Disney Klassikot 56: Räyhä-Ralf valloittaa internetin

Ensimmäinen Räyhä-Ralf oli oikein onnistnut tarina videopelien maailmassa. Kakkososasta toivoin palaavani videopelimaailmaan, mutta aika vähän siellä loppujen lopuksi pyöritään, kun leffa keskittyy nimensäkkin mukaan internetin ihmemaahan. Edellisen leffan kaksikko Ralf ja Nelli menevät nettiin, joten kaikki ykkösosan parhaat sivuhahmot (eli Fixari-Felix Jr. ja hänen nykyinen vaimonsa Callah) jää ihan kunnolla sivuun. Eniten elokuvasta odotin tietty hetkeä, kun Disneyn prinsessaet esiintyy. Se kohtaus paljastettiin jo aikaisemmin Samu Sirkan Joulutervehdykksessä.

Pelihalli on edelleen paikoiloillaan. Aina päivien päätteeksi ja Räyhä-Ralf ja Nelli Karameli poistuu peleistään ja hengavan kahden. Ralf on täysin tyytyväinen nyt elämäänsä. Nelli taasen on tylsistynyt, kaikki on sitä sama ja vanhaa. Ralf yllättää Nellin, tekemällä Sokerihuumaan uuden bonuskentän. Kun aamulla lapset tulevat pelaamaan, Nelli ajaa väkisin uudelle radalle. Pelaajat eivät pysty ratilla Nelliä ohjaamaa ja niin ratti hajoaa. Varaosia on maalmassa enään yksi, jonka voi huutaa Ebaysta. Pelihallin omistaja Flickwak on juuri hankkinut netin pelihalliin ja yhdistää sen toimimaan. Sillä tavalla Ralf ja Nellikin syöksyvät nettiin, tarkoituksena huutaa tuo Sokerihuuman ratti. Internet on ihmeellinen paikka, se on täynnä firmojen mainoksia, bittejä ja loputonta tilaa. Jos vain jaksaisi, niin voisi laittaa kaiki firmat ja logot ylös mitä sielät näkee. Ralf ja Nelli pääsevät Ebayhyn ja saavat huudettua rarille korkemman hinnan, tosin he eivät ymmärrä että se täytyy maksaakkin. Nettimaailmassa kun rahaa hankitaan, niin se onnistuu pelaamalla. He ottavat yhteyttä mainostavaan spämmiin, joka suosittelee heille pelejä, mistä voi voittaa rahaa. Ratille tuli aikamoinen hinta, joten kuoletava rallipeli olisi heille sopiva. Sen voitettua saisi aikamoiset fyffet. He pääsevät peliin, josta Ralf ei pidä yhtään, mutta Nelli innostuu. Tätä hän on kaivannut; uusia tapoja ajaa. Ralf ja Nelli eivät saa kuitekaan tarpkeesi rahaa, joten he ottavat yhteyttä Yess nimiseen tyyppiin. Hän valkkaa mitkä videot ovat hauskoja ja saavat eniten sydämiä, joilla voi saada rahaa. Näin Räyhä-Ralf alkaa nettimeemiksi ja ylättävää kyllä, sillä he tekevätkin tilin. Kun Ralf väsää videoita, Nelli lähtee myymään niitä ja osaakin olla tärpeeksi ärsyttävä höyhentämään ihmisiä painamaan sydämiä.

Nellin katselukeruumatkalla hän joutuu Disneymaailmaan. Se on tietnkin elokuvan kiehtovin paikka. Star Wars hahmoja, Ihaa, Heihei, Jörö ja kaikki Disneyprinsessat ovat tietenkin siellä. Aluksi vanhoja 2D prinsesossoja en meinaa edes tunnistaa, niin muovilta he näyttävät. He totavat, että Nellihän on kanssa prinsessa. Tässä vaiheessa vedetään ehkä vähän jo pilkkaa Disneyn prinsessakulttuurista, mutta hyvin huomattuja yhtäläisyyksähän ne ovat. Toinen vanhempi puuttuu, jokaisella on joku tärkeä oma harrastus, sekä kaikki puhkeavat laulamaan unelmistaan kun pääsevät tärkeän veden äärelle. Itseasiassa Jasminhan ei tehnyt niin, virhe!Minusta on kyllä vähän väärin, että Pocahontas lasketaan prinsessaksi (no juu, intiaaniprinsessa), mutta ei Megaraa, Janea ja Esmeraldaa... Prinsessat innotuvat Nellin tyylistä ja jokainen pukeutuukin rentoiluasuun ja heitä on ne yllä lähes mahdon tunnistaa. Siihen pitää ensikerralla laittaa pause ja tutkia tarkemmin. Ralf jatkaa hölmöjen videoitten tekoa. Hän myös sattumalta päätyy kommentointihuoneeseen. Siellä jo valmikksi huonolla itsetunnnolla varustettu Ralf muistaa sen, mikä vain hänelle on tärkeintä; Nellin ystävyys. Hän soittaakkin Nellille hologrammipuhelimella, joka aukeaa vaikkei Nelli vastaa. Ralf näkee kauheita. Nelli on Kaahausauto peissä ja avautuu kunnolla siellä olevalle kuskille; Ralf on kiva, mutta niin kiintynyt ja niin omistushaluinen. Haluaisin olla täällä! Siitä Ralfin mustasukkaisus kasvaa ja hän tekee kauheita. Ralf ottaa yhteyttä Spämmiin, jolta hän saa viiruksen, joka vie kaahariautopeliin. Vaikka Ralf ja Nelli melkein saavat sovittua, juuri silloin viirus leviää ja Ralf tunnustaa syyllisyytensä. Se on Nellille viimeinen pisara. Virus kopioi Ralfin alhaisen itsetunnon ja levittä sitä pitkin nettiä, niin että kaikki kaatuu. Siitä tulee jättimäinen kauhuRalf, joka ei halua mitään muuta kuin olla Nellin ystävä. Ralfin oma itsetunto palautuu, kun hän ymmärtää kuinka riipuvainen on Nellistä. Virus elää Ralfin tunteista ja kun Ralf on kunnossa, virus kuolee. Ralf putoaa korkealta viruksen käsistä, mutta onneksi rinsessamme ovat paikalla. Ralf ja Nelli saavat maksettua ratin ja Sokerihuuma pelastuu. Nelli jää kuitenkin nettiin ja ystävykset pitävät yhtä hologrammipuhelimella. Fixari-Felix kysyy lopulta Ralfilta onko kaikki kunnossa? On. Se rittää, että tietää ystävän olevan onnellinen.

