Saariston Lasten Suuri Seikkailu

Viimeksi Saariston Lapsille Tapahtui, kun leikittiin merirosvoja. Nytten lähdetään matkalle, josta tuleekin Suuri Seikkailu. Katsoin elokuvan joskus lapsena nauhoitetulta videolta ja kyllä Merirosvoelokuvan jälkeen tämä on toiseksi paras Saariston Lapset elokuva. Tällä kertaa pääosassa on kirjaimellisesti saariston lapset, sillä Saltkråkanin aikuisia ei ole lähes lainkaan mukana. Alussa vilahtaa Pampulan porukat Nisse ja Mårta, sekä lopussa Pellen isosisar Malin, mutta parasta aikuista eli Melker Melkerssonia ei ole lainkaan mukana. Pari uutta aikuishahmoa tarinasta kyllä löytyy.

Saariston Lasten Suuren Seikkailun juliste

On kesäkuu ja Malin on saanut lapsen. Melker on lähtenyt kaupunkiin Malinia katsomaan ja sillä välin Melkerin nuorin poika Pelle ja Malinin esikoinen Ninni ovat lähdössä Greta-tädin luokse hoitoon Jänissaareen. Tietysti ystävät Pampula, Laivuri ja Stina lähtevät mukaan. Laiva vie heidät Jänissaareen, mutta Greta-täti ei olekaan kotona. Hän on jättänyt lapun, jossa kertoo loukanneen koipensa ja olevansa kaupungissa sairaalassa. Puhelin ei toimi ja Jänissaari ei ole laivan kulkualueella, sielä pysähdytään vain pyynnöstä. Ei auta muu kuin soutaa saarelta pois. Onneksi Greta on jättänyt heille paistin uuniin evääksi. Lapset ottavat Greta-tädin moottoriveneen, mutta bensiini loppuu kesken matkan. Ei auta muuta kuin airoa läheiselle saarelle. Siellä lapset majoittuvat aittaan, syövät paistia ja koittavat nukkua. Mutta hepäin eivät tiedä, että saarella on joku...

Tuolla Ruotsin saaristolla on juuri samaan aikaan hassu kakskko salakuljettamassa tupakkia. Pidempi, tyhmempi ja vihreään kokopukuun pukeutunut hassu mies soutaa ja tekee kaiken, mitä oranssipaitainen lätsäpää pyytää. He aluksi majoittuvat aittaan, mutta lähtevät kiireesti pois, kun Pampulan Laivuri saapuu paikalle. Varsinkin lätsäpää pelkää suunnattomast koiria. He siirtyvät kiireesti salakuljetettuine tupakoineen vanhaan majakkaan. Ninni on aikaisempana  iltana solminut Papulan solmiman veneen uudestaan laituriin ja koska kyseessä on Ninni, ei hänen pikkulasten käsillä tehty solmu lainkaan pidä. NIin on heidän vene kateissa. Myös salakuljettajien veneen Ninni solmii, joten heidänkin veneensä lähtee irti. Siitä katoaa myös airot ja veneeseen jää muhkea eväskori. Nyt kaikki on saarella ilman venettä ja nälkäisinä. Tai noh, salakuljettajilla on mukana eväsleipiä. Pampula, Stina ja Pelle kaappaavat itselleen jäniksen ja päättävät kutsua tätä Vara-Oskariksi, se on siltä varalta jos on tarvetta jänispaistille. Greta-tädin paisti kun syötiin jo. He saavat kalaa, mutta Ninnille ei kala maistu. Hän käy kävelyllä ja pääätyy majakkaan, jossa salakuljettajat ovat hänestä ihan hämmentyneet. Kun Ninni kysyy hedän nimiän lätsäpää puhuu vihertakkista Kurnusimpuksi ja Kurnusimppu lätsäpäätä Reimariksi. Nyt meidän salakujettajilla on nimet. Kurnusimppu ihastuu ikihyviksi pikku Ninniin, eikä voi vastustaa tämän suloisuutta. Hän antaa omat leipänsä Ninnille. Ninni säälii Kurnusimppua, sillä tämä unohti kenkänsä heidän aittaan ja saarella on kylmä varpasllaan. Yöllä Reimari ja Kurnusimppu koittavat hakea Kurnusimpun kenkiä, mutta he säikähtävät Laivuria niin, että myös Reimarin kengät jää aittaan. Ninni laittaa ne talteen.

