Love Records tuo minulle mieleen sen, kun olin jotain yläasteikäinen ja löysin äitin hyllystä Love Records 30v. levyn, jonka kansi oli todella kuivan oloinen. Jotenkin oletin sen olevan joku kokoelma levy, siihen tyyliin mitä omassa nuoruudessani oli siskollani Hittibuumit sun muut ja siksi ihmettelinkin, kun takakannessa olikin suomibiisejä. Juice Leskisen Syksyn sävelen kuuntelin siltä cdltä ensimmäisen kerran. Love Recordsin nimi on itelleni tullut tutuksi, kun on suomimusiikkia tullut kuunteltua, luettua Poko Recordsin histroria ja pelattua Suomircok Triviaa moneenkin otteeseen. Siltikään en tiennyt, enkä osannut odottaa paljon mitään Love Records elokuvalta.
 |
| Love Records elokuvan mainosjuliste |
Tämä taitaa olla ensimmäinen Aleksi Mäkelän elokuva, jonka hän on tehnyt ilman tuottajamoguli Markus Seliniä. Sen jotenkin huomaa, sillä tässä elokuvassa on ihan eri henki kuin Mäelän aiemmissa elokuvissa. Tavallaan tositapahtumiin perustuvaa, osiltaan komiikkaa, muttei enää sitä veijarikomediameininkiä, mitä Mäkelän muissa elokuvissa on ollut havaittavissa. Mukavaa tavallaan myös, ettei tässä ole hänen perusluottonäytelijöitään mukana (mitä nyt tietty Kari HItalahti vilahti ihan pikku roolissa). Päähahmot Atte Blon, Otto Donner ja Christian Schwindt oli osittain nimenä joskus minulle kuultuja, mutten kyllä yhtään todellakaan tiennyt millaisista henkilöistäö oli kyse. Elokuva on tietysti kärjistetty ja dramatisoitu alkuperäisitä tapahtumista rankasti. Eräs tuntemani Oululaisen levykaupan pitäjä sanoikin kuulemma, että hän tunsi kyseiset herrat aikoinaan ja alkoholilla ei ollut lainkaan näin isoa vaikutusta Love Recordsin toimintaan, mitä elokuva antaa ymmärtää.
Tarina on kiva kasvukertomus siitä kuinka herrojen unelmat saatiin toteutettua ja kuinka suomalaista musiikkimaailmaa haluttiin muuttaa. Lavastukset oltiin saatu 70-luvun henkeen ja yleistunnelma oli muuten sellainen kepeä. Juonesta ei jäänyt mitään suureksi mieleen, eikä tämä ollut mitenkään juonella koskettava elokuva. Hahmojen välisiä tuntemuksia ja konflikteja kuvattiin ihan aidosti ja Peteliuksen esittämä Toivo Kärki sai hienosti kasvuaan näytettyään, kun hän lopulta pystyi antamaan sympatiansa uusille yrittäjille. Elokuvaa mainostettiin draamakomediana ja sitä se pitkälti olikin. Vaikka monessa kohassa tulikin naurettua, niin puhdasta komediaa tämä ei ollut. Itse viihdyin varmasti parhaiten niiissä kohdissa kun eri muusikot oli tekemässä Lovella levyjään. Badding esim. oli ihan mahtava, kun koitti saada aikaan Fiilaten ja Höyläten biisiä. Siinä missä Badding oli sitten kesäfestareilla esiintymässä ja fanit hyökkää kimppuun ja tämä menee levy-yhtiön autoon karkuun ja joku näytti persettä toimittajille oli ihan suoraan otettu kyllä Ganes leffasta. En sitten tiedä, onko se ihan oikeasti 70-luvun musiikkipiireissä ollut tuollaista meininkiä.
 |
| Crisu (Riku NIeminen) ja Otto (Tomi Alatalo) |
Ennakko-odotuksena ainostaan näyttelijävalinnat oli pienesti itsellä haitallisesti mielessä. Olen nähnyt Jarkko Niemen monia roolisuorituksia ihan vanhimmasta Hymypojasta aina Siskonpedin sketsirooleihin ja joku hänesssä mättää, kun en hänestä vaan pidä. Jotenkin hänen jokainen roolihahmonsa on minulle vähän vastenmielinen, vaikka kuinka koitan antaa mahdollisuuksia. Tässäkin Atte Bloomina hän oli minusta elokuvan tylsin hahmo, vaikka olikin tarinan keskiössä. Sain paljon enemmän irti Chrisua esittävästä Riku Niemisestä ja tyksätyin oikein kovasti Otto Donneria näyttelevään Tomi Alataloon. Häntä näkisin mieluusti enemmänkin elokuvissa. Oton hahmo olikin minusta kaikista mielenkiintoisin, ehkä siksi kun hän on niin kaukana itsestäni, oikein sellainen tarkka ja analyyttinnen. Pienistä roolista tykkäsin Jukka-Pekka Palosta (vaikka hän on kyllä vanhentunut ihan silmissä), Jon Jon Geitelin tunnistin heti saksofonistiksi ja Robin Svartström (hitto kuinka vaikea sukunimi) oli kanssa pitkästä aikaa mukava näky.
Ei tämä nyt kotimaisteni ykköslistalle nouse, mutta Mäkelältä kyllä todella roima ylöspäin nousu sen kamalan Kummeli V viritelmän jälkeen (joka on kyllä paskinta Kummelia ikinä, sillä kaikki muut Kummelijutut on itselleni joko loistavia (ekat tv-kaudet, Kultakuume) hyviä (Jackpot) tai edes siedettäviä (viimeiset tv-kaudet, Alivuokralainen), eikä tuo ollut mitään niistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti