Lippukokoelma

Lippukokoelma

lauantai 16. marraskuuta 2019

Star Trek Kapina

Enterprise on jälleen liikenteessä. Valitettavasti tämä Kapina elokuva ei ole lainkaan mieleenjäävä, vaikka vihdyinkin hyvin sen seurassa. Koska The Next Generations porukalla on vielä yksi elokuva tämän jälkeen tehty, odotan siitä jotain voimakkaita tunteita, niin että muistaisin elokuvasta muutakin kuin nimen.
Star Trek Kapina elokuvajuliste
Enterprise kohtaa ba'ku- nimisen heimon. Data on aluksi salaisena vakoojana, mutta paljastuu asukkaille. Sieltä hän löytääkin kivan pikkupojan, joka antaa Datalle pienen palan lapsuutta. Data nimittin opettelee leikkimään. Liitto haluaisi ba'kujen planeetan itselleen, sillä planeetalla on jonkin sortin nuoruuden lähde, ba'kut eivät siellä vanhene. Picard kokee ristiriitaisia tunteita, sillä hän ei haluaisi ajaa ba'kuja pois kodistaan. Niinpä elokuvan nimi Kapina tulee tässä esille, kun aina niin täsmällinen, arvokas ja diplomaattinen Picard alkaa kapinoimaan liittoa vastaan. Muu  Enterprisen porukka on Picardin päätöksen takana. Yhdessä ba'kut viedään suojaan luoliin, josta liitto ei voi heitä siirtää. Matkan varrella Picard ihastuu yhteen ba'kuun Anjiin, joka on Picardia monta sataa vuotta vanhempi, mutta hehkeämmän näköinen. Enterprisen porukka joka on planeetalla nuorentuu myös itsestään. Picardin rypyt suoristuu ja Worf saa jopa finnejä. Deanna ja Beverly vertailevat rintojensa terhakkuutta ja ennen planeetalle astumista försti Riker sheivaa partansa ja nuorentuu jo pelkästään sillä 15 vuotta. La Force saa näköänsä pikkuhiljaa takaisin ja nauttii elämänsä ainoasta näkemästään  auringonlaskusta.
Picardin uusi ihastus
Täytyy myöntää, etten muista miten elokuva sai onnellisen loppunsa, eli ba'kut saivat jäädä asumaan planeetalleen. Joko kuumuus (katsoin tämän kesän pahimpina hellepäivinä) tai väsymys on saanut keskittymiseni lopun kohdalta herpaantumaan. Sen muistan, että Data ja Picard löysivät liiton aluksen täältä ba'kujen maasta ja naamioivat se holokanneksi. Jotenkin siihen se loppuratkaisu liittyi ja Enterprisen väki pystyi huoletta lähtemään takaisin tutkimusmatkalleen. Datan leikkikaveri tosin vähän pettyi, mutta muisti antaa onneksi Datalle vinkkinsä: joka päivä tarvitsee vähän leikkiä.

Kapina on minusta viihdyttävämpi elokuva kuin edellinen Ensimmäinen Yhteys, muttei yhtä muistettava. Ymmärrän hyvin, miksi tämä elokuva ei ole saanut kovaa suosiota. Ongelma on juurikin käsikirjoituksen mieleejäämättömyys, eikä uudet hahmot tuo mitään uutta. Se, että Picard rakastuu ei ole ensimmäinen kerta, eikä varmastikkaan viimeinen, kun uusi Picard sarjakin on tulossa. Ba'kujen planeetta on hyvin maapallon kaltainen, joten sekään ei tuo mitään erikoista tarinaan. Ba'kut perusteevat kaiken sillä, että kyllä hekin osaavat teknologiaa käyttää, he eivät vain halua. Tätä ei kovin syvällsesti perusteltu, mutta tosin ei muitakaan juttuja tässä elokuvassa. Siksi se onkin juuri sopivaa viihdettä, jota voi hyvin katsoa ilman sen kummempia miettimättä. Ensimmäisessä Yhteydessä tapahtui monella eri tasolla paljon, joten nyt ollaan toisessa ääripäässä. Tapahtumat ovat hitaita ja vähäisä. Toimintaa ei ole lähes lainkaan.

Rikerkin nyt nuortuu..
Miksi sitten viihdyin Kapinan parissa? Se oli juuri niin aivotonta, jopa voisi sanoa hömppää, jota juuri tuossa kuumuudessa pystyy seuraamaan. Minulle kiehtovinta antia olivat leffan yksittäiset, tosin suht surkeat vitsit, Datan uusi lapsiystävä, Deannan ja Rikserin uudelleen lämpiävä suhde ja Picardin pohdinnat siitä, kuinka hän voikaan rakastua niin vanhaan Anjiin. 

torstai 31. lokakuuta 2019

Jokeri

Vietimme mieheni kanssa vuosipäivää käymällä katsomassa leffassa uuden Jokeri elokuvan. Minulla ei itseasiassa ollut mitään erikoisia odotuksia Jokeria kohtaan, sillä vaikka Jokeriin olen törmännyt Batmanin arkkivihollisena erinnäisissä Batman leffoissa, niin hahmot ei ole minua erikoisemmin vaikuttanut. Heath Ledger oli ihan hyvä Jokeri Yön Ritarissa ja omalla tavalla kanssa tykkäsin Jared Leton versiosta Suicide Squadissa, mutta ei tämä Joaquin Phoenixin Jokerikaan huono ollut, päin vastoin. Etukäteen jopa aluksi vähän jännitin elokuvaa, sillä kuulin sen olevan aika voimakastunteinen. Leffan loputtua en ollut järkyttynyt, mutta kyllä sen tapahtuman mylläsivät mielessä pitkään.
Jokeri elokuvan manosjuliste
Jokeri eli Arthur Fleck elää synkässä Gotham Cityssä. Hänellä on selvästi masenusta ja muutenkin ongelmia mielensä kanssa. Hän puhuu säännöllisesti terapeuttinsa kanssa, joka ei edes kuuntele ja saa sairauteensa lääkkeitä. Hänellä on myös synnynnäinen sairaus, eli häntä alkaa yhtäkkiä naurattamaan, usein ilman syytä. Tämä hämmentää ja jopa järkyttää muita tavallisia tallaajia. Arthur on töissä firmassa, jossa vuokrataan maskottipellejä erinnäisiin tapahtumiin. Tälläisellä työkeikalla hänet pahoinpidellään. Eräänä päivänä töissä työkaveri antaa Arthurille aseen. Ei Arthur edes halua sitä, mutta kaveri lähes pakottaa ottamaan pyssyn vastaan. Vähän vastahakoisesti Arthur kuljettaa sitä mukana. Työkeikalla lastensairaalassa ase sitten tipahtaa lattialle ja potkuthan siitä tulee. Vihaisena ja katkerana kotimatkalla metrossa sitten Arthur saa naurukohtauksen ja pari muuta matkustajaa luulevat hänen vittuilevan heille. Siitä syntyy tappelu, joka eskaloituu näiden satunnaisten matkustajien murhaan.

