Lippukokoelma

Lippukokoelma

perjantai 30. tammikuuta 2015

Disney Klassikot 53: Big Hero 6

Elokuvalta minulla oli vähän ristiriitaisia odotuksia. Ihan alkuun odotin vain rämäpäistä toimintaseikkailua ja trailereiden perusteella vain vitsejä Baymaxin muodosta. Ennen katsomista kun olin lukenut muutamia arvosteluja, odotin myös jotain koskettavaa ja erinomaista suomiduppia. Kaksi viimeisintä odotusta toteutui kyllä täysin.

Big Hero 6 elokuvan mainosjuliste
Olin hämmentynyt, kun tämä ei ollutkaan semmonen samanlainen supersankarien riehumisjuttu, kuin Viisi Legendaa, mikä on todella hyvä juttu.  Elokuvan alku, kun Hiro oli robotti kilpailussa, oli minusta hauska ja mieleenjäävä. Hiron esittelyn jälkeen esitellään hänen veljensä Tadashi, joka nousi heti suosikkihahmokseni. Veljesten suhdetta kuvattiin tässä erinomaiseksi ja veljen kuoltua näytettiin realistisesti miten se Hiroon vaikutti. Tadashin kuolema ja hautajaiset saivatkin ensimmäiset kyyneleeni valumaan. Missään vaiheessa ei mielestäni sanottu, miksi Hiron ja Tadashin vanhemmat ovat poissa, mutta tämänkin takia heidän veljessuhteensa tuntui todella läheiseltä. Cass - täti  huolehti hyvin pojista, mutta tuntuu että veljekset olivat vähän pidättyväisen oloisia tätinsä nähden. En ihan ymmärtänyt, miksi tädiltä piti salata Baymaxin mukana olo. 

Hiro oli uskottava teini-ikäinen. Hänen ikäänsä ei muistaakseni missään vaiheessa sanottu muuta kuin, että tämä valmistui lukiosta 13 vuotiaana. Veikkaisin Hiron iäksi jonkun 14-15 vuotiaan ja siinä mielessä tämän ymmärtämättömyys aluksi siitä, ettei pahaa pidä aina tuhota, oli realistista. Hiron ja hänen veljensä nörttiys oli mielestäni todella hyvin ja realistisesti kuvattu. Kaikki kohtaukset, jossa oli tälläistä nörttihöpötystä olivat kivoja. Ihmettelen sitä, kuinka helposti Tadashin ystävät noin vain ottivat Hiron niin läheisiksi kavereikseen, vaikkeivat he edes tunteneet kunnolla toisiaan. Hiron ystävyys Baymaxiin syntyi ja kasvoi taas tosi uskottavasti. Baymaxilta Hiro oppi paljon itseltään ja tämän näyttämiltä videoilta, myös veljestään. Kun Baymax näyttää Hirolle videoita, joisssa on Tadashi valmistelee Baymaxia, oli toinen itkukohtaukseni. Viimeiset kyyneleet vierahti silmille teleportaalissa Baymaxin uhrauksesta. Pidin  vähän kuivana sitä, että elokuvan pahiksen Robert Callaghanin motiivi tuhota Alistair Krei, oli kosto tämän tyttären kadottamisesta portaaliin.

Baymax monessa vaarallisessa ja toiminnallisessa kohtauksessa veti henkilökohtaisenhoitajansa neuvot esille. Niistä tuli hauskaa huumoria, mutta minua hieman häiritsi, kun tästä tuli ihan mieleen Röllin Sydän elokuvan kohtaus, jossa Rölli saa sydämen sisäänsä ja hän myös neuvoo muita röllejä yhtä hassusti vaarallisissa tilanteissa. Mikko Koukin Baymaxin äänensävy oli tässä ihan samanlainen, kuin Allu Tuppuraisen Röllillä silloin.

Elokuva sijoittuu San Fransokoyoon ja siitä huomaa piirteitä mitä San Franciscosta löytyy, kuten kaupungin monet jyrkät ylämäet. Kun Hiro on saanut Baymaxille ja itselleen rakennettua supersankarivaatteet ja he lentävät kaupungin yli, 3D toimi parhaiten. Kohtaus tuntui kuitenkin kestävän todella kauan. Vähä tuli sellainen olo, että animaattorit ovat ihan tahalteen halunneet venyttää sitä, että osataan vaan näyttää kuinka hienoa jälkeä tähän osataan tehdä.

