Lippukokoelma

Lippukokoelma

tiistai 27. maaliskuuta 2018

Dc Extended Universe - Justice League

Kävin katsomassa Justice Leaguen viime syksynä mieheni kanssa elokuvatetaterissa. Muistan, että kyseisenä päivänä olin hyvin huonolla tuulella ja elokuva piristi minua. Olin kuitenkin niin väsynyt, etten kotona enään elokuvasta mitään muistanut. Nyt mieheni sai blu-ray julkaisun onnellisena käsiinsä ja katsoimme sen heti samantien. En muistanutkaan kuinka hyvä Justice League oikein on.

Justice Leaguen elokuvajuliste
Dc-universumin sisään taas vyörytään ja jatko-osa tämä aikaisimmille elokuville onkin, etenkin Batman versus Supermanille. Nyt tähän maailmaan on tulossa ilkiöitä tuhoamaan kaiken, pääpahiksena Steppenwolf  ja supersankareita jälleen tarvitaan, kun Batman ei selviä yksin. Wonder Woman saapuu paikalle ja yhdessä etsitään uusia kavereita. Nuori pojankloppi Flash liitetään ryhmään, robottiukkeli Kyborgi suostutellaan ja Aquaman ui  joukkoon, koska maailmantuhoamisenergiaboxi eli äitiboxi on varastettu vedenalaisesta valtakunnasta. Samanlainen boxi on viety myös Wonder Womanin porukalta Amazoneilta ja nyt pelätään, että ihmisten piilottama laatikko kanssa löytyy. Jos ilkiö saa nämä kaikki käsiinsä, niin hän voi tehdä hirmutekoja. Meidän tehoryhmämme saa tuon boxin omiin käsiinsä monien tappeluiden kautta ja sen avulla he herättävät Supermanin takaisin eloon. Yritys on haastava ja jopa tuohava, mutta lopulta Superman tulee jälleen inhimilliseksi, kun saa samalla tavata entisen heilansa ja äitinsä. Steppenwolf saa boxit haltuunsa ja on tekemässä maailmanloppua jossain Venäjän syrjäkylällä. Siellä elelee yksi perhe, joka joutuu kestämään ilkiöitten hyökkäyksiä. Supersankarit pääsevät paikalle juuri sopivasti. Flash vie perheen turvaan, samalla kun muut hakkaavat ja mäiskivät. Tietty kaikki kääntyy lopulta hyvin, vaikka tiukkoja tilanteita sattuukin. Steppenwolf kaatuu niin, että Superman puhaltaa hänen kirveensä jäähän ja Wonder Woman vetäsee sen miekalla palasiksi. Ilkiöt saavat energiaa pelosta, joten he itse kääntyvät omaa isäntäänsä vastaan ja näin maailma pelastuu. Superman jatkaa heilastelua, Flash käy kehumassa isilleen uudesta työstään, Kyborgi jatkaa oman isukin kanssa tutkimuksiaan, Aquaman jäi hyppelemään mereen, Wonderwoman pidättelee tavisrikollisia ja Batmanin varjo heijastellaan pilviin, sillä uusia seikkailuja on varmasti luvassa.

