Aladdin Live Action

Disneyn alkuperäinen Aladdin klassikko on lapsuudesta asti ollut minulle yksi Disneyn tärkeimpiä elokuvia. Kun ensimmäisen kerran kuulin, että tästäkin nyt tehdään live action versio olin kauhuissani, mutta heti kun mainittiin Will Smithin olevan Lampun Henki kauhu muuttui innostukseksi. Will Smith on yksi lapsuuteni sankari, sillä muistan kovasti aikoinaan tykänneen Wild Wild Westistä, jossa on oma ysäri nostalgiansa. Suicide Squasissa Smith jälleen aikuisiällä teki minuun vaikutuksen, joten olin todellakin valmis Will Smithin Hengelle.

Aladdin elokuvan juliste

Aladdin live action 2019 on Disneyn paras live action elokuva koko 2000-luvulla, ihan kirkkaasti. Syy siihen on se, että nyt on tehty uusintaversio animaatioklassikosta, joka oikeasti kunnioittaa ja perustuu tähän animaatioklassikkoon. Ei sen lähdeteokseen, eli tuhannen ja yhden yön tarinoihin, vaan nimen omaan Disneyn 31. klassikkoelokuvaan Aladdiniin. Se saa minulta suurimmat kiitokseni. Tietenkin muutamia juonenkäänteitä on muutettu, tapahtumia lisätty ja poistettu, mutta perusjuoni ja hahmojen kohtalot perustuvat juurikin klassikkoon. Koska Aladdin on pohjimmiltaan komeida ja animaatiossa se on tehty pääosin animaatiokikkailulla, niin ne komedialiset kohdat on nyt muutettu pääasiassa dialogin ja uudenlaisen tietokoneanimaation voimin toimivaksi. Perusjuoni kulkee samalla tavalla kuin alkuperäisessä. Köyhä Aladdin kohtaa naamioituneen Jasminen kadulla ja ihastuu häneen. Jasminen olisi naitava lain mukaan prinssi. Kun Aladdin otetaan kiinni, tällä kertaa palatsissa olosta, hän kohtaa Jafarin, joka pyytää hntä hakemaan Ihmeiden onkalosta Lampun. Aladdin ja hänen Abu apina saava lampun, mutta jäävät luolaan jumiin. He hierovat lamppua, josta tulee esiin Henki, jonka herra nyt Aladdin on. Ali lupaa viimeiseksi toiveekseen päästää Hengen vapaaksi. Ensimmäisenä ollaan prinssi ja heilastellaan ja ihastutaan Jasmineen,  toisena pyydetään apua meren pohjassa, jonne Jafar hänet heittää. Kun Jafar saa Hengen haltuunsa Aladdin puhuu Jafarille siihen sävyyn, ettei hän koskaan voi olla maailman mahtavin, koska sehän on Henki. Näin Jafar muuttuu Hengeksi ja joutuu omaan lamppuunsa. Henki pääsee vapaaksi ja muuttuu ihmiseksi. Jasminen isä Sulttaani kanssa päättää antaa tyttärellensä enemmän valtaa valtakunnan hoitoon ja ensimmäisenä tämä poistaa lain, ettei prinsessan ole pakko naida prinssiä.

Aladdin ja Jasmine Agrabahin kaduilla

Aloitetaan elokuvan onnistuneista muutoksista. Alkuperäisessä Aladdinisa tarinan kertojana on kauppias, joka kertoo tarinaa taikalampusta. Kauppiaan alkupeärisenä äänenä toimii jo edesmennyt Robin Williams. Nyt live actionissa tarinaamme kerrotaan pienellä laivalla ja kertojana on Will Smithin näyttelemä ihminen, joka siis oli alunperin Henki. Hän kertoo tarinaa lapsilleen, eli koko elokuva toimii takaumana. Hauskana yksityiskohtana huomasin taustalla hienon laivan, joka oli muuten suoraan Pienestä Merenneidosta. Will Smith saa loogisesti Arabian yöt laulun kulkemaan ja viemään meidät mystiseen ja piemään Agrabahin iltatunnelmaan, kun pitkällä kamera-ajolla käydän niin Sulttaanin palatsissa kuin Ihmeiden Onkalossakin. Aika vauhdilla tuosta laulusta hypätään jo toiseen, Agrabahin päivään kun Ali on aamupalaa metsästämässä. Askelta edellä laulu kulkee pikkuisen hitaammalla temmolla mihin olen tottunut, mutta se on kappaleena toimiva ja samalla reissulla Ali tapaa jo naamioituneen Jasminen. Alkuperäisessä klassikossa Jasminea ei tavata samalla kertaa, vaan hänet ensiesitellään omassa palatsissaan. Jasmine valehtelee Aladdinille nimekseen hovineitonsa nimen, joka on myös mukavasti saanut tässä elokuvassa ruutuaikaa, ja päätyykin lopulta Hengen vaimoksi. Jasminen Rajah tiikeri on animoitu syötävän suloiseksi, lisätyt tanssikohtaukset ovat näyttäviä ja Alan Menkenin säveltämä taustamusiikki tuo Agrabahin oiken lähelle katsojaa. Maisemiin ja lavastuksiin on panostettu todenteolla ja varsinkin naisten vaatteiden värikkyydestä ja Jasminen lukaalin kauniista kalusteista kiitän. Ihmeiden onkalokin on oikein kimalteleva kaikesta kullasta, mutta siinä kustaan omaan nilkkaan, kun siellä ei saisi koskea mihinkään aarteeseen, vain lamppuun. Siltikin Ali ja Abu koskevat kultakolikoihin, sekä tietenkin mattoon, joka tulee heidän mukaansa.

Lampun Henki

Abu apina on vähän liiankin realistinen, siihen nähden että Rajah tiikeri on animoitu. Jago papukaija tuntuu myös vähän liian tyhjältä tähän versioon, sillä häneltä puuttui kokonaan se sarkastius, mikä animaation Jagolla. Hahmoista äärisurkein on Jafar, joka on täysin vastakohta animaation seksikkääle, pelottavalle, "pitkälle, rumalle, ilkeälle miehelle". Oikeasti, tämä Jafar on niin umpinössykkä, etten voi ymmärtää miten hänet on voitu palkata tähän rooliin. Hahmossa ei ollut mitään pelottavaa, ei mitään auktoriteettiä, eikä mitään vastavoimaa. Jasminen Sulttaani-isään kanssa petyin, sillä itse olan aina tykännyt pikkuisen höppänästä Sulttaanista ja nyt Sulttaanilla ei ollut minkäänlaista persoonaa. Onneksi kaikki muut elokuvan hahmot olivat pääosin hyviä, jopa loistavia. Jasmine uskalsi sanoa haluttavansa ääneen. Vaikka häntä onkin nyt arvosteltu feministiksi, niin minusta hänessä on enemmän demokraatin ja politiikon vikaa. Jasmine koki, että kun hänellä on valtaa muuttaa asioita, niin miksei hän sa käyttää sitä. Siksi hän esittääkin omat voimalaulunsa, jotka toi minulle (jopamvähän häiritsevästi) mieleen Frozenin Taakse Jää- kappale. Aladdin poitsu on oikein kiva ja rento jätkä, jossa minusta oli sopivasti karismaa ja hiomatonta timanttia. Hän osasi varastaa nopeasti ja viekkaasti, joten on aika vempuli. Se, että jafarin mainitaan aikoinaan olleen kovempi varas ja hänellä on selvä alemmuuskompleksi, ei jotenkin toiminut minusta tarpeeksi vahvana vastavoimana Aladdinille, mikä hänen olisi pitänyt olla. Myös se jäi minua hämmentämään, miksi vartijan nimi oli muutettu joksikin aivan randomiksi, kun animaatiossa hänellä jo oli nimi?

Jasminella on oma hovineito

Lampun Henki eli Will Smith tämän elokuvan sielu ja sydän. Henkeen ei todellakaan tarvinnut pettyä. Robin Williamsin Henki ei ole minulle kokaan ollu läheinen, sillä olen kasvannut kovemman jätkän, eli virallisesti maailman parhaan dubatun Hengen eli Vesa-Matti Loirin version kanssa. Vaikka Robin aikoinaan improvisoi ja loi sitä kautta Hengen roolin itselleen, niin Vesku on siltikin tehnyt minusta vieläkin mielettömäpää jälkeä, varsinkin lauluosuuksissa. Minun on mahdoton olla vertaamatta Will Smithin Henkeä Vesku Loiriin ja kakkoseksi hän jää. Smith on kuitenkin monin verroin parempi kuin Robin Williams minun mielestäni. Hän on tähn elokuvaan impronnut mitä uudenlaisempia juttuja ja osaa tuoda Hengen herkkyyttä mahtavasti esiin. Mutta ne laulut, Will Smithin laulutaito on räppäystä, eikä puhdasta laulua. Varsinkin se Ei ole Kaveria parempaa kappaleen paras kohta (eli "Ei ole ka-veria Paaa-rem-paa) on lauletty lyhyesti. Huomasn myös kappaleita spotifystä kuunnellessani, että nämä liveaction kappaleet ei tomi lainkaan niin hyvin ilman kuvaa, johtuen varmasti juuri laulun tasosta. Elokuvan sisällä ne kuitenkin toimivat mainiosti, sillä onhan kyseinen biisi yksi elokuvahistorian parhaimpia ja Aladdin elokuvan paras kohta.

Aladdin löytää takalampun

Aladdin live action dubattiin myös suomeksi. Kävin itse katsomassa originaalin, mutta ihan uteliasuudesta kuuntelin lauluista pätkät suomeksi spotifysta. Hengen suomiversioon on valittu Joonas Saartamo, joka on minulle tuttu Menolippu Mombasasta seä Tyttö Sinä Olet Tähdestä. Hän osaa räpätä hyvin ja on vissiin jotain räppiä julkaissutkin. Siltikin Hengen äänenä hän oli aivan karsea. Harmittaa todellakin, ettei henkenä voinut toimia Vesku tai edes Jope Ruonansuu, joka on dubannut Henkeä Aladdin animaatio tv-sarjaan ja jatko-osiin. Jasminen ääni oli ihan ok, muttei mieleenjäävä. Aladdnille äänensä on antanut Jon-Jon Geitel, joka toimii yllättävän hyvin. Olen häntä kyllä kuullut Tähdet Tähdet ohjelmassa ja Roope Salminen & Koirat yhtyeessä, mutta hänen näyttelemistaitonsa esim. Roskisprinssissä ei ole hääviä. Ehkä Jon-Jon löysi tähän rooliinsa jonkun Disneyn magian kautta sen saman energian, mitä hän antaa parhaassa Disnen dubbauskessaan TJ:nä Disneyn Välitunti tv-sarjassa.