Laivuria pelätään

 Stina, Pampula ja Pelle ihmettelevät, mistä Ninni hakee voileipiä, mutta Ninni pitää sen salaisuutena. Sitten salakuljettajien vene ajautuu saaren lähistölle, josta Pelle käy sen Laivurin kanssa noutamassa. Reimari katsoo kaiholla, kun lapset avaavat eväskorin ja päättää paljastaa heidät. Tosin hän itse kutsuu heitä lintubongareiksi, ettei lapset ihmettelisi mitä he tekevät saarella. Eväskoria jaetaan ja yhdessä vietetään aikaa, kun ei keksitä kotiinpääsyä. Varsinkin Reimari löytää Stinasta pienen hengenheimolaisen. Yhdessä uidaan ja syödään ja vietetään Ninnin synttäreitä. Kurnusimppu laulaa hassun laulun Ninnile synttärilahjaksi. Vara-Oskar päästetän menemään, nyt kun ruokaa on. Lapset kuitekin vahingossa löytävät Reimarin tupakkikätkön ja he osaavat tajuta, että lintubongauksen sijasta täällä salakuljetetaan tupakkia. Kätkö löydetään ja poltetaan isolla nuotiolla. Reimari lupaa, ettei enään koskaan salakujeta mitään. Saarelta ei kuitekaan päästä lähtemään, ennen kuin veneeseen saadaan airot.  Kurnusimppu makoilee jossain aitassa airoja hokien, kunnes bongaa sellaiset katosta. Hurraa, nyt päästän kotiin! Kurnusimppu soutaa porukan takaisin Salkråkaniin Reimarin laulaessa ja huuliharppua soittaessa. Kotona ollaankin ennen aikojaan ja Malin on avan ihmeissään. Pikkuveli on jo tuotu kotiin ja Ninni pääsee isosiskon ominaisuudessa nimeämään sen. Veljestä tulee Kurnusimppu.

Kun edellisen elokuvan juoni oli pelkkä merirosvoleikki, niin Suuressa Seikkailussa on jo ihan oikea juoni. Lapset joutuvat todelliseen merihätään, mutta onneksi koska he ovat saaristolaisia, he osaavat selvitä saariston tavoin. En minä ainakaan alle 12 -vuotiaana osannut veneitä sitoa, käynnistää mottoriveneitä ja soutaa pitkiä matkoja. Lapset ovat elokuvassa aika nuoria ja heillä on iso vastuu pienimmästä. Pelle ja Pampula ovat noin 12- vuotiaita, Stina 11v ja Ninni vasa 4-vuotias. Ei ihmekkään, että Kurnusimppu kokee isällisiä tunteta, kun näkee lapset ilman aikuisia. Reimari ei ole niin sedällinen, hän käyttäytyy enemmin kuin kaveri. Hänen koirapelkonsa voi monista vaikuttaa liioitetulta, mutta nyt kun itse tätä aikuisena katson, niin se on ihan ymmärrettävää. Kyllä minäkn säikähtäisin ison Laivurin nähtyäni. Seikkailu saaressa on kaunista katsottavaa, kun lähes kakki kohtaukset ovat ulkona ja ovat idyllisiä. Välillä sataa, välillä paistaa aurinko. Vaikkei vanhempia olekkaan, niin lapset pitävät kotoa opistut rutiinit iltapesusta ja iltalaulusta.

