paljonkin lisää. Vaikka elokuva sijoittuu joulunaikaan ja on vähän jouluteemainen ja luokitellaan jouluelokuvaksi, niin tätä voi siltikin hyvällä omalla tunnolla katsoa ympäri vuoden, joulu ei tule tässä mitenkään liikaa läpi. Suosittelen todellakin kaikille, jotka rakastavat rakkautta ja onnellisia loppuja.

Koko elokuvan suojelusenkeli: korukauppias ja hidastelija lentokentällä
Lentokenttähalit

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Muumipeikko ja Pyrstötähti

Itsenäisyyspäivän kunniaksi laitan pyörimään yhden kaikkien aikojen suosikkielokuvani, jonka parissa olen kasvanut. Kyseessä on tietenkin suomenruotsalasjapanilaistuotantoa oleva Muumipeikko ja Pyrstötähti, joka Perustuu Tove Janssonin samannimiseen kirjaan. Tove on myös tehnyt Pyrstötähdestä sarjakuvan, joka ei noudata ihan samaa kaavaa kuin kirjassa, mutta on muuten samanhenkinen. Elokuva perustuu kuitenkin ennemmin tähän kirjaan, kuin sarjakuvaan. Elokuva tuotettiin Japanissa Muumilaakson Tarinoita sarjan jälkeen, vaikka elokuvan tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen sarjan alkua.


Muumipeikko ja Pyrstötähti elokuvan mainosjuliste
Muumit ovat juuri muuttaneet Muumilaaksoon ja Mymmeli jättää Pikku Myyn Muumeille hoitoon. Muumit viihtyvät erinomaisesti laaksossaa, jossa on todella ihanaa luontoa. Muumipeikko, Myy ja Nipsu ovat uimarannalla uimassa ja Nipsu löytää sieltä hyvin jännittävän luolan. Eränä iltana Muumit saavat erikoisen vieraan, Piisamirotan. Piisamirotta asuu viereisessä joessa, jonka yli Pappa on juuri rakentanut sillan ja Piisamirotan koti mennyt hajalle. Muumit majoittavat Piisamirotan luokseen, joka on filosofi. Piisamirotta kertoo kaikkia faktoja maailmasta, mitä Muumit eivät ole ennen tienneet. Muumilaaksoon sataa ihmeellinen musta sade. Piisamirotta sanoo sen olevan avaruudesta tullutta nokea ja Muumipeikko, Myy ja Nipsu lähtevät Yksinäisllä Vuorilla olevaan tähtitorniin selvittämään mistä tämä outous  on tullut. Matkallaan he ystävystyvät Nuuskamuikkusen kanssa, joka kertoo Pyrstötähdestä ja he löytävät ison rotkon täynnä granaatteja. Tähtitornissa heille kerrotaan, että pyrstötähti laskeutuu Muumilaaksoon jo kahden päivän päästä. Muumipeikolla, Myyllä, Nipsulla ja Nuuskamuikkusella tulee nyt kiire kotiin. Kun seurue on palaamassa Muumilaaksoon he pelastavat Niiskuneidin angostuuran kynsistä ja ottavat Niiskuneidin ja Niskun mukaansa. He näkevät kuinka kaikki muumilaakson asukkaat ovat muuttamassa pois ja Muumipeikko jo ihan ehtii pelästymään, että myös hänen perheensä. Talonpeikko kuitenkin kertoo Muumimamman ja Muumipapan jääneen laaksoon odottamaan poikaansa.  Metsän läpi mentäessä iskee valtava myrsky ja seurue tapaa postimerkkejä keräävän Hemulin. Myrsky on niin voimakas, että kävellen ei ehdi enää perille, joten he ottavat Nuuskamuikkusen teltan esiin ja lentää sillä suoraan kotiin. Muumit lähtevät evakkoon Muumitalosta Nipsun löytämälle luolalle. Kun Pyrstötähti iskee, kaikki ovat hiljalleen luolassa ja miettii, onko koko maailma nyt tuhoutunut.


Matkalla tähtitorniin
Elokuva on hyvin samanhenkinen, kuin Muumilaakson Tarinat tv-sarja, mutta muutama virhe sarjan fanina tästä huomaan. Päälimmäisenä muutama hahmo, jotka eivät vielä edes asu laaksossa kun tämä tapahtuu eli kun matkalaisemme kohtaavat Muumilaaksosta pois muuttavia asukkeja siellä on seassa Kuuman Lähteen etsijät (jotka saapuivatMuumilaaksoon sarjan jaksossa Kuuma Lähde) ja Rouva Viljonkka Lapsineen (jotka muuttivat Muumilaaksoon jaksossa Tiukka Naapuri). Itse Muumipeikko ja Pyrstötähti kirjaa tämä noudattaa suht uskollisesti, mutta esim. Kaupassakäynti kohtaus ja sen jälkeiset tanssit tästä puuttuu kokonaan ja ainakin Tähtiornin juurella olevat tupakannatsat, joita tähtitieteilijät heittävät tornistaan on sensuroitu.

Tv sarjan fanina kiinnitän myös helposti huimiota elokuvan suomiääniin. Kaikki varmasti huomaavat, että Nipsun, Nuuskamuikkusen ja Niiskuneidin äänet on sarjasta vaihtuneet tähän. En pidä sitä pahana asiana, sillä en ole koskaan pitänyt erikoisesti Niiskuneidin äänestä sarjassa, sillä se on jotenkin liian kimittävä ja tyttömäinen. Misa Palander toimii mielestäni Niiskuneitinä hienosti, eikä vaikuta yhtään niin "blondilta" mitä Aila Svedberg televisiosarjassa.  Nipsun toimii minusta ihan hyvin Jyrki Kovaleffinä kuin sarjan Eero Ahreenakin. Samoin Nuuskamuikkuselle minulla on kaksi oikeaa ääntä; Timo Torikka ja Pertti Koivula. Kaikki muut äänet Rabbe Smelund, Matti Ruohola, Elina Salo, Ulla Tapaninen, Ilkka Merivaara, Tapio Hämäläinen ja Leena Uotila jatkavat samaa rooliaan tv-sarjasta luontevasti tähän elokuvaan.

Iltapalalla
Elokuvan taustat ovat mielenkiintoisia ja niiden tyyli on vähän erilaisempaa, mitä sarjassa. Tykkään tästä yksityiskohtaisuudesta enemmän ja taiteilijoiden kynän viiva näkyy selkeämmin esilä. Maalauksellista, mutta samaa henekä on kuin sarjassa. Taustat kyllä on rosoisemman näköisiä ja animaation tasosta huomaa, että ollaan siellä 80-90 luvun vaihteessa tätä tehty. Hahmojen väreihin on panostettu, varsinkin siihen kuinka niiden iholle heijastuu valoja ja värejä. Metsien ja Yksinäisten vuorten kuvaus on jännästi tehty, niissä on paljon pyöreitä muotoja. Musiikki on taasen tosi tunnelmallista ja tykkään kaikista kolmesta laulusta: Muumien Kaunis maa, Jo taivas sineen pukeutuu ja Rohkeus voitaa.