Räyhä-Ralf Valoittaa Internetin on ihan kiva elokuva, mutta nerokkuudessaan se ei pääse ensimmäisen Räyhä-Ralfin tasolle. Siinä pohditaan elämän peruskysymystä; pahutta ja hyvyyttä. Nyt käydään läpi tunteita riippuvuudesta ja kiintymyksestä. Vaikka kuinka tykkää ja haluaa hengata kaverin kanssa, niin ihan 24/7 olo yhdessä ei ole tervettä. Toista ei voi kaivata, jos on kokoajan kiinni. On tämäkin teema tärkeä, mutta lopussa sitä korostettiin jotenkin ihan liikaa. Sen ymmärrys saa Ralfin taas kuntoon, mutta on ehkä vähän makabeeria koko perheen elokuvaan, varsinkin kun se on tehty niin mahtipontisesti. Muutekin edellisen elokuvan videopelimaailman lumo rikkoutuu tässä, kun mennään nettimaailmaan. Vaikka löytämistä on kuinka paljon, niin kaikki on jotenkin sekasin ja levällään eikä niitä samoja hauskoja videopeli jippoja löydy, mitä ekassa elokuvassa. Se hauska Pixelimäisyys ja bittiliikkuminen teki ekasta Räyhä-Ralffista niin lumoavan, nyt se tuntuu laimealta. Vähän saman tapaan mitä Monsterit Oy, ensimmäisessä leffassa oli kiehtovia Monstereita ja toisessa vaan löllöjä.

Parasta intenettiin menossa on tietenkin nämä Disney prinsessat ja koko Disney maailma. Siellä olisi voitu olla minun puolestani enempi. Vaikka naamat ovat kumia ja jokaista prinsessaa näytetään vain vähän, niin se on niitä hetkiä kun tämä Disney elokuva tuntuu Disney elokuvalta, vasta siinä löydän jonkinmoista taikaa. En ole myöskään aiemmin tajunnut tuota laulamista tärkeän veden äärellä. Se on mielettömän hyvä pointti. Annan myös isot pisteet sille, että originaalissa ääniraidassa on pyritty siihen, että prinsessoilla olisi samat ääninäyttelijät mitä oikeissa klassikoissakin on. Kaikkiin se ei ole ollut mahdollista (tietysti kun osa heistä on jo menehtynyt), mutta 90-luvun hahmoista eteenpäin ovat samoja. Arvostan sitä, että suomidubbauksessakin tähän pyrittiin, mutta mitä helvettiä Nina Tapio tekee tuolla, oikea Ariel on Johanna Nurmimaa!

Tv-suosikkejani: Joulupukin Kuuma Linja

Elokuvien ohessa on tullut monenmoisia televisiosarjoja vuosien varrella seurattua. Jotkut niistä on painautunut ikuisesti mieleeni koskettavien tarinoiden tai herskyvän huumorin takia. Tässä osiossa esittelen suosikkisarjojani ja koitan pohtia, mitkä asiat kyseisessä sarjassa vetoaa minuun, niin että vuodesta toiseen haluan katsoa samoja jaksoja, joita olen niin monen monta kertaa jo elämäni aikana nähnyt. Joskus tv-sarjan katsominen tiettynä päivänä on perinne. Aika monelle varmasti jouluna sellasia on. Niin minullakin ja tänä vuonna muistellaan Joulupukin Kuumaa Linjaa, sillä minulle se on aina myös aikuisena ollut aattoaamun virittäjä ohjelma.

Ensikosketus: Joulupukin Kuuma Linja näytettiin ensimmäisen kerran Ylelä vuonna 1991. Ihan pikulapsena en muista ohjelmaa katsoneeni, mutta toisaalta on mahdollista, että se on aattoaamuisin mellä pyörinyt taustalla, koska minulla on 3-vuotta vanhempi isosisko. Vasta ala-koululaisena muistan tarkemmin, että olen ohjelmaa katsonut. Laitoin joskus jopa herätyksen kello kahdeksalta jouluaattoaamuna, kun halusin Kuumaa Linjaa katsoa. Vaikka huoneessani oli televisio jo aika nuorena, niin Kuumaa Linjaa katsoin yleensä olohuoneessa. Siitä alkoi minulle joulun tuntu: televisiossa istuu joulupukki, kuusessa on valot, olohuoneen pöydällä sininen liina ja kynttilät kipoissa ja olen jo valmiiksi olkkarin varannut jouluisia lastenkirjoja joita luen ohjelman ohessa. Aamupalaksi joululimppua poroviipaleella ja vuoden ensimmäinen pala Wiener nougata. Siitä minulle alkoi jouluaatto. Ohjelman kuului pyöriä koko ajan taustalla, aina Lumiukon loppumiseen asti.

Ohjelman kulku: Joulupukin Kuuma Linja alkaa yleensä siinä kahdeksan maissa. Alkuun näytetään Ylen joulukalenterin viimeinen jakso ja sitten alkaa puhelut. Pukki istu Tohlopin studioon tehdyissä lavasteissa ja muut tontut vievät hälle puheluita. Pukki rupattelee ja smalltalkia mukuloiden kanssa, ja välillä lapset laulavat nuotin vierestä jotain jouluista. Alhaalla saattaa pyöriä tervehdyksiä. Väleissä näytettiin ennen jouluisia mutta halpoja aniaatioita. Nyt ne ovat vain halpoja ja kaikki tietkoneella toteutettuja, käsinpiirrettyjä ei ole monena jouluna tullut ollenkaan. Ohjelman lopuksi Joulupukki on joskus laulanut uuden joululaulun, mutta tästä ei ole tullut perinnettä. Ohjelma päättyy ihanaan Lumiukkoon, jonka minäkin katson joka vuosi, vaikka olen sen jo niin monesti nähnyt ja dvd:n omistan. Edes Lumiukko on jäänyt käsinpiirrettynä ja sihen olen tyytyväinen, siinä on paljon ilmaa, koskettava tarina ja musiikki. En yhtään ihmetele, miksi Lumiukko on noussut klassikoksi.

