Lippukokoelma

Lippukokoelma

lauantai 11. elokuuta 2018

Disney Klassikot 14: Peter Pan

Peter Pan on siitä harvinainen Disney klassikko, että en omistanut sitä pienenä ja näin elokuvan kokonaisuudessaan vasta 14-vuotiaana. Peter Panista olin tietty nähnyt pätkiä trailerien ja Samu Sirkan Joulutervehdyksen Muodossa, mutta itse elokuvaa meillä ei ollut vhs-kasetilla, eikä koskaan dvdllä. Vasta kun tilasimme DIsney Chanelia vuonna 2005 nauhoitin elokuvan talteen ja sain nähdä Disneyn version Peter Panista kokonaan suomeksi. Peter Panin tarinaan oli muuten aiemmin tutustunut samannimisen live action version muodossa, joka on valmistunut 2003. Muistelen myös, että Johnny Deppin tähdittämän Findign Neverlin ehdin näkemään ennen Disneyn Peter Pania. Varmasti näidem lähtökohtien takia minulla oli aikoinaan Peter Paniin kovat odotukset. Katsoin elokuvan nyt alkuperäisellä ääniraidalla, mikä oli ihan kelvollista kuultavaa. Peter Panin suomidubbi on mielestäni yksi huonoimmista mitä suomessa Disney klassikoihin on tehty. Tätä paskemmaksi menee vain Pienen Merenneidon uudelleen dubbaus, eikä Liisa Ihmemaassakaan ole kovin häävi suomeksi.
Peter Panin alkuperäinen elokuvajuliste
Rauhallinen ilta Lontoossa, vanhemmat ovat lähdössä juhliin ja Nana koira huolehtii lapsista. Lapset Leena, Jukka ja Mikko tosin eivät ole kovin rauhallisia, kun heillä on leikit kesken. Isältä menee hermot koiran lapsenvahtitaitoihin ja kyllä Leenakin tarttisi jo oman huoneen. Leena on illat pitkät kertonut satuja Peter Panista ja juuri tänä iltana Peter tulee hakemaan kadonneen varjonsa Leenalta. Mukana on myös Helinä keiju, joka tulee mustasukkaiseksi Leenan yrittäessään antaa pusua Peterille. Peter haluaa ottaa lapset mukaan Mikä-Mikä Maahan ja heittää näiden ylle keijupölyä. Sen avulla he lentävät Lontoon yössä Big Benin ohitse suoraan aamuun, jättäen Nanan pihapuuhun roikkumaan. Mikä-Mikä Maassa Helinä houkuttelee kadonneet pojat ampumaan Peterin seuruetta. Tämä ei nostata Helinän pisteitä Peterin silmissä. Kadonneet pojat, Jukka ja Mikko leikkivät seuraa johtajaa, kunnes heidät nappaa intiaanit. Peter vie Leenan katsomaan Merenneitoja, jotka eivät ole niin mukavia kuin odottaisi. Merenneidot ovat vain kiinnostuneita Panista ja haluavat hukuttaa Leenan.

Kapteeni Koukun laivalla
Samaan aikaan Kapteeni Koukku ja hänen oikea kätensä Simo ovat kidnapanneet Intiaaniprinsessa Tiikerililjan. Se onkin juoni, sillä he tietävät, että Peter tulee tämän pelastamaan. Luolassa Kapteeni Koukku ja Peter Pan tappelevat Peterin voitoksi. Peter vie Tiikerililjan takaisin omaan heimoonsa ja nyt on Leenan vuoro olla mustasukkainen. Intiaanien heimossa ihmetellään laulun avulla miksi ollaan punaisia ja Leenaa vähätellään entistä enemmän. Peterin ja kadonneitten poikien kotiin, Hirttopuuhun, palatessaan kaikki pojat haluavat pitää Leenaa äitinä, Jukka ja Mikko myös. Leena laulaa omasta äidistään ja niin kaikki alkavat kaivata kotiansa, paitsi Peter Pan. Hän kun ei halua kasvaa aikuiseksi. Mustasukkainen Helinä on tällä välin Kapteeni Koukun loukussa ja hänet houkutellaan kertomaan Panin olinpaikka. Näin Koukku muiden merirosvojen kera saa Leenan ja pojat vangiksi laivalleen. Panille hän jättää lahjapaketin, missä on pommi. Helinä ehtii juuri ja juuri pelastaa Peter Panin tikittävältä pommilta. Pan lentää Koukun laivalle ja juuri ajoissa pelastaa lankulta kävelevän Leenan, joka kieltäytyy liittymästä merirosvoksi. Kapteeni  Koukku ja Peter Pan ottavat vielä kerran yhteen ja tietäähän sen miten siinä käy: Koukku ja muut merirosvot soutavat karkuun krokotiiliä ja Peter Pan saa koko laivan omakseen. Leena ja pojat heräävät omasta lastenhuoneestaan ihmetellen oliko kaikki unta. Vanhemmatkin on jo palanneet juhlista ja isä tunnistaa pilvissä leijailevan laivan jotenkin tutuksi. Ihankuin hänkin olisi nähnyt sen joskus, kauan sitten.

Peter Pan jatkaa tyyliltään Liisa Ihmemaassa elokuvaa, sillä se on episodimainen ja unenomainen. Mielestäni loppuratkaisu on aika heikko, kun taas jää auki onko kaikki vain unta. Pidän kovasti Peter Panin piirrostyylistä, sillä se on klassista Disneytä, mutta hahmosuunnittelu on heikkoa. Eniten harmittaa se, etten missään vaiheessa opi pitämään päähahmoista. Peter Pan on kokoajan itsekeskeinen, Leena rasittava, Jukka näsäviisas ja Mikko se pakollinen pikkulapsi. Siltikin Jukka ja Mikko on parhaat hahmot, sillä heillä on persoonaa, tosin kuin Peterillä ja Leenalla. Helinäkeiju on mykkä, mutta ilmaisee tunteensa ilmeillä. Hän osaa nauraa ja hymyillä suloisesti, mutta jokin Helinässä on aina mätännyt. Live action Peter Panissa jonka olen nähnyt, perustellaan hyvin, että keijulla voi olla aina vain yksi tunne kerrallaan pällä, joten siksi heidän tunteensa on vahvoja. Disneyn versiossa kun tätä ei tuoda esille, ihmettelen helposti Helinän voimakkaita tunteita. Merenneidot ovat oikein söpöjä, mutta yksiulotteisia. Intiaaneista taasen saa enemmän irti, sillä he ovat aikamoisia hupiveikkoja ja laulun Miks Hän on Punainen? aikana valoitetaan vähän enemmän heidän elämäänsä. Kyseinen kappale on suosikkini elokuvassa, sillä siinä on meininkiä ja huumoria. Muut muistamani lauut Lentää voit ja äitilaulu ovat mielestäni todella surkeita, jotka unohdan saman tien. Äitilaulu varsinkin on niin selvää ajan täytettä.

Intiaanit laulvat Miks hän on punainen?
Disneyn tarinat yhdistetään helposti seikkailuihin ja mikä olisi parempi seikkaulupaikka kuin Merirosvolaiva. Kapteeni Koukku miehistöineen on todella klassista Disneytä ja tykkään siitä tyylistä millä tavalla nämä mammanpoikamerirosvot on esitetty. Ilman tätä rosvojoukkoa tuskin ikinä oltaisiin tehty Pirates Of The Caribbean leffoja. Varsinkin Koukun punainen kapteenin takki on jopa ikoninen. Muutenkin nämä merirosvot ovat hyvin tyypillisesti pukeutuneita: liivejä, huiveja päässä, raitapaitoja ja puujalkoja. Intiaanien lisäksi Koukun laivassa tapahtuvat kohtaukset ovat suosikkejani. Jotenkin oikein harmittaa, että Pan voittaa ja nöyryyttää Koukkua niin pahasti, sitä on todella ikävä katsoa. Merirosvoillakin taisi olla jokin oma laulunsa, mutta se ei ole painunut mieleeni. Elokuva alkaa ja loppuu lastenhuoneeseen, mikä on minusta vähän tylsä ratkaisu, mutta niin kuulemma käy alkuperäisessä Peter Pan näytelmässäkin. Pidän kovasti Leenan, Jukan ja Mikon vanhemmista, varsinkin vähän hössähtäneestä isästä, joka herkityy lopussa. Olenkin miettinyt, että onko Peter Panissa ihan tarkoituksellista, että näkemissäni versioissa aina Kapteeni Koukun ja lasten isän näyttelijä/ääninäyttelijä on sama? Live action versiossa molemmat roolit tekee uskomaton Jason Isaac ja Disneylläkin on ainakin aluperäisessä ja suomidubissa hahmoilla sama ääninäyttelijä. Teoriani on, että kaikki on Leenan unta ja alitajuisesti hän näkee vihaisen isänsä pahiksena Kapteeni Koukun roolissa. Tosin isä itsekkin kun näkee laivan pilvissä tunnistaa sen, eli ehkä hän on nähnyt oman isänsä aikoinaan siinä Koukkuna, kuka tietää. Disneyn Peter Pan ei minusta ole yhtä hyvä versio kuin 2003 tehty live action Peter Pan, mutta on animaatiotyyliltään klassista Disneytä. Omalle suosikki Disneyn klassikkolistalle se ei kuitenkaan koskaan pääse yltämään.