Pyrstötähti on myös hitusen ahdistava ja pelottava elokuva. Onhan sen ajatuksena, että jos pyrstötähti tänne osuu, niin tulee maailmanloppu. Meren katoaminen ja jokien kuivuminen on siitä konkreettinen asia, mitä tässä näytetään. Kun Pyrsttähti on sitten lopussa osumassa maahan, nähdään konkreettisesti kuinka puut lentää ja laiva hajoaa. Voisin kuvitella Muumitalonki tuossa ytäkässä menneen palasiksi. Ahdistus tulee elokuvassa myös muutoin parissa kohdassa esiin, siinä kuinka hahmot kiintyvät tavaroihin. Nipsu jää loukkuun graniittiluolaan, jossa hirviö on syömässä häntä. Tämä oli lapsena minusta todella pelottava kohtaus. Myös Hemulin liiallinen kiintymyt postimerkkeihin oli melkein tuhota hänet, onneksi Hemulit käyttävät mekkoja. Se oli hänen pelastuksensa. Lopussa kun Muumit ja ovat pakenemassa luolaan, niin Nipsu lähtee pienen kissan perään. Tässä tulee ilmi Nipsun hyväntahtoisuus, sekä tietty naivius. Tottakai hän haluaa kissan pelastaa, mutta samalla hänen oma henkensä on pahasti uhattuna. Välittävät ystävät Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen ehtivät juuri ja juuri saada Nipsun takaisin turvaan.


Pyrstötähti ei osunutkaan
Suosikkikohtauksiani elokuvasta on Angostuurakasvi. On niin hupaisaa kuulla kun Nuuskamuikkunen ja NIisku koittavat keksiä pilkkanimiä kasville. Elokuvan lopun Muumipeikon huuto: "Meri on tullut takaisin!" on jotenkin korni, mutta samalla koskettava. Filosofi Piisamirotta vetää kuitekin tämän elokuvan komiikkapisteet, hänen filosofiansa on jotenkin niin paljon koomisempaa, kuin Nuuskamuikksen järkeily. Kaikki varmaan ovatkin kuulleen tämän klassikon: "Typerä nainen, ei siivoaminen mitään auta!"

Vaikka Muumipeikko ja Pysrtötähti on monien maiden yhteistuotantoa, pidän sitä silti hyvin suomalaisena elokuvana. Tässä kuvataan niin kauniisti maisemia; järviä, metsää, vuoria, laaksoa ja merta. Vähän ankean maailmanlopun teemana tässä kuitenkin käsitellään myös todella kauniita asioita kuten kodin turvallisuutta, ystävyyttä ja luonnon kunnioitusta.

tiistai 1. joulukuuta 2015

Tv suosikkejani: The Joulukalenteri

Elokuvien ohessa on tullut monenmoisia televisiosarjoja vuosien varrella seurattua. Jotkut niistä on painautunut ikuisesti mieleeni koskettavien tarinoiden tai herkyvän huumorin takia. Tässä osiossa esittelen suosikkisarjojani ja koitan pohtia, mitkä asiat kyseisessä sarjassa vetoaa minuun, niin että vuodesta toiseen haluan katsoa samoja jaksoja, joita olen niin monen monta kertaa jo elämäni aikana nähnyt.
Ensikäsittelyssä on jokavuotinen jouluperinteeni: The Joulukalenteri


Juoni: Kauan kauan sitten tontut asuivat kaukaisessa maassa nimeltä Suomi. Pahat Näsät karkoittivat tontut maanpakoon. Iki-iäkäs lähettää kolme tonttua; Toivon, Kaukon ja Handen hakemaan Suomesta luolasta soittorasian avainta, joka soittaa hänen elämänsä sävelmää, joka on pysähtymäisillään. Hän antaa tontuille mukaan Viisasten Kirjan, jossa on vastaus kaikkiin kysymyksiin. Kirja ei missään nimessä saa joutua Näsien käsiin.  Tontut päätyvät Suomeen ja löytävät luolan ja sieltä avaimen. Heidän lentokoneensa potkuri vääntyi kuitenkin pahasti pakkolaskussa. Kauko veistää uutta potkuria puusta, että tontut pääsevät takaisin Iki-iäkkään luo. Luolan lähellä on maatila, jossa asuvat Olli Santanen, hänen vaimonsa Kerttu, sekä heidän koiransa Vikki, jotka ovat autuattomaan tietämättömiä tästä kaikesta. Eräänä iltana heidän ovelleen tulee kauppaedustaja Pentti Niikseen ja loput selviää sillä kun katsot huomisen jakson...

The Joulukalenteri pohjautuu alunperin Tanskalaiseen The Julekalender nimiseen joulukalenteri sarjaan, joka on valmistunut vuonna 1991. Myöhemmin Norjassa tehtiin tästä sarjasta myös oma versio. Suomalaisen käännöksen on tehnyt Jukka Virtanen ja sarjan sisäkohtauksen on kuvattu samalla studiolla, missä Tanskalaisen sarjankin kohtaukset. Ulkokuvaukset sarjaan tehtiin Rukalla marraskuussa 1997 hyvin nopeasti, sillä sarjan ensimmäinen jaksohan näytettiin MTV3 kanavalla 1.12.1997, sponsorina toimi tuolloin Felix.

Mitä sinä olet mennyt ostamaan Kerttu?
Mä.. mä.. mä olen kauppamatkustaja. Myyn kenkiä ja sukkia ja silleen.
 Ensikosketus: Katsoin ohjelmaa vuonna 1997, eikä se silloin mitenkään vahvasti mieleeni jäänyt, mutta siskollani jäi. Vuonna 1998 hän pyrki nauhoittamaan kaikki jaksot videolle ja sitä videota onkin tullut katottua hyvin ahkerasti. Sarjasta tuli minun, siskoni ja meidän molempien kavereiden suosikkisarja. Muistan joskus, kun siskon ja hänen kaverinsa kanssa "näyteltiin" sarjan kohtauksia porukoillemme sun muuta. Lapsena tykkäsin eniten Olli Santasesta ja käytin silloin hyvin usein "Seikka on saletti" -lausahdusta.

Näyttelijät: The Joulukalenterissa (kuten alkuperäisessäkin sarjassa) näyttelijät tekevät mahtavat kaksoisroolit: Näsä/Toivo tonttu - Kari Lehtomäki, Olli Santanen/Kauko tonttu - Seppo Korjus ja Kerttu Santanen/Hande tonttu - Raimo Smedberg. Kaikenlisäksi suomalainen ohjaaja ja kääntäjä Jukka Virtanen toimii kertojana ja Iki-Iäkkäänä. Vikki koira taasen on suoraan tasnkalaisesta ohjelmasta otettu. Pidän ihan valtavasti kaikista rooleista, eikä kukaan hahmo ole liian samanlainen toistensa kanssa. Suosikkini on kuitenkin varmaan Korjuksen näyttelemät Olli ja Kauko, ehkä sen nostalgia-aspektin takia.

Now we have a suunitelma, let's go saman tien!

Miksi juuri The Joulukalenteri:  Yksinkertaisesti, The Joulukaenterissa on niin absurdia huumoria (oletko koskaan nähnyt tontun pissaavan in the joulukalenteri what), hauskat, mutta hyväntahtoiset hahmot ja nerokas juoni. Se käyttää samanlaista kaavaa, mitä normaalit lasten joulukalenterit, mutta vie tarinaa aina ääripäästä ääripähän. Lopuksi tulee vielä aina tämä klassinen koukku; katso huominen jakso. Näin "aikuisten" joulukalenterissa on hienoa nähdä tonttuja, jotka ovat laiskottelijoita, itsekehujia, murtovarkaita ja muutenkin vähän erikoisia "perus" tonttuihin ajateltuna. Positiivisena pidän myös sitä, että huumori tässä ei ole nykypäivän alapäähuumoria, eikä kiroilla kun muutama sana engalnniksi. Ollin ja Kertun elämä maaseudulla on todella tavallista, joten heidän viljelemä huumori ja tapahtumien toistot saa komedian kukkimaan.

