Tv-suosikkejani: Samu Sirkan Joulutervehdys

Jouluaattoisin monilla on traditioita. Minulla se on tv-joulusuosikkini eli Samu Sirkan Joulutervehdys

Ensikosketus:

 Oli joulu 1998. Isäni oli kuollut kyseisen vuoden keväänä ja opettelimme elämään siskon ja äitin kanssa kolmisin. Pumpuli kissamme oli saapunut meille juuri joulun alla ja joulupukki ei enään käynyt kylässä. Siinä joskus seittemän aikaan avasimme joululahjoja ja päätettiin hetken mielijohteesta avata telkkari. Sieltä tuli Disneyn piirettyjä Samu Sirkan Joulutervehdyksen muodossa. Ohjelma jäi taustalle pyörimään. Vuoden kulttua taas kävi näin ja kolmantena taisimme ajoittaa tarkasti lahjahetken Samu Sirkan ympärille. Niin siitä muodostui meidän perheelle perinne.

 Mikä Samu Sirkan Joulutervehdys?

Samu Sirkan Joulutervehdys on jakso tv-sarjasta Disneyn Ihmeellinen maailma, vuodelta 1958. Jakson alkuperinen nimi on From all of us to all of you, jolla Disney (onneksi) vieläkin mainostaa joulutuotteitaan, kuten viime vuoden Disney+ jouluelokuvia. Ohjelmaa on näytetty 70- ja 80 -luvulla Suomessa, mutta vasta 90-luvulla se on vakiintunut television jouluohjelmaksi kolmoselle. Joka joulu katson aina Joulupukin Kuumaa Linjaa, Lumiukkoa ja Samu Sirkkaa.

Ohjelman kulku: 

 Ohjelma alkaa Helinä Keijulla, joka taikoo joulukortin auki. Siellä Mikki Hiiri soittaa pianoa, kun Samu Sirkka toivottaa heiltä kaikiltä meille kaikille oikein ihanaa joulua. Samu Sirkka siis toimii tämän Disney koosteen houstina. Vähän maasta riippuen ohjelman lyhytelokuvat ja pätkät Disneyn klasskoista vaihtuvat, mutta ainakin nämä on Suomen ohjelmassa mukana: 

- lyhytelokuva Pluton Joulupuu: Mikki Hiiri ja Pluto etsivät joulukuusen ja koristelevat sen. Kuusen mukana tulee pari kutsumatonta vierasta, eli Tiku ja Taku. Kun he kävelevät Mikin joulukuusessa, siinä on jotain maagista. 

- lyhytelokuva Aku Lahjapakkaajana: Tämä on mielestäni avan hulvaton lyhäri, sillä torven ja Akun dialogi on ihan hulvaton. Varsinkin repliikki; "Yhtiömme eiiiii ole tyytyväinen." Haluaisin kovasti pästä työskentelemään tuohon tehtaaseen.

- Ote elokuvasta Kolme Cabarelloa: Panchito on antanut Aku Ankalle lahjaksi Pinjatan ja kertoo Mexicolaisesta perinteestä, Posadasta. Siinä lapset etsivät suojaa ja turvapaikka kantaen mukana Marian ja Josefin kuvaelmaa. 

 
- Ote elokuvasta Kaunotar ja Kulkuri: Kaunotar tuli perheeseen jouluna ja vuosi on vierähtänyt ja nyt hänellä ja Kulkurilla on neljä suloista pentua. Tupsu ja Jalo tulevat jouluvierailulle, jossa on aivan ihana tunnelma. Lähettihän Hanna-täti heille koirankeksejä.

- Ote elokuvasta Tuhkimo: Walt Disneyn itsensä suosikkikohtaus, kun Tuhkimo saa maailman kauneimman mekon ylleen ja kurpitsavaunut.

- Ote elokuvasta Peter Pan: Peter Pan on lentänyt Leenan luokse etsimään varjoaan, jonka kerran sinne hukkasi, kuunnellen salaa tarinoita itsestään.  

- Ote lyhytelokuvasta Small One: Small One lyhytelokuva on julkaistu suomessa kokonaisuudessaan Disneyn Joulukalenteri dvdllä. Elokuvan loppu on jouluinen, sillä pikku poika myy Small One aasinsa Josefille, että se voi auttaa kantamaan Marian Beetlehemiin. Poika on kokenut kovia huonoilla aasikaupoilla, sillä toivoo uuden omistajan pitävän huolen rakkaasta Small Onesta. Josef vaikuttaa kiltiltä, joten Small One saa hänestä uuden omistajan.

 

Lopuksi tulee aina Disneyn joululahja: pieni pätkä tai teaser uusimmasta Disney elokuvasta. Vaikka koko muu ohjelma on englannin kielinen, niin tämä kurkistus uuteen elokuvaan on aina suomeksi. Tänä vuonna veikkaan sen olevan elokuvasta Encanto. En olekkaan sitä vielä nähnyt.
Ihan lopuksi Samu Sirkka istahtaa ihanan kynttilänjalan reunalle ja laulaa When you Wish Upon A Star Disneyn hahmojen tullessa ympärille. Lopulta Samu Sirkka toivottaa Hyvää Joulua Meiltä Kaikilta Teille Kaikille

 
Ohjelman tärkeimmät hetket: 

Minulle se on heti ohjelman alku. Pluton joulupuu on niin kaunista katsottavaa. Lahjapakkaus taasen aina naurattaa kovasti. Tuhkimon pukua jaksan aina ihastella ja Kaunottaren ja Kulkurin kodissa on oma, jouluinen tunnelmansa. Small One oli ennen minulle tärkeämpi pätkä, sillä en ollut nähnyt koko elokuvaa. Nyt kun olen, niin sen hohto on vähän jo laantunut. Uuden elokuvan teaseria odotan aina innolla ja kyllä vähän herkistyn Samu Sirkan laulaessa, sillä yleisöksi tulee niin klassisia hahmoja, Disney hahmoja. Diseyn taikaa. 

 
Samu Sirkan Joulutervehdyksen merkitys: 

Olen monesti koittanut pohtia ja miettiä, miksi tämä on noussut minulle paljon suurempaan asemaan kuin mikään muu jouluohjelma. Siihen varmasti vaikuttaa se, että sydämeni lyö Disneylinnan tahtiin ja olen kasvanut Disneyn animaatioiden kanssa. Se on vaan se meidän perheen juttu ollut aina. Jouluaattona ollaan tuosta ekasta katsomiskerrasta lähtien aloitetu joululahjojen avaaminen aina Samu Sirkan ohjelman aikaan. Sinä paketteja availlessa ja lahjoja ihastellessa voi aina seurata sitä hyvää piirettyä ja mainoskatkon ja Peter Panin kohdalla keskittyä seuraavaan pakettiin. Lapsuuden kodissani meillä oli taoana, että minä istuin lattialla kuusen vieressä ja sillä hetkellä kun ohjelma alkaa, alan kaivaa lahjasäkeistä paketteja ja aina annan vuorollaan yhden siskolle, yhen äitille ja yhen itelle. Sitten niitä availlaan ja annan paketteja lisää, kunnes säkki on tyhjä ja yleensä silloin ohjelmakin on loppusuoralla. Nykyään kun lahjan saajoja on vain minä, mieheni ja kissa niin ensin jaan paketit kaikille kolmelle ja ohjelmaa katosessa avaan varovasti yhden kerraallaan.. Samu Sirkka toimii siis minulle eräänlaisena Joulupukkina, kun Pukki lakkasi käymästä. Isähän sen oli aina ennen kutsunut paikalle. Samu Sirkka on meillä korvannut punanutun ja antaa omalla ohjelmallaan minulle ihanan jouluntunteen. Kaikesta muusta varmasti voisin jouluaattina luopua, mutta en Samu Sirkan Joulutervehdyksestä.  

Omerta 6 / 12

Vaikken pahemmin dekkareita ja jännäreitä leffaskenessä seuraa, niin uusin Omerta piti käydä katsomassa ihan senkin takia, että se on yksi Suomen isommista filmituotannoista. Se että pääosassa on Jasper Päkkönen myös vaikutti hyvin paljon asiaan, olenhan seurannut Pääkkösen uraa aina Saku Salinista asti ja tällä hetkellä itselläni on Viikingit menossa. Mitä olen lukenut mediasta juttuja, niin elokuvan tuotannossa on ollut paljon vaikeuksia, ja esituotanto on syönnyt ison osan budjettia. Sen huomaa erityisesti käsikirjoituksesta.

Max Tanner on suojelupoliisi, jolla on kaverinaan kolleega Sylvia Madsen. Sylvia on perheellinen ja ihmettelee Maxin sinkkuutta. Max sanookin oleva ronkeli naisten suhteen, hänelle kun kelpaisi vain Sylvia. Se onkin elokuvan ainoa sisältö hahmojen läheisyydestä. Muuten koko leffa sisältää toimintaa, mäiskettä, juriidista poliktiikkaa ja Pertti Sveholmin kiroilua. Itsenäisyyspäivänä Linnan Juhliin tulee terroristi hyökkäys. Sylvia on Linnassa erään kenraalin henkivartijana, kun kammotuksia tapahtuu. Venäläiset ovat terrori-iskun takana. He päästävät Tannerin suostuteltuna muut vieraat pakoon, mutta pitävät arvovaltaisimmat, kuten kenraalin, Sylvian ja presidenttiparin panttivankinaan. Samaan aikaan suojeluprojektia vetävä äijä eli Pertti Sveholm kiroilee perkelettä ja painottaa kaikille, että presidenttiä ei sitten ammuta. Tanner ja ryssät ajavat pillurallia Helsingin keskustassa ja arvovaltaiset panttivangit lennätetään jonnekkin ja lentokentällä pyssyt sitten paukkuu siinä määrin, että presidentin vaimo jää ulvomaan puolisoaan. 