Henki ihmismuodossa

Edelleenkin minua häiritsee sama ongelma mitä alkuperäisessä klasskossa: miksei toiveita voi olla neljä, kun siitä ensimmäisestä vatvotaan onko se nyt toive vai ei? Tässä live actionissa oltiin laitettu mukamas, että lamppu olisi ollut Abun hierottavana, mutta en siltikään sitä ymmärrä. Eikä minun tarvikkaan ymmärtää, sillä pääasia on, että vihdoin ja vimein Disney on tehnyt hyvän live action elokuvan, joka kunnioittaa alkuperäistä klassikkoa. Varsinkin koska kyseessä on suosikkianimaationi, olen hyvn iloinen ettei tätä raiskattu samalla tavalla kuin Tuhkimoa. Jafarin Paluun live action versiota odotellessa. Ja pliis, vaihtakaa siihen joku hyvä tyyppi vetämään Jafaria!  

Idoleitani: Hannele Lauri

Suurin osa kaikista idoleistani on elokuvista ja/tai televisiosta tulleet minulle tutuiksi. Yleensä nämä ovat olleet näyttelijöitä/ääninäyttelijöitä tai taustatekijöitä, joita aloin pikkuhiljaa tunnistamaan. Monet suosikkieni tärkeimmät roolit ovat jo takana päin, mutta onneksi heidän jälkensä elää vanhoissa julkaisuissa. Näillä "esittelyillä" pyrin hahmottamaan mitkä asiat ovat saaneet kyseisen tekijän itselleni merkityksellisiksi.

Esittelyvuorossa on nyt Betoni-Jussin voittanut, uskomaton voimanainen Hannele Lauri.

Hannele Lauri Jussi Gaalassa 2019

Ensikosketus: Minulla oli isäni kanssa tapana lapsena kattoa Speden sketsejä ja Uuno elokuvia. Hannele Lauri blondina, kipakkana ja yleensä ainoana naisena jäi kyllä terävästi mieleen. Yheksäkyt luvulla hänen blondi hiuspehkonsa on kyllä piirtynyt minun verkkokalvoilleni. Vähän myöhemmin, siinä 90-luvun puolivälissä Lauri teki vakuuttavat ääniroolit Diseyn Prinsessa Ruususen Pahattarena, sekä Cruella De Villinä 101 Dalmatialaisessa. Varsinkin näiden hahmojen uskomaton ja mahtipontinen nauru on elävästi jäänyt mieleeni. Katsoin paljon myös Ihmeidentekijöitä lapsena ja nyt aikuisena dvd:ltä, jossa Hannele Lauri toimii teräväkielisenä kardiologi Tiina Kourankana.

Ihmeidentekijät - Annan Sairaalassa osastosihteeri Sari raaste (Mari Vainio), Ylihoitaja Oona Hynninen (Satu Silvo) ja kardiologi Tiina Kouranka (Hannele Lauri)

Muistettavimmat työt: Ruususen Pahatar on ikimuistettava sillä kimeällä ja vähän käkättävällä naurullaan. Osaan itse matkia sitä oikein hyvin. Speden sketseissä tykkään Hannelesta erityisesti Pikkupoikien toivottomana äitinä, sekä Naisen logiikkaa naisena. Alistan jopa itseni, kun sanon, että voin helposti yhtyä osaan näihin naisten logiikkoihin, varsinkin kun ajoneuvoista keskustellaan. Nämä sketsit ovat oikeasti niin yksinkertaisia ja toimivia. Suomalaista verbaliikkaa parhaillaan. Kuumia Aaltoja sarjan kampaajana Jutta Kinnulana hän on myös vahvasti jäänyt mieleeni, vaikka sarjaa ei ole koskaan uusittu.

Disneyn Pahatar

Miksi juuri Hannele Lauri: Hannele on yksi niistä harvoista suomalaisista naisnäyttelijöistä, joka oikeasti uppoutuu rooliinsa ja tekee hahmosta itsensä näköisen. Hän ei näyttele pinnallisesti eikä kepeästi, vaan on hahmonsa koko kehollaan ja olemuksellaan. Hannelen roolityöt ovat vaihdelleet naistenhempukoista vittuileviin akkoihin, ja hän todellakin osaa heittäytyä ja esittää voimakkaita tunteita aidosti.

Kuumia Aaltoja  tv-sarja sai jatkoa kesäteatterin muodossa jotain 5-vuotta sitten. Sillon sain nähdä upean Hannele Laurin Viikinsaaren kesäteatterin lavalla.

Suosikkini: Luin Hannele Laurin elämänkerran Diiva, ja siinä hän kertoi yhdestä koettelemuksesta teatterikorkeakoulun pääsykokeissa. Siellä oli pitänyt esittää, että on hukkuavassa laivassa. Kakki mut huusivat ja pyysivät apua, mutta mitä Hannele teki. Hän huusi paniikissa hiusten ja meikin menevän pilalle! Siinä on Hannele Laurin ydin. Hän menee aina roolihahmoon oman itsensä kautta. Harvalla näyttelijällä on taito tehdä sitä.

Spede Shown Pikkupoikien Ritari Ässä lautanen sketsi on yksi ensimmäisiä näkemiäni sketsejä, sekä tietty yksi hauskimpia.

Disney Klassikot 31: Aladdin

Disneyn Aladdin oli lapsena aivan suosikki elokuvani. En muista edes kuinka monta kertaa laitoin se videon pyörimään soittimessani. Vasta siinä vaiheessa kun ihastuin uudelleen Bambiin, Aladdin sai siirtyä pois Disneyklassikoiden ykköspallilta. Edelleen elokuva on minulle tärkeä ja huoman osaavani sen ulkoa lähes sanasta sanaan suomeksi. Leffan dubbaus onkin aivan parhatta, eikä ihme että suomidubbi voitti aikanaan kaikkein aikojen parhaan Aladdini dubbauksen palkinnon. Suurin kiitos tästä kuuluu upealle Lampun Hengellemme eli Vesa-Matti Loirille.

Aladdin elokuvan alkuperäinen mainosjuliste

Agrabah, tuo tuhannen ja yhden yön mystinen ja taianomainen lokaatio. Tarinamme alkaa synkästä yöstä, jossa synkkä mies Jafar synkkine suunnitelmineen avaa ihmeiden onkalon ja laittaa orjansa hakemaan hänelle lamppua. Orja vain ei ole hiomaton timantti ja Ihmeiden Onkalo jättää hänet sisäänsä. Heti alussa siis esitellään elokuvan pahis ja hänen hartain toiveensa, saada tuo mystinen lamppu. Seuraavaksi suutaamme Agrabahin torille, jossa katurotta ja tarinamme sankari, köyhä Aladdin on päivittäisellä lounaanhakureissulla. Hänet esitelään laulun kautta kuinka hän on fiksu ja ovela, mutta köyhä. Aladdin saa leivän varastettua, mutta kun hän näkee nälkäisiä orpolapsia hän antaa leivän niille. Aladdinin suurin haave olisi asua upeassa palatsissa. Siellä taasen elelee prinsessa Jasmine, joka on kyllästynyt olemaan prinsessa. Häntä ei kiinnosta olla prinsseille palkinto, eikä jaksa kontrollitua elämäänsä muurien sisällä. Jasminen äidistä ei kerrota mitään ja hänen isänsä Sulttaani on pyöreä höperö, jonka voi helposti kietaista pikkusormensa ympärille. Jasmine karkaa kotoa Agrabahin kylään, eikä oiken tajua katujen sääntöjä. Hän ottaa toripöydältä omenan ja antaa sen orpolapselle. Kun kauppias alkaa vaatimaan maksua niin Jasmine ihan kauhistuu, eihän hällä tietenkään ole rahaa mukana. Juuri silloin hän kohtaa Aladdinin, joka vie hänet karkuun palatsin vartioilta. Aladdinin luukussa Aladdin ja Jasmine vähän avautuvat toisilleen ja melkein ensisuukonkin vaihtavat. Vartijat valitettavasti löytävät sinnekkin ja vaikka Aladdin koittaa päästä karkuun, yritys epäonnistuu. Silloin Jasmine kiinnittää erityistä huomiota Aladdiniin tapaan sanoa: "Luotathan?". Aladdin pidätetään, vaikka Jasmine koittaa käyttää hyödyksi hänen prinsessa asemaansa. Tällöin Aladdinkin saa vasta tietää tytön olevan prinsessa.

Jasmine menee huutamaan Jafarille, joka päätti Aladdinin vangitsimisesta. Tämä on nimittäin nähnyt, että Aladdin on se hiomaton timantti, joka voi mennä Ihmeiden Onkaloon. Aladdinin ollessa tyrmässä Jafar papukaija-apulaisena Jagon kanssa huijaa Aladdini mukaansa aavikolle, missä Ali menee apina Abunsa kassa Ihmeiden Onkaloon sisään. He löytävät taikamaton ja lopulta lampunkin, mutta Onkalo sulkeutuu, kun Abu ei voi pitää näpäppejään irti rikkauksista. Luolassa Aladdin hieroo lamppua ja sieltähän saapuu uskomaton Lampun Henkemme, joka varastaa koko loppuelokuvan itselleen. Aladdin on nyt hänen uusi herransa ja saa esittä kolme toivomusta. Niitä ennen Henki ja hänen voimansa esitelään yhdesä Disneyn parhaimmista lauluista Ei Kaveria Parempaa. Ali ei siltikään vakuutu Hengen voimista, joten Henkipä näyttää mistä Henget on tehty ja saa Aladdinin ja Abun taikamaton avulla takaisin ihmisten ilmoille.

On näitä Ali Baban rosvoja, sekä tarinoita tuhannen yön. Mutta herra on sulla hihassa, taika tämä joka laudalta lyö.

Jafarin tavoitteita avataan enemän katsojalle. Hän haluaa sulttaaniksi ja on siksi kehittnyt uuden lain, että jos prinsessa ei nai prinssiä ennen 18-vuotis syntymäpäivä, niin prinsessan olisi naitava suurvisiiri, eli tässä tapauksesa Jafar. Sulttaanikaan ei innostu ajatuksesta, mutta Jafar hypnotisoi hänet käärmekepillään. Läheisellä keitaalla Agrabahista Aladdin nöyränä jätkänä kysyy mitä Henki itse toivoisi. Henki palajastaa Alille vapauden kaipuunsa ja Aladdin lupa viimeiseksi toiveekseen vapauttaa Hengen. Ensimmäistä toivetta mietitän tovi ja koska Henki ei saa ketään rakastumaan, niin Ali toivoo olevansa prinssi. Aladdinista tulee Prinssi Abuababwa ja Abusta hänen elefanttinsa. Isolla paraatlla mennään kosioretkelle, eikä Jasmine heti vakuutu. Vasta illalla, kun Aladdn pyytä häntä mattoajelulle ja Jasmine saa ensimmäisen kerran elämässään nähdä vähän maailmaan, hän ihastuu Aladdiniin ja tunnistaa hänen olevan sama poika, kuin silloin kylillä. Aladdin valehtelee pokkana olevansa prinssi ja hyväuskoinen Jasmine luottaa häneen. Hän on nyt vihdoin löytänyt sulhasensa. Aladdinistakin tuntuu, että kaikki on nyt hyvin, kunnes hänet kolkataan. Jafar haluaa katurotasta eroon ja hänet heitetään mereen. Onneksi Alin lakin sisältä Lampun Henki tulee ilmoille ja toiseksi toiveekseen Henki pelasta Aladdinin. Palatsissa Aladdin hajottaa Jafarin käärmeenlumooja sauvan ja Sulttaani pääsee eroon kirouksesta. Jafaria ei saada kiinni, velho kun on.

