Samppa Batal on minulle ihan tuntematon ohjaaja ja Äiti elokuva olisikin varmasti mennyt iteltäni ohi, ellei Jaana Saarinen (Salkkarien Maarit Salin) olisi ollut tästä roolista Jussi ehdokkaaa. Saarinen Salkkareissa ei ole minun silmissäni hävi näyttelijä, mutta halusin nähdä miten hän ottaa valkokankaan haltuunsa.
Eeva on armahdettu vankilassa miehensä murhasta. Hän palaa linnareissulta kotikulmille, jossa käytös häntä kohtaan ei ole kovin kohteliasta. Tutut karstavat Eevaa ja entiset ystävät välttelevät häntä. Eeva tulee kotiin, koska haluaa tavata tyttärensä Maikin. Hän ei tiedä Maikin osoitetta, ei numeroa, ei mitään. Hän koittaa ujuttautua Maikin vanhaan kouluun saadakseen tietoja, muta tapaakin siellä kiinteistöhuoltaja Kallen. Kalle on kohtelias ja vähän näyttää säälivän Eevaa. Hän lupaa auttaa tätä takaisin elämään pääsyssä.
Eeva saa töitä, hän auttaa kiiteistöjen huollossa. Hän tosin samalla murehtii elämäänsä, kun haahuilee pitkin katuja. Syö kupilassa lihistä, lähtee karkuun entistä appiaan ja hänet häädetään pois hotelihuoneesta. Niinpä Eeva hyödyntää työtä kiintestöhuoltajana eli nukkuu ja kylpee asukkaiden asunnoissa. Hän myöntää kaiken Kallelle ja on jo lähtemässä pois kaupungista, kun Kalle hokee hänelle oikeaa syytä; kun kerran Maikkia tulit ettimään, nin pittähän hänet löytää. Tässä vaiheessa katsoja näkee Kallen takauman, joka selventää hänen ajatuksiaan Eevasta. Kalle on itse menettänyt äitinsä nuorena ja kokee nyt velvollisuudeksi, että Maikki ei menettäisi äitiään.
Eeva ottaa auton ja lähtee entiseen kotiinsa, jossa hänen appinsa Hasse asuu. Eeva löytää avaimet tutusta paikasta ja on talossa odottamssa Hassea. Hasse tulee pihalle, mutta nähtyään Eevan ikkunassa, hän kävelee laiturille. Eevakin saapuu ja pitkän, piinallisen hiljaisuuden jälkeen he saavat muutaman sanan vaihdettua. Hasse nyt ymmärrettävästi on katkrea, Eeva murhasi hänen poikansa. Eeva taas vetoaa äitinä oloon, että hän saisi yhteyden Maikkiin. Hasse kävelee rantatuvalle, mutta ei tuo siltä puhelinta vaan haulikon. Hän ampuu Eevaa rintaan, johon tämä ei mystisesti kuole, haavoittuu vain. Vanha Hasse ei silti itse kestä tekoaan, vaan lyyhistyy kuolleena maahan. Eeva saa kutsutta itselleen ambulanssin ja Kalle tulee katsomaan häntä sairaalaan. Siellä hän näkee nuoren tytön, laskee 1 +1 yhteen ja pakottaa Maikin menemään juttelemaan äidilleen. Tosin, eipä heillä juteltavaa ole. Vanhat haavat vain avauuvat. Äiti haluaa vaan, että tytär pärjää. Kalle halaa Eevaa vielä ennen lähtöänsä. Aina veri ei ole vettä sakeampaa. Vaikka Eeva kokee tyttärensä olevan tärkeä, on hän enemmän silti avannut sydäntään ja elämäänsä tuntemattomalle Kallelle.
Elokuvakatsojana ja draaman ystävänä, kehottaisn Samppa Batalia opiskelemaan kameratyöskentelyä. Sana Act tarkoittaa toimintaa ja elokuva pitkälti elää toiminnasta. Toiminta ei tarkoita aina räiskettä tai menoa ja meininkiä, vaan että tarina kulkee eteenpäin ja hahmot toimii ja tekee asioita. Vaikka elokuvassa puhuttiin vähän, tuli jopa Kaurismäkeläinen olo. Tapahtumia oli yksinkertaisesti liian vähän, eikä eokuva edennyt minnekkään. Valkokankaalle tätä elokuvaa en itse päästäisi.
Pelkkä tyhjään tuijottaminen ei kuvannut Eevan suurimpia tunteita, hänestä välittyi väsymys ja välinpitämättömyys. Ei määrätietoisuus tai edes halu kohdata tätä omaa tytärtään, mitä varta vasten meni etsimään. Kokonaisin hahmo elokuvassa on Kalle, joka reagoi ympärillä oleviin tapahtumiin, on tarinan ja juonen kulun viejänä, sekä samaistuttavampana hahmona. Hän on Eevan auttaja ja kuuntelija. Se kertoo jo paljon elokuvan toiminnasta, jos minulle muistettavin kohtaus on se, kun Eeva heitetään pois hotellista. Ja vain siksi sen muistan niin hyvin, koska heittäjä on Pekka Lehtosaari, mies jota aivan liian harvoin näen kameran etupuolella.
Mikään näyttelijärooli ei minua Äidissä säväyttänyt, kuvaus ja tausta ja musikki oli kaikki harmaata. Vaikka alkuasetelma oli todella mielenkiintoinen, niin siitä katsoja ei saa leffan aikana oikein mitään irti. Miksi muuten parin hahmon kanssa puhuttiin ruotsia? Mulle tuli vähän puun takaa, että hahmo on suomenruotsalainen, enkä oikein löytänyt syytä miksi näin piti tehdä. Se ei tuonut elokuvalle mitään lisäarvoa.
Leffan alussa jo mainitaan itse dramaattinen tapahtuma eli miehen murha, mutta ei sen motiiveja tai syitä. Nämä kun ovat niitä asioita, miksi katsojaa kiinnostaa katsoa tämä tarina. Loppuun päästessä sillä ei enää ole väliä ja siksi leffa tuntuu turhauttavalta. Kohtaus on totetutettu niin kökösti, ettei katsojaa enää kiinnosta, eikä edes välitä. Vielä kökömpää on se, että syytä ei varsinaisesti ole. Henkilöt vain tappeli ja oli agressiivisia Jopa odotonin jotain inestesiä tai vastaavaa syyksi. Väkivaltaa kun ei edes mitenkän pohjustettu, niin kyseinen murha ei tuntunut merkitykselliseltä verrattuna vaikka Aika Jonka Sain elokuvaan. Siinä väkivalta näyttäytyy kauheana ja saa ymmärryksen tunteen miksi ihminen haluaa jättää menneet taakseen ja unohtaa. Äiti elokuvaa en suosittele äideille (enkä muillekkaan).