Kurnusimppu ja Ninni

 Saariston Lapsissa Melker on aina ollut yksi ihan suosikkihahmojani, mutta tässä elokuvassa sen tittelin vie Kurnusimppu. Hänes on kirjoitettu ja jopa puvustettu hyvin klovnimaiseksi. Hän on hidasälyinen, mutta Reimarin kommentit tekee hänestä tyhmemmän mitä on. Hän pukeutuu vaaleanlimeen pukuun, joka on pikkuisen liian pieni ja kalastajanhattuun, eikä jaloissa ole kenkien kanssa sukkia. Hahmo naurattaa väkisin ja kun Kurnusimpun ja Reimarin näkee alussa yhdessä soutelevan, tietää jo heti ettei nämä salakuljettajat ole kovin ilkeitä. Reimari on samalla tavalla elokuvan pahis, mitä Vesterman itse saaristossa. Ei siis paha, mutta vähän ilkeä. Reimari kun halauisi vaan rikastua muiden paheella eli tupakalla. Itsehän he eivät polta elokuvassa lainkaan. Ninni, joka on sulostunut elokuva elokuvalta, on innoissaan kun saa hassulta aikuiselta huomiota. Hän pitää Kurnusimpusta, koska tämä on kiltti ja osaa olla aidosti lasten kanssa. Edellisestä elokuvasta Pelle ja Pampula ovat kasvaneet eniten. He ottavat muista vastuuta ja toimivat tiiminä, ei niinkään kilpailijoina. Stina taasen on kasvannut eniten koko Saariston lapset saagassa, tv-sarjasta elokuviin. Aluksihan hänellä ei ollut edes kaikkia hampaita. Stina ei ole enään yhtään niin naivi kuin aiemmin, mutta on silti herkkä, kun toivo meinaa loppua. Stinalle on kasvanut myös iso ruokahalu, tosin ukki sanoo, että hänen pitää syödä että kasvaa. Satujen kertomista Stina ei ole edelleekään lopettanut, Ninni saa synttärilahjasi 10 satua. Hän kertookin niitä niin mielikuvituksellisesti, että jopa Reimari eläytyi satuun niin, että tipahti laiturilta.

Reimari ei osaa uida

Tämä on viimeisin Saariston Lapsista tehty elokuva, eikä tarina jatku enään muussa muodossa. Minusta Saariston Lasten Suuri Seikkailu on hyvä päätös tarinalle, se antaa katsojale paljon vapautta miettiä mitä hahmoille käy myöhemmin. On myös hyvä, että tähän viimeiseen elokuvaan on saatu rajattua vain pieni hahmojoukko, sillä muuten tarina olisi rönsyillyt liikaa. Vaikka Melkeristä niin kovin pidänkin, niin tiedän että hän jatkaa elämäänsä kissanpäiviä vietäen ihanassa Nikkarilassa. Teddy, Freddy, Johan ja NIklas ovat sellaisia hahmoja, joista en muutenkaan ole välittänyt, joten hyvä vain ettei heitä näihin eolkuviin ole tuotu. Saariston Lapset tv-sarjan aion kyllä jossain vaiheessa kokoelmiini hankkia, sillä siinä kuvataan miten Melkkerssonien perhe kotitui Salkråkaniin. Tämän elokuvan myötä haluan kanssa uskoa, että he pysyvät siellä aina yhtä onnellisina ja seikkailun nälkäisinä.