Sanomme hyvästit prinssi Abubuulle.

 Aladdinin ja Jasminen yhteenpäätymistä ollaan juhlistamassa, mutta Jafar tulee pilaamaan pippalot. Jago on saanut lampun haltuunsa, anatanut sen Jafarille ja niin Hengellä on uusi herra nyt. Aladdn lennätetään antarktikselle, mutta taikamaton ja älyn avulla hän pääsee takaisin palatsiin. Alkaa mieletön loppukahakka, jossa sulttaani on narrin puvussa, Jasmine hukkuu tiimalasin hiekkaan, taikamatto on lankakerä ja Jasminen Rajah tiikeri pelkkä pehmolelu.  Henki on taikonut Jafarin sulttaaniksi ja antanut tälle voimia. Aladdn koittaa kuitenki tapella häntä vastaan ja lopulta voittaakin älynsä kanssa. Kun Jafar tajua, että koska hänellä ei voi olla Hengen veroisia voimia,  tämä toivoo olevansa kaikki voiman henki. NIimpä Jafarista tulee vanki ja hän saa oman lamppunsa, minne vetää Jagonkin mukaan. Lampun Heki heittää Jafar Hengen takaisin Ihmeiden Onkalon suuntaan ja kaikki muuttuu jälleen hyväksi. Sulttaani muuttaa lakia, niin että Aladdin ja Jasmine saavat olla yhdessä ja Henkikin pääsee vapaaksi.

Saaks apinaa pussata? Yak, karvoja...

 En osaa sanoa onko se Aladdinin ja Jasminen rakkaustarina, vai Aladdinin ja Lampun Hengen ystävyys, vai mielettömät lokaatioit se syy miksi Aladdin on aina ollut niin uskomaton elokuva. Pidän mielettömästi piirrostyylistä, varsinkin Aladdin ja Jasmine ovat tismalleen sopivia toisilleen. Jafar on taas sopivasti karkatyyrimäinen ja koska hän on velho joka ei kahda keinoja, hän on oikeasti aika pelottava. Elokuvan eläinhahmot on aina ollut minusta vähn turhia. Aladdinin Abu ja Jasminen Rajah vain ovat sen kummempia merkityksiä ja on jotenki hassu poikkeus, että papukaija Jago puhuu. Itselleni hänen vitsinsä eivät ole kummoisia. Parasta huumoria antaa Jafarin vakavuus, sulttaanin pehmeys, sekä tietty itse Henki. Häneltä tulee juttua milettömällä tahdilla ja niin monenlaisella tyylillä. Henki osaa olla myös oikeissa kohdissa vakava ja surumielinen. Eniten nauran sitä, kun suomenkielisenä Henkenä Vesku vetää Tyyne- hahmoansa lentoemäntänä, kun ollaan Ihmeiden Onkalosta tultu ulos. Alkuperäinen Hengen ääni Robin Williams on ihan kiva, mutta varsinkin laulussa Ei Kaveria Parempaa hän ei saa ääneensä sitä syvyyttä ja mahtipontisuutta, mitä Loiri pystyy loihtimaan  Hengen roliin. Voisin jopa sanoa, että Veskun Henki dubbaus on parasta ääninäyttelyä mitä suomessa on ikinä tehty.

Aladdnin hahmot ovat mielenkiintoisia ja jokaisella on omat motiivinsa. Värimaailma on kivan yön sininen, mutta sille antaa kontrastia palatsin värikäs piha ja Agrabahin kellertävä värimaaila. Muodot ovat pyöreitä kakkialla ja se luo yhteläisyyden tunnetta. Elokuvan laulut ovat mitä parhaimpia, pidän varsinkin alkulaulusta Arabian yöt, joka luo mahtavasti mystisen tunnelman jo heti elokuvan alkuun. Askelta edellä laulussa näytetän heti elokuvan huumorillinen tyyli, sillä komediahan tämä on. Ei Kaveria Parempaa kappaleessa revitellää ihan kunnolla ja Henki jatkaa laulamista Prinssi Abua esitellessä. Vastavoimaisena balladina Se on kuin yö on kaunis tunnelmakuvaus ja näytetään herkästi Aladdinin ja Jasminen ihastuminen.

Aladdin ja Jasmine taikamattolennon jälkeen

Minun on vaikea sanoa tästä rakkaasta elokuvasa mitään pahaa, vaikka pieniä epäloogisuuksia siinä onkin. Lapsena ajattelin, että Henki täyttää Aladdinin ekan toiveen jo siinä, kun hän pääästää sen luolasta. Prinssksi muuttuminen olisi toinen, veden alta kolmas ja Hengen vapaus neljäs. Tämä jotekin vähän sekoittaa itseäni ja ihmettelen, miksei käsikirjoittajat laittaneet vaikka suoran neljä toivetta hengelle, ettei muillekin kuin minulle tullut väärinkäsityksiä. Ei myöskään kerrota mistä Jafar on saanut tiedon Lampun Hengestä ja että se sijaitsee Ihmeiden Onkalossa. Onko Jafar ollut kauankin sulttaanin apuri ja hallinnut paltsia? Tämmösiä kysymyksiä jäin pohtimaan. Miten muuten se alun Jafarin orja, hän jäi Ihmeiden Onkalon sisään. Miksei Aladdin tavannut häntä siellä? Nämä ovat nyt vain pilkunviilaajan pohdintoja, mutta Aladdinin elokuva on ihan täydellinen tälläisenaan. Kävin muuten katsomassa muutama kesä sitten Lontoossa Aladdinista tehdyn musikaalin Prince Edwardin teatterissa ja kokemus oli uskomaton. Uutta Aladdin live-actioniakin vähän jo odotan, sillä Lampun Henkenä on Will Smith.  

Aladdinin taikalamppu Prince Edwardin teatterissa

Kaksipäisen kotkan varjossa

Kävin katsomassa tämän Timo Koivusalon musikaalin aikoinaan elokuvateatterissa. Minulla ei ollut silloin elokuvasta oikein mitään odotuksia, ainoastaan tiesin siinä olevan silloin kuuminta hottia oleva Mikko Leppilampi ja vanha kunnon Loiri. Muistan pitäneeni elokuvasta jo silloin, vaikka se sai mediassa kovatkin haukut. Itse leffakatsomiskerrasta jäi mieleen se, kun lopputekstien aikana sisko kuiskasi korvaani, että edessääme istui Risto-Matti Ratia, joka on vissiin jokin Marimekon johtaja.

Kaksipäisen kotkan varjossa elokuvan juliste

Eletään 1900-luvun alkua. Suomi ei ollut vielä itsenäinen, vaan oltiin vahvasti Venäjän vallan alla. Mikko Leppilampi on runoilija Aaro Manner, joka on kirjoittanut itselleen tärkeistä aiheista eli suomalaisuudesta. Venjäsotilaat eivät tätä hyväksy ja pitävät Manneria kansankiihottajana. He vangitsevat paikallisen papin (Vesa Vierikko), jonka tytär Ella (Helena Vierikko) heilastelee Aaron kanssa. Aarolla on hyvä ystävä Verneri (Vesa-Matti Loiri), joka auttaa näitä nuoria aina hädän tullessa. Verneri tapaili aikoinaan kapakkalaulaja Saaraa (Anneli Saaristo) ja yhteinen tytär Veerakin heille on siunaantnut. Tarina kimpoilee vuoron Aaron ja Ellan, vuoroin Vernerin ja Saaran suhteessa kokoajan kaksipäisen kotkan valvovan silmän alla. Sitä edustaa venäläismielinen vihainen Komentaja (Tapio Liinoja). Hän koittaa monessa välissä saada Aaro Mantereen napatuksi, milloin Ellan, milloin Mantereen muun perheen kautta. Aaron veli Antti (Antti Luusuanniemi) ei usko kynän voimaan (osittain mustasukkaisuudesta velejään kohtaan), vaan haluaa saada jotain konkreettisesti aikaan. Niinpä hän ystävineen käy sytyttämässä kasakoita tuleen, siinä kuitenkin pahasti epäonnistuen. Juuri hetkeä ennen Antti on kosinut Ellan hyvää ystävää Mariaa. Kylässä pidetään suuret sankarihautajaiset ja kylänmiehet ottavat kovasti vastaan kun venäläissotilaat haluavat hyökätä kohti.

Aaro ja Ella Vernerin tuvalla

Aaro ja Ella muuttavat omaan tupaan, Ella ompelee Aaron takkiin onnen siemenistä E:kirjaimen ja vihillekkin ehditään. Hetken heillä on onnellista, ennen kuin taloon hyökätään. Aarosta Komentajalle on kannellut kylänmies suuren palkkion toivossa, mitä hän ei tietenkään saanut. Aaro joutuu putkaan muiden syyttömien kanssa ja Ella muuttaa asumaan Aaron vanhempien luo ja synnyttää siellä tyttären. Muutenkin Komentaja käyttää valtaansa ilman lupia, kun järjestää laittomia teloituksia. Onneksi hetkeä ennen kuin Verneria ollaan ampumassa, tulee vielä isompi taho joka yrittää laittaa Komentajan aisoihin. Komentaja ei kestä nöyryytystä, vaan ampuu itsensä metsässä. Sitä ennen hän on kuitenkin lähettäynt tavallisia suomalasimiehiä venäjälle sotilaiksi. Onneksi heidät pelastaa Komentajalle katkera kylänmies, niin että Aarokin pääsee sieltä vapaaksi. Hänen takkinsa jää rikkoutuneen junan lähelle ja kun Ella saa kulla tästä, hänellä on vielä toivoa että Aaro on elossa. Viimeinen kohtaus käydään kirkossa, missä kastetilaisuus on alkamassa. Ennen kuin lapsi saa nimen Aaro ilmestyy vihdoin vaimonsa luo.

Verneri laulaa krouvissa kappaleen Pelimannin Perintö

Vaikka Kaksipäisen Kotkan varjossa juoni saattaa kuulostaa irrallisen hölmöltä ja melodramaattiselta, niin se on mielestäni selvästikkin yksiä parhaita epookkielokuva mitä suomessa on tehty. Lavasteet ja tunnelma tuosta ajasta ovat minusta ihan aitoa. Hahmot näyttävät onnellisilta, koska he eivät tiedä paremmasta ja osaavat olla onnellisia niistä hetkistä mitä heillä on. Vaikka tunnelma Venäjän alla on tukahduttava ja luo paljon paineita, niin osataan olla ylpeitä omasta suomalaisuudesta ja juurista. Runoilija Aaro puhuu viisaita ja kauniita filosofeja ja on hänellä komea käsialakin. Helppoheikki Verneri pitää oman rillumarei-hetkensä, joka minusta itsessään on jo kunnioitus vanhalle juomakulttuurille. Krouvi on muutenkin suuressa miljöösä Vernerin ja Saaran kohtauksissa. Pidän elokuvan puvustuksesta ja muusta lavastuksesta. Mantereen perheen torppa on sellainen yksinkertainen ja alkeellinen, pappila taasen runsas ja yksityiskohtainen. Komentaja syö omassa huoneessaan hyvin venäläistyylisesti suolakurkkua ja kaviaaria. Tämmöiset pienet yksityiskohdat luo minusta ajalle sopivaa uskottavuutta.