Dc-elokuvista pahisten Suicide Squad on noussut suosikikseni ja pidin kovasti myös viime kesänä tulleesta Wonder Womanista. Wonder Womanin historiaan viitattiinkin tässä rainassa ja Amazonien saarta ei nyt esitelty lainkaan, vaan oletettiin että katsoja tietää sen jo valmiiksi. Batman versus Superman loppuu Supermiehen hautajaisiin ja nyt hänen hautarauhaa rikotaan. On kyllä kiva, että hänen heilansa ja äitinsä esiintyvät myös. Uusista hahmoista Kyborgi jäi minulle hyvin etäiseksi. Hänen isänsä on hänet osittain robotisoinut ja siksi tämä on katkera isälleen. Hänen hahmossaan ei riitä minusta tarpeeksi mielenkiintoa. Aquaman harmikseni oli kanssa aika pienessä roolissa, häntä olisi näin naisena todella mielellään katsellut enemmän. Aquaman onkin saamassa oman elokuvansa, jota mielenkiinnolla odotan. Aquamanin hahmossa yhdistyy ronski huumori, maskuliinisuus ja voimakkuus. Oikein miesmäinen ihmiskala siis. Varsinkin tatuoinnit ja pitkä märkä tukka tekee hänestä kovan hottiksen. Nuorin tulokas Flash tuo taasen supersankarijoukkoomme rutkasti huumoria. Hänen isänsä on vankilassa ja poika elelee yksin nörttinä. Hän on itse tehnyt oman nopeuspukunsa, jolla saa huimaa juoksuvauhtia, kulkee lähes valonnopeudella. Hän myöntää pelkonsa, heittää hauskoja onelinereita (Dostojevski!) ja koittaa oikeasti saada näistä tyypeistä ystäviä itselleen, ujo selvästi kun noin muuten on. Wonder Womaniin voi tutustua tarkemmin tästä kirjoituksesta, mutta edelleen voin sanoa pitäväni hahmosta. Kaunis, suoraselkäinen ja voimakastahtoinen nainen sopii todella hyvin vastapainoksi tähän maskuliinisuuden meininkiin. Batman minua viehättää aina vain, sillä nahkapuvussaan kun hän örisee olevansa Batman se vaan on niin kovaa.  Itse kaikkien kunnioittama Superman ei kuitenkaan minuun vieläkään iske. Hänellä saattaa olla kovia voimia, mutta ei hän minusta kyllä Batmanille mitenkään pärjää ja hänen persoonansa on liian tylsä lepakkomieheemme verrattuna.

Flash, Batman ja Wonder Woman
 Justice League on hahmojen leffa. Juoni itsessään ei ole hääppönen, vaan enemmänkin keskiössä on  ryhmän keskinäinen dynamiikka ja heidän omat juttunsa. Flashilla nopeus, Kyborgilla tietokoneet, Wonder Womanilla totuuslasso ja soturikoulutus, Batmanilla Alfred ja Batmobiilit sun muut härpäkkeet, Aquamanilla Ajattara ja veden hallitsemat voimat ja  Supermanilla, noh hän on Superman. Se varmaan riittää tämän voimaksi. Pidän elokuva eniten uusien hahmojen esittelyleffana ja siinä samalla viedään tarinaa asteen verran eteenpäin, eli Supermanin liittyminen ryhmään. Kokonaisuudessaan pidän elokuvan musiikista, varsinkin alkulaulusta. Värimäärittely on kaunista ja lokaatioit realistisen oloisia. Elokuvan pituuskin on varsin sopiva, eli ei liian pitkä. Rymistelyä on rymitelty hitaisiin ja nopeisiin otoksiin, herkkishetkiin ja one-linereihin. Ainakin minua Flashin letkautukset naurattivat.

Justice League nosti tällä toisella katsomiskerrallaan pisteitä silmissäni ja voin sanoa, että pidin tästä jopa enemmän kuin Wonder Womanista. Wonderissa on enemmän herkkyyttä ja voimakkaita teemoja, mutta Justicen kohdalla monipuoliset hahmot Batman, Flash ja Aquaman veivät minut nyt mukanaan. Dc-elokuvauniversumissa tämä on nyt listallani toisena Suicide Squadin jälkeen. 

lauantai 24. maaliskuuta 2018

Neitoperho ja Kissan Kuolema

Olen katsonut kotimaisia leffoja aikalailla 2000-luvun alusta asti. Hyvin paljon tiedän 2000-luvun kotimaisista elokuvista, sillä silloin alkoi niiden nousukausi. Aikaisemminkin on kotimaisia paljon tehty, mutta varsinkin 90-luvulla katsojamäärät olivat alhaalla ja monet ovat haukkuneet kun silloin tehtiin niin paskoja elokuvia. Minua on paljon kiinnostanut mitä silloin on tehty ja nämä muutamat teokset sain aikaan katsottua Yle Areenasta. Minusta on hienoa että näitä on siellä näkyvillä, sillä näitä teoksia ei löydy esim. lähikirjastoistani.