Hiron keskittyessä suunittelemiseen, muut nörtit lepäilee Baymaxilla
Ääninäyttelystä minulla oli kovat odotukset, kun olen siitä niin paljon kuullut. En pettynyt laisinkaan, suomidubbi oli hyvä ja eheä. Muutamat nimet etukäteen epäilyttivät että toimiiko, kuten Minttu Mustakallio ja Joonas Saartamo. Minttu veti tässä paljon paremmin, kuin näytellyissä elokuvissa ja Joonas Saartamoa en tunnistanut, kuin ihan vasta lopussa kun Fred oli kartanossaan juttelemassa isälleen. Oli hienoa nähdä, että lopputeksteihin on laitettu suomenkiliset ääninättelijät erikseen hyvin esille. Tämä toivottavasti nostaa dubbauksen arvostamista.

Onneksi tässä elokuvassa ei ollut lauluja, kun Frozen taas sisälti niitä ihan liikaa. Taustamusiikki oli hyvää, mutten pitänyt nykymusiikin käytöstä. Minusta tuntuu, että kun käytetään nyky rock/pop musiikkia niin se ei oikein hyvin kestä aikaa. Tässä kun Hiro suunnitteli jotain ja hän terotteli kynäänsä soi vähän liiankin selvästi Eye Of The Tiger. Animaation taso on taas kasvanut huikeasti ja vihdoinkin naishahmoille on osattu tehdä hiukset, jotka eivät ole pelkkiä klönttejä. Hahmojen kasvot olivat ilmeikkäät ja persoonallisemmat verrattuna Tanglediin ja Frozeniin. Senkin takia tykkäsin tästä erityisen paljon.

Pitää vielä mainita alkufilmistä Feast. Vaikka sen animaatio oli köykäisemmän oloista, tykkäsin siitä valtavasti. Pikku hauvan kautta näytettiin pariskunnan rakaustarina, oli kyllä jotain mitä en ole ennen nähnyt. Aivan ihana. 

maanantai 26. tammikuuta 2015

Disney Klassikot 1: Lumikki ja Seitsemän Kääpiötä

Lumikki on minulla ollut jo lapsesta alkaen ja se ei ole oikein koskaan kuulunut suosikkeihini. En halua vähätellä sen merkittävyyttä Disneyn, animaation tai elokuvahistorian yhtenä tärkeimpänä elokuvana. Mietin tässä pitkään, että mikä siihen on syynä, kun en vaan pidä tästä ja se varmaan johtuu siitä, että lapsena en saanut tähän minkään sortin tunnesidettä.

Tämmöinen kansi oli ensimmäisessä Lumikki videossani
Lumikki on aina ollut  minulla videolla Lehtosaaren ohjaamalla dubilla, enkä ole saanut koskaan mahdollisuuttakaan nähdä sitä englanniksi. Luulen nimittäin, että silloin voisin pitää elokuvasta enemmän. Lumikki nimittäin nousi minulla elokuvana ihan uusiin sfääreihin, kun sain sen katsoa  helmikuussa 2014 Helsingin elokuvateatteri Orionissa Matti Raninin ohjaamalla dubilla. Sillä katsomiskerralla huomasin, että kuinka vahvasti elokvan dubbaus on vaikuttanut pitämiseeni koko elokuvasta. Tässä Lehtosaaren dubissa en ole koskaan pitänyt prinssistä ja suorastaan vihaan Lumikin korkeaa lauluääntä, kun meinaa saada siitä millään selvää. Myös ihmeellsiet käänännös"virheet " (kuten "mustikkapiirakka", jossa mustikat ovat vihreitä, Raninilla taas "Karviaspiirakka") Lehtosaaren ohjaamassa noita Seela Sella ja kuningatar Terhi Panula vetää minusta hienosti (vaikka jo lapsena ihmettelin sitä painostusta lauseessa "Sian-ko sydän") Ranini dubissa taas Kyllikki Forssel vetää todella hienosti ja persoonallisesti, niin kuiningattaren, kuin noidankin roolit.  Kääpiöt ovat mielestäni molemmissa dubeissa kivoja, varsinkin Ranin Viisaana toimii lositavasti molemmissa, vaikka tässä Lehtosaaren versiossa onkin vain varjo verrattuna aikasempaan rooliinsa.

Olen aina pitänyt Lumikin tarinaa vähän tylsänä, enkä lapsena siitä innostunut, varmaankin juuri  sen takia, etten saanut siitä silloin huumoria irti. Näin  aikuisempana hellyn söpöille eläimille, jotka siivoavat ja hymyilen kääpiöille, jotka tappelevat yhdestä tyynystä. Elokuvan paras ja hauskin kohtaus on Hupsuttelulaulu, kun Jörö soittaa pianoa (vai mikä urku se nyt onkaan) pakaroillaan. Se on niin hölmön näköistä, kun hänen pakaransa nousee ylösalas vuorotellen. Harmiksen metsästäjää kuvataan tässä liian vähän, minun makuuni hän on paljon komeampi, kuin prinssi.

