Star Trek Nemesis

On aika sanoa hyvästit Enterprisen porukalle, sillä tämä on viimeinen elokuva Star Trek The Next Generations porukalla. Onneksemme saimme vähän aikaa sitten kuulla, että on tulossa uusi Star Trek sarja, joka kantaa nimeä Picard. Kapteenimme saamme siis vielä tulevaisuudessa nähdä. (Tämä teksti on kirjoitettu, ennen Picard sarjan alkua. Vielä en ole Picardia katsonut, sillä olen menossa Enterprise sarjassa).

Nemesis elokuvajuliste

Enterprisen porukka on telakoitunut, sillä on juhlan paikka. Förstimme William Riker ja neuvonantajamme Deanna Troy ovat menossa naimisiin. Häissä Picard pitää heille koskettavan puheen ja Data innostuu laulaa lurauttamaan. Häissä on koko miehistö paikalla, siellä jopa pöydän kulmassa istuu Beverlyn poika William Crusher, joka The Next Generation tv-sarjassa muutamalla kaudella isostikki oli mukana. Worf on myös häissä, vaikka hän yhdellä hetkellä heilastelikin Deannan kanssa. Juhlista siirrytään kuitenki takaisin töihin, sillä he saavat komennuksen Romulukselle. Picard, Worf ja Data lähtevät matkaan hyvin varustetulla vempeleellä, jolla Picard on aina haaveillut ajelevansa. Planeetalta he löytävät Datan kaksoisolennon, robotin B-4. Hahmo on ulkonäöltään aivan identtinen Data, mutta hänellä ei ole tietoa päässään. Romuluksella on käynyt vallankaappaus ja uusi johtaja on Shinzon. Tyyppi on siitä erikoinen, että hän on Picardin klooni.

Shinzon ja Picard

Shinzon väittää, että hän on rauhan lähettiläs. Oikeasti hän kuitekin houkutti Picardin paikalle Datan kloonilla, sillä hänen tavoitteensa on tulla terveeksi. Shinzon on lähellä kuolla ja hän tarvitsee Picardin geenejä itselleen. Picardin täytyy siis kuolla Shinzonin takia, eikä hän tietenkään halua tehdä sitä. Vaikka Shinzon on Picardin klooni, niin hänellä ei ole Picardien tietoa, eikä muistia. Yhteisillä illallislla Shinzon koittaa saada kaikkea tietoa Picardista irti ja kertoo oman historiansa. Lapsena hänet hyljättiin ja Romuluslaiset ottivat hänet huostaan. Nyt aikuisena hän haluaa tehdä hyvää Romuluslaisille. Shinzonilla on kykyjä muuttaa Enterprisen tietokonetta ja Romuluslaisten avulla päästä muiden mieleen. Kun yhtenä yönä Deanna ja William ovat sänkypuuhissa, niin Shinzon saa välitettyä itsensä Deannan aivoihin, niin että Deanna näkeekin Shinzonin Willin tilalla. Eroottisella hetkellä tämä varsinkin kauhistuttaa Deannan suunniltaan. Samaan aikaan Data ja Geaordi La Force koittavat laittaa B-4 robotin päälle. Se onnistuukin ja Data alkaa pitää B-4 osittain veljenään. B-4 ei ole kuitenkaan niin tyhmä miltä näyttää, vaan Shinzonin kätyri. Enterpriselta hän lähettää suoraan tietoja Shinzonille.

Shinzonilla on salainen ase: supertykki, jolla hänen on tarkoitus tuhota. Viimeisessä taistelussa Picard saa avukseen Datan, joka on teeskennellyt olevansa B-4. Datan avulla Shinzon kuolee ja Picard ehtii juuri siirtyä Enterpriselle. Paikka tuhoutuu ja Data räjähtää sen mukana. Enterprisella Datalle pidetään muistotilaisuus. Picard tuntee itsensä vähän kaihoisaksi, varsinkin nyt kun William Riker nousee kapteeniksi ja saa oman aluksen käyttöönsä. Picardin oli tarkoitus ylentää Data uudeksi Förstikseen. Sitä emme saa koskaan tietää, kuka siihen paikkaan nytten päääsee. Kuitenkin Data on siirtänyt osan tietoisuudestaan B-4 robotille, joten käytännössä jonain päivänä hän voi saada kaiken Datan tiedon itseensä ymmärretyksi. Picard uskoo että Data voi vielä palata osittain B-4:n muodossa.

B-4 ja Data

Star Trek Nemesis ei ole erikoisen häävi elokuva. Siinä on monimutkanen juoni, jossa on paljon sivuaukkoja. Huumori on jälleen toimivaa ja tietenkin on aina mukava nähdä sarjan vanhoja hahmoja. Suurimman ruutuajan saa Picard ja Data, mutta myös mukavasti vastanainut Riker. Hauskaa piikittelyäkin ilmassa on, kun Picard yhdessä vaiheessa kutsui Försiätnsä nimellä herra Troy.  Muitakin haussuja letkautuksia elokuvasa löytyy, eikä tätä tietenkään ole tarkoitus katsoa juonivetoisena elokuvana. Star Trek sarjoissa ja elokuvissa parasta on juurkin se hahmojen henkilökemia ja dramaa henkilöiden välillä. Uudesta Shinzonin hahmosta en paljoa pitänyt. Hänen taustatarinansa on liian yksinkertainen ja hänen motiivinsa läpinäkyvät. Jotenkin hän ei tuntutnu tarpeeksi pahalta pahikselta, kuten vaikka Borgit.

Sen huomaa selvästi, että nyt ollaan tehty Star Trek elokuva 2000- luvulla. En ole nähnyt Star Wars elokuvia, mutta minusta tuntuu, että juonen puolesta ja räiskinnän määrästä on haluttu vähän sieltä otaa mallia ja kopioida. Nemesis ei menestynyt, joten kopiointi on ollut kehnoa ja turhaa. Olisi vaan Star Trek pysynyt ennallaan, eli enempi hahmovetoisesa tarinassa, niin elokuva olisi ollut parempi. Nyt se ei ollut huono, mutta kuitenkin heikko. Ei Star Wars - fanit tästä eivät tule saamaan mitään irti. Räiskintää ja nopeita kulkuneuvoja on paljon ja värimäärittely on jotenkin hasardia. Osittain minua harmittaa, kun The Next Generationin porukka ei saa arvokasta lopetusta tästä elokuvasta. Haikeutta leffan lopussa kuitenkin on, juurikin Datan menehtymisen ja Förstin lähtemisen kautta. Enterprisella alkaa selvästi uusi aika tämän jälkeen.

Hääjuhlissa: Worf, Beverly, Riker, Deanna, Picard, La Force ja Data

Disney Klassikot 52 ja 57: Frozen ja Frozen 2

Frozen
 
Kun Frozen sai suomen ensi-iltansa 2013 en ollut siitä niin kovin innoissani, mitä monet muut Disneyfanit. Minua eniten harmitti, että mainoskuvissa ja trailereissa oli hyvin samankaltaisesti animoituja hahmoja, mitä Kaksin Karkuteillä elokuvassa. Siinä minua eniten ärsyttää päähahmojen hiusten purkkamaisuus. Onneksi Frozenissa tämä ei toistunut. En kuitekaan voi itseäni Frozen faniksi väittää, sillä leffa on ihan kelvollinen, muttei lainkaan sellainen mestariteos, millaisesi media ja hypetys sen nosti.

Frozen - Huurteinen seikkailu (mistä tuo lisänimi, kuulostaa kaljamainokselta)

Sisarukset Anna ja Elsa on lapsena toistensa parhaat leikkikaverit. Salaisissa leikeissä Elsa vahingossa taikavoimillaan vahingoittaa Annaa ja heidän vanhemmat päättävät poistaa Annan muistot Kivipeikon avulla. Elsa ja Anna kasvavat nuoriksi naisiksi kuitenkin yksin, sillä heidän vanhemmat kuolevat laivaonnettmuudessa. Anna on introvertti, joka kipeästi haluaa olla läheinen siskonsa kanssa. Elsa taasen ektroverttinä eristäytyy yksin ja koittaa tukahduttaa jäiset taikavoimasna. Hän ei halua Annalle pahaa, joten siksi hän eristytyy yksinäisyyteensä ja ahdistuu. Kun Elsa on täysi-ikäinen, hänen täytyy ottaa valtakunnan kruunu vastaan. Isot pippalot ei ole Elsan mieleen, Anna taas nauttii täysin rinnoin. Hän ihastuu päätäpahkaan ensimmäiseen mieheen Hansiin, luullen tätä tosirakkaudeksi. Elsalta avioliitonlupaa pyydettäessä isosisko pistää pökkyä pesään. Annan ja Elsan riitauduttua Elsalla menee hermot. Hän käyttää voimiaan ja koko valtakunta säikähtää, Elsa itse eniten. Hän lähtee karkuun merta pitkin, joka muutuu jääksi. Elsan taikavoimien takia valtakunta peittyy ikuiseen lumeen.