Joulupukki: Minulle (niin kuin aika monelle muulle aikuiselle) oikea Joulupukin Kuuman Linjan Joulupukki oli Kosti Kotirannan esittämä. Vaikea kuvitella, että hänen viimeisin joulunsa Pukkina oli vuonna 2011, eli lähes 10 vuotta sitten. Siltikin minulle hän on se ainoa ja oikea. Uuteen Pukkiin Auvo Vihroon verrattuna Kosti oli löytänyt sen joulupukin salaperäisyyden ja mysteerin hahmoon. Hän nimittäin oli jollain tavalla pelottava ja karmiva ja ehkä juuri siksi niin karismaattinen ja aito joulupukki. Kun Auvo Vihron pukki on lempeä ja hymyilee kokoajan, niin Kosti korosti salaeräisesti vain että: "Kyllä Pukki tietää." En edes uskala kuvitella, mitä Pukki minusta tietää. Auvon joulupukki muistuttaa enempi hyvämielistä coca-cola Pukkia, joka antaa kaikille lahjoja, kun Kostin Pukki katselee tarkkaan kirjasta ollaankos sitä oltu tuhmia. Hänen olemuksessaankin on jotain suomalaisempaa, jotein Nuuttipuki perinteiden jälkeä.

Miksi juuri Joupukin Kuuma Linja: Koska eihän jouluaatto voi alka muuten. Voiko? Itseläni kun ei ole lapsia ja koitan luoda itselleni jouluaattotunnelmaa ilman lapsuudenkotiani, niin vanhojen, hyvin perinteiden ylläpito on yksi osa sitä. Vaikka Joulupukin Kuuma Linja ei ole minulle yhtä koskettava kuin Samu Sirkan Joulutervehdys (josta koitan muistaa kertoa ensi vuonna), niin on se silti yhtä tärkeä aattoaamun tunnelman luomisessa. Muistettavimat jutut kuumassa linjassa: - Pukki sanoo: "Kyllä Pukki tietää" - Pukki kuulee lasten nimet ja asuinpaikat väärin - Pukki yrittää laulaa lasten kanssa samaa joululaulua ja lapset hyppäävät säkeistöjen yli ja laulavat väärin - Pukki katsoo värään kameraan - Pukki huhuilee soittajaa, joka ei van päässyt linjoile. "Haloo, onko Ville? Haloo! Haloo! Ei taida Ville nyt kuulla, on harakat eksyneet linjoille." - Piirretyistä on jäänyt mieleen että jonain vuonna Kuumassa Linjassa näkyi ohjelma nimeltään Aurinko on Keltainen Kirahvi. Siinä oli joku ihan hanurista piirretty kirahvi jossain afrikassa ja alussa ja lopussa hän muuttui auringoksi. Ihan häröä.

Barbie Täydellinen Joulu

Monet varmasti kaihtavat Barbie leffoja niiden muovisuuden ja kaupallisuuden takia. Itse pidin kovasti pienenä kahdesta ensimmäisestä Barbieleffasta, olin tosin niiden tullessa jotain 10 vuotias. Tässä jokunen vuosi sitten tilasin satunnaisen nipun jouluelokuvia ja yllätyin kuinka olen tykännyt Barbien Täydellisestä Joulusta, joka ei kuitenkaan ole niin täydellinen. Barbie-elokuvissa on ilmestynyt myös oma Barbie Joulutarina, mutta sitä ei kannata sekoittaa tähän.

Barbie ja hänen pikkusiskonsa Skiper, Stacie ja Chelsea ovat lähdössä New Yorkkiin tätinsä luokse jouluksi ja jokaisella on joulusta omat odotukset. Barbie menee katsomaan näytelmää, Skiper pääsee kuulemaan kun hänen kaverinsa vetää Skiperin tekemän biisin lavalla, Stacie haaveilee urheilusta ja Chelsea eläintenhoidosta. Lennolla kuitenkin tulee ongelmia ja pakkolasku täytyy tehdä. Lapset riitelevät autossa ja lumimyrsky yltyy. Barbie bongaa matkan varrelta majatalon ja sinne he yöpyvät. Majatalossa on omat juhlat tulossa ja siellä valmistaudutaan kiireesti joulunviettoon. Chelsea on ihan innoiissaan, hänen kuvitelmissaan tämä on jo Joulupukin paja. Perhe on yötä majatalossa, ja toiveikkaina uskovat että pääsevät huomenna jatkaa matkaa. Skiper on kuitenkin realisti; myrsky on niin kova, että tuskin he pääsevät perille. Barbie ei voi luvata että he pääsevät Nykiin, mutta hän lupaa perheelleen täydellisen joulun. Kun muut nukahtavat, Barbielle tulee tunnontuskia. Miten hän voi luoda täydellisen joulun täällä, kun he eivät pääse perille? Ensimmäistä kertaa Barbie kuvataan (minun näkemissä leffoissa) vialliseksi ja jopa hieman ahdistuneeksi. Majatalon emäntä Christie saa Barbien jaloilleen ajatuksella, että joulu ei ole täydellinen tavara. Joulu on tunne.

Lento ei lähde ja Barbien porukka joutuu jäämään majataloon. He ulkoilevat, heittävät lumisotaa, kinastelevat, eksyvät ja löytävät toisena. Viettävät aika normaalia siskosten elämää. Skiper törmää yhdessä autotallissa bändiin, joka tietää Skiperin nettikanavien kautta. He osaavat soittaa, mutta heiltä puuttuu laulaja. Barbie keksii, että kun Skiper ei pääse näkemään ystäviensä keikkaa, hän pitäisi bändin kanssa omansa ja striimaisi sen nettiin. Siitä kehkeytyykin tapahtuma. Christien majatalossa on aina pidetty joulujuhlat ja Skiper bändeineen on iso numero. Stacie ja Chelsea haluavat kanssa osallistua ja he pääsevät bändin lämppäreiksi. Ei laulamaan, vaan he esittävät hylätyillä koirilla temppuja. Ehkä siten koirat saadaan adoptoitua uuteen kotiin. Heti tytöillä tulee riitaa, kun Stacie haluaisi tehdä oman shown ja Chelsea nimenomaan yhdessä. Skiper taasen ei halua apua järjestelyissä. Hän on aina seuranut sivusta kuinka Barbie osaa tuottaa tapahtumia ja ollut jopa kateellinen tämän suunnitelmille. Skiper ei ymmärrä delegoinnin tärkeyttä, ennen kuin Barbie avaa asiaa. Tälläisiä tapahtumia ei tuoteta yksin. Vastuut voi jakaa, itse ei pidä päättää ihan kaikesta. Sitäpaitsi mitä väliä onko koristerusetti punainen vai vihreä?