Edellinen osa Vares elokuvista, Huhtikuun Tytöt, meni minulta elokuvatetterissa jotenkin täysin tuolloin ohi, mutta Sukkanauhakärmeen kävin katsomassa. En tiedä miksi, mutta ihan odotinkin sitä. En ajatelut silloin kuka on ohjaaja, vaan halusin vain nähdä Antti Reinin jälleen Vareksena. Muistaakseni vasta Sukkanahakäärmeen jälkeen katsoin Huhtkuun Tytöt joltain dvd:ltä, ja ihmettelin, miten tuo väliteos voikin olla näitä kahta ympäröivää niin paljon huonompi.
Sukkanauhakäärmeen alku kulkee kahdessa tasossa. Vares saa toimeksiannon liikemies Pauli Kontiolta. Hänen vaimonsa Annika kuulemma tapailee gigolo Jesus Maria Loboa. Vareksen tehtävä on saada Lobo pois Suomesta. Vares seurailee Loboa ja missä ja kenen kanssa tämä liikuskelee. Lobo soittelee pianoa samassa anniskeluravintolassa, missä naapurin hyvännäkköinen taxikuski Anna strippaa iltaisin. Lobo käy myös jollain hienostopunttisalilla nappikauppaa ja myy pornoa ex-pastori Alasen antikvariaattiin. Vares näkee, kuinka Lobo hakee mystisen salkun Matkahuollon säilöstä ja kuinka Lobo räjäytetään autossa paskaksi. Mutta kuka on räjäyttäjä? Läheisessä Kakolan vankilassa Torsten Rapp suunnittelee pakoa ja saa kokin siihen avukseen. Isokaljurosvon lemmikkihiiri sekoitetaan aamupuuroon ja niin koko ruokala vie kaikkien Kakolan vartijoiden huomion. Torsten pääsee vartijaksi pukeutumalla helpost vapaaksi. Takaisin Varekseen. Hän on jututtanut Lobon tuttuja, sekä toista salapoliisia Waseniusta. Jäljet johtavat kuitenkin kuntosalin pitäjien Ingan ja Voiton jäljille.
Eräässä goottibaarissa Vares tapaa vanhan tuttunsa Neron, joka onkin alkanut huumediileriksi. Hän laulaa Varekselle kaiken, juuri ennen kuin Voitto ja tämän apinakaveri saavat Varekseltä tajun kankaalle. Nero ammutaan sen siliän tien. Anna on Vareksen taxikuskina ja hänet kannetaan myös mukaan. Voiton ja Ingan veneellä he ja apinamies kuljettavat Vareksen ja Annan saareen, jonne heidät laitetaan vangeiksi. Illalla Torsten löytää heidät ja ampuu Voiton. Torsten ja Inga ovat aikoinaan olleet suhteessa, josta ei mitään hyvää tullut. Kauhistunut Inga saa Torstenin ammuttua ja osoitaa jo Varestakin aseellaan, mutta Vares puhuu mukana olleen apinamiehen ympäri ja Inga saadaan kiinni. Edelleen kuitenkin kysymys on auki. Kuka tappoi Lobon? Kantapöydässään Apteekissa Luusalmi kuin ohimennen mainitsee hitsipillin ja nyt on Vareksella kiireistä asiaa Komisario Hautavainiolle. He savat Waseniuksen kiinni Turun satamssa. Tutkimuksistahan se löytyy, Wasenius on autonsa alle hitsannut Lobon laatikon, missä oli se iso tukku rahaa, jota Inga ja Voitto niin kaipasivat.
Vareksen toimeksiantaja Koistinen
Sukkanauhakäärme on reilusti parempi kuin Huhtikuun Tytöt, muttei yllä Pahan Suudelman, saatikka vanhojen Vareksien tasolle. Kerronta on edelleen sekalaisia kohtauksia täynnä, eikä loogisuutta juuri ole. Kuvaus on selvästi tv-tasoa, sen varsinkin näkkee Torstenin pakenemisesta. Tarinassa vähän hukataan sen ydintä, kun Rappin paon suunnittelua ja itse pakoa kuvataan paljon, mutta hän juonen kannalta esiintyy vain hetken loppukohtauksessa. Siellä myös paljastuu mistä leffa on saanut nimensä. Vares tutkii juttua nyt vähän enemmän kuin viimeksi, mutta paljon taas hän tekee ja kokee ihan sattumalta. Juoni itsessään on ihan dekkarikamaa ja katsojia koitetaan pikkuisen johtaa harhaan, siinä onnistumatta. Vareksen ihmeellinen tapailu Lobon vuokraemännän kanssa on lähinnä kiusallista katsottavaa, Vareksen ja Annan sänkyynmeno taasen luontevaa. Pidin siitä kovasti, että viime elokuvan Jeesus -kissakin on päässyt kuviin mukaan. Näyttelemispuolella Sukkanauhakäärmeessä ollaan vähän epätasapainossa. Perus Vareksen, Alasen ja Luusalmen lisäksi Markku Toikka on ihan uskotava vähän kyrpiintyneenä Waseniuksena ja rakastan niin kovin Carl-Kristian Rundmannia, vaikka hänen Kontionsa onkin vähän näkyillä. Apinamiehen (hahmon nimi nyt hukassa) näyttelijä oli kanssa ihan uskottava aivottomana lestadiolaisena. Katja Kiuru Ingana tekee niin ylivedetyn roolin, että ihan häiritsee. Eikö hänelle kukaan sanonut, että nyt tehdään elokuvaa, ei teatteria? Tosin, Kiuru ei koskaan ollut edes erikoisen hyvä Ruusun Aikaa tv-sarjassa, jota rakastan niin kovin. Voiton, Annikan ja Jesus Maria Lobon hahmot ovat todella tylsiä ja mitäänsanomattmia.
Sukkanauhakäärme on kuitenkin Tölösen paras Vares-ohjaus, ehkä syy siihen on siinä, että goottiklubilla soi The 69 Eyesin kappale Wagnes of sin.
