Pixels

Mission Imbossiple Rogue Nationissa näin ensimmäisen trailerin Pixelsistä. Oltiin kyllä jo etukäteen sovittu poikaystävän kanssa mennä kattomaan Pixels synttäripäivänäni, vaikkei mulla ollu mitään tietoa mistä se edes kertoo, nimen perusteella konsolipeleistä. Traileri kyllä herätti mielenkiintoni, siinä näkyi paljon pelijuttuja ja toimintaa. Ite elokuva yllätti sitten ihan toisella tavalla positiivisesti.

Pixels elokuvan mainosjuliste

Heti leffan alku sai hymyilemään tällä 1980 luvun hengen ajallaan. Siinä oli kaikkea kasarikliseetä, mikä on aina koomisuuden huipentumaa. Värikäs pelihalli, kasarityyli ja maailmanmestaruuskilpailu oli hyvää komedian luoja ja tietty mestaruuskilpailun aikana täytyy soida Queenin We Will Rock you. Tämä pikkujätkä Eddie Plant (Peter Dinklage) sai leffan koomisin heppu pisteet, vaikka tämä päänäyttelijä Adam Sandler on vissiin näistä komedianäyttelijänä tunnetuin. Tosin tiedän ite häneltä vaan yhen roolin, elokuvassa Klik, mikä ei olut mikään hääppönen. Tämä heidän läski pelikaveri Ludlow Lamonsoff, joka on ihastunut tähän pelihahmomimmiin, ei myöskään naurattanut yhtään niin paljon, kuin tämä Eddie valtavalla egollaan ja uhollaan.

Tykkäsin ihan valtavasti tästä pelimaailmasta. Päähahmo Sam tekee työskeen elektroniikan asennuksia, vaikka on ennen ollut kasaripelien ylin ystävä. Asennushommissa hän tapaa presidentin apurimuijan ja tämän pojan, joka taasen harrastaa nykyisiä konsolipelejä. Minusta tässä on hieno teema, kun sanotaan sitä, että vanhan ajan pelit voitetaan nimen omaan mallien ja koodien opettelemisella ja niissä ei ole mitään suuria juonia tai tappamasia, vaan niitä pelataan hyvän mielen vuoksi. Poika pelaa tässä jotain tappopeliä missä vain ammutaan pyssyillä, mikä ei ole läheskään niin mielenkiintoista, kuin Packman tai Donkey kong. Minusta oli tosi hauskaa nähdä japanilainen Packman pelin luoja tulevan mukaan "pelaamaan" tätä oikeaa Packmania ja hänen puheensa Packmanille, vaikka se nynt hänet söikin. Nämä "live-pelit" oli toteutettu makuuni tosi hauskasti ja vaikken ole mikään peliharrastaja niin kyllä sieltä Super marion, Tetriksen, Packmanin, Smurffin ja Donkey kongin tunnistin. Paras kohta koko elokuvassa minulle olikin pikkunen pikselinen smurffi laulamassa smurffien tunnaria (joka on myös käännetty suomeksi ekalle smurffilevylle). Itse kovana smurffifanina sain siitä ihan parhaimmat naurut.

Antakaahan kun mestari näyttää!

 Elokuvan komediallisuutta oltiin haettu monila eri tavoilla ja tasoilla. En aluksi edes tiennyt koko elokuvaa komediaksi, vaan odotin tästä enemmän tomintaa, joten siksi olinki niin yllättynyt. Aluksi komediaa haettiin tällä kasarifiilistelyllä ja pelifaniudella, myöhemmin sitten tälläisellä perus jenkkirakkasulässynläällä, ufoilla, voimattomalla presidentillä ja tietty näillä peliviittauksilla ja pelin muotoutumisella oikeiksi. Viimeisen haasteen Donkey Kongin livepelaaminen oli hienon näköinen ja juuri sellainen mitä ajattelenkin siitä mitä peleillä aina haetaan. Seikkailua ja samaistumista pelattaan hahmoon. Oli kiva nähdä kuinka henkilöt leikkivät Super Marioa ja lopulta saivat Donkkarin päihitettyä. En ihan ymmärtänyt mistä Q*bert aluksi maapallolle jäi, mutta olihan hän tosi söpö kunnon puvussa juhlissa. Tietenkin loppuvaiheessa Eddie myönsi huijanneensa 80-luvulla maailmanmestaruuskisoissa ja kaikkeen jää onnellinen loppu, kun ei mitään asioita jää enää epäselväksi.

Aikalailla perus jenkkikomedeia, mutta tämä peliteema antoi tähän uusia ulottuvuuksia, sellaisia joita ei ihan joka komediassa ole. Ohjaaja Chris Columbuksen tiedän paremmin parin ekojen Harry Pottereiden ohjaajana ja se ehkä vaikutti siihen, miksi odotin tästä enemmän tarinallisuutta ja toimintaa, kuin suoraa komdiaa.