Keisarikunta

On elokuvia, jotka menevät ensikatsomiselta suoraan sydämeen eikä lähde sieltä milloinkaan pois. Pekka Mandartin ohjaus Keisarikunta oli minulle yksi suuri sellainen. Olin herkässä teni-iässä, 13- vuotias ja aivan järjetön Mikko Leppilampi fani. Kävin katsomassa Keisarikunnan tammikuussa 2005 kahdesti ja elokuva oli suuri rakkauteni. Sen hyväntuulisuus, jazzahtava musiikki, ystävyys, kesä ja koko se maailma vei minut mukanaan. Kesällä, kun leffa julkaistiin dvdllä, olin ensimmäisten joukossa Oulun Anttilassa sitä ostamassa, soundtracin olin hommannut jo aiemmin. Tuon elokuvan myötä innostuin pitkäksi aikaa Olavi Uusivrran musiikista ja tuona syksynä julkaistu Olavin levy Me Ei Kuolla Koskaan on yksi tärkeimpiä levyjäni. Elokuvaa katsoin dvdltä monet ja monet kerrat. Nyt vuosia myöhemmin kun katson leffaa, muistan vieläkin jopa kommenttiraidan jutut Pekalta, Mikolta ja Tuomakselta ulkoa. Niin kovin on elokuva vaikuttanut.

Keisarikunta

Eletään 1950-luvn Kotkassa. Siellä asustaa kilhapari Rempo ja Aila. Aila haaveilee omasta kampaamosta ja Rempo kerää siihen rahaa satamassa. Siellä hän kuitenkin innortuu rautakaippiaan julleille esittelemään rumputaitojaan ja saa potkut. Kaverinsa Kinkun kanssa he koittavat myydä satamssa rumpuja ja levyjä, jotka saadaankin kaupaksi. Kaupunkiin saapuu vanha tuttu Olii Miettinen, joka muistuttaa Rempolle heidän nuoruuden intohimosta soittamiseen. Hetken mielijohteesta Rempon ja Ailan kampaamorahat käytetään kapakan ostoon ja niin pojista tulee soittoruokala Fennian omistajia. Ollin äiti Martta toimii tarjoilijana, Olli soittaa pianoa, Rempo rumpuja, Rempon aivuokralainen Kinkku kitaraa ja satamasta haetaan tutut Kauppinen bassoon ja Nortti saksofoniin. Vanha kaveri Heiskanen on saaunut kapunkiin ja hän pääsee narikkahommiin. Ilta ei kuitekaan tuota tulosta; Olli soittaa vähän liiankin erikoista musaa, jota yleisö ja muu bändi ei meinaa ymmärtä. Tässä vaiheessa alkaa Ollin ja Rempon sukset mennä ristiin.

Bändi kuitenkin jatkaa esiintymistä. Aila lähtee Helsinkiin ja satamaan on ilmestynyt kaksi kaunista naista, jotka viihtyvät Fenniassa. Varsinkin Sikinsokin iskee silmänsä Heiskaseen, ovathan he vanhoja tuttuja. Rautakaupan Junnu ja tämän alaikäinen kaveri Eki kanssa innostuu Fennian menosta. Eki tosin saa tyytyä narikassa oloon. Junnu esittää yhen kipaleen ja Fennian lavalla käy ihan tähtiäkin, jopa Olavi Virta. Samaan aikaan kuitenkin Ollin ja Rempon välinen jännite kiristyy. Jätkät keksivätkin hauskan idean, he kruunaavat Ollin Kotkan keisariksi. He pitävät Fenniassa kunnon kruunajaiset, tekevät kulkuemarssin ja juhlien jatkoja vietetään satamassa. Siellä kanssa jazzi raikuu. Kuumana kespäivänä jätkät innostuvat kanssa saareelle menosta, tosin Olli jää kotiin pötköttmän, sillä on kuulemma nuha. Saarella uidaan, potkitaan futista ja lauleskellaan härsekjä. Nortti sanoo sateisena telttailtana Rempon luuleman totuuden; mitä jos Aila ei olekkaan Helsingissä, vaan Ollin kanssa? Kiiruusti Rempo menee kotia ja saa kalsarit jalassa veneilystään kovan flunssan. Jo aiemmin eräs sataman neito on Rempolle tullut kuutelemaan levyjä, juuri kun Aila on tullut kotia. Fenniassa sovinto ei kuitenkaan onnistu, vaan Aila antaa Rempolle kunnon litsarin.