Vares Kaidan Tien Kulkijat
Vares saa yllättävän toimeksiannon Alasen vanhalta opiskelukaverilta, pastori Hukkaselta. Tarkoitus on selvittää kuka murhasi nuoren Annaliisan Kahdenvirranmaan uskonnollisesa kylässä. Vares lähtee Turusta junamatkalle ja tutustuu erilaisiin kyläläisiin. Hostelli-ja kapakkapitäjä Paitsara on ihan mukava heppu ja kylähulllu Paskamanttelista tulee ihan Vareksen kaveri. Taximies Kalle Riutalle kanssa uskalletaan vähän uskoutuaja Vares saa naistakin matkoillaa, varattua sellaista kylläkin. Uskonlahkon johtaja Taisto Raappana ei anna muijallensa ilmeisesti kunnolla, kun Elisabeth huutelee Jeesusta Varesta naidessaan. Taisto pitää uskonnollisia lahkoiltoja ja on hyvissä väleissä kirjapanojohtajan Sulandern sekä ylilääkäri Hennon kanssa. Heillä onkin oma metsästysporukka, mikä epäilyttää Varesta suuresti. Jallua kuluu, eikä paikalinen konstaapeli Larva ole siitä mielissän. Varesta syytetään niin riettaudesta, kuin julkisella paikalla rienaamisesta. Hullujenhuoneele hän joutuukin, kun on kuuntelemassa tanssilavalla Kari Tapiota ja Hennon antamassa konjakkihuikassa on jotain terävämpää. Vares karkaa vankilasta ja päätyy Paskamanttelin asuinkumppaniksi hetkeksi.
Vareksen lärvi on lehdissä, joten matalaa profiilia pidetään hetki. Kun aika on kypsä, Vares soittaa Riutan taxeineen paikalle ja saa kyydin isojen poikein kerholle. Taisto on krapulapäissään ottanut metsästysaseen ja uhkailee sillä nyt Sulanderia, sillä hän on nähnyt tämän pökkimässä Elisabethia. Hentokaan ei pääse vähällä, mitäs on mennyt kirjoittamaan vaimolle e-pillereitä. Salaisuus paljastuu pikkuhiljaa, Sulander nimittäin kiristää äijiä kuvilla, jotka on otettu erään railakkaan metsästysretken päätteeeksi. Kuvissa Sulo Hento ja Taisto Raappana ovat antaneet Annaliisalle pahaa kyytiä, seksin, alkoholin ja lääkkeiden muodossa. Taito ei kestä, hän ampuu Sulanderin ja itsensä. Varekselta menee taju, sillä Kalle on tullut hakemaan häntä. Tosin lyöden, siellä Riutta on Sulanderin paras kaveri ja kaveria ei jätetä. Kiilusikmäinen Kalle kertoo, kuinka haki tuolloin sekopäisen Annaliisan kotia ja ei ollut tarkoitus tehdä mitään pahaa, mutta tekipäs kuitenkin. Juuri kun Varesta ollaan tukahduttamassa myrkkyihin, Paskamantteli saapuu paikalle pelastavana enkelinä. Kaikki on nyt selvää ja Vares saapuu Turkuun, Apteekin kantakapakkaan Luusalmen ja Alasen viereen kertomaan hyvää juttua. Mutta otetaan nyt ensiksi tuopit.
Kaidan Tien Kulkijat on toinen niistä elokuvista, jonka oli tarkoitus tulla elokuvateattereihin, ennen kuin kaikkia päätettiin tuoda. Siksi budjetti on isompi mitä Huhtikuun Tytöissä, Sukkanauhakäärmeessä tai seuraavassa kahdessä elokuvassa. Pidän ohjaaja Anders Engströmin tyylistä enemän kuin Tölösen, mutta Kaidan Tien Kulkijat ei ole suosikkini. Joko aihe uskonlahkosta käy liian lähellä, tai sitten minua ärsytti kun pahikset tunnisti heti ensimmäiseltä istumalta. En nyt tarkoita taxikuskia, vaan tätä metsästysseuruetta Sulander, Raappana ja Hento. Kun on itse elänyt voimakkaan uskonlahkon sivustakatsojana koko lapsuuden, niin ymmärrän hyvin sen ahdistuksen mitä Vares koki siinä, kun Raappana saarnaa jumalasta ja helvetin synneistä. Se, että ihmiset piiloutuvat jonkun uskonnon taakse on niin raukkamaista. Uskoisn, että kirjana voisin pitää (tai ahdistua) tästä teemasta enemmän. Kaidan Tien Kulkijat on siinä mielessä sisarelokuva Jäätyneelle Enkelille, että nyt ei olla Turussa ja pahisjoukko on jälleen joku metsästysseurue ja koostuu kunnalle tärkeistä vaikuttajista. Tuntui vähän, että käsikirjoitusta on kopioitu Jäätyneen Enkelin puolelta.
Maaninen Taisto Raappana
Hahmoista on kotettu tehdä kovin karaktäärimaisia, muttei kuitenkaan sketsimäisiä. Peter Franzén on hyvä maanisena Taisto Raappanana, mutta maanisuutta olisi saanut olla hiukan enemmän. Kari-Pekka Toivosta kierrätetään Jäätyneestä Enkelistä tähän eri rooliin Sulo Hentona, jolla on äärimmäisen koominen peruukki. Jarmo Mäkinen Sulanderina on ihan uskotava kirjapainoäijä ja Aake Kalliala Paskamanttelina on oikein manio. Häne hahmossaan on vilpittömyyttä, vaikka kylähulluksi kehuvatkin. Pidän myös Tomi Salmelasta baarimikkohostelli-isäntänä. Yksi suosikkinäyttelijäni eli Petteri Summanen tekee kyllä vähän pettymytroolin konstaapeli Larvana, sillä hänen hahmonsa on todellakin vain statisti. Taxikuski Riutta eli Pekka Huotari esittää roolisa sillä yhdellä ja ainoalla hölmistyneellä ilmeellä, koska muutahan hän ei osaa. Jos en tietäisi, niin tämähän voisi olla sama toimittaja Henry Jalkanen, mitä Jäätyneessä Enkelissä. Ilme on täysin samanlainen. Itse Vares on hyvä, mutta selvittää taas dekkarinsa tuurin, eikä taidon avulla. Kaverit Alanen ja Luusalmi vilahtavat vain leffan alussa ja lopussa.
Suurena Jäätyneen Enkelin fanina Kaidan Tien Kulkijat on minulle pienoinen pettymys. Vaikka se on ohjattu selvästi paremin kuin Tölösen Varekset, kuvaus on kauniimpaa ja rahaa käytetty enemmän, niin käsikirjoitus on hyvin samankaltainen kuin V2. Siinä soi vain Dante Hell, tässä Kari Tapio. Elokuva kuvattiin vain vähän ennen legendan kuolemaa.
