Lippukokoelma

Lippukokoelma

lauantai 18. toukokuuta 2019

Disney Klassikot 32: Leijonakuningas

Leijonakuningas on Disneyn kaikista klasskoista yliarvostetuin. Minusta se kuuluu Disneyelokuvien pahimmalle pohjalle. Ennen kun teilaatte minut tämän takia, niin paljastan henkilökohtaisen syyn miksi. Näin elokuva ihan liian nuorena (4-5 vuotiaana), eikä mennyt kauaakaan, kun isäni kuoli. Vaikka ilkeää setää ei littynyt tapaukseen, niin Mufasan poismeno Lejonakuninkaassa on liian voimakas minulle, että voisin edes yrittä nauttia elokuvasta.

Leijonakuninkaan mainosjuliste
Jylhäkalliolla on juhlat, uusi leijonakuningas Simba on syntynyt. Poikasena Simba on ärsyttävä ja utelias. Hän uhmaa vaaroja ja vie jopa kaverinsa Nalan elefanttien hautausmaalle, vaikka se on ankarasti kiellettyä. Isä saa pariinkin otteeseen kouluttaa Simbaa. Simba avautuu tylsyydestä sedälleen Scarille, joka ei voi sietää Mufasaa, eikä Simbaa. Päin vastoin, hän halua vallan itselleen ja kehittää juonen. Hän jättää Simban yksin, houkuttelee hyeenat avuksi Gnu-lauman säikäyttämiseen ja kun Simba on vaarassa jäädä alle, hän hakee Mufasan pelastamaan Simbaa turvaan. Mufasa tippuu ja uudelleen kiivetessään Scar ei häntä auta. Kun Simba löytää kuolleen Mufasan, hän ei tiedä alukusi miten reagoida. Scar manipuoloi Simban uskomaa, että Mufasan kuolema on hänen syytänsä ja häätää Simban pois. Scarin apurihyenojen on tehtävänä tappaa Simba, mutta he eivät pääse piikkipuskien läpi. Simba löytä aavikolta uudet kaverit Timonin ja Pumban ja alkaa elää heidän Hakuna Matata mottonsa mukaan. Hän pyrkii unohtamaan menneet ja kasvaa lähes yhdessä yössä.

Simban lapsuudenkaveri Nala löytää Simban ja vaati häntä palaaaan kotiin, sillä nyt Scar alistaa leijonia. Simban syyllisyys isän kuolemasta tulee mieleen ja vaikka Simba ja Nala kirmaavatkin yhdessä, heidän molempien jääräpäisyys estää heitä sovttelemasta. Simba kohtaa "rippipappinsa" punapersepaviaanin (jolla on muuten sininen perse) Rafikin, jonka avulla Simba näkee näyn isästään. Pilvissä Mufasa toruu sitä, että Simba ei ole ottanut paikkaa lauman johtajana ja unohtanut hänet. Niinpä Simba oppii läksynsä ja koko porukka lähtee takaisin Jylhämaahan. Timon ja Pumba vetää huomion muualle, kun Simba tekee näyttävän paluun. Edes Sarabi äiti ei usko Simban olevan elossa. Simba haastaa Scarin ja on jo häviöllä, kun Scar kuiskaa, että se oli hän joka oikeasti tappoi Mufasan. Muut leijonat kauhistuvat ja Simba saa uusia voimia taisteluun. Hän antaa Scarille armoa ja hätää hänet. Scar viekkaana ottaa armon vastaan, muttei luovuta ennen kuin Simba heittää hänet kalliolta alas. Siellä hyeenat ovat valmiina päivälliselle, varsinkin kun kuulivat että Scar syytti kaikesta heitä. Elokuva päättyy siihen, että Rafki on kastamasa Simban ja Nalan tytärtä Kiaraa.

Zazu kouluttaa Simbaa
 Leijonakuninkaan suurin ongelma on sen huono juoni, yksivärinen maisema, yleinen ahdistava tunnelma ja tekopirteys. Huonoksi haukun juonta, koska se on aivan suoraan Shakespieren Hamlettia, eikä sitä missään mainita edes lähdeteokseksi. Myös se, että päähahmo kantaa koko elokuvan syyllisyyttä teosta mitä ei ole tehnyt, ja kun kyseessä on vielä isän murha, niin hahmo oikeasti vain peittää sen kaken nahkansa alle ja haluaa unohtaa. Tämä on minusta käsittämätöntä, kun on Disneyn elokuvasta kyse. Asia pitää käsitellä, ei unohtaa. Olen myöskin aina todela järkyttynt siitä, kuinka vähän aikaa Simba oikeasi antaa tälle surulle isän kuolemasta. Sillä ei mene viittä minuuttiakaan, kun elämässä ei ole huolen häivää ja hoetaan Hakuna Matataa. Itse hyvin tunteellisena ihmisenä pidän Simbaa lähes tunnekylmänä ja siksi tämä elokuva ahdistaa. Yksivärisen leffamaiseman perustelen sillä, että lejonien karvat ovat kaikki oransseja ja siihen kun lisätään kalliot ja aurngonlasku, niin koko elokuva on todella kellertävän sävyinen. Kun savannilta mennään kauemmas, niin viidakossa on jo ihan kivoja värejä. Tekopirteydeksi kutsun jurikin tätä Timonin ja Pumban osuuta. Vaikka pidän heidän hahmoistaan mahdottmasti, niin varsinki tuohon heti Mufasan kuolman jälkeen se pirteä tunnelma on teeskentelyä. Siihen väliin olisi pitäyt jättää paljon enemmän aikaa.

"Syö mun kamu Pumba, siinä on kunnon lihoja"
  Olenko vain liian Alan Mekenin fani, kun minusta Leijonakuninkassa on oikeasti aika huonoja lauluja. Elämän tiestä ja Timonin hulatanssista pidän kovasti, mutta Scarin Vallan saan (joka on todella kehnosti vielä suomennettu), Simban haavelaulu kuninkuudesta, sekä Tunnetko tän rakkauden ovat minusta todella surkeita räpellyksiä. Varsinkin viimeisin on minulle aivan inhokki. Johtuuko Timonin ja Pumban pitkästä alkureplikoinnista, vai siitä että minun kouluaikanani tätä laulettiin aina kevätjuhlissa. Elämän tie on kappaleena mahtipontinen ja pidän sen alkuperäisversiosta, että dubbauksesta. Leijonakuninkaan olen yleensä katsonut suomeksi ja nyt kerran englaniksi. Olin poitiivisesti yllättynyt Rowan Atkinsonista Zazuna, mutta muut roolit eivät jääneet mieleen. Suomidubissa Esa Saarinen on ihanan mahtipontinen Mufasana. Vanhempi Simban ääni on jotenkin todella ärsyttävä, siinä on liikaa epävarmuutta. Jukka-Pekka Palo Scarina on kammottavan hyvä.

Scar pyytää armoa
Olen aina miettinyt miksi Scar oikein on niin katkera ja vihainen Mufasalle. Ovatko he riidelleet lapsena? Onko Mufasa isoveli ja siksi kuningas? Mistä Scar on saanut arpensa, onko Mufasa sen tehnyt? Miksi Scar on ylipäätää eri värinen kuin Mufasa, ovatko he velipuolia? Myös se mietityttää, että kun lopussa laumassa on jäljellä ainoastaan naarasleijonia, eikä muita urosleijonia koko leffan aikana edes esitelä, niin onko Nala Scarin tytär? Ihan tämmöset seikat minusta vaatii vastauksen, ennen kuin voin nauttia tästä elokuavsta, koska sitten ymmärrän pääpahiksemme motiiveja paremmin miksi hän tekee niin kuin tekee. Koska näitä tietoja ei elokuva minulle anna, niin siksi Leijonakuningas kuuluu inhokkieni joukkoon. Yllättävää kyllä muistan pitäneeni enemmän Leijonakuningas 2 Jylhäkallion Ylpeys elokuvasta, joka sekin on Shakespiereä, mutta tarinana on romanttinen  Romeo ja Julia.

tiistai 7. toukokuuta 2019

Dc Extended Universe - Shazam!

Uusin DC:cn supersankaripläjäys on komedia ja sehän passaa meikäläiselle. Tummasävyiset superit ei nimittäin ole juttuni ja Shazam! on värikylläinen, hauska ja helposti lähestyttävä.  Se ei vaadi taustakatsomiseksi aikasempia DC:n elokuvia, mutta niille jotka ovat aiheisiin tutustuneet löytävät varmasti Shazamista! kyllä kivoja viittauksia.

