Miss Farkku Suomi

Pahemmin en ole Kauko Röyhkän musiikkiin paneutunut ja vielä vähemmän hänen kirjoihin. Tiesin kuitenkin, että hänen kirjastaan Miss Farkku Suomi tehdään leffa ja sainkin kerran kysyä kirjailijalta miltä tämä tuntuu. Vastaus taisi olla: "Ei oikein miltään, leffa on kuitenkin ihan itsenäinen teos kirjasta." eikä Röyhkä ole itse ollut mukana sen tekemisessä. Kävin katsomassa Miss Farkku Suomen leffateatterissa ja olin silloin vasta mutaman vuoden asunut Pirkanmaalla. Miss Farkku Suomesta tuli minulle kotiseutuelokuva, sen verran hyvin Oulun tunnelma on leffaan saatu luotua.

 
Välde asuu Oulussa äitinsä kanssa. Naapuriin muuttaa venhoillislessuperhe, jonka kaksi poikaa pääsee elämään ns."tavallista elämää" Välden kautta. Välde on jonkin sortin anarkisti, muttei kuitenkaan punkkari. Lou Reed on hänen idolinsa ja ajatusmaailma heijastuu kouluaineisiinkin. Jumppatunnilla copperin testi vedetään sammareissa ja kauniin tytön Piken kotihipoissa eristäydytään muista. Koska Välde on pihkassa Pikeen, hän päättää luoda itelleen rock identiteetin, sillä rokkarit saa naiset. Kun naapurin pojat ihastelevat Anttlan rintsikkakuvastoa, niin Välde tutustu Sasuun, alkaa soittaa skittaa ja liittyy Sasun Torttu yhtyeeseen. Muut kuin Sasu ei välitä Välden tekemisistä biisesitä, niimpä bändikaverit vaihtuvat. Sasu tosin hengaa punkkari Ankin kanssa, joka ei Väldestä piittaa pierun vertaa. Tortun rummuissa on taas jätkä joka sanoo leffassa ehkä vaan yhen replan, mutta on kuitenki Jazzopiston käynyt kaveri. Aina välillä Välde kohtaa PIken, mutta koska Pike on miss Farkku Suomi ja saa kaiken ihailun, pääsee Suosikin kanteen ja Kalevan mainoksiin ja jopa Lontooseen, niin miksi hän valitsis Välden? Siksi Välde ajautuu jonkun rnadomi Karan luokse, joka on reilusti häntä vahempi. Karan ukko Ana on joku musatuottaja, joka saa Välden houkuteltua Tortusta Flash yhtyeeseen. Kuusisaaren (eli Qstokin esiasteen) festareilla Välde alkaa Flashin keikalla vetää omia biisejä, joista niin yleisö kuin Anakin tykkää, sekä Pike, joka on tullut kanssa kuuntelemaan. Siellä hän tajuaa, että hän on ollut Välden muusa. Keikan jälkeen Pike koittaa lähes epätoivoisesti päästä Välden luo, mutta koska näkee tämän poistuvan Karan kanssa, niin unohtaa koko homman. Väldestä tulee ihan kunnon stara ja Oulu alkaa jäämään pieneksi. Pike lähtee tanssileirille ja Välde jättää hälle kotiinsa soittopyynnön, nyt kun puhelin on hankittu. Pike ei kuitenkaan ehi saamaan pyyntöä, vaan kuolee automatkalla. Välde ei mene hautajaisiin, mutta saa Piken pikkusiskolta tämän päiväkirjan. Kun Välde on junassa matkalla Oulusta eteläisiin maisemiin tekkee levyä, hän avaa päiväkirjan ja saa lukea Piken käymisestä ekalla Oulun pizzerialla ja olevansa rakastunut...

Tulleeko tästä meiän Pirjosta Miss Farkku Suomi?

Jotenki muistelin elokuvan olevan parempi, mutta nyt tällä katsomiskerralla tuntui vähän tussahdukselta. Ehkä silloin ekoilla katselukerroilla tuo 70-luku hurmasi minut mukaansa, mutta nyt kun sitä on tottunut katsomaan, niin en keskittynyt sen tuomaan huumoriin vaan enemmän juoneen. Leffassa on kaikki tehty jotenkin käsikirjamallisen oikein, mutta joku puuttuu, se mikä koskettaisi katsojaa. Taisin olla silloin leffan valmistumisvuonna vielä lähempänä tätä hahmojen ikäluokkaa, että pystyin samaistumaan näihin teiniunelmien tunteisiin. Biisit on edelleenkin hyviä ja meneviä, siitä ei ole kyse. 

Naapurin pojat sai isältänsä selkään, kun painatti Välde paidat

Näyttelijät ovat kanssa kelvollisia: Mikko Neuvonen Väldenä on uskottavan ujo, Sanni Kurkisuo kanssa ujo, mutta nätti. Niin koen Piken hahmon olevankin. Pirkko Hämäläinen Välden äitinä vähä harmittaa, kun hänellä on niin vähän ruutuaikaa. Sasua näytteevä kaveri on ihan jees, vaikka olen kuullut että luonnossa hän on hirveä kyrpä. Rumpalia näyttelee Olavi Uusivirta. Hän on avan kuin Olavi Uusivirta. Haluaisin uskoa, että Olavi osaa näytellä, mutta en ole vieläkään nähnyt häneltä kunnon rooleja. Harmi sinänsä, sillä olen nuorempana ollut Olavin vanhemman tuotannon fani. Piken outo pikkusisko, Kara ja Ana ovat hahmoja, joiden fokusta tarinassa en ymmärtänyt lainkaan. Ilman näitä hahmoja tarina pysyisi samana, ehkä jopa selkeämpänä ja dynaamisempana.  Paras rooli leffassa on lestadiolaispikkupojat, jotka on tosi hurmaavia. En tiedä miten he sen tekevät, mutta heissä on kyllä tän leffan Oululaisuus niin esillä. Vielä pikku rooli pitää mainita, eli Ville Myllyrinne liikunnanmaikkana. Vaikka hän ei ole paljoa esillä, niin tämä kohtaus vie minut suoraan yläasteen liikan tunteihin; osa tyypeistä kävelee copperin farkut jalassa ja toinen osa juoksee hikihatussa. Pihalla on kauhea loskapaska ilma ja ensiviikolla lähetään pellaa jalkapalloa. 

Tää on cooperin testi

Vaikken ole itse ihan Oulusta kotosin (mutta tarpeeksi läheltä) niin tunnistan silti muutamia ulkokuvauspaikkoja. Oulun murre on isona osana tuotu leffaan esille ja se on jännä, kun siinä ei ole mitään erikoisia sanoja, kuten stadin slangissa (onnikkaa ja sontikkaa lukuunottamatta.) Oulun murre tulee sanojen lausumisesta: kaksoiskonsonanteista, nää- sanan käytöstä ja sanojen ja tavujen painotuksista. Kun Sasu sanoo Väldelle: "No nää näytit iha ääliöltä!" se on puhdasta Oulua se. Toinen paras repla on tää: "Tuu Liminkaan, sieltä nää löyät ihimisen".

Barbie Täydellinen Joulu

Monet varmasti kaihtavat Barbie leffoja niiden muovisuuden ja kaupallisuuden takia. Itse pidin kovasti pienenä kahdesta ensimmäisestä Barbieleffasta, olin tosin niiden tullessa jotain 10 vuotias. Tässä jokunen vuosi sitten tilasin satunnaisen nipun jouluelokuvia ja yllätyin kuinka olen tykännyt Barbien Täydellisestä Joulusta, joka ei kuitenkaan ole niin täydellinen. Barbie-elokuvissa on ilmestynyt myös oma Barbie Joulutarina, mutta sitä ei kannata sekoittaa tähän.

Barbie ja hänen pikkusiskonsa Skiper, Stacie ja Chelsea ovat lähdössä New Yorkkiin tätinsä luokse jouluksi ja jokaisella on joulusta omat odotukset. Barbie menee katsomaan näytelmää, Skiper pääsee kuulemaan kun hänen kaverinsa vetää Skiperin tekemän biisin lavalla, Stacie haaveilee urheilusta ja Chelsea eläintenhoidosta. Lennolla kuitenkin tulee ongelmia ja pakkolasku täytyy tehdä. Lapset riitelevät autossa ja lumimyrsky yltyy. Barbie bongaa matkan varrelta majatalon ja sinne he yöpyvät. Majatalossa on omat juhlat tulossa ja siellä valmistaudutaan kiireesti joulunviettoon. Chelsea on ihan innoiissaan, hänen kuvitelmissaan tämä on jo Joulupukin paja. Perhe on yötä majatalossa, ja toiveikkaina uskovat että pääsevät huomenna jatkaa matkaa. Skiper on kuitenkin realisti; myrsky on niin kova, että tuskin he pääsevät perille. Barbie ei voi luvata että he pääsevät Nykiin, mutta hän lupaa perheelleen täydellisen joulun. Kun muut nukahtavat, Barbielle tulee tunnontuskia. Miten hän voi luoda täydellisen joulun täällä, kun he eivät pääse perille? Ensimmäistä kertaa Barbie kuvataan (minun näkemissä leffoissa) vialliseksi ja jopa hieman ahdistuneeksi. Majatalon emäntä Christie saa Barbien jaloilleen ajatuksella, että joulu ei ole täydellinen tavara. Joulu on tunne.

Lento ei lähde ja Barbien porukka joutuu jäämään majataloon. He ulkoilevat, heittävät lumisotaa, kinastelevat, eksyvät ja löytävät toisena. Viettävät aika normaalia siskosten elämää. Skiper törmää yhdessä autotallissa bändiin, joka tietää Skiperin nettikanavien kautta. He osaavat soittaa, mutta heiltä puuttuu laulaja. Barbie keksii, että kun Skiper ei pääse näkemään ystäviensä keikkaa, hän pitäisi bändin kanssa omansa ja striimaisi sen nettiin. Siitä kehkeytyykin tapahtuma. Christien majatalossa on aina pidetty joulujuhlat ja Skiper bändeineen on iso numero. Stacie ja Chelsea haluavat kanssa osallistua ja he pääsevät bändin lämppäreiksi. Ei laulamaan, vaan he esittävät hylätyillä koirilla temppuja. Ehkä siten koirat saadaan adoptoitua uuteen kotiin. Heti tytöillä tulee riitaa, kun Stacie haluaisi tehdä oman shown ja Chelsea nimenomaan yhdessä. Skiper taasen ei halua apua järjestelyissä. Hän on aina seuranut sivusta kuinka Barbie osaa tuottaa tapahtumia ja ollut jopa kateellinen tämän suunnitelmille. Skiper ei ymmärrä delegoinnin tärkeyttä, ennen kuin Barbie avaa asiaa. Tälläisiä tapahtumia ei tuoteta yksin. Vastuut voi jakaa, itse ei pidä päättää ihan kaikesta. Sitäpaitsi mitä väliä onko koristerusetti punainen vai vihreä?

