Elokuvalippuja 3: Austin Powers ja Kultamuna

Austin Powers ja Kultamuna 14.9.2002 Formia 3, Oulu

Meikäläisen oudosta ja kierosta huumorintajusta voi syytää Austin Powers elokuvia. Siskon videohyllystä nämä tuli bongattua ja ihan liian nuorena. Ekaa Austin Powersia olen tapittanut 9 vuotiaana, vaikka elokuvan ikäraja oli jotain 11 vuotta. Ensimmäinen elokuva Kumma Jätkä oli kuitenkin tuolloin mielestäni hyvä ja toinen osa Agentti joka tuuppasi minua vieläkin hauskempi, joten kyllä sitä Kultamunakin piti nähdä. 

Sisko oli leffaseurana ja tuolloin kanssa silmilläni alkoi olla hankaluukisia elokuvatekstitysten kanssa. Noin vuosi tuota myöhemmin sainkin ensimmäiset silmälasit. Leffassa on kuitenkin paljon kuvallisia vitsejä, ettei tarvitse tekstejä lukia, niin että niille voi nauraa. Tää leffa hommattiin kanssa vhs- kasetille ja dvdlle ja muistelen usein katsoneeni tätä pääsiäisen aikoihin, vaikka elokuvan Kultamuna ei liity mitenkään pääsiäismuniin.

Elokuvalippuja 2: Scooby-Doo

Scooby-Doo 25.8.2002 Formia 5 Oulu

Scooby-Doo käytiin katsomassa mun tyttöjeni kanssa ja jomman kumman äiti taisi olla mukana, olimme nimittäin autolla liikkeellä. Elokuva on tekstitetty ja muistan jo tuolloin siristelleeni silmiä, sillä näköni oli jo huonontumassa  (ensimmäiset lasini sain vasta myöhemmin.) Tuolloin 11 vuotiaana elokuva oli ihan hauska ja minulla oli video julkaisu ja Scooby-Doo oli myös ensimmäisiä omistamiani Dvd levyjä.

Elokuvan viime katsomiskerrasta oli tosiaankin sellaiset 20 vuotta, joten annoin tälle tänä aamuna uuden mahdollisuuden kun löytyi HBOlta. Perhe-elokuvaksi joo ihan hauska ja jännä, mutta auttamattomasti vanhentunut. Selkeästi kohderyhmä on ala-aste ikäiset, ja huumori sen tasoa. Muistin kuitenkin kuka oli leffan pääpahis ja että häntä näytteli Rowan Atkinson, joka itelle oli jo tuolloin tunnetumpi Mr. Beanina.

Elokuvalippuja 1: Rölli ja Metsänhenki

Rölli ja Metsänhenki, 5.1.2002 Rio, Oulu

Rölli ja Metsänhenki on tosiaankin ensimmäinen säästämäni leffalippu (ja siittä se ajatus sitten lähti). Yli 20 vuotta vanha, joten ei ihmekkään että muste on vähän kulahtanut. Perheen eli äitin ja siskon kanssa käytiin tämä katsomassa ja ihan eturivissä. Tuolloin opin, että leffateatterissa kannattaa mieluummin istua taaempana, ei väänny niska. Röllejä on koko meikän lapsuus katsottu ja Pikku Kakkosesta nauhotettu, joten Rölli oli meiän perheelle tuttu hahmo. Ikuisesti muistan sen kun Röllien kylävanhin menee kuolemaan ja muuttuu kalkkunaksi ja koko muu lapsiyleisö itki, mutta siskoni repesi herskyvään nauruun.

Leffassa on mielettömät musiikit ja Peter Franzen Lakeijana nousi hahmoista suosikikseni. Leffasoundtrack ostettiin pian näytöksen jälkeen ja elokuvan omistin lapsena myös kuvakirjana. Pc- pelikin Rölli ja Metsänhengestä löytyy hyllystäni. Metsänhenki on paljon parempi kuin ensimmäinen Röllielokuva Hirmuisia Kertomuksia, muttei kuitenkaan yllä Pikku Kakkosen Röllijaksojen tasolle, joissa on vieläkin aikuisia naurattavaa huumoria.

Elokuvalippuja Intro

 Jos joku ei vielä tiennyt, meikäläinen harrastaa kovasti elokuvia. Eilen kävin katsomassa upean dokkarin Michael Monroesta, ja se käynti oli leffalippukokoelmani 301 kpl. Nyt ajattelinkin kaikille jakaa tätä leffaharrastustani siten, että esittelen jokaisen leffakäyntini, eli mitä tämä lippupinkka tulee pitämään sisällään. 

Kuitenkin ennen näihin kajoamista täytyy vähän pohjustaa ensimmäisiä elokuvateatterimuistoja 90- luvulta;

- En ole ihan varma mikä on ensimmäinen näkemäni leffa elokuvateatterissa. Villinä veikkauksena sanoisin Leijonakuningas. Näytöksestä ei mitään muistikuvaa, mutta muistan olleeni Hesburgerilla perheeni ja tuttavaperheen kanssa, joiden äiti ja tytär vielä purilaisten äärellä itki Mufasan kuolemaa.

- Ensimmäinen leffa saattoi myös olla Pocahontas. Leffasta ei muistikuvaa, mutta olen varmana istunut isin auton etupenkillä kun ollaan menty elokuvateatteriin Pocahontasta varten. Voi olla, myös että vietiin vain sisko ja äiti sinne. Automatka on kuitenkin jäänyt mieleen.

Oulun Formia vuonna 1998, kuva Kaleva.fi

- Näytös, joka on jäänyt varmana käynyt katsomassa on Disneyn Tarzan.  Leffaseurana oli siskoni ja hänen ystävänsä. Ikää pikku Jaanalla 8 v. Olimme Oulun Formiassa, kun näytös mihin alunperin haluttiin oli lähes loppuunmyyty, ja kolmea vierekkäistä paikkaa ei enää ollut saatavilla. Sisko soitti äitille (varmasti ekalla kännykällään) että saadaanko ottaa myöhempi näytös. Äiti oli aika epäileväinen, sillä myöhempi näytös alkoi tyyliin klo. 20.00 ja olimme kuitenkin kolmistaan bussilla liikenteessä. Halusin kuitenkin nähdä Tarzanin ja ruinattiin lupa myöhempään näytökseen. Leffaa ennen oli siis aikaa ja vietimme sen mäkkärillä. Tämä jäänyt erityisesti mieleen, sillä olenhan hese ihmisiä. Silloin elämäni ekan ja vikan kerran olen ostanut Happy Meal aterian ja leluna tuli Jalo koira Kaunotar ja Kulkuri 2 elokuvasta. Kun Jalon häntää heilutti, se liikutti päätään. Jalo päätyi asumaan Barbitalooni. Itse Tarzan elokuva oli mahtava kokemus. Mieleeni jäi pitkäksi aikaa pyörimään Tantor elefantin repliikki: "Onko vesi varmasti puhdasta, näyttää likaiselta minusta!" Ja olihan se Peter Franzenin ääni Tarzanina mieletön! Tarzan hankittiin heti vhs-kasetille kun julkastiin, Jane Barbienukke ostettiin kun käytiin Kreikassa ja tätä Aku Ankan Tarzan sarjakuvaversiota olen lukenut useita, useita kertoja. Tarzan kyllä kolahtaa ja koskettaa edelleen, vaikkei pääsekkään sinne Disneyn kaikkien aikojen parhaat top 5 listalle.

Äiti

Samppa Batal on minulle ihan tuntematon ohjaaja ja Äiti elokuva olisikin varmasti mennyt iteltäni ohi, ellei Jaana Saarinen (Salkkarien Maarit Salin) olisi ollut tästä roolista Jussi ehdokkaaa. Saarinen Salkkareissa ei ole minun silmissäni hävi näyttelijä, mutta halusin nähdä miten hän ottaa valkokankaan haltuunsa. 

 Eeva on armahdettu vankilassa miehensä murhasta. Hän palaa linnareissulta kotikulmille, jossa käytös häntä kohtaan ei ole kovin kohteliasta. Tutut karstavat Eevaa ja entiset ystävät välttelevät häntä. Eeva tulee kotiin, koska haluaa tavata tyttärensä Maikin. Hän ei tiedä Maikin osoitetta, ei numeroa, ei mitään. Hän koittaa ujuttautua Maikin vanhaan kouluun saadakseen tietoja, muta tapaakin siellä kiinteistöhuoltaja Kallen. Kalle on kohtelias ja vähän näyttää säälivän Eevaa. Hän lupaa auttaa tätä takaisin elämään pääsyssä. 

Eeva saa töitä, hän auttaa kiiteistöjen huollossa. Hän tosin samalla murehtii elämäänsä, kun haahuilee pitkin katuja. Syö kupilassa lihistä, lähtee karkuun entistä appiaan ja hänet häädetään pois hotelihuoneesta. Niinpä Eeva hyödyntää työtä kiintestöhuoltajana eli nukkuu ja kylpee asukkaiden asunnoissa. Hän myöntää kaiken Kallelle ja on jo lähtemässä pois kaupungista, kun Kalle hokee hänelle oikeaa syytä; kun kerran Maikkia tulit ettimään, nin pittähän hänet löytää. Tässä vaiheessa katsoja näkee Kallen takauman, joka selventää hänen ajatuksiaan Eevasta. Kalle on itse menettänyt äitinsä nuorena ja kokee nyt velvollisuudeksi, että Maikki ei menettäisi äitiään.