Verneri näkee pitkästä aikaa tyttärensä Veeran

Näyttelijöiden työ saa minulta ristiriitaista palautetta. Osittain käsikirjoituksesta johtuen kömpelö kirjakieli vie uskottavuutta, mutta esim. Leppilampi, Loiri, Vesa Vierikko, toinen helppoheikki Paavo Liski saavat suosionosoitukseni, mutta Helena Vierikko ja Anneli Saaristo ovat puhuessaan aika pökkelöitä. Varsinkin Helena Vierikon yksi-ilmeisyys elokuvassa loistaa läpi. Myös Antti Luusuanniemen roolityö sopii enemmän teatterinlavalle, kuin elokuvaa. Hän ylinäyttelee ihan liikaa makuuni. Tapio Liinoja on uskottava ja ahdistava Komentajana, sillä hän saa heti ensi vilkaisulla inhokkihahmon maineen mitä pitääkin. Tämän apurina toiminut Kai Lehtinen on vähän yksitoikkoisempi, mutta ei hänestäkään katsoja voi pitää. Elokuva kun on musikaali, niin on minusta hienoa että suurin osa näyttelijöistä laulaa itse. Saaristo, Loiri ja Leppilampi saavat äänensä kuuluviin, mutta Ellan laulauäänestä vastaa inhokkini Nina Tapio. Voitte siis arvata kenen kappaleista pidän vähiten. Suosikkilaulauni on Pelimannin Perintö, jonka Verneri vetäisee Krouvissa. Kyseisessä kappaleessa on todella rillumarei henki yllä ja tykkään kappaleen sanoista. Saariston vetämät laulut ovat ihan nättejä, mutta mikään niistä ei jää päähäni. Leppilampi laulaa dueton Jotain Jää Nina Tapion kanssa ja kappale on muuten hyvä, paitsi se Nina Tapion osuus.

Ella ja Aaro muuttavat yhteen

En muista tiesinkö ennen kuin näin elokuvan sen olevan musikaali, mutta jos nyt minulle mainostetaan kotimaista epookkimusikaalielokuvaa, niin se kuulostaisi jo ajatuksenikin niin erikoiselta, etten tiedä uskaltaisinko ottaa katsomishastetta vastaan. Tiedän, että Kaksipäisen Kotkan Varjossa elokuvalla on hyvin paljon vihamiehiä, eikä se ole saanut kyllä arvostusta oikein tietäkseni missään, mutta minulle tämä on ainoa Timo Koivusalon elokuva, jota voin jopa kehua hyväksi.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Idoleitani: Spede Pasanen

Suurin osa kaikista idoleistani on elokuvista ja/tai televisiosta tulleet minulle tutuiksi. Yleensä nämä ovat olleet näyttelijöitä/ääninäyttelijöitä tai taustatekijöitä, joita aloin pikkuhiljaa tunnistamaan. Monet suosikkieani tärkeimmät roolit ovat jo takana päin, mutta onneksi heidän jälkensä elää vanhoissa julkaisuissa. Näillä "esittelyillä" pyrin hahmottamaan mitkä tekeleet ovat saaneet kyeisen tekijän itselleni merkityksellisiksi.

Sain joululahjaksi avomieheltäni elämänkertakirjan Pertti "Spede" Pasasesta, jonka jutut ovat vahva osa lapsuuttani. Syvennytään Speden maailmaan nyt hiukan paremmin.

Spede, nimittäin kirjan kansikuva

Ensikosketus: Äiti on töissä, odotamme häntä paikallisessa hampurilaisravintolassa. Olen viisi vuotias, sisko yhdeksän. Isi kysyy hampparitilausta tehdessään voiko pikkutelkkarin laittaa kolmoselle,  Severus haluaisi katsoa Spelejä. Tottakaise baarimikolle käy. Menemme loossiin istumaan. Olen isin kainalossa, kun mustavalkotelkkarista alkaa suosikkiohjelmani. Äitikin liittyy seuraan, hän juttelee siskoni kanssa vastapäätäni jostain. En kuule mitä, sillä keskityn isin kainalossa juustohamppariin ja nauran, kun Spede häviää omassa väripelissään.

Spede Pasanen on ensisijaisesti minulle mahtavien Spelien keksijä ja Spelien isäntä. Uunojen Härski Hartikaisenakin hänet tunnistin, mutta koomisen puolen Spedestä löysin tuosta hetkestä noin viisi vuotta myöhemmin, kun näin ensimmäisen palasen Spede Showta. Tuo kokoomajakso on edelleenkin minulla videolla tallessa. Speden luontainen karisma ja huumori upposi minuun jo silloin, mutten todellakaan osannut käsittää kuinka suuri vaikutus Speden luomalla sketseillä on pitkässä kaaressa minuun ja koko suomen sketsi- ja komedia viihteeseen. Vasta kun tapasin avomieheni ja hänen kotimaisten sketsisarjojen kokoelmansa ymmärsin vasta suuressa kokonaiskuvassa Speden merkityksen. Hän on käytännössä luonut kokonaan  suomalaisen sketsiviihteen pohjan. Loistavasti kirjoitettu Speden elämänkerta avasi minulle paljon lisää hänen komiikastaan ja vaikka Speden elokuvapuoli ei ole minulle läheistä, niin hänen tuottamat tv-sarjat taasen on edelleenkin yksiä suosikkisarjojani. Blondi tuli taloon on nyt maratonina menossa, sairaalasarja Ihmeidentekijöistä löytyy oma postaus täältä ja sen jatkosarja Parhaat Vuodet on yksi koukuttavimpia sarjoja mitä olen katsonut. Eikä pidä unohtaa Kuumia Aaltoja, joita seurasin myös mahtavan Hannele Laurin takia. Spede teki jo siinäkin hyvän työn, kun nostatti Vesa-Matti Loirin ja Hannele Laurin tietoisuuteeni.

Speden Spelit teki paljon yhteistyötä Veikkauksen kanssa 90-luvulla

Muistettavimmat työt:
Speden Spelieissä väripeli, kortinvärin arvaus, kangassuikaleen läpi pujottelu, hyppynaru, ammunta ja se miten hän nosteli arvonnassa pelikortteja silleen kivasti pyörittämällä.

Speden tuottamista tv-sarjoja Parhaat Vuodet on varmasti ykköseni, koska Matti Ranin tekee niin mahtavaa roolityötä Pentti Karvalana ja sarjassa on niin paljon dramaattisia käänteitä, ehkä vähän saippuaistakin meininkiä.

Speden tuottamia Uuno elokuvia olen tässä viime aikoina tuon kirjan inspiroitumana katsomaan. Kaikkia en ole vielä kirjastosta saanut käsiini, enkä Uunoista ole löytynyt vielä sitä täyttä helmeä. This is my life on tällä hetkellä kokonaisuutena hupaisin, mutta tämä tehtiinkin Speden muistoksi. Muuten Speden tuottamista elokuvista suosikikseni sitten valitsen Romanovin kivet, joka kyllä tuotti tappiota niin Spedeyhtiölle, kuin varmaan muillekkin elokuvien tekijöille. Elokuva on siinä mielessä kuitenkin tärkeä, että se on ensimmäinen kunnonkotimainen toimintaelokuva ja onhan sen ohjannut Aleksi Mäkelä.

Nyt onkin se vaikein osuus, Spedelle on niiiiiin monia loistavia eri sketsejä. Mustavalkoisista, eli näistä vanhimmista nyt ekana tulee mieleen Saunan poroksipalamis, mutta silti vain makaamislaulu. Se menee näin: "Jaaaa sauna palo poroks, mutta maattiin vaan. Ja sama tunteella: sauna palo poroks, mutta maattiiin vaaaaaan." Spede esittää tämän laulun niin itsevarmalla karismalla, ettei mitään rajaa. Rautakauppias sketsi on itsessään jo mahtavuuden klassikko. Pidän kovasti myös niistä, jossa Pentti Siimes on pikkulapsi ja vähän muokkaa isilleen iltasatuja. Siimes myös eräässä sketsissä heittelee puujalkavitsejä Simo Salmiselle, joka toimii nakkikioskin myyjänä, se on hupaisaa. Siimens toimii myös mahtavana selittäjä Kekkisenä eräässä sketsissä. Speden ja Simon musiikilliset erimielisyydet eskaloituvat nopeasti eräässä mahtavassa sketsissä, kun selvitellään onko se Ef vaiko Fis! Että saisitte makua näistä mustavalkosketseistä linkitän nyt oheen itselleni hyvin ajankohtaisen sketsin siitä, kuinka paljon virastoihin vaaditaan erinäköisiä todistuksia.

Spede Show lakkasi hetkeksi ja aloitti kokonaan uudestaan 80-luvulla ja tällä kertaa väreissä. Enemmän yksittäisiä hahmoja tuli mukaan, kuten Vesa-Matti Loirin esittämät Nasse-setä, Nauravaa Kulkuria laulava Kusela ja Uuno Turhapuro. Naisen logiikat sketseinä naurattaa minua kovasti, varsinkin nämä jotka liittyvät autoiluun ja moottoreihin. Oma ajatuksenjuoksuni menee nimittäin juuri kuin tälläisella naisella. Simo Salminen yhdessä vaiheesa oli nopeasti puhuva toimittaja, joka haastatteli Veskun esittämää proffaa kysymyksellä: "Koputatko vaimoa aamulla lusikalla päähän ja suutelet kananmunaa ennen kuin lähet proffan hommiin?" Spede ja Vesku tekivät sketsin siitä kuinka heitä jännittää Linnan juhliin meno. Pieni parodia siitä, että kumpikaan ei tuolloin saanut kyseisiin juhliin kutsua.  Yksi mieleenpainuvimpia sketsejä itelleni on se, kun Spede ja Vesku menevät kyselemään huipupolitiikolta miksi ihmeessä Venäläiset loukkaavat Suomen ilmatilaa. Tämä politiikko ei tiedä mikä on Suomi eikä löydä Suomea karttapallolta, kun se kerran on kärpäsentahran alla piilossa. Minulle naurattvimpia sketsejä myöhemmissä Spedeissä kuitenkin ovat Pikkupojat. Make, Kake ja Väke ovat aikuisen kokosia kakaroita, jotka riitelevät millon mistäkin ja tekevät kaikkea oikeasti niin tyhmää kuin vain voi. Pikkupojat elokuva on ihan ok hupsutus, mutta parhaiten on jäänyt mieleen se kuinka pojat tappelevat siitä, kuka saa syödä puuronsa Ritari Ässä lautaselta. Väke voitti ja Kakelta muka puhkes umpisuoli, kun sain vain Mikki Hiiri lautasen.