Menossa Blanche-Neige et les Sept Nains (eli Snow White's scary adventures) ajeluun Pariisin Disneylandissa




Lumikin ja prinssin hahmot ovat minusta vähän persoonattomia ja siksi kääpiöt ovatkin parasta elokuvassa. Edes äitipuoli/noita ei tee minuun vaikutusta erikoisemmin, vaikka tämä onkin kiehtova hahmo.  En ole koskaan pitänyt häntä  kuitenkaan tarpeeksi pahana tai pelottavana. Itseasiassa en ole koskaan ymmärtänyt elokuvan pelottavuutta, mikä varmasti vaikuttaa siihen. että pidän elokuvaa tylsänä. Vasta kun pääsin keväällä 2014 käymään Pariisin Disneylandissa ja ajoin Lumikki Darkkiksella, ymmärsin mikä noidassa ja metsässä jonne Lumikki juoksee, on tarkoitus olla pelottavaa. Siinä ajelussa pystyin samaistumaan siihen kauhuuun, minkä olisin aina elokuvan katsoessani halunnut kokea. Väreiltään Lumikkissa on liian maanläheiset makuuni, eikä musiikki  valitettavasti painu mieleeni.

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Kaappari

Kaverini mainosti facebookissa kattoneensa tämän perjantaina telkkarista, joten siitä teki mieli kattoa tämä elokuva pitkästä aikaa. Viime kerrasta taitaa olla noin vuosi ja sitä ennen olen katsonut tämän juuri, kun dvd oli julkaistu. Leffateatterissakin kävin tämän katsomassa ja hassu sattumus on se, että minä ja nykyinen avomieheni (jota en ollut vielä tavannut tuolloin) ollaan käyty katsomassa tämä peräkkäisinä päivinä, samassa teatterissa.

Elokuvan mainosjuliste
Olen aikaisemminkin pitänyt Aleksi Mäkelän ohjauksista ja kun elokuvaa mainostettiin Kari Hietalahden ensimmäisenä draamaroolina, niin kiinostus oli kova. Varsinaisia odotuksia elokuvalle ei ollut, joten pettymyksiäkään ei kummemmin tullut vastaan. Näyttelijä roolisuoritukset ovat mielestäni hyvät. Kari Hietalahden Aarno Lamminparras on Mäkeläisintä mitä tässä elokuvassa on. Yleensä Mäkelän elokuvissa on sellasta veijarimaista äijähuumoria ja koen sen tässä elokuvassa kiteytyvän Lamminpartaan hahmoon. Kari Hietalahti onnistuu tässä hyvin tekemään vakavassa hahmossaan hauskuutta. Muuten erityisesti pidän Jussi Vatasen näyttelemästä lentoperämies Kalle Snockista. Kun Aarno Lamminparras pakottaa Snockin roikkumaan lentävästä koneesta ja  tiputtamaan rahalaatikon, hänen päästyään takaisin koneeseen Vatasen näyttelijätyö on todella hyvin tehtyä. Ihailen hänen vahvaa ja tarkkaa hengitystekniikkaansa tässä. Aake Kallialta odotin kokeneena komedianäyttelijänä, jopa ehkä vähän enemmän kuin sen, mitä hän kameran edessä antoi. Koneen matkustajat ja kaikki muutkin sivuroolit ovat tyyliin sopivia, mikään ei vie liikaa huomiota päähenkilöltä, eikä junnauta tarinaa paikallaan. Oli mukava nähdä pikkurooleissa suosikkinäyttelijöitäni mm. Toni Walhlström ja Pekka Valkeejärvi.

 Tykkään elokuvan hidastempoisesta ja painostavasta rytmistä. Aarno Lamminparran ahdistus ja itsetuhoisuus on vähän liian liioittelua ja muutenkin tuntuu vähän oudolta että, pelkällä pienellä pistoolilla, mikä Lamminparras varastaa ystävältään mukaansa, saa moisen hässäkän lentokoneessa. Tietenkin pienikin pyssy on uhkaava, mutta tuntuu että Lamminparrasta kohdellaan tässä enemmänkin jonain hengenvaarallisena pommin kantajana, kuin itsetuhoa suunnittelevana sekopäänä. Tavallaan Kaappari on sellainen läsnäoleva uhka, tikittävä aikapommi, jonka odotetaan räjähtävän kokoajan, mutta joka ei lopulta räjähdäkkään. Koko elokuvan juoni ja teema kertoo tästä odotuksesta; räjähtäääkö Kaapparipommi vai ei ja miksi? Elokuvahan perustuu tositapahtumiin, Suomen ensimmäiseen lentokonekaappaukseen ja elokuvassa hyvin näytetään se ahdistus ja
hätääntyneisyys, että mitä sellaisessa tilanteessa tulisi (ja osittain myös ei tulisi) toimia.
 
