Disney Klassikot 2: Pinokkio

Pinokkio on siitä harvinainen elokuva, että vaikka sitä tuli katsottua pienenä vhs-kasetilta tosi usein, niin se ei koskaan herättänyt oikein tunteita, eikä päässyt suosikkieni joukkoon, mitä lähes kaikki muut lapsena katsotut elokuvat tekivät. En oikein usko että Disneyn Pinokkio on kellekkään mikään ykköselokuva, se ei herätä kauheasti positiivisia, muttei myöskään erityisesti negatiivisia tuntemuksia.

Disneyn Pinokkio perustuu vanhaan Italialaiseen satuun, joka oli käsittääkseni ihan alunperin sarjaksi kirjoitettu. Pinokkio on siinä todella ilkeä, tunteeton, pyytetön ja vähän ADHD lapsi, jolla ei todellakaan ole minkäänlaista omaatuntoa. Jotenkin siitä tulee mieleen yksi vihaamiani lapsuudenhahmoja, eli Astrid Lindgrenin Vaahteranmäen Eemeli. Ennen tätä Disneyn Pinokkiota olin nähnyt Japanislais-saksalaisen Nipponin animoiman Pinokkiosarjan, joka on monissa mielissä pelottavampi, mutta myös kiehtovampi ja mielenkiintoidemoi mitä Disneyn elokuva. Sarjan alussa Pinokkio todellakin on ihan rasavilli hahmo, jota katsoja vihaa, mutta pitkän sarjan myötä katsoja oppii rakastumaan siihen. Tämä Nipponin versio on uskollinen alkuperäiselle tarinalle, toisinkuin Disneyn. Disney on lyhentänyt kirjan juonta valtavasti ja on ottanut vain muutamat pääkohdat mukaan. Tavallaan se on hyvä asia, sillä elokuva on jo valmiiksi episodimainen ja jos kohtauksia olisi ollut lisää, episodimaisuuteen olisi helpommin puutunut.

Tällänen kansi on meikän Pinokkio vhs-kasetissa

 Elokuva alkaa kauniilla kohtauksella Samu Sirkan esittelystä ja Disneyn varmasti yhdestä klassisimmista lauluista Tähti toiveen toteuttaa. Sikäli vähän hassua, että tämä Disneyn teema toiveiden toteutumisesta on elokuvasta, josta ei niin erikoisemmin pidetä. Se onkin yksi elokuvan nostattavampia kohtia. Gepettonin paja, jonne hän on väsännyt ihania kelloja ja härveleitä on lumoava. Visuaalisesti se on elokuvan mielenkiintoisin kohtaus ja pidän valtavasti siitä, kun niitä kelloja ja härveleitä näytetään läheltä eri puolilta. Gepetton on itsessään vähän hössähtänyt Disney ukkeli, jonka suomidubissa Matti Ranin tekee loistotyötä. Hän jopa itse näytti vähän Gepettolta. Gepetton Figaro kissa on yksi Disneykissojen ihanimpia, hänellä on persoonaa ja kokoajan iloiset, moniulotteiset kasvot. Cleo kala tuo taas pientä vastapainoa Figarolle. Elokuvan päähenkilö Pinokkio nukke on vähän kuivakan näköinen ja oloinen, mutta ihmisenä lopussa hän vasta näyttääkin oudolta, kun koko elokuvan ajan on tottunut nukke muotoon. Elokuvan kaikki muut hahmot ovat hyvin sarjakuvamaisia, paitsi Sininen haltiatar ja siksi hän nätyttääkin vähän oudolta tässä kärjistetyssä sarjakuvamaailmassa. Sinisella Haltiattarella on kyllä taasen elokuvan kaunein puku.

Kun Pinokkio innostuu teatterista, on minusta aika järkyttävää, kuinka teatteria mustamaalataan tässä niin ala-arvoiseksi. On kakkua ruokana, ei tarvitse käydä koulua, näyttelijät ei ole älykkäitä.. vastustan näitä ajatuksia syvästi! Tyhmyyttään tietenkin Pinokkio joutuu Strombolin valtaan ja myöhemmin huvitusten saarelle. Huvitusten saarella elokuvaan kasvaa suuria pelotuksia ja ahdistuksia, joita en välttämättä lapsena oisi halunnut katsoa. Se, että pojat polttaa tupakkia ja Lampun Sydän muuttuu aasiksi (onneksi vain varjon kautta, en olisi kestänyt nähdä suoraa muutosta) ja lasten kaipuu kotiin on todella karmaisevaa. Tästä tulee mieleen Pinokkio live-action versio, minkä trailerissa jo näkyy kun itse Pinokkion kasvot muuttuvat vuoristoradassa aasiksi. Sain siitä traumoja lapsena, hyi!

Gepettonin monenmoisia härveleitä

 Pinokkiolle onneksi käy paljon onnellisemmin, kuin muille Huvitustensaaren asukkaille ja he pääsevät Samu Sirkan kanssa takaisin kotiin. Harmikseen vain Gepetton ei ole kotona ja he joutuvat meren syvyyksiin Monstron luokse. Tuohon aikaan veden animoiminen ei ollut mitään helpointa hommaa ja käsittääkseni veden liikkeet on kuvattu monien kalvojen läpi. Tämä vesiefekti on alussa todella kaunis ja erikoinen, mutta siihen tottuu aika nopeaa. Veden alla on paljon kauniita kasveja ja eläimiä. Pakko vaan myöntää, että itse Monstro ei luo minuun minkäänlaista pelottavuuden vaikutelmaa, mitä sen kuuluisi. Siksi tuntuu hassulta, että tämä Monstron kidasta poistuminen on elokuvan kliimaksikohta, kun se ei herätä tunteita, yhtäpaljon kuin vaikka Huvitusten saari. Tykkään valtavasti siitä, että kun Gepetton vihdoinkin kuulee ja näkee Pinokkion, niin hän ottaakin vahingossa kalan syliin ja halaa ja suutelee sitä, ennen kuin tajuaa, ettei se olekkaan Pinokkio.

Kun Gepetton on vihdoin päässyt seurueineen kotiin, tapahtuu taas valekuolema, mitä Disneyn aikaisessa tuotannossa suht usein tehtiin. En lapsena hetkeäkään kuvitellut Pinokkion olevan kuollut, joten herääminen ei sytytä mitään onnen hetkiä. Kuoleman olisi pitänyt tapahtua jotenkin dramaattisemmin tai voimakkaammin, niin että katsoja pääsee siihen mukaan, jakamaan tukensa ja lopulta ilonsa Gepettonin kanssa. Samu Sirkka toimii elokuvassa hyvin kokoajan kokoojana ja hän saa Siniseltä Haltiattarelta komean kunniamerkin. Valitettavasti Pinokkio on loppujenlopuksi kuiva ja liian episodimainen elokuva, että saisi minulta mitään erikoista kunniamainintaa.