Yksi päivä Finnkino kysyi sivuillaan, mikä tämän vuoden elokuvista on ollut paras tähän asti. Minulla se on selkeä; uusi kotimainen Tytöt, tytöt, tytöt (eli lyhemmin Tytöt). Olin elokuvaa kohtaan aika skeptinen, sillä ohjaaja Alli Haapaasalon aikaismepi Syysprinssi oli minulle ihan kamala pettymys. Tytöistä tykkäsin jo trailerista ja sen luomasta fiiliksestä. Siksi menin katsomaan Tytöt hyvin avonaisin mielin.
Elokuvan Tytöt ovat Mimmi, Rönkkö ja Emma. Tytöt elävät tyttöjen elämää. Mimmi ja Rönkkö on yhdessä koulussa ja työskentelevät kahvilassa. Jotain säpinä vähän kaivataan ja kahvilassa Mimmi kohtaa Emman, jonka pöydästä he saavat kutsun Emman juhliin. Vaikka Mimmi ja Rönkkö ei sieltä tunne ketään, he lähtevät mielenkiinnolla mukaan. Mimmi kiinnostuu Emmasta ja heillä komppaa kemiat yhteen. Rönkkö taasen janoaa seksuaalisia kokoemuksia ja on aidon ujo ja arka niitä kokeillessaan ja etsiessän. Juoni kulkee kuitenkin Emman ja Mimmin suhteeessa, joka on alkuhuumaa. Mimmi kipuilee myös vanhempiensa uusperhettä vastaan ja Emma paineita taistoluisteluharrastuksen puolelta. Rönköllä taasen on maine vähän roisina persoonana, ja hän kokee painetta seksuaalisuuden ja sen kokemuksien kanssa. Näistä ihanan dramaattisista kohtauksista koostuu elokuvan juoni, eikä se haittaa yhtään. Tämä elokuva ei ole juonivetoinen elokuva, vaan sykähdyttää tematiikallaan ja aidolla kuvauksellaan, tyttökuvauksella.
Elokuva sijoittuu kolmeen eri viikonloppuun, joten perinteisen juonen kulun puutteesa se leikittelee enemminkin rakenteella. Se on tuore ratkaisu ja sopii oikein hyvin tähän nuorten tematiikkaan ja aiheen käsittelyyn. Kolme viikonloppua sopii hyvn kolmiosaisen näytelmän rakentamiseen. Aluksi Mimmi ja Rönkkö kokevat asioita kahden, mutta sitten tarina venyttää Rönkön kasvun omiin kohtauksiin ja Mimmin ja Emman omaksi duokseen. Vasta elokuvan lopussa Emma ja Rönkkö ovat samassa kohtauksessa, joten selkeästi Mimmi on elokuvan päähahmo, jota Emma ja Rönkkö tukevat. Molemmat saavat kanssa ihan omat ehjät tarinat, mikä erottaa sen etteivät he ole tarinan sivuhenkilöitä. He ovat pääosia siinä missä Mimmi, vaan pienemmissä sellaisissa.
Pidin elokuvasta kovasti, vaikka omat nuoren aikuisuuteni vaiheet ja kapina-ajat ovat jo ohi. On kuitenkin mukava hukkua näihin tuntemuksiin ja kokea ja samaistua niihin tunteisiin, ajatuksiin ja epävarmuuksin mitä henkilöt kokevat. Tämän kaltaisen elokuvan olisin halunnut nähdä siinä parikymppisenä. Pidin myös todella paljon siitä, että Mimmin ja Emman suhde oli kuvattu ensisijalla ensirakkauussuhteeksi, eikä lesbosuhteeksi. Kotimaiset elokuvat ovat tehneet tätä ennenkin todella onnistuneesti, esim. Kanelia kainaloo Tatu ja Patu elokuvassa. Se että pariskuntana on kaksi naista on kuvattu yhtä luontevasti, kuin että sinä olisi nainen ja mies. Tämä on mielestäni oivallinen keino saada avartuvuutta ja käsitellä nuorten rakkautta ja läheisyyttä elokuvassa.
Isot pointsit annan vielä näyttelijöille. Aamu Milonoff Mimminä, Eleonoora Kauhanen Rönkkönä ja Linnea Leino Emmana ovat mainioita. Heistä huokuu jokin tuoreus ja aitous. Ehkä Rönköstä pidin eniten, sillä hän on se hahmo, johon koin samaistumispintaa voimakkaiten. Epävarmuuksien ja seksiajatusten kuvaaminen hänen kauttaan oli samanalista mitä itse ajattelin sinä aikuisuuden kynnyksellä. Siksi tämän elokuva voisi hyvinkin näyttää kaikille lukioikäisille tytöille. Loppuvuoden elokuvatarjonta saa olla aika kovatasoista jos menee yli ihanien Tyttöjen!
Mäkelän Varesten jälkeen tuli pitkä tauko, ennen kuin Solar Films ilmoitti, että nyt tehdään Vareksia lisää ja peräti kuusi kappaletta. Veijonen ei enään dekkaristin hommia ottanut vastaan, sillä Vareksen paras kaveri, viinanpiru oli häneen siihen malliin iskenyt, niin että ihan hyväkin että Antti Reini tuli tilalle. Pidän kovasti Veijosesta Vareksena, mutta tyylillisesti hän ei olisi sopinut näihin myöhempiin Vareksiin, niin kuin Reini ei olisi sopinut näihin Mäkelän ohjauksiin, jotka huokuu Vintiöiden tyylisiä sivuhahmoja. Muutamat aikaisempien elokuvien näyttelijät on taasen kierrätetty uusien Vares-leffojen eri rooleihin; Jasper Pääkkönen Kyypakkauksena ja viime V2- elokuvan kansanedustaja Urjalaa näytellyt Matti Onnismaa on nytten Vareksen kaveri pastori Alanen. Mäkelän Vareksissa ollut Markku Peltola valitettavasti kuoli ennen näitä uusia Vareksia, joten novelistin tilalle hyppää Eppu Salminen. Kaikki muut hahmot ovatkin sitten ihan uusia tässä Vares saagassa.
