Leijonasydän

Jasper Pääkkönen on ihan Salatuista Elämistä asti ollut yksi suosiki näyttelijöitäni. Olen seurannut hänen uraansa tarkasti ja Leijonasydän ei ollut poikkeus. Dome Karukoski pääsi sydämeeni Tyttö Sinä Olet Tähdellä, joten odotin kovasti tätä elokuvaa, jossa kaksi suosikkiani yhdistyy. Leffateatterikokemuksesta teki uniikiksi sen, että se oli ensimmäinen yhteinen elokuva, jonka kävin katsomssa nykyisen avomieheni kanssa.

 Uusnatsi Teppo ihastuu salamana kahvilatyöntekijä Sariin, jolla on tumma poika Ramu. Teppo ja Ramu ei tule aluksi toimeen, mutta kun Sari joutuu sairaalaan, niin Teppo lupaa pitää huolta Ramusta. Aluksi Ramu ei luota Teppoon ja häpeää häntä, mutta samat tunteet on Tepollakin. Hän elää uusnatsien maailmassa, hokee Valkoisen Suomen Puolesta ja hakkaa tummia päivät pitkät porukoidensa kanssa. Baareissa ja nakkikioskeilla rähistään ja kunnioitetaan sotaveteraaneja. Rintaan on tatuoitu ylpeä Suomen leijona, joka Tepolle edustaa ennenkaikkea kunniaa. Teppo kuitenkin vannoo Sarille kautta munansa suojella ja olla vastuussa Ramusta ja sen Tepo tekeekin. Samalla oma ajattelutapa laajentuu. 

Ramu kokee koulukiusaamista ja Teppo oman käden oikeutta. Asiaa ei helpota Ramun isä, joka käy poikaansa Ruottista käsin välillä katselemassa. Pakkaa sekoittaa Tepon velipuoli Harri, joka on äärioikealla ja kokee uusnatsismin tärkeimpänä arvonaan. Teppo ja Harri ovat eläneet lapsuudessa, jossa läheisyyttä osoitetaan hakkaamalla, huutamalla ja heilumalla. Harri aloittaa armeijan, mutta karkaa sieltä Tepon luokse. Intti on liian suvaitsevainen Harrin makuun. Kun Harri kohtaa Ramun, niin silloin hänellä on tunteet pinnassa. Isoveli on tässä enemmän vahvoilla ja jo pelkällä läsnäolollaan Teppo pakottaa Harrin olemaan kiltti Ramulle. Ramu ja Teppo lähentyvät yhteisten tekemisten kautta ja tietenkin Sarin sairaalaolon huolesta. Kun Ramun isä tulee myöhemmin käymään ja innostuu vittuilemaan, niin Harri heittää häntä käsigranaatilla. Onneksi ei käy pahemin, mitä nyt Teppo istuu selissä ja Harri katoaa.

Tepon ja Ramun ensikohtaaminen

Teppo löytää Harrin heidän omasta lapsuudenkotitalostaan. Paikka on murju, mutta onneksi sauna on vielä pystyssä. Siellä veljekset istuvat leijonat lauteilla. Harri ei yksinkertaisesti kestä olla puolikas veli, C-mies. Hän pamauttaa ittensä käsigranaatilla paskahuussissa ilmaan.
Kun Teppo palaa Harrin hautajaisista, niin muut uusnatsit vetävät rälläkällä leijonasydämen hänen rinnasta irti. Sarista tämä ei ole yhtään hauskaa, mutta Ramu tajuaa miksi Teppo nauraa.

Leijonasydän ei ole mitään kevyttä katsottavaa, päinvastoin. Selvästi tämä on Domen raskain elokuva ja kotimaisien leffojen kanssa laitan tämän samaan laatikkoon kuin Hymypoika, Levottomat ja Paha Maa. Nämä elokuvat ovat hyviä ja hyvin tehtyjä, mutta aiheiltaan todella raskaita ja rankkoja. Katsomiskokemus jää päähän muhimaan pitkäksi aikaa. Häiritsevä on ehkä paras sana kuvaamaan sitä tunnetta. Leijonasydämmessä keskeisessä osassa on Tepon uusnatseus, mutta itse elokuva on siinä mielessä tyylikäs, ettei ota uusnatseihin kantaa. Sama on Domen elokuvassa Kielletty Hedelmä, leffa kertoo vanhoillislestaadiolaisuudesta, mutta ei tuomitse tai puolusta sitä. Tämä on todella hienoa ohjauksellisesti ja kerronnallisesti, sillä katsoja saa itse muokata mielipiteensä, ilman saarnoja. 

Ensikatsomiskerralla minua häiritsi Laura Birnin hävettävän huono näyttelijäntyö. Nyt se velä menee, mutta ei ole ole hyvä. Samoin uusnatsiporukan Vatanen ja Tola. He vetävät ihan yli omaa showtaan.  Yusufa Sidibeh on Ramuna aivan ilmiömäinen. Noinkin nuoresta iästä on oppinut näyttelemään uskomattoman hyvin. Saisi aikuiset ottaa hänestä mallia. Peter Franzén Teppona on todella monipuolinen ja liikuttava. Hänestä löytyy syvyyttä ja uskottavuutta. Jasper Pääkkönen ihan ehdottomasti ansaitsi Jussi- palkinnon Harrin roolistaan, vaikka onkin armreijaan lähteväksi pikkuveljeksi selkeästi liian vanha. Hänen uhonsa ja surunsa on jotain niin aitoa. Ja kyllähän se Pääkkösen hervotn lerssi siinä yhdessä kohtauksessa herättä huomion. Pääkkösen näyttelojäntaidot ovatkin kasvaneet hurjasti siitä alkuaikojen Saku Salinista. Pääkkönen ja Franzén näyttelevät tässä toistamiseen veljeksiä, sillä Pahoissa Pojissa oltiin jo samaa perhettä. Viikinkisarjassa he ovat myös kuulemma veljeksiä, joten heillä kyllä on selvästi joku veljellinen yhteys. 

Harri ja Teppo, veljekset ku jellonat

 Itselläni ei ole kokemus-, eikä kosketuspinta uusnatsismiin. Omilta arvoiltani kun olen miedosti vasemmalla, niin en vain voi ymmärtää tuollaista muukalaisvihaa ja rotuerottelua. Ehkä siksi elokuvaa tuntuu minusta niin kamalan häiritsevältä ja jopa ahdistavalta katsoa. Toisaalta, juurikin päähenkilömme oppii tässä katsomaan ihmistä ihonväristä riippumatta ja avaa sitä kautta arvomaailmaansa.         

Tolkien

Myönnän, että Taru Sormusten Herrasta ja Hobitti ovat kirjana ja leffoina minulle täysin kaukaisia tekeleitä. Hobittia olen pariin otteeseen koittanut aloittaa ja lopettanut ensimmäiseen sivuun. TSH kirjaan en ole vilkaissutkaan ja leffatkin olen hampaat irveessä saanut katsottua. Näin ollen minä olen mahdollisimman kaukana kohdeyleisöstä Tolkienille, mutta suurena Dome Karukosken leffojen ystävänä oli elokuva pakko katsoa. Dome on vakuuttanut minut ohjaustaidoillaan jo Tyttö Sinä Olet Tähdessä, mikä on yksi lempielokuviani. Kaikki muutkin hänen elokuvansa olen katsonut ja yleisesti ottaen pitänyt. Mielensäpahoittaja on ainoa joka oli niiiiiiin tylsä, että nukahdin ja Leijonasydämessä häiritsi Laura Birnin teatraalinen roolityö. 

Tolkien elokuvajuliste

Mennään itse Tolkieniin. Tolkien on ensimmäisessä maailmansodassa ja siellä tantereella muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Takaumat näytetän pitkinä pätkinä ja itse sodassa olo on vain kehyskertmus, jonka avulla mennään takaumiin. Isä on kuollut ja äitikin kuolee pian syöpään. Pappi Isä Francis ottaa pojat holhoukseensa. Tolkien ja hänen pikkuveljensä joutuvat sijoituskotiin, missä he eivät kummemin viihdy. He aloittavat koulun ja John Ronald Reuel Tolkien kohtaa pientä koulukiusaamista. Poika, joka häntä kiusaa on, rehtorin poika ja rangaistukseksi kiusaamisesta he joutuvat tekemän kaiken yhdessä. Niinpä Tolkien ajautuu Robert Gilsonin ja hänen kahden kaverinsa Christopher Wisemanin ja Geoffrey Smithin seuraan. Heistä tuleekin läheiset kaverukset ja he vanovat ikuista ystävyyttä ja muuttavansa maailman taiteellaan. Osa kirjoittaa, osa runoilee ja osa säveltää. Kaikki ovat taiteellisesti lahjakkaita ja he pitävät omaa herrakerhoa (T.C.B.S. älkää kysykö mistä nimi tuli, en muista enää) ja istuvat Brittiläisessä kuppilassa lipittämässä teetä.