Kotona Arthur elää sairaan äitinsä kanssa, joka ei voi ymmärtää uutisoinnissa olevia metromurhia. Yhdessä he katselevat Murray Franklinin standup-ohjemaa ja nauravat. Arthur haaveilee esiintyvänsä itse joskus ohjelmassa, sillä hänen toiveensa olisi olla koomikko. Äiti ja Arthur elävät köyhästi ja äiti odottaa toivoa kaupungin isoherralta, joka on kuulemma Arthurin isä. Arthur käy kertaalleen hänen porteillaan, mutta tapaa siellä vain pinen jäbän: Bruce Waynen, tulevan Batmanin. Myöhemmin paljastuu ettei isoherra ole Arthurille mitään sukua, koko juttu on äidin keksimää. Sairaalassa äidilleen katkerana Arthur tappaa hänetkin. Siellä viimeistään jotain vinksahtaa Arthurin sisällä. Hänelle murhaaminen ei tuota mitään tunteta.
Arthur Fleck ilman jokeri maskia
Arthur pääsee paikalliseen stand up-iltaan esittämään juttujaan, mutta pyllyleenhän se menee. Kesken esityksen nauru valtaa Arthurin ja ihmiset nauravat hänelle, ei hänen jutuille. Arthur saa myöhemmin kuitekin kutsun Murray Franklinin showhun ja toivoo, että siellä hänet esitellään Jokerina. Itse showssa hänelle näytetään nauhoitettu pätkä Arthurin pilalle menneestä stand up -esityksestä ja se on aivan viimeinen tikki. Jokerina hän tunnustaa kuinka murhasi ne tyypit metrossa, eikä kadu sitä pätkääkään. Suorassa televisiolähetyksessä hän myös murhaa idolinsa Murray Franklinin, ei pelkästään siksi, että tämä nauroi Arthurin naurulle, vaan myös kannanottona yhteiskunnan hylkijöiden puolesta. Sitä koko tarinassa on kyse. Lopussa jää epäselväksi joutuiko Jokeri heti viimeisen joukkotappelun jälkeen suoraan vankilaan ja tappoiko hän viimeisenä terapeuttinsa. Varmaksi jää ainoastaan se, että Jokeri on mielisairas, joka murhaa armotta, eikä koe siitä syyllisyyttä, ja hän nauraa, kun hän oikeasti haluaisi itkeä.

Elokuva on yllättävän yhteiskuntakritiikkinen ajatellen, että se perustuu sarjakuvahahmoon. Siksi pidinkin elokuvasta. Luin katsomiseni jälkeen paljon kommentteja siitä, että ihmiset ovat lähteneen näytöksistä kesken pois. En ihan ymmrrä miksi. Jokerin hahamo on kirjoitettu niin, että se on sympaattinen ja katsoja on hänen puolellan. Hän tekee oikeita ratkaisuja ja häntä kohdellaan väärin. Vaikka hän hakee oikeutta yhteiskuntanormeista ajateltuna väärillä tavoilla, niin lopussa hänen tavoitteensa täyttyy, eli saa äänensä kuuluviin. Tuossa Gotham Cityssä kaikki joilla ei ole asuntoa, vakituista työtä ja sairauksia, ovat pohjasakkaa. He saavat kuolla raatoina kaduille ja hakata rötköksi. Se ei ole niin, Jokeri juurikin halusi arvoa itselleen, että hänkin on ihan samanlaine ihminen, kuin me muut. Se, että jollan ei ole työtä tai asuntoa, ei ole aina oma syy, vaan yhteiskunnan. Mutta ei, ne yhteiskunnan isoherrat katso leukaansa alemmas, ei yhtään alepiarvoisiin käännetä päätäkään.
Arthur saa naurukohtauksen bussissa, eivätkö muut katso sitä hyvällä
Tästä johtuukin elokuvan ristiriita, joka minusta onkin hyvä medialukutaidon ja elokuvakriittisyyden kulmakivi. Elokuvan koko mielenkiinto pohjautu tähän ristiriitaan. Hahmona Jokeri on sympaattnen ja siitä haluaa pitää, mutta yhteiskunnan normeihin ajateltuna hän tekee vääriä ja raakoja asioita, joita ei saa tehdä. Onko siis hahmosta soveliasta tykätä? Se juuri tekee Jokerin vanhvasta hahmosta ja Joaquin Phoenixin tulkinnasta niin äärimmäisen mielenkiintoisen. Hahmona ja näyttelijänä hän veti muut aivan kuusi nolla ja elokuva piti siksi hyvin imussaan. Sivuhahmot olivat ihan ok-tasoa. Gotham City kuvattiin rähjäiseksi murjuksi 80-luvulla ja voi miten nostalginen se vanha televisio olikaan. Murray komediashow toi itselleni mieleen kyllä ihan huumorittman Huuma- ohjelman.

Leffasta mieleeni jäi voimakas musiikki ja Arthurin muuttuminen Jokeriksi. Siinä vaiheessa alkoi huomata hänen, alkuun vähän ujon persoonan, muuttmista. Jokerina olo on hänelle naamio, rooli jonka avulla hän uskaltaa tuoda itsensä paremmin kuuluviin. Hän ottaa sen osaksi persoonallisuuttaan. Varsinkin naurukohtauksissa hän saa Jokerina itsekkin nauttia nauramisestaan, vaikka sen takana piilee aina itkua. Todella vahvoiina ja maagisina kohtauksina pidän näitä tanssikohtauksia vessassa ja portaissa Jokerin maski piirrettynä naamalle. Vaikken täysin ymmärtänyt mitä niillä ajettiin takaa, niin ne ovat juuri se hetki, milloin Arthur on Jokeri jokaisella solullaan.
Suoraa lähetystä odottamssa
 Vaikka Jokerissa on vain muutama Batman viittaus, niin minusta on hankala ajatella tätä Jokeria siksi samaksi Jokeriksi, mitä Jokeri on Batman elokuvissa. Pidän kovasti siitä, että nyt saamme tavallaan syyn miksi Jokeri käyttäytyy kuin Jokeri, mutta tämä Phoenixin Jokeri on minusta täysin eri henkilö kuin vaikka Ledgerin Jokeri Yön Ritarissa. Eikä se haittaa lainkaan, voihan Jokereita olla monia, niin kuin Batmaneitakin on. Nämä sarjakuvasankarien tarinat kun eivät ole niin suoraviivaisia keskenään. 
Creepy Halloween!