Lumiukko tehtäsiinköööös?

Anna lähtee sisarensa perään, tutustuen matkalla jäänhakkaaja Kristoffiin ja tämän poroon. Matkalla kohdataan Elsan lapena tekemä Olaf lumiukko, joka on leffan piristys. Vaikka hän on tyypillinen sidekic hahmo, niin Olaf on hellyyttävä ja hänen jutut hymyilyttävät myös aikuista. Olaf myös osallistuu myöhemmin tarinan kulkuun. Anna pääsee Elsan luokse, muttei ymmärrä miksi sisko ei halua tätä lähelle. Elsa ei vain halua satttaa Annaa, mutta tekee sen tahattomasti. Elsa vahingossa jäädyttää Annan sydämen. Kristoff vie Annan Kivipeikolle, omalle kasvattajaperheelleen ja Anna saa tietää miten selviytyy. Hänen täytyy saada tehdä todellisen rakkauden teko. Kotia mennään ja Hansin suudelmaa odotellaan, mutta Hans vain keikoilee valtaa itselleen. Elsa on saatu kiinni ja lukittu linnan tyrmään, Anna huoneeseensa. Kristoff on jo menossa pois, kun poro käskee häntä kääntymään. Elsa pääsee voimillaan pois sellistä, Annaa auttaa Olaf. Hyisellä jäällä Hans on murhaamassa Elsaa, jäinen Anna etsimässä Kristoffia ja Kristoff Annaa. Kun Hans väittää Elsalle Anna kuolleen, tämä romahtaa. Ei Elsa tietenkään tätä halunnut. Hans on jo nostanut miekkaansa murhaamassa Elsan, kun Anna tulee välin ja jätyy. Sekunnin ajan voin odotaa Hansin viiltävän Annan jäisiksi pirstaleiksi, mutta eihän Disney niin rohkeaa tekoa uskalla enään tehdä. Miekka vain katkeaa ja Hans kaatuu ja Annan jäinen sydän sulaa. Hänen tosirakkauden teko oli pelastaa siskonsa. Hans viedään laivalla pois kaupungista, Anna ja Kristoff ovat yhdessä ja Elsa oppii käyttämään voimiaan. Ja vaikka on kesä, Olaf pysyy hengissä oman henkilökohtaisen lumisadepilven ansioista.

Elsa ei halua Annaa lähellen

Olen Frozenin katsnut aiemmin vain pari kertaa ja nyt kolmannella voi sanoa, ettei elokuva niin huono ole mitä muistin. Suurinpana ongelmana näen elokuvan liialliset laulut, jota varsinkin alkupuolella elokuvaa esiintyy. Monet perus dialogikohtaukset on väännetty lauluiksi ja siksi kyseiset kohtaukset ovat pitkäveteisiä ja turhia. Pidän prologin Jääsydän laulusta, Annan ja Elsan dialogikappaleesta Lumiukko Tehtäisiinkös, Elsan Taakse Jää voimalaulusta ja Olafin oma On Kesä on tunnelmallinen kappale. Kaikki muut laululliset sävellykset tässä elokuvassa on yksinkertaisesti liikaa ja saavat minut etääntymään elokuvasta, mikä on aika sääli. Ilman liikoja lauluja Frozen varmasti omalla kohdallani saisi isomman arvostuksen. Lumen ja maisemien animointi on leffassa todella kaunista. Hahmoista en voi sanoa samaa, minun on edelleen hankala tykätä tietokonehahmojen ulkonäöstä. Päät tuntuu jotenkin liian isoilta hahmojen muuhun vartaloon. Käsinpiirretyissä animaatioissa se ei ole minua aimmin haitannut, mutta Frozenissa ja Kaksin Karkuteillä leffoissa tämä on minua kyllä häirinnyt. Hahmojen vaateet ovat minusta suht tylsiä, Elsan lumikuningatar puku on ainoa, joka vie huomioni. Hahmoina Elsa on mielenkiintoinen, juurikin siksi että harvoin tärkeä hahmo kärsii ahdistuksesta, masennuksesta ja on selvä introvertti. Anna taas on minusta vaan rasittava. He ovat sisaruksina toistensa vastakohtia ja ymmärrän hyvin, että tyttölapset varsinkin helpommin samaistuu tähän sisaruuteen, kuin muihin "tavallisiin" Disneyprisessoihin. Tämä sisaruusteema varmasti tekee sen, miksi Frozenista on tullut ilmiö pikkutytöille ja hypetys on kasvanut. Vaikka itsellänikin on rakas sisko ja ollaan erilaisia, niin en siltikään tähän Frozenin sisarusteemaan samaistu. Minun sisaruuteni on enemmän Lilo & Stichin Lilon ja Nanin sisaruutta.

Muista hahmoista lyhyesti: Kristofiffista en saa mitään irti, Hans on maailman tylsin pahis ja Sven poro on koira, joka vaan on animoitu poroksi. Paljon minua myös ärsyttää se, että Svenillä ratsastetaan. Porohan ei ole hevonen, jolla voi ratsastaa. Sven ei minusta edes näytä porolta, hänen turpansa on aivan liian iso, tai sitten minun käsitykseni poroista on vain ne porot joihin olen Kuusamossa törmännyt. Sven on minulle siis ihan punainen vaate ja kaikki leffan sivuhahmot todella harmaita. Tässä pelatan voimakkaasti Annalla ja Elsalla ja heidän vastavoimaisuuksista keskenään. Sivuhamot eivät edes tue päähahmojen luonnetta, muuta kuin negativisilla tavoilla, mikä on minusta vähän kummallista. Ainoa, joka on kaikkie positivinen tsemppaaja on Olaf. Olaf onkin sellainen hahmo, että hän yllätti minut positiivisesti. Hän ei yritä olla hauska, ja juuri siksi onkin niin hauska. Olaf käsittääkseni on myös Frozen 2 mukana, joten toivon että hänen hahmonsa huumori pysyy samanlaisena. Yksi tahaton viittaus ylättäen löytyy  Muumilaakson Tarinoihin: kun Elsa pakenee linnasta järvelle, hän muistuttaa todella kovasti Muumien mörköä. Miettikää nyt; pitkä violetti viitta liehumassa takanaa, kun joka askeleella vesi muutuu jääksi.

Taakse jää! Katja Sirkiä tekee upean roolin dupaten Elsaa, Saara Aallosta ei voi sanoa samaa.

Frozen elokuva on minusta siis ihan kelpuullinen. Sinä oli parikin mahdollsuutta tehdä itsestään oikea mestariteos. Alkupuolen lauluja kun olisi vähennetty ja Hansin oikeasti hajotettua Anna patsas, elokuva olisi Disneyn dramaattisin ja eniten tunteisiin vetoavin ja rohkein tekele 2000-luvulla. Siihen ei uskallettu mennä, sillä se olisi tehnyt sen, ettei leffa saa lapsikatsojia ja hirmuisia tuottoja ja miljoonasti oheistuotteita. Leijonakuninkaassa se kuitekiin uskallettiin tehdä ja menestyi silti, miksei nyt? Frozen ei olisi varmasti onnistunut aiemmin, sillä se kuvaa hyvin 2010-lukua: tällä katsomiskerralla huomasin vasta Elsan ahdistuneisuuden ja masennuksen merkit, mikä vaan valitettavasti on tänä päivänä hyvin yleistä. On sitä ollut ennenkin, mutta silloin se laikaistiin maton alle, eikä aihe ollut niin vahvasti mediassa esillä. Let It Go on Elsan voimabiisi selvitä ongelmista ja voin uskoa, että monet ovat ottaneet juuri siksi tämän kappaleen omakseen.