Eeva ottaa auton ja lähtee entiseen kotiinsa, jossa hänen appinsa Hasse asuu. Eeva löytää avaimet tutusta paikasta ja on talossa odottamssa Hassea. Hasse tulee pihalle, mutta nähtyään Eevan ikkunassa, hän kävelee laiturille. Eevakin saapuu ja pitkän, piinallisen hiljaisuuden jälkeen he saavat muutaman sanan vaihdettua. Hasse nyt ymmärrettävästi on katkrea, Eeva murhasi hänen poikansa. Eeva taas vetoaa äitinä oloon, että hän saisi yhteyden Maikkiin. Hasse kävelee rantatuvalle, mutta ei tuo siltä puhelinta vaan haulikon. Hän ampuu Eevaa rintaan, johon tämä ei mystisesti kuole, haavoittuu vain. Vanha Hasse ei silti itse kestä tekoaan, vaan lyyhistyy kuolleena maahan. Eeva saa kutsutta itselleen ambulanssin ja Kalle tulee katsomaan häntä sairaalaan. Siellä hän näkee nuoren tytön, laskee 1 +1  yhteen ja pakottaa Maikin menemään juttelemaan äidilleen. Tosin, eipä heillä juteltavaa ole. Vanhat haavat vain avauuvat. Äiti haluaa vaan, että tytär pärjää. Kalle halaa Eevaa vielä ennen lähtöänsä. Aina veri ei ole vettä sakeampaa. Vaikka Eeva kokee tyttärensä olevan tärkeä, on hän enemmän silti avannut sydäntään ja elämäänsä tuntemattomalle Kallelle.  

Elokuvakatsojana ja draaman ystävänä, kehottaisn Samppa Batalia opiskelemaan kameratyöskentelyä. Sana Act tarkoittaa toimintaa ja elokuva pitkälti elää toiminnasta. Toiminta ei tarkoita aina räiskettä tai menoa ja meininkiä, vaan että tarina kulkee eteenpäin ja hahmot toimii ja tekee asioita. Vaikka elokuvassa puhuttiin vähän, tuli jopa Kaurismäkeläinen olo. Tapahtumia oli yksinkertaisesti liian vähän, eikä eokuva edennyt minnekkään. Valkokankaalle tätä elokuvaa en itse päästäisi.

Pelkkä tyhjään tuijottaminen ei kuvannut Eevan suurimpia tunteita, hänestä välittyi väsymys ja välinpitämättömyys. Ei määrätietoisuus tai edes halu kohdata tätä omaa tytärtään, mitä varta vasten meni etsimään. Kokonaisin hahmo elokuvassa on Kalle, joka reagoi ympärillä oleviin tapahtumiin, on tarinan ja juonen kulun viejänä, sekä samaistuttavampana hahmona. Hän on Eevan auttaja ja kuuntelija. Se kertoo jo paljon elokuvan toiminnasta, jos minulle muistettavin kohtaus on se, kun Eeva heitetään pois hotellista. Ja vain siksi sen muistan niin hyvin, koska heittäjä on Pekka Lehtosaari, mies jota aivan liian harvoin näen kameran etupuolella. 

Mikään näyttelijärooli ei minua Äidissä säväyttänyt, kuvaus ja tausta ja musikki oli kaikki harmaata. Vaikka alkuasetelma oli todella mielenkiintoinen, niin siitä katsoja ei saa leffan aikana oikein mitään irti. Miksi muuten parin hahmon kanssa puhuttiin ruotsia? Mulle tuli vähän puun takaa, että hahmo on suomenruotsalainen, enkä oikein löytänyt syytä miksi näin piti tehdä. Se ei tuonut elokuvalle mitään lisäarvoa. 

Leffan alussa jo mainitaan itse dramaattinen tapahtuma eli miehen murha, mutta ei sen motiiveja tai syitä. Nämä kun ovat niitä asioita, miksi katsojaa kiinnostaa katsoa tämä tarina. Loppuun päästessä sillä ei enää ole väliä ja siksi leffa tuntuu turhauttavalta. Kohtaus on totetutettu niin kökösti, ettei katsojaa enää kiinnosta, eikä edes välitä. Vielä kökömpää on se, että syytä ei varsinaisesti ole. Henkilöt vain tappeli ja oli agressiivisia Jopa odotonin jotain inestesiä tai vastaavaa syyksi. Väkivaltaa kun ei edes mitenkän pohjustettu, niin kyseinen murha ei tuntunut merkitykselliseltä verrattuna vaikka Aika Jonka Sain elokuvaan. Siinä väkivalta näyttäytyy kauheana ja saa ymmärryksen tunteen miksi ihminen haluaa jättää menneet taakseen ja unohtaa. Äiti elokuvaa en suosittele äideille (enkä muillekkaan).