torstai 17. lokakuuta 2019

Sleepy Hallow

Tim Burtonin ja Johnny Deppin yhteistuotannot olivat varhaisteini-iässä minulle hyvinkin tärkeitä. Katsoin Sleepy Hallown varmasti kaikista ensimmäisenä, siinä kahdeksan vuoden korvilla, siskoni kehujen ansiosta. Kauhu ei ollut mitenkään visuaalista tai ahdistavaa, joten painajaisia en nähnyt samalla tavalla kuin vaikka Titanicista. Päin vastoin, minua kiehtoi kovasti tämä Tim Burtonin värimaailma, josta olen tämän katsomisen jälkeen nautitnut enemmänkin Saksikäsi Edwarin ja Painaainen Ennen Joulua elokuvien kautta.
Sleepy Hallown mainosjuliste
Vuosituhannen vaihde 1700-1800 ja eletään noituuden, sekä mustan ja valkoisen magian aikaa. Konstaapei Ichabod Crane lähetetään tutkimaan pienen kylän Sleepy Hallown massamurhaajaa, joka jättää rumiit lojumaan, mutta varastaa uhrien pään. Kyläläiset pelkäävät tappajan olevan raaka Hessiläinen, josta kylässä on jo vuosia kerottu kauhutarinoita. Ichabod ottaa huostaansa nuoren Mashbathin, jonka molemmat vanhemmat Hessläinen on murhannut. Kylän rikkamman maanviljelijän Von Tasselin tytär Katrina kiehtoo Ichabodia ja molemmin puolista ihastusta on luvassa. Ichabod tosin on varma Von Tasselin ohjaavan Hessiläistä, mutta huomaa ollensa väärässä kun Von Tasselkin tapetaan. Ichabod selvittää kaiken hyvn pitkälti: Hessiläisen oikea pää on varastettu ja mustan magan avulla joku koittaa päästä kyläläisistä eron, kiristämällä Hessiläistä hänen pääkallollaan. Pahikseksi paljastuu lähes Disneymäisesti Katrina Von Tasselin ilkeä äitipuoli, jonka tavoite on saada kylä kokonaa haltuunsa. Kun lopulta Ichabod heittää Hessiläisen pään oikealle paikoilleen, saa Katarinan äitipuoli julman viimeisen suudelmansa. Lopulta Ichabod vie Katrinan pois Sleepy Hallowsta ja he aloittavat yhdessä uuden elämän.
Ichabodin ja Katrinan ensikohtaaminen
Ichabod ja Katrina metsässä
Tämä Sleepy Hallow on ensimmäinen näkemäni versio Päätön Ratsumies tarinasta. Pidin tästä kovasti, mutta vieläkin enemmän tämän jälkeen innostuin Disneyn animaatiosta Päätön Ratsumies, jonka omistin videolla. Siinä minua kiehtoo vieläkin enemmän se, että ei ole varmaa onko Päätöntä Ratsumiestä oikeasti olemassakaan. Siksi ehkä tämä Burtonin versio on minulle jopa hitusen liian suoraviivainen juoneltaan. Goottiromanttisesta tyylistä ja teemasta pidän muuten kovasti. Siinä minusta kanssa ollaan onnistttu, ettei päiden irrottaminen ole mitenkään liian graafista katsottavaa nuorillekkaan katsojille. Monet kohdat näytetään perustellusti ja hahmoilla on motiivi teoistaan. Elokuva kuitekin kulkee aika hitaalla temmolla ja on ehkä vähän jahkaava.
Sleepy Hallown asukkaita
Visuaalisesta puolesta annan edelleen pisteitä Tim Burtonille. Värimaailma on niin suoraan mustaa, valkoista, ja harmaata. Vaikka kaikki näyttä olevan kuollutta, niin siltikin elämämää on kuvissa ylättävän paljon. Tässä onkin ero miksi en nykyisistä Burtonin tuotoksista pidä. Hänen viimeaikojen elokuvien värimaailmansa on kirkkaita värejä likaistettuna, eikä aitoa ja rehellistä värimaailmaa.  Sleepy Hallowhin on muutenkin saatu kuvankauniit gotiikka lavasteet. Itse pieni kylä, sen kirkko, metsät, yksittäiset puut, sumu, Katarinan lapsuuden lekkipaikka, kaikki on niin tarkkaan harkittua ja mietittyä, ettei mikään vie pois illuusiosta.
Ratsumies ilman päätä
Hessiläinen saa kasvonsa
Elokuva luokitelaan kauhuksi, mutta onko se kauhua? Omalla tavallaan kyllä, sillä kuitenkin konstaapelimme tutkii ja seuraa massamurhaajaa. Splätteriä on kuitenkin turha odottaa, vaan kahu on enemminkin Tim Burtonin mielenmaiseman luomaa. Omaa erikoista Burtonia on esim. laitteet joilla Ichabod tekee rumiinavauksia uhreille. Justiinsa tälläiset härpäkkeet ovat Tim Burtonin elokuvien hauskoja ominaispiirteitä. Ja muistan kyllä kun katsoin elokuvan ensimmäisen kerran videolta sisareni huoneen lattialla ja säikähdin ihan oikeasti, kun Katrinan äitipuolen sisararen noidan ulkokuoren alta paljastui heluvia käärmeitä. Oikeasti pomppasin varmaan metrin ilmaan ja yhä edellen se kohtaus säikyttää minut, vaikka tiedän sen olevan tulossa.
Oikeasti pelottava noita

sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Star Trek Ensimmäinen Yhteys

Sukupolvien jälkeen alkaa vihdoin Star Trek The Next Generations porukan omat elokuvat. Ensimmäine yhteys ei nimenä kerro oikeastaan mitään, mutta leffan juonessa se paljastuu selkeästi. Mukana suuressa roolissa ovat tälläkertaa borgit, nuo kauhiat avaruusoliot, jotka koittivat jo kertaalleen The Next Generationissa Picardin liittää osaksi yhteisöä, ja onnistuivatkin silloin siinä.
Star Trek Ensimmäinen Yhteys leffajuliste
Borgit ovat taasen hyökkäämässä liiton alueelle, tavoiteenaan se yksi ja ainoa: kaikkien sulauttaminen itseensä. Picard kun on sarjassa jo kerran borgeihin sulautettu ja sieltä vapautettu, niin hän tietty kantaa kaunaa ja tuntee vastenmielisyyttä borgeja kohtaan. Vaikka hän aluksi pyrkii pysymään näistä kaukana, niin tappeluksihan se menee. Picard ja Worf tietävät borgien kuution heikkouden ja se saadaan tuhottua. Siltikin kuution sydän ehtii irtaalleen ja alkaa kulkea maapalloa kohti. Nyt on Enterprisella kiire. Borgien kuution sydän avaa aikaportin lähelle maapalloa ja vastassa on vuosi 2063, vuosia ennen kuin ihmiset ovat koskaan olleet yhteydessä muihin taivaalla asujiin. Enterprise menee perässä ja maahan lähtee Deanna, La Force, Riker ja pari muuta apukaveria. Maassa jäbä nimeltä Zefram Cochranin kehittää aikapoimun avaruusalukselle ja on pienessä maistissa. Enterprisen porukka joutu paljastamaan salaisutensa tulevaisuudesta, sillä Zefram on ihan lyömässä hanskoja tiskiin koko tekeleen kanssa. Häntä ei kiinnosa yhtään se, että hänen nimensä pääätyy historiankirjoihin ja naamansa patsaaksi, kuten La Force kuvailee.
Worf ja Picard avaruuspuvuissa
 Picard jää itse Enterpriselle, kuten myös Worf ja Beverly. Maassa pahasti loukkantnut nainen Lily siirretään Enterpriselle, jossa tämä kuntoutetaan. Enterprisella on myös oma ongelma: borgit ovat hyökänneet sinnekkin. Picard muistaa kuinka Borgeja vastaan on lähes mahdoton taistella, joten jos oma kolleega sulautetaan borgigksi, niin hänen pitää antaa olla. Aseet tuhoavat borgeja vain vähän, sillä nämä muuttuvat parin osuman jälkeen immuuneiksi. Monta borgitaistelua Enterprisella saadaan aikaan, mutta vain yksi niistä jäi mieleeni: se missä Picard, Worf ja joku kolmas ovat Enterprisen lautasen päällä tappelemassa. Worfin avaruuspuku meinaa mennä rikki, mutta hän saa paikattua sen borgista revityllä kädellä. Borgien tavoitteena on sulauttaa kaikki itseensä, mutta androdi Datan kohdalla se on mahdottomuus. Data joutuukin ihan borgien valloituksen sydämeen ja kohtaa siellä borgien kuningattaren. Muija on ainoa borgi, jolla on minkäänlaista omaa persoonaa, sitten sarjassa nähädyn Hughin lisäksi. Kuningatar tarjoaa mahdollisuuden Datalle päästä kokemaan fyysisiä kosketuksa ja hetken Data hullaantuu ajatuksesta. Borgit ovat valloittaneet lähes koko Enterprisen ja vaikka Picard haluaisi tapella viimeiseen asti, niin tämä maasta tullut naikkonen Lily huutaa Picardille päin näköä. Päätetän yhdessä tehdä Enterpriselle itsetuho. Kapteeni jää laivaan etsmään Dataa, kun muut lähtevät pakokapseleilla. Data huijaa kuningatarta ja saa jonkun ihmeen vihreän mömmön vapaaksi, jolla kaikki borgit Enterprisella tuhoutuu. Tällä välin Picard leikkii Tarzania joissain katoissa heiluvissa putkissa.
Borgien kuningatar viettelee Datan
Rikerin, Deannan ja La Forcen johdolla keksijä Cochran saa poimuajon kunton ja siellä tehdään pieni kierros. Vulkanuslaiset näkevät sen ja tulevat tervehtimään maan asukkeja, ottavat ensimmäisen yhteyden. Sillä välin Enterprise lähtee hiljaa hiiskumatta kohti omaa aikaansa.

