Lippukokoelma

Lippukokoelma

torstai 29. marraskuuta 2018

Disney Klassikot 20: Aristokatit

Vihdoin pääsemme koiraelokuvista kattien maailmaan. Aristokatit minulla on ollut videolla pikkutytöstä saakka ja jo siitä asti se on kuulunut yhdeksi suosikiestani Disneyn animaatioissa. Johtuuko siitä että, olen aina ollut ja tulen aina olemaan kissaihminen? Oma Pumpulimme oli Marien kaltainen hienohelma ja Noki yhtä vaatimaton kuin Berlioz. Katsoin nyt elokuvan ensimmäistä kertaa englanniksi ja voin vain sanoa, että suomeksi tämä toimii paljon paremmin. Hahmoilla ei tässä alkuperäisessä ääniraidassa oikein ollut tunnetta mukana.

Vanha Aristokatit leffajuliste
 Ollaan Pariisissa hienosto alueella. Rouva Madame Adelaide Bonfamil omistaa valkoisen Aristokatin Herttuattaren, jolla on kolme pentua: valkoinen diiva Marie, oranssi kujakatiksi haluava Tolouse ja vaatimaton, kiltti  harmaa Berlioz. Pentujen isästä ei ole mitään tietoa, mutta haluan uskoa, että se on kilpikonnaturkkinen Aristokatti myöskin. Madame rakastaa kissojaan kovasti ja kutsuu vanhan kamunsa Georgen tekemään hänelle testamenttia, jossa koko omaisuus annetaan kissoille ja kissojen jälkeen se periytyy hovimestari Edgarille. Edgar saa vahingossa kuulla tämän ja hän keksii ilkeän juonen, jolla pääsee kissoista eroon. Hän nukuttaa ne kermalla ja vie kauas pois Ranskan maaseudulle. Kissojen kaveri, Roquefort  hiirikin nukahtaa tätä kermaa maistaessaan. Edgar ajaa maalle mopollaan kissat sivuvaunssa, mutta matka tyssää kun kaksi koiraa Napoleon ja Lafayette alkaa jahtaamaan häntä. Kissat päätyvät sillan alle ja koirat saavat sivuvaunun itselleen.

Seuraavana aamuna Herttuatar törmää Thomas O´Malley kujakattiin, joka lupaa viedä heidät takaisin Pariisiin. Matkan he taittavat osittain maitoautossa, osittain kävelevät junakiskoilla ja osittain vaappuvat kuin hanhet Brittiläisten hanhien perässä. He jättävät hanhikaksoset juopuneen enonsa hoiviin ja menevät itse yöksi Thomasin luukkuun, jonka on vallannut Hottikatti bändeineen. Illalla vähän jammataan ennen maate menoa. Pennut ovat jo sängyssä, kun Thomas ja Herttuatar juttelevat kuutamoyössä. He haluaisivat olla yhdessä, mutta Herttuatar kokee, että kuuluu Madamille ja heidän täytyy mennä kotiin. Sillä välin Edgar on käynyt taas maatilalla koittamassa hakea tavaroitaan Napoleonilta ja Lafayetilta, mutta se ei onnistu ihan suunnitelmien mukaan. Thomas O´Malley saa kissat vietä oikealle kadulle ja pennut ovat ihan innoissaan, kun pääsevät kotiin. Edgar on keksinyt jo uuden juonen. Hän nappaa kissat, laittaa ne arkkuun ja meinaa lähettää arkun aina Timbuktuun asti. Kun Edgar koittaa lohduttaa surun murtamaa Madamea, joka jo kuuli kissojen naukunan, Herttuatar antaa ohjeet Roqufort hiirelle etsiä Thomas O´Malley. Roquefort löytää Thomasin läheltä Herttuattaren kotia ja saa käskyn hakea apua Hottikateilta. Sillä välin kun Thomas koittaa Frou Frou hevosen avulla saada vietyä Edgarin huomion muualle, Roquefort päätyy slummialueelle ja löytää kuin löytääkin Hottikatin jengeineen mukaansa. Aluksi kisssat ovat jo syömässä hiiren, mutta O´Malleyn nimen kuuleminen saa heidät kiireiseksi. Lopputaistelu käydään Madamen hevostallilla, jossa Hottikatti kavereineen härnää Edgaria niin, että Roqueford saa kissojen arkun lukon auki. Hevosen ja Thomasin avulla kuitenkin Edgar päätyy itse arkkuun ja hänet lähetetään Timbuktuun. Madame on onnessaan, kun kissat ovat taasen kotona ja uusi perheenjäsenkin heille saadaan Thomas O´Malleyn muodossa. Madame päättäkin lahjoittaa kotinsa Pariisin kujakissoille, jotka tykkää jammata Hottikatin tahtiin.