torstai 2. elokuuta 2018

Suolaista ja Makeaa

90-luvun kotimaisia elokuvia on aina haukuttu huonoiksi ja tämä projektini on taasen edennyt yhden elokuvan eteenpäin, selvittääkseen miksi näin on. Suolaista ja Makeaa on Kaisa Rastimon vuonna 1995 valmistunut elokuva, jota kannen perusteella mainostettiin romanttiseksi komediaksi. Lainasin leffa kirjastosta ja ihmettelin oikein, miksi tässä on näin ruma kansi. Halusin antaa elokuvalle mahdollisuuden, sillä pääosa Annaa esittävä Päivi Akonpelto on minulle tuttu Parhaat Vuodet tv-sarjasta.
Elokuvan mainosjuliste
Parikymppinen Anna on yliopistolla kirjoilla, muttei osaa oikein päättää mitä haluaisi opiskella. Hän asuu parhaan kaverisna Kattiksen kanssa ja uskoo ensirakkauden olevan ainoa ja oikea. Anna heilasteleekin vähän niitä ja näitä kundeja, kunnes yhtenä juhannuksena kohtaa Laurin ja se on menoa. Vaikka alkuhetken huuman onnessa Anna ei lähde Laurin mukaan, niin heille kehittyy kiero suhde. He mukamas rakastavat toisiaan, mutta osoittavat sen vihaamalla. Elokuva onkin kokonaan Annan ja Laurin soutaa- huopaa leikkiä ja välillä ohitse pyörähtää liuta muita hahmoja. Jostain ihan randomisti Anna kohtaa vanhemman äijän Ilarin ja muuttaa tämän kanssa maalle, kun Laurikin on jo löytänyt uuden ja lähtee sen  kanssaan Afrikkaan. Ennen tätä he koittavat vielä löytää vanhan juhannsuluotonsa ja tehdä juhannustaiat oikein, niin että rakkaus lähtisi uudelleen roihuamaan.

Suolaista ja Makeaa on todella tasapainoton elokuva, mitä on äärimmäisen hankala seurata. Juonta ei varsinaisesti ole lainkaan, vaan seurataan näiden kahden hahmon ollakko vai eikö olla leikkiä ja heidän kaveruksiaan. Päivi Akonpelto on Annana ihan hyvä, mutta hän tekee täysin samanlaisen, ehdottoman roolin Parhaissa Vuosissa. Kysymykseksi jää, osaako hän tehdä muuta? Lauria esittävä Petri Hanttu on ruma kuin mikä, eikä hän luo hahmolle mitään persoonaa, eli näytelijöillä elokuvaa ei voi kehua.  Filmi sisältää kamalasti sivuhahmoja, joitten nimet ja naamat ei jää lainkaan mieleen. Peter Franzénin tunnistin pikkukohtauksesta ja Laurin eksän kun hän alkaa olemaan Annan kanssa, on nuori Maria Kuusiluoma. Hannele Laurikin vilahti kuvissa jonkun hahmon äitinä Laurin lääkäriksi valmistujaisissa. En vain saanut selvää onko hän Laurin vai jonkun muun valmistuneen äiti. Eniten elokuvassa ärsytti kertoja, Amor eli Mari Rantsila. Koko elokuvaa siis kehystää kertoja, joka puhuu puhki Annan ja Laurin tunnekuohut ja vertaa heidän suhdettaan Raamatun luomistarinaan Evasta, Adamista ja kielletystä omenasta. Tämä kertoja on todella tappavan tylsä ja vaikka idea on persoonallinen, niin se ei vain onnistu tässä elokuvassa.

Lauri ja Anna eivät osaa olla toisistaan onnellisia
 Ihmettelen kovasti miksi Suolaista ja Makeaa on mainostettu komediana, sillä en yhtenäkään hetkenä edes hymähdellyt, saatikka naurahtanut. Tarinassa ei ole mitään hauskaa, ei oikeastaan edes mitään kertomista. Jotkut voi pitää hauskana, että kaksi aikuista miestä harrastelee yöllä vesipyssyillä ampumista, mutta harrastaa aikuiset nykyään Pokémon Go:takin, joten mitään ihmeellistä en tässä näe. Elokuvan kuvaus on ehtaa ysäriä, samoin musikki. Lavastus ja vaatetus on taasen viety ihmeellisyyksiin ilman kunnon syytä. Luontokuvat ovat iha nättejä, utuisen kauniita, mutta hahmojen vaatteet ovat ihan ihmeellisiä ja tuo mieleen jonkun halvan rokokoo näytelmän. Johtuuko tämä sekametelisoppa ohjaajan tavoitteesta saada fantasiamainen ote elokuvaan? Jos näin on niin siinä ollaan epäonnistuttu täysin. Rastimon nimi kuulsoti tutulta ja kun tarkistin niin huomasin, että hänhän on ohjannut Heinähattu ja Vilttitossu elokuvan 2000-luvun alkupuolelta. Siinä elokuvassa hän onnistuu hyvin tuon fantasiamaisen unenomaisuuden yhdistää realismiin. Suolaisessa ja Makeassa se ei onnistu. Ideaan on luotettu liiaksi, mutta ei vielä olla saatu sitä toimivaksi.  Harmikseni Suolaista ja Makeaa on niin juoneton elokuva, etten voi sitä suositella katsottavaksi kenellekkään.

maanantai 16. heinäkuuta 2018

Disney Klassikot 11: Ichabod and Mr.Toad

Päätön Ratsumies löyttyy minulta alunperin sellaiselta videokasetilta kuin Disneyn Satukirjasto Prinssi ja Kerjäläsipoika. Ja kuten nimestä voi arvata, Prinssi ja Kerjäläispoika on tälla samaisella kasetilla. Ostin kasetin nimen omaan tämän Päättömän Ratsumiehen takia, sillä sen legenda jo pienenä kiinnosti minua. Videokasetilla en liiemmin välittänyt tästä Prinssi ja Kerjäläispoika lyhytelokuvasta. Kyllähän sen katsoo, mutta kyseinen filmi ei minussa tunteita herätä. Vasta vuosia myöhemmin ostin alkuperäisen dvdn Ichaboch and Mr.Toad, joka sisältää siis nämä klassikon kaksi tarinaa: Kaislikossa suhisee ja Päätön Ratsumies.

Ichabod and Mr.Toad elokuvan alkuperäinen mainosjuliste
Mr.Toad
Herra Toad eli Konna asuu konnakartanossa. Hän on kovasti velkaa muile ja on pyytänyt kaverinsa Mäyrän avukseen selvittelemään raha-asioitaan. Mäyrä on hommaan ihan kyllästynyt, mutta hän ei halua, että Konnakartano menisi rahavaikeuksissa muille. Konnan kaksi muuta kaveria ovat viileä ja fiksu Rotta, sekä ystävällinen ja kiltti Myyrä. Yhtenä päivänä Konna on taasen hurahtanut kärryihin ja ostanut kalliilla itselleen hevosen ja kärryt. Rotta ja Myyrä koittavat puhua Konnalle järkeä rahan käytöstä, mutta Konna näkee ohikulkevan auton ja alkaa heti haaveilemaan autosta. Hänen autohullutuksensa on hulvattoman näköistä: kieli roikkuu ulkona ja omat äänet päästellään kun pylyllä hypellään. Rotta ja Myyrä ottavat Konnan kiinni ja lukitsevat tämän kartanoonsa omaksi parhaaksi. Konna pakenee sieltä ja lähtee baariin, missä ostaa auton Konnakartanoa vastaan.