Minulle hehkutettiin Ensimmäinen Yhteys elokuvaa, joten odotukseni olivat siitä suht suuret. Sen takia elokuva olikin pienoinen pettymys, vaikkei se ole huono. Ongelma vain on siinä, että Star Trek sarjassa minua kiehtoo draama, hahmojen välillä tapahatunut kontakti, eikä niinkään taistelukuvaukset. Ensimmäinen Yhteys on nimittäin Star Trek elokuvisa kaikkein toiminnallisin. Kun borgit ovat hyökkämässä liiton alueelle on pitkä toiminta- ja ammuskoelukohtaus, joka näyttää ihan hienolta isolta televisiolta katsellessa. Rahaa on pantu palamaan ihan kunnolla enemmän, mitä tv-sarjan jaksoissa. Erikositehosteet ovat selvästi kehittyneet. Sarjaa tietämättömille kuvataan lyhyesti mitä kauheuksa borgit ovat aiemmin Picardille tehneet, mutta en usko, että sellaiset katsojat voivat täysin ymmärtää Picardin valtavaa halua saada itse tapella borgeja vastaan. Sen verran kuumottavaa hänen oma sulautuksensa akoinaan oli. Data borgikuningattaren käsittelyssä on kuin missäkin paheellisemmassa pornossa, ihan selvästi näkyi, että nyt Dataa viedään. Hänen lihallisen inthomionsa tunsi elokuvan läpi. Ongelmana vain on se, ettei sarjan borgijaksoissa ole manittu mitään borgikuningattaresta, joten hahmo tuntui hyvin turhalta ja irralliselta. Olin lopussa vain helpottunut, että näin äkkiä päästiin kuningattaresta ja kaikista borgeista eroon, vaikka tapa olikin kömpelö. Lily tyttönen, joka lähes vahingossa päätyy Enterpriselle, on ainoa hahmo, joka uskaltaa vastsustaa Picardin auktoriteettia, eikä ihme, sillä hänhän ei ole mihistön jäsen. On vaihtelua, että joku uskaltaa huutaa Picardille ja ylipäätänsä, että ulkopuolisella hahmolla on näin voimakas temperamentti. Jopa toivoin hänen ja Picardin välille pientä suhteen poikasta ihan viime minuuteille.
Ensimmäinen yhteys vulkanuslaisten kanssa saadaan tehtyä
Selvästi leffan mielenkiintoisempi puoli tapahtui maassa. Tämä hössähtänyt keksijäukkeli veti viinaa kahdella kädellä ja kuunteli vanhaa rokkia jukeboksista. En ihan usko, että noin 40-  vuoden kutlttua elämä maassa tuollaista tulisi olemaan. Jotain höpistiin myös siitä, että kolmas maailmansota on juuri käyty. Eipä siitä pahemin näkynyt jälkiä. Huumoripitoisimmat kohtukset tapahtui juurikin maassa, kun Cochranille koitettiin selittää hänen keksintöjensä tärkeyttä tulevaiduuden kannalta. La Force heitti pitkästä aikaa kunolla visiä ja William Riker  hymyili niin valloittavasti, kuin yleensä. Jopa Dianna vetää kännit tällä reissulla. Muuten huumoria on Ensimmäisessä Yhteydessä todella vähän, mikä syö voimakkaasti minun katselunautintoani. Tuntui hassulta nähdä La Force ilman visiiriään, eikä missään oikein kerrottu, että miksi. Yhdellä lauseella se taidettiin kuitata, mutta se olisi minua kiinnostanut enemmänkin.
Riker ja La Force suuren keksijän äärellä
Star Trek Original Sereirsissä kuulemma joissain jaksoissa mainittiin ja ihan näytettiinkin  Zefram Cochranin hahmo, mutten sitä ollenkaan muistanut. Kun minulle tässä leffassa hahmo nyt esiteltiin, en osannut häntä aikapoimun keksijään lainkaan yhdistää, enkä siksi tiedostaa miksi tämä tyyppi onkin nyt niin kamalan tärkeä. Elokuvan suurin pointti on, että aikapoimulennon täytyy onnistua, että ensimmäinen yhteys ulkoavaruuteen saadaan tehtyä. Tajusin tämän vasta ihan lopussa, mikä on myöhäistä. Tämän takia kaikki tappelut borgien kanssa tuntui muuten turhilta, kun niille ei ollut muuta motivaatiota kuin Picardin katkeruus ja viha. Ensimmäinen Yhteys ei suinkaan ole huono elokuva, sillä onhan tässä hyvät The Next Generations näyttelijät, komeat erikoisefektit ja muutama hyvä vitsi. Silti minulle tämä jää elokuvana kauas niistä Star Trek The Next Generationin suosikkijaksoista.