Tapahtuma saadaan siis hyvin alkamaan. Barbie kannustaa tyttöjä ja koirashow onnistuu. Skiper laula bändin kanssa ja saa netissä paljon katsojia. Jopa täti New Yorkista pääsee paikalle ja niin Barbien perhe saa täydellisen joulun. Täydellinen Joulu elokuva voi kuulostaa ihan lasten hömpänpömpältä, mutta sinä on takana kaunis ajatus. Se vain on fakta että suunnitelmat muuttuvat mitä tahattomimmista syistä, ja soveltuvuutta ja sopeutumista tarvitaan. Edelliskerran suunnitelmat voi käyttää sitten vaikka myöhepänä jouluna. Pidän opetuksesta jonka Christie antaa Barbielle. Joulu tosiaankin on tunne. Joulun tunteen voi saada monista asioista, ei ole pakko tehdä sitä yhtä ja samaa. Se vaatii totuttelua, mutta loppujen lopuksi joulun voi pilata vain se, ettei itse anna joulun tunteen tulla itseensä. Siksi koen elokuvassa kaunita joulunhetkiä, vaikka muuten tarinan ympäristö ja kaikki leffan laulut ovat aika siirappia.

Elokuva on siis valitettavasti jonkin sortin muskaali. Laulut ovat enimmäkseen rasittavia, tosin ensimmäinen jää ainakin minulle korvamadoksi. Musiikki on muuten mitäänsanomatonta. Animaatio on vähän parempaan (eli Disney-Pixarin) tottuneelle aika heikkoa, mutta pidän siitä, että värikylläisyys on uskallettu vääntää tappiin asti. Tämä on rehellisest todella värikäs elokuva. Talvi, lumi ja pimeyskin luovat kauniita valoja. Ehkä värien takia pidänkin tästä, se huoksuu räiskyvää Barbiehenkeä juuri värien takia. Tietääkseni tämä on muuten ensimmäinen Barbie-elokuva, jossa kaikki Barbien siskot ovat mukana. Se luo mukavaa, ja jopa aitoa ristiriitaa Barbie-elokuviin, joissa monesti kaikki on vain yhtä ruusuilla tanssimista.

Kaikista hauskinta on se, että nämä Barbien sisarten luonteet ovat hyvin samalaisia, kuin mitä itse olen Barbeilla lapsena lekkinyt. Barbie on aina leikeissäni ollut se neiti täydellinen, jopa vähän ärsyttävä ja se joka kertoo totuuden. Iältään Barbie on reilun kolmenkymmenen. Skiper on leikeissäni aina harrastanut musiikkia. Ei laulajana, mutta sanoittajana ja kitaristina. Iältään hän on leikeissäni n.16 vuotias. Stacie taasen leikeissäni on rämäpää, joka harrastaa ihan kaikkea urheilua mitä voi. Stacie on leikeissäni 11-12 vuotias. Shelly, joka vastaa elokuvan Chelsea, on leikeissäni relusti nuorempi. Shellyni on aina ollut jotain 4-5 vuotias, elokuvan Chelsea on minusta lähempänä 7-8 vuotta. Nämä kolme hahmoa; Barbie, Skipper ja Stacie ovat elokuvassa siis hyvin samankaltaisia mitä omissa leikeissäni, mikä on hienoa, mutta samalla pelottavaa. Ovatko leffan tekijät tienneet leikkini, vai olenko aina leikkinyt jonkun Barbiemaailman luoman stereotypian mukaan, että tiedostomattani olen luonut hahmoille sellaiset persoonat, mitä nuken tekijät ovat ajatelleet? Hälläväliä, leffasta tulee osittain hahmojen luonteiden takia minulle nostalginen fiilis, koska tuntuu että tunnen hahmot jo omien leikkijeni kautta, vaikken ole elokuvaa ikinä lapsena nähnyt.

Keisarikunta

On elokuvia, jotka menevät ensikatsomiselta suoraan sydämeen eikä lähde sieltä milloinkaan pois. Pekka Mandartin ohjaus Keisarikunta oli minulle yksi suuri sellainen. Olin herkässä teni-iässä, 13- vuotias ja aivan järjetön Mikko Leppilampi fani. Kävin katsomassa Keisarikunnan tammikuussa 2005 kahdesti ja elokuva oli suuri rakkauteni. Sen hyväntuulisuus, jazzahtava musiikki, ystävyys, kesä ja koko se maailma vei minut mukanaan. Kesällä, kun leffa julkaistiin dvdllä, olin ensimmäisten joukossa Oulun Anttilassa sitä ostamassa, soundtracin olin hommannut jo aiemmin. Tuon elokuvan myötä innostuin pitkäksi aikaa Olavi Uusivrran musiikista ja tuona syksynä julkaistu Olavin levy Me Ei Kuolla Koskaan on yksi tärkeimpiä levyjäni. Elokuvaa katsoin dvdltä monet ja monet kerrat. Nyt vuosia myöhemmin kun katson leffaa, muistan vieläkin jopa kommenttiraidan jutut Pekalta, Mikolta ja Tuomakselta ulkoa. Niin kovin on elokuva vaikuttanut.

Keisarikunta

Eletään 1950-luvn Kotkassa. Siellä asustaa kilhapari Rempo ja Aila. Aila haaveilee omasta kampaamosta ja Rempo kerää siihen rahaa satamassa. Siellä hän kuitenkin innortuu rautakaippiaan julleille esittelemään rumputaitojaan ja saa potkut. Kaverinsa Kinkun kanssa he koittavat myydä satamssa rumpuja ja levyjä, jotka saadaankin kaupaksi. Kaupunkiin saapuu vanha tuttu Olii Miettinen, joka muistuttaa Rempolle heidän nuoruuden intohimosta soittamiseen. Hetken mielijohteesta Rempon ja Ailan kampaamorahat käytetään kapakan ostoon ja niin pojista tulee soittoruokala Fennian omistajia. Ollin äiti Martta toimii tarjoilijana, Olli soittaa pianoa, Rempo rumpuja, Rempon aivuokralainen Kinkku kitaraa ja satamasta haetaan tutut Kauppinen bassoon ja Nortti saksofoniin. Vanha kaveri Heiskanen on saaunut kapunkiin ja hän pääsee narikkahommiin. Ilta ei kuitekaan tuota tulosta; Olli soittaa vähän liiankin erikoista musaa, jota yleisö ja muu bändi ei meinaa ymmärtä. Tässä vaiheessa alkaa Ollin ja Rempon sukset mennä ristiin.

Bändi kuitenkin jatkaa esiintymistä. Aila lähtee Helsinkiin ja satamaan on ilmestynyt kaksi kaunista naista, jotka viihtyvät Fenniassa. Varsinkin Sikinsokin iskee silmänsä Heiskaseen, ovathan he vanhoja tuttuja. Rautakaupan Junnu ja tämän alaikäinen kaveri Eki kanssa innostuu Fennian menosta. Eki tosin saa tyytyä narikassa oloon. Junnu esittää yhen kipaleen ja Fennian lavalla käy ihan tähtiäkin, jopa Olavi Virta. Samaan aikaan kuitenkin Ollin ja Rempon välinen jännite kiristyy. Jätkät keksivätkin hauskan idean, he kruunaavat Ollin Kotkan keisariksi. He pitävät Fenniassa kunnon kruunajaiset, tekevät kulkuemarssin ja juhlien jatkoja vietetään satamassa. Siellä kanssa jazzi raikuu. Kuumana kespäivänä jätkät innostuvat kanssa saareelle menosta, tosin Olli jää kotiin pötköttmän, sillä on kuulemma nuha. Saarella uidaan, potkitaan futista ja lauleskellaan härsekjä. Nortti sanoo sateisena telttailtana Rempon luuleman totuuden; mitä jos Aila ei olekkaan Helsingissä, vaan Ollin kanssa? Kiiruusti Rempo menee kotia ja saa kalsarit jalassa veneilystään kovan flunssan. Jo aiemmin eräs sataman neito on Rempolle tullut kuutelemaan levyjä, juuri kun Aila on tullut kotia. Fenniassa sovinto ei kuitenkaan onnistu, vaan Aila antaa Rempolle kunnon litsarin.

Aila ja Rempo, Keisarin kruunajaisten jatkoilla, Rempo laulamassa

 Kesä alkaa olla ohi. Olli on lähdössä Englantiin ja mitä tehdään Fennialle? Edellisenä iltana kun Eki löytyi baritiskin alta, ja tarkastaja huomasi myös salakuljetettua viinaa myynnissä. Viimeisenä iltana baarissa tarjoillaan taskumatteja, sekä vettä ja Eki saa toimia ihan luvan kanssa rumpalina. Olli lähtee, sekä myös Kinkku joka on houkuteltu Olavi Virran bändiin. Aila ja Rempo tekevät tietysti sovinnon.

Nyt kun katsoin Keisarikunnan monen vuoden tauon jälkeen, niin kyllä minun tästä elokuvasta tykkäämiseeni liittyy tosiaankin nostalgiaa. Nykyajan leffastantardeillani elokuva ei olisi niin hyvä, mitä se oli silloin teinikesäisenä. Siihen liittyi silloin niin paljon juurikin Leppilampi ja Uusivirta fanitusta. Elokuvan roolisuoritukset ovat kyllä muuten erinomaisia. Sanna-Kaisa Palo on mainio Martta, Niko Saarela todella hupaisa Kauppinen, Petteri Summanen jotekin ihana ärrä-vikaisena Heiskasena, satamalikat Pirjo Honkasalo ja Petra Karjalainen reteitä ja itsenäisiä naisia ja Sampo Sarkola on veikeä Junnu. Tuomas Uusitalo on aivan nappivalinta pyöreksi ja hellyyttäväksi Kinkuksi. Anja Pohjola taasen Mummuna osaa pitää jöötä ja arvostusta yllä. Ainoastaan Sesa Lehdon Nortti on minusta vähän erikoinen. Mikko Nousiaistakin siedän, vaikken hänen näyttelijäntyöstä ole ikinä pitänyt. Sitten tietenkin se ihana Leppilampi. Hän on Rempona tosi naivi ja epävarma, mikä tuo särmää pääahmoon. Olavi Uusivirran Eki on ihan pienessä sivuroolissa, mutta hänet kyllä huomaa. Tykkään muuten elokuvasta kanssa kovasti sksi, että kaikilla miehillä on kokoajan puvut! Miesten pitäisi käyttää pukuja ja hattuja enemmän.

Fennian porukka

Keisarikunta ei ole musikaali, vaikka musiikkia siinä paljon onkin. Marzi Nyman on tehnyt todella hyvät jazz-musat leffaan ja monet kipaleet ovat oikeasti hyviä. Eniten olen aina tyknnyt Keisarin kruunajaisten jatkoilla soineesta Diga-diga-doosta, jonka laulaa Kwanin Tidjan, joka tekee myös pikku roolin. En aiemmin ole jazz-musiikkia kuunnellut, mutta tähän soundtraciin olen tykästynyt. Itse elokuvan juoni on ehkä pinnallinen, sillä tässä ei käsitellä mitään kovin syvällistä. Rakastuin elokuvaan ehkä ennemminkin sen leppoisan, kesäisen tunnelman takia. Ailan ja Rempon rakkaustarina on aikalailla kehyskesrtomus tälle kaikelle, sillä enemmän Keisarikunta kertoo ystävyksistä, jotka rakastavat soittaa ja fiilistellä musiikkia yhdessä. Fennian porukasta.