Tapahtuma saadaan siis hyvin alkamaan. Barbie kannustaa tyttöjä ja koirashow onnistuu. Skiper laula bändin kanssa ja saa netissä paljon katsojia. Jopa täti New Yorkista pääsee paikalle ja niin Barbien perhe saa täydellisen joulun. Täydellinen Joulu elokuva voi kuulostaa ihan lasten hömpänpömpältä, mutta sinä on takana kaunis ajatus. Se vain on fakta että suunnitelmat muuttuvat mitä tahattomimmista syistä, ja soveltuvuutta ja sopeutumista tarvitaan. Edelliskerran suunnitelmat voi käyttää sitten vaikka myöhepänä jouluna. Pidän opetuksesta jonka Christie antaa Barbielle. Joulu tosiaankin on tunne. Joulun tunteen voi saada monista asioista, ei ole pakko tehdä sitä yhtä ja samaa. Se vaatii totuttelua, mutta loppujen lopuksi joulun voi pilata vain se, ettei itse anna joulun tunteen tulla itseensä. Siksi koen elokuvassa kaunita joulunhetkiä, vaikka muuten tarinan ympäristö ja kaikki leffan laulut ovat aika siirappia.

Elokuva on siis valitettavasti jonkin sortin muskaali. Laulut ovat enimmäkseen rasittavia, tosin ensimmäinen jää ainakin minulle korvamadoksi. Musiikki on muuten mitäänsanomatonta. Animaatio on vähän parempaan (eli Disney-Pixarin) tottuneelle aika heikkoa, mutta pidän siitä, että värikylläisyys on uskallettu vääntää tappiin asti. Tämä on rehellisest todella värikäs elokuva. Talvi, lumi ja pimeyskin luovat kauniita valoja. Ehkä värien takia pidänkin tästä, se huoksuu räiskyvää Barbiehenkeä juuri värien takia. Tietääkseni tämä on muuten ensimmäinen Barbie-elokuva, jossa kaikki Barbien siskot ovat mukana. Se luo mukavaa, ja jopa aitoa ristiriitaa Barbie-elokuviin, joissa monesti kaikki on vain yhtä ruusuilla tanssimista.

Kaikista hauskinta on se, että nämä Barbien sisarten luonteet ovat hyvin samalaisia, kuin mitä itse olen Barbeilla lapsena lekkinyt. Barbie on aina leikeissäni ollut se neiti täydellinen, jopa vähän ärsyttävä ja se joka kertoo totuuden. Iältään Barbie on reilun kolmenkymmenen. Skiper on leikeissäni aina harrastanut musiikkia. Ei laulajana, mutta sanoittajana ja kitaristina. Iältään hän on leikeissäni n.16 vuotias. Stacie taasen leikeissäni on rämäpää, joka harrastaa ihan kaikkea urheilua mitä voi. Stacie on leikeissäni 11-12 vuotias. Shelly, joka vastaa elokuvan Chelsea, on leikeissäni relusti nuorempi. Shellyni on aina ollut jotain 4-5 vuotias, elokuvan Chelsea on minusta lähempänä 7-8 vuotta. Nämä kolme hahmoa; Barbie, Skipper ja Stacie ovat elokuvassa siis hyvin samankaltaisia mitä omissa leikeissäni, mikä on hienoa, mutta samalla pelottavaa. Ovatko leffan tekijät tienneet leikkini, vai olenko aina leikkinyt jonkun Barbiemaailman luoman stereotypian mukaan, että tiedostomattani olen luonut hahmoille sellaiset persoonat, mitä nuken tekijät ovat ajatelleet? Hälläväliä, leffasta tulee osittain hahmojen luonteiden takia minulle nostalginen fiilis, koska tuntuu että tunnen hahmot jo omien leikkijeni kautta, vaikken ole elokuvaa ikinä lapsena nähnyt.

Grinch

Jim Carreyn tähdittämä Grinch oli lapsena minulle kaukainen jouluelokuva. Tiesin, että sitä kaverien keskuudessa oli kehuttu ja lehdistä luin siitä juttuja, mutta lopulta sain itse nähdä tämän vasta teini-ikäisenä, kun elokuva tuli televisioista. Nauhotin sen ihan ajastimella nauhalle, kun olin itse kaupungilla shoppalemassa. Muistan, että ollaan oltu Rossossa syömässä, kun siellä olevasta telkkarista näin elokuvasta pätkän. Vaikka olen sen jälkeen Grinchin katsonut useinkin, en vieläkään ole varma pidänkö elokuvasta. Jotenkin se kuitekin aina välillä kiehtoo, kun huomaan katsovani Grinchin.

Elokuvassa on perinteinen kertoja ja hyvin satukirjamainen alku. Tosin, nyt emme mene satukirjaan, vaan jouluisemmin lumihiutaleen sisään. Sellä on Kukakylä, jossa joulu on maailman ihanin asia. Muttta miksi, se onkin kyseealaista. Kaikki viipottaa lahjoista, koristeista, ruuista, valoista ja ovat niin joulumaterialisteja, että vaikka kaikki on tehty sadu muotoon, niin minua katsojana se ihan inhottaa. Grinch siis on samalaien kuin minä. Peikko, joka asuu vuorilla ja vihaa joulua juurikin sen materalistisuuden takia. Hänen kaatopaikalleen ihmisten vanhat joululahjat päätyvät. Grinch käy kylillä ihan piloilaan ja vaan ärsyttämässä muita, koska ei hänellä oikein muutakaan tekemistä ole, itsesäälissä rypemisen lisäksi. Koska kyseessä on kuitenkin lasten komedia, niin siksi Grinchiä näytteee Jim Carrey, joka tekee roolistaan niin herkullisen hauskan, että hahmossa on sitä jotain. Katsojan lisäksi pikku Kukakyläläinen Cindy Lou Who, 8- vuotias neiti, kammppailee samoissa tunontuskissa. Mistä se joulumieli oikeastaan tulee, kun kaikki on niin materiaa? Siksi Condy turvautu toiseen samankaltaiseensa eli Grinchiin ja koittaa päästä hänestä jyvälle.

