Lippukokoelma

Lippukokoelma

keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Idoleitani: Spede Pasanen

Suurin osa kaikista idoleistani on elokuvista ja/tai televisiosta tulleet minulle tutuiksi. Yleensä nämä ovat olleet näyttelijöitä/ääninäyttelijöitä tai taustatekijöitä, joita aloin pikkuhiljaa tunnistamaan. Monet suosikkieani tärkeimmät roolit ovat jo takana päin, mutta onneksi heidän jälkensä elää vanhoissa julkaisuissa. Näillä "esittelyillä" pyrin hahmottamaan mitkä tekeleet ovat saaneet kyeisen tekijän itselleni merkityksellisiksi.

Sain joululahjaksi avomieheltäni elämänkertakirjan Pertti "Spede" Pasasesta, jonka jutut ovat vahva osa lapsuuttani. Syvennytään Speden maailmaan nyt hiukan paremmin.

Spede, nimittäin kirjan kansikuva
Ensikosketus: Äiti on töissä, odotamme häntä paikallisessa hampurilaisravintolassa. Olen viisi vuotias, sisko yhdeksän. Isi kysyy hampparitilausta tehdessään voiko pikkutelkkarin laittaa kolmoselle,  Severus haluaisi katsoa Spelejä. Tottakaise baarimikolle käy. Menemme loossiin istumaan. Olen isin kainalossa, kun mustavalkotelkkarista alkaa suosikkiohjelmani. Äitikin liittyy seuraan, hän juttelee siskoni kanssa vastapäätäni jostain. En kuule mitä, sillä keskityn isin kainalossa juustohamppariin ja nauran, kun Spede häviää omassa väripelissään.

Spede Pasanen on ensisijaisesti minulle mahtavien Spelien keksijä ja Spelien isäntä. Uunojen Härski Hartikaisenakin hänet tunnistin, mutta koomisen puolen Spedestä löysin tuosta hetkestä noin viisi vuotta myöhemmin, kun näin ensimmäisen palasen Spede Showta. Tuo kokoomajakso on edelleenkin minulla videolla tallessa. Speden luontainen karisma ja huumori upposi minuun jo silloin, mutten todellakaan osannut käsittää kuinka suuri vaikutus Speden luomalla sketseillä on pitkässä kaaressa minuun ja koko suomen sketsi- ja komedia viihteeseen. Vasta kun tapasin avomieheni ja hänen kotimaisten sketsisarjojen kokoelmansa ymmärsin vasta suuressa kokonaiskuvassa Speden merkityksen. Hän on käytännössä luonut kokonaan  suomalaisen sketsiviihteen pohjan. Loistavasti kirjoitettu Speden elämänkerta avasi minulle paljon lisää hänen komiikastaan ja vaikka Speden elokuvapuoli ei ole minulle läheistä, niin hänen tuottamat tv-sarjat taasen on edelleenkin yksiä suosikkisarjojani. Blondi tuli taloon on nyt maratonina menossa, sairaalasarja Ihmeidentekijöistä löytyy oma postaus täältä ja sen jatkosarja Parhaat Vuodet on yksi koukuttavimpia sarjoja mitä olen katsonut. Eikä pidä unohtaa Kuumia Aaltoja, joita seurasin myös mahtavan Hannele Laurin takia. Spede teki jo siinäkin hyvän työn, kun nostatti Vesa-Matti Loirin ja Hannele Laurin tietoisuuteeni.

Speden Spelit teki paljon yhteistyötä Veikkauksen kanssa 90-luvulla
Muistettavimmat työt:
Speden Spelieissä väripeli, kortinvärin arvaus, kangassuikaleen läpi pujottelu, hyppynaru, ammunta ja se miten hän nosteli arvonnassa pelikortteja silleen kivasti pyörittämällä.

Speden tuottamista tv-sarjoja Parhaat Vuodet on varmasti ykköseni, koska Matti Ranin tekee niin mahtavaa roolityötä Pentti Karvalana ja sarjassa on niin paljon dramaattisia käänteitä, ehkä vähän saippuaistakin meininkiä.