Parhaat kohtaukset/ letkautukset: Näitä on niin paljon, heitän tähän muutaman jokaiselta  mitkä heti alkuun tulee mieleeni;
"Oollii, minä seison mistelinoksan alla." "Oollii, voisitko lyödä naulan tälle. Eei, eei, ju."-Kerttu
"Paljonko pannaan. Niin paljon? En mi nä mitään kuittia, en minä semmosista yleensä." "Niiden atk-laitteet on rikki ja siksi... kuunnellaan radiota." - Olli
"Seikka on salaatti." "Haistakaa perrruuunalaatikko. Hähähää. Hämäläinen, imelletty!" - Näsä
"Hömötiäinen, hyypiö, harmonikka, hapero, tässä se on hankkia bensaa!" "Kauko, voisitko antaa jonkun summittaisen arvion siitä, koska se mahdollisesti voisi olla valmis. Se oli hieno ilmaisu, mutta minähän sanoinkin sen self." - Toivo tonttu
"This is a tosi mätä jakso temppuilla." "Hei look, farmarinrouva menee vuoteeseen." - Hande tonttu
"Let's go ja annetaan sille turpiin." " Now I perhana näytän sille the munat of a närhi!" - Kauko tonttu

Erikoista: Sarjasta on vuonna  1997 julkaistu soundtrack Songs from the Joulukalenteri.
Levyllä ei kuitenkaan ole kaikkia sarjan lauluja, mm. Niskatuskamies ja A long time a go in Beetlehem siitä puuttuvat. Levyn uusi painos julkaistiin samaan aikaan kuin ensimmäinen dvd painos, eli vuonna 2007, jossa on kuitenkin nämä loputkin laulut mukana.

Vasemmalla vuoden 1997 painos ja oikealla 2007 painos
 Bonus: Olen kerran käynyt katsomassa 7 seinähullua veljesten jouluesityksen ja siellähän Toivo, Kauko ja Handekin vierailivat


lauantai 21. marraskuuta 2015

Disney Klassikot 5: Bambi

Bambi muuttui minulle yhdellä näytöksellä lapsuusiän inhokista aikuisiän suosikiksi. En pienenä ikinä tykännyt katsoa elokuvia, joissa jokin hyvä hahmo kuolee ja Bambissahan niin tapahtuu Bambin äidin kohdalla. Tämän takia Bambi oli itselläni hyvin monta vuotta pannassa. Lapsena muutenkin pidin sitä vaan tylsänä elokuvana, siihen ikään halusin elokuvista huumoria, väriä ja menoa ja vähän meininkiäkin. Bambi on aika vastakohta tuollaiselle.

Vanha Bambin mainosjuliste
Vuonna 2009 oli Finnkinon elokuvateattereissa jokin kamppanja menossa, missä eri puolilla suomea olevissa Finnkinon elokuvateattereissa esitettiin vanhoja Disneyn klassikkoja. Kun niitä aikoinaan selailin, niin harmittelin alukisi kamalasti, kun asun Oulussa, sillä siellä pyöri vain Bambi. Kauemmissa kaupungeissa oli nähtävillä ainakin Kaunotar ja Kulkuri sekä Kaunotar ja Hirviö. Menimme kuitenkin siskon kanssa katsomaan Bambia. En ollut nähnyt elokuvaa vuosiin, enkä siitä muistanutkaan mitään muuta, kuin äidin kuoleman. Se  elokuvakerta muutti käsitykseni sanasta animaatio ja elokuva.

Rakastan Bambin herkkää luontokuvausta. Bambin metsä on lumoava tummalla, rosoisella, usvaisella, hailakalla tavallaan. En ole tätä nähnyt (enkä haluakkaan nähdä) teräväpiirtona, vaan minusta Bambiin kuuluu tälläinen vanha ja ajan kuluma jälki. Koko metsä on täynä uskomattomia taiteellisia puita, pensaita, vesiputouksia, pienenpiniä lammikoita, risuja, mutaa, ihan kaikkea mitä luonnosta löytyy. Tämä rauhoittaa minua jopa paremmin kuin rentouttavat luontodokkarit. Olen lukenut muutamaan otteeseen Felix Saltenin Bambi kirjan, mihin elokuva perustuu ja minusta tämä on hyvin uskollinen versio kirjalle. Kirjassa on mm. kohtaus jossa kaksi lehteä keskustelevat keskenään, kun he tippuvat puusta alas. Vaikka elokuvassa ei tälläistä kohtausta sanatarkasti ole, niin tässä on panostettu hyvin paljon luonnon kuvaamiseen, mitä kirjakin pääasiassa sisältää upeilla kielikuvillaan.

Sieni sateensuojana
Pidän suuresti Bambin hahmoista ja heidän vähästä puheliaisuudestaan. Bambin äidillä on hyvin lempeä ääni ja pikku Bambi on todella suloinen, kun koittaa ottaa ensiaskeleitaan. Suloisin Bambi on kuitenkin nukkumaan mennessään ja hyvää asentoa siinä hakiessaan. Kalle Kaniini tömistelee suloisesti ja hänen äänensä (Tällä Reino Bäckmanin tekemällä dubbauksella, muuta en suostu katsomaan) on minusta juuri oikeankuuloinen ääni pikkukaniksi, vaikka ääninäyttelijä onkin tyttö. Yhdessä haisunäätä Kukan ja Bambin kanssa he luovat kivan pikku triion, vaikkei elokuvassa näytetäkkään loppujen lopuksi erikoisen montaa kohtausta, jossa he olisivat yhdessä. Bambin isä, metsän ruhtinas on todella jylhä ja hänen etäinen roolinsa sopii Bambin kasvuutarinalle erinomaisesti. Minna ja Bambin kilpakosija (muissa elokuvissa tunnetaan muistaakseni nimellä Rollo) ainoastaan jää vähän etäisiksi. Tarinan alun, keskikohdan ja lopun kertojahahmoksi Pöllövaari on sopivan arvokas.

Elokuvassa minulla on kaksi suosikkikohtausta. Ensimmäinen on "Pieni huhtikuinen sade" -laulu. Laulun aikana näytetään ihanasti ihan yksittäisiä pieniä vesipisaroita ja metsän otuksia, hiiriä, ankkoja ja lintuja kuinka ne suojautuvat sateelta. Minusta on ihana kun pikkuinen hiiri ottaa sadepisaran käteensä ja laittaa poskeensa ja juoksee sienen alta toisen sienen alle sadetta pitämään. Ukkoseniskuista näkyy välkkyy salamat ja kuinka kukat, pensaat, lehdet, puiden oksat heiluvat vahvasti tuulessa. Kaikki nämä pienet yksityiskohdat hurmaavat minut.