Lentokapteeni Taneli Rajapaltio (Aake Kalliala) ja lentoperämies Kalle Snock (Jussi Vatanen)
Kun elokuva sijoittuu 70-luvulle, on mukavaa nähdä tässä ajankuvaa. Tyttö lukee lentokoneessa vanhaa suosikkia, yksi matkustajista on euroviisuedustaja, bussin kyljessä lukee vanha Karhun Liikenne, lentokoneen perämies on käynyt seurahuoneen naistentansseista ja lentokoneessa saa polttaa tupakkaa. Puvustus ja lavastus korostavat tätä 70-luvun tunnelmaa ja sen ajan uskottavuutta.

Aninoa häiritsevä tekijä elokuvassa oli tämän loppu. En ymmärrä miksi tähän on laitettu tämmöinen Lamminpartaan "uniloppu" jossa hän hengailee jollain rannalla lentäjien, asianajajan ja vaimonsa kanssa. Tämä on ainoa muusta elokuvasta irrallinen kohtaus, mikä ei liity koko aikaisempaan elokuvaan millään tavalla.

lauantai 24. tammikuuta 2015

Viikossa Aikuiseksi

Johanna Vuoksenmaan uusin Viikossa Aikuiseksi jatkaa 21 Tapaa Pilata Avioliitto leffan teemaa aikuisten kimurantista rakkauselämästä. Itse elokuvalla ei ollut muita odotuksia, kuin tunnettuja ei-suoskkinäyttelijöitäni (yhtä lukuunottamatta) ja tuttu ohjaaja, jonka aikaisemmista tekeleistä olen pitänyt. Nousukausi on avautunut myöhemmällä iällä ihan viihdyttäväksi komediaksi ja Onni Von Sopanen upeaksi elokuvaksi loistavilla lapsinäyttelijöillä. 21 Tapaa Pilata Avioliitto sai pienilläkin kohtauksilla kyynelehtimään. Mikään Vuoksenmaan elokuva ei ole koskaan saanut minua sen erikoisemmin nauramaan, mitä luulisi hyvän komedian teettävän, mutta kaikissa on ollut onnellinen tarina ja niistä on aina tullut hyvälle tuulelle. Sitä odotin tältäkin, vaikka iltalööppien kommentit elokuvasta olikin negatiivisia.
Elokuvan mainosjuliste
Tykkäsin elokuvasta ihan aidosti. Muutamat kohdat nauratti ääneen, mutta enemmän tästä jäi sellainen onnellinen ja leppoisa fiilis. Pääosaroolisuorituksista eli leirillä olevista henkilöistä suurin osa oli vähän kuivia ja pintapuolisa (Minttu Mustakallion Saara, Taneli Mäkelän Jouko, Jarkko Niemen Petri). Tavallaan sopi rooleihin, tavallaan niihin olisin kaivannut lisää syvyyttä. Iina Kuustosen lestadiolainen Kaisa-Leena ja Essi Helenin luoma hippityyppi Emma olivat jopa vähän ennalta-arvattavavia. Rokkarijäbä Ville, naiseksi pukeutunut Rane, hissukka Alli ja Minna Koskelan keittiöemäntä Mervi olivat parasta antia. Varsinkin Allin ja Mervin ystävystyminen oli minusta elokuvassa ihaninta. Siinä päästiin jo vähän pintaa syvemmälle, toisin kuin muiden hahmojen kuvaamisessa.

Jo kuukausia ennen elokuvaa hypetettiin alastonkohtauksilla ja sillä kuinka perusteltuja ne on elokuvaa tehtäessä. Kun tässä elokuvassa oltiin sekasaunassa, niin en katsojana tuntenut kiusaantunutta oloa alastomien kroppien näkymistä valkokankaalla. Hyvin monessa elokuvassa siitä tulee vaivaantunut olo, muttä mielestäni tässä se ei korostunut mitenkään liikaa, joten se sopi hyvin elokuvaan.
Syöpää sairastava Alli (Anna-Leena Sipilä) ja keittiöemäntä Mervi (Minna Koskela)
Elokuvan lopussa tuntui kyllä, että aika harva tässä viikossa kasvoi kunnolla aikuiseksi. Kasvun kyllä huomasi kaikilla hahmoilla, mutta hyvin pienenä. Itseasiassa ainoat joiden kasvu oli huikea, oli syöpää sairastava Alli ja emäntä Mervi, joka aluksi oli hyvin tyly kaikille ja lopulta oppi luottamaan muihinkin kuin itseensä.

Hyvän mielen kesäelokuva, odotan viimeistä trilogian osaa innolla.  

perjantai 23. tammikuuta 2015

Elokuvafriikki

Tervetuloa kaikki lukijat. Olen tykännyt kirjoittaa elokuva-arvosteluja/kommentteja/mielipiteitä/pohdintoja jo vaikka kuinka kauan ja nyt ajattelin pistää pystyyn oman blogin tälle. Pääpainona tulee olemaan suomalaiset elokuvat, sekä Disneyn elokuvat. Muistakin randomeista elokuvista ja joistain tv-sarjoisat varmasti tulee juttua, henkilökohtaisia kokemuksia, kertomuksia ja mielipiteitä.

Tampereen Plevnassa katsomassa Dark Shadowsia
Näin alkuun minun elokuvahistoriastani pähkinänkuoressa:

Ensimmäinen näkemämi elokuva on varmasti ollut joku Disneyn piiretty kultaisella 90-luvun alkupuolella. Olen ollut taaperoiässä, kun siskoni on katsonut Pientä Merenneitoa, Tuhkimoa ja Kaunotarta ja Hirviötä. Muumipeikko ja Pyrstötähti, Pekka Töpöhäntä ja Uppo-Nalle on Disneyn tuotannon ohella ensimmäisiä näkemiäni elokuvia. Tv-sarjoista mm. Muumilaakson Tarinoita, Alfred J.Kwak, Matka maailman ympäri 80 päivässä, Barbapapa, Tenavat ja Pokémon ovat olleet merkittävä osa elämääni. Lapsuuden ja teini-iän rajamailla, samaan aikaan kun näyttelemisharastukseni alkoi, löysin kotimaisten elokuvien innostuksen Rölli ja Metsänhengestä, Pahoista Pojista ja Helmistä ja sioista. Kyseisten elokuvien nähtyäni olin ihan myyty ja nykyäänkin kotimainen elokuva saa minut paljon helpommin menemään elokuvateatteriin, kuin jenkkileffat.

Kaikki alkoi tästä. Tervetuloa kerämään elokuvalippuja kanssani.

Pieni osa elokuvalipuistani

Merkittäviä elokuvateatterimuistoja:

Disneyn Tarzan  1999 - Ensimmäinen elokuva josta olen ihan varma, että olen nähnyt elokuvateattereissa. Olen saattanut lapsena käydä katsomassa Pocahontasin ja/tai Leijonakuninkaan, mutta siitä ei ole todisteita. Tarzan kolahti 8 vuotiaana ihan täysillä ja muistan kuinka oli jännää mennä ilman äitiä Ouluun leffaan
Rölli ja Metsänhenki 2002 - Ensimmäinen elokuvalippu mikä on tallessa. Käyty perheen kanssa yhdessä katsomassa. Muistan, kun Rölliheimon johtaja muuttui kalkkunaksi, pienet lapset takanmme itki ja siskoni vain nauroi sille.
Harry Potter ja Salaisuuksien kammio 2002 - Ensimmäinen kahteen kertaan elokuvateattereissa nähty elokuva
Harry Potter ja Azkabanin vanki 2004 - Ensimmäinen ja ainoa kolmeen kertaan elokuvateattereissa nähty elokuva
Keisarikunta ja Tyttö sinä olet tähti 2005 - Suomalaisista elokuvista nuoruuteni tärkeimmät
V2 - jäätynyt enkeli 2007 - Teini-ikäni pelastaja
Disneyn Bambi (vanhalla dubilla) 2009 - Uusi rakastumiseni Disneyn tuotantoon

Miss Farkku-Suomi 2012 - Tampereelle lopullisesti muutettuani, tämä on kotiseutu elokuva
Leijonasydän 2013 - Ensimmäinen elokuva jonka kävin katsomassa avomieheni kanssa
Lumikki ja Seitsemän Kääpiötä ja Tuhkimo 2014 - Erikoisnäytökset Helsingin Orionissa, mukana Disneyn Taikalinna- foorumilaisia
Vares Sheriffi 2015 - Ensimmäinen ilmaiseksi näkemäni elokuva leffateatterissa 

Tähän mennessä elokuvateatterilippuja (joita on siis kerätty Rölli ja Metsänhengestä alkaen) on 166 kappaletta. 67 on ulkomaisia elokuvia, 30 animaatioita ja 69 suomalaisa.