Tässä vaiheessa alkaa elokuvan toinen osa, joka ei meinaa millään liittyä edelliseen. Ryssät vie Sylvian ja tämän kenraalin Valko-Venäjälle, jonne Tanner kanssa ilmaantuu. Vanhassa tehdashallissa selviää, että terroristihyökkäyksen takana on Omerta niminen järjestö, jota ilmeisesti vituttaa, kun suomi on Nato-myönteinen. Niimpä kenraali laitetaan pitämään valheellinen puhe, ja ammuskellaan vielä vähän lisää. Tanner saapuu viemäriä pitkin paikalle ja Sylvia saa jostain yhtäkkiä käsiinsä puhelimen, jolla kutsua apujoukkoja. Sylvia ja kenraali ehtivät helikopteriin, Max Tanner juoksee ampujia karkuun. Epilogissa näemme kuka on kenenkin käskystä liikkellä, vaikka tulkinta tästä on katsojan valittavana.

Juoni oli siis aikamoista sekametelisoppaa, mutta toisaalta, niinhän tämmösten leffojen juonet aina on. Elokuvassa oli myös sekavaa, kun seilattiin monissa ei paikoissa; Viro, Ruotsi, Ranska, Vako-venäjä ja Suomen nyt tietty tunnistin. Pakko myöntää, etten seurannut leffan juonta edes kovin tarkkaan, kiinnitin enemän huomiota suomalaisiin näyttelijöihimme. Jasper Pääkkönen voi olla joidenkin mielestä yksipuolinen näyttelijä, mutta eikö tämmösissä toimintapätkissä pidäkkin ollla kivikasvo? Nanna Blodnell oli hyvä Sylvia Madsenina, hänestä löytyi sellaista munaa mitä rooli vaatii, mutta oli myös aika ennalta-arvattava. Maxin ja Sylvian ystävyyssuhde olikin leffan minua eniten kiinnostavin tarjonta, vaikka sitä ei paljoa käsitelty. En ole varma olivatko he hotellissa sängyssä vai eivät. Taitaakin muuten olla ensimmäinen Louhimiehen elokuva, jossa kukaan hahamoista ei ollut hetkekään alasti. Tanner on ihan selvästi kiinnostunut kolleegastaan enemmänkin kuin vain ystävänä, mutta osaa myös arvostaa hänen perhettään. Pahiksista en sano mitän, hyvä että edes erotin heitä toisistaan.

Tämä toimintaleffa ei paljoa naurua yleisölle tuo, paitsi ehkä tahatonta. Varmasti ulkomaiset voivat samalla kun tätä katsovat opettelevat suomalaisia kirosanoja, mutta minä eneminkin vain nauroin näille Pertti Sveholmin hahmon "Perkele, Saatana! Pitäkää nyt perkele se presidentti elossa! "-huudoille. Myös muutamat Pääkkösen replat Tannerina sai väkisin hymyilyttämään. Vaikka leffa on puhdasta fiktiota, niin aitouden tunnun minulle loi uutiset, joissa kommentoitin Linnan Juhlien tilannetta. Muutenkin itse juhlan alku ja sen terroristi-iskun läpikäyminen oli minusta leffan mielenkiintoisinta antia ja yhdellä virkkeellä käytiin Suomen Itsenäisyyspäivän perinne läpi; katsojat yleensä seuraavat Linnan kättelyä ja kommentoivat pukuja. En tiedä harrastetaanko tätä, minusta todella outoa, Linnan Juhlien kättelyseurantaa muualla kuin Suomessa?

Omerta 6/12 on ihan perusrymistely, joka saisi varmasti minulta muuten sellaset tyydyttävät kaksi tähteä, mutta koska Jasper Pääkkönen on minulle tähti itsessään ja on aina rohkeaa tehdä Suomessa näin ison luokan elokuvaa, niin kyllä leffa paremmalle puolelle menee ja pääsee koristamaan omaa leffahyllyäni. 

007 No Time To Die

"My name is Bond, James Bond." Näitä sanoja ollaanki saatu ootella jo hetki, silä Bondin ensi-ilta on vain siirtynyt ja siirtynyt. Tämä onkin Bond-leffateatteri neitsyyteni ja odotin juurikin sellaista Bond meininkiä, mitä olen aikaisemmilta Bondeilta tottunut näkemään; kauniita naisia, nopeita autoja, pari vodkamartinia ja typeränhauskoja, iskeviä lauseita.

Juonesta sen verran, että tarinassa isossa osassa on Bondin entinen heila Madelene. Madeleinen ollessa lapsi tämän kotiin saapui naamiomies, joka tappoi hänen äitinsä. Madeleine lähti karkuun jäälle, mutta hukkui. Naamiomies pelasti Madeleinen, mutta katosi. Vasta vuosien päästä (eli tässä elokuavssa) Madeleine tapaa tämän naamiomiehen  Ljutsiferin, toimien tämän psykiatrina. Ja miten Bond tähän liittyy? Kaikkien mutkien kautta Bondille selviää, että Ljutsifer koittaa tuhota maailman (niin kuin aina Bondeissa) eräänlaisen viruksen avulla, joka estäisi ihmisten läheisen kosketuksen toisiinsa. Ljutsifer ottaa Madeleinen ja Bondin tyttären Mathilden itselleen panttivangiksi lopussa ja isoja taisteluja käydän siitä, kuka saa pysyä elossa ja millä keinoilla. Enempää en spoilaa itse pääjuonta. Sivujutuissa on pomo M paikalla edelleen ja Q tykkää kissoista. Bond ei ole enää alussa 007 agentti vaan eläkkeelä ja uusi 007 agentti on tummaihoinen Nomi, joka on aika persoonaton tapaus.  Kolmas elokuvan nainen on ehdottomasti kaunein, mutta hänellä on valtettavasti vain lyhyt hetki Bondin kanssa. Agentti Paloma olisi ollut kyllä täydellinen Bondillemme, mutta he eivät ehtineet lähentyä kun työt jo kutsui. 

Bond neito Paloma

 Minulla on joskus ollut Bondeja katsoessa vaikea pysyä juonesta kärryillä, niissä kun on sen verran epäloogisuuksia ja mutkia, ettei tälläinen suoravivainen draamojen ystävä aina ole ihan kartalla. No Time To Diesta olin jopa yllättynyt, että ymmärsin ja tajusin mitkä kaikki liittyy mihinkin. Vaka tarinan juonet linkittyvät aikaisempiin Daniel Craicin Bondeihin, niin ilman niiden muistamista silti leffaa on leppoisa seurata. Itse nautin eniten varmasti Bond klisestä, kun en ole aikaisempia tosiaankaan leffateatterissa nähnyt. Takaa-ajot ja stuntkohtaukset eivät olleet liian pitkiä ja olivat näyttäviä. Bond kävi suihkusa ilman paitaa, hienoissa juhlissa puvn kanssa ja tilasi kuuluisaa vodka martinia. Itsensä hän tällä kertaa esitteli M:n päämajaan mennessään. Maisemat oliva taas vaihtelevia, mikä toi pientä matkafiilistä. 

Bond pahis Ljutsifer

Lähes kolmen tunnin toimintapaukuttelu vähän jännitti itseäni, että pysynkö hereillä, mutta onneksi elokuavssa oli paljon draamahetkiä, eikä kaikessa oltu toiminta edellä. Action-kohtaukset oli mielestni rytmitetty hyvin ja niillä oli tarkoituksensa. Koskettavilta ja pelottavilta hetkiltä ei myöskään voinut välttyä ja olin jopa häkeltynyt elokuvan lopusta. Kyllä tätä Bondia saikin odottaa ja ihan ilolla katson No Time to Dien vielä joskus uudestaankin. Isoin pettymys oli Bond-tunnari, joka oli aivan liian kuiskailulaulu meikäläiselle.  

Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia

Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia Kun luin elokuvasta Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia olin aika yllättynyt. Sillä artikkaeissa mainittiin ms-tauti. Sairaus, joka on minulle diagnosoitu pari vuotta sitten. Oli pakko lukea leffasta vähän ennakoon. Petri Poikolainen, joka näyttelee pääosaa, sairasta ms-tautia itsekkin ja on sairauden takia joutunut pyörätuoliin ja lähes kokonaan sokeutunut. Pelottava ajatus, että näin tapahtuisi minulle, mutta hänellä taitaakin olla ms-taudista paljon agressiivisempi muoto, minulla kun on "vain" aaltoileva. Odotin kuitenkin mielenkiinnolla tarinaa ja sitä, voinko samaistua hahmoon sairauteni kautta.