Toinen suosikkini on "Sävelmä tää" ja nimen omaan Jukka Kuoppamäen esittämänä. Tämä kohtaus sai minut elokuvateatterissa kunnolla ihan odottamattomasti itkemään. Kun kappale alkaa, siitä kilpakosijan tappelun jälkeen, niin sen ensimmäiset sävelet saa minulle kylmät väreet aikaan. Tässä sävel, sanat, kuva ja luonto ja draamankaari huipentuu hetkeksi mitä unohtumattomapiin sfääreihin. Tätä katsoessani silmäni avautui elokuville ihan uudelta näkökulmalta ja tuli oikeasti ymmärretyksi kuinka upea taiteenlaji animaatio on. Tätä kohtausta ei olisi mitenkään voitu kuvata oikeassa luonnossa niin kauniisti, mitä tässä elokuvassa. Se saa minut nykyään aina herkistymään. Kaikista kuulemistani elokuvalauluista Sävelmä tää on nykyään suosikkini ja tämän kohtauksen ja sen aiheuttaman tunnevyöryn takia Bambi on kanssa tuon näytöksen jälkeen pysynyt suosikki Disney elokuvanani.

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Harry Potter ja Azkabani vanki

Kaikista Pottereista Azkabanin vanki on minulle läheisin, niin kirjana kuin elokuvana. Heti kirjan luettuani se nousi suosikikseni, sillä rakastuin valtavasti Reamus Lupinin hahmoon. Odotin innolla elokuvaa ja toivon niin, että elokuvaversion Lupin olisi samanlainen kuin kirjassa. Eikä tarvinnut pettyä, rakastuin David Thewlisin esittämään Lupiniin täysin. Azkabanin vanki on ensimmäinen Potter elokuva, jota osasin odottaa etukäteen ja hypettää TOSI paljon, niinkin nuoreksi kuin 13 vuotiaaksi. Laskin päiviä ensi-iltaan ja myöhemmin dvd-julkaisuun. Nauhoitin viikkoa ennen suomen ensi-iltaa televisiosta tulleen dokumentin mtv3 kanavalta ja katsoin sen viikon aikana varmaan 20 kertaa, ihan vain siksi koska en voinut odottaa. Näin unia Potterista, latasin tietokoneen täyteen promokuvia ja odotin ja odotin. Ensi-illassa olin ihan häkeltynyt ja hyvällä tavalla. Tämä on niin erilainen, kuin Chris Columbuksen tekemät; tunteikkaampi, syvällisempi ja synkempi. Rakastuin täysin. Kun elokuva viimein saapui dvdeelle, lintasin koulusta että pääsin ostamaan elokuvan Anttilasta klo.8 aamulla. Siihen aikaan fanaattisuuteni taisi olla aika lailla huipussaan.

Harry Potter ja Azkabanin Vanki elokuvan mainosjuliste
Itse elokuvaan: huomattavan eron tämä tekee kahteen aikaisempaan Potteriin nopeampi tempo, synkkäsävyisyys ja hahmojen kasvu. Enää he eivät ole lapsia, vaan teinejä ja se näkyy ihan puvustuksessa asti. Kun Salaisuuksien kammio noudatti lähes kohtaus kohtaukselta kirjan juonta, niin tässä on sooloiltu enemmän, mikä on vaan hyvä, niin ei tule liian heti mitään tuttuuden tai ennalta-arvattavuuden tunnetta. Vaikka kirjan suosikkikohtauksiani on poistettu ja muokattu ihan erilaisiksi, niin pidän tästä silti. Elokuvassa suosikkikohtaukseni nousee se, kun Kalkaros on Lupinin sijaisena ja pyytää oppilaas avaamaan kirjansa sivulta 394. Alan Rickman sanoo ne sanat niin lumoavasti.

Azkabanin vangin kuvaus on vähän erityyppistä, kuin aikaisemmissa elokuvissa ja se vaikuttaa tunnelman luontiin. Kamera kulkee tässä mielestäni enemmän liikkuvammin ja kohtauksen leikkaukset ovat aika veikeitä. Paljon on vain Harryn mietintä ja ulkoilmakuvia, mitkä rytmittävät tiivistä juonta mukavasti. Musiikki on taattua Potter laatua ja Tylypahkaan saapuessa oleva Double Bouble laulu on todella iskevä. En yhdistä Harry Potter elokuvia mitenkään paljoa laulettuun musiikkiin, mutta tässä ja seuraavassa elokuvassa on todellakin yksi laulettu laulu.

Näyttelijät ovat kehittyneet valtavasti. Harry ja Ron on jo pikkupoikamaisuudestaan ja pahimmasta äänenmurroksestaan päässyt yli ja Draco ns."höllännyt nutturaa", eli tukka ei ole enää yhtään niin sliipattu kuin ennen. Uudet tulokkaat Reamus Lupin ja Sirius Musta sopeutuvat täydellisesti tähän maailmaan. Gary Oldman ei sanonut minulle aikaisemmin näyttelijänä mitään, mutta Mustan hahmossa hän on oikein vakuuttava. Siltikin hänen roolinsa jää tässä vielä vähän pinnalliseksi ja lyhyeksi. Vasta Feenixin killan aikana löydän hänestä aidon Sirius Mustan. Mutta tuo Lupin, hän vakuuttaa minut asenteellaan heti junassa tarjotessa pääkolmikolle suklaata. Yhtä väsynyt, mutta silti niin rento ja huoleton siinä, ihana. Eikä pidä unohtaa lipevää juomamestariamme, joka on yhtä valloittava, kuin aina ennenkin. Kirjassa suosikkikohtaukseni on se, jossa Harry jää Kalkarokselle kiinni Kelmien kartta kädessään. Elokuvaan on sama kohtaus typistetty ja sijoitettu eri kohtaan, mutta ite asia tapahtuu, eli kartta alkaa haukkumaan Kalkarosta. Kalkaroksen reaktiot siinä ovat juuri oikeat.
Take the page 394.
 Kolmannessa elokuvassa kuvataan entistä vähemmän koulunpenkeillä istumista ja vaikka Salaisuuksien kammion kohdalla sanoinkin, että ne kohdathan on nimen omaan mielenkiintoisimpia, niin Azkabanin vangissa mielenkiintoisuus syntyy nimen omaan hahmojen tunteista. Kuinka he pelkäävät Sirius Mustaa, kuinka Harry järkyttyy saadessaan tietää Mustan olevan hänen kummisetänsä ja kuinka lopussa hämmentyvät, kun saavat tietää mustan olevan syytön. 13-vuotiaalle minulle tämä elokuva antoi samaistumispintaa enemmän kuin mikään muu elokuva silloin aikaisemmin ja nimen omaan tunteiden osalta.

 Alfonso Cuaron osasi todellakin hakea aivan uutta kulmaa Pottereihin. Hän sai nuoret näyttelijät tekemään entistä enemmän töitä hahmojen löytämiseksi ja antoi niinkin yksinkertaisia vinkkejä ja toiveita, että hahmot pitäisivät koulukaapuja rennompin päällään. Kellä on kravatti löysällä ja kellä tiukkana ja vakavana. Lastenelokuvaksi en tätä kategorioisi, sillä pelottava, jopa ahdistava tunnelma välittyy hyvin katsojalle, vaikka ankeuttaja ei ruudun läpi katsojan onnea voikkaan ottaa pois.

lauantai 7. marraskuuta 2015

Idoleitani: Mikko Leppilampi

Suurin osa kaikista idoleistani on elokuvista ja/tai televisiosta tulleet minulle tutuiksi. Yleensä nämä ovat olleet näyttelijöitä/ääninäyttelijöitä tai taustatekijöitä, joita aloin pikkuhikjaa tunnistamaan. Monet suosikkieani tärkeimmät roolit ovat jo takana päin, mutta onneksi heidän jälkensä elää vanhoissa julkaisuissa. Näillä "esittelyillä" pyrin hahmottamaan mitkä tekeleet ovat saaneet kyeisen tekijän itselleni merkityksellisiksi.