Kaverit nuorina idealisteina

 

Tolkienin kanssa samssa talossa asuu orpo Edith Bratt joka soittaa pianoa heidän talon omistajalleen. Heillä alkaa Tolkien kanssa salainen suhde, mutta Tolkienia harmittaa kun ei voi tarjota Edithille parepaa. Heillä ei ole rahaa esimerkiksi mennä oopperaan. Hyvästä koulusta Tolkien hakee Oxfordin yliopistoon ja pääseekin sinne. Isä Francis ei kuitekaan pidä Tolkienin ja Edithin heilastelusta ja käskee heitä eroamaan. Täysi-ikäiseä saa sitten tehdä mitä lystää. Edithi ja Tolkien eroavat riitaisasti ja Edith ehtii toisaalle naimisiin. Opiskeluelämä ei ole aina helppoa ja Oxfordissa vasta Tolkien tajuaa, että hänähän opiskelee ihan väärää alaa. Koko elämänsä hän on ollut kiinnostunut kielistä ja sanoista ja muodostanut niistä tarinoita. Hän kehitti mytologiaansa ja sai lyhyesti vakuutettua proffa Joseph Wrightin siitä, että hänen kuuluu vaihtaa opiskelulinjaa. He yhdessä proffan kanssa keskustelevat kielistä, kun saavat kuulla sodan alkavan. Sinne myös Tokien joutuu. Juuri ennen laivalla Ranskaan lähtöä hän ja Edith tunnustavat rakkautensa toisilleen ja jossain juhlissa Tolkien herrakerho tapaa viimeisen kerran ja heistä saadaan komea yhteiskuva. 

Sodan kauheuksia kuvataan ja siellä Tokien näkee näkyinä pahuuden fantasiaelementeissä. Hän sairastuu juoksuhautakuumeeseen, joka pitkälti pelasti Tolkienin kuolemalta. Sairaalassa hän saa Edithiltä kuulla ystäviensä Christopher ja Geoffreyn kaatuneen. Varsinkin Geofferry oli Tokienin kanssa läheinen ja niinpä Tokkien pyytää Geoferryn äidiltä lupaa julkaista poikansa runot. Elokuva päättyy siihen, kun Tolkien kirjoittaa ensimmäiset sanat kuuluisaan Hobittiin. 

Edith rakas

 

Tolkien on minusta ihan ok elokuva, eli paljon parempi kuin koko Taru Sormusten Herrasta saaga. Minuun taitaa vedota ennemmin perinteine ihmissuhdedraama, kuin valtava fantasia. Tolkienin elämä ei ollut minulle tuttu, joten ensikatsomiskerta oli ihan mielenkiintoinen. Varsinkin lapsuudessa äidin kertomana ja ja myöhemmin herrakerhon teehetkillä pyritään kuvaamaan sitä intoa ja mielikuvituksen laukkaa, jonka Tolkien toi kirjoihinsa. Kahvilakohtaus Edithin kanssa kuvaa hyvin miten Tolkien käsitteli ja kohteli sanoja. Vaikka kohtaus tuntuu todella pitkältä ja siältää lähes pelkkää dialogia, niin siihen on saatu sisällettyä se idea miten Tolkien oli kiinnostunut sanoista ja niiden merkityksistä. Sotakohauksissa taasen näkyi tämän elokuvan harvat fantasiaelementit, jotka ehkä trailerissa olivat hämääviä. Vähän oletan, että elokuva ei siksi oikein löytänyt kohdeyleisöään, sillä fantasian faneille Tolkien on vain tylsä draama. Minun täytyy myöntää, että minustakin tämä on vähän tylsä ja välillä jankkaava puhedraama, joka hukkuu isoilla markkinoilla massaan. Ainoa mikä tästä tekee itselleni erityisen, on suomalainen ohjaaja. 

Tolkienissa on paljon ihan mielenkiitoisia juttuja, mutta paljon myös jahkausta. Itse elokuvan teemaksi nostaisin tuollaisen luotettavan herrakerhon ystävyyden, ja varsinkin tämän nelikon ystävyyttä olisin lapsuus- ja kouluvuosilta nähnyt mielelläni enemmänkin. Minusta  Edith sai liikaa ruutuaikaa, sillä hänen ja Tolkienin välinen rakkaus kyllä välittyi. Tunsin, että sitä haluttiin oikein yltiökorostaa. Tekijätiimistä tosiaankaan ei ennakkotietojeni mukaan muita tuttuja ollut kuin ohjaaja, mutta yllätyin positiivisesti kun elokuvan alkuhetkillä näin valkokankaalla Star Trek näytteljä Colm Meaneyn. Sehän on Miles O`Brien! Muuten pidin siitä, kun hahmot puhuivat brittiaksentilla, tuli ihan Harry Potter elokuvat mieleen. Elokuvassa on ihan kiva musiikki ja varsinkin alun maaseututaustat ovat lumoavia. Herrakerhon teehuone huokuu kohteliasta britteyttä, mutta samalla ruokki taiteilijuutta. Vanhat koulut ja niiden sisäpihat vie tunnelmaltaan juurikin tuollaiseen vanhaan aikaan ja oopperan takahuonevarasto oli täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia. En myöskään ole vastaavanlaista taakseppäin kulkevaa pitkää kamera-ajoa nähnyt elokuvissa hetkiin. 

Herrakerhon viimeinen kohtaaminen

 

Tolkienia tuskin tulen katsomaan uudestaan, ja jonkun muun ohjauksena en olisi varmasti  katonut kertaakaan. Dome Karukosken elokuvauraan tämän piti olla kova noste, mutta traileri selvästi vääristi elokuvan kohderyhmää. Karukosken elokuvista tämä menee sinne huonoimman puolelle, ei kuitenkaan niin tylsäksi kuin Mielensäpahoittaja. Tyttö Sinä Olet Tähti on vain niin järisyttävät upea ja tuoreen tuntuinen elokuva, ettei mikään mene sen ohi. Tom Of Finland, Kielletty hedelmä ja Tumman Veden Päällä ovat hienoja tarinallisia elokuva. Napapiirin Sanksarit tapelee nerokkaan huumorin ja surkean farssin välillä. Lejonasydämen hyvyyden pilaa muutama äärimmäisen surkea näyttelijäsuoritus. Sen ja Mielensäpahoittajan väliin pääsee Tolkien.

Kielletty Hedelmä

Dome Karukosken Kielletty Hedelmä tuli leffateattereihin kevällä 2009. Kävimme sen siskoni kanssa katsomassa, sillä pitkästä aikaa Suomessa ylipäätänsä on tehty nuorten elokuva. Tuohon aikaan Olavi Uusivirta fanina tietysti kiinnosti hänen roolinsa ja Amanda Pilke on  tuttu Helmiä ja Sikoja elokuvasta. Dome itsessään vakuutti minut ohjaajana Tyttö Sinä Olet Tähdellä, joten minulla oli elokuvasta suuria odotuksia, vaikka tiesin, että leffan vanhoillislestadiolaisuus aiheena saattaakin osua tuntesiini.

Kielletyn Hedelmän mainosjuliste

Vanhoillislestadiolaisyhteisöjä elää Pohjois-Pohjanmaala Oulun kuppeessa, pääosin Limingassa ja Oulunsalossa. Tarina sijoittuu tälle alueelle, jossa ystävykset Raakkel ja Maria asuvat. Molemmat tulevat suurista perheistä ja vanhoillislestadiolaisuus on heille ollut syntymästä asti läsnä. Eräs Marian siskoista on eronnut yhteisöstä ja asuu lesbona Helsingissä. Mariaa houkutta päästä maailmalle katsomaan ja kokemaan heille kiellettyjä asioita (mm. tanssiminen, meikkaaminen, seksi, alkoholi, televisio). Maria karkaa kotoa ja Raakelia pyydetääna avuksi. Marian parhaana ystävänä jos Raakkel menisi myös Helsinkiin, toimisi Marian suojelusenkelinä ja johdattaisi hänet lopulta kotiin. Raakel suostuu vähän vastahakoisesti ideaan, mutta lähtee kuitenkin. Hän muuttaa Marian vuokraasuntoon ja molemmat ovat töissä lakanatetaalla. Maria halua maistella alkoholia, Raakkel ei ideasta innostu. Maria haluaa käydä baarissa, Raakkel katsoo halveksuen kun muut tanssii. Maria käy tapaamassa Eeva siskoa, juo hänen luonan siideriä ja päätyy tämän kanssa kotibileisiin, jossa saa ensimmäisen teinipusunsa. Raakel on tästä jo lähes tyrmistynyt, hän kun käy kiltisti seuroissa. Yksi päivä Raakkel etsii Mariaa ja löytääkin yllättäen itsesä paikallisesta elokuvateatterista. Raakkel on myyty, leffa (mikä onkaan) selvästi koskettaa häntä. Pari riviä taaempana paikallinen Toni pistää Raakkeliin silmänsä ja pikkuhiljaa he tutustvat. Tonin kaveri Jussi on usein myös paikalla ja hän iskee sitten silmänsä Mariaan. Tonin isossa asunnossa Maria koettelee rajojaan Jussin kanssa, kun Raakel alkaa huhuilemaan. Nyt mennään sillä rajoilla, että palataanko kottiin.

Raakkelista Maria on mennyt aika pitkälle. Hän käyttää meikkiä, sisko varastaa hälle mekon ja siideriä juodaan useamminkin. Pohjanmaalta saapuvat lestadiolaisyhteisön pohatat, jotka  koittaa hakea tyttöjä kottiin. Maria ja Raakkel haluavat jäädä. He eivät koe, että holhous heitä auttaisi. Joskus kuitenkin mennään liian pitkälle. Maria vie Raakkelin paikalliseen yökerhoon ja he päätyvät bisnesmiesten pöytään, jotka ottavat tytöt teinihuorikseen. Raakkel katsoo vierestä, eikä tee mitään. Hän kuitenkin auttaa Marian pakoon, kun tilanne menee tukalaksi. Kotona huomatan, että lompakot ja arvoesineet jäi ukkoloille, joten lähdetään äkkiä livohkaan. Eevan luona on liian kireä tunnelma, joten Toni ja Jussi majoittavat tytöt. Yöllä Mariaa kuitenkin kutsuu houkutus, sillä hän haluaa päästä neitsyydestä eroon ja Jussi on siihen sopiva. Kesken aktin syvä ahdistus kuitenki iskee ja Marian täytyy lopetta. Vaikka Raakkel luulee, että saa Marian rauhoittumaan, niin paine hänen sisällä kasvaa ja Marian täytyy tehdä jotain repäisevää. Hän ajaa Tonin autolla puuhun ja joutuu sairaalaan. Kunnossa ollaan, pieni shokki ja mustelma vain. Nyt on aika lähtä kotiin. Sitä ennen Raakkel paljastaa itsensä Tonille. Hän on vanhoillislestadiolainen, jolla on tietyt arvot, hän on varjo ja ei kukaan. Toni ei tätä usko. Jokainen on jotakin, edes ihminen. Raakkel huomaa etääntyvänsä Mariasta ja lähentyvänsä Tonin kanssa. Ennen pohjoseen lähtöä Raakkel uskaltaa olla Tonin kanssa, kunhan risti otetaan pois kaulasta ja rintsikat pidetään yllä.