Shazam! elokuvan virallinen mainosjuliste
Tarinamme alkaa harvinaisesti pahiksen esittelyllä. Pikku poika Thaddeus Sivana ei saa muuta kuin nälvimistä isältään ja veljeltään, ja synkällä automatkalla hän pääsee kummallisseen paikkaan velhon luo, joka etsii hiomatonta timanttia, epäitsekästä seuraajaa itselleen. Thaddeus ei ole sellainen. Aikuisena miehenä Thaddeus on edelleen katkera ja tutkii keinoja päästä takaisin velhon luo. Tukimukset tuottaa tulosta ja hän päätyykin velhon majaan. Hän saa siellä sisälleen seitsemän syntiä ja itse demoni on nyt syntynyt. Samoihin aikoihin nuori orpo Billy Batson etsii äitiään, jonka hän kadotti pari vuotiaana tivolissa. Billy varastelee, kerää huomiota, karkailee sijaiskodeistaan säännöllisesti ja etsii äitiänsä aktiivisesti. Poliisit sijoittivat hänet uuteen sijaiskotiin, mihin hän suhtautuu heti alkuunsa varauksellisesti. Huonekaveri Freddy Freeman on kiinnostunut supersankareista ja on aikamoinen nörtti jalkavammoineen. Billy pääsee yhtäkkiä velhon valtakuntaan ja saa supersankarin voimat. Ainakun hän sanoo Shazam! hän muuttuu kolmekympppiseeksi, hyvävartaloiseksi supersankariksi, jolla on edelleen 14-vuotiaan aivot. Siitä se huumori vasta alkaakin. Freddyn kanssa harjoitellaan supervoimia ja perheen muidenkin sisarusten kanssa lähennytään. Yksi uusi sijaisveli auttaa Billyä löytämällän hänen äitinsä. Leffan koskettavin kohtaus onkin kun Billy tapaa biologisen äitinsä, joka kertoo että antoi poikansa kadota tahallaan. Tämä syventää ja tiivistää elokuvan perheteemaa oikein hyvin, sillä elokuvan lopputuoksinnassa ovat mukana Billyn uudet sijaissisarukset ja ilman heitä hän ei oilisi voinut voittaa demoni Sivanaa. Elokuva päättyy onnellisesti yhteisen ruokapöydän ääreen.

Shazam! ei ole sotatarina kuin Wonderwoman, ei yhtäsynkkä kuin Bättis vastaan Teris, eikä yhtään musiikkivideomainen kuin Suiside Scuad, vaan Shazam! on suht lempeä ja perhekeskeinen kevyt komedia. Siinä on yksinkertaisia synkistelyä, mikä on aika kliseisiäkin. Syy-seuraussuhteet pahiksellemme ovat todella selkeät ja niihin paneudutaan heti elokuvan alussa kunnolla. Sivana pitää perhettä kirosanana ja päähenkilömme Billy Batson on alkuun samaa mieltä, mutta oppii leffan edetessä perheen tärkeyden. Näin 2010- luvun elokuvista olen huomannut sen, että perinteinen rakkausteema elokuvissa on jäänyt pitkälti perheteemojen ja perhekeskeisyyden alle. Hyvä ja tärkeä teema, ei siinä mitään, mutta vähän liian itsestäänselvä ja toistava. Elokuvan kohderyhmän huomioiden se tuskin koskettaa kaikkia. Toisena Shazamista! minulle jää käteen sen huumori, joka on lapsekasta ja naivia. Tanssia musiikin tahtiin, näin testataan supersankari voimia- videot, sekä kaupasta kaljan ja karkin ostelu sun muut kohtaukset Billyn ja Freddyn välillä, ovat hulvattomia. Heidän kesken tulee esiin myös viittaukset muihin DC:n supereihin. Kun Sivana jahtaa Shazamia kauppakeskuksen läpi, niin Shazam heitta Batma lelun Sivanaa päin. Joulupukkia kanssa vähän nälvitään sekä koulukiusaajia, jotka kiusaavat Freddyä nörttiydestä. Viimeisin superi viittaus on, kun sijaissisarukset istuvat koulun ruokalassa samassa pöydässä ja Shazam saa vieraakseen vielä erityistunnetun superin, eli Teräsmiehen.

Fredddy ja Shazam maistavat ensimmäisen kerran olutta
Ihmisille, jotka eivät ole supersankarileffoja nähnyt, niin Shazam! on helppo elokuva. Siksi pidinkin siitä niin paljon ja Shazam! pääsee supersankarileffojeni kärkipäähän. Shazam on hölmö tyyppi, mutta hän on todellakin epäitsekäs ja huumorin kautta ajattelee enemmän muiden etua. Näyttelijöstä nuori Freddy teki mieletöntä työtä ikäänsä nähden. Billy Batson  on alkuun vähän kankea, mutta kehittyy leffan matkan varrellla. Shazam on avan hulvaton, kun hän kuitenkin on mieleltään 14-vuotiaan tasolta. Sinänsä hankalaa, kun samaa henkilöä  näyttelee kaksi eri näyttelijää, sillä he eivät ihan saumatonta ja luontevaa vaihtoa saa tehtyä. Tohtori Sivana on ihan ok, mutta täysin persoonaton. Muut Shazamin sisarukset jäävät aivan statisteiksi, eikä heille anneta persoonaa tarpeeksi. Sääli, sillä pienimmästä tytöstä olisi ollut potentiaalia vaikka mihin. Pääasia kuitenkin on, että Shazam! on äärimmäisen viihdyttävä ja helppo supersankarielokuva, joka takuulla jättää katsojalle hyvän mielen.

maanantai 29. huhtikuuta 2019

Idoleitani: Hannele Lauri

Suurin osa kaikista idoleistani on elokuvista ja/tai televisiosta tulleet minulle tutuiksi. Yleensä nämä ovat olleet näyttelijöitä/ääninäyttelijöitä tai taustatekijöitä, joita aloin pikkuhiljaa tunnistamaan. Monet suosikkieni tärkeimmät roolit ovat jo takana päin, mutta onneksi heidän jälkensä elää vanhoissa julkaisuissa. Näillä "esittelyillä" pyrin hahmottamaan mitkä asiat ovat saaneet kyseisen tekijän itselleni merkityksellisiksi.

Esittelyvuorossa on nyt Betoni-Jussin voittanut, uskomaton voimanainen Hannele Lauri.

Hannele Lauri Jussi Gaalassa 2019
Ensikosketus: Minulla oli isäni kanssa tapana lapsena kattoa Speden sketsejä ja Uuno elokuvia. Hannele Lauri blondina, kipakkana ja yleensä ainoana naisena jäi kyllä terävästi mieleen. Yheksäkyt luvulla hänen blondi hiuspehkonsa on kyllä piirtynyt minun verkkokalvoilleni. Vähän myöhemmin, siinä 90-luvun puolivälissä Lauri teki vakuuttavat ääniroolit Diseyn Prinsessa Ruususen Pahattarena, sekä Cruella De Villinä 101 Dalmatialaisessa. Varsinkin näiden hahmojen uskomaton ja mahtipontinen nauru on elävästi jäänyt mieleeni. Katsoin paljon myös Ihmeidentekijöitä lapsena ja nyt aikuisena dvd:ltä, jossa Hannele Lauri toimii teräväkielisenä kardiologi Tiina Kourankana.

Ihmeidentekijät - Annan Sairaalassa osastosihteeri Sari raaste (Mari Vainio), Ylihoitaja Oona Hynninen (Satu Silvo) ja kardiologi Tiina Kouranka (Hannele Lauri)
Muistettavimmat työt: Ruususen Pahatar on ikimuistettava sillä kimeällä ja vähän käkättävällä naurullaan. Osaan itse matkia sitä oikein hyvin. Speden sketseissä tykkään Hannelesta erityisesti Pikkupoikien toivottomana äitinä, sekä Naisen logiikkaa naisena. Alistan jopa itseni, kun sanon, että voin helposti yhtyä osaan näihin naisten logiikkoihin, varsinkin kun ajoneuvoista keskustellaan. Nämä sketsit ovat oikeasti niin yksinkertaisia ja toimivia. Suomalaista verbaliikkaa parhaillaan. Kuumia Aaltoja sarjan kampaajana Jutta Kinnulana hän on myös vahvasti jäänyt mieleeni, vaikka sarjaa ei ole koskaan uusittu.