Miksi juuri Spede: Speden huumorissa on jotain niin samaistuttavaa. Juttu alkaa pienestä ja arkisesta, jopa pohdinnasta. Se isonee ja isonee, toistuu, kunnes on niin valtava, että potti räjähtää. Se on myös yksinkertaista. Saunan poroksipalamis laulu vainon, se joko naurattaa tai sitten ei. Spede on ollut äärimmäisen kova työmyyrä, keksinyt erilaisia keinoja tehdä huumoria. Sketsien muodossa ne uppoavat minuun parhaiten, sillä sketsi/koomikkohahmojen varaan on hankala saada pitkäkestoista, intiimiä, draamallista  juonta, mikä kestäisi koko elokuvan ajan. Speden tuottamat tv-sarjat taasen ovat viihdyttäviä, mutta tarpeeksi kilttejä koko perheen sarjoiksi. Blondissa ja Ihmeidentekijöissä on ollut mm. huumeita ja kidnappausta. Ne tuovat jännitystä, mutteivät traumatisoi katsojaa. Speden Speleihin Spede antoi suuren palan itsestään, omasta persoonastaan ja olemuksestaan juontamalla ohjelmaansa hyvin rennolla ja omalla tyylillä. Se olikin kannattavaa. Spede ei koskaan teeskennellyt, hän antoi tunteiden tulla ja näytti katsojalle suoraan ilon voitostaan tai harmin häviöstään.

Suosikkini: Yllä mainitsinkin jo monta loistavaa ja nerokasta sketsiä, millä Spede on saanut minut nauramaan. Siksi sanonkin, että suosikkini on se Spede, joka juontaa niin armottoman omalla tyylillään Speden Spelejä. Siinä on sitä tunnelmaa, turvaa ja viattomuutta. Speden Spelit tuo minulle vahvat lapsuudenmuistot mieleen ja sen olon, että olisin taasen edesmenneen isini kanssa.

Uppo-Nalle: "Mikä tuo on?"
 Reeta: "Sehän on Spede."
Uppo-Nalle: "Mikä ihmeen Sssshspede?"
Reeta: "Spede Pasanen, hassuttelija."
 Uppo-Nalle: "Minä en pidä siitä."
Dialogi elokuvasta Uppo-Nalle

Suomi 100 elokuvaa

Meikäläisen yksi suuri intohimo on kotimaiset elokuvat. Innostun niistä paljon enemmän kuin ulkomaalaisista. Seuraan paljon suomalaisia näytteliöitä, tykkän bongailla lokaatioita ja koen suomen kielen elokuvissa tärkeäksi. Niinpä Suomen 100 vuotisen itsenäisyysjuhlan kunniaksi kokosin tähän listan sadasta suomalaisesta elokuvasta, joita suosittelen muille katsottavaksi. Olkaa hyvät, tässä on minun 100 suomalaista elokuvaani:

1. Pahat Pojat (Aleksi Mäkeä, 2003)
Pahat pojat oli minulle se ensimmäinen The kotimainen elokuva. Se avasi minulle silmät kotimaisten elokuven maailmaan. Kun nyt elokuvaa katsoo siitä huomaa ajan patinan, mutta ekä juuri siksi se on minulle äärimmäisen nostalginen.

2. Röllin sydän (Pekka Lehtosaari, 2007)
Lehtosaaren ihana ohjaus on hyvin uskollinen Röllin tarinalle ja pidän valtavasti tästä animaatioelokuvan tyylistä. Laulut ova vähän heikkoja, mutta animaatio lumoavaa.

3. V2 - Jäätynyt enkeli (Aleksi Mäkelä, 2007)
Teiniaikoina V2 leffan musta huumori todellakin upposi meikäläiseen ja sen raskas soundtrack nousi todella tärkeäksi musiikiksi minulle.

4. Kuutamolla (Aku Louhimies, 2002)
Kun aloin tapailla nykyistä avomiestäni samaistuin päähenkilö Iirikseen hyvin vahvasti. Siteerasmme yhdessä The Joulukalenterin repliikkejä ja mieheni haaveili leffaohjaajan urasta. Unelmieni prinssi saapui yhtä yllättäen elämääni, kuin elokuvan Marko. Olin ihan myyty.

5. Onni Von Sopanen (Johanna Vuoksenmaa, 2006)
Paras lastenelokuva, jota varmasti ikinä olen nähnyt. Lapset ovat aitoja, perhe on aitoa ja elämä on aitoa. Lapsinäyttelijät ovat suurenmoisia ja aikuiset myös. Koen elokuvaa katsoessa hyvin vahvaa kaipuuta takaisin ala-asteelle.

6. Helmiä ja Sikoja (Perttu Leppä, 2003)
Pahojen Poikien ohessa Helmiä ja Sikoja oli toinen tärkeä elokuva kotimasten leffojen harrastamiseen. Leppilampi on ihana Lädenä ja elokuvan huumori oli minulle uutta, johon tykästyin kunnolla.

7. Keisarikunta (Pekka Mandart, 2004)
Olin yläasteikäinen ja etsin vielä omaa juttuani ja Keisarikunta auttoi siinä kovasti. Fanitin leffaa ja sen musiikkia kybällä ja tavallaan silloin annoin itselleni luvan, että saan harrastaa kotimaisia elokuvia.

8. Esa ja Vesa -Auringonlaskun ratsastajat (Aleksi Mäkelä, 1994)
Olen pitkään tykännyt Santeri Kinnusesta näyttelijänä ja haaveilin aina Esan ja Vesan näkemisestä. Sain Mäkelä Collection boksin avomieheltäni ensimmäisenä jouluna kun olimme yhdessä ja voi että rakastuin elokuvaan. Se sisältää kaiken: ystävyystarinan, veijarimaisuuden, komedian ja road movien. Siinä on tunnetta ja molemmat pääosan esittäjät eli Kinnunen ja Juha Veijonen loistavia.

9. Tyttö sinä olet tähti (Dome Karukoski, 2005)
Pahat pojat, Helmiä ja Sikoja ja Keisarikunta ovat kotimaisista leffoista ollut miulle ne tärkeimmät ja Tyttö sinä olet tähti päätyy kanssa tälle listalle. Nämä neljä elokuvaa ovat varmasti eniten kotimaisista elokuvista vaikuttanut identiteettiini ja joita olen syvästi fanittanut. Silloin kuin olin herkässä iässä, niin Tyttö sinä olet tähti antoi toivoa omien haaveiden totetuutamiseen.

10. Uppo-Nalle (Raili Rusto, 1991)
Uppis oli lapsena ihan suosikkini, minulla oli itsekkin oma Uppo-Nalle. Uppis kirjoja en lukenut, vaan nimen omaan toljottelin aina uppiselokuvaa. Luontoa ja kaupunkielämää näytetään niin hellyyttävällä tavalla ja seurataan elämää lapsenmielisen Nallen silmin.

11. 21 tapaa pilata avioliitto (Johanna Vuoksenmaa, 2013)
Vaikka elokuvassa ei varsinaista tarinaa olekkaan, niin se osaa tehdä huumoria niinkin hauskasta aiheesta kuin avioliitto. Tätä katsoessa sitä tuleekin aina mietittyä parisuhteen merkitystä. Liikutun aina elokuvan vanhasta pariskunnasta, jota esitää Eila Roine ja Aarre Karén.

12. Kaksipäisen kotkan varjossa (Timo Koivusalo, 2005)
En yleensä pidä historiallisista eepokkielokuvista, mutta Kaksipäisen kotkan varjossa on poikkeus. Leppilampi ja Loiri ovat mahtavia rooleissaan ja elokuvan laulut sopii tunnelmaan. Pelimannin perintö on lauluista suosikkini ja pidän siitä, ettei tämä suoraan perustu historiallisiin tapahtumiin.

13. Kummeli kultakuume (Matti Grönberg, 1997)
Kummelihuumorin aatelia. Kummelin ensimmäisten sketsien kaudet ovat parhaita, mutta elokuvista Kultakuume nousee ihan ylitse muiden. Sen vinksahtanut maailma ja ikimuistettavat repliikit ovat tehneet siitä ajattoman klassikon.

14. Vares Pahan Suudelma (Anders Engström, 2011)
Ensimmäinen Antti Reinin esittämä Vares on jännittävä trilleri ja koko ensimmäisen katsomiskerran arvailin hikihatussa murhaajaa. Tietenkin arvasin väärin, mutta loppu yllätti minut silti.
 
15. Tom Of Finland (Dome Karukoski, 2017)
Taitelija Touko Laaksonen eli Tom Of Finland ei oikeastaan sanonut minulle yhtään mitään, ennen kuin näin tämän elokuva. Pekka Strang tekee loistavan roolisuorituksen ja elokuva kosketti minua suvaitsevaisuuden teemallaan.

16. Saippuaprinssi (Janne Kuusi, 2006)
Ei niin kotimaista huumora sisältävä Saippaprinssi osaa irvailla tälläiselle ex-salkkarifanille saippuasarjan tekemsistä ja juonenkäänteistä. Elokuva on ihan älytön ja se hahmojen saippuaylinäytteleminen on hulvatonta.

17. Rölli ja Mesänhenki (Olli Saarela, 2001)
Aidoin Röllin tarinaa kunnioittava elokuva. Suomalaisessa mittakaavassa on upeaa miten on saatu satua ja fantasiaa yhdistettyä. Mahtavat, erikoiset röllit ovat omia persooniaan ja näiden puvustus on niin aitoa rölliä. Maailma on oma satumetsänsä ja metsänhenki on vahvasti läsnä.

18. Vares Sukkanauhakäärme (Lauri Törhönen, 2011)
Uusista Vares elokuvista seuraavaksi suosikikseni on noussut Sukkanauhakäärme. Siinä on suht selkeä juoni ja yhdessä baarikohtauksessa soi lempiyhtyeeni The 69 Eyesin kappale.

19. Häjyt (Aleksi Mäkelä, 1999)
Mäkelän Häjyt näin aika pian Pahojen Poikien jälkeen ja silloin se tuntui suureltakin pettymykseltä, vaikkakin Veijosella onkin upea takatukka. Vanhempana olen Häjyjä katsonut enemmän Pohjanmaan puukkojunkkariuhoaja kuvauksena ja tietty villin lännen westernhenkisyys tästä kyllä huokuu.
 
20. Joulutarina (Juha Wuolijoki, 2007)
Kävimme tämän katsomassa jouluna 2007 koko perheen kanssa ja ainakin minulle tämä on tunnelmallinen perhe-elokuva. Vaikka haikeita aineksia on paljon ilmassa ja tuo että annetaan menneitten rakkaiten nimiä omille lapsille on minusta turhan makaaberia, niin ulkokuvaukset ovat tavattoman tunnelmallisia ja siksi kuuluu jouluelokuvavalikoimaani.

21. Joulupukki ja Noitarumpu (Mauri Kunnas ja Pekka Lehtosaari, 1996)
Kunnaksen Joulupukki ja Noitarumpu tv-animaatiota on meillä katsottu lapsesta asti aina ennen joulua ja videolle sieltä nauhoitettu. Joka kuva, kohtaus ja hahmojen ääni on syvlle painunut mieleeni ja nykyään elokuva tuntuu jopa vähän tylsältä. Vasta muutama vuosi sitten hankin samannimisen kirjan, jossa on muutama kohtaus mitä elokuvassa ei ole ja siitä pidän nykyään jopa enemmän kuin tästä elokuvassa.