Seuraavaksi näemme istuinsalin, jossa Konnaa syytetään auton varastamisesta. Todistajina toimivat Konnan hevonen Cerily, Näädät joilta Konna osti auton ja herra Winkey, joka oli kaupassa todistajana. Herra Winkeyn piti olla Konnan todistaja, mutta todistikin vastaan, eli väittää Konnan varastaneen hänen autonsa. Konna joutuu vankilaan, mistä hänet jouluaattoiltana pelastaa Cerily mummoksi pukeutuneena. Konna pääsee poliiseja pakoon ja viettää aattoillan häkeltyneiden Mäyrän, Myyrän ja Rotan seurassa. Mäyrä paljastaa, että näki herra Winkeyn Konnakartanossa näätien kanssa istumassa, eli herra Konna onkin syytön. Yhdessä he lähtevät Konnakartanoon hakemaan kauppakirjaa todisteeksi tästä. Konnakartanossa on aikamoiset hulinat kun kauppakirjaa koitetaan saada talteen. Konna mm. hämää näätiä ja Winkeytä paperilennokeilla ja salakäytävä pyörii ympyrää kuin mikäkin karuselli. Kauppakirja saadaan kuitenkin itselle ja Konna on lain edessä vapaa. Oppiko hän mitään? Ei välttämättä, sillä autohullutus kehittyi lentokonehullutukseksi.

Mr. Toad on ihan hasuka ja opettavainen tarina. En ole ikinä lukenut alkuperäistä Kaislikossa Suhisee kirjaa, mutta käsittääkseni Mr.Toad on aika uskollinen alkuperäiselle tarinalle. Pidän kovasti kirkkaista väreistä ja kertojan tyylistä kertoa tarinaa. Hahmoilla on paljon repliikkejä, mutta kertoja pääsääntöisesti vie tarinaa eteenpäin. Ensimmäisen kerran kun Mr.Toadin näin yllätyin parista minulle tutusta hahmosta. Rotta, Myyrä ja Cerily heppa vierailevat Mikki Hiiren Jouluaatto elokuvassa ja elokuvan näädät ovat myöhemmin vierailleet Kuka VirittiAnsan Roger Rabbit? hullutuksessa. Mr.Toad on ihan viihdyttävä, muttei pääse samaan tasoon Päättömän Ratsumiehen kanssa. En osaa sanoa onko se nostalgia aspekti mikä tästä minulta puuttuu, vai mikä?

Konnalla on autohullutus
Päätön Ratsumies
Päätön Ratsumies on tosiaankin alunperin ollut minulla videolla ja kyseinen kasetti on suomeksi dubattu. Ichabod on käännetty suomeksi Kuukkeli Kuu, mikä on aivan järjettömän hervoton nimi päähahmolle. Tämän suomenkielisen version videolta olen katsonut useammin kuin alkuperäisen englanninkielisen, joten puhun tässä nyt suomihahmojen nimillä.   Tarinassa on äänessä pelkkä kertoja, joka kertoo hahmojen repliikit ja laulaa laulut. Hänellä on kyllä tyttökuoro taustanaan. Laulujen sanat on kyllä suomeksi kännetty hauskasti: "Kuukkeli, Kuukkeli Kuu, Kukkeli ei kukaan muu." Englanniksi sanat sointuvat myös hyvin.  Animaatiotyylistä tulee hyvin vahvasti perinteinen lastenkirjakuvitus miekeen, mikä toimii erinomaisesti. Selkeää ja yksinkertaista, tunnelma on kuin lukisi itse iltasatua sängyssä. Pikkukylä ja maanläheiset värit ovat ihania.


Kuukkeli on mielenkiintoinen hahmo; kirjanörtti, opettaja ja suursyömäri, mutta silti julmetun laiha ja kaiken lisäksi kova naistenmies, keikari ja todella taukauskoinen. Kuukkeli on naisten kauneuden ja rahan perään ja välillä mietityttääkin onko hänellä tarinan kaunotarta Katriinaa koskien oikeita tunteita, vaan onko Kuukkeli pelkän Katarinan tulevan perinnön perään. Kuukkelilla on mitä erikoisemman mallinen nenä, jota en kyllä ikinä kenelläkään toisella animaatiohahmolla ole nähnyt. Katarinaalla on toinenkin kilpakosija eli Tarmo, joka taitaa olla esiaste Kaunottaren ja Hirviön Gastonille. Tarmolla on kova naistenmiesego ja Kuukkelin saapuessa kylään, hän saa heti kovan kilpailijan. Tarmolla on tapanan hermostua nopeasti, jonka takia Kuukkelin kanssa tulee paljon koomisia konflikteja. Itse Katrina on aikamoinen vamppi, joka leikittelee miehillä, muttei ole oikein kummankaan kanssa tosissaan. Pidän Katriinan ulkomuodosta, hänellä on nätti mekko ja kauniit, selkeät kasvon muodot. Muut hahmot ovat aikalailla taustalla ja hyvin sarjakuvamaisia. Koulun ohella Kuukkeli vetää naistenkuoroa, jossa eräs hervoton likka iskee häneen silmänsä ja myöhemmin tansseissa kikattelee niin mahtavan hauskasti Tarmon kanssa tanssiessa.

Pyhäinpäivän tanssijaisiin Katariina on kutsunut niin Kuukkelin kuin Tarmonkin. Musiikki vaihtuu kiivaammaksi ja kivaammaksi ja tanssiaskeleet vaan lentää Katariinan ja Kuukkelin välillä. Tarmo koittaa kovasti saada Katariinan huomion itseensä, mutta hervoton likka ei kyllä anna siihen mahdollisuutta, kun kikattelee yhtä lujaa mitä musiikki. Mutasukkainen Tarmo alkaa tanssin jälkeen kertoa tarinaa Päättömästä Ratsumiehestä, sillä hän tietää Kuukkelin olevan hyvin taikauskoinen. Kuukkeli ottaa tarinat tietenkin todesta, eikä yhtään katso mitä ottaa kahviinsa. Katariinaa vain naurattaa nämä urbaanilegendat, kun Kuukkeli samalla  tärisee pelosta. Niinpä Kuukkelin kotiinpaluu matkasta tulee painajainen, kun hän kohtaa sillan luona Päättömän Ratsumiehen.

Kuukkeli vie Katriinaa tanssilattialla
Kuukkelin kotiinpaluumatka on hienosti tehty. Pimeys on kauniisti kuvattu ja pelottavan  tunnelmallinen. Kuukkelin pelko on osittain jopa huumorillista, sillä hän säikähtää kaikkia pienempääkin ääniä, kuten kaisloja puun runkoa vasten. Itse metsä on paljon uhkaavampi, kuin sieltä lopulta saapuva Päätön Ratsumies. Ratsumiehessä on säilytetty tietty mysteerisyys ja tyylikkyys, kun häntä ei näytetä selkeästi. Hän taistelee Kuukkelia vastaan, mutta emme saa nähä mitä lopuksi tapahtuu, kun kurpitsa osuu kuvaruudulle. On hyvä että loppu jää avoimeksi, sillä jää arvoitukseksi onko Ratsumies oikeasti olemassa, vai vain Kuukkelin mielikuvitusta.  Elääkö Kuukkeli vielä jossain patoja ja kattiloita rakastavan emännän vierellä, vai uskommeko hänen kohdanneen oikeasti Päättömän ratsastajan? Sen saa katsoja itse päättää.