Speden tuottamia Uuno elokuvia olen tässä viime aikoina tuon kirjan inspiroitumana katsomaan. Kaikkia en ole vielä kirjastosta saanut käsiini, enkä Uunoista ole löytynyt vielä sitä täyttä helmeä. This is my life on tällä hetkellä kokonaisuutena hupaisin, mutta tämä tehtiinkin Speden muistoksi. Muuten Speden tuottamista elokuvista suosikikseni sitten valitsen Romanovin kivet, joka kyllä tuotti tappiota niin Spedeyhtiölle, kuin varmaan muillekkin elokuvien tekijöille. Elokuva on siinä mielessä kuitenkin tärkeä, että se on ensimmäinen kunnonkotimainen toimintaelokuva ja onhan sen ohjannut Aleksi Mäkelä.

Nyt onkin se vaikein osuus, Spedelle on niiiiiin monia loistavia eri sketsejä. Mustavalkoisista, eli näistä vanhimmista nyt ekana tulee mieleen Saunan poroksipalamis, mutta silti vain makaamislaulu. Se menee näin: "Jaaaa sauna palo poroks, mutta maattiin vaan. Ja sama tunteella: sauna palo poroks, mutta maattiiin vaaaaaan." Spede esittää tämän laulun niin itsevarmalla karismalla, ettei mitään rajaa. Rautakauppias sketsi on itsessään jo mahtavuuden klassikko. Pidän kovasti myös niistä, jossa Pentti Siimes on pikkulapsi ja vähän muokkaa isilleen iltasatuja. Siimes myös eräässä sketsissä heittelee puujalkavitsejä Simo Salmiselle, joka toimii nakkikioskin myyjänä, se on hupaisaa. Siimens toimii myös mahtavana selittäjä Kekkisenä eräässä sketsissä. Speden ja Simon musiikilliset erimielisyydet eskaloituvat nopeasti eräässä mahtavassa sketsissä, kun selvitellään onko se Ef vaiko Fis! Että saisitte makua näistä mustavalkosketseistä linkitän nyt oheen itselleni hyvin ajankohtaisen sketsin siitä, kuinka paljon virastoihin vaaditaan erinäköisiä todistuksia.


Spede Show lakkasi hetkeksi ja aloitti kokonaan uudestaan 80-luvulla ja tällä kertaa väreissä. Enemmän yksittäisiä hahmoja tuli mukaan, kuten Vesa-Matti Loirin esittämät Nasse-setä, Nauravaa Kulkuria laulava Kusela ja Uuno Turhapuro. Naisen logiikat sketseinä naurattaa minua kovasti, varsinkin nämä jotka liittyvät autoiluun ja moottoreihin. Oma ajatuksenjuoksuni menee nimittäin juuri kuin tälläisella naisella. Simo Salminen yhdessä vaiheesa oli nopeasti puhuva toimittaja, joka haastatteli Veskun esittämää proffaa kysymyksellä: "Koputatko vaimoa aamulla lusikalla päähän ja suutelet kananmunaa ennen kuin lähet proffan hommiin?" Spede ja Vesku tekivät sketsin siitä kuinka heitä jännittää Linnan juhliin meno. Pieni parodia siitä, että kumpikaan ei tuolloin saanut kyseisiin juhliin kutsua.  Yksi mieleenpainuvimpia sketsejä itelleni on se, kun Spede ja Vesku menevät kyselemään huipupolitiikolta miksi ihmeessä Venäläiset loukkaavat Suomen ilmatilaa. Tämä politiikko ei tiedä mikä on Suomi eikä löydä Suomea karttapallolta, kun se kerran on kärpäsentahran alla piilossa. Minulle naurattvimpia sketsejä myöhemmissä Spedeissä kuitenkin ovat Pikkupojat. Make, Kake ja Väke ovat aikuisen kokosia kakaroita, jotka riitelevät millon mistäkin ja tekevät kaikkea oikeasti niin tyhmää kuin vain voi. Pikkupojat elokuva on ihan ok hupsutus, mutta parhaiten on jäänyt mieleen se kuinka pojat tappelevat siitä, kuka saa syödä puuronsa Ritari Ässä lautaselta. Väke voitti ja Kakelta muka puhkes umpisuoli, kun sain vain Mikki Hiiri lautasen.