Hienostoyökerhon vessassa

Raakkel ja Maria liftaavat suviseuroille, jossa nämä kohtaava perheesä. Raakkel kokee siellä olonsa levolliseksi, kun taas Maria rukkoillee syntejään anteeksi raivolla. Kotona kaikki tuntuu muuttuvan. Maria menee nuorena naimisiin paikallisen pojan kanssa ja Raakkel vanhasta tottumuksesta tapailee häneen ihastunutta Johannesta. Marian häiden jälkeen Raakkel vie Johanneksen heinälatoon, jossa tahtoisi olla tämän kanssa, mutta kunnollinen Johannes ei pysty. Hän mieluummin rukoilee ja runkkaa, kuin harrastaa esiaviollista seksiä. Se on viimeinen piikki Raakkelille. Hän alkaa yhteisön läsnäollessa uhmaamaan rajoja meikkaamalla ja kuuntelemalla musiikkia tiskatessa. Ei auta kuin lähteä kotoa pois ja löytää sitä kautta oma rauha.

Kielletty Hedelmä oli kyllä tuolloin lähes täysi-ikäiseä ihan vaikuttava elokuva, sillä olin samanikäinen kuin pääosatytöt. Suurimpana erona on se, ettei itsellä ole ollut uskonnollista yhteisöä ympärillä, joten rajojakaan ei ole paljoa annettu. Pystyin kuitenkin samaistumaan siihen jännityksenja ensihuuman hetkeen, ajatuksesta vaikka alkoholin suhteen. Kuinka jännää se silloin oli. Olin aluksi jopa vähän hämmentynyt, sillä kun puhuttiin, että tytöt lähtee katsoman maailma, niin olisin ajatellut heidän menevän lähimpään isoon kaupunkiin eli Ouluun, eikä ihan Helsinkiin asti. Ja miksi ne muuten meni Hesaan bussilla, junalla oisi päässyt paljon nopeampaa? Helsingin tapahtumat ovat aika päämäärättömiä ja suht pitkälti kohtauksia kohtausten perään. Siinä mielessä elokuva ei ole kovin kronologinen kasvutarina. Maria varsinkin välillä haluaa kokea liikaakin kerralla ja toisella hetkellä kokee tekevänsä väärin. Raakkel on tasaisempi, eikä edes ehkä tiedosta omia tekojaan niin voimakkaasti. Molemmat hahmot ovat silti aitoja ja myönnän rehellisesti, että leffan loppu yllätti minut. En osannut kuvitella, kuinka Helsingin matka noin paljon muuttaa Raakelia. Haluaisin ajatella, että kun hän lopssa palaa Helsinkiin, niin hän kohtaa Tonin uudestaan. Pidän kovasti molemmista hahmoista, he ovat aitoja ja heidän ystävyytensä on juurikin sellaista lapsuudenystävyyttä, joka yleensä luonnollisesti katkeaa tai erkantuu jotekin tuohon ikään päästyä. Onko Raakkelilla ja Marialla muuta yhteistä, kuin yhteisö ja lapsuudenkokemukset?

Raakel ja Maria ennen matkaa

Olen asunut itse suht lähellä näitä alueita, missä vanhoillislestadiolaisuutta harrastetaan. Omassa lähipiirissäni heitä ei ole, johtuen varmaan siitä, että olen liiankin liberaali ja suvaitsevainen kaikkia ihmisiä kohtaan. Siksi elokuvassa tuntuu ahistavalta nähdä tämä lessuyhteisö, jota papit ja johtajat pitää kurissa. Jos vähänkin ajattelee miehiä tai naisia sillai, niin täytyy mennä heti siitä tuommosille ukkoloille puhumaan, apua! Muutenkin ajatus suurperheestä, jossa on yli 10 lasta on minulle hyvin vieras. Varmasti siellä on joo lähimmäisenrakkautta, mutta miten oma tila, itseksi kasvaminen, omat harrastukset ja omat jutut voi noin tiiviissä yhteydessä muodostaa? Omaa ääntä kuuluviin, löytää sitä omaa identiteettiä? Myös ihmettelen sitä, millä vanhoillislestadiolaiset oikeasti perustelevat esim tv:n käyttökieltoa, kun internettiä he kuulemma saavat käyttää? Myös näitä tarinoita olen kuullut, että lessuperhe hankkii sen telkkarin ja antenni katolle, mutta antenin päälle rakennetaan joku suojakoppi, ettei vaan muut yhteisön jäsenet saa tetää että heillä on sellainen. Eikös tuo ole ihan itsepetosta! Myös pakkoavioliitto, perheväkivalta ja naistenpito lastentekokoneena on minusta aika karmeita ajatuksia, mitä vanhoillislessuista tulee mieleen. Nämä ovat tietty vain omia ennakokäsitykisäni, joihin elokuvassa ei viitata. Minusta se onki hyvä asia, että heihin elokuvassa suhtaudutaan hyvin neutristi, ei tuomita ja syyllistetä. Sen saa katsoja tehdä. Yhden plussan haluan vielä mainita puvustuksesta, nämä leffan tytöt on oikeasti puettu juuri sillä tavalla miten tuollapäin lessut pukeutuvat. Hyvin kerroksittai on päällä leggingsit, toppi, mekko ja takki.

Olavi Uusivirta näyttelee Johannesta, poikaa joka kotona on ihastunut Raakeliin

Mielenkiintoisinta itseasiassa elokuvassa onkin se, miten Maria ja Raakel kokevat oman ympäristönsä pohjanamaalla. Sijoitan leffan ajatukssani Liminkaan, sillä parissa kohtauksessa ollaan uimassa Kempeleen Kalliomontulla ja jos tämä sijoittuisi Oulunsaloon, ne kyllä uisi Papinjärvellä. Helsingin kokemukset ovat enemmänkin se sivuseikka, joka johtaa ja muokkaa heidät ennen kotiin pääsyä. Leffan alku ja loppu ovat nimittäin ne kohdat, jolloin tarina pysyy eniten kassassa. Kielletty Hedelmä leffan kannessa mainostetaa elokuvaa Suomen Fuckin Åmalina. Minusta vertaus on aika osuva. Vaikka tarinoissa ei ole mitään yhtäläisyyttä, niin leffojen tyttöjen identiteetin kasvu, sekä molemmissa katsojan kokeva ahdistava tunnelma tyttöjen lähtökohdista, ovat samantyyppiset.

Suomi 100 elokuvaa

Meikäläisen yksi suuri intohimo on kotimaiset elokuvat. Innostun niistä paljon enemmän kuin ulkomaalaisista. Seuraan paljon suomalaisia näytteliöitä, tykkän bongailla lokaatioita ja koen suomen kielen elokuvissa tärkeäksi. Niinpä Suomen 100 vuotisen itsenäisyysjuhlan kunniaksi kokosin tähän listan sadasta suomalaisesta elokuvasta, joita suosittelen muille katsottavaksi. Olkaa hyvät, tässä on minun 100 suomalaista elokuvaani:

1. Pahat Pojat (Aleksi Mäkeä, 2003)
Pahat pojat oli minulle se ensimmäinen The kotimainen elokuva. Se avasi minulle silmät kotimaisten elokuven maailmaan. Kun nyt elokuvaa katsoo siitä huomaa ajan patinan, mutta ekä juuri siksi se on minulle äärimmäisen nostalginen.

2. Röllin sydän (Pekka Lehtosaari, 2007)
Lehtosaaren ihana ohjaus on hyvin uskollinen Röllin tarinalle ja pidän valtavasti tästä animaatioelokuvan tyylistä. Laulut ova vähän heikkoja, mutta animaatio lumoavaa.

3. V2 - Jäätynyt enkeli (Aleksi Mäkelä, 2007)
Teiniaikoina V2 leffan musta huumori todellakin upposi meikäläiseen ja sen raskas soundtrack nousi todella tärkeäksi musiikiksi minulle.

4. Kuutamolla (Aku Louhimies, 2002)
Kun aloin tapailla nykyistä avomiestäni samaistuin päähenkilö Iirikseen hyvin vahvasti. Siteerasmme yhdessä The Joulukalenterin repliikkejä ja mieheni haaveili leffaohjaajan urasta. Unelmieni prinssi saapui yhtä yllättäen elämääni, kuin elokuvan Marko. Olin ihan myyty.

5. Onni Von Sopanen (Johanna Vuoksenmaa, 2006)
Paras lastenelokuva, jota varmasti ikinä olen nähnyt. Lapset ovat aitoja, perhe on aitoa ja elämä on aitoa. Lapsinäyttelijät ovat suurenmoisia ja aikuiset myös. Koen elokuvaa katsoessa hyvin vahvaa kaipuuta takaisin ala-asteelle.

6. Helmiä ja Sikoja (Perttu Leppä, 2003)
Pahojen Poikien ohessa Helmiä ja Sikoja oli toinen tärkeä elokuva kotimasten leffojen harrastamiseen. Leppilampi on ihana Lädenä ja elokuvan huumori oli minulle uutta, johon tykästyin kunnolla.