Maitovaunulla matkalla kohti Pariisia
Minusta Aristokatit on äärimmäisen kaunis elokuva. Siinä jatkuu osittain sama tyyli, mitä 101 Dalmatialaisessa luotiin, eli luonnosjälkiä näkyy vähäsen taustalla. Ranskan luonto eli puut, kukat ja joet on kuvattu ihanasti. Pidän myös kovasti kohtauksesta, jossa kissat kävelevät Pariisin katoilla. Siitä tulee minulle kyllä niin Pariisimainen olo. Elokuvassa ei varsinaisesti mainita missä vanha Madame on aikaisemmin työskennellyt, mutta käsitän hänen  olevan oopperalaulaja, näyttelijä tai cabaree tanssija, tai kaikkia niitä. Hänen kotinsa on ihanan elegantti ja tyylinsä myös. Nainen on osannut vanheta arvokkaasti. Edgarin oma pieni huone on juuri tyypillinen palvelijan huone, sänky ja minimaalinen varustus. Hovimestari on syyllinen- dekkarilause on minulle tullut kyllä tästä Aristokateista tutuksi. Vaikka kuinka halausin, että Edgar olis ilkeä pahis, niin ei voi mitään sille, että hänhän se tuo elokuvaan eniten huumoria. Minusta on myös tavallaan lohdullista, että hän ei sentään halua tappaa kissoja, vaan vain lähettää heidät toiselle puolelle maapalloa.

Tunnelmansa ja tyylinsä puolesta elokuva on ihana, mutta sitä vähän rikkoo tämän koirakaksikon Napoleonin ja Lafayetten pelleilyt. Ei siinä mitään, oikein viihdyttvää katsottavaa, mutta kun ne ei kuulu juoneen ja siinä menee kissoilta pois ruutuaikaa. Eniten pidän nimittäin niist kohdista, joissa nämä Aristokattien pennut ovat. Alkulaulu on ihana, kun siinä kuvaillaan Aristokattien luonnetta ja pidän kovasti Skaalat laulusta, joka on kissojen tähtihetki. Thomas O´Malleyn laulu (suomeksi) on odella iskevä, esittäähän sen ihana Pekka Lehtosaari. Hottikattijammaus Katti tahtoo olla jokainen oli lapsena kiva renkutus, mutta nyt se tuntuu kyllä tyhjimmältä ja tylsimmältä kohtaukselta koko elokuvassa. Vasta kun Roquefort hakee Hottikattia ja kujakissoja pelastushommiin Hottikatin hahmo saa särmää. Pidän aina siitä kohtauksesta, kun kssat juoksee edellä ja hiiri perässä, niin ranskalainen baarijuopottelija kaataa punkkunsa maahan. Hiiri, joka jahtaa kissoja.  Muuten ovelia vitsejä ei näin kuvallisesti ole, mutta sanallisesti kylläkin. On ihana kun Thomas flirttaa Herttuattarelle ja kiinnostus vähenee, kun asteittain tajuaa tällä olevan pentuja. Myös Thomasin slangikieli on jotenkin osuvaa kujakatille. Napoleon ja Lafayetten  jutuista jää mieleen "Tuo on ruokakutsu" ja "Ai meni läskis vai" dialogi, joka on sanaleikki myös englanniksi. Myös nauran sille yksipyöräiselle heinäsuovalle, sekä valkoviinissä bladeeratulle Valdo hanhi sedälle. Paras ihmishahmo on taasen George, jonka mielestä hissit ovat vanhanaikaisia linnunhäkkejä ja hokee itteksensä Shallallaputtee.. en edes tiedä miksi hän tekee niin, mutta hahmo on kertakaikkiaan mainio.