Pahan Suudelma Vares saa toimeksiannon Asta Malmsténilta, jonka nuori tytär Kerttu löytyy murhattuna. Astan sisar Laila iskee Varekseen silmänsä, vaikka oma nössykkä mussukka Arto hänellä jo onkin. Vares viettää aikaa kaveriensa Luusalmen ja Alasen kanssa juoden ja pidetään Luusalmen kirjajulkkarit. Kadulla Varekseen käydään käsiksi, mutta puukko ei osu sydämeen, kiitos novellistin kirjan, joka jäi povitaskuun. Kyypakkaus avautuu Varekselle hämäräheikki Lahtipojasta, joka on bunkkaamassa tämän kämpillä. Vares haastattelee vuoroin Astaa, hänen miestään, Lailaa ja käy salaa kurkkaamassa Lailan nössykkö ukkoa yliopistolla. Sielä tämä vetää kuivia luentoja ja iskee silmäsnä nuoriin tyttöihin. Vares saa kuitekin ihan töitäkin tehtyä. Kertakäyttökameran ajastinta on muutettu niin, että tytön murha-aika olisi haluttu johtaa harhaan. Kesken tutkimusten löytyy Turun metsästä ruumis, joka paljastuu Lahtipojan työksi. Tämä käy nimittäin leikkaamassa irti tuoreen käden. Raato paljastuu Kertun kaverisi Pirkoksi, jonka äiti osasi kertoa tytön olevan raskaana. Niin oli myös Kerttukin. Lahtipoika ehtii heittää veivinsä, mutta hän ehti kertoa toimeksiantajansa Kyypakkaukselle. Tiedon ostaminen kuitenkin maksaa, mutta operaatio ei kuitenkaan onnistu. Vares saa jututeltua nuorta Tuikkua, joka on iskenyt silmäsnä Lailan Artoon. Hän paljastaa yhteisen mökkiviikonlopun suunnitelmat ja Vares ehtii juuri pakalle, kun Laila on pyssyn kanssa riehumassa. Tuikkuhan on kanssa raskaana. Kaikki kaatuu Arton syliin, kaikki viattomat tyttölapset. Lailahan meinaa ampua kaikki, ketä miehensä on pannu, eli lopulta myös itsensä. Vares saa kanssa osuman, mutta auta armias, kun Luusalmen kirjan kannet on vahvaa tekoa.
Pahan Suudelma eroaa heti aikaisemmista Vareksista siinä mielessä, että nyt ihan oikeasti tutkitaan juttua ja yritetään tehdä ihan töitä. Leffa on aikamoinen postikortti Turusta, mikä on kivaa vaihtelua siihen, kun ensimmäinen leffa meni täysin sateessa ja toinen Porissa. Vareksen kertojaääni on palannut ja tuntuihan se oikeasti vähän höhlältä, mutta omalla tavallaan luo tiettyä film-nuar henkisyyttä. Vares on tässä uskottavampi naisten suhteen, mutta yhtä kovaa viinaanmenijää en heti Reinin Vareksesta usko, toisin kuin Veijosesta. Alanen ja Luusalmi luovat Vareksen ympärille mukavan kombon, joka toimi kyllä hyvin. Parina uutena hahmona sarjaan astelee mielettömän itserakas toimittaja Ruuhio eli Mikko Leppilampi, joka saa hahmoon mukavaa huumoriaja viileyttä. Äijä on oikeasti koko toimipisteensä vuorannut omilla kuvillaan. V2-leffassa kuulimme puhelimessa komisaario Hautavainion äänenä Jope Ruonansuun, mutta nyt kankaalle hyppää mukavasti, oikeasti varteenotettavan oloinen Hautavainio näyttelijänään Ilkka Heiskanen. Huumoria tässä Vareksessa on selkesäti vähemmän kuin aikaisemmissa, mutta juoni on mukavan selkeä ja helposti seurattavissa. Muutamat takaumat auttavat alleviivaamaan katsojalle tapahtumia, mutta muuten leffa on hyvin suoraviivainen. Katsojalla on tasan neljä epäiltyä kuin Vareksellakin, ja ensimmäisellä katsomiskerralla sai jännittää murhaajaa. Lisäknoppina vielä se, että Kyypakkaushan muuten katsoo vankilassa istuessaan V2- Jäätyneen Enkelin traileria.
Huhtikuun Tytöt Turussa ei ole elämää, eikä Vareksella ja Ruuhiolla hommia. Ruuhio ehdottaa Vareksen tutkittavaksi Huhtikuun Tyttöjen tapausta, eli 3 turkulaisdaamin katoamista 15 vuotta sitten. Tylsyyttään Vares ottaa homman vastaan, vaikka aineksia ei tutkimuksiin ole. Luusalmi on joskus heilastellut yhden niistä kanssa ja kirjoittanut aiheeesta kioskikirjan. Muuta ei tipu, eikä poliisi osaa auttaa. Tylsistynyt Luusalmi saa loistoidean miten saada naisia. Hän vie Ruuhion, Vareksen ja Alasen estottmien iltaan, jossa Varekseen iskee silmänsä kiinteään politiikon avustaja Sirkku Aaltonen. Kemiat ei näillä kahdella ihan kohtaa, vaikka sängyssä ehditään käymäänkin. Vares tutustuu Kyypakkauksen varoituksista huolimatta Karvanoppaan ja tämän kaveriin pizzanpaistajaan. Heillä on kaverina Femina Morte, ennustaja. Feminan luona on käynyt Vareksen entine heila, joka oli pyytänyt kunnon rökitystä Vareksella. Sellasen Vares sai, tosin ketsuppipullon muodossa.
Vares on tutustunut naapurinukkonsa Gunnarin kanssa, joka saa hämärää seuraa. Tristian de Cunha, Gunnarin poika tulee Afrikan armeijasta käymään ja iskee ensin homopojan klubilta, maistelee kullikakkua ja kiristää yhtä rahamiestä, joka levittelee seteleitään niin prostituutioon kuin politiikkaankin. Tristian käy ensin selvittämässä verkot Feminan, alias Teresan kanssa. Teresan, joka on yksi huhtikuun tytöistä. Rahamies Kurt Mettolla menee hermot Vareksen kyselyyn, mutta apu tulee yllättävästi Tristianilta. Metosta ei ole enään huolia ja kumminkin koska kumpikaan ei ole hänen leivissään, niin kaveri autetaan pois pulasta.
