Coco

Pixarin uusin Coco ei alunperin herättänyt minussa mitään suuria odotuksen tunteita. Samu Sirkan Joulusta näkemäni pätkä oli oikein hyvin animoitu, mutta mexicolaistyylinen musiikki ei siinä vedonnut minuun. Vasta lähempänä elokuvan suomeen tulemista katsoin trailerin ja siitäkin jäi vähän mitäänsanomaton olo. Sisareni kuitenkin sanoi elokuvan olevan  uskomattoman ihana ja niin odotukseni nousivat leffaa kohtaan. Kävin katsomassa Cocon suomidubilla 3D: versiona.

Coco elokuvan juliste

Miguel rakastaa kitaran soittoa. Hänen perheensä ei vain hyväksy millään musiikkia, sillä suvun yksi miehistä oli hylännyt perheen musiikin takia. Siksi musiikki on bannassa. Miguel siltikin siitä haaveilee, vaikka välittääkin suuresti perheestään. Mexicon Kuolleiden päivä-juhla on tulossa ja sitä ennen on isot musakilpailut. Miguel ei pääse kuitenkaan lauteille, kun tämän mummeli rikkoo hänen kitaransa. Kun Kuoleman päivä- juhla sitten koittaa niin Miguel keksii, että hänen sukunsa musta lammas on hänen ihailemansa trubaduuri. Miguel koittaa varastaa tämän kitaran kirkosta ja näin ollen päätyy kuolleiden maahan. Tämän jo edesmenneet sukulaiset vain voi vapauttaa hänet takaisin eläväksi. Hekään eivät suvaitse musiikkia, joten Miguel ei suostu palaamaan. Hän etsii idoliaan Hectorin kanssa, jonka tapaa ihan sattumalta. Lopulta he saavat tämän trubaduurin, vanhan muusikon tavattua ja selviääkin kaikenlaista. Tämä ei olekkaan Miguelin sukulainen, mutta Hectorpa on. He ovat olleet aikoinaan parhaita kamuja ja tämä julkkismuusikko ahneissaan tapatti Hectorin, että saisi tämän tekemät laulut omakseen. Onneksi kaikki selviää parhain päin.

Ihan aluksi minua ihmetytti mistä elokuvan nimi Coco tulee. Vasta ihan loppuvaiheessa elokuvaa,  kun Hector on kertonut tarinansa kuinka hän teki Remember Me laulunsa Cocolle tajusin tämän ihanan isomummon Mama Cocon hahmon tärkeyden. Remember Me voitti mielestäni  ihan ansaitusti parhaan laulun Oscarin. Pixar kun ei ole lauluja tehnyt elokuviinsa läheskän niin paljon kuin Disney. Mama Cocon suomiäänenä toimii uskomaton Inkeri Wallenius, ääni sopii hänelle erinomaisesi ja näin Mama Coco nousi kaikken suosikkihahmokseni. Päähahmo Miguel, nuori kitaristi, sisältää hahmona ristiriitaisia piirteitä, välillä toivoin hänen toimivan ja välillä rauhoittuvan. Varsinkin lopussa olin jo huutamassa että "soita nyt se biisi". Noin muuten Miguelin hahmo on se väylä, mitä kautta katsoja pääsee näkemään tämän kuolleiden valtakunnan. Hänen reaktiot hämmästyneisyydestä ovat aitoja ja siksi se toimii katsojaankin. Hector tulee tarinaan vähän sivulta mukaan ja alussa edustaakin kuolleiden hylkiötä. Hänen hahmonsa tärkeys korostuu kokoajan pikkuhiljaa ja katsoja oppii pitämän hänestä. Pidin siitä, että Cocossa on pitkästä aikaa ihan kunnon pahis, eli tämä trubaduurilaulajaheppu. Olin aivan varma alusta lähtien, että tottakai hän on Miguelin isä ja siksi paljastus olikin niin suuri minulle. Hän käyttäytyy todella häikäilemättömästi ja Itsekkäästi. Se mitä hän kuuluisuuden ahneuksissaan teki Hectorille, parhaalle kaverilleen, on aivan kaameaa. Siksi onkin oikein, että tämä kusipää saa tuntea kunnon julkisen nöyryytyksen kuolleiden maassa. Elokuvassa vilisi paljon muitakin hahmoja, mutta ne eivät pahemmin jääneet mieleenI. Sidekic elukkana toimi kulkukoira, joka kiintyi Migueliin ja pääsi myös matkalle pimeyden tuolle puolen.