Esittelyvuorossa on tällä kertaa suuri esikuvani näyttelijä laulaja Mikko Leppilampi!

Ensikosketus: Kylmänä lokakuun iltana  vuonna 2003 kävimme äitini ja kahden ystävämme kanssa elokuvateatterissa katsomassa elokuvan Helmiä ja Sikoja. Mainosjulisteessa lupailtiin: "Naurat tai itket ja naurat." Ainakin minä tuli salista ulos kyyneleet silmissä. Varmastikkaan mulle ei edes puolet vitseistä auennut silloin 12-vuotiaana, mutta rakastuin elokuvaan. Sen vhs-julkaisua katsoin monta kertaa päivässä ja se oli yksi ensimmäisiä elokuvia, joita päivitin dvdlle ja joista aikoinaan katsoin kaikki ekstrat kommenttiraitoineen. Leppilammen esittämä Läde oli ihana tarinan keskushahmo, vaikkei hänellä olekkaan elokuvan perheessä niin selvästi omaa juttuaan, mitä muilla veljeksillä. Helmiä ja Sikoja jälkeen tuli hyvin vahvana Keisarikunta, joka oli pitkään kiakkien aikojen suosikkielokuvani. Kävin sen katsomassa teatterissa kahdesti ja silloin Leppiskauteni taisi olla ihan kuumimmillaan. Seinäni oli tapetoitu hänen julisteillaan ja keräsin kaikki vastaantulevat lehtileikkeet sun muut leikekirjaani. Kävin katsomassa myös Helsingin Kaupunginteatterin Hairspray näytelmän, ihan vain Leppilammen takia. Ja vaikka Leppilampi ei ole pitkään aikaan näytellyt missään, en yhtään epäile, ettei hänellä ole taitoja tallella. Minua harmittaa suunattomasti, kun hän tekee nykyään vaan Tanssiitätienkanssa juontoja. Päästäkää Leppilampi takaisin elokuviin!


 Muistettavimmat työt: Helmiä ja Sikoja Läde, Keisarikunnan Rempo, Tyttö sinä olet tähden lipevä levytuotantotyyppi D.T, Pahan Maan Tuomas, Madacasgarin Marty, Saippuaprinssin Kalle/Antero, Joulutarinan Hannus, 8 päivää ensi-iltaan Lauri, Härmän Esko ja uusimpien Varesten Ruuhio. Jokainen näsitä rooleista on vahvasti painunut mieleeni.

 Miksi juuri Leppilampi: Aluksi itsekkin epäilin (ja niin varmasti mediakin epäili) että jääkö Leppilampi nyt vain nuoremmaksi versioksi Tauno Palosta, joka tekee pelkkiä ensirakastajan rooleja. Härmässä tämä teki vihdoinkin sen poikkeuksen ja minusta loistavan roolisuorituksen. Leppilampi tekee siinä täysin erilaisen roolin, mitä häneltä oisi voitu odottaa ja se vain kuvastaa hänen lahjaansa ja kykyään muuntautua. Hänen roolinsa Ruuhiona myös uudemmissa Vareksissa on mukavan erilainen hänen alkupään symppisrooleihin. Leppilampi on todistanut osaavansa muuntautua. Hänellä on hyvä rytmi näytellä, mikä varmasti johtuu hänen musikaalisuudestaan. Onhan hän levyttänyt oman soololevynkin vuonna 2006.

Kyllä Leppikselle vaan sopii parta!
Suosikkini: Hyviä rooleja on niin paljon. Otan nyt suosikikseni sellaisen roolin, missä Leppis on ehkä lähimpänä omaa itseään ja varmasti juuri sen takia tässä vetoaa minuun. Eli Lauri 8 päivää ensi-iltaan elokuvassa. Siinä pystyn myös samaistumaan hyvin Laurin intohimoon näyttelemistä kohtaan.
Romeo & Julia näytelmä menossa 8 päivää ensi-iltaan elokuvassa
BONUS
Yhteiskuva Leppilammen kanssa. Yksi elämäni ikimuistoisimmista hetkistä

perjantai 30. lokakuuta 2015

Idoleitani: Pekka Lehtosaari

Suurin osa kaikista idoleistani on elokuvista ja/tai televisiosta tulleet minulle tutuiksi. Yleensä nämä ovat olleet näyttelijöitä/ääninäyttelijöitä tai taustatekijöitä, joita aloin pikkuhikjaa tunnistamaan. Monet suosikkieani tärkeimmät roolit ovat jo takana päin, mutta onneksi heidän jälkensä elää vanhoissa julkaisuissa. Näillä "esittelyillä" pyrin hahmottamaan mitkä tekeleet ovat saaneet kyseisen tekijän itselleni merkityksellisiksi.

Esittelyvuorossa on tällä kertaa mestaridubbaaja/suomentaja/ohjaaja/käsikirjoittaja/Episodi lehden kolumnisti Pekka Lehtosaari.


Ensikosketus: 90-luvun alussa syntyneenä Disneyfanina katselin piirettyjä usein, ehkä useammin kuin normilapset ja aina suomeksi. Jossain vaiheessa niitä katsoessa aloin tunnistamaan eri ääninäyttelijöitä ja nimiä roolihahmojen takana. Videot pyörivät tiuhaan tahtiin aina lopputeksteihin asti ja Lehtosaaren nimen bongasin niistä jatkuvasti. Kiinostuis hänen kaikista ohjauksistaan lähti noilta ajoilta ja myös hänen omat ääniroolinsa tunnistin muiden joukosta. Ensimmäisiä filmiejä mitä muistaakseni Lehtosaaren ohjauksella näin oli Aristokatit, Lumikki, Aladdin, 101 dalmatialaista, Nalle Puh, Pinokkio ja Joulupukki ja Noitarumpu. Tykkään Lehtosaaren tekemistä suomennoksista hurjasti, niissä on nerokkaita letkautuksia ja laulujen sanat sopivat hyvin säveleen. Voin vain kuvitella kuinka vaikeaa laulujen kääntäminen juurikin on. Lehtosaari on kyllä saanut kritiikkiä siitä, että hän ohjaa näyttelijöitä puhumaan "amerikkalaisittain" ja painottamaan joitain sanoja hassusti. Itselläni suurimpina tälläisinä virheinä on "Sianko sydän" Lumikin noidan suusta kuultua ja "on kiiva kaikenlainen kala, joka paistetaan" (venyttää hassusti kiva sanaa) Thomas O'malleylta Aristokateissa.
Lehtosaaren äänirooleista päälimmäisenä on juuri Thomas O'malleyn rooli ja karhu Baloo Viidakkokirjassa.

Lehtosaaren ensimmäinen elokuvakäsikirjoitus tuli vastaan Pahat Pojat elokuvan myötä. Olin PItkään elokuvan suuri fani, kunnes vasta osasin yhdiatää rakastamani  Disneydubbaajan elokuvan käsikirjoituksen taakse. Tämä osoittaa Lehtosaaren lahjakkuutta ja uskaliaisuutta tehdä erilaisia projekteja. Lehtosaaren ensimmäinen kokoillan piiroselokuvaohjauksensa Röllin sydän on suomalaisen elokuvan mittapuulla merkittävä teos.