Keisarikunnalle ja kaikille lämmintä kesää!

Cry Baby

En ole ikinä välittänyt erityisemmin musikaaleista, sillä niissä yleensä laulut ovat tärkeämpiä kuin juonenkulku, näytteleminen ja tarinan loogisuus. Cry Babysta olen kuitenki pitänyt, sillä se on ensimmäinen näkemäni Johnny Depp elokuva. Leffa on kuulemma jotain parodiaa Greecelle, jota en myöskään ole katsonut. Cry Baby on vasta myöhemin noussut jonkun sortin kulttiklassikon asemaan, mutta itselleni se on enemminkin kepeä kesäinen teini-elokuva fiftarityyliin.

Cry Baby leffajuliste

Eletään Amerikassa Elviksen maassa, jossain pienessä esikaupungissa. Kaupunki on kahtia jakautunut: on tavikset ja rasvikset (rasvatukat). Tavikset kauhistelee rasvisten puhetyyliä ja ihailua mustien musiikkiin ja ravikset taasen eivät siedä tavisten puhtoisuutta ja siilitukkia. Rasvisten kovin jatkä on Wade "Cry Baby" Walker, joka ihastuu tavisten kauneimpaan likkaan Allison Vernon-Williamsiin. Allison myös pikkuisen kiinnostuu Cry Babysta ja kun Cry Baby kutsuu Allisonin rasvisten Jukeboxi-Jamboreehen, saa Allison anella lupaa isoäidiltään. Hän ei mielellään päästä tyttöä lähtemään, mutta Allison hyppää silti Cry Babyn prätkän kyytiin. Muut tavikset kauhistelevat tätä ja varsinkin Allisonin ihastus Baldwin, katsoo Cry Babya halveksuen. Jukeboxi-Jamboreessa Allison tapaa Cry Babyn porukan, jotka ottaa mimmin siipiensä suojaan. Cry Babyn sisar Pepper on tuhdissa kunnossa odottaessaan lasta, pari mukulaa hänellä valmiiksi jo onkin. Vahvasti meikattu Wanda saa miesten päät kääntymään, Mona "Teilaajalla" on kasvot vääristyneet ja porukan toinen mies Milton on vain täysin aivoton. Cry Baby ja Pepper ovat orpoja, heidän vanhemmat tapettiin sähkötuoliin. NIinpä he elävät Ramona-tätinsä ja Belvedere- setänsä kanssa, joista jokainen rasvis pitää. Jamboreessa pidetän hauskaa, tanssitaan ja lauletaan ja lopulta kuherrellaan. Allison ja Cry Baby rakastuvat salamanlailla toisiinsa ja muhinoivat puistossa, kertoen onnettomina toisilleen olevansa orpoja.

Cry Babyn jengi: Milton, Teilaaja, Cry Baby, Pepper ja Wanda

Samaan aikan tavikset, Baldwin etunenässä, järjestävät jättimäisen tappelun, mistä syntyy sekasorto. Rasvikset viedään tästä syystä oikeuteen, jossa kaikki armahdetaan, paitsi Pepperin lapset ja Cry Baby. Lapset sijoitetaan orpokotiin ja Cry Baby pidetään syyllisenä joukkojen kiihottamista kohtaan. Juuri ennen kun Cry Baby heitetään vankilaan, rasvisten isoin hutsu kuuluttaa lehdistölle olevansa Cry Babylle raskaana. Tämän Allison kuulee vasta aamulla radiosta, ensin itkeyttyään ilalla monta tuntia kyyneleitään juoden. Cry Baby itkee itsekin yhden kyynelee joka päivä vanhemmilleen. Vankilassa hän tatuoi itselleen ikuisen kyyneleen Allisonin muistolle. Sieltä hän myös yrittää karata huonoin menestyksin, vaikka Teilaaja ja Milton yrittävätkin olla avuksi.  Pepper, Ramona ja Belveder päästävät lapset vapaaksi orpokodista aseella uhaten.

Baldwin on letkajenkannut kaupungin läpi Allisonin luokse, pyytäen tätä laulamaan paikallisen teemapuiston avajaisissa. Allison tulee mukaan innolla, mutta itse puistossa hänelläkin alkaa mennä Baldwiniin hermot. Belveder-setä kaappaa Allisonin lavalta ja heittää ehdot; tuletko auttamaan Cry Babyn vapaaksi. Baldwin koittaa vielä vedota Allisoniin; mentäisiin yhdessä naimisiin ja muutetaisiin esikaupunkialueelle. Isoäiti kuitenkin pyytää Allisonia seuraamaan omaa sydäntään ja niin lähdetään laulamaan Cry Babya vapaaksi vankilasta. Herra tuomari armahtaakin Cry Baby, ekä hänen fiftarilettiään ehditä leikata siiliksi. Vihainen Baldwinkertoo koko kaupungin läsnäollessa, että se oli hänen isänsä, joka istutti Walkerien isän sähkötuoliin. Ja he vielä nauravat tälle jutulle joka joulu! Cry Baby pistää haasteen. Pelataan pelkuria, eikä vain istuta auton ratissa, vaan ollaan auton katolla. Baldwin ei voi haasteesta kieltäytyä ja niin kaksi autoa kilpailee sitä, kumpi uskaltaa ajaa pahemmin toista päin. Näkeehän sen heti, että jos Belveder-setä on ratissa, niin rasvikset eivät ainakaan luovuta. Takapenkillä Pepper vielä jopa synnyttää Cry Babyn laulaessa kataolla. Tavikset kääntyävt viime hetkellä Allisonin isäidin ollessa takapenkillä ja hehän ajavat tietty kanalaan. Oikein osuvasti vielä Allison lentää kaverinsa moottoripyörän selästä suoraan Cry Babyn syliin. Vielä ennen kameran sammuttua jokainen tirauttaa muutaman kyyneleen.

Allison pelastamassa Cry Babya

Alun määritelmäni mukaan Cry Baby on aika perus musikaali, sillä laulut ovat isossa roolissa, isoimmassa kuin looginen juoni. Paljon soi taustalla hyvää fiftarimusiikkia ja ainakin kolme lauluista esitetään sellaisilla hetkillä, että joku ihan konkreettisesti esittää niitä yleisölle. Musikaalimainen laulut kesken tapahtumien porukassa ja yllättävät koreokrafiat alkaa vasta noin puolivälissä elokuvaa. Leffa ei myöskään ole kovin pitkä, musikaaliksi Cry Baby on yllättävän lyhyt, alle 90 min. Leffan lauluista tykkään eniten King Cry Baby kappaleesta, jota vedetään Jukebox Jamboreessa, sekä Mr. Sandman renkutuksesta, jota esitetään teemapuistossa. Myös Cry Babyn vankilalaulu, sekä vapauttamislaulu ovat ihan toimivia. Laulut eivät ole mitään ikivihreitä, joita leffan jälkeen moni kuuntelisi, mutta itse tykkään sen verran, että soundtrack löytyy hyllystä. Olin myös vähän yllättynyt, kun tajusin että näyttelijäthän eivät laula tässä elokuavssa itse. James Intveld esittää Cry Babyn laulut, vaikka aluksi luulin Johnny Deppin lulavan ne itse. Jamesilla on nimittäin sellainen ääni, että ihan hyvin voisi kuvitella sitä Johnnyn lauluääneksi.

King Cry Baby

Itse musikaalius ei tee tästä minusta hyvää elokuvaa, vaan enemminkin tämä fiftarihenkisyys ja aihe nuorista kapinallisista, jotka ovat loppujen lopuksi aika kilttejä. Taviksethan tässä ovat pahempia, he ovat ilman kunnon syytä tappaneet Walkerien isän. Rasvikset näyttää, että millaista voi olla kun on oma itsensä, ja taas tavikset peittoaa kaiken pyhyyden alle heidän ilkeyden, rasismin ja vihan. Wandan porukat esim. hankkii ruotsalalaisen maitotyön heille vaihtoon ja halauvat lähettää Wandan pois, ilman että kertoo tätä edes etukäteen tytölle. Allisonin isoäiti vielä vanhoilla päivillä osaa muuttaa arvojaan, mutta Baldwinin kaltainen roikale ei selvästi ajattele muuta kuin itseään. Rasviksissa pidän erityisesti siitä, kuinka he ovat oman itsensä herroja ja sinut itsensä kanssa. Varsinkin Ramona-täti on jopa hervoton näky ja niin selvästi ylpeä jokaisesta kasvatistaan, asiat sanotaan lapsille niin kuin ne on. Teilaaja on kanssa mieletön hahmo, sillä hän tiedostaa ruman naamansa, mutta toteaa vain että siinä on luonnetta. Muutenkin tämä rasvisten alue värikkäine persoonineen on se, mikä leffasta tekee kivaa katsottavaa ja mieleeni on erityisesti jäänyt kuva, jossa nainen ui järvellä polttaen samalla tupakkia keltainen uimalakki päässä. Tämä jos mikä on suurinta itsevarmuutta! Komedia syntyy juuri tälläisistä hahmoista, sekä tavisten imelyydestä kaikkeen kiltteyteen ja pehmoiseen. Teemapuiston avajaisissakin lauletaan nukkumatista ja pojat on siinä kyllä niin ällöttävän imeliä, että ei voi kuin hymyillä. 

Disney Klassikot 52 ja 57: Frozen ja Frozen 2

Frozen
 
Kun Frozen sai suomen ensi-iltansa 2013 en ollut siitä niin kovin innoissani, mitä monet muut Disneyfanit. Minua eniten harmitti, että mainoskuvissa ja trailereissa oli hyvin samankaltaisesti animoituja hahmoja, mitä Kaksin Karkuteillä elokuvassa. Siinä minua eniten ärsyttää päähahmojen hiusten purkkamaisuus. Onneksi Frozenissa tämä ei toistunut. En kuitekaan voi itseäni Frozen faniksi väittää, sillä leffa on ihan kelvollinen, muttei lainkaan sellainen mestariteos, millaisesi media ja hypetys sen nosti.

Frozen - Huurteinen seikkailu (mistä tuo lisänimi, kuulostaa kaljamainokselta)

Sisarukset Anna ja Elsa on lapsena toistensa parhaat leikkikaverit. Salaisissa leikeissä Elsa vahingossa taikavoimillaan vahingoittaa Annaa ja heidän vanhemmat päättävät poistaa Annan muistot Kivipeikon avulla. Elsa ja Anna kasvavat nuoriksi naisiksi kuitenkin yksin, sillä heidän vanhemmat kuolevat laivaonnettmuudessa. Anna on introvertti, joka kipeästi haluaa olla läheinen siskonsa kanssa. Elsa taasen ektroverttinä eristäytyy yksin ja koittaa tukahduttaa jäiset taikavoimasna. Hän ei halua Annalle pahaa, joten siksi hän eristytyy yksinäisyyteensä ja ahdistuu. Kun Elsa on täysi-ikäinen, hänen täytyy ottaa valtakunnan kruunu vastaan. Isot pippalot ei ole Elsan mieleen, Anna taas nauttii täysin rinnoin. Hän ihastuu päätäpahkaan ensimmäiseen mieheen Hansiin, luullen tätä tosirakkaudeksi. Elsalta avioliitonlupaa pyydettäessä isosisko pistää pökkyä pesään. Annan ja Elsan riitauduttua Elsalla menee hermot. Hän käyttää voimiaan ja koko valtakunta säikähtää, Elsa itse eniten. Hän lähtee karkuun merta pitkin, joka muutuu jääksi. Elsan taikavoimien takia valtakunta peittyy ikuiseen lumeen.