Shallallaputtee kaveri
 Aristokatit on ainoa Disneyn elokuva, jonka pääosassa ovat kissat. Vaikka he eivät pääse ihan loistamaan omassa elokuvassaan on Aristokatit mainio ja ennen kaikkea kaunis kuvaus unelmieni Pariisista. Siinä on kliseisimmät kliseet eli hovimestari syyllinen, hassu  loppukahakka ja töksähtävä loppu. Mutta siltikin, se on minulle yksi rakkaimpia Disneyn klassikoita. 

perjantai 16. marraskuuta 2018

Star Trek 2-4

Ensimmäisen Star Trek elokuvan jälkeen jäin kyllä vahvasti jälleen koukkuun ja päätin, että ainakin tulen katsomaan ne Star Trek elokuvat, jossa on tämä alkuperäinen näyttelijäkaarti. Koska osat 2-4 eli Khanin viha, Spockin paluu ja Aikamatka ovat tavallaan sidoksissa toisiinsa, vaikkei olekkaan suora trilogia, niin päätin tiivistää nämä elokuvat yhteen ja samaan tekstiin. Seikkailussa kulkee edelleen tutut hahmot: amiraali James T. Kirk, Vulkanuslainen Spock, lääkintäupseeri Bones, sekä pienemmissä rooleissa olevat Sulu, Uhura, Scott ja Chekov.

Khanin viha


Ceti Alfa 6 -planeettaa tutkitaan uutta Genesis- koetta varten. Tällä planeetalla Yhdistyneiden planeettojen liiton jäsenet törmäävät Khaniin, joka vannoo kostoa amiraali James T. Kirkille.  Khan kavereineen asuu tällä planeetalla ja yrittää valloittaa koko Genesis idean itselleen, jotta voi käyttää sitä aseenaan Kirkiä vastaan. Juuri Kirkin takia hänet nimittäin karkoitettiin Ceti Alfa 6 -planeetalle. Koko elokuvan juoni on kirjaimellisesti Khanin kostoa Kirkille ja aikamoiseksi tappeluksi ja taisteluksi elokuva menee ja siksi on minusta tylsä. Juonen perässä ei ole helppo pysyä ja avaruusoliot eivät minua oikein innosta. Elokuvan on kuulemma ohjannut enemmän tv-elokuvia tehnyt ohjaaja ja budjetti on minimalistinen ensimmäiseen elokuvaan verrattuna. Voiko johtua siitä, tai sitten tylsästä juonesta, kun elokuva ei minusta etene oikein mihinkään. En oikein ymmärtänyt miksi tätä on kehuttu paljon paremmanksi kuin ensimmäistä.

Vatsa elokuvan loppupuolella tapahtuu jotain sellaista, joka saa minulta elokuvan ainoat pisteet. Kun koko elokuva on ollut tyhjää ja mäsikintää, niin dramaattisin kohatus on laitettu ihan elokuvan loppuun ja se onkin sitten niin dramaattinen, että menin ihan hiljaiseksi ja hämmentyneeksi. Spock pelastaa koko Enterprisen itsensä uhalla ja kyllä liikutuin Spocikn ja Kirkin viimeisistä keskusteluista. Elokuvassa ei muuten keskivaiheella tapahdu mitään mielenkiintoista, mutta alkupuolella kuvataan Kirkin vanhenemista ja hänen ja Spockin ystävyyttä syvennetään. Onneksi nämä teemat käsitellään elokuvan alussa, sillä tässä lopussa ne tiivistyvät. Ennen kuolemaansa Spock antaa mielensä väkisin Bonesille, jonka kanssa ollaan tekemisissä enemmän seuraavassa elokuvassa. Elokuva päättyy Spockin hautajaisiin, jossa Spockin ruumis lähetetään tälle Genesis planeetalle. Tämän Genesis planeetan tutkija on muuten Kirkin eniten heila ja selviääpäs sekin, että Kirkilla on poika. Spocin isä Sarek elokuvassa myös vilahtaa. On mukavaa, kun hahmojen läheisiä tuodaan tähän elokuvaan mukaan. Elokuvan alku oli minusta ihan hauska, mutta suurin osa keksivaiheesta on mielettömän tylsä. Koen elokuvan vähän epätasapainoiseksi, koska kaikista dramaattisin ja mielenkiintoisin kohtaus taasen sijoittuu ihan loppuun.