7. Keisarikunta (Pekka Mandart, 2004)
Olin yläasteikäinen ja etsin vielä omaa juttuani ja Keisarikunta auttoi siinä kovasti. Fanitin leffaa ja sen musiikkia kybällä ja tavallaan silloin annoin itselleni luvan, että saan harrastaa kotimaisia elokuvia.

8. Esa ja Vesa -Auringonlaskun ratsastajat (Aleksi Mäkelä, 1994)
Olen pitkään tykännyt Santeri Kinnusesta näyttelijänä ja haaveilin aina Esan ja Vesan näkemisestä. Sain Mäkelä Collection boksin avomieheltäni ensimmäisenä jouluna kun olimme yhdessä ja voi että rakastuin elokuvaan. Se sisältää kaiken: ystävyystarinan, veijarimaisuuden, komedian ja road movien. Siinä on tunnetta ja molemmat pääosan esittäjät eli Kinnunen ja Juha Veijonen loistavia.

9. Tyttö sinä olet tähti (Dome Karukoski, 2005)
Pahat pojat, Helmiä ja Sikoja ja Keisarikunta ovat kotimaisista leffoista ollut miulle ne tärkeimmät ja Tyttö sinä olet tähti päätyy kanssa tälle listalle. Nämä neljä elokuvaa ovat varmasti eniten kotimaisista elokuvista vaikuttanut identiteettiini ja joita olen syvästi fanittanut. Silloin kuin olin herkässä iässä, niin Tyttö sinä olet tähti antoi toivoa omien haaveiden totetuutamiseen.

10. Uppo-Nalle (Raili Rusto, 1991)
Uppis oli lapsena ihan suosikkini, minulla oli itsekkin oma Uppo-Nalle. Uppis kirjoja en lukenut, vaan nimen omaan toljottelin aina uppiselokuvaa. Luontoa ja kaupunkielämää näytetään niin hellyyttävällä tavalla ja seurataan elämää lapsenmielisen Nallen silmin.

11. 21 tapaa pilata avioliitto (Johanna Vuoksenmaa, 2013)
Vaikka elokuvassa ei varsinaista tarinaa olekkaan, niin se osaa tehdä huumoria niinkin hauskasta aiheesta kuin avioliitto. Tätä katsoessa sitä tuleekin aina mietittyä parisuhteen merkitystä. Liikutun aina elokuvan vanhasta pariskunnasta, jota esitää Eila Roine ja Aarre Karén.

12. Kaksipäisen kotkan varjossa (Timo Koivusalo, 2005)
En yleensä pidä historiallisista eepokkielokuvista, mutta Kaksipäisen kotkan varjossa on poikkeus. Leppilampi ja Loiri ovat mahtavia rooleissaan ja elokuvan laulut sopii tunnelmaan. Pelimannin perintö on lauluista suosikkini ja pidän siitä, ettei tämä suoraan perustu historiallisiin tapahtumiin.

13. Kummeli kultakuume (Matti Grönberg, 1997)
Kummelihuumorin aatelia. Kummelin ensimmäisten sketsien kaudet ovat parhaita, mutta elokuvista Kultakuume nousee ihan ylitse muiden. Sen vinksahtanut maailma ja ikimuistettavat repliikit ovat tehneet siitä ajattoman klassikon.

14. Vares Pahan Suudelma (Anders Engström, 2011)
Ensimmäinen Antti Reinin esittämä Vares on jännittävä trilleri ja koko ensimmäisen katsomiskerran arvailin hikihatussa murhaajaa. Tietenkin arvasin väärin, mutta loppu yllätti minut silti.
 
15. Tom Of Finland (Dome Karukoski, 2017)
Taitelija Touko Laaksonen eli Tom Of Finland ei oikeastaan sanonut minulle yhtään mitään, ennen kuin näin tämän elokuva. Pekka Strang tekee loistavan roolisuorituksen ja elokuva kosketti minua suvaitsevaisuuden teemallaan.

16. Saippuaprinssi (Janne Kuusi, 2006)
Ei niin kotimaista huumora sisältävä Saippaprinssi osaa irvailla tälläiselle ex-salkkarifanille saippuasarjan tekemsistä ja juonenkäänteistä. Elokuva on ihan älytön ja se hahmojen saippuaylinäytteleminen on hulvatonta.

17. Rölli ja Mesänhenki (Olli Saarela, 2001)
Aidoin Röllin tarinaa kunnioittava elokuva. Suomalaisessa mittakaavassa on upeaa miten on saatu satua ja fantasiaa yhdistettyä. Mahtavat, erikoiset röllit ovat omia persooniaan ja näiden puvustus on niin aitoa rölliä. Maailma on oma satumetsänsä ja metsänhenki on vahvasti läsnä.

18. Vares Sukkanauhakäärme (Lauri Törhönen, 2011)
Uusista Vares elokuvista seuraavaksi suosikikseni on noussut Sukkanauhakäärme. Siinä on suht selkeä juoni ja yhdessä baarikohtauksessa soi lempiyhtyeeni The 69 Eyesin kappale.

19. Häjyt (Aleksi Mäkelä, 1999)
Mäkelän Häjyt näin aika pian Pahojen Poikien jälkeen ja silloin se tuntui suureltakin pettymykseltä, vaikkakin Veijosella onkin upea takatukka. Vanhempana olen Häjyjä katsonut enemmän Pohjanmaan puukkojunkkariuhoaja kuvauksena ja tietty villin lännen westernhenkisyys tästä kyllä huokuu.
 
20. Joulutarina (Juha Wuolijoki, 2007)
Kävimme tämän katsomassa jouluna 2007 koko perheen kanssa ja ainakin minulle tämä on tunnelmallinen perhe-elokuva. Vaikka haikeita aineksia on paljon ilmassa ja tuo että annetaan menneitten rakkaiten nimiä omille lapsille on minusta turhan makaaberia, niin ulkokuvaukset ovat tavattoman tunnelmallisia ja siksi kuuluu jouluelokuvavalikoimaani.

21. Joulupukki ja Noitarumpu (Mauri Kunnas ja Pekka Lehtosaari, 1996)
Kunnaksen Joulupukki ja Noitarumpu tv-animaatiota on meillä katsottu lapsesta asti aina ennen joulua ja videolle sieltä nauhoitettu. Joka kuva, kohtaus ja hahmojen ääni on syvlle painunut mieleeni ja nykyään elokuva tuntuu jopa vähän tylsältä. Vasta muutama vuosi sitten hankin samannimisen kirjan, jossa on muutama kohtaus mitä elokuvassa ei ole ja siitä pidän nykyään jopa enemmän kuin tästä elokuvassa.

22. Game over (Pekka Lehto, 2005)
Musta hevonen nousi listallani varsin korkealle. Game Over kolahti kovasti ilmestymisen aikoihin, sillä sivuosaa näyttelevä Julius Lavonen on mielestäni roolissaan varsin lahjakas. Huomasin tarttuvaani tähän leffaan yhä uudestaan ja uudestaan karusta tarinasta huolimatta. Jännä on aina huomata, mitä kaverit ovat valmiita tekmeään ystävyyden ylläpitämisen eteen.

23. Teit meistä kauniin (Tuukka Temonen, 2016)
Apulannan alkuvaiheet eivät periaatteessa kiinnostaneen minua, mutta kun leffa paljastui enemmän nuorten elokuvaksi ja 90-luvun kuvaukseksi, koin suurta kaipuuta nuoruuteen. Temosta esittävä Panula on mahtava ja Virtasta esittävä nuori jamppa omistaa ihan samankuuloisen äänen mitä olen Toni Virtaselta oppinut kuulemaan. Roope Salminen punkkari Anttina jakaa teiniagstia katsojalle asti.

24. Ralliraita (Markku Pölönen, 2009)
Olavi Uusivirran ensimmäinen päärooli vähän hassussa maalasikomediassa on hauska. Ralliraita sisältää vähän kummelihuumoria ja vähän ronskimpaa kamaa. Tämä komedian tyylilaji ei sovi tiukkiksille, eikä muutenkaan mieshuumorista pitäville, mutta itseäni tämä viihdyttää.

25. Vares Sheriffi (Hannu Salonen, 2015)
Viimeisimmän Vareksen olen leffateatterissa viimeksi katsonut ja muistan sen olevan hyvä, kotimainen jännitystrilleri. Uudelleen tämä pitäisi kyllä katsoa, sillä muistikuvat ovat jo vähän hatarat, kun pari vuotta siitä jo on.

26. Vares Huhtikuun tytöt (Lauri Törhönen, 2011)
Huhtikuun tytöt on juoneltaan hiukan sekavampi, mutta myös omalla tavallaan järkyttävämpi. Jännityselementit ovat ilmassa ja siksi leffa osaa sykähdyttää.

27. Pitkä kuuma kesä (Perttu Leppä, 1999)
Lepän ensimmäinen elokuva sisältää klassikko bändin Kalle Päätalo ja ainakin minulle heidän  Lootusasentoon on tuttu biisi. Leffasta Jimi Pääkallo otti taiteilijanimensä ja elokuvahan sisältää mahtavia onelinereita.

28. 8 päivää ensi-iltaan (Perttu Leppä, 2008)
Uudempi Lepän komedia taasen sijoittuu teatterimaailmaan Romon ja Julian luomiseen. Teatterimaailman kuvaus on aina itsestäni mielenkiintoista ja kevyt romanttinen komedia sopii sen maailmaan luontevasti.