Neitoperho

Lea Kleemola esittää hyvin agressiivista Eeviä, joka varastaa sisarensa Amin auton ja lähtee karkumatkalle. Hän kohtaa matkalla liftari Jusun ja yrittää pienesti tutustua häneen. Jusun lompakossa on hänen naisystävänsä Anjan kuva, joka kiinnostaa Eeviä. Yhden yön Eevi ja Jusu nukkuvan kämäsessä hostellissa ja Eevi koittaa vongata Jusulta seksiä. Kun Jusu ei siihen suostu, niin Eevi menee vain takaisin nukkumaan. Seuraavana päivänä hän ajaa pahan kolarin, jossa auto ja Jusu menee mäsäksi. Itse hän pääsee pakenemaan metsään. Hän löytää tämän Jusun nasiystävän Anjan talon ja menee sinne. Anja seuraavana aamuna löytää Eevin sohvaltansa ja koittaa olla kohtelias. Eevi kuitenkin vangitsee Anjan kellariin ja hiillostaa tätä mitä epämääräisimmillä jutuilla. Lopulta hän päästää Anjan takaisin taloonsa. Anja kuitenkin kaatuu pahasti portaissa ja kuolee siihen. Eevi on kuullut poliisien tulevan ulkona ja polttaa koko talon. Poliisit ja Ami etsivät Eeviä palavasta talosta, mutta tämä on jo paennut metsään, minne hän jää hönkäilemään.

Neitoperho elokuvan mainosjuliste
 Olin todella pettynyt Neitoperhoon. Elokuvajulisteen ja Ylen kuvailun perusteella osasin odottaa jotain oikeasti raakaa elokuvaa, mutta tämä oli jo liiankin kesy odotuksiini. Lea Kleemola ei mielestäni näyttele Eeviä lainkaan hyvin, sillä hänen angstailunsa ja muminapuheensa on aivan liian näyteltyä. Tiedän paljonkin ihmisiä, jotka osaavat angstata luontevammin. Seksiyritys oli todella nolo ja heikosti tehty. Monille hahmojen teoille ei ollut mitään logiikkaa. Kuvaus oli välillä liian tummaa ja turhaa joutokäyntiä löytyi hyvinkin monista paikoista. Eevi asuu alussa välittävän siskonsa Amin luona, joka olikin ainut ehyt hahmo tarinassa. Mikä siskon naisseuralainen sitten oli, siitä en saanut selvää. Eniten minua häiritsi nämä Kleemolan pitkän raskaat hengityskuvat, kun ne eivät kertoneet minulle yhtän mitään. Samaa ihmettelen, miksi leffa oikein päättyi siihen? Se ei antanut mielestäni minkäänlaista lopetusta elokuvalle. Vaikka kuulemma tuohon aikaan naisia ei näytetty suomileffoissa agressiivisina, niin ei tämä teos mielestäni mitenkään tuonut naisista mitään uusia puolia esiin. Ehkä korkeintaan epätasapainon, mutta se ei todellakan riitä. Ohjaaja Auli Mantilalta olen nähnyt tämän lisäksi vain myöhemmin tehdyn Ystäväni Henry elokuva, joka oli mielestäni kyllä myös yhtä mitäänsanomaton. Joko ohjaaja ei vain osaa ohjata, tai sitten käsikirjoituksissa on ollut hyvin syviä puutteita. Myös ihmettelen miksi ihmeessä tätä on markkinoitu raakana ja kauheana elokuvana, kun kerran sitä ei ole? Ainot hyvät pisteet voi antaa musiikista, joka ei sovi kyllä lainkaan elokuvan teemaan. Muutama kaunis kuva sentään elokuvassa oli, kun autolla ajetaan sateessa tunnelmallisen musiikin soidessa taustalla.