Spockin paluu


Khanin viha taputeltiin loppuun, mutta ei Star Trek ole mielestäni mitään ilman Spockia. Kirk jää kaipaamaan ystäväänsä kosvasti ja hänen missionsa onkin varastaa Enterprise, joka on Yhdistyneiden Planeettojen Liiton käskystä heitetty telakalle. Oma porukka mukaan ja lähdetään matkalle tälle uudelle Genesis palneetalle katsomaan onko Spock sittenkin vielä hengissä. Sarek kertoo, että Vulkanuslaiset siirtävät ennen kuokemaansa mielensä muuhun ihmiseen ja vain heidän ruumiinsa kuolee. Edellisessä elokuvassa, hetkeä ennen kuolemaansa, Spock siirsi mielensä Bonesille tämän sitä tajuamatta. Genesis planeetta kun luo uutta elämää, niin Spock voi herätä sen myötä kanssa henkiin ja aloittaa matkansa uudestaan elämään ihan pikkupoikana.

Enterprisen matka planeetalle on mutkikas, mutta sinne saadaan siirrettyä Kirkin poika, joka oli äitisä kanssa planeettaa luomassa. Hän löytää toisen tutkijan avulla  Spockin, joka on vielä pikku poika. Klingonit luulevat, että Enterprise on tulossa valtaamaan planeetan, joten heille tulee taasen kahakkaa. Suojellakseen Spockia Kirkin poika uhraa itsensä, ettei muita tapeta. Koko Enterprisen miehistö laskeutuu alas hakemaan Spockia, joka täytyy viedä Vulkanukselle Bonesin kanssa, niin hän saa oman järkensä takaisin. Klingonien hyökätessä Enterprise kärsii pahasti ja ei auta muu kuin uhrata oma laiva miehistön hengen vuoksi. Kirk houluttelee Klingonit Enterpriselle ja laittaa täystuhon päälle. Kun Klingonit lopulta on tuhottu, Kirkin porukka lähtee heidän aluksellaan kohti Vulkanusta. Siellä tehdään riitti, jonka avulla Bonesista tulee jälleen Bones ja Spockista Spock.
Spockin paluun onkin ohjannut itse Spockin näyttelijä Leonard Nimoy, mikä osoittautuu oikein hyväksi ratkaisuksi, sillä mielestäni Spockin paluu on näistä elokuvista eniten näytellyin. Nyt ei ole pääosassa toiminta,vaan hahmojen suhteet ja tunteet. Vaikka itse Spockia ei näykkään niin paljon, hänen hamonsa on kokoajan läsnä Bonesin kehossa. Siitä syntyykin paljon huumoria ja Bonesin hahmo pääsee kunnolla loistamaan. On myös koskettavaa katsoa kuinka Kirk suree edesmennyttä poikaansa, jota ei edes kauaa ehtinyt tuntemaan. Enterprisen miehistö on lojaali Kirkille ja vaikka tarinan juoni onkin vähän mutkikas avaruushyökkäyksineen, niin tähän mennessä on Star Trek elokuvista paras. Lopussa tuli oikein helpottunut olo, kun Spock on jälleen tekemässä Vulkanuslaista tervehdystä.

                                                                         Aikamatka


Kaksi edellistä elokuvaa liittyy hyvin suoraan toisiinsa. Aikamatka ei niinkään ole ihan niissä kiinni, mutta jatkuu aivan suoraan mihin Spockin paluussa jäätiin, eli Vulkanukselle. He ovat palaamassa takaisin maahan, mutta siellä on jokin jättimyrsky liikenteessä, jonka aiheuttaja päästää ihmeellisiä ryhävalaan ääniä. Kirk keksii, että ainoastaan toinen ryhävalas voi selvittää äänten ratkaisun ja ryhävalaat ovat kuolleet 1980-luvulla sukupuuttoon (elokuvahan sijoittuu jonnekkin 2200 luvulle...). Niimpä on vuorossa aikamatka Amerikan kasarille. Kirk ja Spock tutustuvat merieläintutkimusmuseossa valastutkija Gillianiin, jolla on pari ryhävalasta tutkittavana vielä hetken, ennen kuin ne täytyy päästä vapaaksi valaanpyytäjien iloksi. Scott, Uhura, Sulu, Chekov ja Bones saavat korjata Klingonien alusta jälleen kuntoon ja rakentaa sinne jättimäisen tankin, missä valaat voidaan kuljettaa  nykyaikaan. Aluksi Gillian ihmettelee ja varsinkin epäilee Kirkin ja Spockin motiiveja, mutta vihdoinkin Kirk saa elokuavassa käyttää ihanaa viehätysvoimaansa ja uskaltaa paljastaa naiselle totuuden. Vaikka Gillian ei sitä heti uskokkaan, niin hän alkaa luottaa Kirkiin. Kun alus on kunnossa, niin valaat on päästetty jo karkuun. Gillian tulee väkisiin avaruuslaivaan mukaan ja he saavat kuin saavatkin koordinaattien avulla valaanpyydystäjät hämmilleen ja pari ryhävalasta mukaansa, joilla pelastaa maapallon omassa ajassaan.