Pääosassa on Jaakko. Jaakko asuu Tampereen Hervannassa yksiössä yksin. Hänellä käy hoitaja pari kertaa viikossa, isä soittelee tasaisin väliajoin ja elämä on pyörätuolilla olemista omassa kotonaan. Jaakko on ennen sokeutmistaan harrastanut elokuvia ja koittaa nähdä maailman nyt elokuvien kautta. Hoitajalleensakkin hän on anatanut kasvot elokuvan hahmosta. Sen lisäksi Jaakko on rakastnut. Se onkin selvästi se voima, mikä saa Jaakon jaksamaan elää päivästä toiseen, vaikka naapurit luulevat Jaakon olevan työyön narkari. Jaakko kun polttaa partsilla lääkekannabista kipuihin. Jaakko ja hänen hellunsa Sirpa eivät ole koskaan nähneet, mutta he puhuvat puhelimessa päivittäin. Sirpalle Jaakko esittelee kännykkakameralla leffahyllyä. Sirpa ihmettelee, että miksi Titanic on muoveissa? Ei Jaakkoa sellaset leffat innosta, vaikka on sen hyllyynsäkkin ostanut. Sirpa ehdottaa, että yhdessä he voisivat joskus katsoa Titanicin. Tai katsoa ja katsoa, Jaakko kun ei näe. 

Rakastuneena Jaakko kokee että ei elämä voi olla tätä pelkkä etäsuhdetta ja onnenpotkuna hän vieläpä voittaa lotossa. Niinpä hän hetken mielijohteesta soittaa Sirpalle ja kertoo että hän tulee nyt sinne Sirpan luokse Hämeenlinnaan. Eihän se ole juttu eikä mikään, taxilla rautatieasemalle, asemalta junaan, junasta taxille ja taxilla Sirpalle. Matkalla pitää luottaa vain viiteen ihmiseen, mikä menisi pieleen? Isälle ei kerrota mitään ja hoitaaa ei kiinnosta, joten puhelin kauniiseen käteen ja apua hakemaan. Suunnitelman eka vaihe onnistuukin, Jaakko pääsee taxilla rauta-tieasemalle. Sieltä tosin hänen reppunsa pööllitään, mutta tuodaan kanssa takasin. Pöllijä istuu junassa hänen lähelleen ja Jaakko saa siitä juttuseuraa. Hämeenlinnassa sitten tuleekin ongelma. Sama pöllijä lähtee "auttamaan" Jaakkoa, vieden hänet jonnekki betonibunkkeriin, tarjoituksenaan ryöstää Jaakko. Tämä pöllijä kun on velkaa vähän isommalle kaverille. Pankkikortin he ottavat, mutta eivät saa rahaa kortilta, vaikka tilillä on muhkea voittosumma. Kovemman jätkän ollessa automaatilla tämä pöllijä saa Jaakon kanssa mielenkiintoista keskustelua aikaiseksi, mm. kuolemasta. Loppuelämän sairaudesta kärsivä ihminen on tosiaankin miettiyt kuolemaa varmasti pikkusen enemmän, kuin joku katupoika ja kyllähän se tuntuu voimakkaalta, kun oma keho ei käske vaikka aivot toimii. Kuinka ihmiset puhuu vammaiselle kuin lapselle, vaikka ei ole enää lapsi. Että jopa läheiset kohtelevat kuin haurasta nukkea. Kuinka naapurit tekee olettamuksia, kun eivät tiedä. Miten joku ei voi ymmrätää. että sairaus ei aina näy ulospäin ja että miltä fyysinen kipu voi tuntua, kun se ei näy. Kuinka tärkeätä ois ottaa ne kännykässä huudettavat lääkkeet. Ja mikä voima on sillä, että tietää että maailmassa on edes yksi ihminen, joka välittää. Kaikkien näiden puheiden jälkeen kiusaajat lähtevät pois, vaikka heittävätkin Jaakon puhelimen hajalle. 

Mainosjuliste

Jaakko pääsee betonibunkkerista pihalle ja kaatuu pyörätuolilla. Ystävällinen vastaantulija kuitnekin autaa Jaakoa, ja vie hänet Sirpan luokse. Sirpa ei ole uskoa silmiään kun Jaakko on oven takana ja näyttää mitä hän toi mukanansa, Titanicin. 

 Elokuvasta huomaa, että se on käsikirjoitettu nopeasti. Se on nimittäin elokuan heikkous. Tarinan kerronta ja rytmitys on liiankin dokumentaarista, kun elokuvassa kuintekin halutaan painottaa tämän olevan fiktiivinen tarina. Kuvallisesti leffa on nerokas. Kun Jaakko on lähes sokea, niin on katsojakin. Eletään pitkälti kuuloaistin ja jopa tuntoaistin varassa. Se lisää tarinan dokumentaarisuutta. Olisin halunnut kyllä nähdä vielä enemmän Jaakon arkea, sillä miten hän pärjää pyörätuolin kanssa. Keskellä elokuvaa oleva betonibunkkerikohtaus oli minusta liian pitkä ja siellä tulleet ajatukset olisi voinut ripotella pitkin elokuvaa vähän muihinkin kohtiin. Silti pidin tästä kohtauksesta, sillä se on tarinan klimaksi; tämän takia me haluamme tämän elokuvan nähdä. Loppu oli onneksi onnellinen, toisin kuin Titanicissa.

Jaakko puhelimessa

Petri Pokela, joka näyttelee Jaakkoa, on roolissaan ilmiömäinen. Ei voi sanoa että rooli on kuin tehty hänelle, sillä tämä tehtiin nimen omaan kyseiselle näyttelijälle. Siltikään suorasta itsensä esittämisestä ei ole kyse, sillä Jaakon intohimo elokuviin ja vapauden ja riippuvaisuuden tunteet ovat hyvin näyteltyjä. Pokela on todella intensiivinen kameran kanssa ja on iso haaste kannatella elokuvaa yksin. Siinä hän kuitenkin onistuu ja hänen näyttelemiinsä ajatuksiin pystyin moniin kohtiin samaistumaan, näin samaa sairautta sairastavana. 

Toivon kovasti, että Sokea mies joka ei ole nähnyt Titanicia ei jäisi pelkästään meidän ms-tautilasten, tai muiden sairaiden elokuvaksi, vaan ihan terveetkin ihmiset löytäisivät tämän ja ehkä sitä kautta voisivat oppia jotain ihmiseltä, joka ei voi koskaan parantua. Elämä ei ole kaikille niin helppoa ja kaikki sairaudet eivät ole näkyviä. Vapaus liikkua on jokaisen oikeus.

Disney Klassikot 58: Raya ja viimeinen lohikäärme

Huom, teksti on kirjoitettu jo toukokuussa, aika heti kun elokuvateatterit avautuivat uudestaan. 

Uusin Disney oli minulta mennä ohi, kun leffateatterit pysyi kiini. Vaikka Raya saapui katsottavaksi Disney plussaan ja blu-raylle, niin halusin ensikokemuksen leffateatteissa ja sen sainkin. Kävin katsomassa elokuvan suomeksi ja vaikka nyky Disneyn suomiäänikaarti ei ole samaa porukkaa, mihin 90-luvulla totuin, niin hyvää työtä oltiin siltikin suomidubin parissa tehty. Lohikäärmeen ääneksi en edes arvaisi laulaja Hanna Pakarista, ellen tietäisi.

Raya ja viimeinen lohikäärme juliste

Raya on tyttö fiktiivisessä, Aasialaistyylisessä valtakunnassa Kumandra. Siellä heidän ja naapurvaltijoiden heimoja  häiritsee Druun-nimiset örkit, jotka kivettävät kaiken, mihin he koskevat. Rayan isä yrittää yhdistää valtakunnat, mutta saakin aikaan vaan sotaa ympärilleen ja heidän suojelema pala lohikäärmetaiasta menee rikki ja palat varastetaan. Raya kasvaa isoksi ja etsii maailman viimeistä lohikäärmettä avukseen, jolla voi tuhota Druunit. Kaverinaan hänellä on elukka nimeltä Tut Tuk, joka pyörii nopeasti eteenpäin ja toimii samalla Rayan kulkuvälineenä. Aika alussa elokuvaa Raya löytääkin jo lohikäärmeen, Sisun,  joka on todella mukava ja lupsakka ja leikkisä. Vain lohikäärme ja lohikäärme taian voima voi karkottaa druunit, sekä vesi, missä druunit eivät viihdy. Niinpä Raya ja lohikäärme kiertävät naapurivaltiot ja etsivät taian palat ja matka kuljetaan vetten päällä. Seuraksi ja ystäviksi saadaan innokas kokkipoika Boun, pikku söpöilyninjavauva Little Noi ja  iso karvaukkeli Tong. 