Lumiukko tehtäsiinköööös?

Anna lähtee sisarensa perään, tutustuen matkalla jäänhakkaaja Kristoffiin ja tämän poroon. Matkalla kohdataan Elsan lapena tekemä Olaf lumiukko, joka on leffan piristys. Vaikka hän on tyypillinen sidekic hahmo, niin Olaf on hellyyttävä ja hänen jutut hymyilyttävät myös aikuista. Olaf myös osallistuu myöhemmin tarinan kulkuun. Anna pääsee Elsan luokse, muttei ymmärrä miksi sisko ei halua tätä lähelle. Elsa ei vain halua satttaa Annaa, mutta tekee sen tahattomasti. Elsa vahingossa jäädyttää Annan sydämen. Kristoff vie Annan Kivipeikolle, omalle kasvattajaperheelleen ja Anna saa tietää miten selviytyy. Hänen täytyy saada tehdä todellisen rakkauden teko. Kotia mennään ja Hansin suudelmaa odotellaan, mutta Hans vain keikoilee valtaa itselleen. Elsa on saatu kiinni ja lukittu linnan tyrmään, Anna huoneeseensa. Kristoff on jo menossa pois, kun poro käskee häntä kääntymään. Elsa pääsee voimillaan pois sellistä, Annaa auttaa Olaf. Hyisellä jäällä Hans on murhaamassa Elsaa, jäinen Anna etsimässä Kristoffia ja Kristoff Annaa. Kun Hans väittää Elsalle Anna kuolleen, tämä romahtaa. Ei Elsa tietenkään tätä halunnut. Hans on jo nostanut miekkaansa murhaamassa Elsan, kun Anna tulee välin ja jätyy. Sekunnin ajan voin odotaa Hansin viiltävän Annan jäisiksi pirstaleiksi, mutta eihän Disney niin rohkeaa tekoa uskalla enään tehdä. Miekka vain katkeaa ja Hans kaatuu ja Annan jäinen sydän sulaa. Hänen tosirakkauden teko oli pelastaa siskonsa. Hans viedään laivalla pois kaupungista, Anna ja Kristoff ovat yhdessä ja Elsa oppii käyttämään voimiaan. Ja vaikka on kesä, Olaf pysyy hengissä oman henkilökohtaisen lumisadepilven ansioista.

Elsa ei halua Annaa lähellen

Olen Frozenin katsnut aiemmin vain pari kertaa ja nyt kolmannella voi sanoa, ettei elokuva niin huono ole mitä muistin. Suurinpana ongelmana näen elokuvan liialliset laulut, jota varsinkin alkupuolella elokuvaa esiintyy. Monet perus dialogikohtaukset on väännetty lauluiksi ja siksi kyseiset kohtaukset ovat pitkäveteisiä ja turhia. Pidän prologin Jääsydän laulusta, Annan ja Elsan dialogikappaleesta Lumiukko Tehtäisiinkös, Elsan Taakse Jää voimalaulusta ja Olafin oma On Kesä on tunnelmallinen kappale. Kaikki muut laululliset sävellykset tässä elokuvassa on yksinkertaisesti liikaa ja saavat minut etääntymään elokuvasta, mikä on aika sääli. Ilman liikoja lauluja Frozen varmasti omalla kohdallani saisi isomman arvostuksen. Lumen ja maisemien animointi on leffassa todella kaunista. Hahmoista en voi sanoa samaa, minun on edelleen hankala tykätä tietokonehahmojen ulkonäöstä. Päät tuntuu jotenkin liian isoilta hahmojen muuhun vartaloon. Käsinpiirretyissä animaatioissa se ei ole minua aimmin haitannut, mutta Frozenissa ja Kaksin Karkuteillä leffoissa tämä on minua kyllä häirinnyt. Hahmojen vaateet ovat minusta suht tylsiä, Elsan lumikuningatar puku on ainoa, joka vie huomioni. Hahmoina Elsa on mielenkiintoinen, juurikin siksi että harvoin tärkeä hahmo kärsii ahdistuksesta, masennuksesta ja on selvä introvertti. Anna taas on minusta vaan rasittava. He ovat sisaruksina toistensa vastakohtia ja ymmärrän hyvin, että tyttölapset varsinkin helpommin samaistuu tähän sisaruuteen, kuin muihin "tavallisiin" Disneyprisessoihin. Tämä sisaruusteema varmasti tekee sen, miksi Frozenista on tullut ilmiö pikkutytöille ja hypetys on kasvanut. Vaikka itsellänikin on rakas sisko ja ollaan erilaisia, niin en siltikään tähän Frozenin sisarusteemaan samaistu. Minun sisaruuteni on enemmän Lilo & Stichin Lilon ja Nanin sisaruutta.

Muista hahmoista lyhyesti: Kristofiffista en saa mitään irti, Hans on maailman tylsin pahis ja Sven poro on koira, joka vaan on animoitu poroksi. Paljon minua myös ärsyttää se, että Svenillä ratsastetaan. Porohan ei ole hevonen, jolla voi ratsastaa. Sven ei minusta edes näytä porolta, hänen turpansa on aivan liian iso, tai sitten minun käsitykseni poroista on vain ne porot joihin olen Kuusamossa törmännyt. Sven on minulle siis ihan punainen vaate ja kaikki leffan sivuhahmot todella harmaita. Tässä pelatan voimakkaasti Annalla ja Elsalla ja heidän vastavoimaisuuksista keskenään. Sivuhamot eivät edes tue päähahmojen luonnetta, muuta kuin negativisilla tavoilla, mikä on minusta vähän kummallista. Ainoa, joka on kaikkie positivinen tsemppaaja on Olaf. Olaf onkin sellainen hahmo, että hän yllätti minut positiivisesti. Hän ei yritä olla hauska, ja juuri siksi onkin niin hauska. Olaf käsittääkseni on myös Frozen 2 mukana, joten toivon että hänen hahmonsa huumori pysyy samanlaisena. Yksi tahaton viittaus ylättäen löytyy  Muumilaakson Tarinoihin: kun Elsa pakenee linnasta järvelle, hän muistuttaa todella kovasti Muumien mörköä. Miettikää nyt; pitkä violetti viitta liehumassa takanaa, kun joka askeleella vesi muutuu jääksi.

Taakse jää! Katja Sirkiä tekee upean roolin dupaten Elsaa, Saara Aallosta ei voi sanoa samaa.

Frozen elokuva on minusta siis ihan kelpuullinen. Sinä oli parikin mahdollsuutta tehdä itsestään oikea mestariteos. Alkupuolen lauluja kun olisi vähennetty ja Hansin oikeasti hajotettua Anna patsas, elokuva olisi Disneyn dramaattisin ja eniten tunteisiin vetoavin ja rohkein tekele 2000-luvulla. Siihen ei uskallettu mennä, sillä se olisi tehnyt sen, ettei leffa saa lapsikatsojia ja hirmuisia tuottoja ja miljoonasti oheistuotteita. Leijonakuninkaassa se kuitekiin uskallettiin tehdä ja menestyi silti, miksei nyt? Frozen ei olisi varmasti onnistunut aiemmin, sillä se kuvaa hyvin 2010-lukua: tällä katsomiskerralla huomasin vasta Elsan ahdistuneisuuden ja masennuksen merkit, mikä vaan valitettavasti on tänä päivänä hyvin yleistä. On sitä ollut ennenkin, mutta silloin se laikaistiin maton alle, eikä aihe ollut niin vahvasti mediassa esillä. Let It Go on Elsan voimabiisi selvitä ongelmista ja voin uskoa, että monet ovat ottaneet juuri siksi tämän kappaleen omakseen.

Frozen 2
 
Frozen 2 saapui suomeen isolla höökillä ja mediahuomiolla. Äidit vie 3-vuotiaita kakaroitaan katsoman k7 elokuva ja ihmettelee, miksi heille ei myydä lippuja. Nyt meinatan sitten muuttaa ikärajakäytäntöjä, että mukulat saa tulla saliin ilman vanhempia, kun ikärajat ovat vain suosituksia. Ei näin! Kyllä ne ipanat saa ottaa sen muutaman vuoden, että pääsee äidin kanssa leffaan, tai siten ei mene ollekaan. Minulla on vähän liiankin paljon kokmeusta siitä, että käyn katsomassa lastenelokuvia, jossa kakarat ei osaa kyttäytyä. Jos ei puhuta, niin räplätään kännykkää kesken elokuvan ja pelataan jotain pelejä. Nautintohan siinä menee, kun ei mukulat tajua, että leffateatterissa kuuluu keskittyä itse elokuvan ja kännyköiden valo oikeasti haittaa muita katsojia! Anteeksi avautuminen, näitä on minulle vaan sattunut niin paljon. Kävin onneksi katsomassa Frozen 2 englanniksi, niin vasaavia kokemuskia ei nytten tullut. Suurin osa katsojista oli tenejä ja sitten me aikuiset, nuorin taisi olla 12-vuotias.

Frozen 2 elkuperäinen leffajuliste. Onneksi tämä ei saanut idioottimasta lisänimeä.

Frozen 2 alkaa siitä, kun Annan ja Elsan historiaa kerrataan. Heidän vanhemmistaan saadaan enemmän tietoa ja nykyään molemmat hallitsee valtakuntaansa. Elsa kuulee jotain ihme ääniä ja hänen täytyy lähteä matkalle selvittämän mistä nuo äänet tulee ja samalla seikkailulla tietysti omien voimien syntyperää tutkailemaan. Anna  tulee Elsan mukaan, koska on tästä lähesriippuvaien ja Kristoff, koska miettii miten kosia Annaa. Olaf on tietty mukana, sillä ilman häntä elokuvaa ei jaksaisi seurata. Seurue menee päämäärättömästi jonnekkin, jossa kohtaa heimon, jotka muistuttavat saamelaisia. Anna ja Elsa eksyy heisäkin, sillä Elsan täytyy itse matkata jollekkin saarelle, mistä saa tietä voimistaan. Samalla hänelle selviää, että heidän vanhemansa ovat olleet sodan eri puolilla ja heidän Isoisänsä petti jonkun kaverisa, minkä takia koko heidän valtakuntansa uhkaa tuhoutua. Kun Elsa saa nämä tiedot hän jäätyy ja Olaf kuolee. Tällä kertaa Anna sulattaa jäädyttyneen Elsan ja jälleen on loppuhyvin kaikki hyvin. Jossain vaiheessa mainitaan, että maailmassa on viides henki maan, tulen, ilman ja veden lisäksi, joka yhdistää nämä henget ihmisiin. Hirveästi pedataan tätä, vaikka katsoja samantien tajuaa, että kyse on Elsasta. Elsa jääkin asumaan vanhan heimon luo, kun Anna ottaa valtakunnan haltuunsa.

