95

Kaksi kaikille suomalaisille tuttua kysymystä: missä olit kun Suomi voitti ensimmäisen kerran jääkiekossa ja missä olit kun Suomi voitti ensimmäisen (ja toistaiseksi viimeisen) kerran euroviisuissa? Viisujen ajan muistan hyvin, sillä olin kipeänä kotona tv:n ääressä fanittamassa Lordia. Jääkiekkovoitosta ei taasen ole mitän muistikuvia, mutta epäilen olleeni makuuhuoneessa leikkimässä siskoni kanssa Barbeilla, kun vanhempani ovat istuneet jännittyneenä olohuoneen sohvalla. Kyseisestä jääkiekosta tiedän vain Den glider in kappaleen, Antero Mertrannan "Se on siinä" huudot, sekä muotiin tulleet suomiverkkarit joihin minäkin pukeuduin vuonna 1998, kun aloitin koulunkäyntini. Pohjustetaan vielä, että jääkiekosta en oikeasti tiedä (enkä siedä) yhtään mitään ja tätä elokuvaa katsoessani tuijotin jääkiekkoa enemmän kuin sen aikaisemman ennätykseni, eli yli 5 minuuttia.

95 elokuvan mainosjuliste

Aleksi Mäkelä on jo pidempään ollut suosikkiohjaajieni listalla, joten pelkästään sen perusteella 95 sai minulta kovat odotukset. Kävin elokuvan katsomassa kahdesti ja kyllä nautin. 95 elokuva alkaa kertauksella Suomen hävityistä jäkiekko-otteluista. Vuonna 94 Kalervo Kummola (eli H-P Björkman peruukissa) toteaa kriisin alkaneeksi ja hän sekä Kai Hietaranta (Rauno Ahonen) keksivät palkata yökerhossa Ruottalaisen jäkisvalmetajan Curt Lindströmin eli Curren Suomen Leijonien kapteeniksi. Tästä siirrytään itse finaaliviikonloppuun ja tarkastellaan ottelua 4 eri näkökannalta: itse joukkueen, yksinhuoltajaäiti Essin ja tämän pojan Jamin, syöpäsairaan Johanneksen ja  ruottalaisvihaisten Jessen, Jonden ja Kapan. Nämä kaikki ovat tavallaan itsenäisiä ja toisistaan riippumattomia tarinoita, mutta heitä kaikkia yhdistää juuri tuleva jääkiekko-ottelu.

Pikku Jami poika tykkää pelata jäkistä ja haaveilee kunnon kiekkourasta. Yh-äiti Essi (Laura Birn) tukee poikaansa kaikin keinoin, mutta rahat ovat tiukilla. Äitillä on jotain pientä vispilänkappaa Jamin valmentajan (Samuli Edelman) kanssa, joka on enemmän hänestä kiinnostunut kuin valmennettavasta pikku rääpäleestä. Koutsin mielestä Jamissa ei ole ainesta kiekkoilijaksi ja Essiä alkaa vituttaa koutsin manipulointi. Lopulta hän ottaa poikansa pois tämän komennosta ja etsii hänelle paremman seuran, jonka valmentaja uskoo Jamin kykyihin. Laura Birn on pitkästä aikaa ihan hyvä ja uskottava roolissaan, mutta käyttäytyy välillä aika naivisti. Paras puoli hänessä onkin, kun hän päästää koutsin kahleista irti. Valmentajana Samuli Edelman on ihan pökkelö, eikä edelleenkään osa puhua yhtään ukottavasti. Lihonut hän kanssa oli huomattavasti. Jami on suloinen, mutta puhuu välillä vähän paperia. Iän puolesta sen voin antaakkin anteeksi. Tämä pojan unelma jääkiekon peluusta ja ottelun seuraamista radiosta nivoutuu hyvin MM-voittoon ja tuo unelmia lähemmäs ehkä uudemmillekkin pelaajille. Leffaseurani toisella katsomiskerralla jopa toivoi, että tässä Jami olisi joku nykyinen pelaaja, niin että tämä muka kuvaisi oikeasti jonkun nykyisen pelaajan lapsuutta.

Koutsi, Jami ja Essi

Kolmikko Jesse, Jonde ja Kapa tuntuu aluksi vähän turhalta, mutta tuo hyvää Mäkelämäistä veijarikomediaa muuten ehkä raskaalta tuntuvalle elokuvalle. Jesse (Ylermi Rajamaa) saa potkut kun firma myydään ruottalaisille. Jondea (Kalle Lamberg) ärsyttää ainainen häviö ja Kapaa (Samuli Niittymäki) kun ruottalaiset vie naiset. Kostoretkelle lähetään mystisen salkun kanssa, jonne Jesse on pakannut jotain mystistä entiseltä työpaikaltaan. Olin ihan varma, että mukaan tuli jotain räjähteitä, mutta en sen vääremmässä voinut olla. Laivalla aika menee vähän bilettäessä ja tapellessa, mutta ruottissa viha nousee entisestään kun nähdään näiden juhlivan kapakassa ensimmäsitä maaliaan. Kuninkaan linnankin vartijat seuraavat niin intiimisti peliä radiosta, että kukaan ei huomaa kun pojat kiipeävät katolle ja näyttävät persettä. Tietenkin jäädään kiinni ja vasta raudoissa tajuttiin että ei hitto, Suomi voitti. Vasta juuri ennen lopputekstejä selviää mitä poikien salkussa sisälsi. Kyllä kuningaskin tästä hämmentyi.