22. Game over (Pekka Lehto, 2005)
Musta hevonen nousi listallani varsin korkealle. Game Over kolahti kovasti ilmestymisen aikoihin, sillä sivuosaa näyttelevä Julius Lavonen on mielestäni roolissaan varsin lahjakas. Huomasin tarttuvaani tähän leffaan yhä uudestaan ja uudestaan karusta tarinasta huolimatta. Jännä on aina huomata, mitä kaverit ovat valmiita tekmeään ystävyyden ylläpitämisen eteen.

23. Teit meistä kauniin (Tuukka Temonen, 2016)
Apulannan alkuvaiheet eivät periaatteessa kiinnostaneen minua, mutta kun leffa paljastui enemmän nuorten elokuvaksi ja 90-luvun kuvaukseksi, koin suurta kaipuuta nuoruuteen. Temosta esittävä Panula on mahtava ja Virtasta esittävä nuori jamppa omistaa ihan samankuuloisen äänen mitä olen Toni Virtaselta oppinut kuulemaan. Roope Salminen punkkari Anttina jakaa teiniagstia katsojalle asti.

24. Ralliraita (Markku Pölönen, 2009)
Olavi Uusivirran ensimmäinen päärooli vähän hassussa maalasikomediassa on hauska. Ralliraita sisältää vähän kummelihuumoria ja vähän ronskimpaa kamaa. Tämä komedian tyylilaji ei sovi tiukkiksille, eikä muutenkaan mieshuumorista pitäville, mutta itseäni tämä viihdyttää.

25. Vares Sheriffi (Hannu Salonen, 2015)
Viimeisimmän Vareksen olen leffateatterissa viimeksi katsonut ja muistan sen olevan hyvä, kotimainen jännitystrilleri. Uudelleen tämä pitäisi kyllä katsoa, sillä muistikuvat ovat jo vähän hatarat, kun pari vuotta siitä jo on.

26. Vares Huhtikuun tytöt (Lauri Törhönen, 2011)
Huhtikuun tytöt on juoneltaan hiukan sekavampi, mutta myös omalla tavallaan järkyttävämpi. Jännityselementit ovat ilmassa ja siksi leffa osaa sykähdyttää.

27. Pitkä kuuma kesä (Perttu Leppä, 1999)
Lepän ensimmäinen elokuva sisältää klassikko bändin Kalle Päätalo ja ainakin minulle heidän  Lootusasentoon on tuttu biisi. Leffasta Jimi Pääkallo otti taiteilijanimensä ja elokuvahan sisältää mahtavia onelinereita.

28. 8 päivää ensi-iltaan (Perttu Leppä, 2008)
Uudempi Lepän komedia taasen sijoittuu teatterimaailmaan Romon ja Julian luomiseen. Teatterimaailman kuvaus on aina itsestäni mielenkiintoista ja kevyt romanttinen komedia sopii sen maailmaan luontevasti.

29. Lieksa! (Markku Pölönen, 2007)
Lieksa ei varsinaisesti sijoitu eikä edes kerro Lieksasta, vaan matkasta sinne. Koppeloiden matka on äärimmäisen kaunis ja samalla fiktio ja fakta sekoittuvat keskenään.

30. Rendel (Jesse Haaja, 2017)
Supersankari Rendel yllätti minut positiivisesti kotikutoisuudellaan. Vaikka siinä on amerikkalainen synkkä tematiikka ja mäiskitään vastaantulijoita oikein kunnolla, niin siltikin Rendelissä oli jotain sellaista mistä tykkäsin.

31. Vares (Aleksi Mäkelä, 2004)
Pian Pahojen Poikien jälkeen odotin kovasti Mäkelän uusinta elokuvaa. Vareksesa ei harmikseni ollut mitään isoja räjähdyksiä, mutta rikoselokuvan tyypilliset kliseet kuten jatkuva sade tästä kyllä löytyy. Santeri Kinnunen on pitkästä aikaa kanssa kuvissa ja Veijonen on hyvä Vareksena. Huumoria tässä on paljon vähemmän mitä jatkoelokuvassa.

32. Eput elokuva (Saku Pollari, 2016)
Eppu Normaali yhtye ei ole minulle mitenkään varsin läheinen, mutta Eput dokumentti kuvaa hyvin lineraalisti yhtyeen alkuvaiheita ja syvimpiä kuoppia. Eppujen historiaan on tämän dokumentin avulla helppo syventyä.
 
33. Akvaariorakkaus (Claes Olsson, 1993)
Akvaariorakkauden juoni ei ole hääppöinen, mutta ei ole Härkösen kirjakaan johon tämä perustuu. 90-luku kuitenkin huokuu niin näyttelijöistä, kuin lavastuksesta ja puvustuksesta. Oman aikansa kuvana ja naisten ongelmista kertovana elokuva tämä on kuitenkin mieleenpainuva.

34. Kielletty hedelmä (Dome Karukoski, 2009)
Vanhoillislestadiolaisuus teemana on ihan mielenkiintoinen, mutta myös hieman saarnaava. Isot pointsin pohjosten eli Limingan kuvaamiselle ja Kempeleen Kalliomontulle. Lestadiolaisten ajattelutapa mustista lampaista on varsin ahdistava. Kun Raakkel näkee ensimmäisen kerran elokuvan, niin se tunne kyllä koskettaa ihan katsojaakin.

35. Tummien perhosten koti (Dome Karukoski, 2008)
En ole aikaisemmin pitänyt Tommi Korpelasta lainkaan, mutta tämän elokuvan roolissa hän nosti pisteensä. Tarina on ahdistava ja hurja, mutta lopussa on vivahdus positiivisuutta.

36. Tappajan näköinen mies (Lauri Nurkse, 2016)
Saman niminen tv-sarja ei ole minulle tuttu. En oikeastaan osannut odottaa mitään, mutta häkellyin siitä, kuinka ihana Ville Haapasalo oli roolissaan. Olin niin surullinen kun hänen hahmonsa kuoli lopussa.

37. Onneli ja Anneli Salaperäinen muukalainen (Saara Cantel, 2017)
Viimeisin Onneli ja Anneli on sopivasti mukaansatempaava seikkailu, jossa on ihan juonikin. Vaikka vähän liian kliseistä lastenelokuvan tuntua on ilmassa, niin kyllä tämän seurassa aikuinenkin viihtyy.

38. Kanelia kainaloon Tatu ja Patu (Rike Jokela, 2016)
Tatuun ja Patuun minulla oli kovat ennakkoasenteet. Nieminen ja Holma ei näyttelijöinä ole lainkaan vaikuttanut minua, mutta Tatuna ja Patuna he olivat sopivasti hölmöt otukset Outolasta. Pidän kovasti siitä, että pääosatytön kahta äitiä ei painoneta, vaan sitä pidetään luontevana. Jouluteema sopii kanssa hyvin elokuvaan.

39. Tuntematon Sotilas (Aku Louhimies, 2017)
Aikaisemmat Tuntemattomat ovat minulle ihan tuntemattomia. Louhimiehen Tuntematon on jäänyt mieleeni häiritsemään ja hienostihan se on tehty. Roolityöt ovat luontevia, mutta onhan tällä pituutta ihan liikaa.

40. Onneli ja Anneli (Saara Cantel, 2014)
Ensimmäinen Onneli ja Anneli on kaunista kesäelokuvaa, jossa on kaikkea onnellista ja ihanaa ja söpöä. Juonikin on mielekäs ja värikylläisyys on se mistä tykkään kovasti.

41. Viikossa Aikuiseksi (Johanna Vuoksenmaa, 2015)
Aikuisten rippileirillä on monenlaista persoonaa. Vähän odotin Vuoksenmaan elokuvalta enemmän, mutta ihan viihdyttävää kesämeininkiä on luvassa. Minna Koskela on suosikkini kokkina, joka muuttuu tämän leirin aikana eniten.

42. Kerron sinulle kaiken (Simo Halinen, 2013)
Draama miehestä, josta on tullut nainen. Tarina on vakava, osaa koskettaa ja käy läpi tärkeitä aiheita. Suvaitsevaisuus ja ajatus kuka minä olen ovat hienosti toteutuneita teemoja.

43. Kummeli Jackpot (Pekka Karjalainen, 2006)
Tamperelaishuumori kukkii taas hoopoilla hahmoillaan. André Wickström on hauskassa  sivuosassa ja Jackpotista on tullut uudempia Kummelikappalaeita. Varsinkin lopputeksteissä soiva Tää biisi jää soimaan sun päähän jäi todellakin päähän.

44. Nuotin vierestä (Lauri Nurkse, 2016)
Kun aloitin elokuvaa katsomaan, niin se tuntui aika hitaalta ja ponnettomalta. Kun päästiin itse karaoken maailmaan huomaamaan miksi Pylly vasten pyllyä Pum Pum on tärkeä kappale, niin siinä vaiheessa musiikkia ja tarina vei minut mukanaan.

45. Vares Pimeyden tango (Lauri Törhönen, 2012)
Tästä Vreksesta en paljoa muistakkaan, mutta comebackin tekee V2 elokuvasta tuttu Veikko Hopea. Jussi Lampi on roolissaan mahtava ja Pimeyden Tangoon on yhdistetty muistoja Hopean roolista V2 leffasta. Hyvin on saatu Vareksen naamakuvat leikattua niistä pois, kun siinä Vareksena on Veijonen ja nyt on Reini.

46. Yöjuna (Arto Lehkamo, 1996)
Löysin tämän Santeri Kinnusen pääroolin vasta vuosi sitten ja mielestäni Kinnunen on tekee hyvää jälkeä. Elokuvassa on ongelmana selava käsikirjoitus ja ponneton trillerimäisyys. 90-luku heijastelee taas valkokankaalla vahvasti, joka tuo nostalgiaviboja meitsille.

47. The Real McCoy (Pekka Lehto, 1998)
Hanoi Rocks fanina tietty Andy McCoyn elokuva täytyy myös omistaa. The Real McCoyssa ei oikeastaan ole päätä eikä häntää, vaan se on sarja näyteltyjä pätkiä Andyn elämästä. Vaikea sanoa mikä olisi aitoa ja mikä Andyn pään sisäistä fiktiota. Voisin sanoa, että tämä on kyllä tekijänsä eli McCoyn näköinen elokuva.
 
48. Hurmaava joukkoitsemurha (Ere Kokkonen, 2000)
Omistan boksin Ere Kokkosen elokuvia ja huomasin kyllä nauravani tälle huumorille. Santeri Kinnusen taksikuski Sorjonen on mukana ja vilmi muuten viliseen kovia suomalaisnäyttelijöitä. Jotenkin kun tätä katsoo on vakea kuvitella jo milleniumin olevan käynnissä, sillä elokuvan tunnelma on muuten vähän vanhahtava.

49. Kymmenen riivinrautaa (Ere Kokkonen, 2002)
Samat tunnelmat voin liittää tähän kuin edellä mainitsemaani elokuvaan. Kinnunen on liitoshahmo taksikuskina, kun Esko Salminen kertoo entisistä heiloistaan ja lähtee kierrokselle vanhojen riivinrautojensa luo.