Frozen 2
 
Frozen 2 saapui suomeen isolla höökillä ja mediahuomiolla. Äidit vie 3-vuotiaita kakaroitaan katsoman k7 elokuva ja ihmettelee, miksi heille ei myydä lippuja. Nyt meinatan sitten muuttaa ikärajakäytäntöjä, että mukulat saa tulla saliin ilman vanhempia, kun ikärajat ovat vain suosituksia. Ei näin! Kyllä ne ipanat saa ottaa sen muutaman vuoden, että pääsee äidin kanssa leffaan, tai siten ei mene ollekaan. Minulla on vähän liiankin paljon kokmeusta siitä, että käyn katsomassa lastenelokuvia, jossa kakarat ei osaa kyttäytyä. Jos ei puhuta, niin räplätään kännykkää kesken elokuvan ja pelataan jotain pelejä. Nautintohan siinä menee, kun ei mukulat tajua, että leffateatterissa kuuluu keskittyä itse elokuvan ja kännyköiden valo oikeasti haittaa muita katsojia! Anteeksi avautuminen, näitä on minulle vaan sattunut niin paljon. Kävin onneksi katsomassa Frozen 2 englanniksi, niin vasaavia kokemuskia ei nytten tullut. Suurin osa katsojista oli tenejä ja sitten me aikuiset, nuorin taisi olla 12-vuotias.

Frozen 2 elkuperäinen leffajuliste. Onneksi tämä ei saanut idioottimasta lisänimeä.

Frozen 2 alkaa siitä, kun Annan ja Elsan historiaa kerrataan. Heidän vanhemmistaan saadaan enemmän tietoa ja nykyään molemmat hallitsee valtakuntaansa. Elsa kuulee jotain ihme ääniä ja hänen täytyy lähteä matkalle selvittämän mistä nuo äänet tulee ja samalla seikkailulla tietysti omien voimien syntyperää tutkailemaan. Anna  tulee Elsan mukaan, koska on tästä lähesriippuvaien ja Kristoff, koska miettii miten kosia Annaa. Olaf on tietty mukana, sillä ilman häntä elokuvaa ei jaksaisi seurata. Seurue menee päämäärättömästi jonnekkin, jossa kohtaa heimon, jotka muistuttavat saamelaisia. Anna ja Elsa eksyy heisäkin, sillä Elsan täytyy itse matkata jollekkin saarelle, mistä saa tietä voimistaan. Samalla hänelle selviää, että heidän vanhemansa ovat olleet sodan eri puolilla ja heidän Isoisänsä petti jonkun kaverisa, minkä takia koko heidän valtakuntansa uhkaa tuhoutua. Kun Elsa saa nämä tiedot hän jäätyy ja Olaf kuolee. Tällä kertaa Anna sulattaa jäädyttyneen Elsan ja jälleen on loppuhyvin kaikki hyvin. Jossain vaiheessa mainitaan, että maailmassa on viides henki maan, tulen, ilman ja veden lisäksi, joka yhdistää nämä henget ihmisiin. Hirveästi pedataan tätä, vaikka katsoja samantien tajuaa, että kyse on Elsasta. Elsa jääkin asumaan vanhan heimon luo, kun Anna ottaa valtakunnan haltuunsa.

Annan ja Elsan vanhemmat kertovat iltasatua, vai onko se sittenkään vain satu?

Minulle etukäteen kehuttiin, että Frozen 2  on parempi kui ensimäinen, sillä lauluja on vähemmän. Lopputeksteistä laskin, että elokuvassa on peräti 14 laulua. Se on järjetön määrä alle kahden tunnin elokuvalle. Leffasa 4 laulua jäi heti jotenki mieleen, nyt olen nekin ehtinyt unohtamaan. Varsinkin alkupuolella lauluja tulee ainakin 4 ihan yhteen pötkön ja ne ovat vielä sellaisia dialogilauluja mitä ensimmäisesskin Frozenissa. Täysin turhia siis. Nämä laulut eivät tuo elokuvaan mitään lisäarvoa, joten minua ne häiritsevät paljonkin. Jossan puolen välin kohdalla laulut vähenevät yllättäin, ja lopussa niitä onkin vain muutama. Kun elokivassa on paljon lauluja, se aiheutta sen ongelman, ettei ne ehdi kypsymään klassikoiksi samalla tavalla kuin kipaleet vaikka Pocahontasissa tai Kaunottaressa ja Hirviössä. Lauluilla pitää olla fokus ja syy miksi ne on elokuvassa, ei se että ihmiset vaan tykkää niistä ja elokuva on yhtä laulua. Annan itkemis laulu luolassa oli kanssa hyvin ongelmallinen. Kappale on todella vaivaannuttava surkuttelulaulu, mutta heti biisin jälkeen muka niin surku ja parka Anna sai yhtäkkiä mahtavat voimat ja jaksoikin matkansa yksin. Tästä puuttuu kokonaan logiikka, että ensin itketän ja seuraavalla sekunnilla ollaan niin supernaisia.
 
Luin etukäteen, että nyt Frozenin teemana on luonnon henget ja saamelaisuus. Minusta elokuva käsitteli tätä teema todella pinnallisesti. Saamelaisuus näkyi kyllä maisemissa ja hahmojen ulkonäössä, muttei tarinan juonessa.  Ainoan kantavan teema mitä leffasta löysin oli sisarusten erilaisuus ja Annan läheisriippuvuus. Elsa on edelleen introvertti, joka kaipaa yksinäisyyttä ja hän haluaa vielä rauhassa tutustua itseensä ja voimiinsa. Anna taas on ektrovertti, joka tietä kuka on ja mitä haluaa. Hän haluaa olla Elsan kanssa, joka kaipaa omaa rauhaansa. Anna ei tajua, että Elsa oikeasti haluaa olla yksin.  Kristoffin seikkailun mukaan ottaminen oli ihan yhtä tyhjän kanssa. Valtakuntaa jäi hoitaman Kivipeikko, mutta ihan hyvin Kristoff olisi voinut sen tehdä. Nyt pedattiin Kristoffista mukahassua huumoria, kun hän mietti keinoa kosia Annaa. Hänen kosismissuunnitelmalaulunsa sai minut haukottelemaan ja vaivautneeksi. Ne jotka vertaisvat sitä poikabändien kappaleisiin, ei selvästikkään ole kuunnellut hyviä poikabändejä.

Elsa tekee itselleen vesihevosen

Muttei huonoa ettei jotain hyvääkin. Muumilaakson Tarinat viittaus löytyy Elsan kohdalla tästäkin. Elsa kun tekee itselleen vesihevosen, se toi minulle automaattisesti mieleen Muumilaason Jäärouvan, joka ratsastaa Tuutikin tekemällä pakkashevosella tiehensä. Olafin hahmo on ihana, jopa entistä ihanampi mitä edellisessä osassa. Olaf on varmasti ainoa asia, mistä todella pidän Frozenissa. Siinä on sidekic hahmo, joka oikeasti aina tukee päähahmoa ja osaa oikealla tavalla viedä juonta ereenpäin. Kun Elsa jäätyi, tiesin Olafin kuolevan, mutta samalla myös Olafin syntyvän Elsan sulatessa. Siksi kuolema ei saanut minulle vahvaa tunnereaktiota aikaan. Olafilla on kanssa todella opettavaisia ajatuksia, kuten se että vedellä on muisti. Yksittäisenä leffan parhaana kohtauksena voisinkin mainita Olafin mahtavan referaattiesityksen ekasta Frozenista. Se kohtaus nauratti todella kovasti.

Olaf ja ihana syksy

Animaatio on kehittynyt tässä Frozenien välillä kyllä hurjasti. Hahmot ovat saman näköisiä, mutta tarkempia. Tyttöjen mekot olivat ihan kelpuullisia, Elsalla oli muutama näyttävämpikin välillä. Hiusten animaatio on kanssa kehittynyt mielettömästi ja ehdottomasti upeinta antia ovat taustat. Syksy on jumalasen kanis ja kaikki usvat ja värit ovat niin maalailevaa maisemaa, että kuvaan haluaisi vain upota. Taustojen animointi on upeinta mitä tietokoneella on saatu aikaan ja siksi tätä katsoo vähän mieluummin, kuin ensimmäsitä Frozenia. Harmi vain, että saamelaisen kulttuurin tuominen mukaan tähän elokuvaan jäi pelkäksi yritykseksi.  