Ruottalaisvihaajat

Syöpäpotilaan Johanneksen tarina on näistä kaikista koskettavin. Markus (Mikko Leppilampi) istuu baarissa juomassa muiden viinaan menvien kanssa. Hänen vanha kaverinsa Johannes (Pekka Strang) soittaa saattokodista ja pyyttää tätä ja heidän vanhaa jengiä katsomaan finaalimatsia hänen kanssaan. Markus vähän epäröi, mutta käy kutsumassa Tonyn (Timo Lavikainen) ja muun jengin paikalle. Saattokotiin ei päästäkkään kaljakorien kanssa ihan nuin vaan, mutta kyllä herkut saadaan pöytään ja nautitaan matsista. Johannes sylkee verta ja Markus on kauhuissaan. Pieni tappelu saadaan aikaiseksi ja Markus huutaa Tonylle  ajattelemaan kuolemansairasta Johannesta. Hoitaja (Outi Mäenpää) käskee mesoajaa pihalle ja Markus päätyy baariin kattomaan peliä. Jätkillä on kivaa yhdessä kun Suomen peli sujuu, mutta tietenkin Johannes kaipaa parasta ystäväänsä. Suomen saadessa toisen maalin Markus herkistyy ja lähtee jumalattomalla kiireellä juoksemaan taksille ja saattokodissa Johanneksen huoneeseen, niin että matot lentää. Yhdessä juhlitaan, fiilistellään ja hetken Markus ja Johannes saavat kahdenkeskisen ajan jutella. Markusta selvästi pelottaa ystävän menetys, eikä hän voi ymmärtää sitä, että Johannes  kokee itse jo olevansa valmis lähtöön. Kun Suomi vihdoin voittaa Johannes saa kokea hetken sen onnen tuneen, ennen kuin nukkuu pois. Johanneksen ystäville tämä on tietenkin järkytys. Hetken suurin onni ja suuri painava suru kulkevat niin lähekkäin.

Itselleni kaikista mielenkiintoisinta oli yllättävää kyllä itse tarina jääkiekkojoukkueesta. Pojat harjoittelevat yhdessä, heittelevät vitsejä yhdessä, syövät yhdessä, pukevat yhdessä ja nukkuvat yhdessä. Kaikkien nimet ja naamat eivät painuneet mieleen, mutta osalle annettiin isompi rooli kuin toisille. Timo Jutila (Joel Hirvonen) puhui ihan mahtavaa Tampereen murretta ja näytti juuri siltä miltä hänet kuvittelinkin. Hän oli hyvä yhteishengen luoja ja selkästi joukkuueen kantahahmo. Saku Koivu (Jon-Jon Geitel) pyyteli kovasti anteeksi jos koki olevansa ei niin täydessä terässä ja halusi kovasti näyttää muille, että hän osaa. Sitä kuvasti vahvasti hänen roskispalloheittonsa, josta hän oikein vaati revanssin. Jarmo Myllys (Hannes Suominen) on huumoriroolissa tukehtumassa kalan ruotoon. Hirveällä kiireellä ajetaan taksilla terveysasemalle, kunnes Jukka Tammi (Lauri Tilkanen) saa sen hänen kurkustaan irti. Vaihtomies Tammi on ihmeekseni saanut paljon ruutuaikaa, vaikkei hän edes pelaa kyseisessä matsissa. Hänen hahmonsa selvästi kuvastaa sitä pelin joukkuehengen merkitystä. Vaikkei hän itse pelannut, niin oli kuitnekin joukkueessa ja kokonaisena joukkueenahan he kultaa voittivat. Muut pelaajat jäävät valitettavasti enemmän tai vähemmän näiden neljän hahmon alle.