Miguel ja Mama Coco

Cocon animaatio on taattua Pixar laatua. Hahmot ovat aitoja, mutta siltikin persoonallisia. Värimaailma on kirkas ja monikylläinen. Vähän alussa tuntui, että oranssi on voimakkaasti esillä, mutta kun kuolleitten maailman päästään musta ja tummansininen tulee enemmän esiin. Pelkäsin vähän, että onko pimeys vähän yksitoikkoista, mutta kuoleiden maalmaa on saatu väreillä hienosti rikastettua. Erityisesti kuolleiden maailmassa luurankohahmot kiinnittivät huomioni. Miten perusluurangosta saa niin persoonallisen näköisiä ja yksityiskohtaisia. Vaikka kuolleiden maailma nyt saattoikin olla pelkkä mielikuvitusmaailma, niin minusta se kaikessa kauneudessaan ja karuudessaan on hyvin oikean maailman kaltainen, eräänlainen peilikuva. Kuten jo sanoin, niin tämä Mexicolainen musiikki ei minussa erityisesti mitään tuntemuksia herättänyt, enkä edes Remember me laulusta ensikuulemalta pitänyt. Vasta lopussa kun laulu sai merkityksensä, pidin siitä ja kyyneliä muutaman vuodatin kun Miguel lauloi tätä kappaletta Mama Cocolle ja Mama Coco otti isänsä kuvan esille omista kansioistaan. Voisi sanoa, että laulu kirjaimellisesti pelasti Mama Cocon kuolemalta.

Viime vuosina Pixar on enemmän panostanut jatko-osiin kuin uusiin tuoreisiin ideoihin. Kunnon Dinosaurus on aamupiiretty tasoa, enkä Inside Outinkaan syvintä olemusta ymmärtänyt. Coco teke juuri siksi hyvän poikkeuksen, sillä se käsittelee vakavia teemoja: taiteellista intohimoa ja kuolemaa. Elokuvan alkupuolella kuvataan hyvin kuinka rakasta ja tärkeää Miguelille musiikki on. Hän mieluummin uhmaa omaa perhettään, kuin luopuisi musiikista loppuelämäksi. Tämän musiikin voi korvata melkein millä tahansa asialla, intohimolla rakasta harrastusta kohtaan. Siksi se minuun kolahtikin. Pidän kovasti ajatuksesta, että kuolleet elävät vielä jossain ja valokuvien kautta me voimme tuoda heidät luoksemme. Täällä maailmassa muistellaan niitä ja he siellä meitä. Cocossa kun ihminen kuolee, niin hän pääsee kuolleiden maailmaan sen ikäisenä kuin kuollessaan. Näin Hector sai nuoren miehen kropassaan tavata oman rakkaan lapsena vanhan mummon muodossa. Olen itse ajatellut, että kuolleet näyttävät siellä siltä, miltä he näyttävät meidän omissa muistoissa. Nämä ajatukset kulkevat siis aika lähekkäin. Muutenkin kuolleiden maailma on paikkana sellainen, että toivon oman isini, ukkini ja edesmenneiden kissojeni jo odottavan minua siellä. Ja että valokuvien avulla he pääsevät tänne. Tässä Mexicon kuolleiden päivä- juhlassa on se erikoisuus, että siellä ei sureta vainajia. Siellä kaivataan ja tunnetaan se, että kvainajat  tulevat käymään ja vietetään yhdessä hauskaa. Kuolema on aina vakava ja ikävä asia. Oma suruaika kuuluu kaikille, mutta lopulta se muuttuu enemmän kaipaukseksi.