Disneyn Pahatar
Miksi juuri Hannele Lauri: Hannele on yksi niistä harvoista suomalaisista naisnäyttelijöistä, joka oikeasti uppoutuu rooliinsa ja tekee hahmosta itsensä näköisen. Hän ei näyttele pinnallisesti eikä kepeästi, vaan on hahmonsa koko kehollaan ja olemuksellaan. Hannelen roolityöt ovat vaihdelleet naistenhempukoista vittuileviin akkoihin, ja hän todellakin osaa heittäytyä ja esittää voimakkaita tunteita aidosti.
Kuumia Aaltoja  tv-sarja sai jatkoa kesäteatterin muodossa jotain 5-vuotta sitten. Sillon sain nähdä upean Hannele Laurin Viikinsaaren kesäteatterin lavalla.
Suosikkini: Luin Hannele Laurin elämänkerran Diiva, ja siinä hän kertoi yhdestä koettelemuksesta teatterikorkeakoulun pääsykokeissa. Siellä oli pitänyt esittää, että on hukkuavassa laivassa. Kakki mut huusivat ja pyysivät apua, mutta mitä Hannele teki. Hän huusi paniikissa hiusten ja meikin menevän pilalle! Siinä on Hannele Laurin ydin. Hän menee aina roolihahmoon oman itsensä kautta. Harvalla näyttelijällä on taito tehdä sitä.


Spede Shown Pikkupoikien Ritari Ässä lautanen sketsi on yksi ensimmäisiä näkemiäni sketsejä, sekä tietty yksi hauskimpia.

tiistai 16. huhtikuuta 2019

Disney Klassikot 34: Notre Damen Kellonsoittaja

Notre Damen Kellonsoittaja on minulla ollut videolla heti sen julkaisusta asti. Muistan kuinka elokuvaa markkinointiin isosti ja siitä oli mainoksia Barbie lehdessä, joka tuli meille tuohon aikaan. Saimmekin yhtenä jouluna sisareni kanssa Esmeralda nuken, joka meni sitten leikkien tiimellyksessä rikki. Tykkäsin silloin pienenä 6-vuoitaana katsoa Kellosoittajaa, vaikka aika paljon sen kauheista teemoista meni minulta silloin ohi. 10-vuoden ikäisenä aloin ymmärtämään elokuvan kauheimpia puolia ja olin aina niin vihainen siitä, ettei Quasi saanut Esmeradaa, että elokuva oli minulla bannassa jonkin aikaa. Kun 14-vuoitaana suuntasin ensimmäisen kerran Pariisiin ja halusin imeä kaiken Pariisiaiheisen itseeni, niin löysin elokuvan uudestaan. Se nousi yhdeksi tärkeimmistä elokuvista minulle juuri riutuvan rakkaustarinan ja myyttisen Pariisin takia, ja on pitänyt korkeaa sijaansa Disneylistallani siitä asti. Olen käynyt Pariisissa 4 kertaa ja jokaisella olen käynyt katselemassa Notre Damen katedraalia, kahdessti sen sisällä, kahdesti pelkästään ulkopuolella. Olin hyvin järkyttynyt kun luin toissailtana Notre Damen palosta. Suuri osa Ranskan kulttuurihistoriaa on nyt poissa.

Notre Damen katedraali huhtikuussa 2011
Pariisin Notre Dame Katedraalin luona on mustalaisnarri Clopin, joka kertoo meille upealla alkulaululla epilogin tarinaamme. Mustalaisporukka oli matkalla Pariisiin, kun heidän kimppuunsa hyökättiin. Nainen lähti juosten karkuun pidelleen sylissään nyyttiä. Tuomari Frollo halusi naisen nyytin itselleen, luullen sitä varastetuksi tavaraksi. Notre Damen portailla Frollo tuuppaa naisen, joka menehtyy portaista saamaasa osumaan. Frollo avaa nyytin ja siellä on hirviö, muotopuoli lapsi. Frollo on heittämässä poikaa jo kaivon, kun katedraalin Arkkidiakoni tulee saarnaamaan hänelle. Sinä veit lapsen äidiltä hengen, joten tuomosi on helvetti. Voit korjata syntisi pitämällä lapsen. Frollo antaa pojalle nimeksi Quasimodo ja päättää tämän kasvavan kaikilta muilta pimennossa, Notre Dmanen kellojen joukossa.
Notre Damen Kellonsoittajan alkuperäinen elokuvajuliste
 Parikymmentä vuotta on kulunut. Quasimodo on kasvanut hyväsydmmiseksi nuorukaiseksi, joka on tosin todella ujo. Hän ei ole elässään ollut muiden ihmisten kanssa tekemisissä kuin Frollon, joten katedraalin kolme gargoilia, Viktor, Hugo ja Lavrence ovat hänen mielikuvituksessaan tullut eläväksi. Heille Quasimodo purkaa yksinäisyyttänsä. Quasin suurin haave olisi päästä Houkkien juhlaan, joka on festivaali mikä pidetään aivan katedraalin edessä. Siellä hän saisi edes kerran maistaa aitoa, oikeaa Ranskalaista elämää. Frollo kieltä tiukasti Quasia menemästä juhliin, sillä hän on muotopuoli ja hirviö jota kukaan ei saa nähdä. Nämä ajatukset hän on manipuloinut Quasimodon päähän, eikä hyväsydäminen  kyttyräselkämme osaa vastustaa Frolloa. Frollo on valehdellut Quasille myös hänen menneisyydestä, niin että Quasimodo luulee Frollon hyvää hyvyyttään kasvattaneen hänet, ei omia syntejään paikatakseen. Quasimodo kuitenkin valmistautuu uhmaamaan isäntäänsä ja pättää mennä juhlimaan.

Pariisin kadut ovat vallanneet mustalaiset. Heidän maineensa ei ole hyvä, kaikki olettavat mustalaisten olevan kieroja varkaita. Siksi Frollo on kutsnut sotilas Pheabuksen hätiin tuhoamaan heitä. Vaikka Pheabus on lainkuulias, niin hän on myös oikeudentuntoinen. Houkkien juhlat alkavat ja Pheabus katsoo vierestä, kun pirskeet on koremmillaan. Juhlissa  Esmeralda tanssii viettelevästi ja ottaa lähikontaktia tuomariimme nöyryyttääkseen häntä. Frollo on raivosta kalpeana, mutta myöhemmin selviää, ettei tunteet ole puhdasta vihaa, vaan myös kiellettyä intohimoa. Pariisin rumin pärstä -kilpailuun Esmeralda nostaa Quasimodon mukaan ja kauhistuu, eihän naama olekkaan naamari. Hetken hämmästelyn jälkeen seremoniamestari Clopi kruunaa Quasimodon voittajaksi ja bileet jatkuu. Frollon yksi sotilas heittää Quasia tomaatlla ja kauhu voi alkaa. Vihannesten heitto yltyy ja Quasimoda nöyryytetään julmalla tavalla. Hän pyytää Frollon apua, mutta tunteeton tuomarimme ajattelee, että mitäs rikoit sääntöjä. Esmeralda ei kestä tätä näkyä ja hän päästää Quasin vapaaksi. Siitä Frollo raivostuu entisestään ja hänen pakomielteensä Esmeraldaan alkaa.

Quasimodo kaipaa vapautta
 Pienen kissa-hiiri leikin jälkeen Esmeralda pääsee karkuun Notre Dameen. Pheabus yllättää hänet ja vaikka alku meinaa mennä tappeluksi, niin he löytävät yhteisen sävelen. Kun Frollo saapuu sisään Esmeralda luulee Pheabuksen kusettaneen häntä, mutta Pheabus tekeekin toisin, eli väittää Frollolle Esmeraldan vaatineen turvapaikkaa, joten häntä ei voi viedä kirkosta pois ilman omaa tahtoa. Ahdistunut Esmeralda laulaa katedralin sisällä rukouksen, jonka Quasimodokin kuulee. Esmeralda seuraa Quasimodoa ja pääsee tämän valtakuntaan. Menee hetki, kun Quasimodo ja Esmeralda ystävystyvät. Quasin puolelta on myös heti rakkautta ilmassa. Ennen heidän eroamistaan Esmeralda antaa Quasimodolle kaulakorun, jossa on kartta mustalaisten piiloon Ihmeiden Aukioon. Quasimodo laulaa hetken onnen tunteestaan ja laulu vaihtuu Frollon synnintunustuksiin. Frollo on takan ääressä kädessään huivi, jota Esmeralda pyöritteli hänen ympärillään tanssiessaan. Eeppisessä kappaleessa Frollo tunnustaa himonsa Esmeraldaa kohtaan, joita hän voimakaasti paheksuu. Vaikkkei laulujen  sanoissa sitä näin ihan suoraan sanota, Frollo haluaisi raiskata Esmeraldan. Ettei hän päääsisi käyttämän tyttöä näihin syntisiin iloihinsa, hän mieluummin tapattaa hänet. Siksi koko Pariisi käännetään ylösalaisin, kun Esmeralda pitää saadda kiinni.