Viimeistä valtiota johtaa päällikkö Virana. Hänen tyttärensä Namaari huijasi lapsena Rayaa ja ei välitä hänestä yhtään. Nyt vanhempana hän koittaa estää Rayaa pelastamasta maailmaa, sillä ei halua luovuttaa hänelle palasta lohikäärmetaikaa. Druunit kuitenkin hyökkäävät kivettvät Viranan sekä koko valtakunnan, joten Namaarin pitää tehdä valitoja. Raya ja ystävät eivät luota Namaariin, vaan uskovat hänen olevan loppuun asti ilkeä ja antaa druunien kivettää heidät kaikki. Sisu, joka elokuvassa paljon puhuu luottamuksesta ja sen voimasta, saa ystävykset vakuutettua ja siksi onkin tavallaan elokuvan sankari. Hän saa meidän pääpahiksemme Namaarin hyväksi ja lopulta kaikki onneksi pelastuu. Sen lisäksi, että druunit tuhoutuvat ja kaikki kivetykset herää jälleen eloon, niin myös Sisun veljekset palaavat, jokta ovat jo ikuisuuden olleet poissa. Ja tietenkin myös Rayan isä sulaa kivestä, häneen alussa katsoja ehtii jo luoda pienen tunnesiteen. Ainakin minä tirautin pari kyyneltä kun isä ja tytär jällen kohtasivat. 

Isän sylissä

Raya elokuva on täynnä mytologiaa, niin täynnä että yksi katselukerta ei riitä sen sisäistämiseksi. Tarinaan on tehty niin paljon valmista historiaa, että tahdon kyllä uudestaan ja ajatuksella päästän näihin myytteihn ja mytologioihin sisään, vähän kuin Vaianankin osalta. Kun siinä ollaan sisällä, niin saan tarinasta varmasti enemmn irti. Eri valtakuntien väriset erot ja yhteisöllisyys korostuvat varmasti silloin, niin kuin tekijöillä on ollut tarkoitus. Druuni hirviöt muistuttavat paljon Muumien Mörköä, Mörkö vain jäädyttävät, kuin nämä taasen kivettävät. Heti alkuun sain muutaman kyyneleen silmäkulmiini, kun Rayan isä kivettyi, vaikka osasihan tuon arvata. Voimme siis pistää sen vain ison valkokankaan piikkiin, kun pitkästä aikaa pääsee viimein leffaan, niin heristyy lähes mistä vain. Rayan hahmo on kivan nköinen, parempi mitä traileri antoi ymmärtää. Sivuhahmoja vilisi, mutta onneksi ydinporukka ei kasvanut liian suureksi. Nämä erikoiset hahmojen nimet vain minulla sekoittaa helposti pään. Sisu, the Lohikäärme on valloittava ilmestys. Myös ihmishahmomuodossaan hän on hykerryttävä, muttei mene ärsyttävän puolelle. Lohikärmeenä Sisu on taasen todella kaunis. Olenkin käsittänyt että Japanilaisessa mytologiassa lohikäärmeet ovat enemmän tälläisiä liskoja ja niin onkin hyvä. Disney on kuitnekin antanut omansa ja tämän tunnistaa ehdottomasi Diseyn lohikärmeeksi. Muutenkin kun aasialaista ja Disneyn perinteitä on sekoitettu, on tällä kertaa tullut toimiva lopputulos. 

Tuk Tuk pikkusena

 Elokuvassa ei ole laulettuja lauluja, mikä vain on hyvä. Niihin olen vähän kyllästynyt, kun enää ei tehdä samanlaisia ikivihreitä kuin 90-luvulla. Taustamusikki on kuitenkin juuri sopivaa ja animaatiotyyli selkeätä. Varsinkin luonto ja vaatteet jälleen nousee korkealle. Aivan uskomatonta miten vettä voi animoida näin. Lohikäärmeissä varsinkin korostuu värien monipuolisuus, mikä on karkkia silmille. Pitkästä aikaa Disneyllä on edes jokseenkin olevinaan pahis, joka taasen toisen päähenkilömme avulla saadaan muuttumaan hyvikseksi. Pahis on tällä kertaa oikeasti uhkaava, joten se tuo mukavaa vallan ja pelottavuuden tunnetta. Jos Namaari nimittäin ei olisi suostunut yhteistyöhön, koko maailma olisi kivettynyt. Hyvin myös pohjustettiin alussa lapsi Rayan ja Namaarin kohtaamista, molemmat ovat lohikäärmenörttejä.

Suloinen Sisu

 Voin siis sanoa, että Disney ei petä vieläkään, Raya on ansainnut paikkansa Klassikkolistallani. Voi olla, että osa viehätyksestä tuli tosiaankin valkokankaalta, mutta hällä väliä. Sydämeni lyö edelleen Disneylinnan tahtiin ja kyllä ekat kyyneleet sain jo logon tullessa valkokankaalle. Tiedättekö te mitään kauniimpaa kuin jättimäinen linna leffanne alussa? Minä en. 

Nemoa Etsimässä

Kävin katsomassa Nemoa Etsimässä aikoinaa  elokuvateatterissa ja se onkin ensimmäinen Pixar, minkä olen teatterissa nähnyt. Ylipäätänsä olen lapsena nähnyt vähän animaatioita leffassa. Pocahontasin ja Leijonakuninkaan olen muistaakseni nähnyt valkokankaalta joskus ihan lapsena ja vuonna 1999 päästiin siskon kanssa katsomaan Tarzania. Se oli hienoa. Nemoa Etsimässä oli Tarzanin jälkeen seuraava näkemäni animaatio leffateatterissa ja sen jälkeen taas taukoa Disneyn elokuviin tuli. Vasta aikuisena olen käynyt katsomassa kaikki Disneyn animaatiot ja Pixarin uutuudet elokuvateattereissa.

Nemoa etsimässä juliste

Nemo on klovnikala, joka elää isänsä Marlinin kanssa koralliriutalla. Marlinin rakas ja kudettujen munien äiti Koralli mehetyy ennen kuin pikkukalat olivat kehittyneet oikeiksi kaloiksi. Korallin muistoksi ja mieliksi Marlin antoi ainoalle henkiin jääneelle kalallenimen Nemo, kun Koralli niin Nemo poikaa toivoi. Tarina kuitnekin keskittyy aikaan, kun Nemo on jo kouluikäinen ja Marlin on hyvin varovainen pojastaan. Nemo haavoittui ollessaan vielä mätimuna, joten siksi hänellä toinen evä on vähän heikompi. Marlin pitää tämän takia Nemoa heikkona ja ei selvästi luota poikansa vielä pärjävän. Hänen isänvaistonsa ovat todela suojelevat. Koulupäivä alkaa ja lapset menevät jyrkänteelle opettajan johdolla. Siellä parin koululaisen panostuksesta Nemo ui avomerelle koskemaan pattia (eli paattia, venettä). Marlin näkee tämän ja on ihan kauhuissaan. Kun Nemo on uimassa takaisin, ihminen nappaa Nemon ja he lähtevät patilla karkuun.

Tästä alkaa elokuva Nemoa etsimässä. Sitä nimittäin Marlin teke, etsii Nemoa. Hän törmää lyhytmuistinmenetystä kärsivään Doriin ja heistä tulee tiimi. Marlin haluisi kulkea yksin, mutta koska Dori näki minne patti meni, Marlin ottaa hänet mukaansa. Dorista on muutenkin hyötyä; hän osaa lukea. Kalat nimittäin löytävät sukeltajan maskin, jonka avulla saavat tietoonsa osoitteen minnne Nemo on viety. Veden alla tapahtuu Marlinille ja Dorille monia juttuja; kalojen "AA-kerho" kalan syömisestä, haita, räjähtäviä miinoja, meduusoja, IAV eli Itäaustralian virta, hyvin Zen-mäinen kilpikonna Hemmo ja kaikkea lähes siltä väliltä. Dorin ja Marlinin etsiessä Nemoa, Nemolla on omat ongelmat. Hänet on viety Sydneylaisen hammasläääkärin akvaarioon. Siellä hän tutustuu muihin kaloihin ja saa kokea järkytyksen. Hammaslääkärin siskontytär Darla on saava Nemon lahjaksi. Viimeksi Darla ravisteli kalansa kuolijaaksi. Siksi johtajakala Gil kehittää suunnitelman, jolla heidät voidaan pelastaa, mutta se meinaakin saada Nemon tuhoon. Nemo ei kuitenkaan luovuta vaan yrittää uudestaan ja saa akvaarion puhdsitusjärjestelmän tukkoon ja kalat tekevät tankin todela törkyiseksi, tavoitteenaan saada hammaslääkäri vaihtamaan akvaarion vesi ja kalat voisivat karata sillä aikaa.

Elämää akvaariossa

 Suunnitelma ei valitettavasti onnistu. Hammaslääkäri hankki elektronisen puhdistajan juuri samana päivänä kun Darla on tulossa. Hammaslääkäri ottaa Nemon erilleen odottaessaan siskontytärtään ja juuri samaan aikaan Marlin ja Dori ovat IAV:n kautta saapuneet Sydneyhyn. Nestori niminen lintu ottaa Dorin ja Marlinin suuhunsa viedäkseen Marlinin poikansa luo. Kun he pääsevät ikkunaan, Nemo makaa elottoman näköisenä. Nestori aiheuttaa pientä hässäkkää, jonka avulla Nemo päätyykin viemäriin. Gilin mukaan kaikki putket vievät mereen ja nyt Nemo on turvassa. Samaa ei voi sanoa Marlinista, hän luulee poikansa kuolleen. Marlin jättää Dorin ja matkaa masentuneena kotiin. Nemo huomaa Dorin, joka hetken päästä vasta tajuaa, että tämähän on se Nemo, jota hän on kokoajan etsinyt. Marlin ja Nemo ehtivät juuri löytää toisensa, kun mereen tulee valava troolari. Yhteistuumin Nemon ideasta kalat uivat alaspäin, niin että he pääsevät verkosta pois. Isä ei meinaa uskoa Nemon suunnitelmaa, mutta antaa tälle mahdollisuuden. Seikkailu jälkeen isä vihdoinkin uskaltaa luottaa poikaansa ja kun uusi koulupäivä myöhemin koittaa, niin Nemo halaa isää ennen retkelle lähtöä.

Hemmo ja Tytinä

 Nemoa etsimässä on animaatiojäljeltään upea. Lapsesta asti olen ihastelut merenalaista elämää, tykännyt delfiineist, kaloista ja kaikesta veden alla. Pidänkin elokuvan sinisestä värimaailmasta äärettömän paljon. Hassuinta kyllä, itse Marlin ja Dorin Nemon etsintä on kuitenkin leffan tylsintä antia. Enemmän minua kiinnostaa miten Nemo pärjää akvaariossa. Ehkä johtuu siitä, kun itsellä oli lapsena akvaario ja tämä ruokki sen kautta mielikuvitustani. Musiikki elokuvasta ei ole muute jäänyt mielee, kuin ihan viimeinen Under The Sea laulu. Animaatio on taustoiltaan huikea ja kalat ihanan eläväisiä. Nyt katsomiskerralla kuitenkin huomasin, kuinka paljon näitä kaloja on kasvoihin ihmismäistetty. Siltikin isoissa akvaarioissa ollessani minunkin pitää etsiä sieltä Dorit ja Nemot. 

Se on mun pikkanen lölli

Leffan juonenkulku siis minulle vähän ontuu, mutta tunnelmaltaan tämä on leppoisa. Dorin muistinmenetys ja asioiden toistelu tuo huumoria hyvin vakavanlaiselle Marlinille. Paljon on myös elokuvista lainauksia jäänyt päähäni. "Sä oot klovinakala. Hehe, kerro vitsi", "Kala on kaveri, ei sapuska", "Sen kun uidaan, sen kun uidaan, uippati ui siis ui", "Netistä", "Kuplat, kuplat, kuplat, mun kuplat", "Se on mun pikkanen lölli", ja tietty isoimpana "Mä oli ihan wow, se oli ihan woow, ja sit ne oli ihan et wooow". Nämä maailman rennoimmat kilpikonat on jotenkin todella ihania. Tuota lölli termiä olen kyllä kanssa ahkerasti aina viljellyt, kaikki söpö ja lutunen on mun pikkanen lölli.
Nemoa Etsimässä elokuvasta ei oikeastaan ole pahaa sanottavaa. Se on viihdyttävä ja ehkä voi vanhempia opettaa päästää irti lapsistaan, mutta tässä on jotain Disneyn taikaa siinä mielessä että aina on toivoa. Kalat haaveilevat pääsevänsä akvaaariosta ja kun he lopulta pääsevät, pallokala sanoo hyvin "Mites ny". Niin, mitä kalat tekevät muovipusseissa kelluvina meressä?

Rakastan sua isä

Tv-suosikkejani: Rakastuin mä luuserin

Elokuvien ohessa on tullut monenmoisia televisiosarjoja vuosien varrella seurattua. Jotkut niistä on painautunut ikuisesti mieleeni koskettavien tarinoiden tai herskyvän huumorin takia. Tässä osiossa esittelen suosikkisarjojani ja koitan pohtia, mitkä asiat kyseisessä sarjassa vetoaa minuun, niin että vuodesta toiseen haluan katsoa samoja jaksoja, joita olen niin monen monta kertaa jo elämäni aikana nähnyt. Katsottavakseni valikoitui pitkästä aikaa sarja Rakastuin Mä Luuseriin, joka tuli Yle kakkoselta vuonna 2005. Sarja on tällä hetkellä katsottavissa Yle Areenasta, mutta on julkaistu myös dvd:nä.

Sarjan dvd:n kansi

Nylon Beatin alkuperäinen Rakastuin Mä Luuseriin

Ensikosketus: Katsoin yläasteikäisenä Laura sarjaa ja sen jatkoa Laura Kesäleirillä ja Laura Kaupungissa. Viimeisimmän sarjan nauhoitin videolle ja viimeisen jakson perään television kuuluttaja mainosti että nyt alkaa uusi nuortensarja Rakastuin Mä Luuseriin. Saman niminen Nylon Beatin kappale on minulle tuttu, joten jätin tallennuksen pyörimään. Tästä alkoi tykkäämiseni, nauhoitin koko Luuseritarinan sarjan videolle. Heti ensimmäisen jakson värikylläisyys, pienoismaalmat ja Naikkairin biisi tunnarina jäi vahvasti mieleen. 

Juoni: Iina Nikko on koko Hämeenlinnan lyseon coolein ja suosituin tyttö. Hän on lukion toisella ja parhaana kaverina on Outi. Vaikka Iina on paras ja suosittu ja kaunis, niin koulussa ruotsin kanssa on ongelmia. Äiti keksiikin ratkaisun; hankitaan Iinalle kotiopettaja. Iina on seurustellut kovan ja komean Maken kanssa, mutta saa kuulla Outilta huhun, että Make oltaisiin nähty ex-Helenan kanssa yhdessä, muka kahdestaan. Iina tulee heti mustasukkaiseksi, tosin itse hän Maken Helenalta vei. Outi keksiikin, että Iinahan voisi hankkia rakastajan, näin kaikki näkee että Iina jättää Maken, eikä Make Iinaa. Mutta kuka olisi tämä salaisen rakastaja? Tietenkin uusi ruotsin kotiopettaja. Kun Iina avaa uudelle kotiopettajalle oven, järkytys on suuri. Äiti on palkannut kotiopettajaksi luokan, ei koko koulun, ei kun koko Hämeenlinnan pahimman luuserin, Hemmon. Mutta kaikista pahinta on se, että ruotsin tunnin jälkeen Iina rakastuu luuseriin. Ja Iina, tämä oli vasta alkua. 

 Kaunis Iina peilailemassa

Jos katsotte sarjaa vielä Yle Areenasta, niin tästä eteenpäin ei kannata lukea, spoilaan nimittin koko sarjan juonen. Iina siis rakastuu Hemmoon, myös Hemmo rakastuu Iinaan. Helena, joka on siis kympintytön abi, koittaa itsaria ja saada Maken takas. Make on täys ääliö ihan koko sarjassa, mutta yllättäen koko tarinan pahikseksi nouseekin Outi Iinan varjosta. Outi kirjoittaa kahdessa jaksossa Iinalle tunnutstuskirjeen, joita kirjoittaessaan itsekin koittaa selventää itselleen miksi tekee niin kuin tekee. Kaiken syyksi paljastuu, että Outi on lesbo, joka on itsekkin rakastunut Iinaan, mutta ei uskalla tätä tunnustaa ja hän ei halua olla friikki. Epänormaali, Outo, Luuseri. Se on kaikkien pelko tässä sarjassa. Minulla kesti nuorena kauan tätä tajuta, ennen kuin aikuisiällä tajusin Outin repliikin: "Tämä on Hämeenlinna, eikä mikään Fuckin Åmal." Ihan viimeisissä jaksoissa Outi koittaa kanssa Helenalle avautua lesboudesta, mutta viime hetkellä korjaa sen lestaadiolaiseksi. Sehän on ilmiselvä hätävale. Vasta sarjan lopussa Outi näytetään onnellisena toisen naisen kanssa. 

Sarja päättyy kuitenkin onnellisesti. Helena kirjoittaa ylioppilaaksi, Make pysyy edelleen tyhmänä ja Iina hyväksyy kohtalonsa. Hän tekee lakkiaisissa melodramaattisen eleen ja pyytää Hemmoa kaikkien nähden mukaansa. Hemmo ja Iina ovat julkisesti yhdessä, aina siihen asti kunnes Hemmo lähtee vaihto-oppilaaksi jenkkeihin. Rakkauskirjeet kuitenkin kulkevat ja abivuonna Iina pärjää ruotsissa. Hän myös pärjää pääsykokeissa ja pääseekin Turun Yliopistoon opiskelemaan. Hemmon tultua takasisin matkalta,  molemmat etsivät toisiaan kissa-hiiri periaatteella, mutta onneksi vanhemmat ovat sen ikäisä, että he eivät ymmärrä. Iina ja Hemmo lupaavat muistaa toisiaan.  