Annan ja Elsan vanhemmat kertovat iltasatua, vai onko se sittenkään vain satu?

Minulle etukäteen kehuttiin, että Frozen 2  on parempi kui ensimäinen, sillä lauluja on vähemmän. Lopputeksteistä laskin, että elokuvassa on peräti 14 laulua. Se on järjetön määrä alle kahden tunnin elokuvalle. Leffasa 4 laulua jäi heti jotenki mieleen, nyt olen nekin ehtinyt unohtamaan. Varsinkin alkupuolella lauluja tulee ainakin 4 ihan yhteen pötkön ja ne ovat vielä sellaisia dialogilauluja mitä ensimmäisesskin Frozenissa. Täysin turhia siis. Nämä laulut eivät tuo elokuvaan mitään lisäarvoa, joten minua ne häiritsevät paljonkin. Jossan puolen välin kohdalla laulut vähenevät yllättäin, ja lopussa niitä onkin vain muutama. Kun elokivassa on paljon lauluja, se aiheutta sen ongelman, ettei ne ehdi kypsymään klassikoiksi samalla tavalla kuin kipaleet vaikka Pocahontasissa tai Kaunottaressa ja Hirviössä. Lauluilla pitää olla fokus ja syy miksi ne on elokuvassa, ei se että ihmiset vaan tykkää niistä ja elokuva on yhtä laulua. Annan itkemis laulu luolassa oli kanssa hyvin ongelmallinen. Kappale on todella vaivaannuttava surkuttelulaulu, mutta heti biisin jälkeen muka niin surku ja parka Anna sai yhtäkkiä mahtavat voimat ja jaksoikin matkansa yksin. Tästä puuttuu kokonaan logiikka, että ensin itketän ja seuraavalla sekunnilla ollaan niin supernaisia.
 
Luin etukäteen, että nyt Frozenin teemana on luonnon henget ja saamelaisuus. Minusta elokuva käsitteli tätä teema todella pinnallisesti. Saamelaisuus näkyi kyllä maisemissa ja hahmojen ulkonäössä, muttei tarinan juonessa.  Ainoan kantavan teema mitä leffasta löysin oli sisarusten erilaisuus ja Annan läheisriippuvuus. Elsa on edelleen introvertti, joka kaipaa yksinäisyyttä ja hän haluaa vielä rauhassa tutustua itseensä ja voimiinsa. Anna taas on ektrovertti, joka tietä kuka on ja mitä haluaa. Hän haluaa olla Elsan kanssa, joka kaipaa omaa rauhaansa. Anna ei tajua, että Elsa oikeasti haluaa olla yksin.  Kristoffin seikkailun mukaan ottaminen oli ihan yhtä tyhjän kanssa. Valtakuntaa jäi hoitaman Kivipeikko, mutta ihan hyvin Kristoff olisi voinut sen tehdä. Nyt pedattiin Kristoffista mukahassua huumoria, kun hän mietti keinoa kosia Annaa. Hänen kosismissuunnitelmalaulunsa sai minut haukottelemaan ja vaivautneeksi. Ne jotka vertaisvat sitä poikabändien kappaleisiin, ei selvästikkään ole kuunnellut hyviä poikabändejä.

Elsa tekee itselleen vesihevosen

Muttei huonoa ettei jotain hyvääkin. Muumilaakson Tarinat viittaus löytyy Elsan kohdalla tästäkin. Elsa kun tekee itselleen vesihevosen, se toi minulle automaattisesti mieleen Muumilaason Jäärouvan, joka ratsastaa Tuutikin tekemällä pakkashevosella tiehensä. Olafin hahmo on ihana, jopa entistä ihanampi mitä edellisessä osassa. Olaf on varmasti ainoa asia, mistä todella pidän Frozenissa. Siinä on sidekic hahmo, joka oikeasti aina tukee päähahmoa ja osaa oikealla tavalla viedä juonta ereenpäin. Kun Elsa jäätyi, tiesin Olafin kuolevan, mutta samalla myös Olafin syntyvän Elsan sulatessa. Siksi kuolema ei saanut minulle vahvaa tunnereaktiota aikaan. Olafilla on kanssa todella opettavaisia ajatuksia, kuten se että vedellä on muisti. Yksittäisenä leffan parhaana kohtauksena voisinkin mainita Olafin mahtavan referaattiesityksen ekasta Frozenista. Se kohtaus nauratti todella kovasti.

Olaf ja ihana syksy

Animaatio on kehittynyt tässä Frozenien välillä kyllä hurjasti. Hahmot ovat saman näköisiä, mutta tarkempia. Tyttöjen mekot olivat ihan kelpuullisia, Elsalla oli muutama näyttävämpikin välillä. Hiusten animaatio on kanssa kehittynyt mielettömästi ja ehdottomasti upeinta antia ovat taustat. Syksy on jumalasen kanis ja kaikki usvat ja värit ovat niin maalailevaa maisemaa, että kuvaan haluaisi vain upota. Taustojen animointi on upeinta mitä tietokoneella on saatu aikaan ja siksi tätä katsoo vähän mieluummin, kuin ensimmäsitä Frozenia. Harmi vain, että saamelaisen kulttuurin tuominen mukaan tähän elokuvaan jäi pelkäksi yritykseksi.  

Maija Poppasen Paluu

Disneyn Maija Poppanen on minulle äärimmäisen rakas klassikko. En ollenkaan ilahtunut kun kuulin, että sille ollaan jatko-osaa tekemässä, mutta toisaalta P.L.Travers julkaisi aikoinaan kirjan Maija Poppasen paluusta, joten ehkä elokuvan olemassaolo on ihan oikeutettu. Siltikin menin katsomaan elokuvaa hyvin skeptisin silmin. Alunperin ajattelin jättää sen kokonaan väliin, mutta traileri, jossa on vanha Pankkien leija, ja tieto Dick Van Dyken cameosta käänsivät pääni.

Maija Poppasen Paluun elokuvajuliste

Kirsikkatie 17 ison laman aikaan Lontoossa. Siellä asuu Mikko Pankki kolmen lapsensa Anniinan, Jussin ja Tuuren kanssa. Mikon vaimo on kuollut vuosi sitten ja jokainen on käsitellyt surua eri tavalla. Mikosta on tullut huolimattomampi ja lapset ovat äidiltään oppineet itsenäisen ajattelun. Mikon läheinen sisko Anna on usein lapsuudenkodissaan käymässä ja niin myös tänäänkin, kun ovelle tulee pankin lakimiehiä kertomaan ulosotosta. Laina pitää maksaa parin päivän mennessä, tai asunto menee alta. Eihän Mikolla ja Annalla ole rahaa, mutta he muistavat isänsä Yrjö Pankin jättävän heille pankin osakkeita. Papereita etsiessä kodinhoitaja Elli on vain tiellä ja lapsetkin hälytellään kaupassa käymään. Mikko koittaa etsiä osakekirjaa ullakolta, mutta roskaahan siellä vain on; vanha leija, koko perheestä maalattu piirustus ja lumisadepallo, jossa näkyy katedraali, jonka portailla lintutäti aikoinaan istui. Tuuren auttaessa isiä hän ottaa piirustuksen talteen, mutta leija lentelee ulos. Kauppamatkalla Tuure päättää napata leijan talteensa, vaikka joutukin uhmaamaan puistonvartijaa. Avuksi hän saa Jaakon, joka on ollut alkuperäisen Maija Poppaselokuvan Pertun oppipoika. Yhdessä he saavat leijan alas ja mukana tulee Maija Poppanen. Hän päättää taas tulla pitämään huolta Pankin lapsista.

Maija Poppanen saapuu pitkästä aikaa Kirsikkatielle

Mikko ei haluaisi palkata Maija Poppasta, mutta Anna puhuu hänet ympäri. Poppasen johdolla lapset seikkailevat kylpyammeessa, päätyvät upealle hevoskärryajelulle liemikulhoon, käyvät Maija Poppasen pikkuserkun luona kylässä, vierailevat pankissa ja tanssivat yhdessä Jaakon lampunsytyttäjäystävien kanssa. Talo ulosmitataan ja sillä hetkellä Mikko katsoo Tuuren korjaamaa vanhaa leijaa. Ei perkule, osakekirja on siinä! Nyt kiireesti pankkiin! Aika on kuitenkin todella kortilla. Anna ja Mikko huristelevat autolla pankkia kohti, kun lapset, Poppanen ja Jaakko menevät pyörän kyydissä kohti Big Beniä, seuranaan lampunsytyttäjäporukka. Yhdessä he meinaavat pysäyttää ajan. Jaakko kiipeää ystävien avustuksella kelloon, mutta viisareita hän ei saa pidätettyä. Nokkela Maija Poppanen lentää sontikkansa avulla yläilmoihin ja pidättlee viisareita niin, että pankin pääjohtaja ehtii saada asiakirjan aikarajaan mennessä. Tämä ei kuitenkan suostu mokomaa ottaa vastaan, kun nimikirjoituskohta on repäisty irti. Onneksi ylempiarvoinen Nuorempi Herra Naakka vanhana sapuu sopivasti paikalle ja antaa pankinjohtajalle nätisti kenkää. Pankit saavat pitää talonsa ja nauttivat yhdessä seuraavana päivänä puiston kauneudesta ja lentelevät ilmapalloilla muiden Lontoolaisten kanssa.

Tuure löytää isänsä vanhan leijan

Maija Poppasen Paluun suurin ongelma itselleni on uudet näyttelijät. Vaikka kuinka yritän, niin en pidä Emily Bluntin Maija Poppasesta. Hänestä puuttuu se kaikki Julie Andreawsin luoma hahmon lämpö. Bluntin Poppanen hymyilee ja korostaa itserakkauttaan ihan liikaa ja on turhankin komenteleva. Hänellä on ihan kiva lauluääni, muttei sekään riitä. Jokin inhimillinen Maija Poppasessa oleva piirre häneltä puutuu, joka Julie Andreawsilla on. Tämän elokuvan Perttuna toimiva Jaakko Lin-Manuel Miranda on ihan kiva, mutta vain varjo Dick Van Dyken Pertun hauskuudesta. Jaakko on ainoastaan lampunsytyttäjä, kun Perttu oli nokikolariuden lisäksi yhden miehen bändi ja katutaiteilija. Jaakosta puuttuu se vekkulimaisuus, mikä tekee Pertusta Pertun. Siksi hänen hahmonsa on todella persoonaton. Anna ja Mikko ovat aikuisena ihan hyvin hahmoja ja seuranneet vanhempiensa jalanjälkiä: Mikko työskentelee pankissa ja Anna toimii ammattiyhdistyksen puolestapuhujana, olihan hänen äitinsä Vilma sentään feministi. Lapsista Jussi ja Anniina ovat vakavamielisä, kun taas Tuure kivasti oikean lapsen oloinen. Kodinhoitajana Ellinä on Julie Walters, joka saa hahmoonsa luotua hoivaavaa huumoria. Maija Poppasen höpsähtäneenä pikkuserkkuna on Meryl Streep, joka aluksi tuntuu todella irralliselta, mutta laulunsa aikana hänen hahmonsa saa lihaa luiden ympärille. Pankinjohtajaa esittää Colin Firth, joka on harvinaisen pökkelö roolissaan. Elokuvan parasta antia tekee lopussa Nuorempana Herra Naakkana vanhana cameon tekevä Dick Van Dyke, joka on yhtä ihana kuin alkuperäisessä elokuvassakin.