50. Onnelin ja Annelin Talvi (Saara Cantel, 2015)
Mielestäni Onnelin ja Annelin talvessa on kaikkein kaunein talvikuvaus ja tunnelma. Vaaksan perhe on ihana lisä elokuvaa, mutta muuten juoni on todella puuduttava ja tylsä. Talvien ja joulun meno on erittäin onnistunutta.

51. Tumman veden päällä (Peter Franzén, 2013)
Franzénin lapsuuteen perustuva omaelämänkerta on lämmin kuvaus lapsen näkökulmasta. Vanha aika näkyy ja myös se, että Franzén on itse ohjaamassa. Näyttelijäohjaukseen on nimittäin panostettu valtavasti, samoin kuin yksittäisiin kuviin ja kohtauksiiin. Kokonaisuutena juonirakenteessa on kuitenkin pitkäaikaista puutumista.

52. Elämältä kaiken sain (Mika Kaurismäki, 2015)
Veskun comeback elokuviin. En pidä sivuhahmosta, joka iskee naispääosaa esittävää Toivasta ja siitä johtavaa rikollisketjua. Muuten elämältä kaiken sain on ihanan elämänmakuinen ja näyttää aidon kohtaamisen nuoren ja vanhan välillä.

53. Vieraalla malla (Ilkka Vanne, 2003)
En ymmärrä huumoria mitä Vieraalla Maalla on tuovinaan katsojalle. Ville Haapasalo ei tässä omista vielä sellaista karismaa, mitä häneen on vanhemmiten tullut. Muuten elokuvan tarina on vetävä ja Haapasalo on kiinnostavampi ulkomaalaisena hahmona kuin suomalaisena.

54. Suden vuosi (Olli Saarela, 2007)
Epilepsia esitetään hyvin millaisena mörkönä sitä kärsvät joutuvat kokemaan. Kuitenkin koen elokuvan vahvasti kuvaavan opiskelijan ja oppilaan kiellettyä rakkautta, joka on pyyteetöntä. Sivuosissa tosin on jopa häiritsevän huonoja näyttelijöitä.

55. Suden arvoitus (Raimo O. Niemi, 2006)
Kauniita maisemia kuvataan erämailla, mutta perhe-elokuvaksi katsojalle selitellään pikkuisen liikaa makuuni. Häiritsevää on myös se, että koska elokuva on kuvattu Kuusamossa, niin siellähän ei oikeasti puhuta mie sie murretta. Eikä se elokuvassa kuulosta uskottavalta. Muuten nuoren tytön oman identiteetin etsintä luonnon ja susien avulla on luontevaa.

56. Levottomat (Aku Louhimies, 2000)
Louhimies on siitä erikoinen ohjaaja, että hänen leffansa jäävät aina häiritsemään minua. Levottomat on varmaan tehnyt sen myös muillekkin. Seksikohtauksia on vaivalloista katsoa, mutta milleniumin ja uuden aikakauden henki huokuu tästä. Turkua ja kesää on kuvattu kauniisti ja hahmojen ystävyyttä kanssa. Tuollaistahan se nuoruuden huuma on voinut hyvinkin olla.

57. Levottomat 3 (Minna Turunen, 2004)
Vaikka monet ovat kutsuneet Levottomat 3 huonoimmaksi kotimaiseksi ikinä, niin minusta sen tittelin kyllä vie Valkoinen Kaupunki. Levottomat 3ssa on pöhkö juoni, eikä se todellakaan ole niin yhteiskunnallisesti tärkeä mitä tekiät väittää. Se on eroottista viihdettä aikuiseen makuun ja kuvaa hyvin sen aikakauden murrosta.

58. Rukajärven tie (Olli Saarela, 1999)
Ensimmäinen suomalainen sotaelokuva, jonka olen jaksanut katsoa alusta loppuun. Minua koskettaa Rukajärven tiessä kuinka omia sotilaita ei haluta jättää vieraalle maalle rypemään, vaan tuoda oman maan multiin. Rakkaustarina on enemminkin sivuseikka, mutta tuo Farnzénin hahmolle syvyyttä.

59. Kummeli Stories (Matti Grönberg, 1995)
Puhdas sketsielokuva ei sisällä kunnon juonta ja sketsitkin on vähän ylipitkiä, mutta toimivia. Uudempi Kummeli V ei yllä yhtään näin hauskoihin sketseihin ja Kummelihuumori on tässä aidoimpana ja lähimpänä tv-sarjan huumoria.

60. Cyclomania (Simo Halinen, 2001)
Citypyöräilytarina sisältää aika höppäsen kolmiodraaman. Pyöräily ei myöskään ole urheilulajina mitenkään kiinnostava, mutta hahmojen intohimo näytetään selkeästi.

61. Fc Venus (Joona Tena, 2005)
Fc Venuksen ongelma on samankaltainen kuin Cyclomaniassa. Pääparin parisuhdetarina on tässä itse tylsempi, kuin jalkapallon kautta tuleva huumori. Sivurooleissa on hyviä näyttelijöitä ja huumoriakin on tarinaan saatu mukaan.

62. Poika ja Ilves (Raimo O. NIemi, 1998)
Mahtavia ulkokuvia ja Konsta Hietanen osaa näytellä ihan hyvin sen aikakauden tenavatähdeksi. Elokuvasta aina  vain tulee suru puseroon, kun tietää pääosan Väinö ilveksen kuolleen lähes heti kuvausten jälkeen.

63. Uuno Turhapuro Epsanjassa (Ere Kokkonen, 1985)
Oma suosikkini Uuno elokuvista. Hauskan tyhmä juoni, epsanjan kliseet ja Uunon perhe ja parhaat kaverit Härski ja Sörsselssön ovat viettämässä lomaa epsanjan auringon alla. Eihän näissä Uunoissa yleensä syvempiä arvoja ole, mutta kyllä minua naurattaa.

64. Pikkupojat (Ere Kokkonen, 1986)
Olen enemmän katsonut Speden ja Veskun sketsejä, kuin heidän elokuviaan. Pikkupojat ovat Spedeshown parhaimpia sketsihahmoja, joten siksikin tämä elokuva täytyy omistaa. Juontahan ei tässäkään ole, mutta höpsö kesäloma pikkupoikien tapellessa saa aina hymyilemään.

65. Heinähattu ja Vilttitossu (Kaisa Rastimo, 2002)
Aidoin Heinähattu ja Vilttitossu teos. Heinähattu on rauhallisempi ja Vilttitossu se riekkuloija. Kaunista kesää kuvataan, mutta jotenkin elokuvan yleistunnelma on haikea ja surumielinen. Siksi se varmasti osaa koskettaakin. Hectorin musiikki on hyvää, vaikka se juurikin on yksi syy, miksi tunnelma on niin harras.

66. Duudsonit elokuva (Jarno Laasala, 2006)
Duudsonin tyyppinen rämäpää huumori nauratti minua yläasteikäisenä ja enemmän kuin se extremejuttu pidin tämän porukan ystävyyshengestä. Siksi varmasti Duudsonit elokuvan kävin katsomassa ihan elokuvateattereissa asti. Pöhköyksiä tehdään pitkin elokuvaa, mutta oikeastaanhan tämä ei ole muuta kuin pidennetty Duudsonien kohellusjakso.

67. Uuno Turhapuro This is my life (Ere Kokkonen, 2004)
Viimeisin Uuno on mielestäni hyvä lopetus Uuno Turhapuron tarinalle. Harmikseni Spede Pasanen ei tätä koskaan ehtinyt näkemään, mutta kunnianosoitushan tämä elokuva hänen muistolleen on. Koska olen suht vähän katsonut Uuno elokuvia, niin tässä saan nähdä Uunon vaiheita, jotka ei ole minulle kovin tuttuja. Ja onneksi Spede on arkistokuvissa mukana.

68. Miss Farkkusuomi (Matti Kinnunen, 2012)
Kotiseutuelokuvani. Olin muutaman vuoden asunut jo pois kotoa Pirkanmaalla, kun kävin katsomassa Miss Farkkusuomen elokuvateatterissa. Vaikka se sijoittuu pari vuosikymmentä taakseppäin, niin minusta Miss Farkkusuomessa kuvataan Oulua juuri sen oloisena kuin sen olen aina mieltänyt.

69. Kaappari (Aleksi Mäkelä, 2013)
Mäkelän Kaappari on siitä jännä elokuva, etten osaa päättää onko se draama vai komedia. Dramaattisia aineksia on paljon, mutta jo pelkästään Kari Hietalahden näkeminen saa minut huumorimielelle. Hän kuitnekin tekee roolinsa vakavasti ja on se tarinan dramaattisin hahmo.

70. Yong love (Arto Lehkamo, 2001)
Viaton rakkaustarina on ihan toimiva, mutta en pidä ohjaajan saarnaamisen sävystä homoudesta. Leikkaus kameroiden ja valokuvien kautta on elävää ja elokuvassa on muutamia kauniita ja tunnelmallsia kuvia. On hienoa, että Jonas Nodberg on päässyyt rakentamaan uraa myöhemin ihan kunnolla. 13-vuotiaaksi päähenkilöksi hän on lahjakas.

71. Menolippu Mombasaan (Hannu Tuomainen, 2002)
Olen vähän pettynyt, kun lopussa ei päästäkkään aitoon Mombasaan. Road movie on kesäinen ja kertoo hyvin epätoivoisesta ystävyydestä. Kataa esittävä tyttö on aika keponen, enkä muutenkaan pidä tämän hahmon ratkaisuista. Suomen Lappia kesäaamuna kuvataan tunnelmallisesti ja onneksi Jusa pääsi kokemaan Mombasan mielikuvissaan ennen kuolemaansa.

72. Kahlekuningas (Arto Koskinen, 2002)
Pitkään aikaan en ole tätä elokuvaa nähnyt ja siksi se onkin joululahjalistallani. Ruotsalainen poika näyttää häiritsevän paljon serkunpojaltani ja Sulevi Peltolan hiljainen isäpappa on jotenkin häiritsevä. Muuten nuoruuden muutosvaiheen kuvaus Ruotsin rajalla on kiinnostava, vaikkakin synkkämielinen. Heikki Hela tekee hienon roolin isänä.

73. Rock´n´roll never dies (Juha Koiranen, 2006)
Suosikkiroolini Samuli Edelmanilta. Jälkeenjäänyt mies asuu rakastavien vanhempien kanssa ja elää edelleenkin lapsuudenmuistoissa kitaransa kanssa, jolla on soittanut W.A.S.P:ia. Muut eivät meinaa poikaa ymmärtää, mutta onneksi on ihanat vanhemmat ja kannustava kirjoituksen opettaja. Loppukin on onnellinen, kun lapsuudenkaverin kanssa löydetään yhteinen sävel.

74. Kesäkaverit (Inari Niemi, 2014)
Kesäkaverit kuvaa Suomen kesää ihanasti, mutta nuoruuden kipuilu ja miessuhteet ovat etusijalla ja aika mielenkiinnottomia. Huumoriakaan minun on tästä vaikea löytää. Suosikkijuttuni elokuvassa onkin Minka Kuustosen hahmon ja tämän pomon Eero Ritalan tyypin suhde.