 Ichabod ja Mr.Toad on hyvin koottu viimeinen Disneyn sota-ajan pakettielokuva. Kaksi toisistaan riippumatonta tarinaa toimii paljon paremmin kuin Pennitön ja Suruton, koska näitä ei olla edes yritetty väkisin yhdistää. Molemmissa elokuvissa on kertoja, joka ottaa tarinan esille satukirjasta. Se toimii oivallisesti, sillä molempien tarinoiden animaatio on hvyin satukirjamaista ja sadut ovat opettavaisia. Alussa ennen kuin hypätään Kaislikon pariin kertoja miettii mitä lukee yleisölle. Vaihtoehtona on mm. Peter Pan, Robin Hood ja Liisa Ihmemaassa, joista kaikista tehtiin myöhemmin oma Disneyn klassikkoelokuva. Ennen Päätönta Ratsumiestä pohditaan otetaanko hyllystä Pecasos Bill vai Johnny Appleseed, jotka on taasen päässyt aikaisempiin elokuviin. Minusta tämä juuri on aasinsilta menneisiin lyhäreihin ja tuleviin pitkiin elokuviin.

lauantai 7. heinäkuuta 2018

Disney Klassikot 9: Pennitön ja Suruton

Pennitön ja Suruton kuuluu Disneyn ns.pakettielokuviin, sillä se sisältää kaksi itsenäistä lyhytelokuvaa; Bongo ja Mikki ja Pavunvarsi. Nimestäkin voi päätellä, että jälkimmäinen perustuu tarinaan Jaakko ja Pavunvarsi. Lapsena en ollut saanut mitään kontaktia kyseiseen elokuvaan, vaan katsoin Pennittömän ja Suruttoman joskus 14-ikävuoden huippeilla suomeksi. Se olikin ehkä se syy, miksi myin kyseisen elokuvan pois. Hankin elokuvasta vanhan vuokravideo version vhs-muodossa englanniksi ja vasta sen myötä opin edes jotenkin elokuvasta pitämään.
Pennitön ja Suruton elokuvan mainosjuliste
Elokuvassa yhteinen tekijä on Pinokkion omatunto Samu Sirkka. Samu laulaa aluksi jotain huolettomasta elämästä ja hetkessä elämisestä, niistä mihin täytyi tuolloin toisen maailmansodan aikaan keskittyä. Samu löytää vanhan levarin, jossa on jonkun naikkosen laulama musiikkisatu Bongosta. Bongo on siis sirkuskarhu, joka kyllä nautii sirkuksessa olemisesta, mutta kokee kovan vedon takaisin luontoon. Junanvaununsa oven hän saa hajalle ja pääseekin nauttimaan kukkien tuoksusta ja Tikun ja Takun kaksoisolentojen pilkkanauruista. Metsän eläimillä menee hetki ottaa Bongo asukikseen. Vuorokauden vaihtuessa sää kylmenee nopeasti ja Bongo aamupalan toivossa jo hetken miettii miksi lähti pois. Samalla hän kokee ensirakkauden huuman ja tästä alkaa absurdin kaunis rakkauskollaasi, kun karhut sydämevät toisiansa. Ettei koko Bongo osuus ole ihanaa siirappista lässynläätä saadaan pahis paikalle, eli iso mustasukkainen karhu. Tämä läppäsee Bongon tyttöä ja tyttö vahingossa häntä. NIinpä Iso karhu luulee olevansa kimpassa ja Bongo taasen hylättynä. Hän kauempaa näkee karhujen läpsivän toisiaan ja samalla laulussa kerrotaan, että niin karhut kertovat ihastumisen toisilleen. Tyttö oli jo aiemmin läpännyt Bongoa ja nyt Bongo läppää häntä. Iso karhu tulee tietty väliin, mutta kehittyneen tasapainotaidon avulla Bongo vetää pidemmän korren ja hän ja tyttökarhu ovat jälleen onneellisia rakastavaisia sydänkäpysiä. Pennitön ja Suruton dvdv:n mukana oleella dokkarilla kerrottiin mielenkiintoisesti, että Bongoa suunniteltiin Dumbon jatko-osaksi. Paljon tuo alun sirkusmaailma toikin Dumbon mieleen.
Bongo rakastuneena
Musiikkisadun loputtua Samu Sirkka löytää kutsun juhliin, jonne hän menee tien toiselle puolelle. Juhlat ovat liian iso sana kuvaamaan illanistujaisia, joissa on pikkutyttö, kaksi puhuvaa nukkea ja äijä joka kertoo tarinaa Mikistä ja Pavunvarresta. Käsinuket kokoajan häiritsevät tarinankerrontaa ja kertovat tyhmiä puujalkavitsejä väliin. Itse tarinassa on mukana Mikki, Aku ja Hessu mutta heillä on valitettavan vähän repliikkejä tarinankertojan takia. Itse satu menee näin: Onnenlaaksossa on nais Harppu (joka on esiaste Helinä-keijulle) jonka ollessa kotosalla laakso on tyyni. Sitten Jättiläinen varastaa Harpun ja koko laakso kuivuu. Aku, Mikki ja Hessu jakavat leivät ohuiksi kaistaleiksi ja pavun kolmeen osaan kun ruokaa ei ole. Aku raivopäissään on hakkaamassa lehmää kirveellä, kun Mikki keksii myydä elukan. Rahaa ei tule, vaan lisää papuja, mutta ne ovatkin taikapapuja. Akun räyhäilyn vuoksi pavut menee maahan ja yöllä kun kolmikko on untenmailla pavuista kasvaa jättiversot. Ne menee aina taivaaseen asti. Aamulla kolmikko kiipeää sinne ja he pääätyvät Jättiläisen linnaan, missä Harppu on vankina. Mikki saa kontaktia Jättiläiseen ja vaikka hän koittaa huijata sitä, Jättiläinen ei ole ihan idiootti. Hän lukitsee Akun ja Hessun rasiaan, josta ottaa Harpun esille soittamaan hälle tuutulaulua. Jättiläisen nukkuessa Mikki kaivaa rasian avaimen esille. Aku ja Hessu pelastavat Harpun ja Mikki juoksee härnäten Jättiläistä. He kapuavat versoa pitkin takaisin maahan, mutta Jättiläinen on vielä ylhäällä, kun Aku ja Hessu saa verson sahattua poikki. Niin rauha palaa taas Onnenlaaksoon.
Hessu, Aku ja Mikki nälkäisinä
Mikki ja Pavunvarressa ei olisi muuten mitään vikaa, mutta tämä kertojatyyli, jossa nuket keskeyttävät mitä lässyimmillä ja idiooteimmilla kommenteilla häiritsee todella vahvasti. Nauttisin kanssa ennemmin hahmojen dialogista, kuin suorasta kerronnasta. Toinen nukke alkaa kertomuksen jälkeen ulvomaan, kunnes kertoja vielä painottaa kaiken olevan mielikuvituksen tuotetta. Tälläinen painotus rikkoo minusta vahvasti sadun ytimen, vaikka Jättiläinen oikeasti tuleekin katon rajasta esiin. Minusta se luo hyvää symboliikkaa elokuvan teemalaululle Fun and Fancy freelle, jossa painotetaan elämän hauskuutta ja naurua. Sodan aikana juuri tämmöistä elokuvaa tarvittiin. Nykymitttapuulla Pennitön ja Suruton on aika heikko esitys, mutta tuolloin varmasti virkistävä tuulahdus sen aikaisessa maailman tilassa. Itse tarinat ovat aika heikkoja, eikä niistä erikseen olisi kokoillan animaaatiota saatu kasaan, vaikka Walt sitä alunperin suunnittelikin. Pidän itse enemmän Bongon tarinasta, sillä siinä musiikki sulautuu tarinaan paremmin ja karhujen rakkasusydänkollaasio on oikeasti herttaista ja todella Disneymäistä katsottavaa. Mikki ja Pavunvarresta minulla tulee väkisin mieleen Mikkilyhäri Urhea Pikku Räätäli (julkaistu suomessa Tässä Tulee Mikki vhs-kasetilla). Mikin ja Jättiläisen kohtaamisessa on niin paljon samaa, kuin myös Mikin vaatetuksessa. Dokumentissa jopa näytettiin poistettu kohtaus mistä Mikki sai taikapapunsa (Prinsessa Minniltä) ja se oli kyllä jo liian suora vertaus Räätäliin, jossa Minni on myös Prinsessa. Pavunvartta katsoessa minulla tuli vähän sellainen olo, että eikö yhtään uutta ideaa keksitä. Ainut hyvä idea siinä on puun kasvaminen Akun, Mikin ja Hessun nukkuessa. Kaikki tippuvat pois sängyistään, mutta koisivat niin sikeästi etteivät herää.
Bongo
Onnenlaakso
Pennitön ja Suruton on minusta selvästi huonoin pakettielokuva ja Disneyn klassikoistakin se kokonaisuutena jää ihan häntäpäähän. Kun Samu Sirkka kerran alussa laitetaan kertojaksi olisin halunnut sen myös Pavunvarteen, en mitään surkeasti näyteltyä live-action pätkää. Nuo vatsastapuhujanuket eivät vain yksinkertaisesti toimi. Mitä hyvää elokuvasta voin kokonaisuudessaan sanoa on Mary Blairin uskomattoman kauniit kuvat. Bongossa on muutenkin ihanaa luonnonkarkkia silmille, mutta kyllä Onnenlaaksokin on kauniisti saatu luotua.
Vhs-kasettini kansi. Mukana elokuvan jälkeen on ihanan pitkä kurkistus Walt Disney Worldiin.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Disney Klassikot 8: Make Mine Music