Miksi juuri Spede: Speden huumorissa on jotain niin samaistuttavaa. Juttu alkaa pienestä ja arkisesta, jopa pohdinnasta. Se isonee ja isonee, toistuu, kunnes on niin valtava, että potti räjähtää. Se on myös yksinkertaista. Saunan poroksipalamis laulu vainon, se joko naurattaa tai sitten ei. Spede on ollut äärimmäisen kova työmyyrä, keksinyt erilaisia keinoja tehdä huumoria. Sketsien muodossa ne uppoavat minuun parhaiten, sillä sketsi/koomikkohahmojen varaan on hankala saada pitkäkestoista, intiimiä, draamallista  juonta, mikä kestäisi koko elokuvan ajan. Speden tuottamat tv-sarjat taasen ovat viihdyttäviä, mutta tarpeeksi kilttejä koko perheen sarjoiksi. Blondissa ja Ihmeidentekijöissä on ollut mm. huumeita ja kidnappausta. Ne tuovat jännitystä, mutteivät traumatisoi katsojaa. Speden Speleihin Spede antoi suuren palan itsestään, omasta persoonastaan ja olemuksestaan juontamalla ohjelmaansa hyvin rennolla ja omalla tyylillä. Se olikin kannattavaa. Spede ei koskaan teeskennellyt, hän antoi tunteiden tulla ja näytti katsojalle suoraan ilon voitostaan tai harmin häviöstään.

Suosikkini: Yllä mainitsinkin jo monta loistavaa ja nerokasta sketsiä, millä Spede on saanut minut nauramaan. Siksi sanonkin, että suosikkini on se Spede, joka juontaa niin armottoman omalla tyylillään Speden Spelejä. Siinä on sitä tunnelmaa, turvaa ja viattomuutta. Speden Spelit tuo minulle vahvat lapsuudenmuistot mieleen ja sen olon, että olisin taasen edesmenneen isini kanssa.

Uppo-Nalle: "Mikä tuo on?"
 Reeta: "Sehän on Spede."
Uppo-Nalle: "Mikä ihmeen Sssshspede?"
Reeta: "Spede Pasanen, hassuttelija."
 Uppo-Nalle: "Minä en pidä siitä."
Dialogi elokuvasta Uppo-Nalle

lauantai 17. helmikuuta 2018

Veljeni Vartija

Cheekin "musiikki" ei mielestäni ole minkään sortin musiikkia, vaan nopeaa puhetta jumputtavan taustan päälle. Näin ollen en ole koko ukkoa koskaan arvostanut, enkä tajua miksi ihmeessä äitini ikäiset naiset pitävät tyyppiä nykyään niin ihanana. Valitettavasti joudun sanomaan, että minun mielestäni tämä Cheekin nyky ns. suomiräppi on tehnyt paljon tuhoa suomalaiselle musiikille, sillä suomalaisen rock musiikin teko on selvästi vähentynyt. Veljeni Vertija ei aiheena kiinnostanut minua paljon mitään, mutta kotimaisten leffojen harrastajana en halunnut jättää tätä väliin, vaikka ennakkoluloni olivatkin suuret.