Nuorempi Herra Naakka on vetreässä kunnossa

Pidän kuitenkin siitä, että Maija Poppasen Paluussa on osattu kunnioittaa originaalia elokuvaa. Alussa mainitsemani lumisadepallo katedraalista ja leija ovat osa sitä, mutta laulullisesti monet laulut olivat vastineita alkuperäisen elokuvan lauluille. Lasten tutustuessa Maija Poppaseen kylpyammekappaleen aikana tuo mieleen Lääkkeen sä sokerilla makeaksi saat. Tavalliseen ja aina niin ihanaan piirrettyyn 2D animaatioon hypätään liemikulhoon, jonka laulunumerot muistuttavat Supercalifracilistiexpialidoucisia. Lampunsytyttäjien valtava tanssinumero on selvästi saanut ideansa nuohoojien Steppaa vain tanssishowsta. Elokuva päättyy lopussa isoon ilmapallonumeroon, kun alkuepärinen loppuu leijan lennätykseen. Harmikseni uuden elokuvan lauluista mikään ei jää mieleeni, vaikka ihan näyttävirä numeroita ovatkin. Johtuuko siitä, että en sen pahemmin välitä isoista musikaalinumeroista, vai siitä että Shermanin veljesten alkueperäisen elokuvan laulut ovat jo muodostuneet itselleni niin isoksi klassikkokappaleiksi.

 Kaikista eniten inhoan tätä lässytystä, joka nykyajalla toistuu lähes joka lasten ja koko perheen elokuvissa. Tehdään selkeä pahis, oikein näytetään hän valehtelevan ja jauhetaan ongelman ratkaisu katsojille valmiiksi. Sellainen olo minulle jäi Maija Poppasen Paluun juonesta ja se on syy, miski tuskin hankin elokuvaa itselleni. Alkuperäisessä Maija Poppasessa ei ole selkeää hyvää tai pahaa, vaan katsoja pitää päätellä itse onko ne pankkien porhatat nyt millaisia. Nyt elokuvan käsikirjoitus on liian mustavalkoinen. Paras Maija Poppasen Paluun hetki olikin, kun Nuorempi Herrra Naakka sanoi alkavansa kertoa tarinaa puujalasta. Siinä minä katsojana repesin ja totaalisesti. Mikäs muuten sen toisen jalan nimi oli?

Maija Poppanen

Disneyn Maija Poppanen on itselleni ollut äärimmäisen rakas elokuva. Kun se vuonna 1998 julkaistiin suomenkielisenä vhs-kasettina tahdoin sen itselleni heti, sillä olin nähnyt elokuvasta pätkiä ja sen tyyli oli jo silloin lumonnut minut, vaikken yhtään mitään tarinasta ollut ymmärtänyt. Koska tämä Lehtosaaren ohjaama suodubbiversio on itelläni ollut vhs-kasettina niin katsottu, on ymmärrettävää miksi vielä näin vanhanakin katson elokuvan suomeksi, vaikka live actioneita katson yleensä mieluummin alkuperäsikielellä.  Katsoin Maija Poppasen viimeksi juuri ennen Maija Poppasen Paluuta ja jälleen kerran elokuva lumosi minut. Se antoi myös paljon perspektiiviä tähän uuteen Maija Poppasen Paluuseen, joka tuntui äärimmäisen heikolta tekeleeltä tähän ihanaan alkuperäisklassikkoon verrattuna.

Maija Poppasen alkuperäinen elokuvajuliste

 Perttu vetää yhden miehen konserttia puiston edessä. Hän vie meidät tapaamaan Kirsikkatie 17 väkeä, Pankin perhettä. Matkan varrella esitellään Amiraali, naapurustussa asuva vanha merimies, joka pamauttelee tykillä aina tasatunnein. Kirsikkatiellä on myrsky menossa, sillä Kaisa neiti on lähdössä. Hän ei jaksa enään Annaa ja Mikkoa, jotka ovat taas karanneet. Rouva Vilma Pankki saapuu kotiin feministilaulua lauaen ja innoissaan, mutta järkyttyy Kaisa neidin lähdöstä. Hänen päätään ei käännä mikää, ei edes perheen pää Yrjö, joka saapuu töistään pankista kotiin. Poliisi tuo kadonneet Annan ja Mikon kotiin, jotka olivat vain juosseet leijansa perässä. Yrjö tekee hakemuksen uudesta lastenhoitajasta ja niin Maija Poppanen saapuu seuraavana päivänä pelastamaan Pankin perheen. Lapset aluksi karstaa niin täydellistä ja itserakasta Maija Poppasta, mutta kun siivoiaminen onnistuu sormia napsauttamalla ja hänen ja Pertun  avulla pystytään hyppäämään katumaalaukseen, mielet muuttuvat. Maalauksessa Maija ja Perttu viettävät oivan lomapäivän piirettyjen eläinten kanssa ja pingviinien kahvilassa, kun Anna ja MIkko ajelevat karusellissä. Ettei ajelu mene tylsäksi, hepat lähtee laukalle ja Maija voittaa kettujahdin. Sitä tunnetta pystyy kuvailemaan vain maailman pisin sana: supercalifragilistiexpialidoucus. Sade yllättää voittojuhlat ja ollaa jälleen Lontoon puistokadulla, josta kiiruhedetaan kotiin. Iltalääkekkään ei Maija Poppasen tarjoama maistu pahalta.

Maija Poppanen on menossa Annan ja Mikon kanssa kaupoille, kun Perttu tulee pyytämään apua. Albert setä on nimittäin juuttunut kattoon naurustaan. Nauru on tunnetusti tarttuvaa, joten Perttu, Anna ja Mikko päätyvät Albertin kattoon teekutsuille. Poppanen saa tarjoilla teen ja kuulla mitä parhaimpia vitsejä. Tunnetteko muuten te ketään puujalkaa nimeltä Smith? Iltasella isälle koitetaan kertoa vitsiä, mutta tämä vaan suutahtaa ja sanoo Poppasellekkin, että pelleily saa riittää. Poppanen terävänä naisena saa puhuttua, että Pankki vie lapset pankkiin katsomaan hänen työtään. Ikävä kyllä Annaa ja Mikkoa ei pankki voisi vähempää kiinnostaa, sillä he haluavat käyttää rahansa lintujen ruokkimiseen. Isä ei tätä ymmärrä ja koittaa pankin johtokunnan kanssa saada lapsien päät puhuttua pyörryksiin. Kun Vanhempi Herra Naakka ottaa Mikon lantin väkisin käteensä, syntyy kaaos. Anna ja Mikko rynnivät pankista pois ja muut asiakkaat käsittävät, että ihmiset eivät anna luukusta rahaa. Näin pankki päätyy pahaan kriisiin. Annan ja Mikon kadulta peleastaa Perttu, joka on tänään nokikolari. Vaikka Maija Poppasella on vapaapäivä, hän joutuu seikkailuun mukaan, kun uunin hormi vetää Annan ja Mikon katolle. Poppasen ja Pertun johdolla ihaillaan Lontoon kattoja, kunnes Pertun nokikolarikaverit tulee paikalle ja yhdessä stepataan. Steppausnumero on valtavan hieno ja päättyy isoihin tansseihin Herran Pankin kotona. Taloudenhoitaja Elli ja Vilmakin pääsevät nokikolarien lauleskeluun mukaan, kun: "Herra saapui, steppaa vain!" Lähtiessään nokikolarit kiittävät herra Pankkia ja on siinä Mikkokin menossa mukana.

Perttu, Poppanen, Anna ja Mikko Lontoon kattojen yllä

Yrjö Pankki saa töistänsä hyvin vakavan puhelun. Hän menee pimeän tullen pankkiin, missä joutuu kovaan puhutteluun. Tämä pankkikriisi oli valtava ja syy on yksin hänen ja lapsiensa. Mitä vastaa herra Pankki? Hän miettii ja pohtii pitkään, ennen kuin keksii sanan, jonka voi sanoa silloin kuin ei ole mitään sanottavaa, eli supercalifragilistiexpialidoucus. Maija Poppanen on oikeassa, tämä on erinomainen apu pulmiin. Taidanpa lähtä lennättämään leijaa. Tunsin muuten kerran miehen, jolla oli puujalka nimeltä Smith. Niinkö, mikä sen toisen jalan nimi oli? Herra pankki lähtee nauran ja laulaen pankista pois, kun Nuorempi Herra Naakka manaa äijästä tulleen hullu kuin marakatti. Vanhemmalla Herra Naakalla on onneksi huumori hallussa ja hän poistuukin onnellisena. Maija Poppanen on lähdössä, tuuli on kääntynyt. Anna ja Mikko surevat tätä, mutta unohtavat surunsa heti, kun näkevät vanhempansa portaikossa ja korjanneen rikkinäisen leijan. Yhdessä perhe menee viettämään päivää puistoon leijaa lennättämään.
  
Maija Poppanen on lähes täydellinen koko perheen elokuva. Siinä on upea visuaalisuus, joka ei ole vanhentunut yhtään, vaikka elokuvan teosta onkin aikaa. Piirrokseen hypätessä on osattu yhdistellä tuolloin todella mielettömällä tavalla animaatiota ja live actionia. Muutenkin Maija Poppasen maailma on värikäs. Annan ja Mikon huone on ihanan perinteinen lastenhuone, Pankkien talo hyvin fiiniä ja Brittiläistä, sekä koko Lontoo sopivan usvainen. Tapahtumat etenevät rauhalliseen tahtiin, eikä katsojalle tule niistä ähkyä. Elokuva on kestoltaan noin 2 ja puoli tuntia, mikä on aika pitkä. Itse leikkaisin ainoastaan Maija Poppasen iltalaulut pois, sillä mielestäni ne rikkovat muuten tyyliltään reipasta elokuvaa turhalla tyyneydellä. Elokuva on osannut hyvin yhdistää Annan ja Mikon elämän  realistisuuden ja Maija Poppasen maailman fantastiduuden yhten. Pidän kovasti siitä, kun arkisista asioista, kuten leijan lennätyksestä,  saadaan elämää suurempi kokemus.