Make Mine Music eli Suomenkieliseltä nimeltään Iskelmäparaati, jonka nimisuomennos kuvaa mielestäni elokuvan sisältöä oikein hyvin. Kyseinen elokuva on julkaistu joskus 80-luvulla tuolla suomenkielisellä nimellä vuokravideojulkaisuna, mutta itse näin tämän klassikon vasta dvd aikakaudella, eikä se kyllä ole houkuttanut helpolla katsomaan. Tämä oli kolmas kertani kun katsoin Make Mine Musicin ajatuksen kanssa ja siltikin koin keskittymisvaikeuksia, sillä kyseinen elokuva on mielestäni pitkäveteinen. Make Mine Music on kokooma lyhytelokuvia joita yhdistää musiikki. Puolet lyhäreistä on juonellisia, toinen puoli enemmän tunteisiin vetoavia musiikkipätkiä, joissa animaatio on sen kuvailun apuväline. Animaatioiden taso on yhtenäinen, mutta sisällöltään osa on todellayhdentekiviä ja toinen osa tunteisiin vetoavia.

Make Mine Music elokuvan mainosjuliste
The Martins and the Coys
Kaksi eri sukua asuu viereisillä kukkuloilla. He tappelevat keskenään päivät pääksytysten, kunnes kuolevat toistensa osumiin. Molemmille suvuille jäi vain yksi jäsen, toiselle nainen ja toiselle mies. Taivaassa muut sukulaiset katsovat ja antavat neuvoja toisen tappamiseen, mutta kun kaksi eri sukupuolta tapaavat niin äkkirakastuminen on valmis. Pariskunta viihtyy yhdessä tansseissa, mutta pitkään kun asuu yhdessä niin riitoja syntyy. Vaikka lopuksi pariskunta on asettunut kukkuloiden väliin asumaan, niin he riitelevät lopulta aivan yhtä paljon kun sukulaisensa. Tämä sukutarina on mielestäni aika kepeä ja tylsähkö, mutta naurahdin sen kerran, kun mies vihaisena menee vaimonsa luo, jolla on nyrkki ovella jo valmiina. Siitä mies saa kivan tällin. Taivaaseen kuvaamisa näytetään jotenkin arkisena, mikä on mielestäni pelottavaa.

Sukujen kukkulat
Blue Bayou
Blue Bayou kuuluu näihin lyhyisiin välianimaatioihin puhdistamaan ilmaa, siltä tällä lyhytelokuvalla ei ole muuten muuta fokusta. Sinistä väriä ja jollottava rakkauslaulu, ei muuta. Väliin laitettu selvästikkin seuraavaa menevämpää tarinaa varten.

Haikara sinisyydessä
All the Cats Join In
Pelkän nimen perusteella odotin kissamaista animaatiota, mutta ei valitettavasti tässä kissoja näy. Piirtäjän kynä vie tarinaa eteenpäin Jazz-musiikin tahdissa. Tyttö ja poika kutsuvat ison porukan kokoon ja yhdessä tanssitaan. Tätä katsoessa muistin vasta tuon Iskelmäparaati suominimen ja koin sen hyvin osuvaksi, sillä vaikka kappaleet elokuvassa ei ole täysin iskelmää, niin jokaisen musiikkityylin voi siltikin luokitella sen laajan iskelmä sanan alle.

Without you
Katso teksti Blue Bayousta.

Casey at the Bat
Baseball on nyt pelin nimi ja porukat menee sitä joukolla katsomaan, kun pelaajana on kuuluisa Casey. Tyypillä on maine naistenmiehenä, sillä pelata hän ei näköjään osaa, kun ei palloon osu. Monet tämän baseball tarinan vitseistä (mm.pallon hajoaminen) olen nähnyt Hessu Hopo piirretyissä ja siinä ne minua naurattavat, tässä ei. Valitettavasti tarina on umpitylsä ja sai minut vain miettimään mitä muuta eroa baseballilla ja pesäpallolla on kuin syöttäjän paikka?

Naistenmies Caisey
Two Silhouettes
Katso jälleen teksi Blue Bayousta. Lisäyksenä siihen tässä tanssitaan baletta.

Peter and the Wolf
Eli tunnetummin Pekka ja Susi. Olen tämän vanhan Venäläisen tarinan lukenut joskus muksuna satukirjasta, eikä se silloin ole herättänyt tunteita. Eikä nytkään. Vaikka pidän ideasta, että jokaisen hahmon puhe on oma instrumentaali soitinnumero, niin se hankaloittaa hahmojen persoonien ymmärtämistä. Ankka tekee valekuoleman, jota pikku lintu suree turhanpäiten ja metsästäjät saivat Pekan avulla suden kiinni. Ankkakin kävi taasen taivaanporteilla, jossa viitataan elokuvan ensimmäiseen tarinaan, kun kilpailevien sukujen jätkät kuolivat.

Pekka metsällä
After You've Gone
Nyt ei tarvitse katsoa tekstiä Blue Bayousta, sillä rakkauslauluteema vaihtuu instrumentaalimusiikkijahtiin. Käytännössä soittimet juoksee toisiaan takaa. Muuten yhtä samanlaisen välityö.

Johnnie Fedora and Alice Bluebonnet
Make Mine Musicissa on yksi todella hyvä lyhytelokuva ja se on tämä hattutarina. Johnie Fedora ja Alice Bluebonnet ovat kaksi hattua hattukaupan ikkunassa, jotka rakastuvat toisiinsa. Valitettavasti eräs nainen ostaa Alicen itselleen ja Johnnie jää yksin ikkunaan suremaan. Hänetkin ostetaan ja Johnnie alkaa kaduilla katselemaan muita hattuja ja laulaa omaa lauluaan Alicelle. Hän näkeekin Alicen ja pääsee karkuun omistajaltaan, mutta ei saa rakastaan kiinni. Kommelluksien ja kaipauslaulujen jälkeen joku mies löytää Johnnie Fedora hatun hattukaupan edustalta ja leikkaa siihen paikat hevosenkorville. Johnnie pelkääkin onko tämä jokaiken loppu, kun huomaa rakkaansa Alice Bluebonnetin keikkuvan viereisen hevosen harjalla. He saavat loppuikänsä olla onnellisia heppahattuja. Tarinassa on selkeä juoni, rytmilliset sanat ja oikeasti tunnetta. Antopomorfisoidut hatut tuovat mieleeni paljon myöhemmin Pixarin tekemän lyhytelokuva  Blue Umbrella, jossa on juonen kohdalla paljon samankaltaisuutta.

Rakastuneet hatut löytävät toisensa
The Whale Who Wanted to Sing at the Met
Viimeisenä on tarina valaasta, joka halusi laulaa Metissä. Valas siis tykkää laulaa oopperaa ja valaanpyydystäjät ovat siksi retkillänsä. Valas kuvataan kuinka hän olisi oopperatähtenä ihmisten rinnalla ja kuinka paholaisen roolissa saisi tuhoa aikaan. Oikeasti valasparka kuolee tässä valaanpyydystyksessä ja hän päsee johtamaan enkelikuoronlaulua taivaaseen.

Laulava valas
Koko kymmenestä lyhytelokuvasta vain yksi on sellainen, jonka katsomisesta oikeasti nautin ja sen on Johnnie Fedora and Alice Bluebonnet. Näin ollen voin sanoa, etten kokonaisuudessaan pidä Iskelmäparaatin sisällöstä. Casey at the Bat on jopa liian puhemainen, että voisin sitä edes musikaalilyhytelokuvaksi kutsua. Muissa lyhäreissä musiikki selväsi on tärkeässä, vaikkei parhaassa osassa. Jotenkin nyt katsomiskerralla huomasin tämän elokuvan jaksotustavan ja kuoleman teeman. Joka toinen lyhäri on tälläinen puhdistava, siniertävä välityö, kunnes  hattutarinan jälkeen tulee finaalitarina, eikä pelkkää jollotusta. Ensimmäistä The Martins and the Cows, keskimmäistä Pekka ja Susi ja viimeistä Valastarinaa yhdistää hahmojen meneminen taivaaseen ja jokaisessa hiippaillaan niillä kuuluisilla taivaan porteilla. Se on ihan hyvä teema auttamaan elokuvan rytmittämistä, mutta aika kauhea asia siinä mielessä, että musiikin ja varsinkin kevyen Iskelmämusiikin pitäisi olla iloa elämään tuottama asia.

Jotkut ovat Iskelmäparaatia kutsuneet köyhän miehen Fantasiaksi, niin itse en tähän sorru. Vaikka osa (varsinkin mainitsemistani välitöistä) sopisi enemmän Fantasiaan, niin nämä juonlliset tarinat ovat liiankin juonellisia niin taiteelliseen eepokseen. Kappaleissa on myös paljon lauluja, mitä en yhdistäisi Fantasian sisältöön. Disneyn klassikoiden pakettielokuvista Make Mine Music on kolmas ja koen sen vahvasti aisapariksi Melody Timen kanssa, mikä sisältää myös samantyylisiä lyhytelokuvapätkiä. Saludos Amigos ja Three Caballeros kuuluvat yheen hahmojen suhteen, ja Pennitön ja Suruton ja The Adventures of Ichabod ja Mr. Toad, koska niissä molemmissa on kaksi itsenäsitä, toisistaan riippumatonta tarinaa.

keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Helmiä Ja Sikoja

Näin Helmiä ja Sikoja elokuvan aikoinaan elokuvateattereissa ja elokuvamainoksen mukaan minä itkin ja nauroin. Kyseinen komedia on yksi pääsyy siihen, miksi aloitin itse teatterin harrastamisen ja miksi elokuvaharrastuspuolella juuri innostuin kotimaisista elokuvista. Olen Helmiä ja Sikoja elokuvaa katsonut aikoinaan kerta toisensa jälkeen videolta ja dvdltä sitäkin useammin, niin että lähes jokaisen repliikin osaan ulkoa. Olen pitänyt tästä elokuvasta pari vuotta taukoa,joten viimeisin katsomiskerta tuntui ihanan tuoreelta.
Helmiä ja Sikoja elokuvan mainosjuliste
Helmiä ja Sikoja kertoo Hirvosten veljeksistä. He asuvat Joensuun Rantakylässä isänsä Ukon kanssa. Pojat Ruho, Läde, Timo ja Poju ovat koulunsa jo käyneet ja myyvät isänsä kanssa Pimeetä Viimaa ja Pikkusuolaista baarista tulleille asiakkaille. Näillä ja pikku rötöksillä he elelevät paikallisen lähiön kerrostaloasunnossa. Elämä muuttuu, kun isäukko hakee viinalastia ja ajaa ojaan. Veloissaan he porukalla keksivät ryöstää paikallisen Alkon, mikä onkin aika metka tapahtuma. Alkon myyjä ei ota moksiskaan, kun Ukko on ryöstäjänä ja oma poika panttivankina. Alkon myyjä alkaa lastata juomia Ukolle, mutta tämä ja pojat alkavat kunnolla ryyppäämään kirkkailla. Poliisikuulusteluihinhan siitä joudutaan ja Ukko joutuu linnaan. Pojat eivät saa oikein otetta elämään ilman isää ja uusi ongelma saapuu alakerrasta siskopuolen muodossa. Saaran äiti heittää Saaran pojille hoidettavaksi, kun Ukko ei voi maksella muksun elämistä. Saara on aluksi todella ujo, eikä pojat oikein tiedä miten tähän pitäisi suhtautua. Läde saa kontaktia Saaraan huumorin avulla, kun muut outoilee mukulaa. Telkkarista mainostetaan uutta kykykilpailua lapsille ja siitä Läde saa idean. Hän kuulee kun Saara laulaa television mukana ja alkaa valmentaa Saaraa kilpailuun. Voittopottina on nimittäin sievoinen summa käteistä. Vaikka karaoke, lasten laulukirjat, ruokalaulu ja karate kid menetelmiä käytetään, ei Saarasta ole esiintyjäksi.

Paikallisessa baarissa laulaa lähes joka ilta kapakkaruusu Laura, johon Läde on silmäsnä iskenyt. Laura vaan pyörii ihan väärissä porukoissa. Homo Poju menee viemään muitten huomion toisaalle, niin että Läde saa kerrottua Lauralle ideastaan. Aluksi Laura ei suostu koutsaamaan Saaraa, mutta myöhemmin hän muuttaa Hirvosten luo. Laurasta ja Saarasta tulee läheiset kaverit ja Laura opettaa Saaralle esiintymistä. Paikalliset karsinnat voitetaan ja hetken on kaikki hyvin. Saaran äiti hakee tyttösnä omista voittojuhlistansa pois ja seuraavana päivänä koko kämppä menee ulosottoon. Eivät Hirvosen pojat asunnottomiksi kuitenkaan joudu, sillä he tekevät diilin paikallisen Sokos-tavaratalon kanssa ja muuttavat asumaan sinne varastoon. Saaran äiti tuo turhautuneena tytön takaisin, kun tämä ei suostu laulamaan hänelle. Yhdessä vietetään Saaran kymppisynttäreitä ja jännitetään viimeistä esitystä. Ennen Supertenava- kilpaa käydään moikkaa Ukkoa vankilassa ja asutaan hotellissa. Itse kilpailussa Saara tutustuu uuteen kaveriin ja jännittää esiintymistä. Hänen talenttiosuus ja lauluosuus onnistuvat yli odotusten, aina siihen asti kunnes Saara pyörtyy. Pyörtyminen vie koko median huomion ja siinä tuoksinnassa takapenkillä istuneet Ruho, Timo ja Poju ovat saaneet nyysittyä heidän takanansa oleen voittopotin. Elokuva loppuu kauniiseen aamuhämärään Linnanmäen maailmanpyörässä.
Saara ystävystyy Lauran kanssa
Hirvosten veljekset ovat todella tiivis ja dynaaminen porukka. Heidän persoonansa ovat ihan omiaan ja huomaa, että heillä on hyvät välit toisiinsa. Kenelläkään ei kirraa toistensa kanssa. Vanhin veli Ruho on tappelija, eniten voimakkain ja samalla herkin. Läde on taasen veljeksistä eniten keskiössä. Hän on supliikki, hauska ja rento, sekä osaa ottaa muut huomioon. Lädellä ja Lauralla on elokuvan rakastumistarina tässä sivussa, mutta onneksi siihen ei keskitytä liikaa. Muutamissa kohdissa pidän siitä kovasti, että ensin on Laura ja Läden kahdestaan, mutta sitten Laura heittää Läden poikien joukkoon. Timo on kolmas veljeksistä. Saaran mukaan hän on vähän outo, sillä Timo on ujo ja räväkkä, tykkää kunnolla poikien jutuista, uskaltaa nauraa itelleen ja tietenkin piirtää kypäröitä Akkareihin, ettei satu Ankkoja päähän. Veljeskuopus on Poju, joka on kaikista vähiten esillä. Hän on vähän ujonpuoleinen rastapää homopoika, joka ei oikein tuo itseään milläkään tavalla ilmi. Tavallaan se on hyvää vastapainoa Ruhon ja Timon kovuudelle. Lädeä esittää ihanan upea ja tuolloin ah, niin söpis Mikko Leppilampi, joka sai roolistaan miespääosa Jussi-patsaankin. Ruhona tappelee Timo Lavikainen, joka jo tuolloin todisti osaavansa tehdä komediaa. Timo on Unto Helo, jolla on ohjaaja Perttu Lepän aikaisemmassa elokuvassa Pitkässä Kuumassa Kesässä päärooli. Pojuna esiintyy Jimi Pääkallo, joka tuolloin oli oikeasti viralliselta nimeltään jo Jimi Pääkallo. Kolme viimeisintä on tuttuja Pitkän Kuuman Kesän nähneille, joten ei ihmekkään että heillä klikkaa hyvin. En itse ihan ymmärrä tämän Pojun hahmon ja Jimi Pääkallon merkitystä elokuvalle, muuta kuin tuolloin kuuman nimen takia. Sen huomaa näin jälkeenpäin, että Pojun hahmo ja Pääkallon roolisuoritus on elokuvan heikoin.