Aila ja Rempo, Keisarin kruunajaisten jatkoilla, Rempo laulamassa

 Kesä alkaa olla ohi. Olli on lähdössä Englantiin ja mitä tehdään Fennialle? Edellisenä iltana kun Eki löytyi baritiskin alta, ja tarkastaja huomasi myös salakuljetettua viinaa myynnissä. Viimeisenä iltana baarissa tarjoillaan taskumatteja, sekä vettä ja Eki saa toimia ihan luvan kanssa rumpalina. Olli lähtee, sekä myös Kinkku joka on houkuteltu Olavi Virran bändiin. Aila ja Rempo tekevät tietysti sovinnon.

Nyt kun katsoin Keisarikunnan monen vuoden tauon jälkeen, niin kyllä minun tästä elokuvasta tykkäämiseeni liittyy tosiaankin nostalgiaa. Nykyajan leffastantardeillani elokuva ei olisi niin hyvä, mitä se oli silloin teinikesäisenä. Siihen liittyi silloin niin paljon juurikin Leppilampi ja Uusivirta fanitusta. Elokuvan roolisuoritukset ovat kyllä muuten erinomaisia. Sanna-Kaisa Palo on mainio Martta, Niko Saarela todella hupaisa Kauppinen, Petteri Summanen jotekin ihana ärrä-vikaisena Heiskasena, satamalikat Pirjo Honkasalo ja Petra Karjalainen reteitä ja itsenäisiä naisia ja Sampo Sarkola on veikeä Junnu. Tuomas Uusitalo on aivan nappivalinta pyöreksi ja hellyyttäväksi Kinkuksi. Anja Pohjola taasen Mummuna osaa pitää jöötä ja arvostusta yllä. Ainoastaan Sesa Lehdon Nortti on minusta vähän erikoinen. Mikko Nousiaistakin siedän, vaikken hänen näyttelijäntyöstä ole ikinä pitänyt. Sitten tietenkin se ihana Leppilampi. Hän on Rempona tosi naivi ja epävarma, mikä tuo särmää pääahmoon. Olavi Uusivirran Eki on ihan pienessä sivuroolissa, mutta hänet kyllä huomaa. Tykkään muuten elokuvasta kanssa kovasti sksi, että kaikilla miehillä on kokoajan puvut! Miesten pitäisi käyttää pukuja ja hattuja enemmän.

Fennian porukka

Keisarikunta ei ole musikaali, vaikka musiikkia siinä paljon onkin. Marzi Nyman on tehnyt todella hyvät jazz-musat leffaan ja monet kipaleet ovat oikeasti hyviä. Eniten olen aina tyknnyt Keisarin kruunajaisten jatkoilla soineesta Diga-diga-doosta, jonka laulaa Kwanin Tidjan, joka tekee myös pikku roolin. En aiemmin ole jazz-musiikkia kuunnellut, mutta tähän soundtraciin olen tykästynyt. Itse elokuvan juoni on ehkä pinnallinen, sillä tässä ei käsitellä mitään kovin syvällistä. Rakastuin elokuvaan ehkä ennemminkin sen leppoisan, kesäisen tunnelman takia. Ailan ja Rempon rakkaustarina on aikalailla kehyskesrtomus tälle kaikelle, sillä enemmän Keisarikunta kertoo ystävyksistä, jotka rakastavat soittaa ja fiilistellä musiikkia yhdessä. Fennian porukasta.

Keisarikunnalle ja kaikille lämmintä kesää!

