Mielen Sopukoissa

Olin odottanut Mielen sopukoissa elokuvaa jo aika kauan, vaikken ole seurannut sen tekemistä tai trailereita erikoisemmin. Ekat trailerit sai kuitenkin odottamaan jotain todella eeppistä elokuvaa, seikkailua maailman mystisimpään paikkaan eli aivoihin. Traileri jotenkin antoi odottaa jotain ihan odottamatonta, joten siksi pieni mieleni jopa hitusen pettyi näihin trailerien antamiin odotuksiin.

Pääosassa elokuvaa toimiva Ilo tunne on ulkoiselta olemukseltaan varsin piristävä Sinisessä tukassaan. Kaikki nämä tunteet olivat kivoja väriläiskiä, vaikka Inho tuntuu jäävän kaikista eniten takaa-alalle. Riley ei selvästikkään ole tarpeeksi inhottava. Oisin lopussa odottanut hänen karkaamisideansa takia inholta enemmän ruutuaikaa (vaikka sikäli se ei haittaa, sillä en hänen suomiäänestään Pamela Tolasta pidä enää lainkaan).  Ilo saa hahmona pidettyä hyvin tunnemaailman paketin kasassa, mutta tuntui ikävältä, kun hän koitti kokoajan määräillä muita tunteita ja vähättelevän Surun tärkeyttä. Suru muuttuikin elokuvan aikana suosikkitunteekseni ja hän mielestäni sai sen elokuvan tärkeimmän roolin. Pidänkin elokuvan yhtenä tärkeimmistä opetuksista sitä, mihin kaikkeen surua tarvitaan elämässä ja kuinka suru ei ole lainkaan paha asia.

Inside Out - elokuvan suomijuliste

Pixarilta on tullut nähtyä paljon huumoria elokuvissaan ja tässä sitä eniten antoi nuo kurkistukset muiden hahmojen tunteisiin. Äidin mielessä pyöri vain uima-allaspoika, isällä jalkapallo, opettajalla lähimmät lomat ja pellellä kuinka huonosti teakista valmistuttuaan saanut töitä. Viimesimmästä meikä sai kyllä parhaimat naurut. Rileyn päässä eri tunteet olivat muodoiltaan eri näköisiä, mutta muistaakseni isän päässä kaikki tunteet oli kiukun näköisiä, mutta erivärisiä. Tästä jäinkin sitten pohtimaan että onko isä sitten normaalia iukkuisempi kuin muut. Äidin päässä taas hahmot ovat pyöreitä, lämminhenkisiä ja silmälasipäisiä. Onkohan niin että jokaisen hahmon tunteet muodostuu jonkun ydintunteetn ympärille, vähän niinkuin ne ydinmuistot?

Pidin tätä muistojen tallettmaista vähän sekavana ja liian teknisenä. Luulisin muistojen enemmänkin leijailevan päämäärättömästi päänsisällä, eikä että niitä arkisotidaan tosi tarkasti ydinmuistoiksi tai lajitella niin, että joku muisto on iloinen, toinen kiukkuinen ja kolmas inhottava. Vasta elokuvan lopussahan muistoista tuli monitunteellisia. Minusta se oli aika koskettavaa, kun ensimmäinen ilosuruinen tunne tallentui Rileyhyn hänen halatessa karkumatkan jälkeen vanhempiaan.

Muisto"pankit" (vai miksi niitä nyt kutsuttiinkaan) oli luotu kyllä upeasti ja mielikuvituksekkaasti mm. Rileyn unelmien poikaystäväja se mielikuvitusystävä. Minttupurkkalaulu tuli nauruksi ihan puskista ja voin vain kuvitella kuinka omatkin aivoni vähän väliä laittaa jotain hassua aivan ihme tilanteissa pyörimään. Unituotantoa pidin jo aika uskottavana, kaikki päivän tapahtumat kertautuivat siellä ja ihan yllättäen vanhasta painajaisesta unen sekaan hyppäsi herättämään pelle. Omat uneni ovat usein yhtä sekavia ja hassuja. Tämä musta syvä kuilu, minne vanhat muistot heitettiin tuntui jotenkin hyvin surrealistiselta ajatukselta, enkä oikin päässyt sen ideasta kiinni.

Kävin katsomassa elokuvan 3Dnä ja suomeksi dubattuna. Valitettavasti 3D ei minusta tähän antanut oikein mitään erikoista, perus tietokoneanimaatio osaa jo itsessään antaa hiukan syvyyden tunnetta, eikä tämä sitä valitettavasti lisännyt. Hahmot olivat kauniita, ihmiset uskottavan ihmisiä ja tunnemaailma mukavan värikylläinen. Ihmismaailma oli pidetty tarkoituksella "harmaampana" kuin tunnemaailma, mutta minua se ei haitannut. Päinvastoin, oisin ehkä sitä puolta halunnut nähdä enemmän lisää, enkä tätä tunteidentappeluhuumoria, mitä välillä Rileyn päässä liikkui. Oliko se nyt mielikuvitusmaailmassa, jossa Ilo, Suru ja miIelikuvitusystävä  Bing-Bong koittavat mennä oikotietä ja jumittuvat sinne, hahmot muuttuvat kolmiulotteisesta kaksiulotteiseksi ja siitä vielä yksiulotteiseki. Tämä ilmiö oli mielestäni erittäin jännä 3D elokuvassa ja halausin tästä aiheesta mieluusti joskus jonkun lyhärin nähdä.

Suomidubista tykkäsin paljonkin, mikään ei särähtänyt pahasti korvaan ja vaikka kaksi ääntä tunnistin sieltä ihan liiankin helposti. Minka Kuustonen oli niin ilmetty Ilo, mutta hyvällä tavalla. Unituotannon johtajan tunnistin heti Ulla Tapaniseksi, hänen äänestään ei voi erehtyä.

Riley vanhempiensa turvallisessa syleilyssä

Mikä sitten oli vikana kun odotukseni ei täyttynyt? Omalla tunnetasollani tämä ei antanut niin paljon, mitä ehkä muille. Olin etukäteen kuullut kaikilta niin paljon positiivisa kehuja, että ihan nekin vain antoivat odottaa jotain upeinta ikinä. En tässä kuitenkaan samaistunut mihinkään hahmoon valtavasti, kuten vaikka Toy Story 3 elokuvassa, huumoria eikä hellyyttä  ollut yhtä paljon kuin Monsterit Oyssa, eikä visuaalinen ilme ollut yhtä tyylitelty kuin Rottatuillessa, siksi ehkä jäi pettynyt maku. Oltiin keskitytty liikaa tähän mielikuvitusmaailman visualisoimiseen ja liian tietokonemaiseen muistojentallennukseen, kuin itse tarinaan. Ihmisen aivot kuin eivät ole kone.

Plus vielä tuo alun Laava lyhäri: en voinut sietää sitä. Olen katsonut Pixarin lyhärikokoelmat ja mielestäni tämä Laava oli huonompi kuin yksikään niistä. Juoni oli suoraan Blue Umbrellasta ja se laulu suomeksi oli ihan järkyttävä, niin se käännös kuin laulajatkin. Ei iskenyt minuun, ei sitten yhtään. Tulivuoret hahmoina eivät olleet kiinostavia.