Kotimaisen elokuvan 30-vuotta

Olen itse syntynyt vuonna 1991. Innostuin kotimaisista elokuvista siinä 2000-luvun alkupuolella kun Pahat Pojat ja Helmiä ja Sikoja iskoutui tajuntaani. Kävin yläasteikäisenä paljon elokuvissa ja huomasin jo silloin, että otan mieluummin vastaan suomalaisen draaman, kuin jenkkihömppäkomedian. Kaikenlaista on tullut katsottua, mutta kyllä minun täytyy myöntää, että elokuvaharrastukseni pyörii hyvin pitkälti Disney elokuvien ja suomalaisten leffojen ympärillä.

Kun uusi vuosikymmen nyt alkoi, niin kehitin itselleni mielenkiintoisen elokuvaprojektin. Olen aina saanut kuulla kuinka kakki ovat haukkunet 90-luvun suomalaiset elokuvat täysin paskaksi. Miksi? Onko ne oikeasti kuraa sitten 2000-luvun elokuviin verrattuna? Niinpä aion ottaa ison haasteen vastaan. Pyrin katsomaan kaikki Suomessa tehdyt kokoillan elokuvat 90-luvulta, eli vuosilta 1990-1999. Mukaan en laske dokumentteja ja musiikkielokuvia. Aki Kaurismäen tuotoksetkin olin jo jättämässä pois, mutta taidan otaa ne sittenkin haasteena. 90-luvun elokuvia ei omassa hyllyssäni paljoa ole, mutta kiitos kaunis Suomen kirjastojärjestelmän ja Yle Areenan, niin nämä tekeleet on mahdollista löytää. Muutamat elokuvat ovat sellaisia, joista en löytänyt mitään julkaisutietoa, muuta kuin että ne on jokus Ylen kanavilta tullut. Esimerkiksi Pekka Lehdon Kaivo vuodelta 1992 ei ole tietojeni mukaan julkaistu muuta kuin vhs-kasettina ja joskus Yle Areenassa. Sääli, sillä elokuva vaikutti mielenkiintoiselta.

Elokuvahylly on kodin ylpeys

Etten hukuta koko blogia pelkkään kotmaiseen ysärileffaan, niin julkaisen postaukset elokuvista vuosittain. Niitä katsoessa pyrin tekemään huomioita ja muistinpanoja seikoista, mitkä ovat hyvin tyypillisiä tuon vuoden elokuville. Kerron myös jokaiselta vuodelta mitkä elokuvat katsoin. Vuoden 1990 elokuvista olekin jo joitain katsonut, mielenkiintoisia seikkoja siellä on luvassa.

Tervetuloa seuraamaan matkaani 30 vuotta taakseppäin Suomi leffojen parissa. 

Disney Klasskot 43: Karhuveljeni Koda

Karhuveljeni Kodan kävimme aikoinaan katsomassa sisareni kanssa elokuvateatterissa. Vaikka oltiinkin jo teini-ikäisiä, niin emme kokeneet ongelmaksi mennä kahdestaan katsomaan Disneyn piirettyä. Sen jälkeen olemme useinkin käyneet katsomassa animaatioita ja lastenelokuvia, niin yksin kuin yhdessä. Karhuveljeni Kodalta odotin lempeää Disneyn seikkailua ja hyvän tuulen elokuvaa. Olinkin todella pettynyt, sillä Karhuveljen teemat ovat paljon synkempiä, eikä kyseessä ole mikään leppoisa elokuva. Olen Karhuveljeni Kodan katsonut tuon elokuvateaterikerran jälkeen vain kahdesti, molemmat hitaasti etenevien Disneymaratonieni kohdalla. Siitä ehkä jo huomaa sen, ettei kyseessä todellakaan ole suosikki Disneyklassikkoni.

Karhuveljeni Kodan mainosjuliste

Eletään jääaikaa jossain Pohjois-Amerikassa Kanadan lähettyvillä. Ihmisheimossa, johon päähenkilömme Kenai kuuluu, on tapana kokea miehistymisriitti ja saada itselleen toteemieläin. Kenai saa karhun, joka edustaa rakkautta. Kenai kokee rakkauden olevan vähän lälly hänelle ja isoveli Denahikin siitä kettuilee. Isoin veli Sitka saa olla setvimässä pikkuveljien välejä. Eräs karhu tekeekin kiusaa, sillä hän varastaa poikien keräämän kalasaaliin. Karhumettälle mennään, mutta eläin on voimakkaampi. Sitka uhraa itsensä, niin että hän ja karhu tippuvat jäätiköltä. Pikkuveljet päsevät turvaan ja niin karhukin. Kenai kokee karhun olevan vastuussa Sitkan kuolemasa ja haluaa lähtä kostoretkelle. Denahi estelee häntä, mutta Kenai ei luovuta. Hän saa ahdistettua karhun nurkkaan ja tapettua sen, mutta sitten tapahtuu kummia. Henget muuttavat Kenain karhuksi. Denahi näkee Kenain riipuksen maassa ja ulvovan karhun, joten hän luulee karhun tappaneen Kenain. Kenai karhuna yrittää saada kontaktia Denaihn, mutta tämän aseella uhkailu saa Kenain säikkymään. Kenai ryntää karkuun ja hänen äskeinen katkeruutensa ja kostonsa karhua kohtaan siirtyy nyt Denahille.

Veljekset elokuvan alussa. Sitka, Kenai ja Denahi.

Kenai herää seuraavana aamuna, kun heidän heimonsa shamaanimummeli auttaa häntä avaamaan silmät. Kenai on ihan hädissään, kun tajuaa olevansa karhu. Hän ei ymmärrä mitään shamaani-ihmisen puheista, niin kun ei  mummeli Kenainkaan. Sen Kenai saa selville, että hänen täytyy mennä vuorelle, jossa valo koskettaa maata. Siellä hän voi muuttua takaisin ihmiseksi. Ensitöikseen Kenai kuitekin astuu ihmisten tekemään ansaan ja tapaa Kodan. Koda on ärsyttävä, vähän ylivilkas orpo pikkukarhu, joka heti kokee veljellistä myötätuntoa Kenaita kohtaan. Koda autaa Kenain tämän vastoin tahtoaan pois ansasta, luvaten viedä hänet lohiapajalle joka on vuoren lähellä, missä valo koskettaa maata. Pitkä episodi elokuvaa on käytännössä Kenan ja Kodan roadtrip, jossa he juttelevat, vitsailevat, laulavat ja kertovat tarinoita, tappelevat ja sopivat. Heidän kavereiseen tulee kaksi hirveä, Taukki ja Tsoukki. Pari muutakin elukkaa tavataan matkan aikana, mieleenjäävimmät niistä on pässit, jotka ei ymmärrä selvästikkään, mitä tarkoittaa kaiku. Osa matkasta kuljetaan mammuttien selässä, osa kävellään. Denahi varjostaa heidän matkaansa koko ajan, mutta ei saa karhuja kiikkiin. Lohipaikalla tavataan ja tutustuaan muihin karhuihin ja vietetään tarinatuokioita. Kenai kertoo tarinan uudesta ystävästään Kodasta, mutta Koda kertoo paljon surullisemman jutun. Sen, kuinka ihmiset ahdstelivat hänen äitiään, mutta äiti pääsi karkuun. Ei kauaakaan, kun ihmiset sai äidin tapettua. Tässä kohdassa Kenai kokee voimakasta syyllisyyttä ja siirtyy Kodan kanssa kauemmaksi. Hänen on pakko kertoa, että hän on juuri se, joka tapoi Kodan äidin. Surullinen Koda ei halua kuulla kaikkea. Hän lähtee karkuun, eikä pysty pahaa oloaan käsittelemään.