75. Onnenonkija (Ville Jankeri, 2016)
Minka Kuustonen loistaa Onnenonkijassa paljon paremmin kuin Kesäkavereissa. Bloggausmaailma on tuotu hyvin blingbling tavalla esiin ja Olavi Uusivirran päinvastainen henkilö tuo hyvää tasapainoa tarinalle. Itse tarina vaan on ennalta-arvattava, joka noudattaa tarkkaan romanttisten komedioiden kaavaa.

76. Ukonvaaja (Tuukka Tähti, 2016)
Mielenkiintoinen dokumentti Suomen luonnonuskoista saa todellakin ajattelemaan omaa suhdettani luontoon, mystiikkaan ja perimään. Dokumentti ei edes pyri kertomaan totuutta, vaan antamaan keinoja, joiden avulla katsoja pystyisi itse sen etsimään.

77. Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä (Ere Kokkonen, 1996)
Oletin Rytkönen elokuvan olevan tavanomainen tylsä maalaiskomedia, mutta elokuvan hahmot saivat oikeasti hymyilemään. Loppukin oli onnellinen, joten hyvän mielen komediasta on kyse, vaikka huumori onkin vanhahtavaa.

78. Ella ja Kaverit (Taneli Mustonen, 2012)
Ensimmäinen Ella ja Kaverit kertoi mielestäni tärkästi siitä, kuinka kyläkouluja ei saisi lopettaa. Uusi iso koululaitos oli hyvn kuvattu vakilan kaltaiseksi. Pienessä kyläkoulussa viihtyy paremmin opettajat ja oppilaat ja oppiminen on mielekkäämpää. Ella ja hänen kaverit kuvataan hyvin ja jokaisen persoonaan ehditään tutustumaan.

79. Romanovin kivet (Aleksi Mäkelä, 1993)
Mäkelän ensimmäinen elokuva on aikamoinen rymistely ilman järkeä, mutta sitähän sen oli tarkoituskin olla. Tekijöiden nuoruus, into ja ammattitaidottomuus näkyy lopputuoksessa, mutta juuri siksi se varmasti on niin aito.

80. Kummeli Alivuokralainen (Matti Grönberg, 2008)
Alivuokalainen elokuva perustuu näytelmään, joka ei ole kyllä mistään kotoisin, nähty on. Elokuvana Alivuokralainen antaa muutamat naurut, mutta homovitsit ei enään naurata samalla tavalla kuin aikaisemmin.

81. Love Records (Aleksi Mäkelä, 2016)
Hyvää musiikkia sisältävä elokuva kärsii epätasapainosta. Osa näyttelijöistä on mahtavia, osa surkeita. Osa kohtauksista innostavia, osa jonninjoutavan tylsiä. Mäkelältä tämä on kuitenkin hyvä nousu, sillä hänen aikaisempi Kummeli V oli sellaista roskaa että naamapalmuilusta ei tullut loppua.

82. Yösyöttö (Marja Pyykkö, 2017)
Uutta Yösyöttä odotin kovasti ja siksi se olikin pienoinen pettymys. Pääosassa Summanen oli mitä mahtavin ja muutama sivuosa kanssa, mutta juoni oli ihan ponneton. Vauva-arjesta sai ihan hauskaa huumoria ja onhan se nyt hassua että poika saa nimensä Paavo Pesusienen mukaan.

83. Haarautuvan rakkauden talo (Mika Kaurismäki, 2009)
Mika Kaurismäellä on joku ihme tapa tunkea joka leffaansa sivuun rikostarina. En pidä niistä ja siksi Haarautuvan rakkauden talo onkin näin matalalla. Muuten elokuvassa on hyviä aineksia, mutta miksi aina se rikostarina pitää tunkea sinne taustalle.

84. Ganes (J. P. Siili, 2007)
Fiktiivinen bändielokuva, jossa on hyvät pääroolit. Ongelma on ehkä siinä, että keskitytään Remuun liikaa, eikä muihin jäseniin kiinnitetä niin paljon huomiota. Jussi Nikkilä on Albert Järvisenä jotenkin herkkä ja Olavi Uusivirta Cissenä ihana.

85. Onnen varjot (Clas Ohlsson, 2005)
Selvästi aikuisile suunnattu elokuva. Kävin katsomassa Onnen Varjot 14-vuotiaana ihan elokuvateatterissa äitini kanssa, enkä siksi varmasti lämmennyt sille. Paljon myöhemmin kun olen antanut mahdollisuuden, niin elokuva on kelvollinen, mutta ei erikoisen muistettava. Jokin tunne tästä uupuu.

86. Nousukausi (Johanna Vuoksenmaa, 2003)
Vuoksenmaa on Nosukauden jälkeen tehnyt paljon parempia elokuvia. Lymi ja Summanen ovat hyviä rooleissaan ja Veijonen on ihana naapuri. Huumoria minun on vaikea tästä löytää ja muutamia hahmojen käyttäytymisiä en vain ymmärrä.

87. Rat King (Petri Kotwica, 2012)
Synkkäsävyisessä trillerissä Max Ovaska ja Julius Lavonen ovat ihan saman näköisiä heeboja. Se on kuulemma antanut sysäyksen elokuvan tekemiselle. Hurjia ja ällöttäviä juttuja tämä sisältää ja lopun identiteettivarkaus on ihan tärkeä aihekkin. Kaikki on vain hukutettu liian pimeän kuvauksen ja trillerimäisyyden alle.

88. Napapiirin sankarit (Dome Karukoski, 2010)
Olen varmasti harvoja, joka ei ymmärrä tämän sarjan hypetystä. Komediaksi kutsutaan, mutta minusta tarina on enemmän dramaattinen. Komediallisia kohtia toki on kuten Kittilän runkkarit, mutta se ei riitä. Digiboxi onneksi lopulta saadaan ja pääosamieskolmikko on toimiva. Pamela Tola Vatasen muijana on todella surkeasti esitetty. Onko sitä lappia pakko puhua, kun ei se stadilaiselta millään onnistu.

89. Röllin Hirmuisia Kertomuksia (Olli Soinio, 1991)
Meikähän on syntynyt tämän leffan aikoihin ja katsonut Rölliä Pikku Kakkosesta. Suh pienenä siis sain nähdä nämä Hirmuiset Kertomukset ja pelotti niin vietävästi. Vasta aikuisiällä olen uudestaan uskaltanut tätä vilkaista, sillä Suuri Roska on karmiva. Ihania lauluja elokuva kuitenkin sisältää ja tarina sopii Röllin maailmaan.

90. Silmäterä (Jan Forrström, 2013)
Vaikuttava elokuva, joka pysyy tyylilleen uskollisena loppuun asti. Nuori yh-äiti haluaa suojella lastaan pahalta maailmalta, mutta loputa se menee liiallisuuksiin. Näyttelijän työ on hyvää, mutta tarina vähän yksinkertainen ja raskas.

91. Härmä (J.P.Siili, 2012)
Härmässä olen itsekkin asunut yhden kesän ja tämä puukkojunkkariwestern aikakausi on kiinostava ilmiö. Härmän juoni on kliseinen ja värimäärittely oikein häiritsevää, mutta Leppilampi tekee tässä mielestäni hienon pahisroolin. Pamela Tola taas huononee huononemistaan.

92. Leijonasydän (Dome Karukoski, 2013)
Leijonasydän oli minulle pienoinen pettymys. Kaikki sitä kehuivat ja Pääkkönen teki hienon roolin, mutta minua ärsyttä suunnattomasti Laura Birn ja uusnatsien mustavalkoinen ajattelutapa, vakka kuinka he oikeasti tekevätkin niin.

93. Sooloilua (Lauri Nurkse, 2007)
Sooloilua elokuva sooloilee draaman ja komedian välillä. Muutamt naurut ja kauniit kuvat eivät poista sitä tosiseikkaa, että romantiikkaa en tästä löydä, eikä pääparilla ole minkään sorttista kemiaa. Kristiina Elstelä taas tekee naissivuosassaan huippuroolin, vaikka onkin liian nuoren oloinen niin vanhaksi äidiksi.

94. Vares Kaidan tien kulkijat (Anders Engström, 2012)
Huonoin Vares elokuva mitä on tehty. Pohjanmaa kuvataan niin ankeaksi kuin se onkin ja kun pääpahinksen näkee ensimmäisen kerran arvaa heti, että tässä on pahikset. Uskonnollisuus kohtaukset ovat ihan yliammuttuja. Reini on Vareksena tässä jo monennetta kertaa, mutta tekee edelleen hyvää työtä.

95. Rööperi (Aleksi Mäkelä, 2009)
Mäkelän sekava tuotos Punavuoren roistoista. Juonta elokuvassa ei lähes lainkaan ole, vaan tapahtumat ovat peräjälkeen, ilman että ne liittyy toisiinsa mitenkään. Hyviä näytteliöitä, vaikka hahmot ovatkin heikkoja.

96. Joki (Jarmo Lampela, 2001)
Episodi elokuva Joki sekoittaa muutamien eri ihmisten tarinat keskenään. Osa niistä on mielenkiintoisia, osa ei. Samoin näyttelijäntyössä. Hectorin Kaikki tahtoo rakastaa soi lopputeksteissä ja siihen kappaleeseen olen kovin tykästynyt.

97. Espoon viimeinen neitsyt (Hanna Maylett, 2003)
Tv-elokuva nuorista tytöistä, joista toinen haluaa jopa kipeästi menettää neitsyytensä. Amatöörinäytteliöitten suorituksia ja musiikeilla on koetettu hakea ylimäärästä dramaattisuuden tunnetta. Minulle tarina ei ole kovin realistinen, mutta vie jonnekkin teiniajan tunnelmointiin.

98. Paha maa (Aku Louhimies, 2005)
Louhimies tekee häiriintyneitä, häiritseviä ja inhorealistisia elokuvia. Jos pölynimurikauppiaan ja hänen kohtansa olisi jätetty leikkauspöydälle olisin voinut pitää tätä hyvänä draamana. Varsinkin Petteri Summanen tekee ilmiömäisen roolisuorituksen.

 99. Puhdistus (Antti J. Jokinen, 2012)
Antti J.Jokinen pääsee minulla ohjaajana samaan kastiin Louhimiehen kanssa. Puhdistuksen lisäksi olen nähnyt Kätilön ja molemmat oli vaikuttavia elokuvia, mutta niin raadollisia että toista kertaa en pystyisi katsomaan. Puhdistuksessa varsinkin huomaa Jokisen taustan musavideo-ohjaamisesta, sillä monet kuvat ovat juurikin sen tyylisiä.

100. Koti-ikävä (Petri Kotwica, 2005)
Juliys Lavonen tekee hyvää työtä tässä ällöttävämpääkin ällöttävässä elokuvassa. Värimäärittely on kokonaan lähes ruskeaa ja mielisairaala ahdistavan tuntuinen. En katsoisi tätä elokuvaa, ellei Lavonen olisi pääosassa, koska juoni on mitä karsein.