Elokuvan juoni ei kuulosta erikoisen hääppöiseltä, mutta tämä onkin ensimmäinen Star Trek komedia. Elokuvahan ei edes sijoitu mitenkään avaruuteen, kun vain ihan alussa ja lopussa. Suurin osa tapahtumista on siellä kultaisella 80-luvulla, mistä revitään huumoria. Kun hahmot ovat noin vuodelta 2200, niin heille bussit, rahalla maksaminen, ruoka ja ihan kaikki ympärillä oleva ovat aivan outoja ja vieraita asioita. Spock peittelee korviaan ja kulmakarvojaan vaatteilla, ettei hän kummastuta ihmisiä. Myös puhetavat ovat koomisia, kun Kirk kiroilee bussissa ja Spock koittaa myöhemmin matkia häntä aivan väärässä paikassa. Pidin myös kovasti jotenkin tuosta ajankuivasta, kaupunki, vaatteet ja koko miljöö huokuu sellaista aitoa kasarihenkeä, ihan Gillianin hiusmuotoa myöten.  Leonard Nimoy ohjasi tämänkin Star Trekin ja ehkä voisin sanoa, että vähän kepeällä kädellä, mutta toimivasti. Minua tämä huumori nauratti suuresti ja on mukavaa vaihtelua, että tälläisessä elokuvassa on luonnonsuojelua teemana. Scifi elokuva ilman scifiä! Voisin jopa sanoa, että tämä on äärimmäisen lempeä aloitus antiscifittäjälle, kun sisältää itse scifiä on ihan minimaalisesti. 

torstai 1. marraskuuta 2018

The Lost Boys

80-luvun jenkkivampyyri hömpötys on täydellinen leffavalinta syysiltoihin ja tähän vuoden aikaan. Lukioikäisenä olin hyvin kovassa vampyyri huumassa ja nauhoitin tämän kulttiklassikon Sub tv:ltä. Onneksi, sillä muuten olisin paljon menettänyt. Olinhan elokuvasta aikaisemmin kuullut, mutten koskaan nähnyt.
The Lost Boys elokuvan alkuperäinen elokuvajuliste
Santa Carla on kuulemma maailman murhapääkaupunki. Näin saa kulla Michael ja hänen pikkuveljensä Sam, jotka muuttavat yksinhuoltajaäitinsä Lucyn kanssa sinne, Lucyn isän luokse. Lucya näytteleekin minulle enemmän Saksikäsi Edwardista tuttu Avon leidi Dianne Wiest. Yhdessä vietetään päivää kylillä, jossa Lucy iskee silmänsä Maxiin, joka on leffavuokraamon pomo. Häneltä Lucy saakin töitä. Samoilla kylillä riehakoi kanssa David, pelottavan moottoripyöräjengin Kingi, jota tietenkin esittää Kiefer Sutherland. Sam seuraa isoveljeänsä joka paikkaan, mikä Michaelia häiritsee. Hän sanookin, että eikö Sam muka pärjää yksin. Niimpä Sam päätyy sarjakuvapuotiin, jossa tutustuu Frogin, eli Sammakkoveljeksiin. Sam tekee poikiin vaikutuksen sarjakuvanörttiydellään, mutta Sammakot kertovat, että heidän nurkillaan kannattaa supersankarisarjisten sijaan lukea vampyyrisarjiksia. He antavat lehden mukana numeronsa Samille ja paljastavat olevansa vampyyrien metsästäjiä.  Toinen Sammakkoveljeksistä on kanssa minulle tuttu Stand By Me-elokuvan nörtti. Michael taasen yksin törmää kauniiseen Star neitoon ja halusi lähtiä tämän mukaan, mutta Star näyttää olevan Danielin omaisuutta.