29. Lieksa! (Markku Pölönen, 2007)
Lieksa ei varsinaisesti sijoitu eikä edes kerro Lieksasta, vaan matkasta sinne. Koppeloiden matka on äärimmäisen kaunis ja samalla fiktio ja fakta sekoittuvat keskenään.

30. Rendel (Jesse Haaja, 2017)
Supersankari Rendel yllätti minut positiivisesti kotikutoisuudellaan. Vaikka siinä on amerikkalainen synkkä tematiikka ja mäiskitään vastaantulijoita oikein kunnolla, niin siltikin Rendelissä oli jotain sellaista mistä tykkäsin.

31. Vares (Aleksi Mäkelä, 2004)
Pian Pahojen Poikien jälkeen odotin kovasti Mäkelän uusinta elokuvaa. Vareksesa ei harmikseni ollut mitään isoja räjähdyksiä, mutta rikoselokuvan tyypilliset kliseet kuten jatkuva sade tästä kyllä löytyy. Santeri Kinnunen on pitkästä aikaa kanssa kuvissa ja Veijonen on hyvä Vareksena. Huumoria tässä on paljon vähemmän mitä jatkoelokuvassa.

32. Eput elokuva (Saku Pollari, 2016)
Eppu Normaali yhtye ei ole minulle mitenkään varsin läheinen, mutta Eput dokumentti kuvaa hyvin lineraalisti yhtyeen alkuvaiheita ja syvimpiä kuoppia. Eppujen historiaan on tämän dokumentin avulla helppo syventyä.
 
33. Akvaariorakkaus (Claes Olsson, 1993)
Akvaariorakkauden juoni ei ole hääppöinen, mutta ei ole Härkösen kirjakaan johon tämä perustuu. 90-luku kuitenkin huokuu niin näyttelijöistä, kuin lavastuksesta ja puvustuksesta. Oman aikansa kuvana ja naisten ongelmista kertovana elokuva tämä on kuitenkin mieleenpainuva.

34. Kielletty hedelmä (Dome Karukoski, 2009)
Vanhoillislestadiolaisuus teemana on ihan mielenkiintoinen, mutta myös hieman saarnaava. Isot pointsin pohjosten eli Limingan kuvaamiselle ja Kempeleen Kalliomontulle. Lestadiolaisten ajattelutapa mustista lampaista on varsin ahdistava. Kun Raakkel näkee ensimmäisen kerran elokuvan, niin se tunne kyllä koskettaa ihan katsojaakin.

35. Tummien perhosten koti (Dome Karukoski, 2008)
En ole aikaisemmin pitänyt Tommi Korpelasta lainkaan, mutta tämän elokuvan roolissa hän nosti pisteensä. Tarina on ahdistava ja hurja, mutta lopussa on vivahdus positiivisuutta.

36. Tappajan näköinen mies (Lauri Nurkse, 2016)
Saman niminen tv-sarja ei ole minulle tuttu. En oikeastaan osannut odottaa mitään, mutta häkellyin siitä, kuinka ihana Ville Haapasalo oli roolissaan. Olin niin surullinen kun hänen hahmonsa kuoli lopussa.

37. Onneli ja Anneli Salaperäinen muukalainen (Saara Cantel, 2017)
Viimeisin Onneli ja Anneli on sopivasti mukaansatempaava seikkailu, jossa on ihan juonikin. Vaikka vähän liian kliseistä lastenelokuvan tuntua on ilmassa, niin kyllä tämän seurassa aikuinenkin viihtyy.

38. Kanelia kainaloon Tatu ja Patu (Rike Jokela, 2016)
Tatuun ja Patuun minulla oli kovat ennakkoasenteet. Nieminen ja Holma ei näyttelijöinä ole lainkaan vaikuttanut minua, mutta Tatuna ja Patuna he olivat sopivasti hölmöt otukset Outolasta. Pidän kovasti siitä, että pääosatytön kahta äitiä ei painoneta, vaan sitä pidetään luontevana. Jouluteema sopii kanssa hyvin elokuvaan.

39. Tuntematon Sotilas (Aku Louhimies, 2017)
Aikaisemmat Tuntemattomat ovat minulle ihan tuntemattomia. Louhimiehen Tuntematon on jäänyt mieleeni häiritsemään ja hienostihan se on tehty. Roolityöt ovat luontevia, mutta onhan tällä pituutta ihan liikaa.

40. Onneli ja Anneli (Saara Cantel, 2014)
Ensimmäinen Onneli ja Anneli on kaunista kesäelokuvaa, jossa on kaikkea onnellista ja ihanaa ja söpöä. Juonikin on mielekäs ja värikylläisyys on se mistä tykkään kovasti.

41. Viikossa Aikuiseksi (Johanna Vuoksenmaa, 2015)
Aikuisten rippileirillä on monenlaista persoonaa. Vähän odotin Vuoksenmaan elokuvalta enemmän, mutta ihan viihdyttävää kesämeininkiä on luvassa. Minna Koskela on suosikkini kokkina, joka muuttuu tämän leirin aikana eniten.

42. Kerron sinulle kaiken (Simo Halinen, 2013)
Draama miehestä, josta on tullut nainen. Tarina on vakava, osaa koskettaa ja käy läpi tärkeitä aiheita. Suvaitsevaisuus ja ajatus kuka minä olen ovat hienosti toteutuneita teemoja.

43. Kummeli Jackpot (Pekka Karjalainen, 2006)
Tamperelaishuumori kukkii taas hoopoilla hahmoillaan. André Wickström on hauskassa  sivuosassa ja Jackpotista on tullut uudempia Kummelikappalaeita. Varsinkin lopputeksteissä soiva Tää biisi jää soimaan sun päähän jäi todellakin päähän.

44. Nuotin vierestä (Lauri Nurkse, 2016)
Kun aloitin elokuvaa katsomaan, niin se tuntui aika hitaalta ja ponnettomalta. Kun päästiin itse karaoken maailmaan huomaamaan miksi Pylly vasten pyllyä Pum Pum on tärkeä kappale, niin siinä vaiheessa musiikkia ja tarina vei minut mukanaan.

45. Vares Pimeyden tango (Lauri Törhönen, 2012)
Tästä Vreksesta en paljoa muistakkaan, mutta comebackin tekee V2 elokuvasta tuttu Veikko Hopea. Jussi Lampi on roolissaan mahtava ja Pimeyden Tangoon on yhdistetty muistoja Hopean roolista V2 leffasta. Hyvin on saatu Vareksen naamakuvat leikattua niistä pois, kun siinä Vareksena on Veijonen ja nyt on Reini.

46. Yöjuna (Arto Lehkamo, 1996)
Löysin tämän Santeri Kinnusen pääroolin vasta vuosi sitten ja mielestäni Kinnunen on tekee hyvää jälkeä. Elokuvassa on ongelmana selava käsikirjoitus ja ponneton trillerimäisyys. 90-luku heijastelee taas valkokankaalla vahvasti, joka tuo nostalgiaviboja meitsille.

47. The Real McCoy (Pekka Lehto, 1998)
Hanoi Rocks fanina tietty Andy McCoyn elokuva täytyy myös omistaa. The Real McCoyssa ei oikeastaan ole päätä eikä häntää, vaan se on sarja näyteltyjä pätkiä Andyn elämästä. Vaikea sanoa mikä olisi aitoa ja mikä Andyn pään sisäistä fiktiota. Voisin sanoa, että tämä on kyllä tekijänsä eli McCoyn näköinen elokuva.
 
48. Hurmaava joukkoitsemurha (Ere Kokkonen, 2000)
Omistan boksin Ere Kokkosen elokuvia ja huomasin kyllä nauravani tälle huumorille. Santeri Kinnusen taksikuski Sorjonen on mukana ja vilmi muuten viliseen kovia suomalaisnäyttelijöitä. Jotenkin kun tätä katsoo on vakea kuvitella jo milleniumin olevan käynnissä, sillä elokuvan tunnelma on muuten vähän vanhahtava.

49. Kymmenen riivinrautaa (Ere Kokkonen, 2002)
Samat tunnelmat voin liittää tähän kuin edellä mainitsemaani elokuvaan. Kinnunen on liitoshahmo taksikuskina, kun Esko Salminen kertoo entisistä heiloistaan ja lähtee kierrokselle vanhojen riivinrautojensa luo.

50. Onnelin ja Annelin Talvi (Saara Cantel, 2015)
Mielestäni Onnelin ja Annelin talvessa on kaikkein kaunein talvikuvaus ja tunnelma. Vaaksan perhe on ihana lisä elokuvaa, mutta muuten juoni on todella puuduttava ja tylsä. Talvien ja joulun meno on erittäin onnistunutta.

51. Tumman veden päällä (Peter Franzén, 2013)
Franzénin lapsuuteen perustuva omaelämänkerta on lämmin kuvaus lapsen näkökulmasta. Vanha aika näkyy ja myös se, että Franzén on itse ohjaamassa. Näyttelijäohjaukseen on nimittäin panostettu valtavasti, samoin kuin yksittäisiin kuviin ja kohtauksiiin. Kokonaisuutena juonirakenteessa on kuitenkin pitkäaikaista puutumista.

52. Elämältä kaiken sain (Mika Kaurismäki, 2015)
Veskun comeback elokuviin. En pidä sivuhahmosta, joka iskee naispääosaa esittävää Toivasta ja siitä johtavaa rikollisketjua. Muuten elämältä kaiken sain on ihanan elämänmakuinen ja näyttää aidon kohtaamisen nuoren ja vanhan välillä.

53. Vieraalla malla (Ilkka Vanne, 2003)
En ymmärrä huumoria mitä Vieraalla Maalla on tuovinaan katsojalle. Ville Haapasalo ei tässä omista vielä sellaista karismaa, mitä häneen on vanhemmiten tullut. Muuten elokuvan tarina on vetävä ja Haapasalo on kiinnostavampi ulkomaalaisena hahmona kuin suomalaisena.

54. Suden vuosi (Olli Saarela, 2007)
Epilepsia esitetään hyvin millaisena mörkönä sitä kärsvät joutuvat kokemaan. Kuitenkin koen elokuvan vahvasti kuvaavan opiskelijan ja oppilaan kiellettyä rakkautta, joka on pyyteetöntä. Sivuosissa tosin on jopa häiritsevän huonoja näyttelijöitä.

55. Suden arvoitus (Raimo O. Niemi, 2006)
Kauniita maisemia kuvataan erämailla, mutta perhe-elokuvaksi katsojalle selitellään pikkuisen liikaa makuuni. Häiritsevää on myös se, että koska elokuva on kuvattu Kuusamossa, niin siellähän ei oikeasti puhuta mie sie murretta. Eikä se elokuvassa kuulosta uskottavalta. Muuten nuoren tytön oman identiteetin etsintä luonnon ja susien avulla on luontevaa.

56. Levottomat (Aku Louhimies, 2000)
Louhimies on siitä erikoinen ohjaaja, että hänen leffansa jäävät aina häiritsemään minua. Levottomat on varmaan tehnyt sen myös muillekkin. Seksikohtauksia on vaivalloista katsoa, mutta milleniumin ja uuden aikakauden henki huokuu tästä. Turkua ja kesää on kuvattu kauniisti ja hahmojen ystävyyttä kanssa. Tuollaistahan se nuoruuden huuma on voinut hyvinkin olla.

57. Levottomat 3 (Minna Turunen, 2004)
Vaikka monet ovat kutsuneet Levottomat 3 huonoimmaksi kotimaiseksi ikinä, niin minusta sen tittelin kyllä vie Valkoinen Kaupunki. Levottomat 3ssa on pöhkö juoni, eikä se todellakaan ole niin yhteiskunnallisesti tärkeä mitä tekiät väittää. Se on eroottista viihdettä aikuiseen makuun ja kuvaa hyvin sen aikakauden murrosta.

58. Rukajärven tie (Olli Saarela, 1999)
Ensimmäinen suomalainen sotaelokuva, jonka olen jaksanut katsoa alusta loppuun. Minua koskettaa Rukajärven tiessä kuinka omia sotilaita ei haluta jättää vieraalle maalle rypemään, vaan tuoda oman maan multiin. Rakkaustarina on enemminkin sivuseikka, mutta tuo Farnzénin hahmolle syvyyttä.

59. Kummeli Stories (Matti Grönberg, 1995)
Puhdas sketsielokuva ei sisällä kunnon juonta ja sketsitkin on vähän ylipitkiä, mutta toimivia. Uudempi Kummeli V ei yllä yhtään näin hauskoihin sketseihin ja Kummelihuumori on tässä aidoimpana ja lähimpänä tv-sarjan huumoria.

60. Cyclomania (Simo Halinen, 2001)
Citypyöräilytarina sisältää aika höppäsen kolmiodraaman. Pyöräily ei myöskään ole urheilulajina mitenkään kiinnostava, mutta hahmojen intohimo näytetään selkeästi.

61. Fc Venus (Joona Tena, 2005)
Fc Venuksen ongelma on samankaltainen kuin Cyclomaniassa. Pääparin parisuhdetarina on tässä itse tylsempi, kuin jalkapallon kautta tuleva huumori. Sivurooleissa on hyviä näyttelijöitä ja huumoriakin on tarinaan saatu mukaan.

62. Poika ja Ilves (Raimo O. NIemi, 1998)
Mahtavia ulkokuvia ja Konsta Hietanen osaa näytellä ihan hyvin sen aikakauden tenavatähdeksi. Elokuvasta aina  vain tulee suru puseroon, kun tietää pääosan Väinö ilveksen kuolleen lähes heti kuvausten jälkeen.

63. Uuno Turhapuro Epsanjassa (Ere Kokkonen, 1985)
Oma suosikkini Uuno elokuvista. Hauskan tyhmä juoni, epsanjan kliseet ja Uunon perhe ja parhaat kaverit Härski ja Sörsselssön ovat viettämässä lomaa epsanjan auringon alla. Eihän näissä Uunoissa yleensä syvempiä arvoja ole, mutta kyllä minua naurattaa.

64. Pikkupojat (Ere Kokkonen, 1986)
Olen enemmän katsonut Speden ja Veskun sketsejä, kuin heidän elokuviaan. Pikkupojat ovat Spedeshown parhaimpia sketsihahmoja, joten siksikin tämä elokuva täytyy omistaa. Juontahan ei tässäkään ole, mutta höpsö kesäloma pikkupoikien tapellessa saa aina hymyilemään.

65. Heinähattu ja Vilttitossu (Kaisa Rastimo, 2002)
Aidoin Heinähattu ja Vilttitossu teos. Heinähattu on rauhallisempi ja Vilttitossu se riekkuloija. Kaunista kesää kuvataan, mutta jotenkin elokuvan yleistunnelma on haikea ja surumielinen. Siksi se varmasti osaa koskettaakin. Hectorin musiikki on hyvää, vaikka se juurikin on yksi syy, miksi tunnelma on niin harras.

66. Duudsonit elokuva (Jarno Laasala, 2006)
Duudsonin tyyppinen rämäpää huumori nauratti minua yläasteikäisenä ja enemmän kuin se extremejuttu pidin tämän porukan ystävyyshengestä. Siksi varmasti Duudsonit elokuvan kävin katsomassa ihan elokuvateattereissa asti. Pöhköyksiä tehdään pitkin elokuvaa, mutta oikeastaanhan tämä ei ole muuta kuin pidennetty Duudsonien kohellusjakso.

67. Uuno Turhapuro This is my life (Ere Kokkonen, 2004)
Viimeisin Uuno on mielestäni hyvä lopetus Uuno Turhapuron tarinalle. Harmikseni Spede Pasanen ei tätä koskaan ehtinyt näkemään, mutta kunnianosoitushan tämä elokuva hänen muistolleen on. Koska olen suht vähän katsonut Uuno elokuvia, niin tässä saan nähdä Uunon vaiheita, jotka ei ole minulle kovin tuttuja. Ja onneksi Spede on arkistokuvissa mukana.

68. Miss Farkkusuomi (Matti Kinnunen, 2012)
Kotiseutuelokuvani. Olin muutaman vuoden asunut jo pois kotoa Pirkanmaalla, kun kävin katsomassa Miss Farkkusuomen elokuvateatterissa. Vaikka se sijoittuu pari vuosikymmentä taakseppäin, niin minusta Miss Farkkusuomessa kuvataan Oulua juuri sen oloisena kuin sen olen aina mieltänyt.

69. Kaappari (Aleksi Mäkelä, 2013)
Mäkelän Kaappari on siitä jännä elokuva, etten osaa päättää onko se draama vai komedia. Dramaattisia aineksia on paljon, mutta jo pelkästään Kari Hietalahden näkeminen saa minut huumorimielelle. Hän kuitnekin tekee roolinsa vakavasti ja on se tarinan dramaattisin hahmo.

70. Yong love (Arto Lehkamo, 2001)
Viaton rakkaustarina on ihan toimiva, mutta en pidä ohjaajan saarnaamisen sävystä homoudesta. Leikkaus kameroiden ja valokuvien kautta on elävää ja elokuvassa on muutamia kauniita ja tunnelmallsia kuvia. On hienoa, että Jonas Nodberg on päässyyt rakentamaan uraa myöhemin ihan kunnolla. 13-vuotiaaksi päähenkilöksi hän on lahjakas.

71. Menolippu Mombasaan (Hannu Tuomainen, 2002)
Olen vähän pettynyt, kun lopussa ei päästäkkään aitoon Mombasaan. Road movie on kesäinen ja kertoo hyvin epätoivoisesta ystävyydestä. Kataa esittävä tyttö on aika keponen, enkä muutenkaan pidä tämän hahmon ratkaisuista. Suomen Lappia kesäaamuna kuvataan tunnelmallisesti ja onneksi Jusa pääsi kokemaan Mombasan mielikuvissaan ennen kuolemaansa.

72. Kahlekuningas (Arto Koskinen, 2002)
Pitkään aikaan en ole tätä elokuvaa nähnyt ja siksi se onkin joululahjalistallani. Ruotsalainen poika näyttää häiritsevän paljon serkunpojaltani ja Sulevi Peltolan hiljainen isäpappa on jotenkin häiritsevä. Muuten nuoruuden muutosvaiheen kuvaus Ruotsin rajalla on kiinnostava, vaikkakin synkkämielinen. Heikki Hela tekee hienon roolin isänä.

73. Rock´n´roll never dies (Juha Koiranen, 2006)
Suosikkiroolini Samuli Edelmanilta. Jälkeenjäänyt mies asuu rakastavien vanhempien kanssa ja elää edelleenkin lapsuudenmuistoissa kitaransa kanssa, jolla on soittanut W.A.S.P:ia. Muut eivät meinaa poikaa ymmärtää, mutta onneksi on ihanat vanhemmat ja kannustava kirjoituksen opettaja. Loppukin on onnellinen, kun lapsuudenkaverin kanssa löydetään yhteinen sävel.

74. Kesäkaverit (Inari Niemi, 2014)
Kesäkaverit kuvaa Suomen kesää ihanasti, mutta nuoruuden kipuilu ja miessuhteet ovat etusijalla ja aika mielenkiinnottomia. Huumoriakaan minun on tästä vaikea löytää. Suosikkijuttuni elokuvassa onkin Minka Kuustosen hahmon ja tämän pomon Eero Ritalan tyypin suhde.