Häjyt

Aleksi Mäkelän Pahat Pojat teki minuun aikoinaan aivan valtavan vaikutuksen. Siitä tykänneenä luin ja keräsin kaikki leffaan liittyvät artikkelit ja imin leffan pienimmätkin tiedot itseeni. Aleksi Mäkelän aiemmat leffat halusin heti nähdä ja Häjyt katsoin samoihin aikoihin ensimmäistä kertaa televisiosta, kun ensimmäinen Vares leffa julkaistiin. Yleltä muistan Häjyt nauhoittaneeni itselleni, vaikka leffasta ekat pari minuuttia jäikin vahingossa pois. Häjyt leffasta minuun on vahvimmin jäänyt mieleen Jussi Murikan traaginen loppu ja Antti Karhun aivan ihana pitkä tukka.

Häjyt elokuvajuliste

Kauhava, Pohjanmaa. Puukkojunkkarien alue ja 90-luvun puoliväli. Lapsuudenystävät Jussi, Antti ja Heikki ovat tehneet aiemmin pankkiryöstön, josta Heikki ei jäänyt kiinni. Jussi ja Antti kun pääsevät linnasta he palaavat kotiin Antin Isoisän luokse ja Heikki tulee samoille kylille kesätöihin nimismieheksi. Mutta mitä aikamiespojat sitten tekevät? Vaarin mukaan rehellinen työ ei kannata. Molempien ukkojen mimmit ovat odottaneet jätkien kotiinpaluuta. Antin sisko Sisko tosin luki ittensä merkonomiksi ja meni naimisiin ja nyt elämä on päin helevettiä Stigin kanssa, Jusssistahan hän olisi itelleen ukon halunnut ottaa. Uskovainen Paula taas on kuuliaisesti odottanut Anttia ja puhuu isänsä ympäri saadakseen Antin S-kauppaan töihin. Antti ei tosin kauaa pysty töitä tekemään, sen verran Isoisä ja Jussi jaksavat hommasta vittuilla. Kylillä kierretään tuhoamassa Romppaisen navetta, sillä Romppainenhan toki on heidän ryöstösaaliinsa käyttänyt. Virkaintoinen Heikki koittaa hillitä kaverreita, mutta Jussia alkaa jo vituttaa Heikin naama. Jussi on se, joka saa Antin mukaan hölmöilyihin ja kuuntelee vaaria enemmän. Autolla ajellaan ja kotipolttosta tehdään, jota  myydään kylän ukkoloille. Häjyjä ollaan ja uho ja pieru haisee ilmassa, mutta naisten edessä pojat ovat todella pehmoja. Jussi pitää peilin edessä itselleen oikein tsemppaushetken, että uskaltaa Siskoa käyä kahtomassa. Siskon ukko Stig on Jussista äärimmäisen mustasukkainen ja kolhaa nokkansa vähän väliä.

Heikki ei saa kavereita rauhoittumaan, joten Vaasasta tulee isompi kiho pitämään kylää kurissa. Tässä välissä on Jussi ja Antti hakanneet jo monia kyläläisiä ja yksi mukava poliisikin Jussin jalan kautta käy. Suurin virhe mitä pojat tekevät on se, että päinvastoin vaarin neuvoa, pikkuveli Roope Karhulle ja hänen kavereilleen tansseihin myydään kirkasta viinaa. Ei alaikäiset sitä kestä ja tanssit päätyvät traagisesti. Kaikki yli 10-vuotiaasta ympäri päissänsä. Siitä varsinkin Antti kokee syyllisyyttä. Lopussa on tarkoitus lähtiä ulkomaille karkuun, mutta Antti on jo luovuttanut. Hän toteuttaa kuitenkin unelmiensa naisen toiveen ja vie Paulan kerran tansseihin, ennen kuin poliisit ottavat hänet kiinni. Jussille ei käy niin hyvin. Heikki on häntä piilopaikassa vastassa ja saa tämän rautoihin autoon. Kesken matkan asemalle Jussi saa väännettyä ratista ja auto lentää jokeen. Etupenkillä istuva Heikki hajottaa ikkunan, mutta Jussi on ja pysyy raudoissa. Jussi hukkuu auton mukana, mutta juuri sitä ennen hän saa kuulla että Heikki, hänen hyvä lapsuudenystävänsä, on opiskellut Helsingissä nimismieheksi juurikin heidän pankkiryöstörahoilla. Vankilassa Heikki lupautuu olemaan Antin juristina, muttei paljasta tälle totuutta. Ajan saatossa Sisko on saanut Jussille lapsen ja Heikki on mennyt naimisiin.