Kenai jatkaa yksin matkaa vuorelle, jossa valo koskettaa maata. Koda kierii pahasa olossaan, kun huumorihirvemme tulevat keventämään tunnelmaa. Taukki ja Tsoukki ovat todella läheiset veljekset, eivätkä he osaa olla toiselle vihaisia. Heille tulee tappelu, mutta sopu saadaaan helposti aikaan. Heiltä Koda yhtäkkiä oppii anteeksiannon taidon ja hän lähtee Kenain perään. Koda ja Denahi näkevät vuoren reunamilla, kun henget muuttavat Kenain jälleen ihmiseksi. Denahi on tästä innoissaan, Koda taasen surullinen. Koda kuitenkin tunnistaa Kenain silmistä ja antaa tämän halata itseään. Henget tuovat menneet rakkaat hetkeksi takaisin, niin Kenai ja Denahi saavat nähdä isoveljensä Sitkan ja Koda halata rakasta äitiään. Silloin Kenai tekee päätöksensä, Koda ei pärjää ilman häntä, joten hän päättää jäädä karhuksi. Denahi antaa tälle päätökselle siunauksensa, Kenai on siltikin ikuisesti tämän pikkuveli. Kenai ja Koda saavat jatkaa karhunelämäänsä, mutta ihmisheimossa Kenai saa tulla antamaan tassunjälkensä vihdoinkin seinälle.

Veljekset elokuvan lopussa. Kenai karhuna, Sitka henkiolentona ja Denahi.

Kun Karhuveljeni Koda ilmestyi, niin se ehkä hukkui vähän toisen ison jääkaudelle sijoittuvatn elokuvan eli Ice Agen alle. Voin myöntää, että minäkin enemmän tykkäsin Ice Agesta, sillä sen ensimmäinen osa sisälsi hyvin lämmintä ystävyyttä, seikkailua, huumoria ja kaihoakin. Karhuveljessä komediapuoli on äärimmäisen vähäistä. Itseasiassa sitä antaa vain vuohet jotka määkivät vuorille, ja Tauki ja Tsoukki. Heidänkään vitsit ei aina naurata, joten en edes osaa sanoa ärsyttääkö ne enemmän minua kuin antavat huvia. Suurin ongelma muutenkin Karhiveljeni Kodassa on sen tunteettomuus. Vaikka leffa käsittelee isoja teemoja eli rakkautta, kuolemaa ja kostoa, niin se ei anna minulle mitään niistä. Kenai ja Koda ovat hahmoina tosi tylsiä, eikä Denahikaan monipuolinen ole. Sitka ja shamaanimummo kiinostavat, mutta he ovat ruudussa vain pienen hetken. Koska en alussa saa mitään positiivista otetta Kenaihin, niin siksi hänen kohtalonsa karhuna ei minua yhtään kiinnosta. Koda on rasavilli pikkupoika, joka saa minut enemmän karsastamaan häntä, kuin tykäämään.

Ilmeikkäät murre hirvet

Karhuveljessä on ihan kivat animoidut taustat, mutta itse karhuhahmot ovat kaikki tasaisen ruskeita. Mitään värien ilotulitusta elokuva siis ei ole. Visuaalisessa toteutuksessa ei ole mitään vikaa, mutta sen unohtaa helposti. Näkyvin visuaalinen kikka elokuvassa on se, että kuvasuhde vaihtuu kesken elokuvan, kun Kenai muuttuu karhuksi. Sillä ilmeisesti ollaan haluttu kuvata hänen maalmankuvansa avartumista. Musiikit on tehnyt Phil Collins, jonka muistan hyvin Tarzanin kappaleista. Elokuvan kappaleet ovat ihan jees tasoa, mutta ne unohtuu samantien katselukokemusken jälkeen. Kahdesti olen katsonut elokuvan suomeksi  ja nyt viimeisimpänä alkuperiskielellä englaniksi. Molempien ääniraita on ihan samaa tasoa kuin animaatio ja musiikki, ihan ok muttei lainkaan mileenjäävä. Alkuperäisessä versiossa hirvet ilmeisesti puhuu jotain Kandan murretta, joten minusta on ovela veto suomiversioon laittaa hirvet bamlaamaan turun murretta (sitä koiraa). Jukka Rasila ja Petteri Summanen ovat muutenkin mielettömiä ääninäytteljöitä tässä ja se on asia, joka Karhuvelejeni Kodasta jää eniten mieleen, ahdistavan tunneman lisäksi.

Tv-suosikkejani: Heinähattu ja Vilttitossu Joulun Jäljillä

Elokuvien ohessa on tullut monenmoisia televisiosarjoja vuosien varrella seurattua. Jotkut niistä on painautunut ikuisesti mieleeni koskettavien tarinoiden tai herkyvän huumorin takia. Tässä osiossa esittelen suosikkisarjojani ja koitan pohtia, mitkä asiat kyseisessä sarjassa vetoaa minuun, niin että vuodesta toiseen haluan katsoa samoja jaksoja, joita olen niin monen monta kertaa jo elämäni aikana nähnyt.

Joulun Jäljillä dvd kansi

Vuorossa on Ylen joulukalenteri vuodelta 1993 eli Sinikka ja Tiina Nopoloiden lastenkirjaan perustuva Heinähattu ja Vilttitossu Joulun Jäljillä. Oman kalenterini omistan dvd:llä, mutta tänä jouluna tämä kalenteri on myös katsottavissa Yle Areenasta.

Juoni: Kattilakosken perheessä alkaa jouluvalmistelut. Perheeseen kuuluu isä Matti, äiti Hanna, vanhempi ja rauhallisempi tytär Heinähattu, vilkkaampi ja nuorempi Vilttitossu, vaari ja poikavauva. Naapurissa asuvat vähän erikoiset, pyöreät rouvat Helga ja Halise Alibullen ja mukana meiningissä on pikkukaupungin poliisit Isonapa ja Rillirousku. Tarinaa siivittää Kertojatonttu, joka seurailee Kattilakosken perhettä. Joulun alla tedään perinteisiä jouluvalmisteluja ja vaari kertoo Heinähatulle ja Vilttitossulle tarinoita siitä, miten ennen vanhan riihitontulle täytyi videä ruokaa, jos halusi kotitalossa onnen säilyvän. Vilttitossu ottaa vaarin tarinasta onkeen ja käy vähän väliä kellarista hakemassa ruokaa tontulle: kinkkua, piparikakkutaikinaa, pipareita, rosollia ja muita herkkuja. Hanna ihmettelee miksi ruokaa kuluu niin paljon, onko vaari alkanut ahneeksi vai käykö isä salaa jääkaapilla? Poliisit kutsutaan avuksi ja samalla haastatellaan naapurin neiditkin, jotka ovat aika tuhdissa kunnossa.

Joulukalenterin alku

Ruokavarkauden mietinnän lisäksi tehdään kaikkia ihania ja kotoisia jouluvalmisteluja. Heinähattu ja Vilttitossu käyvät joulumyyjäisissä, he askartelevat koskenlaskijapaketin foliosta joulukoristeita, leipovat Lucianpäivän pullaa Halibullenin neitien kanssa, porukalla haetaan ja koristellaan kuusi, josta Hanna tosin järkyttyy. Joulupukille tehdään toivomuslista, isää autetaan joululahja-askareiden kanssa, leikitään pihalla, lauletaan joululauluja ja itse eniten nauran sille, kun Matti ja Hanna suunnittelevat kelle joulukortin lähettävät. Itsenäisyyspäivänä katsellaan tietysti Linnan juhlia hyvin suomaliseen tyyliin. Jouluaattona syödään ja nautitaan tietenkin lahjoista ja vaihdetaan naapurin kanssa samanlaiset joulukukat.