Iina on kutsunut Hemmon klubille

Make

Miksi juuri Rakastuin Mä Luuseriin: Suomessa tehdään ihan liian vähän tv-sarjoja nuorille, jotka sjoittuvat nuorten elämään. Tämä tarina sijoittuu lukioikäisten rakkaus- ja kaverisuhteisiin. Heidän tunteisiinsa ja ajatuksiinsa. On ilmiselvää että vaikka kastiajatukset ja omat piirit ovat tärkeitä, niin ihmiset ovat loppujen lopuksi samanlaisia. Luuseri Hemmo opettaa Iinalle ruotsin lisäksi muistamaan asioita vielä vuoden päästkin ja pitämään asioita tärkeänä. Iina taas opettaa Hemmoa olla olematta liian aikuinen liian varhain. Sarjassa käydään paljon hyviä, ja jopa filosofisia keskusteluja siitä mikä on tärkeää nyt ja miten se sama asia voi olla tärkeää ensi vuonna. Kuinka nuoruus on kasvamisen ja oppimisen aikaa. Monta sataa syytä menettää elämänsä nainen ja kuinka kirjoittamalla helpotetaan omaa oloa. Eikö kaikkien omanelämänkerrallisten tarinoiden ja päiväkirjojen tarkoitus ole että niitä luetaan? Ekö tärkeintä olekkaan hyvä meininki?

Rakastuin Mä Luuseriin on myös siitä erilainen sarja, että se rikkoo perinteisen draamasarjan esittämistä. Sarjassa on siis 12 osaa, joissa on yhteensä 5 kertojaa, eli 5 näkökulmaa. Tarinan kertjojina ovat tietenkin Iina, Hemmo, Outi, Helena ja Make. On mielenkiintoista kun joka kertojan kohdalla näytetään heidän siviilielämä kotona, heidä perhettään, huonettaan, suhdetta sisaruksiin ja harrastuksia/työntekoa. Iinan kohdalla asutaan pienessä, pinkissä kerrostalossa, jossa äiti haluaa muuttaa ja isä huutaa; Rauha, rauha. Hemmo taas elää sinisessä huoneessa Star Wars ja scifi juttujen ympäröimänä, Outi murjottaa violetissa valtakunnassaan luukuttaen NIghtwishia, Helena rustaa päättäjäispuhella vaaleansinisessä seesteisessä huoneessa ja juttelee Robbie Williamsin taululle. Make taasen käy taisteluaan armeijan harmaissa. Nämä kodit ja ympyrät missä hahmot elelevät, kertovat jokaisesta enemmän, mitä perustarinamme koulumiljöössä ja discossa antavat ymmärtää. 

Ruotsintuntia ja filosofiaa

Rakenteesta vielä, kun joka jaksolla on kertoja, niin jokaisen jakson sisältö aina limittyy entiseen ja tuo jotain uutta. Näin tarina on hyvin monikerrokseinen. Ainakin ensimmäisen klubi-illan näkökanta saadaan kuulla niin Iinalta, Hemmolta, Helenalta kuin Makeltakin. Kun sarjaa katsoo putkeen, niin se tuntuu ehkä vähän toistuvalta, mutta taasen se antaa enemmän kun huomaa miten jokainen hahmo kokee eri tilanteen eri tavalla kuin muut. Kaipaisin tälläistä moniulotteisempaa näkokantaa useimminkin tv-sarjoihin. 

Visuaalisuudelaan Rakastuin Mä Luuseriin myös poikkeaa muista sarjoista. Hahmoillamme on jokaisela omat selkeät värit, jotka näkyy kodeissa ja pukeutumisessa. Iina on räikeä pinkki, jota korostetaan mustalla ja punaisella. Alussa sarjassa hän käyttää vahvaa meikkiä, lopupuolella Iinan meikkaus vähenee ja kouluun mennään tennareissa eikä korkkareissa. Hemmo taasen on sininen ja keltainen, hyvin arkinen luonnonkiharoineen. Outi on vahvasti violettin ja mustaan gootahtava, mutta sisimmältään hän haluaisi olla valtavirtaa. Goottivaihe ja vanhempien ja sisarusten kapinointi on Outilta keino koittaa selviytyä oman salaisuuden pitämisestä, sillä viimeisessä jaksossa hän on ihan erilainen kun on jo hyväksynyt itsensä. Abiluokan Helena on kuin hiiri, valkoinen ja läpinäkyvä, kiltti ja tottelevainen. Ei sellaista kukaan jaksa katsoa ja itsekkin hän huomaa sen. Helena ei kuitekaan osaa olla ilkeä vaikka haluaisi. Make taasen on vihreä, avoin kaikille ehdotuksille, sillä hänelle tärkeintä on vain hyvä meininki. Visuaalisuudesta mainitsen vielä Hemmon ja hänen isänsä erikoisen harrastuksen, eli junaradan tekeminen. Heillä on kellarissa isän kotiviinin lisäksi koko Hämeenlinnan kattava junarata, jonka kautta hienosti leikaaan eri kohtauksiin ja Hemmon ollessa vaihto-oppilaana myös näyteetään hyvin ajan kulua. Junarata on todella upean näköinen ja vahva pinkki korostaa rakennuksia.

Iina ja Hemmo koittavat saada toisinsa yhteyttä

Näyttelijät: Kun sarja alkoi, minulle siitä oli tuttua vain ohjaajan nimi. Kaikki näyttelijät olivat minulle uusia. Helenaa näyttelevä Helena Rängmannin tedän olleen Uudessa Päivässä, samoin kuin Makea esittävä Panu Mikkola. Uutta Päivää en ole koskaan katsonut, enkä taida tulla katsomaan. Mikkola onkin minulle tutumpi Herra Tokmannina. Outin roolissa olevaa Hanna Juvosta en ole missään muualla harmikseni nähnyt. Lasse Poser on myös minulta olla kadoksissa mutta hän on mukana uudessa Fuckin with Nobady elokuvassa, jonka varmasti joskus tulen katsomaan. Sara Melleri on jatkanut näyttelemistä, Matti elokuvassa hänellä oli pieni roli ja Jussi-palkinnon hän saikin ansiokkaasti elokuavsta Sisko Tahtoisin Jäädä. Melleri näytteleein kyseisessä elokuavssa hyvin, mutta samaa ei voi sanoa muista. Uusimpana Sara Melleri näyttelee Kikkaa Kikka elokuvassa, jonka varmasti tulen katsomaan kun se valmistuu. Pienissä sivuosista sarjassa tunnistan Iinan Isänä Aimo Räsäsen, jonka olen teatterissa nähnyt ja Hämeenlinnan Lyseon Rehtorina on Kari Hakalan, jonka jokainen meistä muistaa parhaiten Metsolan Erkkinä. Maken omassa jaksossa piipahtaa yksi suosikkinäyttelijöitäni Armeijan Harmaissa, nimittin Kari Hietalahti.  

Mieleenpainuvimmat kohtaukset:
- Outi kirjoittaa kirjettä ja kuvittelee, kuinka Simo Frangen on heidän koulubussissaan
- Outi muistelee kuinka hän ja Iina lukee koulun aamunavauksessa miestenlehtiä huohottaen
- Kun Hemmo ja Iina luottavat toisiinsa ja Iina haluaa luotella Hemmon kanssa koulun välinevarastossa
-  Ollaan Iinan ihanan pinkissä huoneessa
- IInan äiti hyökkää Iinan huonseeseen huutamalla: "Mitä Make teki?"
- Iina ja Outi ovat koulun liikuntatunnilla spinningissä
- Hemmo esittelee Iinalle ekaa kertaa junarataa
- Iinan ja Hemmon ensisuudelma
- Make armeijassa juttelee hilpän kokelaksen kanssa naisasioistaan ja kokelas kutsuu itseään kaikkien janoisten sankariksi
- Hemmo avautuu Iinalle kuinka häntä harmittaa kun tuli voitettua lotossa, mutta ei osaa mennä veikkauksen toimistolle (tää juttu ei telle avaudu, jotka ette ole sarjaa nähnyt!)
- Iinan ja Hemmon loppusuudelma sydämen keskellä

Iina ja Outi pitää hulvatonta aamunavausta

Monsterit OY

Taisin olla iältäni vähän liian vanha Monstereihin, sillä olin jotain kahdentoista, kun näin Monsterit OY:n ekan kerran. Videon lainasin kaverilta ja taisin jopa silloin tykätä edessä olevasta Lintuset animaatiosta enemmän kuin itse elokuvasta. Vasta vanhemmiten olen ihastunut Taren ja Buun läheisyyteen.

Monsterit Oy Mainosjuliste

 Monsterilassa elää Tare Karvanen kaverinsa Masi Pallopään kanssa. He ovat töissä tehtaassa Monsterit OY:ssä, joka luo Monsterilaan sähköä. Sähköä luodaan, kun pikku lapsi kiljuu monsterainsa pelätessä. Tare on monsterilan paras jätkä ja tekee kovia ennätyksiä apurinaan Masi. Pahin kilpakumppani on kateelinen Rähkä, joka hamua Taren ennätystä. Aluksi Masillakin on ennätykset enemmän mielessä, Tare kun taas ei niistä välitä. Hän vain on paras. Sitten yksi päivä Rähkä koittaa salaa tehdä ennätystä ja tapahtuu se kauhein virhe; lapsi pääsee monsterilaan. Koomisia tilanteita sattuu, kun monsterit pelkäävät lapsia kuollakseen. NIin aluksi myös Masi ja Tare,  mutta Tare huomaa pian kiintyvän lapseen ja hoivaavan sitä. Tare kutsuukin pikkutyttöä Buuksi ja Buu Tarea Nalleksi. Buu sekoittaa koko kaupungin, kun hänet nähdän Taren ja Masin seurassa Herkku Hartsan shusibaarissa ja Buu pääsee uutisiin. 