Syyttömänä syntymään sattui hän, tähän maahan pohjoiseen ja kylmähän...

Häjyjä on kuvattu tragikomediaksi, mutta minusta leffa on puhdasta ja aika synkkääkin draamaa. Toinen päähenkilöistä tapetaan lopussa hukuttamalla ja kolmikosta pisimmälle päässyin on kokoajan ollutkin pahis. Minkäs romani verelleen voi? Jotenkin nyt vasta huomasin kohdan, jossa Kari Väänäsen näyttelemä Vaasalainen konstaapeli sanoo, että romania ei voi pitää samassa huoneessa ilman käsirautoja. Tämä jotenkin minusta kiteytti tämän leffan Heikki Grönbergin pahiksena olon. Heikki muutenkin on leffan ulkopuolisin, sillä hän ei ole Häjy ja on hypännyt niin sanotusti väärälle puolelle. Teemu Lehtilä ei ole kummoinen näyttelijä, mutta on sopivan inhottava romani Heikiksi. Hänellä on ruutuaikaa muita vähiten ja ihmeellisesti toimii leffan kehyskertomuksen kertojana. Tämä kehyskertomus on itseasiassa aivan turha ja tuo vähän sellaisen tekaistun fiiliksen katsojalle. Ei oikein tiedä pitääkö Heikistä vai ei, varsinkin kun lopun Antin vankilassa istumisen jälkeen,  nähdään vielä poikien lapsuuden leikkivideopätkää. Kehyskertomus vähän häiritsee leffakokonaisuutta ja rikkoo sen väärällä tavalla.

Pääosamme, eli Juha Veijonen Antti Karhuna ja Samuli Edelman Jussi Murikkana ovat oikein Häjyjä. En voisi kuvitella rooleihin muita suomalaisia. Jotenkin minulla on aina ollut mielikuva Edelmanista sellaisena äidin kultapoikana, varsinkin 90-luvulla, mutta se ehkä johtuu hänen musiikkitaustastaan. Samulin Murikka on ronski ja karvas äijä, joka ei puhu eikä pussaa. Hän ajattelee omaa etuaan, on ilkeä, arvaamaton ja väkivaltainen. Jussi Murikka on muuten todella hyvä roolinimi tämmöiselle  hahmolle. Sari Havas Siskona osaa laittaa mukavasti kampoihin, sillä ihan mikä tahansa heitukka ei pärjäisi tuollaisen mörököllin vastavoimana. Mielenkiintoisempi ja ihanampi hahmo on lempeä Antti. Antti osaa uhota, mutta hän selvästi tekee sen ympärillä olevasta painostuksesta. Hän ei vain haluaisi takaisin  linnaan, eikä oikein osaa löytää suuntaa siihen. Häntä ei viinan trokaaminen kiinnosta, eikä se että käydään maksamassa velat. Hän on jo vapaa, mutta ystävyys Jussin kanssa painostaa hänet tekemään vääriä valintoja. Antti ei ole selvästikkään erikoisen innostunut Paulasta ja vähän ihmetteleekin, miksi likka on tätä kaiket vankilavuodet odottanut. Antti osaa kuitenkin olla romanttinen, hän ehtii viemään Paulan tansseihin. Antti kanssa huoletii pikkuvelejstään Roopesta ja oli viimeiseen asti isoisänsä kanssa samalla linjalla, viinaa ei myydä pennuille. Juha Veijosen Antti on selvästikkin leffan ihanin henkilö ja vielä huudan sen pitkän tukan perään! Mitään niin ihanaa kuin Veijosen pitkä tukka Häjyissä, en ole nähnyt suomileffoissa vuosiin.