Suomalainen koti 90-luvun tyyliin

Ensikosketus: Kun Joulun Jäljillä oli joulukalenterissa televisiossa oli joulu 1993. Olen käytännössä ollut puoltoistavuotias, enkä erikoisemmin muista sitä silloin nähneeni. Olen kuitenkin ihan varma, että olen nähnyt ainakin osia tästä joulukalenterista ennen vuotta 1998, koska silloin olimme muuttaneet rivitalosta omakotitaloon. Luin juuri, että joskus 2000-luvun vaihteessa Joulun Jäljillä on kertaalleen tullut televisiosta, mutta se ei ole ollut joulukaleteri muodossa, vaan 8-osainen tv-sarja. Luulen, että nuo hatarat muistikuvani tästä sarasta on tosiaankin sitten kertynyt tuolloin puolitosta vuotiaana, sillä alun (minusta jopa vähän kamrivan) animaation ja Kertojatontun jättimäisen nenän olen muistanut kaikki nämä vuodet. Joskus 7 vuotta sitten, kun tämä kalenteri julkastiin dvd:lle, tunnistin tämän heti siksi samaksi kalenterksi, joka mieleeni on jäänyt lapsuudesta kummittelemaan.
Nykyään, kun television lapsille suunnatut joulukalenterit ovat välillä niin sekundaa (esim. uskomattoman sekava Porokuiskaaja), niin olen ottanut tavaksi katsoa tätä kalenteria ihan oikeaan kalenterityyliin jakson per päivä, yleensä joulukuisina aamuina. The Joulukalenterin katson taasen aina iltasella. Ylellähän on tapana näyttää joulukalenterinsa kahdesti päivässä, kerran aamusella ja toisen kerran Pikku Kakkosen jälkeen. The Joulukalenterin alkuperäinen  ilmestymisajankohta oli aikoinaan ennen seittemän uutisia, joten pyrin senkin katosmaan aina alkupeeräiseen aikaan. Näin saan näistä kalenterista enitem irti, kun ennen ne katostiin suoraan televisiosta tiettyinä ajankohtina. Aamukalenteriksi Heinähattu ja Vilttitossu sopii oikein hyvin.
   
Näyttelijät: Lapset Ida Järvinen ja Nina Nyberg esittävät Heinähattua ja Vilttitossua. Nämä tytöt ovat ihan ok rooleissaa, sillä he ovat aidon lapsen omaisia, eivätkä liian fantasiahahmoja. Tytöt ovat aika perinteisä lapsia, eikä heillä ole paljon karismaa, mutta he ovat samaistuttavia. Siksi  pidän näistä enemmän, kuin Heinähatun ja Vilttitossun näytteijöistä vuoden 2002 elokuvassa. He ovat tosin siinä enemmän pääosassa, joten hahmoillakin täytyy olla voimakkaammat luonteet. Heinähattu on tässä sarjassa aika ujo ja kiltteyden perikuva, ikää hänellä on noin 6 vuotta. Vilttitossu on selvästi raisumpi, muttei lainkaan niin ilkeä, mitä myöhemmissä Heinähattu ja Viltttossu filmatisoinneissa. Vilttitossu matkii ja apinoi, mutta osaa myös pyytää anteeksi. Hän uskaltaa avautua Heinähatulle ruuan varastamisesta.

Aattoaamun puurolla

Sarjan parhaat hahmot ovat ehdottomasti Hanna eli Miitta Sorvali, mutta vieläkin parempi on isä Matti eli elävän elämän pariskunnan toine puoliso Kari Sorvali. En tiedä johtuuko se siitä, että tämä pariskunta on oikeasti yhdessä, vai siitä että näillä näytelijöilä on mieletön henkilökemia, sillä he ovat niin aito ja eläväinen pariskunta tässä tv-sarjassa. He tappelevat ja sopivat niin aidosti, mikä on ihan parhautta tässä kalenteeissa. Jokainen lapsi voi samaistua noihin vanhempiin. Heidän keskinäinen huumorin tasonsa on niin tädellistä. Pyöreät naapurintädit Helga ja Halise Alibullen naurattavat varmasti lapsia, mutta aikuisissa heitä naurattaa ainoastaan tuon dielttikalenterin logiikka. Jos laihtuu saa palkintosuklaan, jos ei laihdu, saa lohdutussuklaan. Vaari onkin vähän innostunut Alibullenin neideistä, kun mummo istuu Kanarialla joulun vietossa. Poliisit ovat ammattinäyttelijöitä ja Risto Kaskilahti taisi saada tuolloin pienen maineen lastenelokuvanäyttelijänä, sillä olihan hän mukana Röllin Hirmuisissa Kertomuksissa. Puntti Valtonen taasen herkkusuu isonapana saa lapsilta sympatiapisteet, mutta heidänkin komiikantajunsa sopii hyvin yhteen. Kertojatonttuna Jouko Klementtilä on vähän persoonaton, hänestä jää mieleen vaan se jättinenä.

Alibullenin neidit tulevat joulupäivälliselle

Miksi juuri Heinähattu ja Vilttitossu Joulun Jäljillä: Tämä joulukalenteri on todella idyllinen. Sitä katsoessa aikuinen voi todellakin heittäytyä siihen lapsen maailmaan ja sen ajan puuhasteluihin. Kattilakosken koti on kuin mikä tahnsa idylisen lapsiperheen koti 90-luvulla. On iso keittiö, olohuoneessa piano, lapsilla oma makuuhuone, kellari ja jopa oma riihi. Pihalla on aitoa lunta ja Alibullenin neidit ovat juuri ne naapurin mielenkiintoiset tädit, joille lähdetään kyläilemään kun kotona on tylsää. 90-luvun lapsiperheen ja arjen ja joulutohinan ajankuvauksena Heinähattu ja Vilttitossu Joulun Jäljillä on lähestulkoon erinomainen. Nykykalenterit ova niin täynnä tonttuja ja lahjoja ja häseltämistä, että uuden sukupolven lapset voi kokea Heinähatun ja Vilttitossun joulunvieton jopa vähän tylsäksi. Minusta se taasen on rauhoittavaa ja vie kirjaimellisesti itseni sinne oman lapsuuden jouluun.

Parhaat kohtaukset: Kaikki arjen kuvaukset ovat hienoja ja tunnelmallisia.
-Vaarin kehittämä idea koskenlaskijan foliokääreestä tehdyistä joulukoristeista tuo ihan mieleen mummulani, jossa teime juuri tuolla tavalla koristeita joulukuuseen.
-Itsenäisyyspäivänä on hauska kohta, kun Hanna haluaa katsoa Linnan Juhlia ja kommentoi naisten mekkoyhdistelmiä. Hyi kun ei vihreä ja keltainen sovi keskenään. Ja juuri siihenhän Hanna on pukutunut. Lapsia ei Linnan Juhlat kiinnosta olenkaan, ruoka on tietty tärkein.
-Heinähattu ja Vilttitossu kun käyvät ostamassa lisää koskenlaskijaa, niin he piipahtavat myyjäisissä missä on kauniita joulukoristeita
- Hanna alkaa pianolla soittamaan joululauluja. Hupi keskeytyy kun vaari ja poika pistää Fröbelin Palikoilla tanssisksi

Kattilakoskien joulukuusi sulatejuustofolioista tehdyillä koristeilla

- Matti laittaa lapset ompelemaan pitksiä Hannan vierasvarapyyhkeisiin ja antaa ne hänelle joululahjaksi
- Poliisit pohtivat keille vangeille he lähettävät joulukortit
- Matti antaa Hannalle lahjaksi Suomenlippukynän
- Hanna menaa itkeä, koska joulukuusi on niin ruma
- Perheessä leikitään tiernapoikia ja Matilla on sukkahousut päässä
- Matti ja Hanna suunnittelevat keille tutuille he lähettävät joulukortit. Kun Matti luettelee sukunimiä, niin kaiken maailman Möttöset kulostaa ihan mahtavilta. Myös tietty suunnitellaan millaisen kortin kukin saa. Tutut joilla on sikafarmi saavat tietty joulupossuja.

Rauhallista joulua elokuvien ystävät!

Tonttu Toljanterin Joulumieli

Tonttu Toljanteriin tutustuin aikoinaan Ylen Joulukalenterista vuonna 1998. Toljanterin Joulupulma on yksi parhaimpa tv:n joulukalentereita The Joulukalenterin ja Heinähatun ja Vilttitossun Joulun Jäljillä kanssa. Ostin tässä syksyllä 7 dvdn paketin Toljanteria, jossa on Toljanterin kalenterit Joulupulma, Tonttu Toljanterin Tarinoita, Muorin Töissä, Oikean Joulun Salaisuus, Tuhmaikä ja Toljanteri Tonttujen Tonttuna. Kaikki nämä Oikean Joulun Salaisuutta lukuun ottamatta olen katsonut kertaalleen televisiosta, mutta boxissa mukana ollut Joulumieli elokuva oli minulle ihan uusi tuttavuus. Pidän enemmän näistä vanhemmista Toljantereista, joten minulla oli isot ja jouluiset odotukset tätä Toljanterin Joulumieli elokuvaa kohtaan.