Lehtosaari on ohjannut Santeri Kinnusta tekemään John Smithin roolin urhealla, mutta niin hellyyttävälä äänellä
Muistettavimmat työt: Upeimpia Lehtosaaren ohjaamia dubbeja ovat Aladdin, Hopon Poppoo, Joulupukki ja Noiarumpu, Tuhkimo Keisarin uudet kuviot, Maija Poppanen, Notre Damen Kellonsoittaja, Pocahontas, Toy Story ja Tarzan. Näistä elokuvista löytyvät ihan loistavimmat Disneyäänet, laulut ja sanonnat. Saan oikein kylmiä väreitä aina kuunellessani Aina soi näin Notre Damn -kappaletta. Batman ohjauksissa Lehtosaari tekee todella hasukaa äänityötä Batmanina ja Röllin Sydämessä Isona Röllinä, joka nyt ei varsinaisesti puhu. Ulisee vain lähinnä.

Miksi juuri Lehtosaari: Lehtosaari on tehnyt kunnian arvoista työtä, kun on kääntänyt 90-luvulla ilmestyneet Disneyn kultakauden klassikot ja siinä samassa tehnyt ja ohjannut suomenkieliset versiot vanhoista Disneyn elokuvista, joiden ääniraitaa ei voitu enää siirtää vhs-muodolle. Tuon rupeaman aikana (1992- 2002) hän ehti kääntää kymmeniä elokuvia ja olemassa itse vielä mukana osassa. Siltikään dubit ei tunnu liukuhihnatavaralta, vaikka varmasti niitä on tehty todella kiireessä.  Arvostan suuresti Lehtosaaren tekemiä persoonalisia käänöksiä ja hänen tyyliään ohajata ääninäyttelijöitä elokuviin. On myös osittain Lehtosaaren idea ollut pyytää suomen tunnetuimpia näyttelijöitä animaatioon ääneksi. Ilman Lehtosaarta ei Vesa-Matti Loirikaan olisi ollut Lampun Henkenä.
Viimeisimpien Disneylle tehtyjen dubbiohjauksien jälkeen Lehtosaari ei todellakaan ole jämätänyt paikoilleen, vaan tekee elokuvakäsikirjoituksia ja dubbaa Ghiblin anime-elokuvia. Röllin Sydämestä tehty animaatiohanke oli jo pelkkänä ajatuksenakin uhkarohkea, mutta Lehtosaari sai sittenkin siirettyä Röllin maailman animaatioksi.

Lehtosaari on sanut ohjattua Veli-Matti Rannalle todella ujon ja sympaattisen Quasimodon äänen
Suosikkini: Yksittäistä suosikkia on mahdotonta nostaa jalustalle, joten tässä on kaksi tärkeintä roolia, mitä Lehtosaari on ohjannut dubbeihinsa. Eli Veli-Matti Rannan rooli Quasimodona elokuvaan Notre damen kellonsoittaja ja toinen Santeri Kinnunen Pocahontasin John Smithinä.
Nämä kaksi roolia ovat niin upeita, upeimpia koko suomenkielisen Disneyn historiassa.  

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Saksikäsi Edward

Näin tämän elokuvan noin 9-vuotiaana ja ihastuin Burtonin tyyliin leikkiä gotiikalla, huumorilla ja oudoilla hahmoilla. Johnny Depp teki myös ensimmäisen vaikutuksen tässä minuun ja on kantanut titteliään yhtenä suosikkinäyttelijänäni tästä lähtien.

Avonin jälleenmyyjä Peg ei saa pikkukaupungissaan tuotteitaan kaupaksi ja keksii käydä katsomassa onko läheisessä linnassa asukkaita, joille voisi tuotteitaan myydä. Sieltä hän löytää Edwardin, saksikätisen hylkiö. Peg kutsuu Edwardin kotiinsa asumaan miehensä ja kahden lapsena luokse. Edwardilla kestää hetki ennen kuin hän tottuu uuteen asuinympäristöönsä ja tottakai hän rakastuu Pegin tyttäreen Kimiin (Winona Ryder) Kimillä kuitenkin on jo suhde poikaystävänsä Jimin kanssa. Edward tietää jäävänsä Jimille toiseksi ja hyväksyy asian. Koko Pegin naapurusto on kiinostunut Edwardista, kun tämä on niin erikoinen saksikäsineen. Edward muotoilee saksillaan puutarhojen pensaisiin kuvioita ja siittä innostuu trimmaamaan koiria ja lopulta on suunitelmissa oma kampaamo. Ed ei kuitenkaan saa pankista lainaa sen perustamiseen. Samaan aikaan Jim kehittää juonen; hän pyytää Ediä murtautumaan vanhempien asuntoonsa ja lupaa siitä palkkiota Edille. Suunitelmat kuitenkin menee mönkään ja Edward jää kiinni ja siksi naapuruston rouvat kääntävät äkkiä takkinsa Edwardille ja koko Pegin perheelle. Kim kuitenkin pitää Edin puolia ja heidän molemminpuoleinen rakkautensa alkaa kukoistaa. Edward vahingossa haavoittaa Kimiä ja tämän pikkuveljeä Keviniä ja itsekkin ymmärtää kuinka vaarallinen on muille ihmisille. Hän pakenee takaisin linnalleen, jossa tapahtuu lopulta elokuvan lopputaistelu, Ed vastaan Jim. Vain Jim kuolee, mutta paikanpäällä ollut Kim väittää muille myös Edwardin kuolleen. Näin hänen annetaan jäädä linnaansa rauhaan.

Saksikäsi Edward elokuvan mainosjuliste
Saksikäsi Edwardista huokuu pastellinsävyinen 80-luku, joka sekoittuu ihanasti tähän hänen gotiikkateemaansa. Burtonin elokuvaksi tämä on jopa yllättävänkin värikäs ja minusta ihan yksi hänen parhaista elokuvistaan. Johnny Depp on Edwardina luomoavan herkkä, surumielinen ja näyttelee niin pienillä eleillä outoa hylkiötä. Rakastan hänen hahmoaan. Winona Ryder on lumoava vähän ujona, mutta elämänmakuisena teininä. Peg äiti on taas mukavan "normaali" avonin leidi tässä hössähtäneiden kotiäitien naapurustossa. Edwardin takaumat hänen menneisyydessääb keksijäisänsä kanssa ovat todella hellyyttäviä ja Burtonmaisia, mutta toisaalta kamalan surumielisiä. On kauheaa kun isä kuolee, juuri kun on antamassa oikeat kädet Edwardille, eikä tämä voi tehdä mitään sen hyväksi ja vahingossa lävistää kädet.Burton on kirjoittanut tarinan kulkevan mukavasti eteenpäin, ei jäädä jankkaamaan tai junnailemaan missään kohtaa. Ainoa minkä olisin halunnut jätettävän pois on Joycen mauttoman iskuyritykset. Siinä vaiheessa koen niin vahvaa myötähäpeäää Edin puolesta. Tavallaanhan hän on puolustuskyvytön, kun ei tiedä mitä tulee tapahtumaan ja samalla myös juurikin siksi vaarallinen, kun ei voi hallita omia liikkeitään paniikin aikaan. Olisi voinut käydä vaikka kuinka vaaralliseksi, jos Ed olisi saksillaan osunut Joyceen.

Pikkukaupunki, mihin elokuva sijoittuu on tarkoitukella haettu symmetriseki ja pastellinsävyiseksi, täysin päinvastaiseksi mitä Edwardin linna on. Sinne sijoittuvat tapahtumat on myös valaistu muita synkemmin ja dramaattisemmin. Puvustuksessakin se on otettu huomioon. Kun Peg alussa hakee Edwardin seiltä hän on puettu pelkistetysti lilaan ja lopussa Kim valkoiseen. Ei kotiäitien värikkäitä kukkaiskuoseja tai räikeitä pinkkejä aamutakkeja. Danny Elfman on tehnyt loistavat tunnelmalliset musiikit elokuvaan, linnaan sijoittuvat ovat surullisia ja kaupungin tapahtumat keveämpiä. 