Frollo helvetin liekkien kynsissä
Frollo nappaa jokaisen mustalaisen talteen ja kun Pheabus ei suostu polttamaan myllärin perheen taloa, hän tekee sen itse. Pheabus varastaa Frollon hevosen ettei häntä vangita, mutta saa nuolen selkänsä ja tipahtaa Seine jokeen. Esmeralda käy hänet sieltä pelastamassa ja vie Pheabuksen piiloon Quasimodon luokse. Quasi on kerran aikaisemminkin törmännyt Pheabukseen, eikä pidä tyypistä. Hän suostuu avuksi ainoastaan Esmeraldan takia. Raastavaksi tilanteen teee se, että Quasimodo näkee Esmeraldan ja Pehabuksen suutelevan. Hänen sydämensä särkyy entisestään. Frollo on tulossa Quasimodon luokse syömään, joten Pheabus piilotetaan pöydän alle. Frollo aavistaa Quasimodon oudon käytöksen syyn ja kertoo menevänsä tuhoamaan kaikki mustalaiset heidän piilopaikkaansa aamun koitteessa. Toipunut Pheabus päättää lähteä varoittaaan Esmeraldaa, eikä ylpeä Quasimodo aluksi halua tulla mukaan. Hän ei ole Esmeraldan sakari ja isäntää pitäisi kunnioittaa. Hetken yksin oltuaan sydän kuitenkin sanoo toisin ja hän lähtee Pheabuksen mukaan, vaikkei tulekkaan tämän kanssa toimeen. Esmeraldalta saadun riipuksen avulla he löytävät Ihmeiden Aukion, jossa heille on hirttäjäiset tiedossa. Kakkihan tietävät, että Pheabus on Frollon vakooja ja Quasi kyttyräinen kätyri. Vasta Esmeraldan esille tulo päästää hyviksemme vapaiksi. Juuri kun mustaliset ovat saaneet varoituksen sanasen, Frollo tulee esiin sotilaiden kanssa.

Kaikki mustalaiset vangitaan ja torilla odottaa polttorovio. Esmeralda on tuomittu kuolemaan varkaudesta ja noituudesta. Frollo vielä kuiskaa hänelle, että tämä pääsee vapaaksi, jos tulee hänen omaksi. Esmeralda sylkäisee moiselle ehdotukselle ja niin rovio sytytetään. Quasimodo on kahlittuna katedraaliin ja vaikka hän alkuun on epätoivoinen, rakkautensa voimalla Esmeraldaa kohtaan hän rikkoo kahleet ja hyppää köyden avulla pelastamaan ainoan ystvänsä. Torilla alkaa joukkotappelu, kun sotilaat pyrkivät murtamaan katedraalin oven Frollo etunenässä ja Pheabus ja mustalaiset pääsevät vapaaksi estämään sen Pariisin kansalaisten avulla. Quasimodo vie Esmeraldan lepäämään ja valuttaa kirkosta kuparia Pariisin ylle. Koko kaupungin keskusta hukkuu tuliseen pätsiin. Quasimodo yrittää herättää Esmeraldaa, mutta tyttö ei liikahdakkaan. Surullinen Quasi itkee elämänäs rakkautta, kun Frollo tulee taakse. Hänen sanansa eivät lohduta ja varjon kautta Quasimodo näkee Frollon todellset aikeet. Tikari vaihtaa omistajaa ja Quasimodo vihdoin tajuaa millainen hänen isäntänsä on. Esmeralda herää kesken kaiken ja Quasimodo on helpottunut, kun taas Frollo raivoissaan. Quasi ottaa Esmeraldan syliinsa ja finaalitaistelu käydään kirkon koristeiden päällä. Quosimodo on tippumassa, Esmeraldalla on hänestä viimeinen ote. Frollo nostaa tikariansa jo viimeiseen iskuun, kun hän putoaa pätsiin. Quasimodon ote lipsuu Esmeraldasta, mutta sankarimme jää onneksi henkiin, kiitos Pheabuksen. Sota on voitettu ja aamun valjetessa Quasimodo uskalta uudelleen kellotornista ulos. Clopin vielä varmistelee lapsille tarinan opetuksen; kumpi on hirviö, kumpi on mies?
Esmeralda rukoilee kirkossa
Notre Damen Kellonsoittaja perustuu Viktor Hugon kirjaan Pariisin Notre Dame. Luin kyseisen kirjan lukiossa eräällä äikän kurssilla ja minulla oli teokseen suuret odotukset. Olin kirjaan aika pettynyt, koska se sisälsi aivan liikaa maisemakuvausta. Jopa niinkin liikaa, että juoni tuntui jäävän takaa-alalle. Kirjan loppu on todela julma, joten onneksi Disneyllä sitä on pehmennetty ja rutkasti. Siltikin kolmiodraama, jossa pääosaesittäjä jää ilman rakkautta, on todella uskaliasta Disneyltä, varsinkin kun elokuvaa markkinoitiin (ainakin suomessa) hyvin pitkälti lastenelokuvana. Minuahan lapsena ei kiinnostanut mikään Frollon himo Esmeradaa kohtaan, vaan se, ettei Esmeralda rakastukkaan Quasimodoon. Kun ihmetelään miksei Notre Damen Kellonsoittaja saanut saanlaisia katsojamääriä kuin vaikka Pocahontas, voisi todelakin syyttää markkinointia. Kaikkea mainostettiin Mullin Mallin laululla ja Gargoileilla, jotka ainakin minua katsojana ärsyttävät valtavasti. Leffan mainoksissakin oli vain iloisia kohtia ja vhs-kasetin kansi on oranssi ja lekkisä. Mainonnasta puuttui kokonaan se jylhyys, gotiikka ja ne tunteet, jota elokuva minulle katsojana herättää.
 
Elokuvassa on todella vahvasti katolilainen uskonto esillä, muttei onneksi missään vaiheessa ole tuputtamassa sitä katsojalle.  Notre Damen katedraali on aivan uskomattoman hienosti animoitu ja muutenkin pidän kovasti leffan animointityylistä. Quasimodon oma pikku kaupunki, jonka hän on raentanut pöydällensä, on sympaattinen ja jaksan joka kerta ihastella Notre Damen profiilia kaukaisimmissa kuvissa, sekä sieltä ihasteltavia maisemia. Alan Menken on musiikillisesti pistänyt parastaan ja elokuvan alkulaulu Aina soi näin Notre Dame on suomeksi aivan uskomaton. Siinä on niin vahva tunne ja mieletön tunnelma. Toiseksi suosikkikappaleekseni on noussut esmeraldan rukous Auta Oi Luoja, joka on Tiina Lymin laulamana mielettömän kaunis. Katsoin elokuvan viimeksi englanniksi, mutta kyseinen kappale saa jopa enemmän nyansseja suomeksi. Suomidubbia muutenkin pitää kehua, sillä tämä on ehdottomasti Pekka Lehtosaaren ohjausten parhautta. Veli-Matti Ranta saa Quasimodolle niin sopivan äärimmäisen epävarman äänen, joka sopii ujolle Quasille mielettömän hyvin. Ossi Ahlapuro Frollona myöskin on mieletön, siinä on paljon enemmän sitä himoa, mitä alkuperäisellä ääniraidalla. Tiina Lymin ääni on ihanan matala ja osaa olla vähän vahvempi, mitä Demi Moore. Siltikin siitä löytyy leikkisyyttä ja femiinisyyttä. Carl-Kristian Rundman on ihana Pheabuksena, joka on jo lapsesta asti ollut yksi Disneymiehiäni. Siinä todellakin on sotias minun makuuni, partoineen kaikkineen. Arkkidiakoni Fredi saa vielä kunniamaininnan, sillä hänen äänestään löytyy tarvittavaa herkyyttä. Notre Damen Kellonsoittajastakin on muuten tehty satukuunnelma ihan cd-levylle ja siinä kertojana on Arkkidiakoni. Kehutaan nyt vielä Antti Pääkköstä Clopinina, sillä Clopilla on todella monipuolisia hetkiä ja ääniä tässä elokuvassa.

Parrakas Pheabus
Quasimodon eristäminen kellotornin kuvaa hyvin historiaa, siinä mielessä, ettei ennen vammaisia ei haluttu perheeseen. Jos lapsi syntyi vammaisena, oli parempi mieluummin tapattaa lapsi, kuin kasvattaa se aikuiseksi. Quasimodo on hylkiö ja siksi löytää niin helposti yhteisen sävelen Esmeraldan kanssa. Esmeralda on myös ensimmäine ihminen, joka hyväksyy hänet sellasena kuin hän on, joten ei ihme, että Quasimodo rakastuu Esmeraldaan. Houkkien juhlassa tapahtuva nöyryytys on järkyttävä kiusaaminen, joka leviää lumipalloefektin tavoin. Se ei lakkaa ennen kuin Esmeralda, joka juuri sai arvoa ihanalla tanssllaan, uskalta sanoa pari valittua sanaa. Lapsena tämä kohaus elokuvassa aiheutti minulle isoimpia tunteita, sillä siihen pystyi jo pienenä samaistumaan, kun joskus on joutunut kiusatuksi.
   