Mä vietän oivan lomapäivän varmaan, Maijan armaan kanssa olla saan

Maija Poppasta esittävä Julie Andrews on roolissaan ilmiömäinen ja ihan kunnialla voittikin Oscar- patsaan parhaan naispääosan roolistaan. Hänellä on mieletön kyky tasapainoilla Maija Poppasen narsistisuuden ja lempeyden välillä. Tähän ei uuden Maija Poppasen Paluun Emily Blunt pystynyt. Annan ja Mikon näyttelijät ovat ihan kivoja, vaikka hahmoissa itsessään ei ole suurta persoonaa. Vilma Pankki jää todella sivuun, mutta on upeaa, että hänen avullaan on saatu tuotuotua ajan politiikkaa mukaan. Herra Pankki on selkeä perheen pää ja lapsena hän tuntuikin tylsältä hahmolta, mutta mitä vanhempana tätä olen katsonut, sitä enemmän Yrjö Pankki on valloiittanut sydämeni ja jopa noussut elokuvan tärkeimmäksi ja keskeisemmäksi hahmoksi. Perttua esittää uskomaton Dike Von Dyke, jolla on mahtavaa vekkulimaisuutta ja karismaa hahmossaan. Pertusta ei voi olla pitämättä. Hauskan kaksoisroolin hän tekee myös Vanhempana Herra Naakkana, joka lopulta ymmärsi Pankin vitsit ennen kattoon nauramistaan.

Maija Poppanen on todellinen musikaali ja on pieni ihme, että rakastan tätä elokuvaa, sillä en liiemmin välitä perinteisistä musikaaleista. Poppasessa todellakin laulut vie juonta eteenpäin, mutta ovat silti yksilöitä. Pidän leffan laulujen suomiversioista jopa enemmän kuin alkupeärisistä, varmasti siksi kun ne on tullut kuunneltua useampaan kertaan. Sinikka Sokka Vilmana esittää ihanan teatraalisesti Naiset Kunniaan, joka on oma naistenpäivälauluni. Maija Poppasen ja Pertun Supercali... esitys on ihana musikaalinumero, samoin kuin kaunis Lontoon kattojen yllä hyräiltävä Chim Chime Rii, sekä vauhdikas Steppaa Vain. Steppaus laulu ja tanssinumero ovatkin leffan suosikki musikaalikohtani, sillä aina repeän tällä lopulle, kun porukka laulaa "Herra saapui, steppaa vain" ja "MItäs nyt, mitäs nyt?" . Lopun leijaa lennätän on todella sopiva kappale lopputeksiten tuojaksi, kun Maija Poppanen lähtee sontikalla takaisin kohti pilviä, mistä saapuikin.

Vilma Yrjö, Anna ja Mikko leijaa lennättämässä

 Tiivistettynä Maija Poppanen on paras live action musikaalielokuva, jonka olen milloinkaan nähnyt. Siinä on hienot näytteliät, sekä kaunis tarina, joka avautui ainakin minulle vanhemmalla iällä paljon paremmin kuin lapsena. En suosittele Maija Poppasen Paluuta tämän alkuepeärisen Maija Poppasen faneille, mutta kannattaa katsoa Disneyn Saving. Mr. Bank, jossa kerrotaan fiktiivisesti vähän tarkemmin tämän elokuvan synnystä ja siitä miksi Maija Poppanen ylipäätänsä saapui Kirsikkatielle.  

Ihanaa ystävänpäivää elokuvalippujen ystäville!

Juice

Juice Leskinen on minulle rocklyyrikko. Muistan alkaneeni kuunnella Juicea joskus yläaste ikäisenä, kun olin jo innostunut Popedasta ja Eppu Normaalista. Kävin katsomassa Tampereen Työväen Teatterissa Vuonna 85 - musikaalin ainakin pariin otteeseen ja sitä kautta Juicen tuotantokin taisi innostaa. En koskaan ole kuitenkaan Juicea sen kummemmin fanittanut, mutta huomaan siltikin osaavani yllättävän monia hänen kappaleitaan ulkoa. Suosikkini taitaa olla Napoleonin mopo ja Musta aurinko nousee.

Juice elokuvan mainosjuliste

 Juice leffa on osittain fiktiivinen ja osittain faktapohjainen kertomus Juicen elämästä. Heti alussa näytetään kuinka ollaan pikkuveljen hautajaisissa ja että isi käyttäytyy kummallisesti. Pikku Juicelle syötetään silkkaa sokeria ja eikä ihme, että tekarit on hankittu jo varhaisessa vaiheessa. Alun muistoihin palatan takaumana vielä myöhemminkin, joissa nähdään kuinka isä kohtelee äitiä, isän hautajaiset ja kuinka etäinen sihde Juicella on vanhempiinsa ollut.

Juice opiskelee yliopiostossa, käy runoilloissa ja tapaa toisen aatteen miehen Mikko Alatalon. Runoillassa isketään silmät Maria likkaan, joka jääkin pitkäksi aikaa Juicen elämään. Maria kannustaa Juicea lukemaan tekstejään muillekkin ja Alatalolle hän uskaltaa niitä näytellä. Hänellä kun on bändi tiedossa, mutta siinä valitettavasti on jo lyyrikko Harri Rinne. Harri ja Juice alkavat nokitella räpäten lyriikoita toisilleen ja pienen vittuilun kautta Juice hyväksytän bändiin. Pitkät pätkät kuvataan kun yhdessä reenaillaan biisejä, vingutetaan kitaraa ja keksitään lauluja lisää ja tupakki maistuu. Alatalo saa ensimmäisen keikan sovittua Tampereen Yo-talolle ja siitähän vasta tappelu tulee. Eihän heillä ole edes nimeä. Vittuilun avulla sekin keksitään ja keikkajulisteessa seisoo lopula Juice Lestkinen ja Coitus Int. Heinolassa Jyrää ei heti vakuta keikalla yleisöä, mutta kyllä pikkuhiljaa fiilis alkaa nousemaan. Sinkut laitetaan radioon, mutta ei edes Suosikki lehti innostu siitä. Vastineeksi Juice tekee pienen vittuilu laulun Jyrki-boy, joka on omistettu Suosikin sen aikaiselle päätoimittajalle Jyrki Hämäläiselle. Muittenkin laulujen taustoja avataan kun Napoleonin mopo keksitään ja Marilyn tulee päähän huussissa istuessa. Mitä enemmän tulee kappaleita, sitä enemmän on keikkoja, julkisuutta, tupakkaa ja viiniä.

Juice Leskinen & Coitus Int. keikalla

Juice ja Maria ovat alusta asti ollut yhdessä. Maria haaveilee ulkomaanmatkasta, mutta joutuu aina nurkkaan joka hetkellä, kun Juice on esillä. Hän ei enään jaksa olla se rokkarin vaimo, jonka mielipidettä ei enään edes kysytä. Kun äijä on kotona, hän on aina kännissä. Näin Maria kilahtaa Juicelle ja pieni ero saadaan aikaan. Juice ei enään edes välitä. Saman tien häenllä on uusi mirkku kainalossa ja kun se tuodaan kotia, niin ihmetellään mitä entinen akka täällä vielä tekee, eikö pitänyt lähteä. Sillon Maria tunnusta odottavansa lasta. Pienokaisen synnyttyä vauva-arki ei Juicelta ihan suju, mutta yhdessä yritetään selviytyä, vaikka Maria on jo ihan kyrsiintynyt. Välillä hän jopa koittaa lötyää lohtua Harrista, jonka kanssa on aiemmin heilastellut. Juicella ja Harrilla on viileät välit, kun kesken Yo-talon myöhemmän keikan he tekivät kunnon vittuilubätlen toisistaan ja erkaantuivat eri bändeihin. He yrittävät myöhemmin vielä löytää sovintoa, mutta kun Juice mainitsee tapaileensa Harrin avokkia on välirikko lopullinen.

Juice on entistä enemmän viinaan menevä, eikä pysty huolehtimaan tyttärestään Johannasta. Isojen riitojen päätteeksi Maria ja Johanna muuttavat kotoansa pois. Juice eristäytyy kitaran, viinipullon ja tupakan äärelle. Hän pitää pientä keikkataukoa, sillä saa ravintolassa sairaskohtauksen. Sairaalassa todetaan että maksa on mennyt, syynä liika juopottelu. Juice kuitenkin tauon jälkeen esiintyy pikku klubilla, jonne Maria saapuu häntä katsomaan. Juice esittää siellä kappaleensa Rakkauden haudalla, jonka sana pelasta tuo Marialle muistoja mieleen. Heidän ensitapaamisessaan runoillassa Maria esitti kirjoittamansa runon Pelasta. Maria ei kuitenkaan enään pelasta Juicea, vaan häipyy katkerana. Elokuva päättyy Juicen keikkabussiin, jossa otetaan vielä vähän lisää viiniä.

Nuori Mikko Alatalo

Elämänkerta elokuvana pidän Juicesta. Siinä ei ole liikaa henkilöhahmoja, eikä heidän taustojaan tarvitse tietää etukäteen. Jos en aikaisemmin äitini kautta olisi tiennyt, että Juice Leskinen ja Mikko Alatalo olivat aikoinaan samassa bändissä, olisin jopa ollut järkyttynyt, sillä heidän musiikkityylinsä ovat niin erilaiset. Minulle Mikko Alatalo edustaa ainoastaan Känkkäränkkää ja Maalaispoikaa. Antti Tuomas Heikkinen esittää kuitenkin todella uskottavasti nuorta Mikko Alataloa. Tukan malli ja silmälasit tekevät paljon. Riku Niemistä en olekkaan aikaisemmin draamassa nähnyt ja minulla olikin kovat epäilykseni häneen Juicena. Olen kuullut, että Nieminen on luonnossa aika mulkku jätkä, joten siinä mielessä hän sopii Juiceksi, joka ei myöskään tietääkseni ollut kauhean mukava ihminen. Elokuva antaa piirteitä siitä, että Juice on aika perfektionisti. Hän haluaa olla paras lyriikan tekijä. Vähän kliseisesti viiniä ja tupakkaa kuluu paljon, mutta voimme olettaa, että niin kului kyllä aidolla Juicellakin. Nieminen on todella osannut uhrautua roolii, sillä hän on ensin leffan alussa todella tikku ja Juicen vanhetessa paksunee enemmän ja enemmän. Ei pelkästään keksikroppa, vaan myös posket ja kalju läskistyy. Mitä vanhemmaksi Juice käy, sitä enemmän Riku Nieminen näyttää siltä Juicelta, jonka kuvia olen nähnyt. Elokuvan kappaleet on kaikki näyttelijöiden laulamia, joten olen yllättynyt, kuinka Nieminen on opetellut kuulostamaan Juicelta. Ei Nieminen kyllä laulaa osaa, mutta ei kyllä Juiceakaan äänen takia kuunnella. Pekka Strang on Juicen vastapari Harri Rinne ja luo habituksellaan eniten olemusta, että ollaan 70-80 luvulla. Hän vetää roolinsa hyvin, mutta hänen puheensa on välillä liiankin matalaa kuunneltavaa, niin että sanat puuroutuvat. Juicen vaimo Maria on kirjoitettu useisa eri Juicen vaimoista. Mariaa esittävä Iida-Maria Heinonen on oikein hyvä ja luonteva, mutta hänen kasvoistaan puuttuu jokin pieni persoonallisuus. Juicen äitiniä vilahtaa Anna-Leena Sipilä, mikä on aina kiva näky, mutta Juankosken murteella puhuminen särähtää vähän liiankin voimakkaasti korvaani.