Viimeisimpänä käänteenä Vares adoptoi kulkukissan, jonka ristiää Gunnarin ehdotuksesta Jeesukseksi. Jeesus on mielettömän söpö katti, mutta livahtaa ovesta ullakolle varastoon, missä Vareksen hemaiseva naapuri taksikuski Anna eli Maria Järvenhelmi on etsimässä kirpparikamaa. Jeesus jää kiinni Gunnarin varaston hiirenloukkuun ja kuinka sattumalta, Vareksen kissaa hakiessa hän löytää yllättvän valokuvanipun. Gunnar on 15 vuotta sitten salakuvannut tyttöjä, kun nämä ovat ollet huoraamassa. Lyhyt päättely Gunnarin mökkilomasta vie Vareksen ja Hautavainion surullisen näyn äärelle. Tristian on tappanut isänsä, joka joutui kaivamaan oman hautansa. Mökkilattian altahan löytyvät kahden tytön mädäntyneet ruumiit. Mutta misä on kolmas pohtii Vares? Kun lopulta istutaan Uuden Apteekin kantapöydän ääressä, saa Vares tietää Femina Morten oikean nimen. Pääasia,että juttu on ratkennut ja Ruuhiolla riittää töitä iltapäivälööppien kasaan kursimisessa. Kyypakkauskin ehti leffassa kertaalleen naimisiin ja erota, tietty Vareksen eksän kanssa.
Huhtikuun tytöt on elokuvana sekava ja siitä huomaa ohjaajan amatöörimäisyys, kuvauspäivien vähyys ja halpuus. En ole ikinä pitänyt Lauri Törhöstä kunnianhimoisena ja hyvänä ohjaajana ja sen huomaa eritoten tästä elokuvasta. Kurt Metton mukana oloa ja sen mitättömän kansanedustajan en vain ymmärrä, sillä ne ei tuo mitään merkittävää Vareksen tutkimuksiin. Kaikkiin tämän tapauksen juttuihin liittyvät asiat nimittäin selviävät sattumalta. Vares ei edes yritä tehdä töitä, vaan keskitytään enemmän Jeesuksen silittelyyn ja niihin ihme fantasiakuviin, mitä Vares näkee tytöistä. Muka "oikeasti punapää" Teresalla on niin umpiselkeä peruukki, kun hän tekokullia on Vareksen kakkoseen tunkemassa. Gunnarin mukanaolokin tulee ihan tyhjästä, sillä häntä ei mitenkään pohjustettu. Anna sentään näkyi jo aikaisemassa elokuvassa. Kyypakkaus on sentään saanut muutamia inhimillisempiä piirteitä, eikä ole ihan nin pössyissä kuin aikasiemmin. Huhtikuun Tyttöjen suurimmat heikkoudet on sen sekava käsikirjoitus, ponneton ja intohimoton ohjaus ja umpisurkeat naisnäyttelijät. Törhösen ohjauksesta huokuu se, että tämä on tehty tilaustyönä ja väliosana. Kaikki leffan naiset Annaa lukuunottamatta ovat surkeita kivikasvoja, joiden hahmoissa ei ole mitään mielenkiintoa. Kurt Mettokin menee siihen samaan kasaan. Tristian ja tämä söpö homopoika jonka hän iskee hetkeksi itselleen ovat vähän mielenkiintoisempia, mutta nuorukainen ei kaukaa ehdi synttäreistä nauttia ennen kuin kirves heiluu. Tämä Vareksen ex-heila Lissu on kanssa ihan yhtä tyhjän kanssa, sitä hahmoa ei edes muista lopussa, ai että tämähän oli sama akka, joka alussa tilasi Varekselle kunnon rökityksen.
Solar filmssillä oli alunperin tarjoitus että kuudesta Vareksesta kaksi tulisi elokuvateatterieihin, ja loput kotijulkaisuun ja tv-sarjoiksi. Pahan Suudelman saatua hyvin katsojia päätettiinkin kaikki tuoda teattereihin, mikä oli kyllä aika virhe. Markkinointia ei ollut Huhtikuun Tyttöihin lähes lainkaan, sillä ainakin minulta se meni ihan ohi. Näin koti blu-raylta katsoessakin Huhtikuun Tytöt menee ihan ohi, sillä leffassa paistaa kiire ja pakonomaisuus.
Pahemmin en ole Kauko Röyhkän musiikkiin paneutunut ja vielä vähemmän hänen kirjoihin. Tiesin kuitenkin, että hänen kirjastaan Miss Farkku Suomi tehdään leffa ja sainkin kerran kysyä kirjailijalta miltä tämä tuntuu. Vastaus taisi olla: "Ei oikein miltään, leffa on kuitenkin ihan itsenäinen teos kirjasta." eikä Röyhkä ole itse ollut mukana sen tekemisessä. Kävin katsomassa Miss Farkku Suomen leffateatterissa ja olin silloin vasta mutaman vuoden asunut Pirkanmaalla. Miss Farkku Suomesta tuli minulle kotiseutuelokuva, sen verran hyvin Oulun tunnelma on leffaan saatu luotua.
Välde asuu Oulussa äitinsä kanssa. Naapuriin muuttaa venhoillislessuperhe, jonka kaksi poikaa pääsee elämään ns."tavallista elämää" Välden kautta. Välde on jonkin sortin anarkisti, muttei kuitenkaan punkkari. Lou Reed on hänen idolinsa ja ajatusmaailma heijastuu kouluaineisiinkin. Jumppatunnilla copperin testi vedetään sammareissa ja kauniin tytön Piken kotihipoissa eristäydytään muista. Koska Välde on pihkassa Pikeen, hän päättää luoda itelleen rock identiteetin, sillä rokkarit saa naiset. Kun naapurin pojat ihastelevat Anttlan rintsikkakuvastoa, niin Välde tutustu Sasuun, alkaa soittaa skittaa ja liittyy Sasun Torttu yhtyeeseen. Muut kuin Sasu ei välitä Välden tekemisistä biisesitä, niimpä bändikaverit vaihtuvat. Sasu tosin hengaa punkkari Ankin kanssa, joka ei Väldestä piittaa pierun vertaa. Tortun rummuissa on taas jätkä joka sanoo leffassa ehkä vaan yhen replan, mutta on kuitenki Jazzopiston käynyt kaveri. Aina välillä Välde kohtaa PIken, mutta koska Pike on miss Farkku Suomi ja saa kaiken ihailun, pääsee Suosikin kanteen ja Kalevan mainoksiin ja jopa Lontooseen, niin miksi hän valitsis Välden? Siksi Välde ajautuu jonkun rnadomi Karan luokse, joka on reilusti häntä vahempi. Karan ukko Ana on joku musatuottaja, joka saa Välden houkuteltua Tortusta Flash yhtyeeseen. Kuusisaaren (eli Qstokin esiasteen) festareilla Välde alkaa Flashin keikalla vetää omia biisejä, joista niin yleisö kuin Anakin tykkää, sekä Pike, joka on tullut kanssa kuuntelemaan. Siellä hän tajuaa, että hän on ollut Välden muusa. Keikan jälkeen Pike koittaa lähes epätoivoisesti päästä Välden luo, mutta koska näkee tämän poistuvan Karan kanssa, niin unohtaa koko homman. Väldestä tulee ihan kunnon stara ja Oulu alkaa jäämään pieneksi. Pike lähtee tanssileirille ja Välde jättää hälle kotiinsa soittopyynnön, nyt kun puhelin on hankittu. Pike ei kuitenkaan ehi saamaan pyyntöä, vaan kuolee automatkalla. Välde ei mene hautajaisiin, mutta saa Piken pikkusiskolta tämän päiväkirjan. Kun Välde on junassa matkalla Oulusta eteläisiin maisemiin tekkee levyä, hän avaa päiväkirjan ja saa lukea Piken käymisestä ekalla Oulun pizzerialla ja olevansa rakastunut...