perjantai 27. syyskuuta 2019

Tv-suosikkejani: Parhaat Vuodet

Elokuvien ohessa on tullut monenmoisia televisiosarjoja vuosien varrella seurattua. Jotkut niistä on painautunut ikuisesti mieleeni koskettavien tarinoiden tai herkyvän huumorin takia. Tässä osiossa esittelen suosikkisarjojani ja koitan pohtia, mitkä asiat kyseisessä sarjassa vetoaa minuun, niin että vuodesta toiseen haluan katsoa samoja jaksoja, joita olen niin monen monta kertaa jo elämäni aikana nähnyt.
Ihmeidentekijät ja Parhaat Vuodet dvd
Kevään pitkällä sairaslomaallani innostuin katsomaan Ihmeidentekijät ja sen jatkosarjan Parhaat Vuodet, joihin nyt syvennymme.
Parhaat Vuodet
Juoni: Annan Sairaalan ylilääkäri Pentti Karvala jää osa-aika eläkkeelle. Työkaverit miettii, miten Pentti nyt meinaa täyttää elämäänsä, kun ei ole sairaalassa kaiken aikaa. Pentti on innostunut kirjoittaman elämänkertaansa. Alku on vaikeaa, sillä hän kokee, että ensin täytyy selvittää menneisyyttä. Sukutuskimus ei ole helppoa ja aikamoisia luurankoja paljastuu kaapista. Pentin isä ei kuollutkaan Pentin ollessa lapsi, Pentti löytää oman tätinsä, sekä velipuolensa. Velipuolella Kai Wageliuksella onkin ollut aikoinaan suhde Pentin vaimoon Liv Karvalaan ja hänellä alkaa vanha suola janottaa. Pentille jopa selviää, että hänen ja Livin avioliitto oli Livin sukulaisten suunnittelema. Liv jättää Pentin aikuisten lasten Annan, Aadan ja Saagan kauhuksi. Liv ei ole onnellinen uudessa suhteessaan Kain kanssa, eikä Pentilläkään ole helppoa opetella elämään yksin. Tyttäret ei päästä häntä helpolla, sillä Saagalla on juuri eronnut mierimiesmiehestään Henrystä, Saagan tytär Lilli paahtaa hikihatussa lukiossa, Anna kiukuttelee sisarpuolestaan Sirkasta ja Aada saapuu Brysselistä konkurssin ja avioeron tehneenä.
Aikuiset tyttäret Anna ja Ada papan hoivissa.
Saaga tapaa vähän ennen vappua kuuluisan lääkärin Jukka Ivanoffin. Saman Jukan, jonka kanssa Sirkka sai lapsen Ihmeidentekijöiden aikaan. Samoihin aikoihin Sirkan mies Mauri katoaa. Saaga synnyttää pian syksyllä lapsen, mutta se ei voi olla Jukan, koska he olivat yhdessä sen verran myöhään. Sukurutsaa koetaan ristiin, sillä Sirkan lapsi Mikael on oikeasti Saagan miehen Jukan poika ja Saagan lapsi on oikeasti Sirkan miehen eli Maurin poika. Saippuuaa siis parhaimmillaan ja tuohon aikaan kun Parhaat Vuodet tuli ruudusta, ei Salkkarit vielä ollut kovinkaan pitkällä.

Mauri löytyy jenkeistä, jossa hänelle on tehty suuri leikkaus, koska hänelle on todettu syöpä. Sirkka ja Maurin ystävä Eero ovat tuolloin paikalla ja Suomessa ollessaan he sitten alkavat olla yhdessä. Loppujaksoissa Mauri kuitenkin on parantunut ja haluaisi viedä Sirkan ja heidän lapsena jenkkeihin, aloittamaan kaiken alusta. Tämän kaiken on tietenkin suunnitelut katala Kai Wagelius. Kai ei ikinä saanut isältänsä sitä huomiota ja rakkautta, mitä isä antoi Pentille (tämän tietämättä). Kai kasvatettiin vain yrityksen johtajaksi, minkä hän tekikin. Kaikki sarjan vastoinkäymiset, varsinkin loppuakohden, ovat Kain suunnittelemaa kostoa Pentille. Kai otti Livin itselleen ja järjesti heille lähes pakkoavioliiton. Liv kuolee kotonaan juuri ennen maistraattiin menemistä. Kai on ollut tekemässä Livin testamenttia, mutta onneksi siivooja ja uskotun miehen  Rauha Suopon sanasta sanaan muistama ääniviesti kumoaa testamentin. Kai järjesti myös Maurin syöpähoidot jenkeissä ja pyrki siihen, että Sirkka ja lapset muuttaisivat pois maasta. Saagan käytettyä lääkkeitä ja alkoholia väärin hän joutuu mielisairaalaan, josta Kai kidnappaa hänet kotiinsa. Kun Pentti on etsimässä kustantajaa muistelmilleen, Kai lähettää viehkeän  Katariina Kivilaakson paikalle, joka kaikin tavoin viettelee vanhan Pentin. Kaiken lisäksi Kai on Karvaloiden vanhimman tyttären Aadan biologinen isä.
Livin perunkirjoituksissa Ada, Kai, Anna, Lilli, Pentti, Rauha ja Eero.
Toiseksi viimenen jakso päättyy siihen, kun uutisissa kerrotaan Helsingistä Roomaan menevän lentokoneen räjähtäneen. Lentokoneessa oli kyydissä kaksi suomalaista: Kai Wagelius ja Katriina Kivilaakso. Viimeisessä Parhaiden Vuosien jaksossa vietetään yhdessä joulua, jossa Jukka tulee piipahtamaan joulupukkina, Saaga ja Sirkka tekevät sovinnon ja Pentti saa muistelmansa valmiiksi. Sarja päättyy kauniiseen kuvaan, kun Lilli makaa sohvalla mutusteemassa vihreitä kuulia ja alkamassa lukemaan muffansa kirjaa Parhaat Vuodet.