Tyttöenergiaa veljeskatraaseen tuo nuori Amanda Pilke Saarana. Hän on todella luonteva roolissaan, vaikka ehkä liiankin selvästi näkyy se raja, kun Saara pääsee ujoudestaan. Laura Birn tekee kanssa luontevan roolin Laurana, eikä Birn vielä tuolloin naamallaan ärsyttänyt minua, kuin nykyään. Ihailen kovasti Lauran punaista mokkanahkatakkia. Se todellakin sopii hänen hahmolleen. Lauran miesystävä baarissa on Antti Reini kauan ennen Vareksia ja hän on todella koominen. Juuri tuollainen itsekeskeinen äijä oikeasti löytyy jokaisen baarin nurkasta. Pekka Valkeejärvi Ukkona on ihanan isällinen, mutta tarpeeksi veijari ja kaverillinen pojilleen. Saaran porukoita esittää Outi Mäenpää ja Matti Onnismaa, jotka jäävät todella inhoiksi ja onneksi aika takaa-alalle, samoin kuin Sika, jolle ollaan velkaa eli Antti Virmavirta. Pienistä rooleista löytää myös muusikot Sakari Kuosmasen ja Pauli Hanhimniemien, sekä Roope Salminen & Koirissa laulavan Jon-Jon Geitelin hyvin nuorena poikana. Voin vain sanoa, että Helmien ja Sikojen roolitus on täyttä helminauhaa.
Laura laulamassa karaokea ihana takki yllään
 Elokuvan musiikki sai aikoinaan valtavaa huomiota, eikä ihme että Rakkauden haudalla ja Sydämeni osuman sai nosivat uudestaan hiteiksi. Itsekkin omistan elokuvan soundtrack levyn ja Pauli Hanhiniemen Perunateatterin Joki ja Tiktakin Lähdetään tänään soi sielläkin. Itse Supertenavassa nauran aina sille kansallispukukaverille, joka vetää rillit päässä Kalle Pääätalon Lootusasentoon kappaletta ja pojalle joka reivaa Popedan Suksia. Muutenkin elokuvassa soi sellainen kevyt, kesäinen ja komediallinen musiikki, joka luo postiivisen ilmapiirin. Tietenkin unohtamatta Timon syntsia karaokeversiossa Tulvii Pohjanmaa. Harmikseni soundtracilta ei löydy Pojun laulamaa kappaletta: "Katsohan on tuolla puu, se kukkii joka kesäkuu mun pihallain." Sen kipaleen haluaisin itelleni. Vaikka Jimi Pääkallo on itse muusikko, niin Pääkallo, Birn eikä Pilke esitä omia laulujaan. Pojun lauluäänenä on raffe leppänen ja Lauran Siiri Nordin. Se onkin jännä juttu, sillä elokuvaa katsoessa en oikeasti huomaisi äänen vaihtumisessa eroa, ellen sitä tietäisi. Elokuvan tarina sijoittuu kesään, mutta siltikin ollaan paljon sisätiloissa. Ne muutamat tapahtumat mitkä ovat ulkona tuo mukavaa raikkautta ja auringonpaistetta muuten sisiäisiin tapahtumiin. Paljon myös ollaan muualla kuin kotosalla, sillä karaokebaari on yksi tärkeimmistä tapahtumapaikoista.
Alkoa ryöstämässä. Timo, Ruho, Läde ja Poju
Helmiä ja Sikoja huumori on jotain ihan omanlaistansa, mitä en ole muualla nähnyt. Se osittain viittaa välillä Pitkän Kuuman Kesän vitseihin, mutta pysyy hyvin omana teoksenaan. Alkon tekaistu ryöstö, Sokokselta vaatteiden lainaus ja S-marketin pullonpalautustempaus ovat oivia vedätyksiä, mikä viittaa tarinan loppuun. Itse huumorikohtauksia elokuvassa on paljon: karaoken laulanta kotona, Saksalainen poliisisarja peli, kirjaston laulukirjat, Barbin riivaaminen hernekeitolla, sekä unohtamatta 4-kerrossänkyä, missä jokaisella pojalla on oma vuode ja kaikki huutelee kaikille hyvää yötä. Juuri tämä huumorilla tasapainottelu tekee sen, miksi Helmiä ja Sikoja on kotimainen klassikko. Se oikeasti saa naurattamaan ja ainakin minut jopa itkemään.

Helmeilevää juhannusta elokuvien ystävät!