Kissan Kuolema

Koulukodissa hiippailee joku raiskaaja Sika, josta oppilaat eivät uskalla ohjaajille puhua. Vähän vuorotellen hän käy käsiksi tyttöihin ja pikku hiljaa nämä päättävät kostaa. Samassa syssäkässä johtajattaren tytön Annaleenan poikaystävä Saku käy linnasta lomailemassa ja tyttöä pussailemassa.  Uusi nuori työntekijä Ari ihastuu pääosaneitoomme Nittaan ja heidän suhdettaan ei todellakaan katsota hyvällä. Nittan kissa Miuku tapetaan ilman syytä kesken elokuvan ja siitä tämä on varmasti saanut nimensäkkin. Lopulta kaikki tytöt keksivät tehdä ansan tälle Sika raiskaajalle, niin että Annaleena jätetään taloon tämän kanssa. Tässä vaiheessa katsojille oikein näytetään kuka elokuvassa jo aiemmin esiintyneistä hahmoista oikein on Sika. Samassa Nitta juoksee hakemaan muut hoitajat avuksi ja näin Sika jää kiinni. Kun Nitta täyttää 18 ja jättää koulukodin taakseen. Ari lähtee hänen mukaansa, vaikka hän olikin saamassa jo ylennyksen parempiin töihin koulukodissa.

Kissan Kuolema elokuvan mainosjuliste
Kissan Kuolema elokuvasta kuulin alunperin Pahat Pojat elokuvan kommenttiraidalta ja jo silloin se alkoi kiinnostamaan. Elokuvaa on mainostettu sloganilla "Elokuva 90-luvun nuorista". En itse tätä allekirjoita, vaikka olenkin tuolloin ollut vasta lapsi. Nämä elokuvan nuoret näyttelijät ovat paljon aidompia, tuoreempia ja aistikkaampia mitä Lea Kleemola omassa roolissaan Neitoperhossa ja aihe koulukodista on kyllä synkkä. Miespääosassa komistelee Don Huonojen Kalle Ahola, joka on kyllä aika pökkelö roolissaan. Se kuitenkin tuo raikkautta ja osittain myös viihteellisiä hetkiä synkkämieliseen elokuvaan. Peter Franzénkin vilahtaa tässä nuorena poikana Sakuna ja on kyllä aika suioinen. Marja Pyykkö loistaa Nittana ja on mielestäni todella hyvä. Hänen omista ohjaukistaan en valitettavasti voi sanoa samaa. Helena Vierikko on ihan jees sivuosassa, mutta Annaleenaa esittävä Marjaana Maijala on todella pökkelö. En yhtään pidä hänen tyylistään. Kissan Kuolemassa on paljon jännityselementtejä, jopa turhankin paljon. Tyttöjen ahdistuskohtaukset kokemuksista olivat hyvin aitoja ja vaikuttavia. Sian näkymistä sai odottaa loppuvaiheille asti, ja olin arvannut kyllä vihollisen väärin tällä kertaa. Ainahan tuollaiset ovat juurikin irstaita miehiä ja kyllä kuvotti tätä viimistä raiskauskohtausta katsoa. Onneksi on leikattu niin, ettei kohtaus ole pitkä ja strategisesti ei paljoa näy. Olin itseasiassa aika järkyttynyt kun sama näyttelijä on tehnyt suosikkihahmoni Phileas Foggin ääniroolin. Toinen elokuvan ällö kohtaus oli Miuku kissan kuolema. En ymmärtänyt tämän tapahtuman syitä ja seurauksia, joten koin sen hyvinkin turhana. Vielä sekin, että se on antanut tälle teokselle nimen on ihan väärin. Arin ja Nittan rakkaussuhde puhkeaa aivan ilman mitään pohjaa ja muutenkin Nittan hahmon perusteita kerrottiin katsojalle ihan liian myöhään. Minua harmittaa kovasti tässä elokuvassa, kun tuntuu että ideaa ja pohjaa on, mutta tuotos on tehty liian pikasten pohdintojen pohjalta.