Tulleeko tästä meiän Pirjosta Miss Farkku Suomi?
Jotenki muistelin elokuvan olevan parempi, mutta nyt tällä katsomiskerralla tuntui vähän tussahdukselta. Ehkä silloin ekoilla katselukerroilla tuo 70-luku hurmasi minut mukaansa, mutta nyt kun sitä on tottunut katsomaan, niin en keskittynyt sen tuomaan huumoriin vaan enemmän juoneen. Leffassa on kaikki tehty jotenkin käsikirjamallisen oikein, mutta joku puuttuu, se mikä koskettaisi katsojaa. Taisin olla silloin leffan valmistumisvuonna vielä lähempänä tätä hahmojen ikäluokkaa, että pystyin samaistumaan näihin teiniunelmien tunteisiin. Biisit on edelleenkin hyviä ja meneviä, siitä ei ole kyse.
Naapurin pojat sai isältänsä selkään, kun painatti Välde paidat
Näyttelijät ovat kanssa kelvollisia: Mikko Neuvonen Väldenä on uskottavan ujo, Sanni Kurkisuo kanssa ujo, mutta nätti. Niin koen Piken hahmon olevankin. Pirkko Hämäläinen Välden äitinä vähä harmittaa, kun hänellä on niin vähän ruutuaikaa. Sasua näytteevä kaveri on ihan jees, vaikka olen kuullut että luonnossa hän on hirveä kyrpä. Rumpalia näyttelee Olavi Uusivirta. Hän on avan kuin Olavi Uusivirta. Haluaisin uskoa, että Olavi osaa näytellä, mutta en ole vieläkään nähnyt häneltä kunnon rooleja. Harmi sinänsä, sillä olen nuorempana ollut Olavin vanhemman tuotannon fani. Piken outo pikkusisko, Kara ja Ana ovat hahmoja, joiden fokusta tarinassa en ymmärtänyt lainkaan. Ilman näitä hahmoja tarina pysyisi samana, ehkä jopa selkeämpänä ja dynaamisempana. Paras rooli leffassa on lestadiolaispikkupojat, jotka on tosi hurmaavia. En tiedä miten he sen tekevät, mutta heissä on kyllä tän leffan Oululaisuus niin esillä. Vielä pikku rooli pitää mainita, eli Ville Myllyrinne liikunnanmaikkana. Vaikka hän ei ole paljoa esillä, niin tämä kohtaus vie minut suoraan yläasteen liikan tunteihin; osa tyypeistä kävelee copperin farkut jalassa ja toinen osa juoksee hikihatussa. Pihalla on kauhea loskapaska ilma ja ensiviikolla lähetään pellaa jalkapalloa.
Tää on cooperin testi
Vaikken ole itse ihan Oulusta kotosin (mutta tarpeeksi läheltä) niin tunnistan silti muutamia ulkokuvauspaikkoja. Oulun murre on isona osana tuotu leffaan esille ja se on jännä, kun siinä ei ole mitään erikoisia sanoja, kuten stadin slangissa (onnikkaa ja sontikkaa lukuunottamatta.) Oulun murre tulee sanojen lausumisesta: kaksoiskonsonanteista, nää- sanan käytöstä ja sanojen ja tavujen painotuksista. Kun Sasu sanoo Väldelle: "No nää näytit iha ääliöltä!" se on puhdasta Oulua se. Toinen paras repla on tää: "Tuu Liminkaan, sieltä nää löyät ihimisen".
Vaikken pahemmin dekkareita ja jännäreitä leffaskenessä seuraa, niin uusin Omerta piti käydä katsomassa ihan senkin takia, että se on yksi Suomen isommista filmituotannoista. Se että pääosassa on Jasper Päkkönen myös vaikutti hyvin paljon asiaan, olenhan seurannut Pääkkösen uraa aina Saku Salinista asti ja tällä hetkellä itselläni on Viikingit menossa. Mitä olen lukenut mediasta juttuja, niin elokuvan tuotannossa on ollut paljon vaikeuksia, ja esituotanto on syönnyt ison osan budjettia. Sen huomaa erityisesti käsikirjoituksesta.
Max Tanner on suojelupoliisi, jolla on kaverinaan kolleega Sylvia Madsen. Sylvia on perheellinen ja ihmettelee Maxin sinkkuutta. Max sanookin oleva ronkeli naisten suhteen, hänelle kun kelpaisi vain Sylvia. Se onkin elokuvan ainoa sisältö hahmojen läheisyydestä. Muuten koko leffa sisältää toimintaa, mäiskettä, juriidista poliktiikkaa ja Pertti Sveholmin kiroilua. Itsenäisyyspäivänä Linnan Juhliin tulee terroristi hyökkäys. Sylvia on Linnassa erään kenraalin henkivartijana, kun kammotuksia tapahtuu. Venäläiset ovat terrori-iskun takana. He päästävät Tannerin suostuteltuna muut vieraat pakoon, mutta pitävät arvovaltaisimmat, kuten kenraalin, Sylvian ja presidenttiparin panttivankinaan. Samaan aikaan suojeluprojektia vetävä äijä eli Pertti Sveholm kiroilee perkelettä ja painottaa kaikille, että presidenttiä ei sitten ammuta. Tanner ja ryssät ajavat pillurallia Helsingin keskustassa ja arvovaltaiset panttivangit lennätetään jonnekkin ja lentokentällä pyssyt sitten paukkuu siinä määrin, että presidentin vaimo jää ulvomaan puolisoaan.