Kim tanssii
Elokuvan kaunein hetki on hilajiset joulujuhlat, kun Kim menee tanssimaan Edwardin veistämän jääveistoksen alle. Kohtaus on musiikkeineen, liikkuvine kameroineen ja Edwardin tekeminen lumihiutaleineen yksinkertaisesti lumoava. Niinkuin kokonaisuudessaan koko elokuvakin. Tällä on aina paikka minun sydämessäni. Lopun pieni rakkaudentunnustus kruunaa kaiken.  Vaikken yleensä liiemmin piittaa tarinoihin väkerretyistä kehyskertomuksista, niin tähän sopii tyyli "mummo kertoo lapselle iltasatua".

Lapsena kun tätä katsoin, kuvittelin itseni usein Kimin tilalle. Olisin niin toivonut heidän päätyvän lopulta yhteen. Vaikka lopussa Kim vanhana sanookin, ettei ole nähnyt Edwardia enää, niin haluan kuvitella Edwardinkin muistelevan Kimiä yhtä lämmöllä.

maanantai 19. lokakuuta 2015

Onnelin ja Annelin Talvi

Onnelin ja Annelin Talvi on itsenäinen jatko-osa viime syksynä ilmestyneelle Onneli ja Anneli elokuvalle. Se voitti Jussin parhaasta pukusuunnittelusta, eikä minusta suotta. Elokuva hurmasi minut ihanilla yksityiskohtaisilla lavasteillaan ja runsaalla, lapsellisella ja mielikuvituksellisella puvustuksellaan. Ensimmäisen elokuvan juoni ei vaan minua vakuuttanut ja varsinkin aikuisten roolisuoritukset oli minulle pettymyksiä.  Tingelstiina ja Tangelstiina oli liian lapsellisia hahmoja, ettei aikuisena niistä pystynyt nauttimaan ja Samuli Vauramon esittämä Arska oli liian ilmiselvä pahis. Onnelista ja Annelista pidin suunnattomasti ja Jaakko Saariluomen poliisista. Näillä ensimmäisen elokuvan kokemuksilla odotin Onnelin ja Annelin Talvesta kaunista, mutta yksinkertaista tarinaa.
Onnelin ja Annelin Talvi elokuvan mainosjuliste
Onnelin ja Annelin Talvi alkaa siitä, kun tytöt leikkivät pihallansa. He tervehtivät nykyään naapurissa asuvaa Urho Ulpukkaa ja tämän vaimoaan, sekä matkoille lähtevää Tingelstiinaa ja Tangelstiinaa. Kotia mennessään he tapaavat pikkuautossa ajavan Vaaksanheimojen perheen. Perhe on joutunut autokolariin ja hakevat tytöiltä apua, kun he etsivät tytöillekkin asuntonsa myynyttä Rouva Ruusupuuta. Onneli ja Anneli majoittaa Vaaksanheimolaistenperheen nukkekotiinsa ja he viettävät yhdessä ikimuistosta talvea ja pikkujoulua. Tarinan pahiksena tällä kertaa toimii ensimmäisestä elokuvasta tutun Arskan (joka on nyt automekaanikko) naisystävä.

Juonellisesti vanhemmalle katsojalle Onnelin ja Annelin Talvi ei antanut mitään syväluotaavaa opetusta. Vaaksanheimolaset oli "kutistettu" hyvin ja he aina puhuivatkin siitä, kuinka pienet pitää ottaa huomioon ensin. Elokuvan tärkein ja alleviivaavin opetus olikin Putti Vaaksanheimon suusta "En ole mikään joku, olen Putti Vaaksanheimo!". Putin kohdalla tapahtui myös hahmon suurin kasvutarina, ei pelkästään fyysisesti, vaan myös henkisesti. Heti elokuvan alussa Putti valitteli pienuuttaan, mutta lopulta isoksi kasvaessaan halusi taas olla oma Putti itsensä. Vaaksanheimolaiset olivat erilaisia muihin ihmisiin verrattuna pienuudellaan ja siksi he joutuivat usein muuttamaan isojen ihmisten välinpitämättömyyden takia. Pientä pakolaisteemaa tähän oli haettu taakse, mutten sitä paljoa löytänyt.

Onnelin ja Annelin talo kauniissa talvessa. Vaaksanheimolaiset etsivät Rouva Ruusupuuta
Vaaksanheimolaiset oli tämän uuden elokuvan mieleenpainuvimpia hahmoja ja elokuva keskittyi ihan täysin niihin, paljon enemmän kuin itse Onneliin ja Anneliin. Vaaksanheimon perhe näytteli loistavasti; herra (Joonas Saartamo) oli kokoajan todella kaino, rouva (yksi uusi suosikkinäyttelijäni Anna-Leena Sipilä) hellä ja huolehtiva, mummo (ikisuosikkini Leena Uotila) persoonallinen, äänekäs ja poikkeuksellisen notkea ja pikku Putti Vaaksanheimo ihana perheen esikoinen. Tykkäsin valtavasti katsoa, kuinka Onneli ja Anneli piti heistä huolta ja nämä elelivät pienessä nukkekodissa.

Vaaksanheimolaisten, ihanan Onnelin ja Annelin, poliisi Urhon ja rouva Ruusupuun hahmojen liäksi tämä elokuva veti mukaansa uskomattomilla kuvauksillaan. Talvi oli ihanan sinertävä ja valkoinen. Jouluvalot oli esillä, käytiin joulutorilla ja alussa näkyi jopa pieni valloittava poni. Onnelin ja Annelin talo oli taas ihanasti sisustettu ja koristeltu jouluisesti.  Hahmojen vaatteet oli todella yksityiskohtaisia ja talveen sopivia, mutten ymmärtänyt tämän Arskan tyttöystävän "nuorekasta" pukeutumista. Hei, ei kukaan pidä legginggsejä keskellä kylmää talvea!

Pikkujouluissa tapahtuva hahmojen lento oli mukava fantasiaelementti tähän elokuvaan ja loi tähän hiukan enemmän taianomaisuutta, kuin ensimmäiseen Onneliin ja Anneliin. Odotukset täyttyi enemmän kuin uskoinkaan.

tiistai 13. lokakuuta 2015

Melukylässä Tapahtuu

Melukylässä Tapahtuu on toinen ruotsalaisen Lasse Hallströmin tekemä Melukylään sijoittuva elokuva, aiempi on Melukylän lapset. Ruotsissa on jo 60-luvulla tehty ensimmäinen elokuvaversio näistä Astrid Lindgrenin lastenkirjoista, mutta sitä ei ainakaan tietääkseni ole missään saatavilla. Olisi kyllä mielenkiintoista nähdä.

Melukylässä tapahtuu elokuvan kansi
Elokuvan käsikirjoitus on otettu ihan suoraan alkuperäisestä kirjasta, eikä olla lähdetty missään kohdassa sooloilemaan. Pidän tästä vanhanajan tyylistä, minkä elokuva luo idyllisestä pikkukylästä pienine lapsineen ja heidän pienine murheineen. Elokuva, kuten ei kirjakaan, sisällä mitään varsianista juonta, vaan ne on pullollaan pieniä tapahtmia lasten näkökulmista. Kuinka voi nauttia tunteesta, kun hyppii syksyn sateisissa lätäköissä. Odottaa joulun tuloa niin, että hiuksen harmaantuu. Kuinka voi syödä eväät, niin että ne kulkee mahalaukussa, eikä koululaukussa. Miten keväällä voi leikkiä prinsessaa. Kuinka huiputtaa opettajaa aprillipäivänä? Miten viedä pikkuisen lampaan kouluun? Voiko Liisasta tulla isona lastenhoitaja?