lauantai 16. kesäkuuta 2018

Disney Klassikot 7: Kolme Caballeroa

Ensimmäinen kosketus Kolmen Caballerron olemassaoloon sain lapsena Disneyn Sing Along Songs Hei Hoo kasetilta. Näissä kaseteissa on Disneyn elokuvien lauluja sanoituksineen, eli eräänlaisia karaokevideoita, tosin taustalaulu pysyykokoajan mukana. Kyseisellä videolla on Kolme Caballeroa laulu suomennettuna ja vasta aikuisena havaitsin sen, kuinka harvinainen tuo suomidubbi on, sillä kyseistä elokuvaa ei ole koskaan kokonaisuudessaan dubattu suomeksi. 2000-luvun alussa julkaistiin myyntivideona Lumikin uudelleen vhs-julkaisun ohessa Walt Disneyn Joulusuosikit niminen vhs-kasetti, jossa on myös pätkä kyseisestä elokuvasta (jälleen dubattuna, mutta äänet ovat erit kuin Sing Along Songs kasetissa). Don Rosan sarjakuvan kolmesta Caballerrosta taisin myös lukea ennen kuin ensimmäsitä kertaa katsoin itse klassikon.
Kolme Caballeroa alkuperäinen elokuvajuliste
Kolme Caballerroa on osittain jatkoa edelliselle Saludos Amigos elokuvalle. Etelä-Amerikan alue toimii molemmissa aiheellisena teemana, sekä musiikki ja tanssi. Päähahmona on edelleen Aku Ankka ja José Carioca esiintyy myös elokuvassa. Kolmanneksi Caballerroksi tulee Panchito. Toisin kuin Saludos Amigos, Kolme Caballerroa ei ole niin selkeä lyhytelokuvien kokoelma. Kaksi ihan selkeää lyhytelokuvaa Kolme Caballerroa sisältää, mutta muuten mennään aika fantasian rajamailla ja koetaan animaation ja live actionin yhdistämistä vieläkin voimakkaammin, mitä Saludos Amigosissa.
Pablo lähtee matkalle lämpötakka selässään
Itse elokuvaan. Aku Ankka viettää synttäreitä ja saa kasan lahjoa. Ensimmäisen paketin sisällä on elokuvaprojektori ja siitä katsotaan lyhytelokuva Pablo pingviinistä. Pablo asuu arktisilla alueilla, muttei siedä lainkaan kylmää. Muut pingviinit nauttivat kylmästä uimalla, leikkimällä, syömällä ja liukumäillä, kun Pablo haaveilee tropiikista. Hän keksii tehdä itselleen laivan, jolla lähtee seilaamaan lämpösiin maisemiin. Jäälauttalaiva sulaa matkalla, mutta kylpyammeesta Pablo saa vesiskootterin tehtyä ja muuttaa lämpösen. Siellä hän tosin haaveilee välillä kotioloista ja kaipaa kavereitaan. Kertoja lopettaa tarinan ja yhtäkkiä tulee erilaisten lintujen esittely. Suurimman ruutuajan saa Aracuan niminen lintu, joka huikkaa joka väliin papatiapapatiapapaija. Sama lintu on minulle erittäin tunnettu yhdestä Aku Ankka lyhäristä, joka löytyy mm. Onneksi Olkoon Aku videolta. Lintuteemalla päästään seuraavaan lyhytelokuvaan, jossa kertoja on pikkupoika, joka haluaa metsästää vilistrutseja. Villistrutsin sijasta hän löytääkin lentävän aasin. Yhdessä he haaveilevat rikkauksista ja poika osallistuukin aasilla fiestan laukkakilpailuun. Fiesta juhlat ovat hienot, kun siellä tyypit pelaa renkaan heittoa ja petankia. Itse kilpailu menee kaikilta osin hvyin, mutta poika ei saa voittoaan, kun aasi vie hänet ilmojen halki mukaansa.
Poika löytää lentävän aasin
Aku avaa toisen paketin, mistä löytyy kirja Brasiliasta. Siellä soittelee José Carioca, jonka sikarin papatialintu nappaa itelleen. José kertoo Akulle rakkaudestaan Baia nimiseen kaupunkiin ja saamme kuulla kauniin slovarin Baiasta ja nähdä vielä kauniimpia animoituja kuvia sieltä. Tämän elokuvan konseptitaitelija Mary Blair on todellakin pistänyt parastaan, sillä hänen piirroksensa ovat upeita. Yksinkertaisesti kaunista animaatiota; kaupungin punertava ilta, kimaltelevat järvet, vesipisarat, joet, sademetsä... uskomatonta animaatiota. Laulu loppuu ihanaan punertavaan rauhallisuuteen, josta vaihdetaan rytmiä nopeaan junaan, millä mennään kirjan sivuja pitkin Baiaan. Junakohtauksesta tulee mieleen minulla Dumbon vaaleanpunaiset elefantit ja lastenkirjamainen kuvitus on edelleen tunnelman lumoavaa, kun junaon väriläiskä ja tausta tyystin musta. Papatialintu tulee vähän sotkemaan raiteita, joten hassutteluksi menee, kun juna koittaa koota itsensä. Nyt vasta saamme mukaan live-actiona kun piirros ja ihmiset yhdistyvät. Torinainen vie nimittäin Akulta jalat alta. Animaation ja ihmisen yhdistyminen näyttää nykypäivänä todella vanhanaikaiselta, mutta nostalgiselta. Nainen saa miestanssijoita ympärlleen ja tietenkin Aku saa mustasukkaisuuskohtauksia. Ne ei auta, mutta lopulta Aku saakin kuin saakin suukon nokalleen.  Tästä seuraa fantasiamainen animaatiokollaasi, joka yhdistää ihmisten tanssia, johon lopulta yhtyy koko Baia. Siihen Brasiliakirja sulkeutuu.
Baian kauneutta
Kolmas paketti on Mexicosta ja sen antaja on Panchito. Heti kun hän tulee esiin lauletaan Kolmesta Caballerrosta. Aku jää kaikessa vähän jälkeen, mutta muut eivät sitä huomaa. Panchito vetää painajaismaisen loppusoolon, josta pompahtaa esiin pinjata. Tästä seuraa Panchiton kertoma ihana joulutarina, kun Mexicolaiset lapset laulavat posadaa eli suojaa Marian ja Josefin patsaalle. Kyseisen tarinan on kuvittanut myäs Mary Blair mitä ihanimmilla lapsikuvituksilla. Kun lapset saavat posadaa alkaa joulun juhla, eli pinjatan rikkominen. Aku alkaa hajottaa omaa pinjataa, mutta José ja Panchito kujeilee kovasti häntä vastaan. Pinjatan sisältä paljastuu Mexicolaisia leluja, soittimia ja kirja, missä on taasen upeita taidekuvia Mexicosta. Taikamaton päällä he lentävät kirjan sivuille ja kaunis animaatio muuttuu rujoksi arkimaailmaksi, mikä ei ole lainkaan niin kiehtova. Mexicossa katsellaan tansseja, joissa naisilla on isot mekot ja askeleet tuo mieleeni polkan. Aku, José ja Panchito viihtyvät tanssilavalla pitkään, kunnes lennetään Akun harmiksi väkisin hiekkarannalle. Siellä Aku pistää kovan flirtin silmään, sillä hän vikittelee tyttöjä kuin mikäkin pahainen, irstas namu-setä. Naisia kirjaimellisesti jahdataan. Tytöt ovat puanhuulisia ja pukeutuneet peittäviin bikineihin. Onneksi José ja Panchito saa Akun vedettyä pois sieltä. Viimeisimpänä tutustutaan Mexicon yöelämään, jossa kuullaan äärimmäisen tylsä rakkauslaulujollotus, joka saa Akun silmät sulamaan. Hän tanssii tähdillä ja kukkasilla hullaantuneena naisista, kunnes Panchito ja José koittaa saadan Akun huomion muualle. Caballerro laul ualkaa yhdistymään rakkauslauluun ja kohtaus muuttuu entistä enemmän fantasiamaiseksi kollaasiksi, jossa on laulua, tanssia, animaatiota, yhdistymistä, sekoittamista, kaktusnaisia ja tanssivia katuksia ilman mitääb syytä. Missä pöllyssä tämä kohtaus on oikein tehty? Lopussa yhdistyvä musiikki on kivan karnevalimaista, mutta kaktustyttö on aivan umpiturha lisä ja loppuhäsläys Akun, Josén ja Panchiton välillä päättyy jätti-ilotulitukseen.
Jouluna lapset etsivät posadaa
Panchito, Aku ja José lentävät rannalle tiirailemaan tyttöjä
Kolmen Caballerron katsominen on aika raskasta. Viimeiset 25 minuuttia, eli Mexico-osuuden Posadan jälkeen olisin kokonaan leikannut pois, sillä nämä tanssi ja naisteniskemisjutut eivät sovi lainkaan alun rauhallisuuteen ja lintuteemaan. Minusta tuntui, että Kolmea Caballerroa on väkisin haluttu pidentämällä pidentää, että saadaan kestoa elokuvalle. Kun Saludos Amigos tuntui jäävän kesken, Kolme Caballerroa tuintui ihan ylivenytetyltä. Viimeinen fantasiarakkausmikäliekollaasi varsinkin sai minut pitkästymään. Se on turhanpäiväinen ja mitäänsanomaton, jonka olisin jättänyt leikkasupöydälle. Fantasiassa tuollainen kollaasi vielä toimisi, mutta lyhytelokuavkokoelmien kanssa ei, sillä se on epätasapainoinen nuiden juonitarinoiden kanssa. Kolme Caballerroa laulu on ihan kiva, mutta tuntuu hölmöltä, että Aku, José ja Panchito jotka ei kunnolla tunne toisiaan laulaa yhtäkkiä randomisti olevansa parhaita kavereita. Akun ja Josén nyt vielä voin ymmärtää, mutten Panchitoa tässä, kun he eivät ole aikaisemmin edes tavanneetkaan. Missä logiikka? Jäin myös ihmettelemään, miksi Akua dissataan tuon laulun ja pinjatan hakkaamisen aikana?
Mary Blairin junataidetta
 Kolmessa Caballerrossa on hyviä juttuja. Baplo pingviinin tarina on hauska lyhäri ja Baia laulun aikana on ihana nähdä Mary Blairin kuvitusta, samoin posada tarinassa, mikä on muuten todella ksokettava ja tuo minulle joulumielen. Live-action osuudet eivät mielestäni toimi lainkaan, sillä pitkä tanssihetki Baiassa, sekä koko lopun ihmisten kanssa olo venyy ja paukkuu turhaan, niin että pitkäisyys lössähtää katsojaa vastaan. Ihmisten tanssi- ja laulujuttuja edes sekoitettuna ei vain jaksa. Toivon kovasti kunnon perinteistä animaatiota, jossa tuodaan Kolmen Caballerron Akun, José Cariocan ja Panchiton potentiaali esiin pitkässä jännittävässä seikkailussa, samaan tyyliin mitä Don Rosa on kuvannut heidät sarjakuvassaan.
Kun myrskytuulet soimaa, on triiossa voimaa...