Veljeni Vartija elokuvajuliste
Blockfest 2017 oli edessä. Cheek eli Jare Tiihonen (Antti Holma) bruisailee isolla veneellään ja lähtee ajelemaan veljensä Jeren (myös Antti holma) luo ennen keikkaa. Samalla hän pohtii menneisyyttään, nykyisyyttään ja itteään. Tämän ajelun aikana itseasiassa koko leffa tapahtuu, sillä kaikki sisältö on takaumissa. Pikku Jare ja Jere ovat kaksoset, toistensa parhaat kaverit ja vihamiehet. Isä opettaa käyttämään nyrkkejä ja äiti kattelee poikia vierestä. Ala-asteeella ollaan koulun riitapukareita ja yläkoulun aikana Jere erotetaan koulusta liian väkivaltaisuuden ja ilmeisesti laiskuuden takia. Jare meinaa hakea kouluun ja saada ihan tutkinnonkin. Näinhän käykin ja sitten alkaa tämä räppitouhu. Jere kannustaa Jarea ja pari levyä saadaan tehtyä. Suomiräppiä ei tuohon suomimetallin kulta-aikaan kukaan kuuntele, varisnkin kun äijä on Lahesta kotoisin, suomen Chigacosta. Levy-yhtiön vaihto auttaa menestymiseen, muutetaan stadiin ja löydetään unelmien mirkku. Muutetaan yhteen ja menestys nousee entistä enemmän kusiseen päähän kun saadaan muutama "hitti" aikaiseksi. Keikkoja on entistä enemmän ympäri suomea ja bändäreitä pyörii ympärillä ja hotellihuoneissa. Jere taasen on hakkaillut Lahdessa tyyppejä, mutta rauhottuu ajan myötä löydettyään naikkosen. Veljien isä kuolee ja hautajaisissa muistelaan millanenkohan iskukki oikeen oikeastaan oli. Ennen Blockfestin keikkaan Jare käy Jeren luona ja saunan lauteilla alkaa kertomaan veljen pojalle Tiihosten nyrkinlyönneistä, kunnes Jere tulee väliin. Hän koittaa tahkoa Jaren päähän, ettei näissä hakkailuissa oo mitään järkeä. Jere on päässyt pahan olon möykystään hetkittäin eroon tämän avulla, mutta Jaren möykky on vaan kasvanut. Itseinho, kaksisuuntainen mielialahäiriö, perfektionismi ja masennus ovat yksittäisiä syitä siihen. Ennen Blockfestin keikkaa Cheekin ex-mimmi kertoo menneensä kihloihin ja keikalla tyttö lähtee äijästänsä eroon. Ilmeisesti hän haluaa takasin kuuluisan räppärinsä, mutta sitä katsoja ei saa tietää miten heille käy.

Veljeni Vartijasta minulle jäi aika ristiriitaiset tunnelmat. Aloitan Antti Holman kaksoisroolista. Antti Holma ei komedia tv-rooleissaan ole lainkaan minua naurattanut, mutta Tatu ja Patu elokuvassa hän onnistuu hyvin. Samoin Jare ja Jere Tiihosen roolissa. Aluksi minulla oli hankaluuksia erottaa hänen Jarensa ja Jerensä toisistaan, mutta Jeren rooliin hän sai jotenkin miehisempää otetta. Paikotellen hän näytti jopa Peter Franzénita. Varsinkin lopun parrankasvu ja matalampi puhetyyli auttoi asiaa erottamisessa. Minua ei häirinnyt Jaren suorat puheet kameralle, vaan ne toimivat ihan luonnollisina osina tässä päiväkirjassa. Lapsi Jare ja Jere, sekä teini-ikäiset Jare ja Jere olivat mieleenpainuvia, mutta ihan kaikki muut leffaroolit jäi sitten todella etäisiksi. Poikien isä Kai Lehtinen ja äiti Anna-Leena Härkönen olivat aivan liikaa statistin roolissa, samoin kuin molempien kundien tyttöystävät. Jopa Cheekin manageri Armi Toivanen oli ihan turhassa roolissa. Ismo Leikolan mukana olo jenkeissä levyä tuottmassa oli todella epämääräinen.