Tarekin säikähtää

Uuteen päivään; Tare salakuljettaa Buun valeasussa töihin ja siitä kommellukset vasta alkaa. Räähkä koittaa kidnapata Buun, mutta se ei onnistu. Alkaa värikylläinen ja jopa sekava jahti ovien maailmoissa ja Buun naureskellessa. Ovet, joita pitkin lastenhuoneisii päädytään ovat valtavassa varastossa ja alue on yhtä huimapäiden vuoristorataa. Yksi ovi viekin pelottamon harjoitteluosastolle, jossa Taren pitää antaa näyte taidoistaan. Buu näkee silloin Taren ensimmäistä kertaa pelottavana ja syndänverellä Buu itkeä juoksee pois. Silloin vasta Tare itse tajuaa, kuinka kammottava hän oikein on. Monsterilan johtaja Rumilus heittää Taren ja Masin ovesta jäätikölle, sillä he ovat nyt nähneet liikaa. Räähkä onkin kimpassa Rumiluksen kanssa. 

Tare ja Masi tappelevat jäätiköllä, jossa monseri Jeti koitta saada heitä rauhoitettua. Tapellen kuitenkin mennään kotiin ja saadaan Rähkä kiinni itse teossa. Kun kerran Rähkä on firman puolesta valmis uhraamaan vaikka tuhat lasta, saadaan se nauhalle ja pomo saa potkut. Tapahtumaa on tutkinut 2319 ryhmä, jotka putsaavat lasten jälkiä ja heidän johtajana toimii kirjanpitäjä Raisa, joka on Monsterilassa töissä ja joka ei ikinä saanut Masilta tarvittavaa raporttia. Firma suljetaan, Buun ovi tuhotaan, mutta mistä jatkossa saadaan sähköt? Tare muistaakin, että Buu nauru toi sähkön oville ja pienen tutkimusten jälkeen todetaankin naurun toimivan paljon paremmin kuin pelon. Tare pääsee ennen loppua vielä kerran tapaamaan Buun Masin kootun oven ansiosta. 

Ovia, ovia

Monsterit Oy on hyvin mielikuvitusrikas elokuva ja siinä on mukavan omaperäinen idea. Tietokoneanimaatio sopii tähän erinomaisesti, kun ihmishahmoja on vain yksi ja muut mielikuvituksellisia örkkejä. Itse erilaiset monsterit ovat aina olleet suosikkejani tässä. Tare on iso ja karvanen, Masi pyörä ja suloinen pallopää, Räähkä lisko, Rumilus hämähäkki, Sirkalla on käärmehiukset, Raisa hidas etana, ja tehtaan ulkopuolella olevat tyypit kassa ovat omia hassuja olentoja. Suosikkini on hyytelölima, joka tippuu viemäriin, niin että häneltä jää suu ja silmät vain esille. Itse Buu tyttönen on yksi animaatiosuosikkejani, hän on niin valtavan suloinen ja se hänen lapsen naurunsa on ihastuttava. Harvinaista muuten että minä sanon näin, kun ei pidä lapsista, mutta Buun ääni on jotekin niin aito. Hän itkee aidosti, nauraa aidosti ja on niin tunteellinen, kun silittää Tarea, katsoo tätä silmiin ja sanoo: "Nalle". Buun ja Taren viimeinen yhteinen halaus on minulle lähes itkun paikka ja Pixarin leffojen yksi koskettavimpia hetkiä.
 

Kun katsoin elokuvaa lapsena, en osannnut siihen oikein samaistua. Buu oli liian pieni ja itse en ole koskaan pelännyt hirviöitä ja monstereita. Ehkä uskon tämän toimivan parhaiten ihan pikkulapsille, jotka niitä vielä pelkäävät. Huumori on ihan kivaa ja tykkään varsinkin siitä, että joka asiaan on otettu se monsterius mukaan, kuten deodoranttia on hajuna tyyliin koirankakka. Parasta elokuvassa on se, kun monsterit tekevät arkisia asioitaan; kun näytettään miten he pelottelevat lapsia ja viettävät vapaa-aikaa. Itse toiminta, eli Buun saaminen kotia ja Rähkän kassa tappelut eivät taas minua innosta. Siksi elokuvan tapahtumat tuntuvat vähän väkinäiseltä ja liian monen mutkan kautta selvitetyltä. 

Ihanat Buu ja Nalle

 Monsterit on kuitenkin kiva elokuva. Tiedän, että nykypäivänä monet arvostavat jopa Pixaria enemmän kuin Disneytä, mutta itselläni näin ei ole. Pixarin tuotokset ovat hyviä, mutta tunnetasolla ne eivät ole päässeet vielä lähellekkään kunnon Disneyn klassikoita. Kuitenkin Pixarin tuotannosta Monsterit Oy nousee sille paremmalle puolelle. Ja erikoispointsit Jussi Lammesta Tare Karvaselle, hän sopii ehdottomasti Taren ääneksi. Monesterit Oy sai myöhemmin jatko- (eli oikeamin esi-) osan Monsterit Yliopisto, joka taas on pelkkää sähellystä, ilman sitä kaunista tunnetta, mitä Buu olemuksellaan tähän elokuvaan loi. 

Sinkkuelämää Ystävykset

 Aloitin tänä keväänä uudeleen Sinkkuelämää maratonin. Aikaisemmassa Sinkkupostauksessa kerroin sarjasta yleisesti ja sarjan parhaista miehistä. Tällä katsomiskerralla kuitenkin syvennyiin enemmän meidän päänelikkoon ja pohdin pitkään hahmojen piirteitä ja millaisessa vuorovaikutuksessa he ovat toisiinsa. Kun taas peilaan itseäni hahmoihin, huomaan helpoiten samaistuvani Samanthaan. Hän ei kuitenkaan ole suosikkihahmoni.  Tervetuloa siis Sinkkuelämää ystävsten analyysiin.

 Carrie Bradshaw

 

Sinkkuelämässä on yksi päähenkilö; se on Carrie. Carrie harrastaa muotia, syö ulkona, tapailee miehiä ja kirjoittaa niistä kolumnissaan Sex And the City, mikä on siis sarjan nimi. Vaikka paperilla meidän päähenkilömme kuulostaa mielenkiintoiselta, sitä hän ei ole. Carrie on nimittäin ehdottomasti sarjan tylsin hahmo, sekä samalla epärealisin. Kuka pystyisi jollain lehtikolumnilla maksamaan kalliit vuokrasäädellyt asunnot Ney Yorkin ytimessä, ostaa kasoitain kenkiä ja syödä aina ulkona? Sekä kuka hullu hylkäisi Mr. Bigin niin monta kertaa?

Alkuun sarjassa vilahti erilaisia ihmisiä pohtimassa Carrien seksiin liittyvää asiaa. Alhaalla luki hahmon nimi ja ammatti. Tämä tyyli jäi jo sarjan ekalla kaudella pois ja ehkä hyvä niin. Alkuun se toimi, mutta se ei tuonut draamaa sarjaan. Pian sivuhahmoista selkisi, että Carrie porukkaan kuuluu Charlotte, Miranda ja Samantha. Tytöt tapailevat toisiaan pääasiassa yhdessä. Koska sarjaa kuvataan Carrien silmillä, niin katsojalle näkyy nimen oman se puoli, että ystävät olisivat ystäviä vain Carrien kautta.

Useaan otteeseen Carrie painottaa Mirandaa juuri parhaaksi ystäväkseen. Miranda ja Carrie ovat hyvin vastapainossa toisiinsa, vaikka kumpikin ovat enemmän tai vähemmän urasuuntautuneita. Samalla myös Miranda ja Carrie loukkaavat toisiaan eniten. Carrielle on todella tärkeää saada kuulla Mirandan tuomio omista poikaystävistään ja Miranda taas aina ensimmäisenä paniikissa soittaa apua Carrielta, esim. silloin kuin venäytti niskansa kylpyhuoneessa. 

Carrie ja Charlotte taasen ovat molemmat ehkä välillä vähän liiankin hepsankekkoja ja vanhanikaisia. Osassa seksin menevissä jutuissa molemmilla on yhtä jyrkät ja vanhoilliset ajatukset. Yllättävää kyllä, Charlotte enemmän konservatiivisena kuitenkin uskaltaa heittäytyä uuteen, Carrie taas ei. Tämän huomaa esim. heidän suhteestaan lesboihin. Kun Carrie haluaa pitää hauskaa, niin paikalle täytyy kutsua Samantha. Samantha saa biileet toimimaan, mutta toimii myös Carrien olkapänä ja ehkä ymmärtää myös parhaiten Carrien miestarpeita. 

Carrien suosikkimekkoni

Ystävänä Carrie on kuitenkin aika vittumainen ja itsekäs. Hän ei tule aina tapaamisiin ja peruu ne viime hetkellä miesten takia. Omille synttäreille kun ei saavu ketään, niin tämä ei edes välitä että muut yrittävät tulla. Raha-apua ruinataan kavereilta, mitä itse en voi käsittää. Ystävyyttä ja rahaa kun ei koskaan saisi sekoittaa keskenään. Carrie on pitkävihainen, eikä anna helposti anteeksi, mutta hänelle kyllä täytyy antaa. Carrien huumori on kanssa sellaista mitä en ymmärrä. Monesti hän kertoo mukahauskoja vitsejä, jotka menee minulta vain ohi. Sori Carrie, vaikka sarja kertoo sinusta, niin olet vähiten kiinnostava tässä sarjassa. Siskoni sanoikin hyvin, että Carrie on koukussa draamaan, niin miesten kuin ystävienkin kautta.