Ei me tultukkaan juomahan. Me tultiin myymähän.

Vielä yhden loistavan roolisuorituksen nostan esiin, joka on tietty Kalevi Haapojan Vaari. Kun joka leffassa on pakko olla se jokin sydän, niin se on Isoisä Karhu. Hän on kanssa Häjy, mutta hyväntahtonen. Kyllä hän puukkoa osaa käyttää ja juo viinaa, muttei ole ilkeä kuten Murikka. Vaari on hyväntahtoinen ja hänestä huokuu pohjaalaisuus. Ikonisin kohtaus elokuvassa onkin ihan alussa, kun Vaari on poikia vastassa vankilasta ja he ajavat kotipitäjään. Päivä vaihtuu yöksi ja yö aamuksi, kun Vaari ajaa avoautolla velmu virne naamallansa Antin ja Jussin haukattua vapauden ilmaa pitkästä aikaa.

Vaikka Häjyissä onkin ihan looginen käsikirjoitus, niin siin on paljon tyhjäkäyntiä. Juoni etenee, mutta hitaasti. Toisaalta se ei haittaa, sillä Häjyt on enemminkin nostalginen kuvaus cowboy tyyppisistä puukkojunkkareista. Sitä ihailtavaa mekkaa vain ei enään ole, mitä Antti ja Jussi vankilasta pääsyn jälkeen odottivat. He käyvätkin kylillä, mutta kaikki heidän vanhat tuttunsa ovat joko vankilassa, kuolleet tai lähteneet. He ovat kaksin. Poikien rumia kolttosia on syödä ravintolassa maksamatta laskua, hakata kunnan isoja herroja, myydä viinaa pitäjän ukkoille ja polttaa Romppaisen navetta. Siinä välillä juodaan paljon kirkasta viinaa, poltetaan tupakkia, ajetaan Härmää ympäri ämpäri avoautolla ja kuunnellaan suomirokkia. Varsinkin Eppu Normaali ja Kolmas Nainen on näitten Häjyjen suosikkeja. Muulloin taustalla soi western tyyppinen huuliharppumusiikki, joka tuo tuulahduksen nostalgiaa vielä lähemmäksi.

Kiskalla, kopissa Hissu Hietalahti

Ehkä parasta Häjyissä Veijosen pitkän tukan lisäksi, on sen lavastuksen realistisuus. Eletään kuitenkin 90-luvun puoliväliä Suomen Pohjonamaalla Kauhavalla. Paikassa, jossa ei oleasti ole mitään. Keskustassa yksi grilli ja hotelliravintola. Tanssipaikkakin on vähän syrjässä. Avoautomatkat metsien, peltojen ja joen ylittävän sillan maisemat toistuvat ja ovat niin supisuomea kuin voi. Ihmisten kodit ovat nykypäivänä katsottuna aikamoisia puuhökkeleistä, joita koristaa räsymatot, pikkutelkkarit ja piianpenkit. Leffassa ihan muutama kohtaus ylipäätänsä tapahtuu sisätiloissa, ulkona ollaan paljon, jossei autossa niin sitten pihalla. Saunastakin tullaan rennosti pyyhkeet lanteilla, tai alasti räyhäämällä kuten Murikka. Kuvausilmat eivät selvästikkään ollut ne parhaat, mutta toisaalta tähän ei olla haettukkaan sitä maailman iloisinta kesäisen aurinkopäivän fiilistä. Ehkä tämä 90-luvun kesän kuvaus on se syy, miksi Häjyt vetoaa vielä näin 20 vuotta myöhemmin. Tuota maailmaa ja aikaa ei enään ole. Varmasti hyvä niin, mutta legendat Häjyistä elää yhä.