Saku Koivu

95 elokuvaan on hyvin osattu yhdistää nämä neljä lyhytelokuvaa keskenään. Pelkästä pelaajista koostettu elokuva olisi voinut tuntua tylsältä, mutta toisaalta olisin kaivannut heitä pikkuisen enemmän. Näihin joukkueen tunnelmiin lisättiin vielä lisämausteena ruotsalaisten ennakkovarmuus omasta voitostaa ja heidän voittojuhliensa suunnitteleminen, mikä sai katsojan hymyn huulille kun tietää miten lopputuloksessa käy. Leffassa muuten puhutaan yllättävän paljon englantia ja ruotsia, mutta onneksi nämä kohdat on tekstitetty. Itse jääkiekkopelit olivat suoraan vuodelta 95 ja joukkueen näyttelijöitä kuvattiin yllättävän vähän jäällä. Ensimmäisella katsomiskerralla se tuntui minusta pieneltä kusettamiselta, muta toisella pidin sitä jo oivana ratkaisuna. Se  on tosin siinä mielessä sääli, koska joukkuueen näyttleijät saivat osittain sen takia liiian vähän ruutuaikaa. Toisaalta vanhoihin kuvaputkitelkkareihin, josta tuota peliä seurattiin, sopi mahtavasti tuollainen vanhan laatunen kuva. Pidin kovasti 90 luvun baarimiljööstä, missä Markus aloitti juopottelunsa. Ihana Roope Salminen toimi baarimikkona tiskin takan ja heitti oikein osuvan suomiräppiheiton heti alkuun.

95 elokuva vie katsojen helposti 90-luvulle. Hahmojen vaatteet, silmälasit, puhetapa, ruuat, taustat ja tavarat olivat uskottavia. Tuhkholman hotellin puhelin, jolla Tammi koittaa soittaa pojalleen on pikkuisen moderni silmääni, mutta koska se nyt on Tukholmassa niin annettakoon anteeksi. Ei vaan suomessa niin hienoja puhelimia ainakaan kotona näkynyt. Toinen mikä ajankuvaa häiritsi oli Essin selän takana yhdessä kuvassa näkynyt liesi, sillä meikällä on ihansamanlainen nyt vuonna 2018. Vaatteissa 90-luku heijastui eniten ja tämä korostuu siinä kun Jesse, Jonde ja Kape nousevat Tukhomasta pois. Lenkkarit, pusakat ja nuo todella nolot suomiaurinkolasit, aivan ehtaa ysäriä. Pojat näyttää siltä ihan kuin ne olisi pilvessä. Myös saattokodissa kaverusten vaatetus isoine takkeineen on samanlaisia kuin meikän tutuilla aikoinnaan.  Musiikista täytyy myös antaa pisteet, sillä meikä tunnisti heti Raptoria ja Rednexiä. Itse trailerissa kyllä soi Keekkiä, mutta onneksi leffassa se tungettiin vasta lopputeksteihin.

Timo Jutila

Näyttelijäntyö 95-elokuvassa on huikeaa. Nimekkäitä näytttelijöitä ja osa ei niin nimekkäitä on leffa täynnä. Monia pienessä rooleissa olevia taustatyyppejäkin tunnistin, vaikkeivät heidän oikeat esikuvansa minulle mitään sanokkaan. Siltikin Kari-Pekka Toivonen, Matti Onnismaa, Rauno Ahonen ja Pekka Huotari vetivät hyvin. Yh-äititarinan näyttelijänpuoli pikkuisen ontui, samoin kuin ruottalaisvihaajakolmikon. Pekka Strang, Mikko Leppilampi, Timo Lavikainen ja Roope Salminen käyttivät ruutuaikansa ihan oikein ja pelaajapuolelta annan pisteet Joel Hirvoselle, sekä Hannes Suomiselle. Suomisen viimeksi näin Tuntemattomassa Sotilaassa myös vähän huumoriroolissa, joten toivottavasti hän pääsisi pian kunnon draamarooliinkin. Hänestä olen alkanut nimittäin kovasti pitämään. Jon-Jon Geitel on meikälle varmasti pelaajanäyttelijöistä tutuin, mutta edelleenkin hän on vähän jäykkä. Geitelin paras rooli on tehty jo 15 sitten Disneyn Välituntisarjan TJ:nä. Samaan hän ei enään valitettavasti pääse. Vaikka jokaisessa yksilöllisessäkin tarinassa on omat päääosan esittäjät, niin kokonaisuutena sanoisin valmentaja Curt "Curre" Lindström olevan se koko homman keskeisin henkilö. Ruottalainen Jens Hulténesittää Currea aivan upeasti, niin että hänen merkityksensä oikeasti vaikuttaa ihan kaikkeen. Jotenkin melkein liikutuin siitä, kun hän kirjoitti puheensa pelaajille paperille, kun ei saanut sanottua mietteitänsä aikaisempana iltana. Curren juoksu Tukhoman kaduilla ja törmäys valkoiseen hevoseen jäi minultakin hämärän peittoon, mutta selkeäti yritti kuvata jotainhänen järjen juoksuaan. Lopussahan itsekkin peililleen sanoi, että eihän se nyt niin vaikeata ollut.

Valmentaja Curre

Minä joka vihaan ylikaiken jääkiekkoa pidän tätä yhtenä Aleksi Mäkelän parhaimpana elokuvana. En voi sanoa muuta kuin Hyvin pelattu!