Notre Damen Kellonsoittaja on Disneyn pelottavinta animaatiotuotantoa, pelottavampi kuin Hiidenpata. Hiidenpadassa ne pelot on animoitu kankaanlle, mutta Kellonsoittajassa niitä kaikka ei näytetä ja siksi ne ovat karmasevampia. Frollon tyrmissä annetaan ruoskaa selkään ja Frollo himoitsee ja haluaa Esmeraldaa, jota ijlettää koko ajatus. On hirttäjäiset, rovio sekä julkinen nöyryyttäminen, joka tapahtuu heti Quasimodon elämän ensimmäisten onnenkyynelten jälkeen. Quasimodo  kokee mielettömiä tunnekokemusksia ensimmäsitä kertaa elämässään: onnen, rakauden, pohjattoman surun, äärimmäisen vihan, häpeän ja mikä parasta, hyväksytyksi tulemisen. Ja koska Quasimodo on meidän päähekilömme saa katsoja samaistua kaikkiin näihin, mikä on valtava tunneskaala yhden elokuvan ajan koettavaksi. Leffan lopussa on hellyyttävää, kuinka Quasimodo lopulta hyväksyy Esmeraldan ja Pheabuksen rakkauden ja pääsee oman katkeruutensa yli. Vaikka Esmeralda ja Pheabus ovatkin ihania hahmoja, niin katsojana olen enemmän kiinnostnut juurikin Quasimodon tunnevaihteluista, sekä Frollon pimeästä puolesta. Varsinkin Frollossa tiivistyy se, että koska hän on tuomari, niin hänen täytyy elää kirkon oppien mukaan ja hyvittää kaikki pahat ajatukset hyvillä teoilla. Quasimodon äidin kuoleman hän luulee hyväksyttämänsä kasvattamalla Quasin, ja Esmeraldan himoitsemisen tappamalla koko tytön poissa tieltään. Koska Frollolla tuomarina on paljona arvoa ja valtaa, niin muut (varsinkaan Quasimodo), eivät kyseenalaista hänen tekojaan ja motiivejaan. Vasta kun Quasimodo näkee Frollon tikarin osoittavan hänen selkäänsä, tämä ymmärtää, että ainoa paha maalmassa on Frollon kaltaiset, toisia manipuoloivat ihmiset. Tämän kamalan luonteenpiirteen takia voin sanoa Frollon olevan kaikista pahin Disney pahis.

Notre Damen katedraali
 Notre Damen Kellonsoittaja on mieletön elokuva, jossa Pariisi pääsee oikeuksiinsa. Päähenkilöt ovat syvällsiä hahmoja ja Quasimodo saa katsojan helposti puolelleen. Ainoana miinnuksena pidän turhaan pöliseviä gargoileja, joiden tehtävä on selvästi tuoda lapsikatsojille jotain hassuttelua. Ne kuitenkin myös näyttävät jopa karulla avalla Quasimodon yksinäisyyden. En itse suosittelisi elokuvaa alle 12-vuotiaille, sillä tarinan teemat ovat sen verran laajoja, ettei nuoremmat niitä välttämättä pysty käsittelemään sitä tarvittavalla tavalla.    

sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Disney Klassikot 31: Aladdin

Disneyn Aladdin oli lapsena aivan suosikki elokuvani. En muista edes kuinka monta kertaa laitoin se videon pyörimään soittimessani. Vasta siinä vaiheessa kun ihastuin uudelleen Bambiin, Aladdin sai siirtyä pois Disneyklassikoiden ykköspallilta. Edelleen elokuva on minulle tärkeä ja huoman osaavani sen ulkoa lähes sanasta sanaan suomeksi. Leffan dubbaus onkin aivan parhatta, eikä ihme että suomidubbi voitti aikanaan kaikkein aikojen parhaan Aladdini dubbauksen palkinnon. Suurin kiitos tästä kuuluu upealle Lampun Hengellemme eli Vesa-Matti Loirille.

Aladdin elokuvan alkuperäinen mainosjuliste
Agrabah, tuo tuhannen ja yhden yön mystinen ja taianomainen lokaatio. Tarinamme alkaa synkästä yöstä, jossa synkkä mies Jafar synkkine suunnitelmineen avaa ihmeiden onkalon ja laittaa orjansa hakemaan hänelle lamppua. Orja vain ei ole hiomaton timantti ja Ihmeiden Onkalo jättää hänet sisäänsä. Heti alussa siis esitellään elokuvan pahis ja hänen hartain toiveensa, saada tuo mystinen lamppu. Seuraavaksi suutaamme Agrabahin torille, jossa katurotta ja tarinamme sankari, köyhä Aladdin on päivittäisellä lounaanhakureissulla. Hänet esitelään laulun kautta kuinka hän on fiksu ja ovela, mutta köyhä. Aladdin saa leivän varastettua, mutta kun hän näkee nälkäisiä orpolapsia hän antaa leivän niille. Aladdinin suurin haave olisi asua upeassa palatsissa. Siellä taasen elelee prinsessa Jasmine, joka on kyllästynyt olemaan prinsessa. Häntä ei kiinnosta olla prinsseille palkinto, eikä jaksa kontrollitua elämäänsä muurien sisällä. Jasminen äidistä ei kerrota mitään ja hänen isänsä Sulttaani on pyöreä höperö, jonka voi helposti kietaista pikkusormensa ympärille. Jasmine karkaa kotoa Agrabahin kylään, eikä oiken tajua katujen sääntöjä. Hän ottaa toripöydältä omenan ja antaa sen orpolapselle. Kun kauppias alkaa vaatimaan maksua niin Jasmine ihan kauhistuu, eihän hällä tietenkään ole rahaa mukana. Juuri silloin hän kohtaa Aladdinin, joka vie hänet karkuun palatsin vartioilta. Aladdinin luukussa Aladdin ja Jasmine vähän avautuvat toisilleen ja melkein ensisuukonkin vaihtavat. Vartijat valitettavasti löytävät sinnekkin ja vaikka Aladdin koittaa päästä karkuun, yritys epäonnistuu. Silloin Jasmine kiinnittää erityistä huomiota Aladdiniin tapaan sanoa: "Luotathan?". Aladdin pidätetään, vaikka Jasmine koittaa käyttää hyödyksi hänen prinsessa asemaansa. Tällöin Aladdinkin saa vasta tietää tytön olevan prinsessa.

Jasmine menee huutamaan Jafarille, joka päätti Aladdinin vangitsimisesta. Tämä on nimittäin nähnyt, että Aladdin on se hiomaton timantti, joka voi mennä Ihmeiden Onkaloon. Aladdinin ollessa tyrmässä Jafar papukaija-apulaisena Jagon kanssa huijaa Aladdini mukaansa aavikolle, missä Ali menee apina Abunsa kassa Ihmeiden Onkaloon sisään. He löytävät taikamaton ja lopulta lampunkin, mutta Onkalo sulkeutuu, kun Abu ei voi pitää näpäppejään irti rikkauksista. Luolassa Aladdin hieroo lamppua ja sieltähän saapuu uskomaton Lampun Henkemme, joka varastaa koko loppuelokuvan itselleen. Aladdin on nyt hänen uusi herransa ja saa esittä kolme toivomusta. Niitä ennen Henki ja hänen voimansa esitelään yhdesä Disneyn parhaimmista lauluista Ei Kaveria Parempaa. Ali ei siltikään vakuutu Hengen voimista, joten Henkipä näyttää mistä Henget on tehty ja saa Aladdinin ja Abun taikamaton avulla takaisin ihmisten ilmoille.