Samana yönä kuvataan kuinka joukko vampyyreja hyökkää kaupunkilaisten kimppuun ja keveä tunnelma saa kauhumaisen otteen. Monessa muussakin välissä viitataan kadonneisiin lapsiin, joiden kuvia on maitopurkkien kyljessä. Lucyn isä tuo kanssa oman kauhuelementtinsä, kun täyttelee rumia elukoita ja säikyttelee niillä ihmisiä. Isä on muutenkin yksi elokuvan komedian tuojia omalla, oudolla tavallaan. Huumori ei ole sitä perinteisintä, mutta jutut kyllä laittaa hymyilemään. Paikalliseen huvipuistoon mennään uudestaan, jossa Sam hengaa Sammakoiden kanssa ja Michael kutsutaan Davidin, Starin ja muun pyöräjengin mukaan Hudsonin jyrkänteelle. Michael on niin ihastunut Stariin, että seuraa häntä vaikka melkein meinaakin lentää motskarillaan veteen. Hän saaa kutsun Davidin porukan luolaan, joka on aikoinaan maanjäristyksessä päätynyt maan alle. Kyseisessä lepakkoluolassa Michaelia kusetetaan, että kiinalaisen riisin ruoka olisi toukkia ja nuudelit matoja. Hänelle myös tarjotaan punkkua ja kun Star väittää sen olevan verta Michaelei usko häntä vaan juo sitä. Näin hän muuttuu puoliksi vampyyriksi ja lähtee muiden vampyyrien mukaan pitämään hauskaa. Heidän käsitys hauskanpidosta on roikkua junakiskoilla ja kilpailla kuka pysyy pisimpään. MIchael on varma että tippuessaan kuolee, mutta kuinkas käykään. Hänestäkin tulee yksi heistä.  Samaan aikaan Sam on yksin peloissaan kotona, ainoana turvanaan iso koiransa Nanook.

Dvd julkaisun kansi
Aamulla MIchael herää kotoaan, mutta hän on muuttunut. Hän ei kestä lainkaan auringonvaloa. Lucy aloittaa työt videovuokraamossa ja alkaa sielä heilastelemaan pomoaan Maxia. Isoisä lähtee myös viihteelle ja pojat ovat kaksin kotona. Samin ollessa kylvyssä Michaelin vampyyrivaistot herää ja hän koittaa tapella sitä vastaan, että praisi omaa veljeänsä. Nanook koira ehtii onneksi tulla väliin, ennen kuin Sam ehtii tajuta mitään. Sam huomaa kuitenkin Michaelin oudon käytöksen ja sen, ettei häntä näy lainkaan peilistä. Hädissään Sam soittaa Sammakkoveljeksille ja he antavat tyhmiä, sarjakuvista opittuja ohjeita läpäisemään Michael puuseipäällä. Ulkona tuulee hurjasti ja Michael meinaa lentää tuulen mukana. Lucy soittaa juuri silloin tarkastuspuhelun kotiin ja Sam mongertaa Michaelin tappavan hänet. Kun Lucy tulee hädissään kotiin on siellä jo kaikki normaalisti. Yöllä Michael lähtee lepakkoluolaan etsimään Davidia, mutta kohtaakin siellä yksinäisen Strarin, jonka kassa he viettävät yhteisen yön.

Lucy pyytää Maxin kotiinsa syömään ja samalla Sam on kutsunut Sammakkoveljekset käymään. He ovat nimittäin varmoja, että Max on päävampyyri. Ruokailun aikana Max saa syödäkseen valkosipulia ja päälleen pyhää vettä, mutta mitään ei tapahdu. Samalla Michael viimein löytää Davidin, joka vie Michaelin nuorten luo, jossa tämän täytyy tehdä ensimmäinen uhri tulakseen kokonaan vampyyriksi. Michaelia tämä ei houkuta, hän on enemmänkin vihainen siitä miksi on muuttunut. Michael haluaa kostaa Davidille sen miksitämä hänet muutti ja niin Michael, Sam, Sammakot ja Star lähtevät metsästämään Davidia, sillä he luulevat tämän olevan päävampyyri. Lepakkoluolassa he ovatkin nukkumassa eli roikkuvat pitkät liehuletit alaspäin. David saa Samin jalasta otteen, mutta Sammakot auttavat hänet auringonvaloon, niin että Davidin käsi palaa. Illalla vampyyrit ovat tulossa heidän kotiinsa ja seitä ennen ehditään tehdä paljon vampyyriansoja. Lucyltakin pyydetään apua, mutta tämä ei ihastuksissaan ollenkaan ymmärrä poikien huolia. Vamppyyriansoiksi tehdään valkosipulikasoja, kylpyamme täytetään pyhällä vedellä ja puukeihäät teroitetaan valmiiksi.