Cindy saa kuulla Kukakyläläisiltä Grinchin raskaan lapsuuden. Hän oli jo valmiiksi vihreä, eikä kukaan häntä huomannut pakkasella, kun hän lensi sinne Kukakyläläisvauvojen tapaan. Aamulla hänet ottivat pari leidiä huostaan ja Grinch on lapsena innostunut syömään astioita. Koulussa häntä kiusataan ja haukutaan rumaksi ja kun kouluun täytyy viedä lahja kivalle kaverille, niin Grinch teki ihastukseleen Marthalle itse enkelin. Ja kaikkien pilkkahuudot korvissa Grinch koittaa ajaa naamakarvojansa, siinä onnistumatta. Enkelin kaikki rikkovat, haukkuvat ja Grinch pakenee paikalta naama verisiteissä. Jokainen Grinchiä muisteleva, ajattelee Grinchistä omiaan. Pormestari kauhua, ja Martha lihaksia. Noh, joulujuhla vietetään ja silloin valitaan Kukakylän Hupimestari. Cindy ehdottaa Hupimestariksi Grinchiä ja hän pääsee pitkästä aikaa mukaan juhliin. Juhlat ei välttämättä ole niin mukavat mitä antaa ymmärtää ja niiden päätteeksi pormestari kosii Marthaa. Martha on ristiriitaisilla fiiliksillä, tavatessaan Grinchin pitkästä aikaa. Juhlat ovat kuitenkin ohi ja jouluyö alkaa, eikä niin rauhaisisa merkeissä.

Grinch päättää tekeytyä joulupukiksi ja vihdoinkin pilata kaikkien joulun. Ruuat, lahjat, koristeet ja kaikki hän varastaa ja vetää joulukuusen silppuriksi. Cindy toimii hänen omanatuntonaan ja kuitenkin joulupäivän aamuna jotain nyrjähtää Grinchinkin vihreässä sydämessä. Kukakylän asukkaat ovat itkusta turtana, kun heidän joulunsa on pilalla. Grichin onnistu joulun pilaamisen lisäksi pelastaa joulu ja kaikki tulevat onnelliseksi. Velä onnelliissemmaksi Grinch tulee, kun Martha purkaa kosinnan pormestarin kanssa. Hän haluaa sittenkin lihaksikkaan, haisevan, itsesäälimörön ja hassutteija Grinchin. Lopulta Kukakylä viettäää ihanaa yhteistä joulua Grinchin vuorella. Yksinkertainen juoni yksinkertaiseen lastenelokuvaan suoraan jenkeistä, mutta opitaanko tästä mitään? Elokuvan alussa käydään Cindyn ahdistus juurikin lahjojen ja koristeiden osalta mikä on varmasti ollut alkuperäisen tarinan keksijän Ronald Rahlin opetus, mutta lopussa se kaikki vesitetään, kun joulua sittenkin saadaan vietetttyä lahjojen, ruokien ja koristeiden kera. Siksi tämä elokuva on minua jo vuosia hämmentänyt, kun en osaa päättää mitä tämä jouluelokuva haluaa kertoa minulle oikean joulun hengestä? Materialistin korostuminen on jotekin liian painavana teemana ja varsnkin Marthan hahmo saa ristiriitaisuuden korostumaan, kun hän on kaunis ja rahakas ja jne. mutta kuitenkin hyvin hyvis, kun ei haluakkaan pormestaria. Minusta olisi jopa paremmin elokuva toimnut, jos Grinch olisi antanut Marthalle pakit.

Visuaaliselta ilmeeltään Grinch on lähes täydellinen jouluelokuva. Koristeet, puitteet, lavasteet, kertojan runotyyli, hahmojen nimet ja hassut hiuskiekurat ja nenän nöpökät, kaikki tukee sadunomaisuutta. Ihmeellisesti vain minusta elokuva on hyvin sumuinen. En tiedä mistä se johtuu, mutta koko elokuvan ajan tuntuu kuin kameran ja näyttelijöiden välissä olisi jokin savuverho. Ehkä silläkin on sadunomaisuutta haluttu korostaa. Roolisuoritukset ovat hyviä, varsinkin Cndya näyttelevä tyttönen on todella luonteva. Jim Carrey vetää tahallisesti kaiken yli mikä sopii tähän elokuvaan, kun hän on vastapainona koko ylijoulutus Kukakyläläisille.

Grinch ei ole lempijouluelokuvani, mutta se tuo mukavaa vaihtelua esim. Netflixistä löytyviin rakkausjouluelokuviin, jotka ovat tajutonta hömpänpömppää ilman mielenkiintoista käsikirjoitusta. Grinchia voi suositela näin joulunodotteluun tai taustalle, mutta aattoillan elokuvaksi siitä ei ole.

Tove

Tove Jansson on itselleni ollut aina iso nimi, sillä olen todella kova Muumifani. Lapsena katsoin tietty animaatiota, mutta yläasteikäisenä luin kakki muumikirjat ja innostuin myös Muumisarjakuvista. Olin jopa yllättynyt, että monet ystävistäni ja tuttavistani eivät ole edes kuulleetkaan muumisarjakuvista (paitsi siitä lasten lehdestä) ennen kuin asian heille kerroin ja näytin muumisarjakuvia. Tove sai minulle kasvot jo varhain, kun omistin lasten sarjakuva-albumin Taikatalvi. Sarjauva perustuu enemmän kirjaan, kuin tv-sarjaan ja olen siitä sarjakuvasta aina pitänyt. Viimeisellä sivulla on kuva Tovesta ja hänen tuotoksistan pieni maininta. Tove elokuvaa odotin siis todella innolla.