Charlotte York - Goldenblat

Taidegalleristi Charlotte on ikuinen romantikko. Hän varmasti leikki lapsena paljon prinsessalekkejä ja Barbeilla häitä. Charlotte on klassisen kaunis ja haaveilee elämänsä prinssistä, häistä, lapsista ja perheestä. Ne hän myös saa, tosin monen mutkan kautta. 

Klassisen kaunis Charlotte

Kun porukka kokoontuu yhteen ja miehiä haukutaan, niin Charlotte on yleensä ensimmäisenä puolustamassa miehiä, että eikö heidän kanssa ole kiva vain olla. Charlotte myös kerto porukan itsestäänselvydet; voimme olla toistemme sielunkumppaneita. Kun Charlotte kohtaa ensimmäisessä avioliitossaan Trayn kanssa ongelmia, niin valitettavasti ystävät eivät ota asiaa vakavissaan. Samoin Bunnyn, vihamielisen anopin kanssa. Muita ei joko kiinnosta, tai he eivät suostu ymmärtämään, kuinka paljon Bunny syö Charlottea. Tässä on hahmojen ero, muut pitävät vihaista anoppia pikkuasiana, kun Charlotte itse kokee sen suurena. 

Charlotte ihmisenä tulee toimeen kaikkien kanssa, sillä hän on hyvin tyyni. Carrielle Charlotte antaa aina sen ajatuksen ripauksesta romantiikkaa, Mirandalle taas vastapainona positiivisuutta ja onnellisuutta tämän ainaisen kyynisyyden keskelle. Samantha on kauimpana Charlotesta, enkä uskoisi että ilman yhteisiä ystäviä nämä kaksi hengailisivat keskenään. En edes muista, viettivätkö he aikaa oikein ikinä kahdestaan, muulloin kuin Charlotten tuovan Samanthalle pikkuleipiä ja kiittessään, että panit veljeäni.  

Charlotten Casinolta ostama mekko ei ole minusta yhtään lutkamainen, vaan todella kaunis

Samantha Jones

Bilehirmu Samantha eli Sam on miestenielijä. Hänellä on sarjassa eniten miehiä, eniten seksiasentoja, eniten kummajaisia ja eniten parhaita juttuja. Samantha on juuri sellainen henkilö joka me kaikk naiset halusime olla, aina tyylikkään itsevarma. Samantha kehuu itseään ja pitää itsestään. Sinä meille kaikille on opittavaa. Samanta tietää, että hän ei tarvi miestä rinnalleen täydentääksen hänet. Hän tahtoo miehen rinnalleen, koska se on mukavaa. Hänen itsenäisyytensä onkin helposti miehille liikaa, ja monille naisillekkin. Samantha ei edes lannistu rintasyöpädiagnoosin saatuaan, vaan ryhtyy heti taistelemaan sitä vastaan. 

Carrien seurassa Samantha uskaltaa usein avautua peloistaan ja Samille Carrie kehtaa kertoa rankimmat seksijuttunsa. Sam ei tuomitse toisia tekemisistä, toisin kuin Carrie. Kerran Carrie näki kun lähettipoika otti Samilta toimistossa suihin. Samantha oli syystäkin vihanen, kun toinen tuomitsee, vaikka hän itse hyväksyi ja jopa ymmärsi Mr. Bigin pettämisen. Samoin kuin Samantha suunnittelee Carrien kirjan kantta, niin Carrie tuomitsee Samin tuomat asut. Mekko huutaa huoraa, ja Samantahlla on samanlainen punaisena. Tekeekö se hänestä huoran? Carriella olisi hyvin paljon opittavaa Samanthalta. 

Samantha ja Charlotte ovat hyvin erilaisita maailmoista, sillä Samantha on hyvin liberaali ja Charlotte konservatiivi. Samanthasa on kuitekin se hyvä puoli, että kun hän ottaa jonkun ystäväkseen, niin sitä puolustellaan viimeiseen asti. Kun ystävät ovat tuttunsa babyshowereissa ja tuttu varastaa Charotten tulevan vauvan nimen Sheylan, niin Sam kyllä osaa näyttää kuinka koville se Charlotteen sattuu. Hän on kuin emotiikeri, joka puolustaa aina karjaansa. Mirandan kanssa taas Samantha on lähemmin samalla aaltopituudella. Heillä on samantyylinen huumori, vaikka miesmaku avan erilainen. Uskoisin, että nämä kaksi ovat ystävyksiä muutenkin, eikä Carrie ole heille välttämätön liima. Vasta Mirandan saatua lapsen Samantha alkaa hnestä vieraantumaan. Sam kun ei ole perhetyyppiä. 

Tässä on nainen, joka on itsevarma

 

Miranda Hobbs

Kyllä, minun suosikkini on Miranda. Punapässämme on jotain sellaista rauhallista ja tyyntä energiaa, joka leijuu ystävien ympärille. MIrandalla on sydän pakoillaan. Hän esittää niin kovin vahvaa, mutta on sisältä heikko. Yhtäkkinen tarina kotona olevasta aaveesta, äidin kuolema, Steven kanssa ero, Bradyn syntymä, muutto Brooklandiin, anopin hoivaaminen... Sarjassa ehdottomasti Miranda kasva eniten. Hänen arvomaailmansa laajentuu ja siksi koen, että Carrie jää vahvasti Mirandan varjoon. 

Upea, kaunis Miranda. Nainen minun makuuni

Kun Carrie kertoo lähtevänsä Russianin kanssa Ranskaan, niin Miranda on eniten sitä vastaan ja kertookin sen totuuden. Lähdet viettämään hänen elämäänsä, et omaasi. Sen Carrie Pariisissa huomaakin. Miranda voi vaikuttaa itsekkäältä, mutta koko tarinan kannalta hänestä löytyy joustavuutta enemmän kuin muista. Miranda kuitenkin kokee Carrien tärkeimmäksi ystäväkseen, sillä äitinsä kuolemasta kertoo ensin hänelle. Itse hautajaisissa kun Miranda kävelee kulkueessa yksin, Carrie juoksee tulemaan häntä. On myös kovin liikuttavaa, että Carrie kutsui hautajaisiin myös Steeven, sillä se pieni vilkutus Stevelle on hyvin voimakas ele tuolla hetkellä. 

Aina niin toiveikas ja tulevaisuuteen uskova Charlotte on Mirandan vastakohta. Heidän suhteessaan he täydentävät toisiaan. Miranda on luonteeltaan kyyninen ja pessimistinen, joten hän ei varmasti edes jaksaisi itsensä kanssa ellei Charlotte toisi positiivisa näkökantoja elämään. Charlotte myös eniten ymmärtää Mirandan tarpeita saada joskus puhua muistakin asioista, kuin miehistä. Nimittäin se varsinkin sarjan alkupuolella MIrandaa ärsyttää, kun  ruokapöytäkeskustelu kun pyörii pienten penisten ympärillä. Omalla tavallaan Miranda ja Charlotte ovat sarjan realistisimat hahmot, sillä he elävät ehkä normaaleinta elämää. Tarkoitan sitä, että sarjassa näkyy heidän viettävän aikaa kotona telkkaria katsoen ja kokkaillen, eikä aina baarissa hilluen. 

Sarja upein puku on kyllä Mirandan häämekko. Sopii hänelle ja syyshäihin aivan ihanasti.

Samanthan kanssa Miranda taas on samalla aaltopituudella. Kun Samn keksii erikoisia ideoita, niin Miranda on ensimmäisenä mukana. Tekonännit ovat vain yksi niistä. Samanthan rohkaisemana Miranda uskaltaakin olla seksikkäämpi ja rkkoa rajojaan. Vähän koen katsojana jopa niin, että MIranda haluaisi olla vieläkin parempi ystävä Samanthan kanssa, mutta ei ole oikein uskaltanut antaa tälle mahdollisutta. 

Ikuiset ystävät - And Just Like That
Tässä oli nyt Sinkkuelämää analyysia kerrakseen. Sinkkuelämää elokuva katsoin maratonin yhteydessä ja eiköhän niistäkin oma arvostelunsa aikanaan tule. Uusi And Jst Like That sarja sai minulta ajatuksena jo ristiriitaisen vastaanoton. Tietty sarjan katson kun se Suomeen tulee, mutta Samanthan pois jäänti tietenkin harmittaa. Ymmärrän kyllä hyvin Kim Catrallia, ettei hän Samin rooliin halua enää mennä. Toivonkin, että tulevassa sarjassa selitetään hahmon poissaolo jollain loogisella tavalla. Sarja voisi hyvin alkaa Samanthan hatajaisilla, niin että hän olisi sairastunut uudestaan rintasyöpään ja menehtynyt. Sarjan teemoja voisi olla ystävyssuhteiden dynamiikka kun yksi puuttuu joukosta, vanhalla huumorilla höystettynä.