On näitä Ali Baban rosvoja, sekä tarinoita tuhannen yön. Mutta herra on sulla hihassa, taika tämä joka laudalta lyö.
Jafarin tavoitteita avataan enemän katsojalle. Hän haluaa sulttaaniksi ja on siksi kehittnyt uuden lain, että jos prinsessa ei nai prinssiä ennen 18-vuotis syntymäpäivä, niin prinsessan olisi naitava suurvisiiri, eli tässä tapauksesa Jafar. Sulttaanikaan ei innostu ajatuksesta, mutta Jafar hypnotisoi hänet käärmekepillään. Läheisellä keitaalla Agrabahista Aladdin nöyränä jätkänä kysyy mitä Henki itse toivoisi. Henki palajastaa Alille vapauden kaipuunsa ja Aladdin lupa viimeiseksi toiveekseen vapauttaa Hengen. Ensimmäistä toivetta mietitän tovi ja koska Henki ei saa ketään rakastumaan, niin Ali toivoo olevansa prinssi. Aladdinista tulee Prinssi Abuababwa ja Abusta hänen elefanttinsa. Isolla paraatlla mennään kosioretkelle, eikä Jasmine heti vakuutu. Vasta illalla, kun Aladdn pyytä häntä mattoajelulle ja Jasmine saa ensimmäisen kerran elämässään nähdä vähän maailmaan, hän ihastuu Aladdiniin ja tunnistaa hänen olevan sama poika, kuin silloin kylillä. Aladdin valehtelee pokkana olevansa prinssi ja hyväuskoinen Jasmine luottaa häneen. Hän on nyt vihdoin löytänyt sulhasensa. Aladdinistakin tuntuu, että kaikki on nyt hyvin, kunnes hänet kolkataan. Jafar haluaa katurotasta eroon ja hänet heitetään mereen. Onneksi Alin lakin sisältä Lampun Henki tulee ilmoille ja toiseksi toiveekseen Henki pelasta Aladdinin. Palatsissa Aladdin hajottaa Jafarin käärmeenlumooja sauvan ja Sulttaani pääsee eroon kirouksesta. Jafaria ei saada kiinni, velho kun on.
Sanomme hyvästit prinssi Abubuulle.
 Aladdinin ja Jasminen yhteenpäätymistä ollaan juhlistamassa, mutta Jafar tulee pilaamaan pippalot. Jago on saanut lampun haltuunsa, anatanut sen Jafarille ja niin Hengellä on uusi herra nyt. Aladdn lennätetään antarktikselle, mutta taikamaton ja älyn avulla hän pääsee takaisin palatsiin. Alkaa mieletön loppukahakka, jossa sulttaani on narrin puvussa, Jasmine hukkuu tiimalasin hiekkaan, taikamatto on lankakerä ja Jasminen Rajah tiikeri pelkkä pehmolelu.  Henki on taikonut Jafarin sulttaaniksi ja antanut tälle voimia. Aladdn koittaa kuitenki tapella häntä vastaan ja lopulta voittaakin älynsä kanssa. Kun Jafar tajua, että koska hänellä ei voi olla Hengen veroisia voimia,  tämä toivoo olevansa kaikki voiman henki. NIimpä Jafarista tulee vanki ja hän saa oman lamppunsa, minne vetää Jagonkin mukaan. Lampun Heki heittää Jafar Hengen takaisin Ihmeiden Onkalon suuntaan ja kaikki muuttuu jälleen hyväksi. Sulttaani muuttaa lakia, niin että Aladdin ja Jasmine saavat olla yhdessä ja Henkikin pääsee vapaaksi.

Saaks apinaa pussata? Yak, karvoja...
 En osaa sanoa onko se Aladdinin ja Jasminen rakkaustarina, vai Aladdinin ja Lampun Hengen ystävyys, vai mielettömät lokaatioit se syy miksi Aladdin on aina ollut niin uskomaton elokuva. Pidän mielettömästi piirrostyylistä, varsinkin Aladdin ja Jasmine ovat tismalleen sopivia toisilleen. Jafar on taas sopivasti karkatyyrimäinen ja koska hän on velho joka ei kahda keinoja, hän on oikeasti aika pelottava. Elokuvan eläinhahmot on aina ollut minusta vähn turhia. Aladdinin Abu ja Jasminen Rajah vain ovat sen kummempia merkityksiä ja on jotenki hassu poikkeus, että papukaija Jago puhuu. Itselleni hänen vitsinsä eivät ole kummoisia. Parasta huumoria antaa Jafarin vakavuus, sulttaanin pehmeys, sekä tietty itse Henki. Häneltä tulee juttua milettömällä tahdilla ja niin monenlaisella tyylillä. Henki osaa olla myös oikeissa kohdissa vakava ja surumielinen. Eniten nauran sitä, kun suomenkielisenä Henkenä Vesku vetää Tyyne- hahmoansa lentoemäntänä, kun ollaan Ihmeiden Onkalosta tultu ulos. Alkuperäinen Hengen ääni Robin Williams on ihan kiva, mutta varsinkin laulussa Ei Kaveria Parempaa hän ei saa ääneensä sitä syvyyttä ja mahtipontisuutta, mitä Loiri pystyy loihtimaan  Hengen roliin. Voisin jopa sanoa, että Veskun Henki dubbaus on parasta ääninäyttelyä mitä suomessa on ikinä tehty.

Aladdnin hahmot ovat mielenkiintoisia ja jokaisella on omat motiivinsa. Värimaailma on kivan yön sininen, mutta sille antaa kontrastia palatsin värikäs piha ja Agrabahin kellertävä värimaaila. Muodot ovat pyöreitä kakkialla ja se luo yhteläisyyden tunnetta. Elokuvan laulut ovat mitä parhaimpia, pidän varsinkin alkulaulusta Arabian yöt, joka luo mahtavasti mystisen tunnelman jo heti elokuvan alkuun. Askelta edellä laulussa näytetän heti elokuvan huumorillinen tyyli, sillä komediahan tämä on. Ei Kaveria Parempaa kappaleessa revitellää ihan kunnolla ja Henki jatkaa laulamista Prinssi Abua esitellessä. Vastavoimaisena balladina Se on kuin yö on kaunis tunnelmakuvaus ja näytetään herkästi Aladdinin ja Jasminen ihastuminen.

Aladdin ja Jasmine taikamattolennon jälkeen
Minun on vaikea sanoa tästä rakkaasta elokuvasa mitään pahaa, vaikka pieniä epäloogisuuksia siinä onkin. Lapsena ajattelin, että Henki täyttää Aladdinin ekan toiveen jo siinä, kun hän pääästää sen luolasta. Prinssksi muuttuminen olisi toinen, veden alta kolmas ja Hengen vapaus neljäs. Tämä jotekin vähän sekoittaa itseäni ja ihmettelen, miksei käsikirjoittajat laittaneet vaikka suoran neljä toivetta hengelle, ettei muillekin kuin minulle tullut väärinkäsityksiä. Ei myöskään kerrota mistä Jafar on saanut tiedon Lampun Hengestä ja että se sijaitsee Ihmeiden Onkalossa. Onko Jafar ollut kauankin sulttaanin apuri ja hallinnut paltsia? Tämmösiä kysymyksiä jäin pohtimaan. Miten muuten se alun Jafarin orja, hän jäi Ihmeiden Onkalon sisään. Miksei Aladdin tavannut häntä siellä? Nämä ovat nyt vain pilkunviilaajan pohdintoja, mutta Aladdinin elokuva on ihan täydellinen tälläisenaan. Kävin muuten katsomassa muutama kesä sitten Lontoossa Aladdinista tehdyn musikaalin Prince Edwardin teatterissa ja kokemus oli uskomaton. Uutta Aladdin live-actioniakin vähän jo odotan, sillä Lampun Henkenä on Will Smith.  

Aladdinin taikalamppu Prince Edwardin teatterissa

keskiviikko 3. huhtikuuta 2019

Baby Jane

En ole ikinä lukenut Sofi Oksasen kirjoja, mutta olen katsonut hänen krjaansa pohjautuvan Puhdistuksen. Se onkin niitä elokuvia joista vain yksi katsomiskerta riittää, niin synkissä vesissä käytiin. Uusi Baby Jane alkoi leffana vähän kiinnostamaan ja luin kyllä synopsiksen ennen elokuvan alkua. Toinen pääosan esittäjistä eli Maria Ylipää oli reilut 10 vuotta sitten Keisarikunnassa naispääosassa ja se elokuva vei kyllä silloin sydämeni. Luin ennen Baby Janen näkemistä sen arvostelun Episodista, jossa kuvailtiin että leffan henki on kuin 2000- luvun alun kotimaisissa. Tämä viittaus herättikin mielenkiintoni, sillä kun suomalainen elokuva lähti juuri tuolloin nousukiitoon, aika monia seksiaiheisia elokuvia olikin markkinoilla.