Tove malaa tauluja, mutta salaa piirtää muumeja, jotka ovat kiehtoneet häntä. Hän ihastuu Atos Wirtaseen, muta heidän suhteena on enemmäkin kaverillinen kuin intohimoinen rakkaussuhde. Tove törmää jossain näyttelyn avajaisissa teatteriohjaja Vivica Bandleriin ja saa häneltä tilaustyön tehdä juttuja Vivican isän juhliin. Tove on sinne myös kutsuttu ja parvekkeella tupakilla ja lasillisella Vivica näyttä hänelle kiinnostuksena. Tove on avoimena Vivican ehdotuksista ja heille syntyy kiihkeä, mutta samalla kieroutunut suhde. Tove haluaa selvästi pysyvyyttä, Vivica jotain välitilaa. Tove kirjoittaa hänet ja Vivican Muumeihin Tiuhdiksi ja Viuhdiksi, sekä heidän oman salakielensä. Atokselle hän uskaltaa tunteitaan Vivicaa kohtaan kielikuvilla kertoa, puhuen tästä aiheesta lohikäärmeenä. Samalla koko elokuvan ajan Tove maalaa, mutta ei saa taulujaan myydyksi. Apurahaakin haetaan, huonoin seurauksin. Vivica löytää Toven muumikuvat ja ehdottaa näytelmän tekoa. Siitä tuleekin menestys, vaikkei aluksi uskokkaan. Tove alkaa kiintyä Vivicaan, mutta ohjaajalla onkin jo toinen nainen kierroksssa. Nopeasti siitä hypätään palaveriin, jossa Tove ottaa sarjakuvapiirtäjän pestin vastaan. Ensimmäinen vakituinen palkka sarjakuvista Brittläiseen sanomalehteen. Sarjakuvien piirtoa ja sen tuomaa kahletta pikakelataan elokuvassa ja lyhyesti näytetään, kuinka homma pikkuhiljaa siirtyy Toven veljelle Larsille. Tove itse matkaa Pariisiin, jossa kohtaa Vivican pitkästä aikaa heidän eronsa jälkeen. Vaikka Vivica yrittää lämmittää heidän suhdettaan uudestaan, Tove ei lähde tähän mukaan. Sen sijaan Tove kutsuu kotiisa Tuulikin, myös lahjakkan taiteilijan, jonka hän on muutaman kerran aiemmin tavannut. Lopulta he matkaavat yhdessä merelle ja me tiedämme miten heille käy. Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä elivät loppuelämänsä yhdessä.

Jotenkin olin aika hämmentynyt tästä Tove elokuvasta. Olin jotenkin odottanut enemmän taiteilijan kuvaa ja juurkin elämänkertaa, en rakkausdraamaa. Tottakai ihmissihteen kuuluvat elämänkertoihin, mutta odotin elämänkertaa enemmän kokonaisuutena Toven elämästä, enkä pelkästään aikaa ennen Tuulikkia. Draamallisesti ajateltuna Vivican hahmosta tehtii pahis, syöjätär, jota en usko hänen esikuvan oikeasti olleen. Se tosin onkin elämänkertojen ongelma; draaman kaari pitää tehdä väkisin. Toven kipuilu taiteilijuutensa kassa oli elokuvassa pohjalla, mutta siihen ei päästy syventymään kunnolla. Sääli, sillä se olisi tuonut elokuvaan paljon mielenkiintoisemman aspektin. Myös Toven ura sarjakuvatekijänä ohitettiin jotenkin nopeasti. Olen käsittänyt että Tove lähes uupui ison työtaakan alle ja siksi halusi Larsilta apua ja pikku hiljaa työ vain liukui Larsille. Nyt tässä elokuvassa muutosta ja suhdetta sarjakuviin ei oikein pohjustettu. Sama Tuulikin hahmon kanssa. Tove vain tapasi hänet silloin tällöin ja vaihtoi sanasen. Olisin halunut heille jotain samanlaisia tutustmishetkiä, mitä vaikka Atoksen kanssa kuvattiin.

Käsikirjoitus siis kohdistui minun mielestäni Toven elämän liian pieneen vaiheeseen. Ohjauskaan ei säväyttänyt. Olen tältä ohjaajalta nähnyt muutaman elokuvan, joista mistään en pidä ja sanon etten hänen tulevia elokuviaan katso. Jos Tove Janssonista ei osata edes loistavaa elokuvaa tehdä, niin ohjaaja ei ole häävi. Tove kun on sellainen ihminen, että hänen elämänsä ja ajatusmaailmansa on kuitekin hyvin rikasta ja kiinnostavaa. Elokuvan parasta antia oli nimittäin Alma Pöysti, joka taasen näytteli Tovea aivan uskomaatoman upeasti. Petyn jos ensivuonna ei Jussia hänelle rollista tule. Hän pääsi valloittavasti Toven nahkoihin ja hän on se syy, miksi voisin katsoa elokuvan joskus uudestaan. Atos Wirtasen näyttelijä muistutti liikaa enoani, joten se häiritsi ja Krista Kososen kouluruotsi ei sopinut tämmöiseen elokuvaan, jossa pitäisi puhua suomenruotsia. Joanna Haartti taasen ei sopinut ajankuvaan rekkalesbomaisuutensa vuoksi. Eikö Tuulikkia voinut näytellä joku, joka on ihan tavallinen nainen, eikä noin korostetusti maskuliininen? Sillä tavalla olen Tuulikin aina kuvitellut. Tove elokuva tuotti minulle valitettavasti pettymyksen, kaiken paitsi Alma Pöystin kohdalta. Annan kyllä elokuvalle joskus uuden mahdollisuuden, mutta suurimmat ongelmat ovat dramaturgiassa. Katsojana minua olisi kiinnostanut enemmän Toven ajatukset, tunteet, perhe ja taide, ei pelkkä rakkauselämä.