Cheekin aikaisempi ura ja lapsuus ei ollut minulle aikaisemmin tuttuja, joten nämä kohtaukset olivat hyvin kiinnostavia. Ajan kulkua oli jotenkin hankala hahmottaa, joten olisin toivonut väliin vaikka vuosilukuja, eikä sitä että nämä ovat randomeja takaumia. Elokuvassa oli potentiaalia, mutta minusta tuntui ettei käsikirjoittaja oikein tiennyt mihin haluaa keskittyä ja mihin suuntaan viedä itse tarinaa. Se että loppukliimaksi on joku hiton Blockfest keikka tuntui aivan järjettömän tyhmältä näin dramaturgisesti. Itse Cheekin musiikkiakin soi elokuvassa (positiivisesti) yllättävän vähän. Niin monta hyvää ja mielenkiintoista teemaa kun alettiin käsittelemään, mutta ne kaikki jäi kovin pintapuolisiksi:  rap- musiikin löytäminen, Cheekin alun uran kankeus, yhtäkkinen menestyminen, syvä  masennus, kaksisuuntainen mieliala-häiriö, valtava perfektionismi, väkivaltainen perhetausta ja kaksoisveljenä oleminen.

Samassa hississä Cheekin kanssa
Jare kertoo heti alussa että hänellä ja Jerellä on jo pienestä asti ollut se oma möykky sisällä. Mietin johtuiko se Jeren sydänongelmista vai kaksosena olemisesta vai mistä, kun molemmilla on sellainen sisällään? Tämä möykyn käsitteleminen olisi minusta ollut tärkein teema syventää, sillä sen avulla olisimme oikeasti päässeet Cheekin sisälle. Mitkä ovat sen aiheuttajat? Nyt saimme vain tietää seuraukset. Veljeni Vartiassa kaikista eniten pohdin kumpi nyt vartioi kumpaa, Jare Jereä, vai Jere Jarea? Vai onko niin, että Jaren sisäinen veli Cheek vartioi häntä itseään olemasta oma itsensä, tai juurikin toisinpäin?

Paras kohtaus elokuvassa oli se saa, joka näkyi jo ihka ensimmäisessä teaserissa. Cheek on hississä, jossa hänen kanssaan on tavallinen tallaaja, joka moralisoi hyvin tämän musiikkia. Perillä täytyy kuitenkin kysyä nimmari, koska eihän kukaan muuten usko,e ttä jäbä pääsi samaan hissiin Cheekin kanssa. Jotenkin tämä kohtaus varmasti kulminoittaa ne asenteet mitä Cheek kohtaa päivittäin. Ja erikoisprpsot, että tämä jäbä hississä on uusin suosikkini Hannes Suomela. Alan jo odottamaan hänen ensimmäsitä päärooliaan.

lauantai 10. helmikuuta 2018

Viulisti

En etukäteen tiennyt mitään Viulisti elokuvasta, ennen kuin näin trailerin jossa komeilee nuoruuden ihastukseni Olavi Uusivirta. Kun vielä ohjauksesta vastaa Paavo Westberg, joka on minulle ikuinen Ruusun Aikaa Illi, en voinut vastustaa kiusausta. Elokuva piti nähdä leffateatterissa, vaikka en ymmärrä pönkäsen höläystä klassisesta musiikista, saatikka jaksa iänikuisia kolmiodraamoja.