Kailen kaikkiaan Neitoperho ja Kissan Kuolema kuvaavat hyvin 90-lukua. Molemmista löytyy niin kuvaulksellisuuden, kuin kuvaamisen kautta paljon juttuja jotka vievät takaisin ysärille. Elokuvina kuitenkin Neitoperho on mielestäni surkea tekele ja Kissan Kuolema taasen kiinnostava, mutta keskeneräisen oloinen. Täytyy varmaan kyseinen kirja lainata kirjastosta, niin saan tietää kuinka hyvin elokuva seuraa alkuperäisen kirjan juonta. 

lauantai 17. maaliskuuta 2018

Coco

Pixarin uusin Coco ei alunperin herättänyt minussa mitään suuria odotuksen tunteita. Samu Sirkan Joulusta näkemäni pätkä oli oikein hyvin animoitu, mutta mexicolaistyylinen musiikki ei siinä vedonnut minuun. Vasta lähempänä elokuvan suomeen tulemista katsoin trailerin ja siitäkin jäi vähän mitäänsanomaton olo. Sisareni kuitenkin sanoi elokuvan olevan  uskomattoman ihana ja niin odotukseni nousivat leffaa kohtaan. Kävin katsomassa Cocon suomidubilla 3D: versiona.

Coco elokuvan juliste
Miguel rakastaa kitaran soittoa. Hänen perheensä ei vain hyväksy millään musiikkia, sillä suvun yksi miehistä oli hylännyt perheen musiikin takia. Siksi musiikki on bannassa. Miguel siltikin siitä haaveilee, vaikka välittääkin suuresti perheestään. Mexicon Kuolleiden päivä-juhla on tulossa ja sitä ennen on isot musakilpailut. Miguel ei pääse kuitenkaan lauteille, kun tämän mummeli rikkoo hänen kitaransa. Kun Kuoleman päivä- juhla sitten koittaa niin Miguel keksii, että hänen sukunsa musta lammas on hänen ihailemansa trubaduuri. Miguel koittaa varastaa tämän kitaran kirkosta ja näin ollen päätyy kuolleiden maahan. Tämän jo edesmenneet sukulaiset vain voi vapauttaa hänet takaisin eläväksi. Hekään eivät suvaitse musiikkia, joten Miguel ei suostu palaamaan. Hän etsii idoliaan Hectorin kanssa, jonka tapaa ihan sattumalta. Lopulta he saavat tämän trubaduurin, vanhan muusikon tavattua ja selviääkin kaikenlaista. Tämä ei olekkaan Miguelin sukulainen, mutta Hectorpa on. He ovat olleet aikoinaan parhaita kamuja ja tämä julkkismuusikko ahneissaan tapatti Hectorin, että saisi tämän tekemät laulut omakseen. Onneksi kaikki selviää parhain päin.

Ihan aluksi minua ihmetytti mistä elokuvan nimi Coco tulee. Vasta ihan loppuvaiheessa elokuvaa,  kun Hector on kertonut tarinansa kuinka hän teki Remember Me laulunsa Cocolle tajusin tämän ihanan isomummon Mama Cocon hahmon tärkeyden. Remember Me voitti mielestäni  ihan ansaitusti parhaan laulun Oscarin. Pixar kun ei ole lauluja tehnyt elokuviinsa läheskän niin paljon kuin Disney. Mama Cocon suomiäänenä toimii uskomaton Inkeri Wallenius, ääni sopii hänelle erinomaisesi ja näin Mama Coco nousi kaikken suosikkihahmokseni. Päähahmo Miguel, nuori kitaristi, sisältää hahmona ristiriitaisia piirteitä, välillä toivoin hänen toimivan ja välillä rauhoittuvan. Varsinkin lopussa olin jo huutamassa että "soita nyt se biisi". Noin muuten Miguelin hahmo on se väylä, mitä kautta katsoja pääsee näkemään tämän kuolleiden valtakunnan. Hänen reaktiot hämmästyneisyydestä ovat aitoja ja siksi se toimii katsojaankin. Hector tulee tarinaan vähän sivulta mukaan ja alussa edustaakin kuolleiden hylkiötä. Hänen hahmonsa tärkeys korostuu kokoajan pikkuhiljaa ja katsoja oppii pitämän hänestä. Pidin siitä, että Cocossa on pitkästä aikaa ihan kunnon pahis, eli tämä trubaduurilaulajaheppu. Olin aivan varma alusta lähtien, että tottakai hän on Miguelin isä ja siksi paljastus olikin niin suuri minulle. Hän käyttäytyy todella häikäilemättömästi ja Itsekkäästi. Se mitä hän kuuluisuuden ahneuksissaan teki Hectorille, parhaalle kaverilleen, on aivan kaameaa. Siksi onkin oikein, että tämä kusipää saa tuntea kunnon julkisen nöyryytyksen kuolleiden maassa. Elokuvassa vilisi paljon muitakin hahmoja, mutta ne eivät pahemmin jääneet mieleenI. Sidekic elukkana toimi kulkukoira, joka kiintyi Migueliin ja pääsi myös matkalle pimeyden tuolle puolen.