Tolkien

Myönnän, että Taru Sormusten Herrasta ja Hobitti ovat kirjana ja leffoina minulle täysin kaukaisia tekeleitä. Hobittia olen pariin otteeseen koittanut aloittaa ja lopettanut ensimmäiseen sivuun. TSH kirjaan en ole vilkaissutkaan ja leffatkin olen hampaat irveessä saanut katsottua. Näin ollen minä olen mahdollisimman kaukana kohdeyleisöstä Tolkienille, mutta suurena Dome Karukosken leffojen ystävänä oli elokuva pakko katsoa. Dome on vakuuttanut minut ohjaustaidoillaan jo Tyttö Sinä Olet Tähdessä, mikä on yksi lempielokuviani. Kaikki muutkin hänen elokuvansa olen katsonut ja yleisesti ottaen pitänyt. Mielensäpahoittaja on ainoa joka oli niiiiiiin tylsä, että nukahdin ja Leijonasydämessä häiritsi Laura Birnin teatraalinen roolityö. 

Tolkien elokuvajuliste

Mennään itse Tolkieniin. Tolkien on ensimmäisessä maailmansodassa ja siellä tantereella muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Takaumat näytetän pitkinä pätkinä ja itse sodassa olo on vain kehyskertmus, jonka avulla mennään takaumiin. Isä on kuollut ja äitikin kuolee pian syöpään. Pappi Isä Francis ottaa pojat holhoukseensa. Tolkien ja hänen pikkuveljensä joutuvat sijoituskotiin, missä he eivät kummemin viihdy. He aloittavat koulun ja John Ronald Reuel Tolkien kohtaa pientä koulukiusaamista. Poika, joka häntä kiusaa on, rehtorin poika ja rangaistukseksi kiusaamisesta he joutuvat tekemän kaiken yhdessä. Niinpä Tolkien ajautuu Robert Gilsonin ja hänen kahden kaverinsa Christopher Wisemanin ja Geoffrey Smithin seuraan. Heistä tuleekin läheiset kaverukset ja he vanovat ikuista ystävyyttä ja muuttavansa maailman taiteellaan. Osa kirjoittaa, osa runoilee ja osa säveltää. Kaikki ovat taiteellisesti lahjakkaita ja he pitävät omaa herrakerhoa (T.C.B.S. älkää kysykö mistä nimi tuli, en muista enää) ja istuvat Brittiläisessä kuppilassa lipittämässä teetä.

Kaverit nuorina idealisteina

 

Tolkienin kanssa samssa talossa asuu orpo Edith Bratt joka soittaa pianoa heidän talon omistajalleen. Heillä alkaa Tolkien kanssa salainen suhde, mutta Tolkienia harmittaa kun ei voi tarjota Edithille parepaa. Heillä ei ole rahaa esimerkiksi mennä oopperaan. Hyvästä koulusta Tolkien hakee Oxfordin yliopistoon ja pääseekin sinne. Isä Francis ei kuitekaan pidä Tolkienin ja Edithin heilastelusta ja käskee heitä eroamaan. Täysi-ikäiseä saa sitten tehdä mitä lystää. Edithi ja Tolkien eroavat riitaisasti ja Edith ehtii toisaalle naimisiin. Opiskeluelämä ei ole aina helppoa ja Oxfordissa vasta Tolkien tajuaa, että hänähän opiskelee ihan väärää alaa. Koko elämänsä hän on ollut kiinnostunut kielistä ja sanoista ja muodostanut niistä tarinoita. Hän kehitti mytologiaansa ja sai lyhyesti vakuutettua proffa Joseph Wrightin siitä, että hänen kuuluu vaihtaa opiskelulinjaa. He yhdessä proffan kanssa keskustelevat kielistä, kun saavat kuulla sodan alkavan. Sinne myös Tokien joutuu. Juuri ennen laivalla Ranskaan lähtöä hän ja Edith tunnustavat rakkautensa toisilleen ja jossain juhlissa Tolkien herrakerho tapaa viimeisen kerran ja heistä saadaan komea yhteiskuva. 

Sodan kauheuksia kuvataan ja siellä Tokien näkee näkyinä pahuuden fantasiaelementeissä. Hän sairastuu juoksuhautakuumeeseen, joka pitkälti pelasti Tolkienin kuolemalta. Sairaalassa hän saa Edithiltä kuulla ystäviensä Christopher ja Geoffreyn kaatuneen. Varsinkin Geofferry oli Tokienin kanssa läheinen ja niinpä Tokkien pyytää Geoferryn äidiltä lupaa julkaista poikansa runot. Elokuva päättyy siihen, kun Tolkien kirjoittaa ensimmäiset sanat kuuluisaan Hobittiin. 

Edith rakas

 

Tolkien on minusta ihan ok elokuva, eli paljon parempi kuin koko Taru Sormusten Herrasta saaga. Minuun taitaa vedota ennemmin perinteine ihmissuhdedraama, kuin valtava fantasia. Tolkienin elämä ei ollut minulle tuttu, joten ensikatsomiskerta oli ihan mielenkiintoinen. Varsinkin lapsuudessa äidin kertomana ja ja myöhemmin herrakerhon teehetkillä pyritään kuvaamaan sitä intoa ja mielikuvituksen laukkaa, jonka Tolkien toi kirjoihinsa. Kahvilakohtaus Edithin kanssa kuvaa hyvin miten Tolkien käsitteli ja kohteli sanoja. Vaikka kohtaus tuntuu todella pitkältä ja siältää lähes pelkkää dialogia, niin siihen on saatu sisällettyä se idea miten Tolkien oli kiinnostunut sanoista ja niiden merkityksistä. Sotakohauksissa taasen näkyi tämän elokuvan harvat fantasiaelementit, jotka ehkä trailerissa olivat hämääviä. Vähän oletan, että elokuva ei siksi oikein löytänyt kohdeyleisöään, sillä fantasian faneille Tolkien on vain tylsä draama. Minun täytyy myöntää, että minustakin tämä on vähän tylsä ja välillä jankkaava puhedraama, joka hukkuu isoilla markkinoilla massaan. Ainoa mikä tästä tekee itselleni erityisen, on suomalainen ohjaaja. 