Viulisti elokuvan juliste
Karin Nordström on kaunis viulisti elämänsä konsertissa. Sen jälkeen hän jää auton alle ja menettää toisen kätensä sormista tunnon. Hän elää avioliitossa miehensä Jaakon ja heidän kouluikäisen poikansa kanssa. Karin on turhautunut, kun ei pysty enään soittamaan rakasta instrumenttiaan ja joutuu menemään opettajaksi. Opettaessaan hän näkee nuoren pariskunnan Sofian ja Antin, jotka molemmat ovat hyviä soittajia. Antti ihailee Karinia kovasti ja kun Karinilla on synttärit hänen oppilaitansakkin juhlissa käväisee. Karinia ahdistaa oma tilanteensa, kun hänen miehensä ei ymmärrä tämän kaipuuta takaisin viulun soittoon. Antin antama synttärisuudelma on intiimimpi mitä piti olla ja jäi vaivaamaan molempia. Karin haluaa jutella tästä Antin kanssa, mutta opettajan ja oppilaan suhde syvenee entuudestaan. Intiimejä seksikohtauksia ja viuluharjoituksia salaa mieleheltään Karin rankaisee itseään kotona huutamalla ja riehumalla takapihalla. Kapellimestari Björn Darren, joka on Karinin entinen rakas ja työkaveri tulee suomeen opettamaan nuoria viulisteja ja näkee Antin tyttöystävässä Sofiassa potentiaalia. Antti on jo jättänyt Sofian, sillä hän haluaa noudattaa orjallisesti opettajiensa käskyjä, joita tämä ei edes sillä tavalla tarkoita. Björn kaipaa kipästi viulistia Kööpenhaminan keikalle ja suunnittelee sinne Sofiaa. Karin puuttuu ehdotukseen ja saa suostuteltua Antin siihen pestiin lupautuen itse tulla mukaan ja opettaman häntä henkilökohtaisesti . Lomasta näyttää aluksi tulevan Antin ja Karinin kuherrusloma, mutta Björn ei ole tyytyväinen Antin soittoon. Jaakko ja poika tulvat käymään köpiksessä ja yhteisellä illallsella Antti paljastaa Jaakolle salasuhteensa Kariniiin. Jaakko jättää vaimonsa heti ja häipyy pojan kanssa takaisin kotiin. Karinia taas ei Antti voi enää  kiinostaa, sillä hänelle avioliitto on mukamas tärkeää, vaikikei osoita sitä millään. Viimeisissä harjoituksissa Antti vihdoinkin saa tunteen palonsa musiikkiinsa ja vaikka Karin katsoo vierestä, niin Antti tuntuu pääsevän se yli.

Viulisti on vähän epätasapainoinen elokuva. Alun kolmiodraama lopussa muuttuu kapellimestari Björnin ja Antin egopröystäilyksi ja tylsäksi draamaksi siitä kuka haluaa ja  kenet. Tarinan voi ajatella Karinin turhautumisena siitä, kun ei saa toteuttaa omaa unelmaa tai Antin kasvutarinaa siitä, miten hän käyttää opettajaansa hyväksi päästäkseen huippuviulistiksi. Enemmän minua kinnostaa tämä Karinin kärsimys ja turhatuminen kun hän ei voi itse soittaa. Kun hän käy palauttamassa 4 miljoonasta vakuutetun huippuviulunsa sen vastaanottaja  sanookin hienosti, että rakkaaseen esineeseen voi tulla syvempi kiintymys kuin ihmiseen. Saman tunteen voin itsekkin jakaa. Huippuviulistina Karin koittaa psyykata ja rääkätä oppilaitaan istuttamalla ajatuksen päähän, että vain musiikki on tärkeintä. Siksi Karin ei Sofian tyylistä oikein pidäkkään mustasukkaisuuden lisäksi, sillä tämä tulee myöhäsä tunnille ja ottaa vähän lepsummin. Kotona Karin haluaisi soittaa ja koska Jaakko koittaa kokoajan kannustaa tätä muihin hommiin. Suhteesta muutenkin puuttuu ilmeisesti  intohimo, niin Karin helposti ajautuu salasuhteen pariin. Karinilla ja Björnillä on syvä ystävyys ja kunnioitussuhde. Selvästi Björn on enemmän semmoinen nuorien naisten oppi-isä ja hän itse tietää, että Karin ei voi antaa hänelle samanlaista vastarakkautta, mitä tämä haluaisi. Björnin olisi helppo ottaa Karin omaksi rakastajattarekseen, mutta hänellä on niin kova kunnioitus tämän taitoja kohtaan, ettei sitä halua tehdä. Karin on harkitsemassa itselle kapellimestarin uraa, mutta onneksi Björn kertoo sen syvistä kääntöpuolista. Lopussa ei selviä meinaako Karin kapellimestarin polulle, vai ei. Siinä mielessä tarina jäi minusta pikkuisen kesken ja olisin loppuun kaivannut pienen epilogin Karinin, Antin ja Björnen jatkosta.

Antti, Björn ja Karin Köpiksessä
Paavo Westberg on käsikirjoittanut elokuvia ja tehnyt paljon teatteria. Hänen yhden näytelmäsä olen ehkä joskus nähnyt, mutta se ei minua yhtään säväyttänyt. Ohjaajana Westberg tekee kauniita ja tunnelmallisia kuvia, myös unikuvia, mutta hän kanssa sortuu tylsiin kuvallisiin kliseisiin. Tupakkakohtaukset ja naisen takaraivokuvat on niin nähty kotimaisissa elokuvissa. Köpiskuvat ovat ihanann aurinkoisia synkän Helsingin jälkeen. Ulko- ja sisäkuvat tasapainottavt toisiaan ja lokaatioit ovat muutenkin realistisia. Hahmojen ohjaukset ovat miellyttävät, mutta valitettavasti Matleena Kuusiniemi Karinina ei saa naamalleen kuin yhden ilmeen. Hänen hahmollansa on intohimoa, mutta jää kuitenkin heikoksi vahvojen miesten rinnalla. Jaakkoa esittävä Samuli Edelman taasen tekee pitkästä aikaa hyvän sivuroolin tylsänä aviomihehenä. Hän on kostailematon ja rehellinen. Olavi Uusivirta Anttina on taiteilijasielu, joka aluksi on epävarma mutta uskaltaa paljastaa nämä epävarmuutensa syyt pikkuhiljaa. Mitä lopummaksi päästää, sitä itsenäisemmäksi hän tulee ja selviää vaikeasta viulukonsertosta. Välillä Uusivirran työ menee teatterinäyttelemisen puolelle, mutta sillä ilmeisesti halutaan kuvata sen viulun luomaa tunnetta ja intohimoa. Sama juttu Kim Bodnialle, joka on kapellimestari Björn. Hänen esittämänsä musiikin voimasta on vähän yli, mutta sopii kohtaukseen hyvin. Pidin hänen hahmostaan oikein paljon, sillä hän oli rehellisesti juuri sellainen taiteilija, joita minäin tunnen eri aloilta. Antin tyttöystävä Sofia taasen on ihan raakileen oloinen, ja tuntui että häntä näytellyt tyttö Misa Lommi pelkäsi kovasti olla kameran edessä. Hänen ja Antin suhde oli muutenkin hyvin teinimäisen oloinen.

Klassisen musiikin tietämykseni pohjautuu Disneyn Fantasiaan, joten elokuvan kipaleet eivät olleet tuttuja. Yhtä ja samaa konserttoa soitettiin pitkin leffan läpi, mikä oli hyvä valinta, sillä juuri tämmönen tallaaja joka ei siitä ymmärrä, pääsi kappaleen sisään kun sen kuuli useaan otteeseen. Monet Antin kuvat oli valaistu punertaviksi, Karinin kotikuvat synkän sinisiksi ja opetustilat vaaleiksi. Heti köpikseen päästyä tunnelma muuttuu kevyemmäksi kun päästään Helsingistä pois. Äänitys on vihdoinkin selkeää ja onneksi englannin kieliset kohtaukset on  tekstitetty. Muuten olisin ihan ulapalla. Viulisti on ihmissuhdedraama, mutta se hukkaa fokuksensa elokuvassa. Intohimo näyttäytyy monena, mutta onko tarinassa kyse oikeasta rakkaudesta oppilaan ja opettajan välillä? Antin ja Karinin kohdella mietin tätä paljon ja koin että näin ei ole. Elokuvan rakkaus on molemmilla päähahmoilla instrumenttinsa musiikkiin ja lopulta omaan taiteilijuuteen.