Koulumatkalla
Tykkäsin pienenä ihan älyttömästi Melukylän lapset tarinasta, jota kuuntelin Inkeri Walleniuksen rauhoittavalla äänellä c-kasetilta aina matkustellessamme jonnekkin. Hahmojen kuvat loin päähäni c-kasettiboxin kannesta, joten olisin itse jopa odottanut itseltäni sitä, etten pysty hyväksymään näyteltyjä hahmoja mielikuvien tilalle. C-kasetin tarina kuitenkin päättyi aina jouluun ja tämä elokuva alkoi vasta syksystä, joten sillä ei niin suuresti ollut väliä. Nämä joulun jälkeiset tarinan tapahtumat ei ollu mulle mitenkään entuudestaan tuttuja, joten elokuva tuntuu hyvin tuoreelta katsellessa ja mukaansa vievältä. Dvdeellä ei valitettavasti ole lainkaan tekstitysraitaa suomeksi, joten katsoin sitten kokonaan suomidubila, sillä ruotsinkielentaitoni ei olisi tähän riittänyt. Dubbi oli ihan ok-tasoa live action elokuvaksi, ei häiritsevä, muttei liiemmin varsinkaan aikuisten kohdalla nautittava. Lasten dubbiäänet olivat mieluisampia.

Pieni Melukylä
Nautin elokuvan maisemista ja miljööstä aivan tajuttomasti. Haluaisin niin kovin itesekkin elää noin idyllisessä maailmassa, missä ei ole autoja, ei pahuutta, ei ilkeyttä, ei mitään väärää, vain viaton lapsenusko ja ne parhaat kaverit ja rakas perhe ympärillä. Tämä on todella tunnelmointielokuva ja maisemat älyttömän kauniita. Varsinkin elokuvan alkupuolistko sai minut jo liiankin joulumielelle. Pienet tönöt valoa ikkunoissaan lumikinosten alla pimeydessä, ihanaa. Luonto kukkii kauniina jokaisessa vuodenajassa ja koko Melukylä hehkuu vanhanaikaista rauhaa ja rakkautta, odotusta ja onnea, kuiskausta ja kutkuttavia salaisuuksia.

Jouluyö

lauantai 10. lokakuuta 2015

Marnie - Tyttö ikkunassa

En yleensä pidä amimesta ja vaikka tässä viimosen puolenvuoden sisällä olen katsonut avomiehen pyynnöstä hänen kanssaan studio Ghiblin elokuvia, niin en vaan ole ymmärtänyt mitä hienoa näissä on. Olen kait liian syävsti ja kiintyneesti katsonut Disneyn animaatioita, kun se japanilainen tyyli ei vain pure minuun. Olen katsonut elämäni aikana monelaisia elokuva ja kaksi kaikista ahdistavinta (Henkien kätkemä ja Tulikärpästen hauta) on tullut Ghibliltä. Siksi pelkäsin vähän valmiiksi tätä uutta Ghibliä ja mietin, miksi ihmeessä lupauduin katsomaan tämän avomieheni kanssa jopa elokuvateatterissa. Yllätyin suuresti, kun Marnie oli niin hyvä, jopa niin hyvä, että sen voisi katsoa joskus uudestaan.
Marnie Tyttö Ikkunassa elokuvan suomijuliste
Anna on 12-vuotias, adoptoitu tyttö, joka kärsii masennuksesta. Hän tykkää piirtää, muttei uskalla näyttää kenellekkään piirustuksiaan. Koulussa kaverit sanoo hänen olleen ihan mukava, mutta todella hiljainen. Annan adoptioäiti lähettää Annan maalle saamaan raitista ilmaa (joka tekisi hyvää tämän astmalle, mutta tosiasiassa tietenkin pyrkii tämän saamaan laajempaa kaveripiiriä). Anna on aluksi vähän vastahakoinen, ei päästä ketään lähelleen, kunnes näkee läheisen huvilan ikkunassa Marnien. Siitä kertoo tämä tarina, jossa useaan kohtaan mietin, onko tämä kaikki totta, vaiko pelkkää Annan mielikuvitusta.

Eroa edellisiin Ghibleihin löytyy tämän lempeästä tyylistä. Ghiblit on tunnettuja hyvin fantasiamaisesta otteestaan, mutta Marnien tarina on hyvin ihmisläheinen ja siksi paljon samaistuttavampi ja minun makuuni parempi kuin aikaisemmat. Animaatio on hurjan kaunista, kaikki rakennukset, metsät ja maisemat. Tosin Ghibli on aina osannut tehdä kauniita maisemia. Tähän elokuvaan hahmoille oltiin saatu luotua jo kunnolla persoonaa, mikä on yleensä mielestäni suurin ongelma Ghiblin elokuvissa. Niissä on hahmoja, joille tapahtuu kummia, mutta ite hahmot jäävät etäisiksi. Tässä Anna ja Marnie käydään taas hvyin syväluotaavasti läpi, mikkä on heidän taustansa, unelmansa ja toiveensa.

Elokuva sisälsi minulle vain yhden ahdistavan/pelottavan hetken, eli sen kun tytöt olivat siilossa. Hyi kamala kun säikähdin sitä ukkosta! Oli pakko pitää silmiä kiinni ja ajatteli päässäni, että kunpa tämä kohtaus loppuisi jo. 



Marnie opettaa Annaa soutamaan
Yksi asia tässä elokuvassa kuitenkin häiritsi. Tyttöjen ystävyys kuvattiin kauniisti, mutta koin vähän liian vahvasti Annan ja Marnien välillä seksuaalisia viboja. Kun Anna ensimmäisen kerran nousee Marnien veneeseen ja Marnie opettaa häntä soutamaan, koen liian vahvna heidän läheisyyden. Myöhemmin yhdessä tanssiessa ja metsässä halatessa tämä toistuu. He myös puhuvat toisillensa enemmänkin rakastavaisina, kun syvinä ystävinä. Varsinkin kun elokuvan lopussa tapahtui tämä käänne (jonka pystyi kyllä jo puolivälissä arvaamaan), että Marnie on Annen isoäiti nuorena, tämä seksuaalinen sävy alkoi todella häiritsemään. Tosin, haluan ajatella sen niin, että kun Anna on aluksi masentunut ja vihaa itsenään, Marnien tavatessaan hän tapaa ja ihastuu häneen puolissa mitä hänellä itsellään on piilossa. Tavallaan hän ihastuu isoäitinsä luonteessa siihen samaan mitä hänellä itselläänki on, muttei ole vielä löytänyt sitä. Vähän sama tunne tuli kotimaisen Luokkakokouksen lopussa kun se Jaajon hahmo rakastui omaan lapseensa. Siinä tosin se ajatus antoi hahmolle vaan lisää itserakkautta. Tässä tapauksessa rakkaus antaa Annalle itseluottamusta ja kykyä ylipäätään rakastaa itseään.

Todella positiivinen yllätys ja voin tätä suositella niille, jotka ei yleensä aniemsta pidä.