Vares Pahan Sudelma ja Huhtikuun Tytöt

Mäkelän Varesten jälkeen tuli pitkä tauko, ennen kuin Solar Films ilmoitti, että nyt tehdään Vareksia lisää ja peräti kuusi kappaletta. Veijonen ei enään dekkaristin hommia ottanut vastaan, sillä Vareksen paras kaveri, viinanpiru oli häneen siihen malliin iskenyt, niin että ihan hyväkin että Antti Reini tuli tilalle. Pidän kovasti Veijosesta Vareksena, mutta tyylillisesti hän ei olisi sopinut näihin myöhempiin Vareksiin, niin kuin Reini ei olisi sopinut näihin Mäkelän ohjauksiin, jotka huokuu Vintiöiden tyylisiä sivuhahmoja. Muutamat aikaisempien elokuvien näyttelijät on taasen kierrätetty uusien Vares-leffojen eri rooleihin; Jasper Pääkkönen Kyypakkauksena ja viime V2- elokuvan kansanedustaja Urjalaa näytellyt Matti Onnismaa on nytten Vareksen kaveri pastori Alanen. Mäkelän Vareksissa ollut Markku Peltola valitettavasti kuoli ennen näitä uusia Vareksia, joten novelistin tilalle hyppää Eppu Salminen. Kaikki muut hahmot ovatkin sitten ihan uusia tässä Vares saagassa. 

 
Pahan Suudelma
Vares saa toimeksiannon Asta Malmsténilta, jonka nuori tytär Kerttu löytyy murhattuna. Astan sisar Laila iskee Varekseen silmänsä, vaikka oma nössykkä mussukka Arto hänellä jo  onkin. Vares viettää aikaa kaveriensa Luusalmen ja Alasen kanssa juoden ja pidetään  Luusalmen kirjajulkkarit. Kadulla Varekseen käydään käsiksi, mutta puukko ei osu sydämeen, kiitos novellistin kirjan, joka jäi povitaskuun. Kyypakkaus avautuu Varekselle hämäräheikki Lahtipojasta, joka on bunkkaamassa tämän kämpillä. Vares haastattelee vuoroin Astaa, hänen miestään, Lailaa ja käy salaa kurkkaamassa Lailan nössykkö ukkoa yliopistolla. Sielä tämä vetää kuivia luentoja ja iskee silmäsnä nuoriin tyttöihin. Vares saa kuitekin ihan töitäkin tehtyä. Kertakäyttökameran ajastinta on muutettu niin, että tytön murha-aika olisi haluttu johtaa harhaan. Kesken tutkimusten löytyy Turun metsästä ruumis, joka paljastuu Lahtipojan työksi. Tämä käy nimittäin leikkaamassa irti tuoreen käden. Raato paljastuu Kertun kaverisi Pirkoksi, jonka äiti osasi kertoa tytön olevan raskaana. Niin oli myös Kerttukin. Lahtipoika ehtii heittää veivinsä, mutta hän ehti kertoa toimeksiantajansa Kyypakkaukselle. Tiedon ostaminen kuitenkin maksaa, mutta operaatio ei kuitenkaan onnistu. Vares saa jututeltua nuorta Tuikkua, joka on iskenyt silmäsnä Lailan Artoon. Hän paljastaa yhteisen mökkiviikonlopun suunnitelmat ja Vares ehtii juuri pakalle, kun Laila on pyssyn kanssa riehumassa. Tuikkuhan on kanssa raskaana. Kaikki kaatuu Arton syliin, kaikki viattomat tyttölapset. Lailahan meinaa ampua kaikki, ketä miehensä on pannu, eli lopulta myös itsensä. Vares saa kanssa osuman, mutta auta armias, kun Luusalmen kirjan kannet on vahvaa tekoa. 

Pahan Suudelma eroaa heti aikaisemmista Vareksista siinä mielessä, että nyt ihan oikeasti tutkitaan juttua ja yritetään tehdä ihan töitä. Leffa on aikamoinen postikortti Turusta, mikä on kivaa vaihtelua siihen, kun ensimmäinen leffa meni täysin sateessa ja toinen Porissa. Vareksen kertojaääni on palannut ja tuntuihan se oikeasti vähän höhlältä, mutta omalla tavallaan luo tiettyä film-nuar henkisyyttä. Vares on tässä uskottavampi naisten suhteen, mutta yhtä kovaa viinaanmenijää en heti Reinin Vareksesta usko, toisin kuin Veijosesta. Alanen ja Luusalmi luovat Vareksen ympärille mukavan kombon, joka toimi kyllä hyvin. Parina uutena hahmona sarjaan astelee mielettömän itserakas toimittaja Ruuhio eli Mikko Leppilampi, joka saa hahmoon mukavaa huumoriaja viileyttä. Äijä on oikeasti koko toimipisteensä vuorannut omilla kuvillaan. V2-leffassa kuulimme puhelimessa komisaario Hautavainion äänenä Jope Ruonansuun, mutta nyt kankaalle hyppää mukavasti, oikeasti varteenotettavan oloinen Hautavainio näyttelijänään Ilkka Heiskanen. Huumoria tässä Vareksessa on selkesäti vähemmän kuin aikaisemmissa, mutta juoni on mukavan selkeä ja helposti seurattavissa. Muutamat takaumat auttavat alleviivaamaan katsojalle tapahtumia, mutta muuten leffa on hyvin suoraviivainen. Katsojalla on tasan neljä epäiltyä kuin Vareksellakin, ja ensimmäisellä katsomiskerralla sai jännittää murhaajaa. Lisäknoppina vielä se, että Kyypakkaushan muuten katsoo vankilassa istuessaan V2- Jäätyneen Enkelin traileria. 

 
Huhtikuun Tytöt
Turussa ei ole elämää, eikä Vareksella ja Ruuhiolla hommia. Ruuhio ehdottaa Vareksen tutkittavaksi Huhtikuun Tyttöjen tapausta, eli 3 turkulaisdaamin katoamista 15 vuotta sitten. Tylsyyttään Vares ottaa homman vastaan, vaikka aineksia ei tutkimuksiin ole. Luusalmi on joskus heilastellut yhden niistä kanssa ja kirjoittanut aiheeesta kioskikirjan. Muuta ei tipu, eikä poliisi osaa auttaa. Tylsistynyt Luusalmi saa loistoidean miten saada naisia. Hän vie Ruuhion, Vareksen ja Alasen estottmien iltaan, jossa Varekseen iskee silmänsä kiinteään  politiikon avustaja  Sirkku Aaltonen. Kemiat ei näillä kahdella ihan kohtaa, vaikka sängyssä ehditään käymäänkin. Vares tutustuu Kyypakkauksen varoituksista huolimatta Karvanoppaan ja tämän kaveriin pizzanpaistajaan. Heillä on kaverina Femina Morte, ennustaja. Feminan luona on käynyt Vareksen entine heila, joka oli pyytänyt kunnon rökitystä Vareksella. Sellasen Vares sai, tosin ketsuppipullon muodossa. 

 
Vares on tutustunut naapurinukkonsa Gunnarin kanssa, joka saa hämärää seuraa. Tristian de Cunha, Gunnarin poika tulee Afrikan armeijasta käymään ja iskee ensin homopojan klubilta, maistelee kullikakkua ja kiristää yhtä rahamiestä, joka levittelee seteleitään niin prostituutioon kuin politiikkaankin. Tristian käy ensin selvittämässä verkot Feminan, alias Teresan kanssa. Teresan, joka on yksi huhtikuun tytöistä. Rahamies Kurt Mettolla menee hermot Vareksen kyselyyn, mutta apu tulee yllättävästi Tristianilta. Metosta ei ole enään huolia ja kumminkin koska kumpikaan ei ole hänen leivissään, niin kaveri autetaan pois pulasta. 

Viimeisimpänä käänteenä Vares adoptoi kulkukissan, jonka ristiää Gunnarin ehdotuksesta Jeesukseksi. Jeesus on mielettömän söpö katti, mutta livahtaa ovesta ullakolle varastoon, missä Vareksen hemaiseva naapuri taksikuski Anna eli Maria Järvenhelmi on etsimässä kirpparikamaa. Jeesus jää kiinni Gunnarin varaston hiirenloukkuun ja kuinka sattumalta, Vareksen kissaa hakiessa hän löytää yllättvän valokuvanipun. Gunnar on 15 vuotta sitten salakuvannut tyttöjä, kun nämä ovat ollet huoraamassa. Lyhyt päättely Gunnarin mökkilomasta vie Vareksen ja Hautavainion surullisen näyn äärelle. Tristian on tappanut isänsä, joka joutui kaivamaan oman hautansa. Mökkilattian altahan löytyvät kahden tytön mädäntyneet ruumiit. Mutta misä on kolmas pohtii Vares? Kun lopulta istutaan Uuden Apteekin kantapöydän ääressä, saa Vares tietää Femina Morten oikean nimen. Pääasia,että juttu on ratkennut ja Ruuhiolla riittää töitä iltapäivälööppien kasaan kursimisessa. Kyypakkauskin ehti leffassa kertaalleen naimisiin ja erota, tietty Vareksen eksän kanssa. 

 
Huhtikuun tytöt on elokuvana sekava ja siitä huomaa ohjaajan amatöörimäisyys, kuvauspäivien vähyys ja halpuus. En ole ikinä pitänyt Lauri Törhöstä kunnianhimoisena ja hyvänä ohjaajana ja sen huomaa eritoten tästä elokuvasta. Kurt Metton mukana oloa ja sen mitättömän kansanedustajan en vain ymmärrä, sillä ne ei tuo mitään merkittävää Vareksen tutkimuksiin. Kaikkiin tämän tapauksen juttuihin liittyvät asiat nimittäin selviävät sattumalta. Vares ei edes yritä tehdä töitä, vaan keskitytään enemmän Jeesuksen silittelyyn ja niihin ihme fantasiakuviin, mitä Vares näkee tytöistä. Muka "oikeasti punapää" Teresalla on niin umpiselkeä peruukki, kun hän tekokullia on Vareksen kakkoseen tunkemassa.  Gunnarin mukanaolokin tulee ihan tyhjästä, sillä häntä ei mitenkään pohjustettu. Anna sentään näkyi jo aikaisemassa elokuvassa. Kyypakkaus on sentään saanut muutamia inhimillisempiä piirteitä, eikä ole ihan nin pössyissä kuin aikasiemmin. Huhtikuun Tyttöjen suurimmat heikkoudet on sen sekava käsikirjoitus, ponneton ja intohimoton ohjaus ja umpisurkeat naisnäyttelijät. Törhösen ohjauksesta huokuu se, että tämä on tehty tilaustyönä ja väliosana. Kaikki leffan naiset Annaa lukuunottamatta ovat surkeita kivikasvoja, joiden hahmoissa ei ole mitään mielenkiintoa. Kurt Mettokin menee siihen samaan kasaan. Tristian ja tämä söpö homopoika jonka hän iskee hetkeksi itselleen ovat vähän mielenkiintoisempia, mutta nuorukainen ei kaukaa ehdi synttäreistä nauttia ennen kuin kirves heiluu. Tämä Vareksen ex-heila Lissu on kanssa ihan yhtä tyhjän kanssa, sitä hahmoa ei edes muista lopussa, ai että tämähän oli sama akka, joka alussa tilasi Varekselle kunnon rökityksen. 

Solar filmssillä oli alunperin tarjoitus että kuudesta Vareksesta kaksi tulisi elokuvateatterieihin, ja loput kotijulkaisuun ja tv-sarjoiksi. Pahan Suudelman saatua hyvin katsojia päätettiinkin kaikki tuoda teattereihin, mikä oli kyllä aika virhe. Markkinointia ei ollut Huhtikuun Tyttöihin lähes lainkaan, sillä ainakin minulta se meni ihan ohi. Näin koti blu-raylta katsoessakin Huhtikuun Tytöt menee ihan ohi, sillä leffassa paistaa kiire ja pakonomaisuus.   

Omerta 6 / 12

Vaikken pahemmin dekkareita ja jännäreitä leffaskenessä seuraa, niin uusin Omerta piti käydä katsomassa ihan senkin takia, että se on yksi Suomen isommista filmituotannoista. Se että pääosassa on Jasper Päkkönen myös vaikutti hyvin paljon asiaan, olenhan seurannut Pääkkösen uraa aina Saku Salinista asti ja tällä hetkellä itselläni on Viikingit menossa. Mitä olen lukenut mediasta juttuja, niin elokuvan tuotannossa on ollut paljon vaikeuksia, ja esituotanto on syönnyt ison osan budjettia. Sen huomaa erityisesti käsikirjoituksesta.

Max Tanner on suojelupoliisi, jolla on kaverinaan kolleega Sylvia Madsen. Sylvia on perheellinen ja ihmettelee Maxin sinkkuutta. Max sanookin oleva ronkeli naisten suhteen, hänelle kun kelpaisi vain Sylvia. Se onkin elokuvan ainoa sisältö hahmojen läheisyydestä. Muuten koko leffa sisältää toimintaa, mäiskettä, juriidista poliktiikkaa ja Pertti Sveholmin kiroilua. Itsenäisyyspäivänä Linnan Juhliin tulee terroristi hyökkäys. Sylvia on Linnassa erään kenraalin henkivartijana, kun kammotuksia tapahtuu. Venäläiset ovat terrori-iskun takana. He päästävät Tannerin suostuteltuna muut vieraat pakoon, mutta pitävät arvovaltaisimmat, kuten kenraalin, Sylvian ja presidenttiparin panttivankinaan. Samaan aikaan suojeluprojektia vetävä äijä eli Pertti Sveholm kiroilee perkelettä ja painottaa kaikille, että presidenttiä ei sitten ammuta. Tanner ja ryssät ajavat pillurallia Helsingin keskustassa ja arvovaltaiset panttivangit lennätetään jonnekkin ja lentokentällä pyssyt sitten paukkuu siinä määrin, että presidentin vaimo jää ulvomaan puolisoaan. 

Tässä vaiheessa alkaa elokuvan toinen osa, joka ei meinaa millään liittyä edelliseen. Ryssät vie Sylvian ja tämän kenraalin Valko-Venäjälle, jonne Tanner kanssa ilmaantuu. Vanhassa tehdashallissa selviää, että terroristihyökkäyksen takana on Omerta niminen järjestö, jota ilmeisesti vituttaa, kun suomi on Nato-myönteinen. Niimpä kenraali laitetaan pitämään valheellinen puhe, ja ammuskellaan vielä vähän lisää. Tanner saapuu viemäriä pitkin paikalle ja Sylvia saa jostain yhtäkkiä käsiinsä puhelimen, jolla kutsua apujoukkoja. Sylvia ja kenraali ehtivät helikopteriin, Max Tanner juoksee ampujia karkuun. Epilogissa näemme kuka on kenenkin käskystä liikkellä, vaikka tulkinta tästä on katsojan valittavana.

Juoni oli siis aikamoista sekametelisoppaa, mutta toisaalta, niinhän tämmösten leffojen juonet aina on. Elokuvassa oli myös sekavaa, kun seilattiin monissa ei paikoissa; Viro, Ruotsi, Ranska, Vako-venäjä ja Suomen nyt tietty tunnistin. Pakko myöntää, etten seurannut leffan juonta edes kovin tarkkaan, kiinnitin enemän huomiota suomalaisiin näyttelijöihimme. Jasper Pääkkönen voi olla joidenkin mielestä yksipuolinen näyttelijä, mutta eikö tämmösissä toimintapätkissä pidäkkin ollla kivikasvo? Nanna Blodnell oli hyvä Sylvia Madsenina, hänestä löytyi sellaista munaa mitä rooli vaatii, mutta oli myös aika ennalta-arvattava. Maxin ja Sylvian ystävyyssuhde olikin leffan minua eniten kiinnostavin tarjonta, vaikka sitä ei paljoa käsitelty. En ole varma olivatko he hotellissa sängyssä vai eivät. Taitaakin muuten olla ensimmäinen Louhimiehen elokuva, jossa kukaan hahamoista ei ollut hetkekään alasti. Tanner on ihan selvästi kiinnostunut kolleegastaan enemmänkin kuin vain ystävänä, mutta osaa myös arvostaa hänen perhettään. Pahiksista en sano mitän, hyvä että edes erotin heitä toisistaan.

Tämä toimintaleffa ei paljoa naurua yleisölle tuo, paitsi ehkä tahatonta. Varmasti ulkomaiset voivat samalla kun tätä katsovat opettelevat suomalaisia kirosanoja, mutta minä eneminkin vain nauroin näille Pertti Sveholmin hahmon "Perkele, Saatana! Pitäkää nyt perkele se presidentti elossa! "-huudoille. Myös muutamat Pääkkösen replat Tannerina sai väkisin hymyilyttämään. Vaikka leffa on puhdasta fiktiota, niin aitouden tunnun minulle loi uutiset, joissa kommentoitin Linnan Juhlien tilannetta. Muutenkin itse juhlan alku ja sen terroristi-iskun läpikäyminen oli minusta leffan mielenkiintoisinta antia ja yhdellä virkkeellä käytiin Suomen Itsenäisyyspäivän perinne läpi; katsojat yleensä seuraavat Linnan kättelyä ja kommentoivat pukuja. En tiedä harrastetaanko tätä, minusta todella outoa, Linnan Juhlien kättelyseurantaa muualla kuin Suomessa?

Omerta 6/12 on ihan perusrymistely, joka saisi varmasti minulta muuten sellaset tyydyttävät kaksi tähteä, mutta koska Jasper Pääkkönen on minulle tähti itsessään ja on aina rohkeaa tehdä Suomessa näin ison luokan elokuvaa, niin kyllä leffa paremmalle puolelle menee ja pääsee koristamaan omaa leffahyllyäni. 

Leijonasydän

Jasper Pääkkönen on ihan Salatuista Elämistä asti ollut yksi suosiki näyttelijöitäni. Olen seurannut hänen uraansa tarkasti ja Leijonasydän ei ollut poikkeus. Dome Karukoski pääsi sydämeeni Tyttö Sinä Olet Tähdellä, joten odotin kovasti tätä elokuvaa, jossa kaksi suosikkiani yhdistyy. Leffateatterikokemuksesta teki uniikiksi sen, että se oli ensimmäinen yhteinen elokuva, jonka kävin katsomssa nykyisen avomieheni kanssa.

 Uusnatsi Teppo ihastuu salamana kahvilatyöntekijä Sariin, jolla on tumma poika Ramu. Teppo ja Ramu ei tule aluksi toimeen, mutta kun Sari joutuu sairaalaan, niin Teppo lupaa pitää huolta Ramusta. Aluksi Ramu ei luota Teppoon ja häpeää häntä, mutta samat tunteet on Tepollakin. Hän elää uusnatsien maailmassa, hokee Valkoisen Suomen Puolesta ja hakkaa tummia päivät pitkät porukoidensa kanssa. Baareissa ja nakkikioskeilla rähistään ja kunnioitetaan sotaveteraaneja. Rintaan on tatuoitu ylpeä Suomen leijona, joka Tepolle edustaa ennenkaikkea kunniaa. Teppo kuitenkin vannoo Sarille kautta munansa suojella ja olla vastuussa Ramusta ja sen Tepo tekeekin. Samalla oma ajattelutapa laajentuu. 

Ramu kokee koulukiusaamista ja Teppo oman käden oikeutta. Asiaa ei helpota Ramun isä, joka käy poikaansa Ruottista käsin välillä katselemassa. Pakkaa sekoittaa Tepon velipuoli Harri, joka on äärioikealla ja kokee uusnatsismin tärkeimpänä arvonaan. Teppo ja Harri ovat eläneet lapsuudessa, jossa läheisyyttä osoitetaan hakkaamalla, huutamalla ja heilumalla. Harri aloittaa armeijan, mutta karkaa sieltä Tepon luokse. Intti on liian suvaitsevainen Harrin makuun. Kun Harri kohtaa Ramun, niin silloin hänellä on tunteet pinnassa. Isoveli on tässä enemmän vahvoilla ja jo pelkällä läsnäolollaan Teppo pakottaa Harrin olemaan kiltti Ramulle. Ramu ja Teppo lähentyvät yhteisten tekemisten kautta ja tietenkin Sarin sairaalaolon huolesta. Kun Ramun isä tulee myöhemmin käymään ja innostuu vittuilemaan, niin Harri heittää häntä käsigranaatilla. Onneksi ei käy pahemin, mitä nyt Teppo istuu selissä ja Harri katoaa.

Tepon ja Ramun ensikohtaaminen

Teppo löytää Harrin heidän omasta lapsuudenkotitalostaan. Paikka on murju, mutta onneksi sauna on vielä pystyssä. Siellä veljekset istuvat leijonat lauteilla. Harri ei yksinkertaisesti kestä olla puolikas veli, C-mies. Hän pamauttaa ittensä käsigranaatilla paskahuussissa ilmaan.
Kun Teppo palaa Harrin hautajaisista, niin muut uusnatsit vetävät rälläkällä leijonasydämen hänen rinnasta irti. Sarista tämä ei ole yhtään hauskaa, mutta Ramu tajuaa miksi Teppo nauraa.

Leijonasydän ei ole mitään kevyttä katsottavaa, päinvastoin. Selvästi tämä on Domen raskain elokuva ja kotimaisien leffojen kanssa laitan tämän samaan laatikkoon kuin Hymypoika, Levottomat ja Paha Maa. Nämä elokuvat ovat hyviä ja hyvin tehtyjä, mutta aiheiltaan todella raskaita ja rankkoja. Katsomiskokemus jää päähän muhimaan pitkäksi aikaa. Häiritsevä on ehkä paras sana kuvaamaan sitä tunnetta. Leijonasydämmessä keskeisessä osassa on Tepon uusnatseus, mutta itse elokuva on siinä mielessä tyylikäs, ettei ota uusnatseihin kantaa. Sama on Domen elokuvassa Kielletty Hedelmä, leffa kertoo vanhoillislestaadiolaisuudesta, mutta ei tuomitse tai puolusta sitä. Tämä on todella hienoa ohjauksellisesti ja kerronnallisesti, sillä katsoja saa itse muokata mielipiteensä, ilman saarnoja. 

Ensikatsomiskerralla minua häiritsi Laura Birnin hävettävän huono näyttelijäntyö. Nyt se velä menee, mutta ei ole ole hyvä. Samoin uusnatsiporukan Vatanen ja Tola. He vetävät ihan yli omaa showtaan.  Yusufa Sidibeh on Ramuna aivan ilmiömäinen. Noinkin nuoresta iästä on oppinut näyttelemään uskomattoman hyvin. Saisi aikuiset ottaa hänestä mallia. Peter Franzén Teppona on todella monipuolinen ja liikuttava. Hänestä löytyy syvyyttä ja uskottavuutta. Jasper Pääkkönen ihan ehdottomasti ansaitsi Jussi- palkinnon Harrin roolistaan, vaikka onkin armreijaan lähteväksi pikkuveljeksi selkeästi liian vanha. Hänen uhonsa ja surunsa on jotain niin aitoa. Ja kyllähän se Pääkkösen hervotn lerssi siinä yhdessä kohtauksessa herättä huomion. Pääkkösen näyttelojäntaidot ovatkin kasvaneet hurjasti siitä alkuaikojen Saku Salinista. Pääkkönen ja Franzén näyttelevät tässä toistamiseen veljeksiä, sillä Pahoissa Pojissa oltiin jo samaa perhettä. Viikinkisarjassa he ovat myös kuulemma veljeksiä, joten heillä kyllä on selvästi joku veljellinen yhteys. 

Harri ja Teppo, veljekset ku jellonat

 Itselläni ei ole kokemus-, eikä kosketuspinta uusnatsismiin. Omilta arvoiltani kun olen miedosti vasemmalla, niin en vain voi ymmärtää tuollaista muukalaisvihaa ja rotuerottelua. Ehkä siksi elokuvaa tuntuu minusta niin kamalan häiritsevältä ja jopa ahdistavalta katsoa. Toisaalta, juurikin päähenkilömme oppii tässä katsomaan ihmistä ihonväristä riippumatta ja avaa sitä kautta arvomaailmaansa.         

V2 Jäätynyt Enkeli

V2 aikaan pääsin jo katsomaan elokuvan leffateatteriin ja sitä odotinkin paljon. Jo trailerin perusteella kun näin Jasper Pääkkösen mustassa peruukissa hevimiehnä, olin aivan myyty. Kävimme katomassa elokuvan ennakonytöksenä ja ai että meikä diggasi. Samana päivänä tai kyseisenä viikonloppuan ostin leffan soundtracin heti omakseni ja luukutin sitä koko kevään. Kyseisen levyn kautta löysin elmäni Turmion Kätilöt, jotka auttoivat hyvinkin paljon nuina aikoina. Kuten myös tämä elokuva, sen musta huumori oli juuri sitä, mitä kaipasin juuri tuon ajan angstiseen teini-ikääni. V2 nousi suoraan parhaitten elokuvieni listalle ja on siellä kanssa pysynyt kaikki nämä vuodet.

V2 Jäätynyt Enkeli promojuliste

Jussi Vares istuu tapansa mukaan Uudessa Apteekissa Luusalmen kanssa, kun saa puhelun vanhalta koulukaverilta Jakke Tienviereltä Porista. Jakkea syytetään Mirjami Sinervo nimisen naisen murhasta ja Vareksen täytyii nyt tulla Poriin ja hommata tämän käytettyjen autojen kauppiaan maine takaisin. Jakke ei oe ihan puhdas pulmunen ja tämän firman myyntipäällikkö Pusenius on istunut usein linnassa, eikä todellakaan ole mikään penaalin terävin kynä. Vares alkaa tutkia juttua: hän tapaa toimittaja Jalkaisen ja saa kuulla Porin kultapossukerhosta Käppärän pojista, johon kuuluu pankinjhtaja Kaitanen, poliisi Saastamoinen, rakenusurakoitsija Hellman ja politiikko Urjala. Vares haastattelee myös Mirjamin seinänaapuria Kulervo "Kulli" Visuria, Mirjamin kaveria Lilaa ja ex-poikaystävää hevilaulajaa Dante Helliä, joka on Hellmannin poika. Yhtenä päivänä Jakke ottaa Vareksen mukaan pankkiin, mistä hän lunastaa rahaa vähän epämääräisellä vakuudella. Tämän johdosta pankinjohtaja Kaitainen ampuu aivonsa seinätaululle ja Jakke antaa Varekselle kenkää. Illalla sitten Jakke ammutaan ja Vares pahoinpidellään. Porin poliisi Saastamoinen on varma, että Vares on Jaken murhan takana, eikä piittaa paskaakaan tästä. Onneksi Jussiin poliisikaveri Hautamäki Turusta saa Vareksen pois liristä. Vares haastatteee uudelleen kaikkia Mirjamin tuttuja ja Lilalta lopulta totuus selviääkin. Fat Cats porukka eli Porin kultapossukerho on kerran "metsästysretken" päätteeksi kutsuneet mökilleen naisia seuralaispalvelun kautta ja kännipäissän herkkäitkuinen Kaitainen oli kuristanut yhden tytöistä. Jonkun neropatin idea oli ottaa dvd kamera mukaan ja koko tragedia on tallentunut videolle. Mirjami oli varastanut dvdn ja pistänyt uuden tilalle ukkojen saunoessa ja käyttnyt Jakkea turvakilpenään Kaitaisen kiristyksessä. Heidän oli tarkoitus yhdessä Lilan kanssa lähteä pois maasta, kun olisivat saaneet rahat.

Miauuuu!

Kaiken Vareksen tutkimusten lomassa taparikollinen Veikko eli Veko Hopea on saapunut suomeen Tukholman linnareissulta. Veko on kunnon palkkamurhaaja, joka ei armoa anna. Lidemannin veljekset hän oli ihan valmis polttamaan besa-asmena pihalla ja kun käsky kävi, niin hän ampui myös kaverinsa Puseniuksen. Veko saa myös tehtäväkseen ampua Vareksen, Saastamoisen käskystä. Porin vanhassa satamassa Saastamoinen lyö Jussilta tajun kankaalle, mutta oi virhe jättää hänet eloon. Veko nimittäin ampuu nätisti Saastamoisen pois kuvioista. Kun Vares virkoaa alkaa kissa-hiiri leikki, jonka Vares voittaa Vekon jäädessä loukkuun kylmäkammioon. Vares pääsee turvallisesti takaisin Turkuun Uuteen Apteekkiin kantakapakkapöytänsä kertomaan kaiken Luusalmelle, joka ihmttelee vain yhtä juttua. Kuka sen Mirjamin oikein tappo? Sitä ei Vareskaan saanut selville, mutta katsojalle näytetään kuinka eräänä kylmänä aamuyönä lumiauraaja on vähän uneksissaan ollut töissä.

Dante Hell

V2 tyyli muuttuu pikkuisen ekasta Vareksesta. Jussin kerrontaa ei enään kuulla ja hahmoja ei esitellä enään pitkästi, vaan jokaiselta esitellään lyhyt motto. Aurinko paista ja kesä on kuumimmillaan. Musiikkina toimii parikin astetta raskaami heavy rock, joista isoimpina tunnistan Turmion Kätilöt, Kotiteollisuuden, Amorphiksin, Northerin ja Timo Kotipellon. Dante Hell bändin jäsenenä esiintyykin aidot Northerin jäsenet, jotka esittävät leffan tunnarikappaleen Frozen Angel. Taustamusiikki on myös astetta rakaampaa, sillä ainakin veikko Hopealla on ihan oma hevilänkkäri tunnari, joka kuuluu kun hän on esillä. Hahmot on viety edellisest vieläkin sketsimäisempään suuntaan ja samoja näyttelijöitä pyöritetän eri rooleissa. Isoimpana komediahahmona on varmasti Hissu Hietalahden Kullervo Visuri, joka on todella epäeroottinen transvestiitti. Tätä hahmoa ei kovin moni suomalainen miesnäyttelijä edes suostuisi esittämään, mutta Hissu on ihan uniikki roolissaan. Jasper Pääkkönen Dante Hellinä on juuri niin tummanpuhuvan ihana, mitä odotinkin. Tunnekylmä ja etäinen, mitä pitääkin. Jakke Tienvieri on vähän sekopää, mutta H-P Björkman saa sen pysymään juuri ja juuri aisoissa. Idioottia Puseiniusta näyttelee yleensä vakava Kari-Pekka Toivonen ja hahmo on tyhmyydessään jo todella epäuskottava. Pekka Huotarisen Jalkanen on ihan yhtä tärähtänyt, kuin kaikissa aikaisemmissakin rooleissaan ja samaa voin sanoa Vesa Vierikon Kaitaisesta. Kari Väänänen on vittumainen Usko Saastamoinen ja häntä oikeasti katsoja inhoaa, niin kuin minä itse koko Väänästäkin. Mahtiäijä Jussi lampi sopii hyvin Veko Hopeaksi, sillä hän muutenkin on päätä pidempi muita. Ainoana samoina hahmoina edellisestä elokuavsta ovat Juha Veijosen Jussi Vares ja Markku Peltolan Luusalmi. Luusalmea näkyykin nyt vähemmän, mutta hän on rennompi ja aidompi. Vares tällä kertaa oikeasti tekee ihan dekkarin hommia ja on selvästi edellisestä osasta vähän laihtunut. Hän ei ole ihan niin ukkoutuneen pöhöttynyt, kuin aikaisemmassa Vareksessa. Vares saa jopa Lilata Transbileissä kunnolla pesää ja kyllä hänen persettään mielenkiintoiseksi kehuu yksi ohjaajamieskin.

"Noista sun turinoistas ei kuitekaan auennut mulle, että kuka sen Mirjamin lopujenlopuks tappo?"

Erikoiset hahmot tekee V2 leffasta vahvan, sekä sen kirkkaampi värimaailma auringon takia ja kova hevi, mikä sopii tähän toiminnallisempaan ja monisyisempään leffaan, toimii hyvin. Itse juonen eli dvdn sisällön paljastus on inhottava, jopa kuvottava, mutta rankempi tarina sopii tähän muuten vähän kevyenkin tuntuiseen elokuvaan. Jotenkin pidn siitä, kuinka ihan alussa näytätään  Käppärän pojat lapsena ja heidän verivalansa. Siihen vedotaan elokuvassa pitkin matkaa. Myöskin murhattu Mirjami näytetään katsojalle prologissa, kun hän on Dante Hellin keikalla ja keikalta palattuaan kuuntelee kuulokkeilla heidän biisiä Frozen Angel. Siinä samalla hän tamppaa lumihankeen lumienkeliä, joka sopii erinomaisesti leffan mainos- ja markkinointimateriaaliin. Elokuvan nähnytäni luin Reijo Mäen dekkarin Vares Jäätynyt Enkeli ja voin myöntää, että kirjana tämä on paljon parempi kuin Keltainen Leski, mihin ensimmäinen Vares leffa sijoittui. Jäätyneessä Enkelissä on monisyisempi juoni, mutta se on selkeämmin ja katsoja/lukija ystävällisemmin kuvattu. V2 onkin siitä mainio elokuva, että se antaa tasan yhtä paljon koomisia hahmoja ja ikuisia repliikkejä, kuin siinä on rankkuutta. Rankkuuden taso ei kuitenkaan ole yhtä synkkää ja melankolisempaa, kuin vaikka Aku Louhimiehen Pahassa Maassa. Jotenkin varmasti siitä teini-istä johtuen, kun näin tämän ekan kerran, niin transu ja friikkibileet, raskas rokki ja ampumiskohtaukset vetosivat siihen osaan itseäni, joka halusi angstata maailmalle. Edelleenkin tämä toimii minulle niin viihde, kuin angstipurkaus elokuvana, vähän samaan tapaan mitä Turmion Kätilöt musiikkina. 

Vares Yksityisetsivä

Aleksi Mäkelän ohjaus Pahoissa Pojissa teki minuun vaikutuksen, joten odotin paljon Vares elokuvaa. Harmikseni en päässyt ikärajan takia sitä leffateatteriin katsomaan, sillä olin sen ilmestyttyä vasta 12-vuotias. Vhs-kasetin kuitenkin avasin muoveista ennen äitiäni ja katsoinkin leffan useaan otteeseen pikkutelkkarillani. Lehtosaaren kirjoittama huumoria pulppuava dialogi jäi mieleeni, mutta ihan leffan juonta en silloin ymmärtänyt. Nyt kun katsoin elokuvan uudelleen, niin en tosiaankaan muistanut sen olevan näin hyvä ja viihdyttävä.

Vares elokuvajuliste

Alkoholiin taipuvainen turkulainen Jussi Vares viettää mieluusti aikaa kaverinsa Luusalmen kanssa Uudessa Apteekissa juoden. Hän tapaa Eevan komennusharjoituksissa ja vähän koittaa vongata häneltä, mutta Eeva pysyy tiukkana. Hän on menosa naimisiin Antero Kraftin kanssa, joka on yksi paskarosvo. Häissä Eeva auttaa Anteroa pakenemaan ja heidän hää- ja pakoautoa kuljettaa Jarza. Tampereella poliisit alkaa heitä seuraamaan, mutta he saavat ne karistettua. Samoihin aikoihin vähän isompi paskarosvo Miesman patistaa kaksi kaveriaan Tetsuo Sinkkosen ja Hillosilmä Munckin näiden pyssy ja tappomiehiksi. Miesmannilla on kätyri myös oikeassa poliisissa, mutta Koitere ei oikein osaa toimia kahden asian miehenä. Miesmannin vosu Pusuhuuli soittelee Anterolle, niin että Eeva menee mustasukkaiseksi kun herää motellissa hääyönään. Paikalle saapuukin Tetusuo, Sinkkonen ja Pusuhuuli, sekä kaikkien yllätykseksi Vares, joka vain oli lähtenyt Eevan perään. Hillosilmä ampuu ulkopuolisen Jarzan aivot pellolle, kun Eeva ja Vares pakenevat.

Vares ja Luusalmi laittavat korkin kiinni siksi aikaa, kunnes Vareksen naisasiat ovat selviä

He lähtevät hakemaan apua Jarzan kummisedältä ja tukivat, mikä on se paikka mistä Antero on perinyt isot rahansa, jotka hän on luvannut Eevalle avuksi paosta. Vanhasta Hesarista se löytyykin ja nämä menevät kaivuuhommiin. Pusuhuuli ja Anterokin ovat lähdössä. Antero ei halua Tetsuota ja Hillosilmä mukaan, mutta Pusuhuuli pakottaa hänet siihen. Se onkin tarpeellista, sillä Vares ja Eeva onkn paikalla, kun Antero saa rahansa kaivettua. Tetsuo ja Hillosilmä saavat kaikki autonrojuunsa, jossa ylimääräisestä päästään eroon. Niinpä Pusuhuuli ampuu Anteron, sillä hänhän on Miesmannin naisia. Loppufinaalitaistelussa on paikalla Miesman, Vares, Eeva, Pusuhuuli, Tetsuo, Hillosilmä ja paikalle eksynyt Koitere, joka on vihdoinkin tullut järkiinsä. Koitere ampuu Miesmannin ja Pusuhuulen, mutta puolitajunnut Miesmann saa ammuttua Koitereen. Hillosilmä ja Tetsuo aseineen ovat jo rahojen kanssa lähdössä, kun venäjän mafia tulee hakemaan omaansa pois. Jännitystarinan loputtua Eeva maksaa Jussille lupaamansa osuuden 25 000€ ja lähtee ulkomaille. Jussi lähettää muutaman tonnin menehtyneen Koitereen pojalle ja jatkaa Uudessa Apteekissa ryypiskelyä yhdessä ystävänsä Luusalmen kanssa. Vielä ennen lopputekstejä paha saa palkkansa Tetsuon ja Hillosilmän kohdalla, sillä heidät ampuu Jarzan äiti. 

Vares - Yksityisetsivä perustuu Reijo Mäen kirjaan Keltainen Leski. Olen kerran koittanut kirjan lukea, mutta myönnän sen olleen todella sekava, enkä sitä kirjana yhtään ymmärtänyt. Elokuvana pidän Vareksesta kovasti. Vaikka kuvaus on tummaa ja koko kesän sataa kaatamalla, niin se tuo tietynlaista dekkarifiilistä. Musiikki on hyvä suomirokkia, joka ei vie liikaa huomiota pois tarinasta. Itse tarina onkin tässä ehkä tylsin osa, mutta mehukkaat hahmot tuovat lihaa luiden ympärille. Jussi Vares (Juha Veijonen) itsessään on aika mitättömässä roolissa, mutta jokin särmä tulee hänen ehkä naivistakin kertojatyylistään. Luusalmi (Markku Peltola) on vähän liiakin Kaurismkläinen tässä elokuvassa, mutta toisaalta se sopii hänen taitelijamaiseen hahmoonsa. Eeva (Laura Malmivaara) on tekevä nainen, mutta hänellä ei oikein ole persoonaa. Samaa voin sanoa Koitereesta (Samuli Edelman), sillä ainoa mitä saamme hänestä selville on seksinhimo ja huonot perhesuhteet. Koitere saa työkaverikseen Touko Reinmannin (Santeri Kinnunen), joka osaa vittuilla Koitereelle kyllä ihan oikealla tavalla.  Antero Kraft (Jorma Tommila) on kova äijä, mutta älyä häneltä puuttuu. Elokuvan pahis Miesman (Jari Halonen) on hahmona aivan muusta maailmasta, sillä  hän puhuukin ihan ihmeellisillä lauseilla. Nuorempana en vain ymmärtänyt tämän hahmon tyyliä, mutta nyt saan jotenkin siitä kiinni. Miesmannin olemus, ego ja juurikin puhetyyli tekee hänestä piinallisen pääpahiksen.

Miesmann ampumassa Varesta, taustalla Pusuhuuli

Leffan selkeästi parhaat hahmot on Jarza (Jasper Pääkkönen) vaikka hän on ruudulla vain pienen hetken. Symppaan siltikin Jasperia, koska hän on kasvattanut takatukan ja hankkinut hammasraudat vain muutaman päivän kuvauksien tähden. Sääli vain, että hänen kuvauspäivänsä oli alku ja loppupäässä. Siltikin ihan parhautta Vareksesta tekee Tetsuo Sinkkkonen (Kari Hietalahti) ja Hillosilmä Munck (Pekka Valkeejärvi). Nämä hahmot voisivat olla hyvästä sketsisarjasta, mutta koska ne on elokuvassa he vetävät roolisna entistä vakavammin, mikä vain on hyvästä. Heidän kahden omat juttunsa ovat aivan parhaita. Erityisesti "Mitä vittua?"-lehti ja "Linda Lamppeenius vaatteet päällä" on jäänyt tästä elokuvasta pysyvästi mieleeni. Myös pidän kovasti leffan lopetuksesta, jossa heidät ammutaan järeällä aseella. Dialogissa on paljon muitakin herkullisia lausahduksia kuten: "Sullahan tulee hiki pelkästä paskalla käymisestä" sanoo Reinman Koitereelle tämän syödessä hampurilaista. Ehkä yleisimmin itellä kytetty sitaatti kuitenkin on: "Vittu mikä Antero saatana!" jonka sanoo Tetsuo. Tätä käytän silloin, kun joku tekee jotain oikein typerää.

Hillosilmä Munck ja Tetsuo Sinkkonen

Vares - Yksityisetsivä osoittaa, että Suomssa saa ja voi tehdä viihdyttäviä dekkareita, mitä Vares elokuvat onneksi ovat olleet.

Matti

En ole ikinä kiinnostunut urheilusta ja myönnän, etten tuntisi Matti Nykästä nimeltä, ellei hän olisi törttöillyt julkisuudessa. En varmastikkaan olisi mennyt aikoinaan katsomaa Mattia, ellei se olisi ollut suosikkitekijätiimiltäni Selin/Mäkelältä. Jasper Pääkkönen on ollut ihana Saku Salinista asti, joten olihan elokuva pakko nähdä.

Matti elokuvan mainosjuliste

Matti elokuva kertoo miehestä nimeltä Matti Nykänen. Elokuvan hahmo on kuitenkin fiktiivinen ja osa sivuhahmoista perustuu suoraan oikean Nykäsen kavereihin, mutta esim. vaimo Tainan hahmo on koostettu useista eri Nykäsen vaimoista. Alussa Matti on vankilassa aloittamassa monologia itsestään ja itse elokuva tapahtuu hänen takaumana. Monologiratkaisu on aika helppo ja tyhjänpuhuva, mutta toimii elokuvan hyvänä liimana, kun tapahtumat mitä Matin elämässä kuvataan tähän elokuvaan, ovat osittain täysin irrallisia toisistaan. Alkupäässä näytetään Matin riehumista mäkiviikoilla ja omaleimaista haastattelua Suomeen. Matti ottaa itseensä jokaisen herkän sanan mitä hälle sanotaan ja oikein kerää huomiota. Itse hyppy kuitenkin sujuu. Matin kaverina on Maisteri niminen valmentaja, joka häntä vähän koittaa pitää kurissa. Pahalla puolella taasen on Matin kaveri Nikke, joka houkuttelee hänet hyppäämän sillalta ja lähteä ryyppämään kun edustustilaisuuteen pitäisi mennä.

Jasper Pääkkönen näyttelee Matti Nykästä

Matti on hiihtoliiton järjestämällä leirillä, josta Nikke houkuttelee hänet mukaasa pikku ajelulle. He riilluttelevat kännipäissään ja tapaavat matkalla pari liftarityttöä. Toinen heistä on Matin tuleva vaimo Taina. Nikke vähättelee Matin naistaitoja, mutta kyllä Matti ja Taina päätyvät yhteen. Lehdissä he väittävät elämän olevan auvoista, mutta oikeasti kotona riidellään ja Matin suututtua ja vedettyä kännit, on koti lohduttomassa kunnossa. Taina hakee Matin poliisiasemalta ja yhdessä he lähtevät mäkiviikoille ja sieltä häämatkalle. Molemmat reissut menee ryypätessä, jälkimmäinen myös riidellessä. Koska Matti tuntee olevansa vanki, hän ja Nikke päätyvät rilluttelureissulle bordelliin. Aivoton Matti ei edes tajua, että seksiseurastahan pitää maksaa. Takasin tultuaan Taina on lähtenyt, selkä menee paskaksi, eikä hyppy enään kulje. Matti asuu hetken vanhempiensa luona ja Nikke jälleen vetää hänet uusiin kuvioihin. Matti pakotetaan Leville tekemään sekalaisen seurakunnan kanssa levyä ja eihän Matti tietenkään osaa laulaa. Paikallinen puliukko Jorma-Tapio pitää Matille yksityisen oppitunnin miehisyydestä ja johan laulu luistaa. Oikeastihan keikoille katsojat tulivat kattomaan mitä tyhmä se Matti taas on hölmöillyt. Kun rahat loppuu, niin Niken ehdotksesa myydään mitalit, joita kukaan ei edes halua ostaa. Velkojen takia Matti päätyy jo tutuksi tulleen bordelli-isännän Casinolle strippaamaan. Siellä sitten hän kohtaa mustamakkaramiljonäärin Mirvan, joka ostaa Matin seltä vapaaksi ja kaappaa mukaansa Tampereelle. Vasta tuona hetkenä kun Mirva kysyy että ostetaanko Nikkekin vapaaksi, Matti tajuaa, että hänen elämänsä paras kaveri on hänen elämänsä suurin kusipää. Matin ja Mirvan yhdessäolo on kirjaimellisesti ruusuila tassimista, kun molemmat osaavat juoda ja tapela samalla mitalla. Elokuva päättyy siihen, että Matti pääsee vapaaksi ja esiintyy Raumanmeren juhannusjuhlilla.

Matti elokuva on todella epidosimainen. Monet asiat eivät ole eksakteja toisiinsa eivätkä korreloi keskenään, joten tarinallisesti elokuva on aika levällään. Siitä puuttuu draamankaari. Olen kuitenkin yllättynyt siitä miten komediallinen elokuva on. Matin hahmo on kirjoitettu aika pahviaivoiseksi mieheksi, jolle mäkihyppy on kaikki kaikessa. Ongelma on siinä, että leffassa itse mäkihyppyä kuvataan todella vähän. Näin Matin urheilulliset ansiot jää elokuvassa kaiken muun varjoon. Pidän siitä tyylistä, miten kuvataan Matin paistatuksesta julkisudessa, esim. kun hänen ja Tainan avio-onnea hehkutetaan. Olen myös aina pitäynt sitä elokuvassa, että kun Jasper pääkkönen näyttelee Mattia, niin hänen isänsä Seppo Pääkkönen näyttelee Matin isää. Kohtaus, jossa Matti näkee unta että hyppy kantaa ikuisuuksiin, on elokuvan koskettavin.  Myös Maisterin hahmo tuo Matin inhimillistä puolta ja sitä hänen urheilullisuuttansa esiin. Matin heikko kohta, jota elokuvassa painostetaan ja toistetaan hyvin paljon, on uskallus. Heti kun Matille sanotaan, ettet uskalla, niin varmana tyyppi on sen tekemässä. Oli kyseessä sillalta hyppääminen, kännissä autolla ajaminen, strippaaminen, laulaminen ja auktoriteettien rikkominen. Yleensä häntä haastaakin "paras kaveri" Nikke, joka keksii vielä itselleen tyhmän nimen Nick Nevada, kun hän alkaa Matin henkilökohtaiseksi manageriksi.

Matti ja Nikke joutuvat hankaluuksiin Niken toilailujen takia.

Vaikka Matti elokuva on tarinansa sekavuuden takia raskas ja komedialliset heitot tasapainottaa sitä, niin pidän siitä, että elokuvassa on vaihtelevia kuvauspaikkoja, sekä aikakaudelle (80-90- luku) tyylisiä vaatteita ja sisustuselementtejä. Jasper Pääkkönen raukka on kasvattanut maailma hirveimmän takatukan rooliaan varten, mutta muten vetää hahmon ihan hyvin, mitä vähän yksitoikkoisesti. Sitä voimme syyttää kuitenkin käsikirjoitusta. Yleensä pidän Peter Franzénista, mutta Nikkenä hän on todella huono, aivan kuin kesäteatteri näytelmästä. Hänen hahmonsa on liian absurdi ja kuuluu johonkin ihan toiseen elokuvaan. Hissu Hietalahden esittämä muusikko kuuluu tuohon samaan kategoriaan, kuten myös Jussi Lammen Jorma-Tapio. Kaiki muut elokuvan hahmot ovat vielä uskottavia, varsinkin Maisterista pidän kovin. Matn vaimot Taina ja Mirva ovat molemmat todella yksiulotteisia, enkä yhtään ymmärrä miksi Elina Knihtilä palkittin Mirvan roolista. Hän kyllä tekee hyvän imitaation perustana olevalle Mervi Tapolale, mutta se ei minusta riitä hyvään roolisuoritukseen.

Matti, Maisteri ja haastattelija.

Kaiken kaikkiaan Matti on viihde-elokuva, joka näyttää katsojalle juuri sen puolen, minkä he todennköisesti Nyksestä tunsivatkin: viinaan menevä sekopää, joka osaa räyhätä ja rellestää, joskus jopa osannut mäkihypätä. Minulle oikea Matti Nykänen ei ole mikään sankari, mutta hyvän inspiraation hän on antanut itsestään tähän leffaan.

Suomi 100 elokuvaa

Meikäläisen yksi suuri intohimo on kotimaiset elokuvat. Innostun niistä paljon enemmän kuin ulkomaalaisista. Seuraan paljon suomalaisia näytteliöitä, tykkän bongailla lokaatioita ja koen suomen kielen elokuvissa tärkeäksi. Niinpä Suomen 100 vuotisen itsenäisyysjuhlan kunniaksi kokosin tähän listan sadasta suomalaisesta elokuvasta, joita suosittelen muille katsottavaksi. Olkaa hyvät, tässä on minun 100 suomalaista elokuvaani:

1. Pahat Pojat (Aleksi Mäkeä, 2003)
Pahat pojat oli minulle se ensimmäinen The kotimainen elokuva. Se avasi minulle silmät kotimaisten elokuven maailmaan. Kun nyt elokuvaa katsoo siitä huomaa ajan patinan, mutta ekä juuri siksi se on minulle äärimmäisen nostalginen.

2. Röllin sydän (Pekka Lehtosaari, 2007)
Lehtosaaren ihana ohjaus on hyvin uskollinen Röllin tarinalle ja pidän valtavasti tästä animaatioelokuvan tyylistä. Laulut ova vähän heikkoja, mutta animaatio lumoavaa.

3. V2 - Jäätynyt enkeli (Aleksi Mäkelä, 2007)
Teiniaikoina V2 leffan musta huumori todellakin upposi meikäläiseen ja sen raskas soundtrack nousi todella tärkeäksi musiikiksi minulle.

4. Kuutamolla (Aku Louhimies, 2002)
Kun aloin tapailla nykyistä avomiestäni samaistuin päähenkilö Iirikseen hyvin vahvasti. Siteerasmme yhdessä The Joulukalenterin repliikkejä ja mieheni haaveili leffaohjaajan urasta. Unelmieni prinssi saapui yhtä yllättäen elämääni, kuin elokuvan Marko. Olin ihan myyty.

5. Onni Von Sopanen (Johanna Vuoksenmaa, 2006)
Paras lastenelokuva, jota varmasti ikinä olen nähnyt. Lapset ovat aitoja, perhe on aitoa ja elämä on aitoa. Lapsinäyttelijät ovat suurenmoisia ja aikuiset myös. Koen elokuvaa katsoessa hyvin vahvaa kaipuuta takaisin ala-asteelle.

6. Helmiä ja Sikoja (Perttu Leppä, 2003)
Pahojen Poikien ohessa Helmiä ja Sikoja oli toinen tärkeä elokuva kotimasten leffojen harrastamiseen. Leppilampi on ihana Lädenä ja elokuvan huumori oli minulle uutta, johon tykästyin kunnolla.

7. Keisarikunta (Pekka Mandart, 2004)
Olin yläasteikäinen ja etsin vielä omaa juttuani ja Keisarikunta auttoi siinä kovasti. Fanitin leffaa ja sen musiikkia kybällä ja tavallaan silloin annoin itselleni luvan, että saan harrastaa kotimaisia elokuvia.

8. Esa ja Vesa -Auringonlaskun ratsastajat (Aleksi Mäkelä, 1994)
Olen pitkään tykännyt Santeri Kinnusesta näyttelijänä ja haaveilin aina Esan ja Vesan näkemisestä. Sain Mäkelä Collection boksin avomieheltäni ensimmäisenä jouluna kun olimme yhdessä ja voi että rakastuin elokuvaan. Se sisältää kaiken: ystävyystarinan, veijarimaisuuden, komedian ja road movien. Siinä on tunnetta ja molemmat pääosan esittäjät eli Kinnunen ja Juha Veijonen loistavia.

9. Tyttö sinä olet tähti (Dome Karukoski, 2005)
Pahat pojat, Helmiä ja Sikoja ja Keisarikunta ovat kotimaisista leffoista ollut miulle ne tärkeimmät ja Tyttö sinä olet tähti päätyy kanssa tälle listalle. Nämä neljä elokuvaa ovat varmasti eniten kotimaisista elokuvista vaikuttanut identiteettiini ja joita olen syvästi fanittanut. Silloin kuin olin herkässä iässä, niin Tyttö sinä olet tähti antoi toivoa omien haaveiden totetuutamiseen.

10. Uppo-Nalle (Raili Rusto, 1991)
Uppis oli lapsena ihan suosikkini, minulla oli itsekkin oma Uppo-Nalle. Uppis kirjoja en lukenut, vaan nimen omaan toljottelin aina uppiselokuvaa. Luontoa ja kaupunkielämää näytetään niin hellyyttävällä tavalla ja seurataan elämää lapsenmielisen Nallen silmin.

11. 21 tapaa pilata avioliitto (Johanna Vuoksenmaa, 2013)
Vaikka elokuvassa ei varsinaista tarinaa olekkaan, niin se osaa tehdä huumoria niinkin hauskasta aiheesta kuin avioliitto. Tätä katsoessa sitä tuleekin aina mietittyä parisuhteen merkitystä. Liikutun aina elokuvan vanhasta pariskunnasta, jota esitää Eila Roine ja Aarre Karén.

12. Kaksipäisen kotkan varjossa (Timo Koivusalo, 2005)
En yleensä pidä historiallisista eepokkielokuvista, mutta Kaksipäisen kotkan varjossa on poikkeus. Leppilampi ja Loiri ovat mahtavia rooleissaan ja elokuvan laulut sopii tunnelmaan. Pelimannin perintö on lauluista suosikkini ja pidän siitä, ettei tämä suoraan perustu historiallisiin tapahtumiin.

13. Kummeli kultakuume (Matti Grönberg, 1997)
Kummelihuumorin aatelia. Kummelin ensimmäisten sketsien kaudet ovat parhaita, mutta elokuvista Kultakuume nousee ihan ylitse muiden. Sen vinksahtanut maailma ja ikimuistettavat repliikit ovat tehneet siitä ajattoman klassikon.

14. Vares Pahan Suudelma (Anders Engström, 2011)
Ensimmäinen Antti Reinin esittämä Vares on jännittävä trilleri ja koko ensimmäisen katsomiskerran arvailin hikihatussa murhaajaa. Tietenkin arvasin väärin, mutta loppu yllätti minut silti.
 
15. Tom Of Finland (Dome Karukoski, 2017)
Taitelija Touko Laaksonen eli Tom Of Finland ei oikeastaan sanonut minulle yhtään mitään, ennen kuin näin tämän elokuva. Pekka Strang tekee loistavan roolisuorituksen ja elokuva kosketti minua suvaitsevaisuuden teemallaan.

16. Saippuaprinssi (Janne Kuusi, 2006)
Ei niin kotimaista huumora sisältävä Saippaprinssi osaa irvailla tälläiselle ex-salkkarifanille saippuasarjan tekemsistä ja juonenkäänteistä. Elokuva on ihan älytön ja se hahmojen saippuaylinäytteleminen on hulvatonta.

17. Rölli ja Mesänhenki (Olli Saarela, 2001)
Aidoin Röllin tarinaa kunnioittava elokuva. Suomalaisessa mittakaavassa on upeaa miten on saatu satua ja fantasiaa yhdistettyä. Mahtavat, erikoiset röllit ovat omia persooniaan ja näiden puvustus on niin aitoa rölliä. Maailma on oma satumetsänsä ja metsänhenki on vahvasti läsnä.

18. Vares Sukkanauhakäärme (Lauri Törhönen, 2011)
Uusista Vares elokuvista seuraavaksi suosikikseni on noussut Sukkanauhakäärme. Siinä on suht selkeä juoni ja yhdessä baarikohtauksessa soi lempiyhtyeeni The 69 Eyesin kappale.

19. Häjyt (Aleksi Mäkelä, 1999)
Mäkelän Häjyt näin aika pian Pahojen Poikien jälkeen ja silloin se tuntui suureltakin pettymykseltä, vaikkakin Veijosella onkin upea takatukka. Vanhempana olen Häjyjä katsonut enemmän Pohjanmaan puukkojunkkariuhoaja kuvauksena ja tietty villin lännen westernhenkisyys tästä kyllä huokuu.
 
20. Joulutarina (Juha Wuolijoki, 2007)
Kävimme tämän katsomassa jouluna 2007 koko perheen kanssa ja ainakin minulle tämä on tunnelmallinen perhe-elokuva. Vaikka haikeita aineksia on paljon ilmassa ja tuo että annetaan menneitten rakkaiten nimiä omille lapsille on minusta turhan makaaberia, niin ulkokuvaukset ovat tavattoman tunnelmallisia ja siksi kuuluu jouluelokuvavalikoimaani.

21. Joulupukki ja Noitarumpu (Mauri Kunnas ja Pekka Lehtosaari, 1996)
Kunnaksen Joulupukki ja Noitarumpu tv-animaatiota on meillä katsottu lapsesta asti aina ennen joulua ja videolle sieltä nauhoitettu. Joka kuva, kohtaus ja hahmojen ääni on syvlle painunut mieleeni ja nykyään elokuva tuntuu jopa vähän tylsältä. Vasta muutama vuosi sitten hankin samannimisen kirjan, jossa on muutama kohtaus mitä elokuvassa ei ole ja siitä pidän nykyään jopa enemmän kuin tästä elokuvassa.

22. Game over (Pekka Lehto, 2005)
Musta hevonen nousi listallani varsin korkealle. Game Over kolahti kovasti ilmestymisen aikoihin, sillä sivuosaa näyttelevä Julius Lavonen on mielestäni roolissaan varsin lahjakas. Huomasin tarttuvaani tähän leffaan yhä uudestaan ja uudestaan karusta tarinasta huolimatta. Jännä on aina huomata, mitä kaverit ovat valmiita tekmeään ystävyyden ylläpitämisen eteen.

23. Teit meistä kauniin (Tuukka Temonen, 2016)
Apulannan alkuvaiheet eivät periaatteessa kiinnostaneen minua, mutta kun leffa paljastui enemmän nuorten elokuvaksi ja 90-luvun kuvaukseksi, koin suurta kaipuuta nuoruuteen. Temosta esittävä Panula on mahtava ja Virtasta esittävä nuori jamppa omistaa ihan samankuuloisen äänen mitä olen Toni Virtaselta oppinut kuulemaan. Roope Salminen punkkari Anttina jakaa teiniagstia katsojalle asti.

24. Ralliraita (Markku Pölönen, 2009)
Olavi Uusivirran ensimmäinen päärooli vähän hassussa maalasikomediassa on hauska. Ralliraita sisältää vähän kummelihuumoria ja vähän ronskimpaa kamaa. Tämä komedian tyylilaji ei sovi tiukkiksille, eikä muutenkaan mieshuumorista pitäville, mutta itseäni tämä viihdyttää.

25. Vares Sheriffi (Hannu Salonen, 2015)
Viimeisimmän Vareksen olen leffateatterissa viimeksi katsonut ja muistan sen olevan hyvä, kotimainen jännitystrilleri. Uudelleen tämä pitäisi kyllä katsoa, sillä muistikuvat ovat jo vähän hatarat, kun pari vuotta siitä jo on.

26. Vares Huhtikuun tytöt (Lauri Törhönen, 2011)
Huhtikuun tytöt on juoneltaan hiukan sekavampi, mutta myös omalla tavallaan järkyttävämpi. Jännityselementit ovat ilmassa ja siksi leffa osaa sykähdyttää.

27. Pitkä kuuma kesä (Perttu Leppä, 1999)
Lepän ensimmäinen elokuva sisältää klassikko bändin Kalle Päätalo ja ainakin minulle heidän  Lootusasentoon on tuttu biisi. Leffasta Jimi Pääkallo otti taiteilijanimensä ja elokuvahan sisältää mahtavia onelinereita.

28. 8 päivää ensi-iltaan (Perttu Leppä, 2008)
Uudempi Lepän komedia taasen sijoittuu teatterimaailmaan Romon ja Julian luomiseen. Teatterimaailman kuvaus on aina itsestäni mielenkiintoista ja kevyt romanttinen komedia sopii sen maailmaan luontevasti.

29. Lieksa! (Markku Pölönen, 2007)
Lieksa ei varsinaisesti sijoitu eikä edes kerro Lieksasta, vaan matkasta sinne. Koppeloiden matka on äärimmäisen kaunis ja samalla fiktio ja fakta sekoittuvat keskenään.

30. Rendel (Jesse Haaja, 2017)
Supersankari Rendel yllätti minut positiivisesti kotikutoisuudellaan. Vaikka siinä on amerikkalainen synkkä tematiikka ja mäiskitään vastaantulijoita oikein kunnolla, niin siltikin Rendelissä oli jotain sellaista mistä tykkäsin.

31. Vares (Aleksi Mäkelä, 2004)
Pian Pahojen Poikien jälkeen odotin kovasti Mäkelän uusinta elokuvaa. Vareksesa ei harmikseni ollut mitään isoja räjähdyksiä, mutta rikoselokuvan tyypilliset kliseet kuten jatkuva sade tästä kyllä löytyy. Santeri Kinnunen on pitkästä aikaa kanssa kuvissa ja Veijonen on hyvä Vareksena. Huumoria tässä on paljon vähemmän mitä jatkoelokuvassa.

32. Eput elokuva (Saku Pollari, 2016)
Eppu Normaali yhtye ei ole minulle mitenkään varsin läheinen, mutta Eput dokumentti kuvaa hyvin lineraalisti yhtyeen alkuvaiheita ja syvimpiä kuoppia. Eppujen historiaan on tämän dokumentin avulla helppo syventyä.
 
33. Akvaariorakkaus (Claes Olsson, 1993)
Akvaariorakkauden juoni ei ole hääppöinen, mutta ei ole Härkösen kirjakaan johon tämä perustuu. 90-luku kuitenkin huokuu niin näyttelijöistä, kuin lavastuksesta ja puvustuksesta. Oman aikansa kuvana ja naisten ongelmista kertovana elokuva tämä on kuitenkin mieleenpainuva.

34. Kielletty hedelmä (Dome Karukoski, 2009)
Vanhoillislestadiolaisuus teemana on ihan mielenkiintoinen, mutta myös hieman saarnaava. Isot pointsin pohjosten eli Limingan kuvaamiselle ja Kempeleen Kalliomontulle. Lestadiolaisten ajattelutapa mustista lampaista on varsin ahdistava. Kun Raakkel näkee ensimmäisen kerran elokuvan, niin se tunne kyllä koskettaa ihan katsojaakin.

35. Tummien perhosten koti (Dome Karukoski, 2008)
En ole aikaisemmin pitänyt Tommi Korpelasta lainkaan, mutta tämän elokuvan roolissa hän nosti pisteensä. Tarina on ahdistava ja hurja, mutta lopussa on vivahdus positiivisuutta.

36. Tappajan näköinen mies (Lauri Nurkse, 2016)
Saman niminen tv-sarja ei ole minulle tuttu. En oikeastaan osannut odottaa mitään, mutta häkellyin siitä, kuinka ihana Ville Haapasalo oli roolissaan. Olin niin surullinen kun hänen hahmonsa kuoli lopussa.

37. Onneli ja Anneli Salaperäinen muukalainen (Saara Cantel, 2017)
Viimeisin Onneli ja Anneli on sopivasti mukaansatempaava seikkailu, jossa on ihan juonikin. Vaikka vähän liian kliseistä lastenelokuvan tuntua on ilmassa, niin kyllä tämän seurassa aikuinenkin viihtyy.

38. Kanelia kainaloon Tatu ja Patu (Rike Jokela, 2016)
Tatuun ja Patuun minulla oli kovat ennakkoasenteet. Nieminen ja Holma ei näyttelijöinä ole lainkaan vaikuttanut minua, mutta Tatuna ja Patuna he olivat sopivasti hölmöt otukset Outolasta. Pidän kovasti siitä, että pääosatytön kahta äitiä ei painoneta, vaan sitä pidetään luontevana. Jouluteema sopii kanssa hyvin elokuvaan.

39. Tuntematon Sotilas (Aku Louhimies, 2017)
Aikaisemmat Tuntemattomat ovat minulle ihan tuntemattomia. Louhimiehen Tuntematon on jäänyt mieleeni häiritsemään ja hienostihan se on tehty. Roolityöt ovat luontevia, mutta onhan tällä pituutta ihan liikaa.

40. Onneli ja Anneli (Saara Cantel, 2014)
Ensimmäinen Onneli ja Anneli on kaunista kesäelokuvaa, jossa on kaikkea onnellista ja ihanaa ja söpöä. Juonikin on mielekäs ja värikylläisyys on se mistä tykkään kovasti.

41. Viikossa Aikuiseksi (Johanna Vuoksenmaa, 2015)
Aikuisten rippileirillä on monenlaista persoonaa. Vähän odotin Vuoksenmaan elokuvalta enemmän, mutta ihan viihdyttävää kesämeininkiä on luvassa. Minna Koskela on suosikkini kokkina, joka muuttuu tämän leirin aikana eniten.

42. Kerron sinulle kaiken (Simo Halinen, 2013)
Draama miehestä, josta on tullut nainen. Tarina on vakava, osaa koskettaa ja käy läpi tärkeitä aiheita. Suvaitsevaisuus ja ajatus kuka minä olen ovat hienosti toteutuneita teemoja.

43. Kummeli Jackpot (Pekka Karjalainen, 2006)
Tamperelaishuumori kukkii taas hoopoilla hahmoillaan. André Wickström on hauskassa  sivuosassa ja Jackpotista on tullut uudempia Kummelikappalaeita. Varsinkin lopputeksteissä soiva Tää biisi jää soimaan sun päähän jäi todellakin päähän.

44. Nuotin vierestä (Lauri Nurkse, 2016)
Kun aloitin elokuvaa katsomaan, niin se tuntui aika hitaalta ja ponnettomalta. Kun päästiin itse karaoken maailmaan huomaamaan miksi Pylly vasten pyllyä Pum Pum on tärkeä kappale, niin siinä vaiheessa musiikkia ja tarina vei minut mukanaan.

45. Vares Pimeyden tango (Lauri Törhönen, 2012)
Tästä Vreksesta en paljoa muistakkaan, mutta comebackin tekee V2 elokuvasta tuttu Veikko Hopea. Jussi Lampi on roolissaan mahtava ja Pimeyden Tangoon on yhdistetty muistoja Hopean roolista V2 leffasta. Hyvin on saatu Vareksen naamakuvat leikattua niistä pois, kun siinä Vareksena on Veijonen ja nyt on Reini.

46. Yöjuna (Arto Lehkamo, 1996)
Löysin tämän Santeri Kinnusen pääroolin vasta vuosi sitten ja mielestäni Kinnunen on tekee hyvää jälkeä. Elokuvassa on ongelmana selava käsikirjoitus ja ponneton trillerimäisyys. 90-luku heijastelee taas valkokankaalla vahvasti, joka tuo nostalgiaviboja meitsille.

47. The Real McCoy (Pekka Lehto, 1998)
Hanoi Rocks fanina tietty Andy McCoyn elokuva täytyy myös omistaa. The Real McCoyssa ei oikeastaan ole päätä eikä häntää, vaan se on sarja näyteltyjä pätkiä Andyn elämästä. Vaikea sanoa mikä olisi aitoa ja mikä Andyn pään sisäistä fiktiota. Voisin sanoa, että tämä on kyllä tekijänsä eli McCoyn näköinen elokuva.
 
48. Hurmaava joukkoitsemurha (Ere Kokkonen, 2000)
Omistan boksin Ere Kokkosen elokuvia ja huomasin kyllä nauravani tälle huumorille. Santeri Kinnusen taksikuski Sorjonen on mukana ja vilmi muuten viliseen kovia suomalaisnäyttelijöitä. Jotenkin kun tätä katsoo on vakea kuvitella jo milleniumin olevan käynnissä, sillä elokuvan tunnelma on muuten vähän vanhahtava.

49. Kymmenen riivinrautaa (Ere Kokkonen, 2002)
Samat tunnelmat voin liittää tähän kuin edellä mainitsemaani elokuvaan. Kinnunen on liitoshahmo taksikuskina, kun Esko Salminen kertoo entisistä heiloistaan ja lähtee kierrokselle vanhojen riivinrautojensa luo.

50. Onnelin ja Annelin Talvi (Saara Cantel, 2015)
Mielestäni Onnelin ja Annelin talvessa on kaikkein kaunein talvikuvaus ja tunnelma. Vaaksan perhe on ihana lisä elokuvaa, mutta muuten juoni on todella puuduttava ja tylsä. Talvien ja joulun meno on erittäin onnistunutta.

51. Tumman veden päällä (Peter Franzén, 2013)
Franzénin lapsuuteen perustuva omaelämänkerta on lämmin kuvaus lapsen näkökulmasta. Vanha aika näkyy ja myös se, että Franzén on itse ohjaamassa. Näyttelijäohjaukseen on nimittäin panostettu valtavasti, samoin kuin yksittäisiin kuviin ja kohtauksiiin. Kokonaisuutena juonirakenteessa on kuitenkin pitkäaikaista puutumista.

52. Elämältä kaiken sain (Mika Kaurismäki, 2015)
Veskun comeback elokuviin. En pidä sivuhahmosta, joka iskee naispääosaa esittävää Toivasta ja siitä johtavaa rikollisketjua. Muuten elämältä kaiken sain on ihanan elämänmakuinen ja näyttää aidon kohtaamisen nuoren ja vanhan välillä.

53. Vieraalla malla (Ilkka Vanne, 2003)
En ymmärrä huumoria mitä Vieraalla Maalla on tuovinaan katsojalle. Ville Haapasalo ei tässä omista vielä sellaista karismaa, mitä häneen on vanhemmiten tullut. Muuten elokuvan tarina on vetävä ja Haapasalo on kiinnostavampi ulkomaalaisena hahmona kuin suomalaisena.

54. Suden vuosi (Olli Saarela, 2007)
Epilepsia esitetään hyvin millaisena mörkönä sitä kärsvät joutuvat kokemaan. Kuitenkin koen elokuvan vahvasti kuvaavan opiskelijan ja oppilaan kiellettyä rakkautta, joka on pyyteetöntä. Sivuosissa tosin on jopa häiritsevän huonoja näyttelijöitä.

55. Suden arvoitus (Raimo O. Niemi, 2006)
Kauniita maisemia kuvataan erämailla, mutta perhe-elokuvaksi katsojalle selitellään pikkuisen liikaa makuuni. Häiritsevää on myös se, että koska elokuva on kuvattu Kuusamossa, niin siellähän ei oikeasti puhuta mie sie murretta. Eikä se elokuvassa kuulosta uskottavalta. Muuten nuoren tytön oman identiteetin etsintä luonnon ja susien avulla on luontevaa.

56. Levottomat (Aku Louhimies, 2000)
Louhimies on siitä erikoinen ohjaaja, että hänen leffansa jäävät aina häiritsemään minua. Levottomat on varmaan tehnyt sen myös muillekkin. Seksikohtauksia on vaivalloista katsoa, mutta milleniumin ja uuden aikakauden henki huokuu tästä. Turkua ja kesää on kuvattu kauniisti ja hahmojen ystävyyttä kanssa. Tuollaistahan se nuoruuden huuma on voinut hyvinkin olla.

57. Levottomat 3 (Minna Turunen, 2004)
Vaikka monet ovat kutsuneet Levottomat 3 huonoimmaksi kotimaiseksi ikinä, niin minusta sen tittelin kyllä vie Valkoinen Kaupunki. Levottomat 3ssa on pöhkö juoni, eikä se todellakaan ole niin yhteiskunnallisesti tärkeä mitä tekiät väittää. Se on eroottista viihdettä aikuiseen makuun ja kuvaa hyvin sen aikakauden murrosta.

58. Rukajärven tie (Olli Saarela, 1999)
Ensimmäinen suomalainen sotaelokuva, jonka olen jaksanut katsoa alusta loppuun. Minua koskettaa Rukajärven tiessä kuinka omia sotilaita ei haluta jättää vieraalle maalle rypemään, vaan tuoda oman maan multiin. Rakkaustarina on enemminkin sivuseikka, mutta tuo Farnzénin hahmolle syvyyttä.

59. Kummeli Stories (Matti Grönberg, 1995)
Puhdas sketsielokuva ei sisällä kunnon juonta ja sketsitkin on vähän ylipitkiä, mutta toimivia. Uudempi Kummeli V ei yllä yhtään näin hauskoihin sketseihin ja Kummelihuumori on tässä aidoimpana ja lähimpänä tv-sarjan huumoria.

60. Cyclomania (Simo Halinen, 2001)
Citypyöräilytarina sisältää aika höppäsen kolmiodraaman. Pyöräily ei myöskään ole urheilulajina mitenkään kiinnostava, mutta hahmojen intohimo näytetään selkeästi.

61. Fc Venus (Joona Tena, 2005)
Fc Venuksen ongelma on samankaltainen kuin Cyclomaniassa. Pääparin parisuhdetarina on tässä itse tylsempi, kuin jalkapallon kautta tuleva huumori. Sivurooleissa on hyviä näyttelijöitä ja huumoriakin on tarinaan saatu mukaan.

62. Poika ja Ilves (Raimo O. NIemi, 1998)
Mahtavia ulkokuvia ja Konsta Hietanen osaa näytellä ihan hyvin sen aikakauden tenavatähdeksi. Elokuvasta aina  vain tulee suru puseroon, kun tietää pääosan Väinö ilveksen kuolleen lähes heti kuvausten jälkeen.

63. Uuno Turhapuro Epsanjassa (Ere Kokkonen, 1985)
Oma suosikkini Uuno elokuvista. Hauskan tyhmä juoni, epsanjan kliseet ja Uunon perhe ja parhaat kaverit Härski ja Sörsselssön ovat viettämässä lomaa epsanjan auringon alla. Eihän näissä Uunoissa yleensä syvempiä arvoja ole, mutta kyllä minua naurattaa.

64. Pikkupojat (Ere Kokkonen, 1986)
Olen enemmän katsonut Speden ja Veskun sketsejä, kuin heidän elokuviaan. Pikkupojat ovat Spedeshown parhaimpia sketsihahmoja, joten siksikin tämä elokuva täytyy omistaa. Juontahan ei tässäkään ole, mutta höpsö kesäloma pikkupoikien tapellessa saa aina hymyilemään.

65. Heinähattu ja Vilttitossu (Kaisa Rastimo, 2002)
Aidoin Heinähattu ja Vilttitossu teos. Heinähattu on rauhallisempi ja Vilttitossu se riekkuloija. Kaunista kesää kuvataan, mutta jotenkin elokuvan yleistunnelma on haikea ja surumielinen. Siksi se varmasti osaa koskettaakin. Hectorin musiikki on hyvää, vaikka se juurikin on yksi syy, miksi tunnelma on niin harras.

66. Duudsonit elokuva (Jarno Laasala, 2006)
Duudsonin tyyppinen rämäpää huumori nauratti minua yläasteikäisenä ja enemmän kuin se extremejuttu pidin tämän porukan ystävyyshengestä. Siksi varmasti Duudsonit elokuvan kävin katsomassa ihan elokuvateattereissa asti. Pöhköyksiä tehdään pitkin elokuvaa, mutta oikeastaanhan tämä ei ole muuta kuin pidennetty Duudsonien kohellusjakso.

67. Uuno Turhapuro This is my life (Ere Kokkonen, 2004)
Viimeisin Uuno on mielestäni hyvä lopetus Uuno Turhapuron tarinalle. Harmikseni Spede Pasanen ei tätä koskaan ehtinyt näkemään, mutta kunnianosoitushan tämä elokuva hänen muistolleen on. Koska olen suht vähän katsonut Uuno elokuvia, niin tässä saan nähdä Uunon vaiheita, jotka ei ole minulle kovin tuttuja. Ja onneksi Spede on arkistokuvissa mukana.

68. Miss Farkkusuomi (Matti Kinnunen, 2012)
Kotiseutuelokuvani. Olin muutaman vuoden asunut jo pois kotoa Pirkanmaalla, kun kävin katsomassa Miss Farkkusuomen elokuvateatterissa. Vaikka se sijoittuu pari vuosikymmentä taakseppäin, niin minusta Miss Farkkusuomessa kuvataan Oulua juuri sen oloisena kuin sen olen aina mieltänyt.

69. Kaappari (Aleksi Mäkelä, 2013)
Mäkelän Kaappari on siitä jännä elokuva, etten osaa päättää onko se draama vai komedia. Dramaattisia aineksia on paljon, mutta jo pelkästään Kari Hietalahden näkeminen saa minut huumorimielelle. Hän kuitnekin tekee roolinsa vakavasti ja on se tarinan dramaattisin hahmo.

70. Yong love (Arto Lehkamo, 2001)
Viaton rakkaustarina on ihan toimiva, mutta en pidä ohjaajan saarnaamisen sävystä homoudesta. Leikkaus kameroiden ja valokuvien kautta on elävää ja elokuvassa on muutamia kauniita ja tunnelmallsia kuvia. On hienoa, että Jonas Nodberg on päässyyt rakentamaan uraa myöhemin ihan kunnolla. 13-vuotiaaksi päähenkilöksi hän on lahjakas.

71. Menolippu Mombasaan (Hannu Tuomainen, 2002)
Olen vähän pettynyt, kun lopussa ei päästäkkään aitoon Mombasaan. Road movie on kesäinen ja kertoo hyvin epätoivoisesta ystävyydestä. Kataa esittävä tyttö on aika keponen, enkä muutenkaan pidä tämän hahmon ratkaisuista. Suomen Lappia kesäaamuna kuvataan tunnelmallisesti ja onneksi Jusa pääsi kokemaan Mombasan mielikuvissaan ennen kuolemaansa.

72. Kahlekuningas (Arto Koskinen, 2002)
Pitkään aikaan en ole tätä elokuvaa nähnyt ja siksi se onkin joululahjalistallani. Ruotsalainen poika näyttää häiritsevän paljon serkunpojaltani ja Sulevi Peltolan hiljainen isäpappa on jotenkin häiritsevä. Muuten nuoruuden muutosvaiheen kuvaus Ruotsin rajalla on kiinnostava, vaikkakin synkkämielinen. Heikki Hela tekee hienon roolin isänä.

73. Rock´n´roll never dies (Juha Koiranen, 2006)
Suosikkiroolini Samuli Edelmanilta. Jälkeenjäänyt mies asuu rakastavien vanhempien kanssa ja elää edelleenkin lapsuudenmuistoissa kitaransa kanssa, jolla on soittanut W.A.S.P:ia. Muut eivät meinaa poikaa ymmärtää, mutta onneksi on ihanat vanhemmat ja kannustava kirjoituksen opettaja. Loppukin on onnellinen, kun lapsuudenkaverin kanssa löydetään yhteinen sävel.

74. Kesäkaverit (Inari Niemi, 2014)
Kesäkaverit kuvaa Suomen kesää ihanasti, mutta nuoruuden kipuilu ja miessuhteet ovat etusijalla ja aika mielenkiinnottomia. Huumoriakaan minun on tästä vaikea löytää. Suosikkijuttuni elokuvassa onkin Minka Kuustosen hahmon ja tämän pomon Eero Ritalan tyypin suhde.

75. Onnenonkija (Ville Jankeri, 2016)
Minka Kuustonen loistaa Onnenonkijassa paljon paremmin kuin Kesäkavereissa. Bloggausmaailma on tuotu hyvin blingbling tavalla esiin ja Olavi Uusivirran päinvastainen henkilö tuo hyvää tasapainoa tarinalle. Itse tarina vaan on ennalta-arvattava, joka noudattaa tarkkaan romanttisten komedioiden kaavaa.

76. Ukonvaaja (Tuukka Tähti, 2016)
Mielenkiintoinen dokumentti Suomen luonnonuskoista saa todellakin ajattelemaan omaa suhdettani luontoon, mystiikkaan ja perimään. Dokumentti ei edes pyri kertomaan totuutta, vaan antamaan keinoja, joiden avulla katsoja pystyisi itse sen etsimään.

77. Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä (Ere Kokkonen, 1996)
Oletin Rytkönen elokuvan olevan tavanomainen tylsä maalaiskomedia, mutta elokuvan hahmot saivat oikeasti hymyilemään. Loppukin oli onnellinen, joten hyvän mielen komediasta on kyse, vaikka huumori onkin vanhahtavaa.

78. Ella ja Kaverit (Taneli Mustonen, 2012)
Ensimmäinen Ella ja Kaverit kertoi mielestäni tärkästi siitä, kuinka kyläkouluja ei saisi lopettaa. Uusi iso koululaitos oli hyvn kuvattu vakilan kaltaiseksi. Pienessä kyläkoulussa viihtyy paremmin opettajat ja oppilaat ja oppiminen on mielekkäämpää. Ella ja hänen kaverit kuvataan hyvin ja jokaisen persoonaan ehditään tutustumaan.

79. Romanovin kivet (Aleksi Mäkelä, 1993)
Mäkelän ensimmäinen elokuva on aikamoinen rymistely ilman järkeä, mutta sitähän sen oli tarkoituskin olla. Tekijöiden nuoruus, into ja ammattitaidottomuus näkyy lopputuoksessa, mutta juuri siksi se varmasti on niin aito.

80. Kummeli Alivuokralainen (Matti Grönberg, 2008)
Alivuokalainen elokuva perustuu näytelmään, joka ei ole kyllä mistään kotoisin, nähty on. Elokuvana Alivuokralainen antaa muutamat naurut, mutta homovitsit ei enään naurata samalla tavalla kuin aikaisemmin.

81. Love Records (Aleksi Mäkelä, 2016)
Hyvää musiikkia sisältävä elokuva kärsii epätasapainosta. Osa näyttelijöistä on mahtavia, osa surkeita. Osa kohtauksista innostavia, osa jonninjoutavan tylsiä. Mäkelältä tämä on kuitenkin hyvä nousu, sillä hänen aikaisempi Kummeli V oli sellaista roskaa että naamapalmuilusta ei tullut loppua.

82. Yösyöttö (Marja Pyykkö, 2017)
Uutta Yösyöttä odotin kovasti ja siksi se olikin pienoinen pettymys. Pääosassa Summanen oli mitä mahtavin ja muutama sivuosa kanssa, mutta juoni oli ihan ponneton. Vauva-arjesta sai ihan hauskaa huumoria ja onhan se nyt hassua että poika saa nimensä Paavo Pesusienen mukaan.

83. Haarautuvan rakkauden talo (Mika Kaurismäki, 2009)
Mika Kaurismäellä on joku ihme tapa tunkea joka leffaansa sivuun rikostarina. En pidä niistä ja siksi Haarautuvan rakkauden talo onkin näin matalalla. Muuten elokuvassa on hyviä aineksia, mutta miksi aina se rikostarina pitää tunkea sinne taustalle.

84. Ganes (J. P. Siili, 2007)
Fiktiivinen bändielokuva, jossa on hyvät pääroolit. Ongelma on ehkä siinä, että keskitytään Remuun liikaa, eikä muihin jäseniin kiinnitetä niin paljon huomiota. Jussi Nikkilä on Albert Järvisenä jotenkin herkkä ja Olavi Uusivirta Cissenä ihana.

85. Onnen varjot (Clas Ohlsson, 2005)
Selvästi aikuisile suunnattu elokuva. Kävin katsomassa Onnen Varjot 14-vuotiaana ihan elokuvateatterissa äitini kanssa, enkä siksi varmasti lämmennyt sille. Paljon myöhemmin kun olen antanut mahdollisuuden, niin elokuva on kelvollinen, mutta ei erikoisen muistettava. Jokin tunne tästä uupuu.

86. Nousukausi (Johanna Vuoksenmaa, 2003)
Vuoksenmaa on Nosukauden jälkeen tehnyt paljon parempia elokuvia. Lymi ja Summanen ovat hyviä rooleissaan ja Veijonen on ihana naapuri. Huumoria minun on vaikea tästä löytää ja muutamia hahmojen käyttäytymisiä en vain ymmärrä.

87. Rat King (Petri Kotwica, 2012)
Synkkäsävyisessä trillerissä Max Ovaska ja Julius Lavonen ovat ihan saman näköisiä heeboja. Se on kuulemma antanut sysäyksen elokuvan tekemiselle. Hurjia ja ällöttäviä juttuja tämä sisältää ja lopun identiteettivarkaus on ihan tärkeä aihekkin. Kaikki on vain hukutettu liian pimeän kuvauksen ja trillerimäisyyden alle.

88. Napapiirin sankarit (Dome Karukoski, 2010)
Olen varmasti harvoja, joka ei ymmärrä tämän sarjan hypetystä. Komediaksi kutsutaan, mutta minusta tarina on enemmän dramaattinen. Komediallisia kohtia toki on kuten Kittilän runkkarit, mutta se ei riitä. Digiboxi onneksi lopulta saadaan ja pääosamieskolmikko on toimiva. Pamela Tola Vatasen muijana on todella surkeasti esitetty. Onko sitä lappia pakko puhua, kun ei se stadilaiselta millään onnistu.

89. Röllin Hirmuisia Kertomuksia (Olli Soinio, 1991)
Meikähän on syntynyt tämän leffan aikoihin ja katsonut Rölliä Pikku Kakkosesta. Suh pienenä siis sain nähdä nämä Hirmuiset Kertomukset ja pelotti niin vietävästi. Vasta aikuisiällä olen uudestaan uskaltanut tätä vilkaista, sillä Suuri Roska on karmiva. Ihania lauluja elokuva kuitenkin sisältää ja tarina sopii Röllin maailmaan.

90. Silmäterä (Jan Forrström, 2013)
Vaikuttava elokuva, joka pysyy tyylilleen uskollisena loppuun asti. Nuori yh-äiti haluaa suojella lastaan pahalta maailmalta, mutta loputa se menee liiallisuuksiin. Näyttelijän työ on hyvää, mutta tarina vähän yksinkertainen ja raskas.

91. Härmä (J.P.Siili, 2012)
Härmässä olen itsekkin asunut yhden kesän ja tämä puukkojunkkariwestern aikakausi on kiinostava ilmiö. Härmän juoni on kliseinen ja värimäärittely oikein häiritsevää, mutta Leppilampi tekee tässä mielestäni hienon pahisroolin. Pamela Tola taas huononee huononemistaan.

92. Leijonasydän (Dome Karukoski, 2013)
Leijonasydän oli minulle pienoinen pettymys. Kaikki sitä kehuivat ja Pääkkönen teki hienon roolin, mutta minua ärsyttä suunnattomasti Laura Birn ja uusnatsien mustavalkoinen ajattelutapa, vakka kuinka he oikeasti tekevätkin niin.

93. Sooloilua (Lauri Nurkse, 2007)
Sooloilua elokuva sooloilee draaman ja komedian välillä. Muutamt naurut ja kauniit kuvat eivät poista sitä tosiseikkaa, että romantiikkaa en tästä löydä, eikä pääparilla ole minkään sorttista kemiaa. Kristiina Elstelä taas tekee naissivuosassaan huippuroolin, vaikka onkin liian nuoren oloinen niin vanhaksi äidiksi.

94. Vares Kaidan tien kulkijat (Anders Engström, 2012)
Huonoin Vares elokuva mitä on tehty. Pohjanmaa kuvataan niin ankeaksi kuin se onkin ja kun pääpahinksen näkee ensimmäisen kerran arvaa heti, että tässä on pahikset. Uskonnollisuus kohtaukset ovat ihan yliammuttuja. Reini on Vareksena tässä jo monennetta kertaa, mutta tekee edelleen hyvää työtä.

95. Rööperi (Aleksi Mäkelä, 2009)
Mäkelän sekava tuotos Punavuoren roistoista. Juonta elokuvassa ei lähes lainkaan ole, vaan tapahtumat ovat peräjälkeen, ilman että ne liittyy toisiinsa mitenkään. Hyviä näytteliöitä, vaikka hahmot ovatkin heikkoja.

96. Joki (Jarmo Lampela, 2001)
Episodi elokuva Joki sekoittaa muutamien eri ihmisten tarinat keskenään. Osa niistä on mielenkiintoisia, osa ei. Samoin näyttelijäntyössä. Hectorin Kaikki tahtoo rakastaa soi lopputeksteissä ja siihen kappaleeseen olen kovin tykästynyt.

97. Espoon viimeinen neitsyt (Hanna Maylett, 2003)
Tv-elokuva nuorista tytöistä, joista toinen haluaa jopa kipeästi menettää neitsyytensä. Amatöörinäytteliöitten suorituksia ja musiikeilla on koetettu hakea ylimäärästä dramaattisuuden tunnetta. Minulle tarina ei ole kovin realistinen, mutta vie jonnekkin teiniajan tunnelmointiin.

98. Paha maa (Aku Louhimies, 2005)
Louhimies tekee häiriintyneitä, häiritseviä ja inhorealistisia elokuvia. Jos pölynimurikauppiaan ja hänen kohtansa olisi jätetty leikkauspöydälle olisin voinut pitää tätä hyvänä draamana. Varsinkin Petteri Summanen tekee ilmiömäisen roolisuorituksen.

 99. Puhdistus (Antti J. Jokinen, 2012)
Antti J.Jokinen pääsee minulla ohjaajana samaan kastiin Louhimiehen kanssa. Puhdistuksen lisäksi olen nähnyt Kätilön ja molemmat oli vaikuttavia elokuvia, mutta niin raadollisia että toista kertaa en pystyisi katsomaan. Puhdistuksessa varsinkin huomaa Jokisen taustan musavideo-ohjaamisesta, sillä monet kuvat ovat juurikin sen tyylisiä.

100. Koti-ikävä (Petri Kotwica, 2005)
Juliys Lavonen tekee hyvää työtä tässä ällöttävämpääkin ällöttävässä elokuvassa. Värimäärittely on kokonaan lähes ruskeaa ja mielisairaala ahdistavan tuntuinen. En katsoisi tätä elokuvaa, ellei Lavonen olisi pääosassa, koska juoni on mitä karsein.