Sam sammakkoveljesten ympäröimänä
On loppufinaalin aika. Talosssa piiloudutaan ja valmistaudutaan kunnon tappelua varten. Pyhä vesi tekee tehtävänsä, samoin kuin pureva Nanook hauva. Koko vessa räjähtää vamppyyrin verestä, kun se osuu ammeelliseen vihkivettä ja valkosipulia. Sam saa kanssa erään vamppyyrin sulatettua vesipyssyllisellä vihkivettä ja puisella nuolella ampumalla. Vampyyri osuukin levariin ja rokki kajahtaa soimaan. Viimeisenä tuelee tietenkin esiin David, joka saa raapaistua Michaelia. Näin ollen hänenkin voimansa kehittyy ja Michael saa  työnnettyä Davidin ukkinsa omistamiin hirvensarviin, jossa vampyyri vetää viimoiset henkosensa. Davidin kuolema ei kuitenkaan muuta Staria tai Michaelia tavalliseksi, vaan vielä jossain on yksi vampyyri vapaalla. Äiti ja Max saapuuvat treffeiltä kotiin ja sillähän se selviää. Max on päävampyyri, eikä aikaisempi ilalliskoe toiminut häneen, koska vampyyri kutsuttiin kotiin. Nyt peli muuttuu Maxin ja Michaelin väliseksi kilpailuksi. Maxin motiivina on ollut saada Lucy omakseen,että olisi voinut vähän laajentaa omaa vampyyriperhettään.  Ukin ajaessa sisään yksi auton terävistä puukepeistä seivästää Maxin juuri ennen kuin Lucy oli antautumassa itseään hänelle. Star ja Michaelkin palautuvat normaaleiksi. Pappa kiteyttää elokuvan yhteen lauseeseen:  "Yksi asia Santa Carlassa minua ärsyttää, ne kaikki hiton vampyyrit."

David ja Star
Vaikka Lost Boys on tummanpuhuva, se on sisällöltään hyvin kevyttä kasarihömppää. Tälläiselle nostalgian nälkäiselle on kiva nähdä vanhaa huvipuistoa kaikkine neonvaloineen ja karusellilaitteineen. Kasari oikein huokuu valkokankaalta läpi ja se luo selkeästi oman tunnelmansa elokuvaan. Tämä huvipuisto ei ole missään isossa osassa tarinaa, mutta luo silti juuri tarvittavaa tunnelmaa. Yksi keskeisimpiä lokaatioita on vamppyyriluola, jonka tarkoitus on tuoda ilmi näiden nuorten vampyyrien ideologiaa. Seinillä on bändijulisteita, katosta roikkuu rikkinäisiä lamppuja ja roikkuu siellä repsottava Jim Morrisonin kuvakin. The Doors kun oli aikoinaan suht kapinoiva yhtye, niin ehkä se on kuvaavinaankin heitä. Elokuvan tunnarina toimiikin The Doorsin People are strange kappaleesta tehty cover versio.  Muuta hyvin karasia tuo näiden vampyyrien pukeutuminen, he ovat kuin jostain kasarairokkiyhtyeestä nahkattakeineen ja niiden killuttimineen, joita pitkät pörrötukat koristavat. Yksi näistä tyypeistä oli muuten kipailemassa 80-luvulla Amerikan Gladiaattoreissa. Lost Boysin juoni saattaa alkuun tuntua sekavalta, mutta ehkä se ei kuitenkaan ole edes se elokuvan ydin juttu. Itse pidän kovin elokuvan uksittäisistä lausahduksista ja toistuvista elementeistä, esim. siitä kun pappa tuo täytettyjä eläimiä.

Mutta miten joku random suomalainen voi tälläisen elokuvan löytää? Siitä saamme kiittää tietenkin Helsingin Vampyyrejä The 69 Eyesia, jotka tekivät elokuvasta tunnetumman kappaleen kuin elokuva itse.
  
Happy Halloween!