Miguel ja Mama Coco
Cocon animaatio on taattua Pixar laatua. Hahmot ovat aitoja, mutta siltikin persoonallisia. Värimaailma on kirkas ja monikylläinen. Vähän alussa tuntui, että oranssi on voimakkaasti esillä, mutta kun kuolleitten maailman päästään musta ja tummansininen tulee enemmän esiin. Pelkäsin vähän, että onko pimeys vähän yksitoikkoista, mutta kuoleiden maalmaa on saatu väreillä hienosti rikastettua. Erityisesti kuolleiden maailmassa luurankohahmot kiinnittivät huomioni. Miten perusluurangosta saa niin persoonallisen näköisiä ja yksityiskohtaisia. Vaikka kuolleiden maailma nyt saattoikin olla pelkkä mielikuvitusmaailma, niin minusta se kaikessa kauneudessaan ja karuudessaan on hyvin oikean maailman kaltainen, eräänlainen peilikuva. Kuten jo sanoin, niin tämä Mexicolainen musiikki ei minussa erityisesti mitään tuntemuksia herättänyt, enkä edes Remember me laulusta ensikuulemalta pitänyt. Vasta lopussa kun laulu sai merkityksensä, pidin siitä ja kyyneliä muutaman vuodatin kun Miguel lauloi tätä kappaletta Mama Cocolle ja Mama Coco otti isänsä kuvan esille omista kansioistaan. Voisi sanoa, että laulu kirjaimellisesti pelasti Mama Cocon kuolemalta.

Viime vuosina Pixar on enemmän panostanut jatko-osiin kuin uusiin tuoreisiin ideoihin. Kunnon Dinosaurus on aamupiiretty tasoa, enkä Inside Outinkaan syvintä olemusta ymmärtänyt. Coco teke juuri siksi hyvän poikkeuksen, sillä se käsittelee vakavia teemoja: taiteellista intohimoa ja kuolemaa. Elokuvan alkupuolella kuvataan hyvin kuinka rakasta ja tärkeää Miguelille musiikki on. Hän mieluummin uhmaa omaa perhettään, kuin luopuisi musiikista loppuelämäksi. Tämän musiikin voi korvata melkein millä tahansa asialla, intohimolla rakasta harrastusta kohtaan. Siksi se minuun kolahtikin. Pidän kovasti ajatuksesta, että kuolleet elävät vielä jossain ja valokuvien kautta me voimme tuoda heidät luoksemme. Täällä maailmassa muistellaan niitä ja he siellä meitä. Cocossa kun ihminen kuolee, niin hän pääsee kuolleiden maailmaan sen ikäisenä kuin kuollessaan. Näin Hector sai nuoren miehen kropassaan tavata oman rakkaan lapsena vanhan mummon muodossa. Olen itse ajatellut, että kuolleet näyttävät siellä siltä, miltä he näyttävät meidän omissa muistoissa. Nämä ajatukset kulkevat siis aika lähekkäin. Muutenkin kuolleiden maailma on paikkana sellainen, että toivon oman isini, ukkini ja edesmenneiden kissojeni jo odottavan minua siellä. Ja että valokuvien avulla he pääsevät tänne. Tässä Mexicon kuolleiden päivä- juhlassa on se erikoisuus, että siellä ei sureta vainajia. Siellä kaivataan ja tunnetaan se, että kvainajat  tulevat käymään ja vietetään yhdessä hauskaa. Kuolema on aina vakava ja ikävä asia. Oma suruaika kuuluu kaikille, mutta lopulta se muuttuu enemmän kaipaukseksi.