Baby Jane leffan mainosjuliste
Jonna muuttaa hesaan ja  yökerhossa vilkuilee hyvännäköstä maskuliinista Pikeä. Kotimatkalla joku ukko on käymässä Jonnaan kiinni, mutta Pike tulee väliin. Jonna ja Pike tutustuvat nopeasti ja heille kehittyy vähän kieroutunut suhde. Paljon vietetään Piken kotona pimeässä aikaa ja ulos mennään entistä harvemmin. Yhdessä kanssa tienataan rahaa puhelinseksillä ja käytettyjä pikkkareita myymällä. Kun hommia ei tehdä, niin joko tapellaan tai naidaan Piken fantasioiden mukaan. Jonna saa opskelupaikan, mutta jättää heti leikin kesken, kun tilille tipahtaa rassua ja hankkii omat lesbomaiset maiharit. Suhde on molemmista niin vakaalla, että ihan kosimaan ryhdytään ja suunnitellaan yhteistä tulevaisuutta. Sille asteelle se jääkin, sillä Piken paha olo kasvaa ja se heijastuu Jonnaan. Syvässä masennuksesssa Pike ei kestä enään aurigonvaloa, eikä lähikaupan itsestään aukeavia ovia. Piken naapurissa asuu tämän eksä Bossa, joka on ottanut tehtäväkseen huolehtia Pikestä. Bossa pesee pyykit ja käy kaupassa ja apteekissa Piken puolesta. Entistä enemmän Jonnan mustasukkaisuus Bossaa kohtaan kasvaa ja kun raja ylittyy Jonna luovuttaa. Hän alkaa elää täysin tavallista heteroelämää ja koittaa unohtaa tulisen rakkauden Pikeen. Kun Pike sitten pitkän tauon jälkeen soittaa, niin Jonna itsekkin näkee kuinka on valehdellut tätä uutta elämää itselleen. Piken masennus on vajonnut itsetuhon partalle ja hän pyytää Jonnata apua itsemurhassansa. Jonna laittaa lääkkeet esille, muttei voi jäädä katsomaa tapahtunutta. Hän ei ylläty, kun poliisi tulee oven taakse, mutta järkyttyy kun Pike onkin kuollut tukehdutamalla. Ainoastaan Jonna tietää, että vain Bossa on voinut olla asialla. Leffa päättyykin Bossan tunnustukseen Jonnalle.

Jonna ja Pike flirttailevat
Pysyin Baby Janen juonessa ihan hyvin kärryillä. Elokuvassa oli joitain kohtia, jotka tuntuivat vievän liian kauan, mutta toisaalta, niissä kaikissa vähän junnaavissa kohdissa syvenetttiin Piken vakavaa masennusta. Bossan rooli takapiruna tuli ehkä vähän myöhään katsojalle esille, sillä Jonnan mustasukkaisuus näkyi jo aiemmin. Pidän kuitenkin tästä Jonna ja Pike parista. Jonna on ujo ja tyttömäinen, Pike räväkkä ja maskuliininen. Roosa Söderholm on tosi nätti ja sopivan viaton ja nuori Jonnaksi, kun Maria Ylipää on taasen saanut itsestään mielettömän maskuliinisuuden esiin. En todellakaan tunnistaisi tätä Maria Ylipäätä siksi samaksi naiseksi, joka oli nuorena tyttönä Keisarikunnassa. Itse heterona sytyn enemmän maskuliineista kuin femiineistä naisista ja sen vaan sanon, että Ylipää on Pikenä aivan mielettömän hyvän näköinen. Häntä on elokuvassa todella mielenkiintoista katsoa. Myös se miten hän niin aidosti pystyy välittämään masennksen tunten katsojalle on aitoa. Muita rooleja leffasta en edes pahemmin muistakkaan. Lauri Tilkasen nimi taitaa olla mainosjulkassa, mutta niin turha ja ohut roolisuoritus oli häneltä Jonnan miehenä, että sen helposti unohtaa. Niko Saarelan tunnistin yhtenä Piki kavereista. Bossa oli hahmona kanssa todella ohut, ettei häntä huomioisi ellei olisi niinkin tärkeä hahmo Pikelle.

Pike vie Jonnan syviin fantasioihinsa
En pidä Baby Janea mitenkään vanhentuneena elokuvana, vaikka vanhan ajan puhelinseksiä harrastetaankin. Vaikka masennus on sairautena saanut nykymaailmassa ja mediassa trendisairauden maineen, niin henkilökohtaisesti kyllä tiedän kuinka vakavaksi se voi mennä. Sen tunteen ja mielentilan tutkimiseen tämä on oikein hyvä elokuva. En osaa sanoa oliko rakastelukohtauksia leffassa liikaa, mutta missään vaiheessa ne eivät aiheuttaneet minule katsojana myötähäpeää. Siinäkin mielessä seksiä ei kuvattu ihan sillä perinteisimmällä tavalla mitä suomifilmeissä on tapana, kun pariskuntana on kaksi naista ja tyylinä on sitomisleikit. Ymmärrän kyllä kuitenkin sen, että tämä rakastelukohtausten määrä voi tuoda sen 2000- luvun alun kotimaisten leffojen hengen mieleen, joissa pantiin joka välissä kuin puput. Levottomat, Kuutamolla ja Hymypoika ovat siinä mielessä tämän elokuvan hengenheimolaisia. Kuitenkin pidin tästä Baby Jane elokuvasta ja sen pääparin varsin kierosta, voimakkaasta intohomosta. Vaikka väreiltään leffa on tummanpuhuva ja aihe voi kuulostaa masentavalta, niin elokuva ei ole lainkaan niin sairas ja ahdistava kuin vaikka edella mainitsemani Hymypoika tai Oksasen toiseen kirjaan pohjutuva Puhdistus.

perjantai 29. maaliskuuta 2019

Disney klassikot 30: Kaunotar ja Hirviö

Ikäni puolesta olen Kaunottaren ja Hirviön ikäinen. Muistan katsoneeni sitä lapsena useinkin siskoni kanssa perhetutulta kopioidulta videolta, jonka alku on niin hämärä ja mustavalkoinen, ettei siitä meinannut saada selvää. Video oli tietty suomeksi ja siksi Matti Raninin ohjaama suomidubbi on iskostunut syvälle päähäni. Kävin katsomassa myös nyt 2010-luvulla tehdyn live actioinin Kaunottaresta ja Hirviöstä ja rehellisesti sanottuna, se on aikamoista roskaa tähän alkuperäiseen klassikkoon verrattuna.

Kaunottaren ja Hirviön alkuperäinen mainosjuliste
Alku esitetään mosaiikki teoksena. Ranskan maalla nuori ja itsekäs prinssi ei päästänyt talvi-iltana vanhaa eukkoa linnaansa ja niin linna lumottiin. Lumouksen voi purkaa ainoastaan jos prinssi oppii rakastamaan ja jos joku rakastaisi häntä, ennen kuin prinssi täyttä 21 vuotta. Hänen kellonaan toimii ruusu, joka pudottaa hitaaseen tahtiin terälehtiä. Lumouksessa prinssistä tulee ruma ja karmiva Hirviö ja linnan henkilökunnasta lumottuja esineitä. Linna ränsistyi ja unothui.

Lähellä olevassa kylässä asuu Belle niminen tyttö keksijäisänsä kanssa. Belle haaveilee muualle lähdöstä, uppoutuu kirjoihin, eikä tajua omaa vetovoimaansa. Kyläläiset pitävät häntä outona, kun ei kylän komein mies Gaston vedä häntä lainkaan puoleensa. Gaston taasen päättäväisesti haluaa naida hänet. Bellen isä Maurice on keksinyt halonhakkuukoneen ja lähtee viemään sitä messuille. Matka Filip hevosen kanssa on pelottava ja he eksyvätkin tieltä. Sudet säikyttävät hevosen, joka karkaa kotiin päin. Maurice kauhistuneena hakee turvaa synkästä linnasta. Hän kohtaa siellä Lumière kynttiläjalan ja epäileväisen Könni kellon. He päästävät Mauricen lämmittelemään takan ääreen, mutta herra Hirviö ei vieraasta perusta, vaan heittää hänet tyrmään. Kotona Belle löytää Filipin ja lähtee tämän ohjeistuksella etsimään isää. Hän päätyy linnaan ja löytää isänsä kipeänä vankityrmästä. Belle saa tehtyä Hirviön kanssa vaihtokaupat, hän tulee vangiksi isänsä sijasta. Maurice heitetään takaisin kylään, missä hän anelee muilta apua. Kaikki pitävät Mauricea ihan hulluna, ei mitään Hirviötä ole olemassakaan.

Belle niityllä
 Belle on aluksi suruissaan ja vihainen linnassa, mutta pikkuhiljaa tutustuu Lumiéreen, Könniin, Rouva Pannuun ja Kippoon. Uteliaisuuttaan Belle menee tutkimaan länsisiipeä, joka on Hirviön omaa yksityisaluetta. Hän säikyttää Bellen tiehensä, joka joutuu susien jahtaamaksi. Hirviö tulee pelastamaan tytön, vaikka haavoittuu samalla. Belle hoitaa Hirviön haavoja ja vähitellen hekin tutustuvat. Hirviö esittelee Bellelle hänen upean kirjaston, syödään yhdessä jouluateriaa ja ulkoillessaan Belle pystyy jo myöntämään omat tunteensa Hirviötä kohtaan. Romanttisena iltana molemmat ovat pukeutuneet parhaimpiinsa, syövät sievästi ja tanssivat Rouva Pannun laulaessa. Belle myöntää Hirviölle ikävänsä isää kohtaan ja taikapeilin avulla nähdään, että isä on lähtenyt sairaana ja väsyneenä etsimään Belleä. Hirviö päästää tytön vapaksi ja antaa taikapeilin hälle muistosi. Hän on vihdoin oppinut rakastamaan. Belle vaihtaa mekkonsa, löytää isänsä ja vie hänet kotiin parantumaan, kun Gaston kolkuttaa ovelle.  Gaston on tehnyt sopimuksen, että Maurice viedään hullujenhuoneelle ja jos Belle suostuu kosintaan, Maurice säästetään tältä nöyryytykseltä. Belle todistaa Gastonille taikapelin avulla, että Hirviö on oikeasti olemassa. Gaston ja koko muu kylä on ihan kauhuissaan, että tuolainen peto on vapaana. He lukitsevat Bellen ja Mauricen kellariin ja lähtevät linnaa hyökkäämään.