Ensikosketus: Muistan katsoneeni Parhaita Vuosia sen ilmestyttyä televiosiosta 2000-luvun alussa. Muistan jopa näytösajan, se oli kolmosella maanantaisin klo.20.00. Olin ehkä liian nuori seuraamaan tätä saippuaa, mutta tykkäsin niin kovin nähdä Matti Raninia televisiossa. Minusta oli kiva, ettei enään oltu niin vahvasti sairaalamaailmassa. Ensimmäisellä Parhaiden Vuosien kaudella Annassa vielä piipahdetaan, mutta toisella ei sairaalassa enää lainkaan käydä, vaan keskitytään nimen omaan Karvaloiden perhe-elämään. Muutenkin muista tyknneeni siitä, että sarjassa on suht paljon ulkokohtauksia ja jotenkin ihmisten kodit minua kiehtoivat. Varsinkin Saagan, Lillin ja pikkuisen Mickey pojan koti huokui sellaista 2000-luvun alun sisutusta ja Saagan tanssistudio La Strada oli jotenkin urbaninen. En tuolta alkuaikojen katsomisajaltani juonesta muistanut muuta kuin sen, että sarja päättyy jouluun ja Pentin muistelmat valmistuvat. Kun sarjan katsoin toisen kerran sen ilmestyttyä dvd:lle, lähes järkytyin tästä sukurutsan määrästä, Kai Wageliuksen katalista juonista ja Pentin vanhempien karusta menneisyydestä.
Lilli on muffalla yötä
Näyttelijät: Parhaiden Vuosien alku on pitkälti Ihmeidentekijät maailmassa ja monet tutut lääkärit ja sairaanhoitajat siellä vilahtavat aina Sari Raasteesta Janne Jäälahteen. Mitä pidemmälle sarja etenee, keskitytään Penttiin ja hänen lapsiinsa enemmän. Matti Ranin on aina ollut minulle kova nimi ja tässä Saaga roolissa Anna-Leena Härkönen teki minuun lapsena vaikutuksen. Lilli tyttöseen, eli Saara Ylitaloon varmasti eniten samaistuin, vaikka olinkin häntä nuorempi, sillä hän oli suosikkini jo Blondi tuli taloon aikana. Saara Paavolaisen Annan temperamenttia aloin ymmärtämään vasta tällä katsomiskerralla ja Göran Schauman on Kai Wageliuksena jopa pelottavan kivikasvoinen. Kaikki näyttelijät sarjassa ovat ihan hyviä, mutta kyllä minua harmittaa kun Mauri katoaa, sillä Esko Salmista katsoisi mielellään ruudussa enemmänkin.
Mauri ja Sirkka yhdessä
 Miksi juuri Parhaat Vuodet: Kun tarinan aloittaa, niin siihen vain jää koukkuun. Juonellisesti tässä sarjassa on enemmän sisältöä, kuin Ihmeidentekijöissä. Siinähän käytännössä pelattiin ihmissuhteilla, mutta nyt ollaan asioiden ärellä. Myös tietynlaista syvällisyyttä löytyy. Hahmot oikeasti keskustelevat toistensa kanssa. Puhutaan peloista, kuolemasta, rakauden syvimmästä olemuksesta, onko oikeaa rakkautta olemassakaan ja milloin ihminen on onnellinen. Ja tietenkin Pentin kohdalla, onko hyvä syödä joka aamu aamupalaksi pekonia ja napoleonleivoksia?
Karvalan klaani yhteistä joulua viettämässä
Muistettavimmat tapahtumat:
-Pentti löytää tätinsä, joka kertoo karmaisevan tarinan miten hän ja Pentin isä karkasivat Venäjältä
-Annan ja Saagan tappelu keittiössä, jossa he heittävät ruokaa toistensa päälle. Tappelu päätyy siihen, että Saagalta tulee lapsivedet ulos ja hänet viedään synnyttämään
-Anna käy Annan sairaalassa Pekka Aaltosen hoidettavana ja molemmat hiukkasen ihastuvat toisiinsa ja yrittävät epätoivoisesti ottaa toisiinsa yhteyttä siinä onnistumatta
-Livin perunkirjoituksessa Rauha toistaa sanasta sanaan poistamansa Livin ääniviestin, missä tämä pyytää testamentin peruuttamista
-Sirkka ostaa oman huvilan ja saaren
-Saaga on Kai Wageliuksen talossa kidnapattuna ja katselee merelle
-Pentti, saaga ja Henry ovat ostamassa joulukuusta
- Lilli tapaa Ukko-unipojan
-Pentti käy jouluaattona Livin haudalla kertomassa uusista kirjoittamissuunnitelmistaan

perjantai 13. syyskuuta 2019

Disney Klassikot 40: Atlantis

Atlantiksen omistin alun perin videolla, mutta onneksi päivitin sen blu-ray aikaan, sillä kyseinen elokuva vakuuttaa visuaalisuudellaan. Lapsena leffa itessään oli ihan ok, mitä nyt Milon äänestä pidin kovasti, sillä onhan hän Salkkari Kalle, eli Pete Lattu. Atlantis myytti on ollut minulla jo pienenä tiedossa, mutta siitäkin on tehty niin monia erilaisia variaatioita, että ihan senkin takia Atlantis kiinosti. Atlantis video on minulla edelleenkin tallessa, sillä sen perässä on kaksi ensimmäistä jaksoa sarjasta Disneyn Välitunti. Tämä sarja on Disneyn parhautta sitten Ankronikan, ja kyllä myönnän jopa tykänneeni noista jaksoista enemmän kuin Atlantis elokuvasta.
Atlantiksen leffajuliste
Nörtti Milo Tach ei saa Yliopistolta rahoitusta Islantiin, josta hän halluaisi käydä etsimässä Suojelijan Eeposta. Kyseisessä Eepoksessa kerrotaan Atlantiksen kadonneesta kaupungista. Juuri Milon sanottua itsensä suutuspäissään irti yliopistolta, hän tapaa kotonaan Helgan joka vie hänet Preston Whitmoren luo. Selviää Prestonin olleen Milon isoisän kanssa hyviäkin kavereita ja he löysivät Islannista Suojelijan Eepoksen. Vedonlyönnin vuoksi Whitmore joutuu omasta pussista nyt kustantaman matkan Atlantikseen, kun Milo on nyt siansaksaeksperttinä paikalla. Isolla laivalla lähetään Atlantikselle ja sieltä sukellusveneellä meren syvyyksiin. Heidän kimppuun hyökätään muutamaankin otteeseen, mutta seikkailulle ei olla tultu luovuttamaan. Milo tutustuu matkan aikana komentelevaan komentaja Rourkeen, Rourken luottonaiseen Helgaan, kokki Cookiehen, lääkäri Sweetiin, räjähdysekspertti Vinnieen, kaivuuekspertti Myyrään, selostaja Pacardiin sekä konemestari Audreyhyn. Aluksi Milo ei oikein pääse porukkaan mukaan nörtteytensä vuoksi, mutta pikkuhiljaa Milo ystävystyy ja sosialisoituu porukassa. Hänhän heitä kuljettaa eteenpäin Suojelijan Eepoksen avulla.