Juice vanhana ja viinaan menevänä

Elokuva on kokonaan kuvattu filmille. Se tekee kuvasta todella rakeisen, jopa likaisen. Jos en tietäisi, että valmistusvuosi on 2018 luulisin elokuvan olevan vuodelta 1995. Niin hyvin se on saatu vanhemman näköiseksi. Filmille kuvaus on antanut yhden lisäaspektin elokuvaan, sillä sen avulla todellakin pääsee tuonne 70-80 luvun taitteeseen. Ulko- ja baarikuvissa on paljon blurrausta, ettei nykyajan taulut ja merkit näy, mutta filmillä blurraus ei niin paljon häiritse. Vertaa Vuonna 85-elokuvaan, tämä 80-luku toimii huomattavasti paremmin. Vuonna 85 kun digitaalinen rakennuksien poisto on liian näkyvää. Kaikki hahmojen vaatteet, tavarat ja lokaatioit huokuu aikaansa, joten näissä on kyllä onnistuttu. Matkatoimiston ikkuna on lavastettu yksinkertaisesti, Juicen kodissa on vanhoja kalusteita ja autot ovat myös aika pieniä. Kun elokuva siirtyy 70- luvulta 80-luvulle niin sisustus muuttuu sen mukanaa. Ruskea lähtee pikku hiljaa hillitympään sävyyn. Yksi elokuvan tehokeinoja oli leikata aina Juicen kotiin keittiön makkarapannun kautta. Tämä oli jotenkin hassu, mutta kuitenkin oivallinen ja persoonallinen leikkaustapa. Rasvanen makkara tirisi oikein katsojan korviin, että voin melkein haistaa sen. Myös Juicen ja Marian tappeluvaiheessa ollaan osattu hyvin kuvata riidan ahdistus Johanna lapsen kautta. Yleisökään ei halua kuulla minuuttitolkulla huutoa ja kiroilua, joten Johannan korvien tinnityksen kautta näytetään, kuinka pahasta riidasta on kyse.

Juice elokuva ei ole kuiteskaan täydellinen. Siinä on aivan liian pitkiä pätkiä tätä alun keksitään nyt yhdessä biisejä, juodaan viinaa ja poltetaan tupakkaa - kohtia, sekä kiertueita joissa Juice laulaa yleisön edessä. Vaikka kestoltaan Juice on perinteisen kotimaisen leffan  pituinen, niin nämä kohdat jotenkin puuduttivat, koska ne jankkasivat paikallaan eikä vieneet juonta tarpeeksi eteenpäin. Juicen tulen hankkimaan kokoelmiini, mutta vuoden 2018 kotimainen leffatapaus se ei kuitenkaan ollut. Mainitaan nyt vielä sekin, että pääsin itse osallistumaan Juice leffan tekoon, kun toimin ensimmäistä kertaa avustajana. Lopputeksteissä nimeni vilahtikin ja tarkkasilmäisimmät voivat huomata minut yleisässö kun Heinolassa Jyrää enismmäisen kerran

Kaksipäisen kotkan varjossa

Kävin katsomassa tämän Timo Koivusalon musikaalin aikoinaan elokuvateatterissa. Minulla ei ollut silloin elokuvasta oikein mitään odotuksia, ainoastaan tiesin siinä olevan silloin kuuminta hottia oleva Mikko Leppilampi ja vanha kunnon Loiri. Muistan pitäneeni elokuvasta jo silloin, vaikka se sai mediassa kovatkin haukut. Itse leffakatsomiskerrasta jäi mieleen se, kun lopputekstien aikana sisko kuiskasi korvaani, että edessääme istui Risto-Matti Ratia, joka on vissiin jokin Marimekon johtaja.

Kaksipäisen kotkan varjossa elokuvan juliste

Eletään 1900-luvun alkua. Suomi ei ollut vielä itsenäinen, vaan oltiin vahvasti Venäjän vallan alla. Mikko Leppilampi on runoilija Aaro Manner, joka on kirjoittanut itselleen tärkeistä aiheista eli suomalaisuudesta. Venjäsotilaat eivät tätä hyväksy ja pitävät Manneria kansankiihottajana. He vangitsevat paikallisen papin (Vesa Vierikko), jonka tytär Ella (Helena Vierikko) heilastelee Aaron kanssa. Aarolla on hyvä ystävä Verneri (Vesa-Matti Loiri), joka auttaa näitä nuoria aina hädän tullessa. Verneri tapaili aikoinaan kapakkalaulaja Saaraa (Anneli Saaristo) ja yhteinen tytär Veerakin heille on siunaantnut. Tarina kimpoilee vuoron Aaron ja Ellan, vuoroin Vernerin ja Saaran suhteessa kokoajan kaksipäisen kotkan valvovan silmän alla. Sitä edustaa venäläismielinen vihainen Komentaja (Tapio Liinoja). Hän koittaa monessa välissä saada Aaro Mantereen napatuksi, milloin Ellan, milloin Mantereen muun perheen kautta. Aaron veli Antti (Antti Luusuanniemi) ei usko kynän voimaan (osittain mustasukkaisuudesta velejään kohtaan), vaan haluaa saada jotain konkreettisesti aikaan. Niinpä hän ystävineen käy sytyttämässä kasakoita tuleen, siinä kuitenkin pahasti epäonnistuen. Juuri hetkeä ennen Antti on kosinut Ellan hyvää ystävää Mariaa. Kylässä pidetään suuret sankarihautajaiset ja kylänmiehet ottavat kovasti vastaan kun venäläissotilaat haluavat hyökätä kohti.

Aaro ja Ella Vernerin tuvalla

Aaro ja Ella muuttavat omaan tupaan, Ella ompelee Aaron takkiin onnen siemenistä E:kirjaimen ja vihillekkin ehditään. Hetken heillä on onnellista, ennen kuin taloon hyökätään. Aarosta Komentajalle on kannellut kylänmies suuren palkkion toivossa, mitä hän ei tietenkään saanut. Aaro joutuu putkaan muiden syyttömien kanssa ja Ella muuttaa asumaan Aaron vanhempien luo ja synnyttää siellä tyttären. Muutenkin Komentaja käyttää valtaansa ilman lupia, kun järjestää laittomia teloituksia. Onneksi hetkeä ennen kuin Verneria ollaan ampumassa, tulee vielä isompi taho joka yrittää laittaa Komentajan aisoihin. Komentaja ei kestä nöyryytystä, vaan ampuu itsensä metsässä. Sitä ennen hän on kuitenkin lähettäynt tavallisia suomalasimiehiä venäjälle sotilaiksi. Onneksi heidät pelastaa Komentajalle katkera kylänmies, niin että Aarokin pääsee sieltä vapaaksi. Hänen takkinsa jää rikkoutuneen junan lähelle ja kun Ella saa kulla tästä, hänellä on vielä toivoa että Aaro on elossa. Viimeinen kohtaus käydään kirkossa, missä kastetilaisuus on alkamassa. Ennen kuin lapsi saa nimen Aaro ilmestyy vihdoin vaimonsa luo.

Verneri laulaa krouvissa kappaleen Pelimannin Perintö

Vaikka Kaksipäisen Kotkan varjossa juoni saattaa kuulostaa irrallisen hölmöltä ja melodramaattiselta, niin se on mielestäni selvästikkin yksiä parhaita epookkielokuva mitä suomessa on tehty. Lavasteet ja tunnelma tuosta ajasta ovat minusta ihan aitoa. Hahmot näyttävät onnellisilta, koska he eivät tiedä paremmasta ja osaavat olla onnellisia niistä hetkistä mitä heillä on. Vaikka tunnelma Venäjän alla on tukahduttava ja luo paljon paineita, niin osataan olla ylpeitä omasta suomalaisuudesta ja juurista. Runoilija Aaro puhuu viisaita ja kauniita filosofeja ja on hänellä komea käsialakin. Helppoheikki Verneri pitää oman rillumarei-hetkensä, joka minusta itsessään on jo kunnioitus vanhalle juomakulttuurille. Krouvi on muutenkin suuressa miljöösä Vernerin ja Saaran kohtauksissa. Pidän elokuvan puvustuksesta ja muusta lavastuksesta. Mantereen perheen torppa on sellainen yksinkertainen ja alkeellinen, pappila taasen runsas ja yksityiskohtainen. Komentaja syö omassa huoneessaan hyvin venäläistyylisesti suolakurkkua ja kaviaaria. Tämmöiset pienet yksityiskohdat luo minusta ajalle sopivaa uskottavuutta.

Verneri näkee pitkästä aikaa tyttärensä Veeran

Näyttelijöiden työ saa minulta ristiriitaista palautetta. Osittain käsikirjoituksesta johtuen kömpelö kirjakieli vie uskottavuutta, mutta esim. Leppilampi, Loiri, Vesa Vierikko, toinen helppoheikki Paavo Liski saavat suosionosoitukseni, mutta Helena Vierikko ja Anneli Saaristo ovat puhuessaan aika pökkelöitä. Varsinkin Helena Vierikon yksi-ilmeisyys elokuvassa loistaa läpi. Myös Antti Luusuanniemen roolityö sopii enemmän teatterinlavalle, kuin elokuvaa. Hän ylinäyttelee ihan liikaa makuuni. Tapio Liinoja on uskottava ja ahdistava Komentajana, sillä hän saa heti ensi vilkaisulla inhokkihahmon maineen mitä pitääkin. Tämän apurina toiminut Kai Lehtinen on vähän yksitoikkoisempi, mutta ei hänestäkään katsoja voi pitää. Elokuva kun on musikaali, niin on minusta hienoa että suurin osa näyttelijöistä laulaa itse. Saaristo, Loiri ja Leppilampi saavat äänensä kuuluviin, mutta Ellan laulauäänestä vastaa inhokkini Nina Tapio. Voitte siis arvata kenen kappaleista pidän vähiten. Suosikkilaulauni on Pelimannin Perintö, jonka Verneri vetäisee Krouvissa. Kyseisessä kappaleessa on todella rillumarei henki yllä ja tykkään kappaleen sanoista. Saariston vetämät laulut ovat ihan nättejä, mutta mikään niistä ei jää päähäni. Leppilampi laulaa dueton Jotain Jää Nina Tapion kanssa ja kappale on muuten hyvä, paitsi se Nina Tapion osuus.

Ella ja Aaro muuttavat yhteen

En muista tiesinkö ennen kuin näin elokuvan sen olevan musikaali, mutta jos nyt minulle mainostetaan kotimaista epookkimusikaalielokuvaa, niin se kuulostaisi jo ajatuksenikin niin erikoiselta, etten tiedä uskaltaisinko ottaa katsomishastetta vastaan. Tiedän, että Kaksipäisen Kotkan Varjossa elokuvalla on hyvin paljon vihamiehiä, eikä se ole saanut kyllä arvostusta oikein tietäkseni missään, mutta minulle tämä on ainoa Timo Koivusalon elokuva, jota voin jopa kehua hyväksi.

Hyvää itsenäisyyspäivää!