Gastonin kuuluisat rintakarvat
Linnan lumotut asukit huomaavat tunkeilijat ja lähtevät vastaiskuun omilla keinoillaan. Hirviö on jo luovuttanut, antaa tulla vain. Linnan aulassa tapellaan kuin viimeistä päivää ja aika heikossa asemassa hyökkääjät ovat, kun vaatekaappi muuttaa tyyppejä transuiksi, Rouva Pannu kaataa kuumaa tettä niskaan ja Hella tulittaa tulisijaansa täysillä. Gaston on etsimässä Hirviötä ja heidän kaksinkeskinen taistelu siirtyy linnan katolle. Hirivö ei yritä hyökätä, hän vain puolustautuu. Hän näkee Bellen huoneensa terassilla, joka pääsi kellarista vapaaksi karkuri Kipon ansiosta. Hirviön tullessa Bellen luo Gaston antaa hälle kuolettavan iskun. Samalla Gaston itse tippuu linnan katolta kuolemaan pääkallot silmissään. Hirviö menettää tajuntansa Bellen rakkauden tunnustuksen aikana ja samalla viimeinen terälehti ruusutakin tipahtaa. Sitten tapahtuu taikoja. Hirviö muuttuu osa osalta takaisin ihmiseksi, niin kuin myös lumotut esineet. Linnakin saa alkuperäiset värinsä takaisin ja sadekin lakkaa. Belle ja Hirviö ihmismuodossaan jäävät linnaan asumaan ja elokuva päättyy mosaaikkiteokseen heistä.

Kaunotar ja Hirviö on vanha Eurooppalainen kansansatu, jonka Disney on onnistuneesti muuttanut selkeämpään muotoon. Tässä on klassisen sadun elementit hyvin voimakkaasti läsnä, mutta ei tuputtaen tai lässyttävästi. Opetus on tietenkin se, ettei rakkaus katso ulkonäköä. Pidän tästä elokuvan tematiikasta ja tiedän, että Kaunottarella ja Hirviöllä on suuri joukko faneja, jotka ei löydä elokuvasta yhtään mitään negatiivista. Itseäni kuitenki häiritsee pitkin elokuvaa muutama ristiriitaisuus. Ensinnäkin prinssi Hirviömme ikä. Kun Be Our Guest laulun sanoissa mainitaan, että 10 vuotta ollaan oltu nyt vankina ja ruusu taas menettää terälehtensä kun Hirivö täyttää 21 vuotta, niin näin ollen tarina alkaisi siitä kun prinssi on 11 vuotias. Alun mosaiikkitaideteoksessa prinssi kyllä näyttää vanhemmalta, ehkä enemmin 16-17 vuotiaalta. Sen lisäksi ei kait kukaan voi olettaa, että 11 vuotiaalla olisi vielä sellaiset kyvyt ja tunnetaidot, että pystyisi rakastamaan ja saamaan vastarakkauta ihan tällä tasolla, mitä alun loitsun langettanut haltija odottaa. Tämä jäi minua kovasti vaivaamaan. Toinen seikka on se, että kuinka pitkä välimatka tästä linnasta on kylään, jossa Belle asuu. Kukaan kyläläisistä ei tiedä tätä linnaa ja Mauricella kestää pitkään löytää sinne, mutta lopussa Gaston ja kyläläiset lähtevät hyökkäämään suoraan sinne ja tietävät vielä reitinkin. Miten se on mahdollista? Vielä mietin sitä kauanko Belle on linnassa vankina? Bellen kylässä on loppukesä, Mauricen löydettyä Hirviön linna on syksy ja yhdessä vaiheessa Bellen oltua linnassa on talvi. Kun Belle lähtee linnasta lumi on jälleen sulanut. Onko hän siellä ollut koko vuoden ja isä koittanut sen saman ajan tulla pelastamaan Belleä? Tälläiset käsikirjoitukselliset seikat jäi nyt viime katselukerralla itseäni mietityttämään.

Kaunotar ja Hirviö tutustuvat kauniissa talvimaisemassa
Kaunotar ja Hirviö on kauniin värikäs elokuva. Mikään väri ei hallitse, eikä dominoi liikaa. Bellen sininen mekko valkoisella liinalla on yksinkertainen ja hänellä on kauniit suklaanruskeat hiukset. Hirviön ulkomuodosta tykkään kovin, eikä ihmekkään että hän voitti Aku Ankan Mr.Disney tittelin 90-luvulla nimen omaan tässä Hirviö muodossa, sillä ihmisenä tämä prinssi on todella mitättömän näköinen. Mauricen sarjakuvamaisesta tyylistä pidän kanssa kovasti. Gaston on hahmoista ulkomuodolta lempparini, vai tiedättekö te toista Disneyhahmoa, jolla on noin komeat rintakarvat. Animoidut huonekalut ovat todella hauskoja ja nyt vasta huomsin vähän kaksisuunatisen vitsin, tuon loppukahakan kohdalla. Joku tyyppi repii pöyhuiskun alapäästä sulkia. Jos tämä tyttö olisi ihmismuodossa, mitä tyyppi silloin vetelisi. Niimpä! Lumottu linna ja maalaiskylä ovat todella viehättäviä ja Bellen kodin lähellä on uskomattoman kaunis kukkula, missä kasvaa voikukkia. Tämä näky ja laulukohtaus on yksi elokuvan kauneimpia.

Belle on minulle vähän ristiriitainen hahmo. Hän on mukavan itsenäinen, jopa yksi ensimmäisistä Disneyn feministihahmoista ja tykkää lukemista. Hän tietää olevansa vähän outo, muttei välitä siitä. Hän kaipaa jotain omaa ja uutta jossain muualla. Tavallaan Belle on niin aito hahmo, johon on niin helppo samaistua, että se jopa ärsyttää minua. Hän on liiankin aito, niin että se tarvittava särmä ja kulmikkuus puutuu hänestä. Siksi Belle ei ole suosikkiprinsessani, niin kuin monilla muilla. Tykkään Bellen alkuperäisestä äänestä, sekä myös suomiversion Mervi Hitusesta. Hirviöstä on helppo pitää, sillä hän kasvaa leffan aikana niin selkeästi. Hän myös luo tahatonta huumoria kiukuttelemalla. Hirviön noustua kylvystä on komea näky, kun hänen turkkinsa kiharretaan. Englanniksi Hirviön ääni ei jäänyt mieleeni, mutta auta armias kun rakastan tätä Matti Olavi Raninin madallettua ääntä Hirviönä. Hänen lauluäänensä myös Mä Ihastuin kappaleessa on jotain niin komeaa. Mauricen suomiäänenä kuullaan itse suomidubin ohjaaja Matti Raninia ja hänen äänensä takia, tai sen vuoksi, Maurice pääsee samaan kastiin hahmona kuin Pinoccion Gepetto, vähän hössähtänyt isä. Gastonin ääntä voin kehua niin alkuperäisessä kuin suomiversiossa, sillä hän todellakin osaa laulaa komeasti ja itsevarmasti.

Trailerikamaa
Laulut elokuvassa ovat hyviä ja suurin osa niistä jää helposti mieleeni. Ne saavat vietyä hyvin juonta eteenpäin, mikä on musikaalielokuvissa laulujen tarkoitus. Tunnettu Vieraamme laulu on itselleni se kaikista turhin, enkä myöskään tykkää yhtään tästä lisätystä Human Again laulusta. Onneksi ostin itselleni sellaisen blu-ray version elokuvasta, jossa on mukana alkuperäinen elokuvateatteriversio ilman tätä laulua. Tyttö sekä hän on nätti slovari, Gaston  hyvä kapakka laulu, Belle hyvä esittelylaulu ja oma suosikkini on talvella laulettu Bellen ja Hirviön ajatusduetto Mä Ihastuin. Jotenkin heidän äänensä sointuvat nätisti samaan kipaleeseen ja kohtaus on mielestäni  todella tunnepitoinen. Ei ihmekkään, että talvi  on suosikki osioni Kaunottaresta ja Hirviöstä.