Tonttu Toljanterin Joulumieli elokuvan kansi

Joulu on jo ovella ja Pukkia vähän väsyttä. Hän heittää leikillään Joulumuorille, että kun hän joskus pääsee eläkkeelle, niin Toljanteri saisi jatkaa hänen töitänsä. Tämän kuulee Kyyjärven osaston partiotnttu Korvanen, eikä pidä lainkaan ajatuksesta. Tietty hän haluaa itse Pukin tilalle. Samalla Tonttulaan etsitään uutta pikalähettiä. Kipakkajalkainen Salamanteri hakee paikkaa, samoin kuin nysväävä räppäri tonttu. Toljanterin kuopiolainen ystävä Viänänen vie samalla Pukille viestin: hänen ystävänsä, vanha Iivari, joutaisi jo eläkkeelle. Pukki antaa kaksi kirjekuorta Toljanterille; vihreä kuuluu Viänäselle, sininen Salamanterille. Mustasukkainen Korvanen vaihtaa kirjeiden sisällön ja siitä tapahtuu kauheita. Nuori Salamanteri joutaa eläkkeelle ja heikkopolvinen Iivari joutuu jakamaan pikapostia. Korvanen saa puhutta Salamanterin juoneensa mukaan: Toljanteri täytyy näyttää Joulupukille niin huonossa valossa, ettei häntä päästetä Pukin paikalle. Vihainen Salamanteri uskoo Korvasta ja auttaa häntä petkuttaman Toljanteria. Hän naamioituu miestontuksi ja yrittää sabotoida kaikkia Toljanterin joulutöitä.

Joulumuori ja Joulupukki

Salamanteri ja Korvanen

Sabotointi onnistu hyvin, aina sihen asti kun Korvatunturin pahin pakkasmyräkä iskee ylle. Huonokuntoinen Iivari on jäätymäsillään postia jakaessa ja Toljanteri menee häntä pelastamaan, sillä Korvanen huijaa hänet myrskyyn. Salamanteri saa kuulla Viänäseltä, että kirjeet ovat menneet sekaisin, eikä hänen tarvikkaan jäädä eläkkeelle. Salmanteri käy pelastamssa lähes jäätymäisillään olevan Iivarin ja pelastavan Toljanterin. Tonttulassa saadaan sittenkin viettä yhteistä joulua. Korvanen saa todella kätevän joululahjan, hyvin paksut korvaläpät, jotka estävät häntä kuuntelemasta seinien takaa.

Toljanteirin Joulumieli elokuva oli minulle pienoinen pettymys. Ehkä Toljanterin kommellukset toimivat vain kalenterina, sillä tämän elokuvan juoni oli minusta aivan liian lapsekas ja yksitoikkoinen. Pienenä sivujuonena oli Lääkäri Letun mustasukkaisuus punaisiin huuliin, mitkä Lettu löysi Toljanterin huoneen teekupista. Salamanterillehan ne kuului, mutta Lettu otti heti nokkiinsa ja pisti flirtin Viänäsen kanssa päälle. Viänänenhän on aina tykännyt myös Letusta, joten sillä saatiin myös Toljanteri mustasukkaiseksi. Onneksi lopussa kun kaikki selviää, Lettu ja Toljanteri muiskauttavat suukot poskille. Letun ja Toljanterin suhde on muutenkin Toljanteri kalentereissa on jotenkin hauska. He eivät ikinä kehtaa olla yhdessä, eikä myöntä erityisemmin tykkäävän toisistaan, mutta siltikin hempeilevät keskenään ja harvoin riitelevät. Viänänen tuntuu olevan Toljanterin paras kaveri vain siksi, että he ovat kolleegoita. He kettuilevat toisilleen hyvin usein, mutta vetävät aina samaa köyttä. Pidän kovasti Erkki Teittsen esittämästä Viänäsestä, hän puhuu aina niin Kuopion murretta, mikä tuo autenttisuutta tähän tonttuhahmoon.

Toljanteri on pihkassa lääkäri Lettuun

Yhteistä joulua

Hahmot ovakin parasta mitä tämä Toljanteri elokuva tarjoaa. Kunto Ojansivun Toljanteri on pikkuisen sivuosassa tässä omassa elokuvassaan, mutta on edelleen yhtä ihastuttava ja toheloiva tonttu, kuin kalentrereissa. Vanhemmiten hänen leikkisyytensä on kuitenkin valitettavasti vähentynyt, siksi kait pidän ensimmäisestä Toljanteri kalenterista Joulupulmasta eniten. Siinä myös Joulupukki on hauskimmillaan; kuin muissa kalentereissa Pukki on vähän äksy ja jopa pelottava ja auktoriteettinen hahmo, niin Joulupulmassa hän on ihana hassahatanut ukki. Joulumuori jatkaa tiukkaa linjaansa niin kuin aina, mutta on hyväsydäminen. Pienen piipahdksen elokuvassa tekee myös Sähkömiestonttu, joka ainakin Tonttu Toljanterin  Tarinoissa ja Muorin Töissä sarjoissa vierailee. Sähkömiestontun erikoisuus on se, että hän tulee aina salamana paikalle. Uusia hahmoja tässä elokuvassa on Iivari tonttu, Salamanteri ja Korvanen. Iivari tontusta en valitettavasti saa paljon irti, hän vain on väsynyt, vanha ja rainanen. Salamanteri on nuori, kipakka, pirtsakka ja osaa kasvoillaan tehdä hyvin voimakkaita ilmeitä. Siltikin tämä tonttu kuuluisi enemmänkin teatteriin, hän tuntui vähän ylivedetyltä hahmolta tähän Toljanteri maailmaan. Heikoimman suorituksen tekee Korvanen. Hänen puheenpartensakin oli kuin Shakespieren lausumista ja hahmo on aivan liian mustavalkoinen. Tämmöinen pahis ei saa katsojan myötätuntoja ja siksi se viekin elokuvalta mielenkiintoisuuden.

Joulumieli elokuva ei valitettavasti tuonut minulle joulumieltä. Elokuvan juoni on heikko ja ponneton ja varsinkin uudet hahmot ylinäyttelevät suuresti. Ihaninta elokuvassa on Tonttulan kauniit sisätilat ja komiat, talviset maisemat. Niitä tästä elokuvasta voi ihailla. Myöhempi Toljanteri kalenteri Oikean Joulun Salaisuus on hyvin samanlainen juoneltaan, kuin tämä  Joulumieli, sillä siinä Kärppä Konniainen tulle Tonttulaan pilaamaan joulun. Jotenkin tämä joulun pilaaminen ja toisten kiusaaminen ei minusta vain sovi kalenterin/jouluelokuvan aiheeksi, sillä ainakin minä haluan joulukatsomiseltani mieluummin positiivista pohjavirettä, kuin kiusaamisen surumieltä. Talvista katsottavaa Toljanteri kuitekin on ja saa haaveilemaan, että pihalla olisi jo valkeat kinokset.

Toljanteri ja Iivari lämmittelevät nuotiolla

Olen Suomalainen

Parivaljakko Selin & Mäkelä on ollut suuri vaikuttaja siihen, että akoinaan ylipäätänsä kiinnostuin kotimaisista elokuvista. Pahat Pojat, Häjyt ja Varekset ovat suuri kulmakivi siihen, että nimen omaan suomalaisista elokuvista tuli intohimoni. Siksi minusta onkin osuvaa, että he ovat tekemässä juuri tämän nimistä elokuvaa, sillä minusta Selin & Mäkelän elokuvan tyyli on sitä suomalaisinta, josta minä pidän. Kari Tapio itsessään muusikkona ei niinkään ole minulle tuttu, mitä nyt muutamia kappaleita tunnistan.