75. Onnenonkija (Ville Jankeri, 2016)
Minka Kuustonen loistaa Onnenonkijassa paljon paremmin kuin Kesäkavereissa. Bloggausmaailma on tuotu hyvin blingbling tavalla esiin ja Olavi Uusivirran päinvastainen henkilö tuo hyvää tasapainoa tarinalle. Itse tarina vaan on ennalta-arvattava, joka noudattaa tarkkaan romanttisten komedioiden kaavaa.

76. Ukonvaaja (Tuukka Tähti, 2016)
Mielenkiintoinen dokumentti Suomen luonnonuskoista saa todellakin ajattelemaan omaa suhdettani luontoon, mystiikkaan ja perimään. Dokumentti ei edes pyri kertomaan totuutta, vaan antamaan keinoja, joiden avulla katsoja pystyisi itse sen etsimään.

77. Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä (Ere Kokkonen, 1996)
Oletin Rytkönen elokuvan olevan tavanomainen tylsä maalaiskomedia, mutta elokuvan hahmot saivat oikeasti hymyilemään. Loppukin oli onnellinen, joten hyvän mielen komediasta on kyse, vaikka huumori onkin vanhahtavaa.

78. Ella ja Kaverit (Taneli Mustonen, 2012)
Ensimmäinen Ella ja Kaverit kertoi mielestäni tärkästi siitä, kuinka kyläkouluja ei saisi lopettaa. Uusi iso koululaitos oli hyvn kuvattu vakilan kaltaiseksi. Pienessä kyläkoulussa viihtyy paremmin opettajat ja oppilaat ja oppiminen on mielekkäämpää. Ella ja hänen kaverit kuvataan hyvin ja jokaisen persoonaan ehditään tutustumaan.

79. Romanovin kivet (Aleksi Mäkelä, 1993)
Mäkelän ensimmäinen elokuva on aikamoinen rymistely ilman järkeä, mutta sitähän sen oli tarkoituskin olla. Tekijöiden nuoruus, into ja ammattitaidottomuus näkyy lopputuoksessa, mutta juuri siksi se varmasti on niin aito.

80. Kummeli Alivuokralainen (Matti Grönberg, 2008)
Alivuokalainen elokuva perustuu näytelmään, joka ei ole kyllä mistään kotoisin, nähty on. Elokuvana Alivuokralainen antaa muutamat naurut, mutta homovitsit ei enään naurata samalla tavalla kuin aikaisemmin.

81. Love Records (Aleksi Mäkelä, 2016)
Hyvää musiikkia sisältävä elokuva kärsii epätasapainosta. Osa näyttelijöistä on mahtavia, osa surkeita. Osa kohtauksista innostavia, osa jonninjoutavan tylsiä. Mäkelältä tämä on kuitenkin hyvä nousu, sillä hänen aikaisempi Kummeli V oli sellaista roskaa että naamapalmuilusta ei tullut loppua.

82. Yösyöttö (Marja Pyykkö, 2017)
Uutta Yösyöttä odotin kovasti ja siksi se olikin pienoinen pettymys. Pääosassa Summanen oli mitä mahtavin ja muutama sivuosa kanssa, mutta juoni oli ihan ponneton. Vauva-arjesta sai ihan hauskaa huumoria ja onhan se nyt hassua että poika saa nimensä Paavo Pesusienen mukaan.

83. Haarautuvan rakkauden talo (Mika Kaurismäki, 2009)
Mika Kaurismäellä on joku ihme tapa tunkea joka leffaansa sivuun rikostarina. En pidä niistä ja siksi Haarautuvan rakkauden talo onkin näin matalalla. Muuten elokuvassa on hyviä aineksia, mutta miksi aina se rikostarina pitää tunkea sinne taustalle.

84. Ganes (J. P. Siili, 2007)
Fiktiivinen bändielokuva, jossa on hyvät pääroolit. Ongelma on ehkä siinä, että keskitytään Remuun liikaa, eikä muihin jäseniin kiinnitetä niin paljon huomiota. Jussi Nikkilä on Albert Järvisenä jotenkin herkkä ja Olavi Uusivirta Cissenä ihana.

85. Onnen varjot (Clas Ohlsson, 2005)
Selvästi aikuisile suunnattu elokuva. Kävin katsomassa Onnen Varjot 14-vuotiaana ihan elokuvateatterissa äitini kanssa, enkä siksi varmasti lämmennyt sille. Paljon myöhemmin kun olen antanut mahdollisuuden, niin elokuva on kelvollinen, mutta ei erikoisen muistettava. Jokin tunne tästä uupuu.

86. Nousukausi (Johanna Vuoksenmaa, 2003)
Vuoksenmaa on Nosukauden jälkeen tehnyt paljon parempia elokuvia. Lymi ja Summanen ovat hyviä rooleissaan ja Veijonen on ihana naapuri. Huumoria minun on vaikea tästä löytää ja muutamia hahmojen käyttäytymisiä en vain ymmärrä.

87. Rat King (Petri Kotwica, 2012)
Synkkäsävyisessä trillerissä Max Ovaska ja Julius Lavonen ovat ihan saman näköisiä heeboja. Se on kuulemma antanut sysäyksen elokuvan tekemiselle. Hurjia ja ällöttäviä juttuja tämä sisältää ja lopun identiteettivarkaus on ihan tärkeä aihekkin. Kaikki on vain hukutettu liian pimeän kuvauksen ja trillerimäisyyden alle.

88. Napapiirin sankarit (Dome Karukoski, 2010)
Olen varmasti harvoja, joka ei ymmärrä tämän sarjan hypetystä. Komediaksi kutsutaan, mutta minusta tarina on enemmän dramaattinen. Komediallisia kohtia toki on kuten Kittilän runkkarit, mutta se ei riitä. Digiboxi onneksi lopulta saadaan ja pääosamieskolmikko on toimiva. Pamela Tola Vatasen muijana on todella surkeasti esitetty. Onko sitä lappia pakko puhua, kun ei se stadilaiselta millään onnistu.

89. Röllin Hirmuisia Kertomuksia (Olli Soinio, 1991)
Meikähän on syntynyt tämän leffan aikoihin ja katsonut Rölliä Pikku Kakkosesta. Suh pienenä siis sain nähdä nämä Hirmuiset Kertomukset ja pelotti niin vietävästi. Vasta aikuisiällä olen uudestaan uskaltanut tätä vilkaista, sillä Suuri Roska on karmiva. Ihania lauluja elokuva kuitenkin sisältää ja tarina sopii Röllin maailmaan.

90. Silmäterä (Jan Forrström, 2013)
Vaikuttava elokuva, joka pysyy tyylilleen uskollisena loppuun asti. Nuori yh-äiti haluaa suojella lastaan pahalta maailmalta, mutta loputa se menee liiallisuuksiin. Näyttelijän työ on hyvää, mutta tarina vähän yksinkertainen ja raskas.

91. Härmä (J.P.Siili, 2012)
Härmässä olen itsekkin asunut yhden kesän ja tämä puukkojunkkariwestern aikakausi on kiinostava ilmiö. Härmän juoni on kliseinen ja värimäärittely oikein häiritsevää, mutta Leppilampi tekee tässä mielestäni hienon pahisroolin. Pamela Tola taas huononee huononemistaan.

92. Leijonasydän (Dome Karukoski, 2013)
Leijonasydän oli minulle pienoinen pettymys. Kaikki sitä kehuivat ja Pääkkönen teki hienon roolin, mutta minua ärsyttä suunnattomasti Laura Birn ja uusnatsien mustavalkoinen ajattelutapa, vakka kuinka he oikeasti tekevätkin niin.

93. Sooloilua (Lauri Nurkse, 2007)
Sooloilua elokuva sooloilee draaman ja komedian välillä. Muutamt naurut ja kauniit kuvat eivät poista sitä tosiseikkaa, että romantiikkaa en tästä löydä, eikä pääparilla ole minkään sorttista kemiaa. Kristiina Elstelä taas tekee naissivuosassaan huippuroolin, vaikka onkin liian nuoren oloinen niin vanhaksi äidiksi.

94. Vares Kaidan tien kulkijat (Anders Engström, 2012)
Huonoin Vares elokuva mitä on tehty. Pohjanmaa kuvataan niin ankeaksi kuin se onkin ja kun pääpahinksen näkee ensimmäisen kerran arvaa heti, että tässä on pahikset. Uskonnollisuus kohtaukset ovat ihan yliammuttuja. Reini on Vareksena tässä jo monennetta kertaa, mutta tekee edelleen hyvää työtä.

95. Rööperi (Aleksi Mäkelä, 2009)
Mäkelän sekava tuotos Punavuoren roistoista. Juonta elokuvassa ei lähes lainkaan ole, vaan tapahtumat ovat peräjälkeen, ilman että ne liittyy toisiinsa mitenkään. Hyviä näytteliöitä, vaikka hahmot ovatkin heikkoja.

96. Joki (Jarmo Lampela, 2001)
Episodi elokuva Joki sekoittaa muutamien eri ihmisten tarinat keskenään. Osa niistä on mielenkiintoisia, osa ei. Samoin näyttelijäntyössä. Hectorin Kaikki tahtoo rakastaa soi lopputeksteissä ja siihen kappaleeseen olen kovin tykästynyt.

97. Espoon viimeinen neitsyt (Hanna Maylett, 2003)
Tv-elokuva nuorista tytöistä, joista toinen haluaa jopa kipeästi menettää neitsyytensä. Amatöörinäytteliöitten suorituksia ja musiikeilla on koetettu hakea ylimäärästä dramaattisuuden tunnetta. Minulle tarina ei ole kovin realistinen, mutta vie jonnekkin teiniajan tunnelmointiin.