Tolkienissa on paljon ihan mielenkiitoisia juttuja, mutta paljon myös jahkausta. Itse elokuvan teemaksi nostaisin tuollaisen luotettavan herrakerhon ystävyyden, ja varsinkin tämän nelikon ystävyyttä olisin lapsuus- ja kouluvuosilta nähnyt mielelläni enemmänkin. Minusta  Edith sai liikaa ruutuaikaa, sillä hänen ja Tolkienin välinen rakkaus kyllä välittyi. Tunsin, että sitä haluttiin oikein yltiökorostaa. Tekijätiimistä tosiaankaan ei ennakkotietojeni mukaan muita tuttuja ollut kuin ohjaaja, mutta yllätyin positiivisesti kun elokuvan alkuhetkillä näin valkokankaalla Star Trek näytteljä Colm Meaneyn. Sehän on Miles O`Brien! Muuten pidin siitä, kun hahmot puhuivat brittiaksentilla, tuli ihan Harry Potter elokuvat mieleen. Elokuvassa on ihan kiva musiikki ja varsinkin alun maaseututaustat ovat lumoavia. Herrakerhon teehuone huokuu kohteliasta britteyttä, mutta samalla ruokki taiteilijuutta. Vanhat koulut ja niiden sisäpihat vie tunnelmaltaan juurikin tuollaiseen vanhaan aikaan ja oopperan takahuonevarasto oli täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia. En myöskään ole vastaavanlaista taakseppäin kulkevaa pitkää kamera-ajoa nähnyt elokuvissa hetkiin. 

Herrakerhon viimeinen kohtaaminen

 

Tolkienia tuskin tulen katsomaan uudestaan, ja jonkun muun ohjauksena en olisi varmasti  katonut kertaakaan. Dome Karukosken elokuvauraan tämän piti olla kova noste, mutta traileri selvästi vääristi elokuvan kohderyhmää. Karukosken elokuvista tämä menee sinne huonoimman puolelle, ei kuitenkaan niin tylsäksi kuin Mielensäpahoittaja. Tyttö Sinä Olet Tähti on vain niin järisyttävät upea ja tuoreen tuntuinen elokuva, ettei mikään mene sen ohi. Tom Of Finland, Kielletty hedelmä ja Tumman Veden Päällä ovat hienoja tarinallisia elokuva. Napapiirin Sanksarit tapelee nerokkaan huumorin ja surkean farssin välillä. Lejonasydämen hyvyyden pilaa muutama äärimmäisen surkea näyttelijäsuoritus. Sen ja Mielensäpahoittajan väliin pääsee Tolkien.

Idoleitani: Markus Selin

Suurin osa kaikista idoleistani on elokuvista ja/tai televisiosta tulleet minulle tutuiksi. Yleensä nämä ovat olleet näyttelijöitä/ääninäyttelijöitä tai taustatekijöitä, joita aloin pikkuhiljaa tunnistamaan. Monet suosikkieni tärkeimmät roolit ovat jo takana päin, mutta onneksi heidän jälkensä elää vanhoissa julkaisuissa. Näillä "esittelyillä" pyrin hahmottamaan mitkä asiat ovat saaneet kyseisen tekijän itselleni merkityksellisiksi. Suomen suurin elokuvamoguli on vuorossa, hyvät naiset ja herrat: Markus Selin!

Ensikosketus: Olin noin 11-vuitas, kun Pahat Pojat elokuva julkaistiin. Pitkän äitiltä ruinaamisen jälkeen pääsin katsomaan sen elokuvateatteriin ja se muutti elämäni. Pahat Pojat on minulle se The Elokuva, joka sai minut kiinnostumaan elokuvista. Sinä kesänä 2003 muistan ostaneeni Oulun Anttilasta Pahat Pojat vhs-kasetin ja itse elokuvan perässä oli making-of dokumentti, jolloin ekan kerran Markus Selin sai minun nähdäkseni kasvot. Markuksen nimi jäi mieleen ja tulevina vuosina kun kotimaisen elokuvan harrastukseni kasvoi, Selinin nimi oli hyvin monissa projekteissa mukana. Onko yllätys, että Solarin leffat oli tuolloin nin katsottuja ja tunnettua. Varsinkin siinä 2000-luvun alkupuolella Solarin leffat kolahti minuun juurikin viihde ja toimintakohtausten takia. Kotimainenkin leffa voi olla viihdyttävä.

Muistettavimmat työt: Myönnän että minulla ei ole isoa käsitystä, kuinka iso sanavalta tuottajalla on elokuvaprojekteissa. Siksi ehkä joudun ajattelemaan muistettavimksi töiksi hänen tuottamansa parhaat elokuvat (ja niitähän on): Esa ja Vesa -Auringonlaskun Ratsastajat, Kummeli Kultakuume, Häjyt, Pahat Pojat, Vares Yksityisetsivä, V2- Jäätynyt Enkeli, Tummien Perhosten Koti ja Kaappari. Noin niin kuin suosikit mainitakseni.

Miksi juuri Markus Selin: Sain viime jouluna lahjaksi kirjan Markus Selin - Perustuu tositapahtumiin ja sain siitä oman käsitykseni kyseisestä persoonasta. Vaikka Markus ulkoisesti näyttää karvaiselta mörökölliltä hassun värisssä silmälaseissa, niin hän on intohimoinen elokuvafani ja tekee oikeasti töitä sen eteen, että leffat saisi rahoitusta ja että suomalainen elokuvateollisuus menee eteenpäin. Pidän siitä, että alkuvaiheessa (varsinkin Mäkelän kanssa yhteistyössä) heidän leffoissaan oli sellanen veijarimainen ote ja hurtti huumori toiminnan kanssa käsikädessä. Markus selvästi ajattelee, että leffan ei ole pakko olla pelkkää taidetta, se voi olla myös viihdettä. Tämän ajatusmaailman jaan hänen kanssaan. Haluankin onnitella Markus Seliniä Betoni-Jussista. Jussi Gaalan tärkein palkinto meni oikealle miehelle. Olet sen ansainnut.

Suosikkini: Se kun Markus Selinin syntymäpäivillä esiintyi Tervasaaren Kesteatteri Vintiöistä. Vintiöt itsessään on niin kreisi sketsisarja, että eiköhän Markus Seliniä voi aika vintiöksi kutsua.