Olen Suomalainen elokuvajuliste

Kari Tapio eli Kari Tapani Jalkanen esiintyy landella erinnäisillä tanssilavoilla ja voittaa pari kilpailuakin. Hän väittää muille, ettei alkoholiin koske, mutta kuitenkin naukkailee piilossa omasta taskumatistaan. Erällä keikalla hän sitten kohtaa viehättävän Pian, joka ei Karista välitä. Erikoisella huumorillaan Kari kuitekin puhuu itsensä Pian kanssa treffeille ja alku onkin aikamoista suomifilmiä. Isältä käydään oikein kysymässä tyttären kättä, mutta rehtorihan ei anna tuollaisen muusikonrentun hänen tyttöänsä viedä. Kari vastaa näpäkästi, että turha sitten odottaa kutsua häihin. Niihin parisuhde vie ja yhteiseen kotiin.

Kari koitta saada tuulta siipiensä alle muusikkona, mutta se ei edisty. Pia kannustaa hänet Helsinkiin isojen herrojen puheille, mutta paikka löytyy ainoastaan Dannyn lämppärinä ja samalla joutu tekemään hanttihommia. Kyllä ne aluksi kelpaavat, mutta ei se lyö leiville. Kari tekee tavallista perusduuniakin välissä ja vaihtelee levy-yhtiöitä. Välillä musiikkia tulee, välillä ei tule ja aina Pia on kotona kannustamassa. Karin alkoholin käyttö voimistuu vuosien myötä ja usein hänet löytääkin kännissä. Kun Pia on lähdössä synnyttämään, Kari makaa kylpyammeessa lähes sammuneena. Perhe kuitenkin lisääntyy, Karin kalenterin täyttää keikat ja vapaa-aikaa vietetään pullon kanssa. Suurmmat hitit saadaan tehtyä ja menestys maistuu. Muutamia sivunaisiakin vikitellään ja elokuvassa näytetään hyvin lyhyesti se, että Pia saa kirjeen muodossa tietää, että Karille on syntynyt lapsi avioliiton ulkopuolella. Kun Kari itse ehdottaa eroa, niin Pia ei anna periksi. Ero olisi Karille aivan liian helppoa ja perhettä ei hajoteta niin pienistä asioista, kuin pettäminen. Karin alkoholisoituminen pahenee, mutta vanhetessaan hän uskalta avautua siitä jopa isälleen. Kerran Pia jopa laittaa heidän poikansa mukaan Karin kiertueelle, mutta aamulla on lohduton näky, kun isä on huppelissa kunnossa.

Kari Jalkanen kohtaa ensikerran Pian

Kari ja Pia eroavat, mutta toteavat, että eivät he osaa olla erossa. He vanhenevat yhdessä ja heidän oma huumorinsa on todella läheistä. Parisuhdekriisin jälkeen Karin oma tunnetuin sävellys Mysrkyn Jälkeen saa mielettömän vastaanoton ja Kari Tapio on vihdoinkin se musiikkiduunari, mitä hän nuorena Kari Tapani Jalkasena haaveili. Sydänkohtaus saa miehen pysähtymään ja Pia keksii, että perhe voisi toima bändinä. Pojat soittavat keikalla ja Pia toimi eräänlaisena managerina. Yhtenä viimeisistä vanhemman iän illoista Kari on lähdössä reinot jalassa kapakkaan konjakille. Pia saa hänet ehdottamaan, että miksei juoda täällä. Se kohtaus on jotekin kaunis ja herkkä. Kari jää kotiin Pian kanssa. Taximatka viimeiseltä keikalta kotia olisi minusta voitu leikata pois, sillä jokainen tiesti tämän viimeisen monologin myötä mitä tulee tapahtumaan. Se, että kuvatan Pian löytävän miehensä taxin takapenkiltä sydänkohtaukseen kuolleena, oli minusta turhan melodramaattista.

Kari ja Pia onnellisina yhdessä

 Olen Suomalainen on teemoiltaan todella suomalainen elokuva, aiheena rakkaus ja alkoholi. Näitä alkoholihuuruisia elouvia on tehty vähän liikaakin ja tuntui, että ne kohdat tässä elokuvassa junnasivat osaltaan paikoillaan. Rällästely on aluksi hauskaa, mutta pitkällä tähtäimellä puuduttavaa. Se onkin hankalaa, sillä en tiedä onko Kari Tapion elämä ihan oikeasti ollut tuollaista, vai onko elokuva halunut korostaa juurikin tätä viinamäenmies-puolta. Pidin kuitenkin esim. hetkestä, jossa Kari paljasti saunassa isälleen alkoholisoituneen. Siinä on suomalainen mies alastomimmillaan, kun saunasa puhutaan vähäsanaisesti isän kanssa viinasta. Se hetki oli oikeasti suomalainen, omalla tavallaan rujo, mutta todella realistinen. Näyttelijät oikeasti näyttelevät, eivät vain puhu. Rakkaus teema taasen näkyy vahvasti tässä Karin ja Pian avioliitossa. He tukevat aina tosiaan, myös Kari Piaa kun hän lähtee opiskelemaan hammaslääkäriksi. Luin jostain arvostelusta, että tämä suhde kuvaa läheisriippuvuutta, sillä Pia usein soitteli Karille ennen keikkaa. Minusta se ei ole riippuvuutta, vaan nimen omaan sitä pyyteetöntä ja aitoa rakkautta. Välittämistä, luottamista, kiinnostusta ja tukemista. Jotenkin tämä parin rakkasutarina kaikkine tyhmine vitseineen ja riitoineen on ihailtava. Siinä on pariskunta, joka todellakin halusi olla yhdessä elämänsä loppuun asti.

Elokuva oli rytmitelty ihan hauskasti. Alussa elämme 60-lukua ja leffa näyttää vanhalta suomifilmiltä kaikkine idyllisine tanssilavoineen. 70-luvulla nuorta Karia näytellyt Tatu Sinisalo sai ääneensä enemmän ikää ja maskeerauskin näytti siltä, että herra vanhentuu silmissä. 80-luvulle mentäessä Karin ja Pian näyttelijät vaihtui Matti Ristiseen ja Tiina Lymiin, jotka toimivat minulle hyvin. En tiedä miltä Kari Tapio näytti nuorena, mutta Ristisen karsima ja charmi sai hänet juuri iskelmäjätkän näköiseksi. Hän oli myös mukavan itsetietoinen aina tyylistään, niin kuin kuulemma oikea Kari Tapiokin oli. Leffassa kuulemma viitattiin monesti Tapion kenkäharrastukseen. En tätä itse huomannut, mutta äitini löysi nämä viitteet, kun myös on kiinnostunut kengistä. Tiina Lymissä ei ollut muuta vikaa, kuin se vaalea peruukki. Se oli liian teatteria. Muuten pidin Pian hahmosta, sillä hän tasapainotti Karia todella hyvin. Luinkin, että Lymi toimi elokuvassa myös dramaturgina ja siinä hommassa hän on selvästi hyvin suoriutunut. Pikku rooleissa bongasin ainakin Mikko Koukin, Sakari Kuosmasen, Heikki Silvennoisen ja Ilkka Heiskasen. Kuulemma Santeri Kinnunen esitti Pian rehtori-isää, mutta häntä en todellakaan tunnistanut. Se täytyy heti ensimmäisenä blu-ray julkaisulta katsoa uudelleen.

Myrskyn jälkeen on suojasää

Elokuvassa suurin pettymyt oli juurikin tuo loppu. Ennalta-arvattavuus ei minua haitannut, vaan sen melodramaattisuus. Voin kuvitella, että dramaturgi Lymi, ohjaaja Mäkelä, tuottaja Selin ja leikkaaja Taavila, ovat vääntäneet kättä siitä jätetäänkö Karin kuolema elokuvan vaiko ei. Minusta sitä ei tarvittu, katsojalle käy se selväksi muutenkin. Nyt se tuo elokuvan loppuun vaan suuren haikeuden ja pienen rautalanganväännön tunteen. Muuten tämä on ihan hyvä Selin & Mäelä elokuva. Ei edes ihan perinteinen sellainen, sillä Mäkelän tyyliin kuuluva toiminta oli vaihtunut kaljan kittaukseen, mutta veijarimainen huumorius on pysynyt. Se tosin tässä elokuvassa kiteyttyi hyvin paljon itse Kari Tapion nuoruusajan letkautuksiin.