98. Paha maa (Aku Louhimies, 2005)
Louhimies tekee häiriintyneitä, häiritseviä ja inhorealistisia elokuvia. Jos pölynimurikauppiaan ja hänen kohtansa olisi jätetty leikkauspöydälle olisin voinut pitää tätä hyvänä draamana. Varsinkin Petteri Summanen tekee ilmiömäisen roolisuorituksen.

 99. Puhdistus (Antti J. Jokinen, 2012)
Antti J.Jokinen pääsee minulla ohjaajana samaan kastiin Louhimiehen kanssa. Puhdistuksen lisäksi olen nähnyt Kätilön ja molemmat oli vaikuttavia elokuvia, mutta niin raadollisia että toista kertaa en pystyisi katsomaan. Puhdistuksessa varsinkin huomaa Jokisen taustan musavideo-ohjaamisesta, sillä monet kuvat ovat juurikin sen tyylisiä.

100. Koti-ikävä (Petri Kotwica, 2005)
Juliys Lavonen tekee hyvää työtä tässä ällöttävämpääkin ällöttävässä elokuvassa. Värimäärittely on kokonaan lähes ruskeaa ja mielisairaala ahdistavan tuntuinen. En katsoisi tätä elokuvaa, ellei Lavonen olisi pääosassa, koska juoni on mitä karsein.

Tom Of Finland

Kuulin ensimmäistä kertaa Tom Of Finlandista vasta muutama vuosi sitten, kun Tom Of Finland kuvista paiantettiin postimerkkejä. Äitini siis lähetti minulle näitä merkkejä ja olin vähän äimänkäkenä, että mitä ihmeen kuvia nämä tälläset nahka-asuiset miehet oikein ovat. Sen jälkeen Tom Of Finland kuvia on tullut nähtyä siellä sun täällä, ainakin kalentereissa ja petivaatteissa. En kuitenkaan yhtään tiennyt kuka heppu nätä on tehnyt, milloin ja missä. Vasta tämä Tom Of Finland elokuva sai minut kiinostumaan aiheesta, sillä kun kyseessä on erään suosikkiohjaajani Dome Karukosken elokuva, niin ehdottomasti halusin tämän nähdä. Ennen elokuviin menemistäni sivistin vähän itseäni aiheesta; eli taiteilija Tom Of Finland on Touko Laaksonen niminen henkilö, homomies joka on aikoinaan ehtinyt sodassa taistelemaan ja sen jälkeen keskittynyt piirtämiseen. Nämä olikin sitten lähtökohdat mitä elokuavsta osasin odottaa.

Tom Of Finland elokuvan mainosjuliste

Touko Laaksonen taistelee sodassa ja tykkää piirtää eroottisia mieskuvia. Sodan jälkeen hän asustelee siskonsa kassa ja innostuu piirtämisestä entistä enemmän. Paikallisesta ravintolasta Touko saa pahasti turpaansa, mutta iltasella lähipuistosta löytyy hetkeksi miesseuraa, nimittäin Nipa. Poliisit kuitenkin ratsaavat puiston homoista, sillä homous on tuohon aikaan luokiteltu pahaksi sairaudeksi, ja Touko ja Nipa erkanevat nopeasti. Touko  käväisee Saksassa, missä joutuu erään hohmomiehen huijaamaksi ja saksalaiseen vankilaan. Hän pyytää sinne avuksi sota-aikaisen kapteeninsa, joka saakin puhuttua Toukon ulos. Kapteeeni kanssa paljastuu homoksi ja he ovat Toukon kanssa hyviä ystäviä. Kun kapteeni pitää sitten homojuhlat kotonaan ja jää niiden pitämisestä rysän päältä kiinni, hän joutuu mielisairaalaan, jossa hönelle taotaan päähän homouden olevan sairaus ja siitä pitä parantua. Kapteeni koittaa kääntää Toukonkin ajatusmaailman, mutta Touko on onneksi niin sinut oman identitenttinsä kanssa, ettei hän pahasti loukkaannu entisen Kapteenin puheesta. Pikkusisko Katja on tutustunut erääseen tanssijaan, jonka hän haluaa ottaa heille alivuokralaiseksi. Tanssija paljastuu Nipaksi, jonka Touko tunnistaa yölliseltä  puistokävelyiltä. Pientä kolmiodraamaa virittyy, kun Touko ja Katja yrittävät pikkuisen pokata samaa miestä. Salaa Katjalta Touko ja Nipa kuitenkin päätyvät olemaan yhdessä. Nipalle Touko näyttää maalaamiaan mieskuvia ja Nipa kannustaa Toukoa lähettämään kuvia eteenpäin. Toukon kuvat päätyvätkin Amerikkalaiseen kehonraknetajalehteen ja kun Touko on singeerannut kuvansa nimellä Tom, siellä kustannustoimittaja kehittää Toukolle taiteilijanimen Tom Of Finland.

Toukon Tom Of Finland kuvat saavuttavat laajat homopiirit ja eräs homomariskunta tapaa toisensa kuntosalilla, Tom Of Finland kuvien rohkaisemana. He rakastuvat ja perustavat jenkkeihin homokommuunin. He lähettävät fanipostia Toukolle ja kutsuvat tämän käymään. Touko nauttii jenkkien suvaitsevasta homoilmpiiristä ja taidenäyttelykin tehdään, vaikka oma rakas Nipa on kotona sairaana. Nipa menehtyykin sairauteensa ja Touko uskaltaa viimenkin näyttää Tom Of Finland kuvia sisarelleen. Katja pitää kuvia ällöttävän kikkelinheilutusmeininkinä, eikä arvosta Toukoa enään sitten yhtään. Touko päätyykin viettämään entistä enemmän aikaa jenkeissä, vaikka siellä häntä aletaan syylistämään aidsin leviämisestä. Toinen mies Toukon tärkeästä tuntemasta homoparista menehtyy myös aidisiin. Lopulta kuitenkin saadaan katsojalle hyvä mieli, kun juhlitaan Toukoa, sillä hänen Tom Of Finland kuvistaan saadaan painatettua talkoovoimilla kirjoja ja suuret homopiirit ylistävät Toukoa tämän tehdessä maailamn taas pikkuisen suvaitsemammaksi.

Nahkapukuinen Kake

Touko Laaksosen elämänkerta on todella hienosti toteuttettu. Vaikka välillä tehdään aikahyppyjä niin sotaan, kuin vanhaan Toukoon, niin tariansta pysyi hyvin kärryillä. Suomi on kuvattu vähän harmaana ja varsinkin alkupuolella todella homovastaisena maana.  On järkyttävä näky, että ihmisä aletaan ampumaan ja kohdellaan väkivaltaisesti homouden takia. Kun päästään Amerikkaan ja poliisit tulee homojuhliin, niin siellä he eivät homoista piittaa, vaan koittavat napata jotain kaupan näistelijää. Amerikka muutenkin kuvataan värikkäänä Suomeen verrattuna ja nämä värikontrastit kivasti erottaa juuri maiden välisiä eroja. Miljööt elokuvassa on uskottavia ja puvustuskin vie meidät ajassa taaksepäin. Musiikki on makuuni liian maalailevaa, josta en niinkään pitänyt. Monissa kohdissa hämmennytin tästä nahkapukeisesta poliisista, joka saattoi milloin vaan ilmestyä mihin vain, kunnes loppupuolella tajusin sen olevan juurikin Toukon mielikuvitushahmo Kake, joka on nykyään varmaan tunnetuin näistä Tom Of Fonalnd hahmoista.

Pekka Strang Touko Laaksosena oli todella lostava. Hän osasi näytellä roolin todella hyvin pienieleisesti ja lähikasvokuvista pystyi hyvin lukemaan hänen tunteensa. Lauri Tilkanen, joka esittää Nipaa, on pitkään kuulunut inhokkinäyttelijöihini, mutta tässä roolissa hän oli todella hyvä. Tilkanen osasi hyvin esittää ujoa ja vähän arkaakin Nipaa. Tykkäsin siitä kuinka Nipa tuli ulos kuorestaan, kun aluksi hän piilotteli homouttaan ja lopussa piti Toukoa julkisesti kädessä kangaskaupassa. Taisto Oksanen oli kapteenina sopivan auktoriteettinen, mutta helposti lähestyttävä hahmo. Muistakaan näyttelijöistä ei ole valittamista ja olin todella positiivisesti yllättynyt, kun Saksalaisessa vankilassa tuli Hissu eli Kari Hietalahti vastaan. En tiennyt Hissun olevan mukana elokuvassa ja kyllä hänen näkemisensä aina piristää.

I am Jaana Of Finland

Tom Of Finalndin tarina on koskettava ja todella selkeä kuva Touko Laaksosesta. Minulla jä ainakin kuva Toukosta todella mukavana ihmisenä, joka on ollut todella taiteellisesti lahjakas ja vähän ujo ihminen. Kohtauksessa jossa Touko, Kaija ja Nipa oli sukulaisissa näytettiin kuinka Touko välittää lapsista ja perheestä ja on niinkuin kuka tahansa normaali mies. Tämä kohtaus oli jotenkin todella koskettavaa katsottavaa ja näyttää sen, että ei homous tai heterous tai mikään muukaan määritä ihmistä. Elokuvassa oli paljon mielenkiintoisia faktoja mm. siitä, kuinka Tom Of Finland kuvat ovat vaikuttaneet homokulttuurin syntyyn ja nahkapukeutumiseen. Harmikseni näitä Tom Of Finland kuvia ei kamalasti itse elokuvassa näkynyt, mutta kyllä kiinnostukseni niitä kohtaan nyt kovasti nousi. Tämä elokuva nostatti kyllä arvostusta taitelija Touko Laaksosta kohtaan.