Yöllä Milon ollessa kivipissalla sattuu kummia. Tulikärpäset ja Atlantiksen asukkaat säikyttävät heidät ja porukka päätyy luolista valoon. Vastapäisellä saarella kelluu Atlantis. Atlantislaiset osaavat vaikka mitä kieliä ja yhteinen sävel löytyy helposti. Prinsessa Kida vie heti tutkimusjoukkomme tapaamaan isäänsä, Atlantiksen kuningasta. Isukki ei halua vieraita maihinsa ja käskee heidän häipyä viimeistään huomenna. Muut tutkimusmatkailijat koittavat nauttia Atlantislaiden vieraanvaraisuudesta, kun Milo saa tehtäväkseen pehmentää Kidaa. He tulevatkin keskenään toimeen ja Kida kertoo Milolle lapsuuden traumastaan, joka nähdään elokuvan prologissa. Atlantiksen jumalpatsaat ovat leijailleet kaupungin yllä ja vesivyöryn tuhotessa kaupunkia Kidan äiti on noussut kristallin voimalla jumalten viereen. Yhdessä Kida ja Milo tutkivat veden alle jäänyttä tekstiä, jossa kerrotaan kristalleista tarkemmin. Atlantislaiset kun eivät osaa lukea. Milo myös selvittää kuinka Atlantislaiset lentohärpäkkeet toimii.
Tervetuloa Atlantiksen kaupunkiin
Atlantiksen kuningas on vakavasti sairas. Ennen kotiinpaluuta Rourke tulee häntä uhkaileman, sillä Atlantiksesta ei ole vielä löytynyt jättikristallia, jonka kuvan hän on Milon kirjasta repinyt. Palatsista Atlantiksen sydän kuitenkin löytyy, tosin maan alta. Rourke, Milo ja Kida pääsevät sen näkemään ja silloin Kida kristallisoituu. Rourke haluaa viedä kristallisoituneen Kidan maanpäälle ja hänen omat joukonsa on sinä avittamassa. Pääporukkame on tietenkin Milon puolella ja sota syttyy Rourken komppanjan ja Milon, hänen ystävien ja Atlantislaisten välillä. Atlantislaiset lentovälineet toimii hyvin sodassakin, sillä ne kestävät ihmisten aseita. Rourke ei armoa anna, hän jopa pudottaa Helgankin kydistä. Milo pääsee kuitenkin Rourken niskanpäälle ja Rourke saa osuman kristallisoituneesta lasista. Näin Rourkekin kristallisoituu. Kidan päästyä säiliöstä vapaaksi Atlantis rakentaa suojat kaupunkinsa ylle, jota tulivuori ja tulvavesi uhkaavat. Kida palautuu normaaliksi, mutta Atlantiksen kuningas menehtyy. Hänestä tehdään patsas, joka nousee taivaalle Atlantiksen sydäntä suojelemaan. Milo jää asumaan Kidan luokse Atlantikselle, kun muut palaavat omaan mailmaansa ja Vinny lupaa ajatella heita uudessa kukkakaupassaan joka päivä, paitsi kesäisin kun hän kalastaa.
Klemareita, isoja. Tavallista toimistokamaa.
Atlantiksen animaatiossa on paljon teräviä kulmia ihan hahmoista alkaen. Tämä tyyli tuo minulle mieleen animen ja Pokemonit, joitten ekaa kautta seurasin aikoinaan.  Tyyliin kestää hetki tottua, sillä tämäntyylistä elokuvaa en Disneyltä ole aiemmin nähnyt. Terävät kulmat ovat hyvin vastakohtaisia esim. Mulaniin verattuna, mutta tämä jotenkin sopii hyvin tähän Atlantiksen maailmaan. Tietokonetta ja tietokone-efektejä on käytety rutkasti, välillä jopa liiankin voimakkaasti. Katsojana helposti pysty erottamaan tietokonekohdat perinteisemmästä käsinpiirretystä. Ensimmäisenä Diseyn scifielokuvana nämä tietokoneella tehdyt taisteluotokset ja scifivimpaimien käyttö on hyvinkin luonnollista. Värimaailmaa hallitsee vahvasti sinisen eri sävyt,sekä harmaanmusta, joka ehkä pikkusen häiritsee meikäläistä. Värisävyiltään Atlantis ei todellakaan pröystäile, mutta tuo kuitenkin mielenkiintoisia maisemia esille.
Sinä sekoitit soraa, soraa eri puolilta maapalloa
Pidän tämän elokuavan voimakkaista naispersoonista, kuten Helgasta ja Audreysta. Vinny on kumminkin suosikkihahmoni pistävän huumorin takia. Varisnkin kohtaus, jossa Milo juo vahingossa hänen nitroglyseriiniä on loistava. Vuokko Hovattan ääni on mielestäni liian pehmeä ja käheä Kidalle. Jukka Rasila on Myyränä upea. Hän tuo hyvin sellaisen friikkeyden hahmoon. Kidalla ja Audreylla on luonnottomat isot huulet muihin hahmoihin verrattuna, mutta muuten hahmot ovat aika uskottavan näköisiä, lukuunottamatta Myyrää, jonka on kait tarkoituskin olla aika mystinen hahmo. Hänen historiaansakkaan ei edes voida kertoa. Sikäli hyvä, sillä muuten se olisi vähentänyt Myyrän kiehtovuutta ja mielenkiintoisuutta. Kokki on ehkä vähän tekemällä tehty hauskaksi, mutta kyllä minua edelleenkin naurattaa "pavut, pekoni, viski ja läski". Onneksi tässä elokuvassa ei ole mitään pikkusia söpistely elukoita hassuissa sivuosisssa, siitäkin jo huomaa että Atlantis on tehty vähän vanhemmille katsojille. Juonikin on aika vaikia pienimmille lapsille selitettäväksi. Milon kasvutarina nörtistä sankariksi on mielenkiintoinen ja ehkä antoisinta koko elokuvassa on se, että pahiksemme Rourke paljastuu vasta loppupuolella.
Atlantis on pelastettu
On vähän hämmentävää, että Kidasta ja Milosta tulee lopuusa pari, vaikkei missään kohdassa näytetä selkeästi heidän rakastumistaan. Se että Milo päättää jäädä atlantikseen ei yllätä lopussa lainkaan, kun hän on ollut siitä paikasta kiinnostunut jo ihan pienestä pitäen. Atlantiksen loppupuolella on aika paljon toimintaa nopealla temmolla, joka ei minuun kyllä uppoa. Vähän hölmöä, että Atlantislaiset ovat jo monia vuosia koettanut saada lentovempeeitä toimimaan, eivätkä he itse olleet kokellut pitää kättään ohajsuspaneelilla kristallin kääntämisen aikana. Luulisi, että noiden vuosien aikana asukkaat olisivat  tajunneet  kokeilla ihan kaikkea, myös tuota. Minusta on myös vähän sekavaa ja mysteeristä se, miksi ja kuinka kuningas on saanut piilotettua Atlantiksen sydämen Atlantiksen alle. Aivan kuin kuiningas tahtoisikin, että Atlantis kuolee. Englanniksi kun katsoin Atlantiksen niin olin yllättynyt, että scifilegenda Leonard Nimoy on Atlantiksen kuninkaan äänenä. Spocin roolista Star Trekista itsensä tunnetuksi tehnyt Nimoy antaa läsnäolollaan suurta kunniaa tälle Disneyn ensimmäiselle scifiklassikolle. Toinen Disneyn scifiteemainen klassikko on Aarreplaneetta, johon en ole koskaan päässyt oikein sisään samalla tavalla kuin Atlantikseen. Atlantis on itseasiassa ensimmäinen näkemäni tieteiselokuva ja oikein hyvä sellainen, vaikka juoneltaan jättääkin jälkeensä mustia aukkoja.

sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Vares Yksityisetsivä

Aleksi Mäkelän ohjaus Pahoissa Pojissa teki minuun vaikutuksen, joten odotin paljon Vares elokuvaa. Harmikseni en päässyt ikärajan takia sitä leffateatteriin katsomaan, sillä olin sen ilmestyttyä vasta 12-vuotias. Vhs-kasetin kuitenkin avasin muoveista ennen äitiäni ja katsoinkin leffan useaan otteeseen pikkutelkkarillani. Lehtosaaren kirjoittama huumoria pulppuava dialogi jäi mieleeni, mutta ihan leffan juonta en silloin ymmärtänyt. Nyt kun katsoin elokuvan uudelleen, niin en tosiaankaan muistanut sen olevan näin hyvä ja viihdyttävä.
Vares elokuvajuliste
Alkoholiin taipuvainen turkulainen Jussi Vares viettää mieluusti aikaa kaverinsa Luusalmen kanssa Uudessa Apteekissa juoden. Hän tapaa Eevan komennusharjoituksissa ja vähän koittaa vongata häneltä, mutta Eeva pysyy tiukkana. Hän on menosa naimisiin Antero Kraftin kanssa, joka on yksi paskarosvo. Häissä Eeva auttaa Anteroa pakenemaan ja heidän hää- ja pakoautoa kuljettaa Jarza. Tampereella poliisit alkaa heitä seuraamaan, mutta he saavat ne karistettua. Samoihin aikoihin vähän isompi paskarosvo Miesman patistaa kaksi kaveriaan Tetsuo Sinkkosen ja Hillosilmä Munckin näiden pyssy ja tappomiehiksi. Miesmannilla on kätyri myös oikeassa poliisissa, mutta Koitere ei oikein osaa toimia kahden asian miehenä. Miesmannin vosu Pusuhuuli soittelee Anterolle, niin että Eeva menee mustasukkaiseksi kun herää motellissa hääyönään. Paikalle saapuukin Tetusuo, Sinkkonen ja Pusuhuuli, sekä kaikkien yllätykseksi Vares, joka vain oli lähtenyt Eevan perään. Hillosilmä ampuu ulkopuolisen Jarzan aivot pellolle, kun Eeva ja Vares pakenevat.
Vares ja Luusalmi laittavat korkin kiinni siksi aikaa, kunnes Vareksen naisasiat ovat selviä
He lähtevät hakemaan apua Jarzan kummisedältä ja tukivat, mikä on se paikka mistä Antero on perinyt isot rahansa, jotka hän on luvannut Eevalle avuksi paosta. Vanhasta Hesarista se löytyykin ja nämä menevät kaivuuhommiin. Pusuhuuli ja Anterokin ovat lähdössä. Antero ei halua Tetsuota ja Hillosilmä mukaan, mutta Pusuhuuli pakottaa hänet siihen. Se onkin tarpeellista, sillä Vares ja Eeva onkn paikalla, kun Antero saa rahansa kaivettua. Tetsuo ja Hillosilmä saavat kaikki autonrojuunsa, jossa ylimääräisestä päästään eroon. Niinpä Pusuhuuli ampuu Anteron, sillä hänhän on Miesmannin naisia. Loppufinaalitaistelussa on paikalla Miesman, Vares, Eeva, Pusuhuuli, Tetsuo, Hillosilmä ja paikalle eksynyt Koitere, joka on vihdoinkin tullut järkiinsä. Koitere ampuu Miesmannin ja Pusuhuulen, mutta puolitajunnut Miesmann saa ammuttua Koitereen. Hillosilmä ja Tetsuo aseineen ovat jo rahojen kanssa lähdössä, kun venäjän mafia tulee hakemaan omaansa pois. Jännitystarinan loputtua Eeva maksaa Jussille lupaamansa osuuden 25 000€ ja lähtee ulkomaille. Jussi lähettää muutaman tonnin menehtyneen Koitereen pojalle ja jatkaa Uudessa Apteekissa ryypiskelyä yhdessä ystävänsä Luusalmen kanssa. Vielä ennen lopputekstejä paha saa palkkansa Tetsuon ja Hillosilmän kohdalla, sillä heidät ampuu Jarzan äiti. 

Vares - Yksityisetsivä perustuu Reijo Mäen kirjaan Keltainen Leski. Olen kerran koittanut kirjan lukea, mutta myönnän sen olleen todella sekava, enkä sitä kirjana yhtään ymmärtänyt. Elokuvana pidän Vareksesta kovasti. Vaikka kuvaus on tummaa ja koko kesän sataa kaatamalla, niin se tuo tietynlaista dekkarifiilistä. Musiikki on hyvä suomirokkia, joka ei vie liikaa huomiota pois tarinasta. Itse tarina onkin tässä ehkä tylsin osa, mutta mehukkaat hahmot tuovat lihaa luiden ympärille. Jussi Vares (Juha Veijonen) itsessään on aika mitättömässä roolissa, mutta jokin särmä tulee hänen ehkä naivistakin kertojatyylistään. Luusalmi (Markku Peltola) on vähän liiakin Kaurismkläinen tässä elokuvassa, mutta toisaalta se sopii hänen taitelijamaiseen hahmoonsa. Eeva (Laura Malmivaara) on tekevä nainen, mutta hänellä ei oikein ole persoonaa. Samaa voin sanoa Koitereesta (Samuli Edelman), sillä ainoa mitä saamme hänestä selville on seksinhimo ja huonot perhesuhteet. Koitere saa työkaverikseen Touko Reinmannin (Santeri Kinnunen), joka osaa vittuilla Koitereelle kyllä ihan oikealla tavalla.  Antero Kraft (Jorma Tommila) on kova äijä, mutta älyä häneltä puuttuu. Elokuvan pahis Miesman (Jari Halonen) on hahmona aivan muusta maailmasta, sillä  hän puhuukin ihan ihmeellisillä lauseilla. Nuorempana en vain ymmärtänyt tämän hahmon tyyliä, mutta nyt saan jotenkin siitä kiinni. Miesmannin olemus, ego ja juurikin puhetyyli tekee hänestä piinallisen pääpahiksen.
Miesmann ampumassa Varesta, taustalla Pusuhuuli
Leffan selkeästi parhaat hahmot on Jarza (Jasper Pääkkönen) vaikka hän on ruudulla vain pienen hetken. Symppaan siltikin Jasperia, koska hän on kasvattanut takatukan ja hankkinut hammasraudat vain muutaman päivän kuvauksien tähden. Sääli vain, että hänen kuvauspäivänsä oli alku ja loppupäässä. Siltikin ihan parhautta Vareksesta tekee Tetsuo Sinkkkonen (Kari Hietalahti) ja Hillosilmä Munck (Pekka Valkeejärvi). Nämä hahmot voisivat olla hyvästä sketsisarjasta, mutta koska ne on elokuvassa he vetävät roolisna entistä vakavammin, mikä vain on hyvästä. Heidän kahden omat juttunsa ovat aivan parhaita. Erityisesti "Mitä vittua?"-lehti ja "Linda Lamppeenius vaatteet päällä" on jäänyt tästä elokuvasta pysyvästi mieleeni. Myös pidän kovasti leffan lopetuksesta, jossa heidät ammutaan järeällä aseella. Dialogissa on paljon muitakin herkullisia lausahduksia kuten: "Sullahan tulee hiki pelkästä paskalla käymisestä" sanoo Reinman Koitereelle tämän syödessä hampurilaista. Ehkä yleisimmin itellä kytetty sitaatti kuitenkin on: "Vittu mikä Antero saatana!" jonka sanoo Tetsuo. Tätä käytän silloin, kun joku tekee jotain oikein typerää.
Hillosilmä Munck ja Tetsuo Sinkkonen
Vares - Yksityisetsivä osoittaa, että Suomssa saa ja voi tehdä viihdyttäviä dekkareita, mitä Vares elokuvat onneksi ovat olleet.