Tässä vaiheessa alkaa elokuvan toinen osa, joka ei meinaa millään liittyä edelliseen. Ryssät vie Sylvian ja tämän kenraalin Valko-Venäjälle, jonne Tanner kanssa ilmaantuu. Vanhassa tehdashallissa selviää, että terroristihyökkäyksen takana on Omerta niminen järjestö, jota ilmeisesti vituttaa, kun suomi on Nato-myönteinen. Niimpä kenraali laitetaan pitämään valheellinen puhe, ja ammuskellaan vielä vähän lisää. Tanner saapuu viemäriä pitkin paikalle ja Sylvia saa jostain yhtäkkiä käsiinsä puhelimen, jolla kutsua apujoukkoja. Sylvia ja kenraali ehtivät helikopteriin, Max Tanner juoksee ampujia karkuun. Epilogissa näemme kuka on kenenkin käskystä liikkellä, vaikka tulkinta tästä on katsojan valittavana.
Juoni oli siis aikamoista sekametelisoppaa, mutta toisaalta, niinhän tämmösten leffojen juonet aina on. Elokuvassa oli myös sekavaa, kun seilattiin monissa ei paikoissa; Viro, Ruotsi, Ranska, Vako-venäjä ja Suomen nyt tietty tunnistin. Pakko myöntää, etten seurannut leffan juonta edes kovin tarkkaan, kiinnitin enemän huomiota suomalaisiin näyttelijöihimme. Jasper Pääkkönen voi olla joidenkin mielestä yksipuolinen näyttelijä, mutta eikö tämmösissä toimintapätkissä pidäkkin ollla kivikasvo? Nanna Blodnell oli hyvä Sylvia Madsenina, hänestä löytyi sellaista munaa mitä rooli vaatii, mutta oli myös aika ennalta-arvattava. Maxin ja Sylvian ystävyyssuhde olikin leffan minua eniten kiinnostavin tarjonta, vaikka sitä ei paljoa käsitelty. En ole varma olivatko he hotellissa sängyssä vai eivät. Taitaakin muuten olla ensimmäinen Louhimiehen elokuva, jossa kukaan hahamoista ei ollut hetkekään alasti. Tanner on ihan selvästi kiinnostunut kolleegastaan enemmänkin kuin vain ystävänä, mutta osaa myös arvostaa hänen perhettään. Pahiksista en sano mitän, hyvä että edes erotin heitä toisistaan.
Tämä toimintaleffa ei paljoa naurua yleisölle tuo, paitsi ehkä tahatonta. Varmasti ulkomaiset voivat samalla kun tätä katsovat opettelevat suomalaisia kirosanoja, mutta minä eneminkin vain nauroin näille Pertti Sveholmin hahmon "Perkele, Saatana! Pitäkää nyt perkele se presidentti elossa! "-huudoille. Myös muutamat Pääkkösen replat Tannerina sai väkisin hymyilyttämään. Vaikka leffa on puhdasta fiktiota, niin aitouden tunnun minulle loi uutiset, joissa kommentoitin Linnan Juhlien tilannetta. Muutenkin itse juhlan alku ja sen terroristi-iskun läpikäyminen oli minusta leffan mielenkiintoisinta antia ja yhdellä virkkeellä käytiin Suomen Itsenäisyyspäivän perinne läpi; katsojat yleensä seuraavat Linnan kättelyä ja kommentoivat pukuja. En tiedä harrastetaanko tätä, minusta todella outoa, Linnan Juhlien kättelyseurantaa muualla kuin Suomessa?
Omerta 6/12 on ihan perusrymistely, joka saisi varmasti minulta muuten sellaset tyydyttävät kaksi tähteä, mutta koska Jasper Pääkkönen on minulle tähti itsessään ja on aina rohkeaa tehdä Suomessa näin ison luokan elokuvaa, niin kyllä leffa paremmalle puolelle menee ja pääsee koristamaan omaa leffahyllyäni.
Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia
Kun luin elokuvasta Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia olin aika yllättynyt. Sillä artikkaeissa mainittiin ms-tauti. Sairaus, joka on minulle diagnosoitu pari vuotta sitten. Oli pakko lukea leffasta vähän ennakoon. Petri Poikolainen, joka näyttelee pääosaa, sairasta ms-tautia itsekkin ja on sairauden takia joutunut pyörätuoliin ja lähes kokonaan sokeutunut. Pelottava ajatus, että näin tapahtuisi minulle, mutta hänellä taitaakin olla ms-taudista paljon agressiivisempi muoto, minulla kun on "vain" aaltoileva. Odotin kuitenkin mielenkiinnolla tarinaa ja sitä, voinko samaistua hahmoon sairauteni kautta.
Pääosassa on Jaakko. Jaakko asuu Tampereen Hervannassa yksiössä yksin. Hänellä käy hoitaja pari kertaa viikossa, isä soittelee tasaisin väliajoin ja elämä on pyörätuolilla olemista omassa kotonaan. Jaakko on ennen sokeutmistaan harrastanut elokuvia ja koittaa nähdä maailman nyt elokuvien kautta. Hoitajalleensakkin hän on anatanut kasvot elokuvan hahmosta. Sen lisäksi Jaakko on rakastnut. Se onkin selvästi se voima, mikä saa Jaakon jaksamaan elää päivästä toiseen, vaikka naapurit luulevat Jaakon olevan työyön narkari. Jaakko kun polttaa partsilla lääkekannabista kipuihin. Jaakko ja hänen hellunsa Sirpa eivät ole koskaan nähneet, mutta he puhuvat puhelimessa päivittäin. Sirpalle Jaakko esittelee kännykkakameralla leffahyllyä. Sirpa ihmettelee, että miksi Titanic on muoveissa? Ei Jaakkoa sellaset leffat innosta, vaikka on sen hyllyynsäkkin ostanut. Sirpa ehdottaa, että yhdessä he voisivat joskus katsoa Titanicin. Tai katsoa ja katsoa, Jaakko kun ei näe.
Rakastuneena Jaakko kokee että ei elämä voi olla tätä pelkkä etäsuhdetta ja onnenpotkuna hän vieläpä voittaa lotossa. Niinpä hän hetken mielijohteesta soittaa Sirpalle ja kertoo että hän tulee nyt sinne Sirpan luokse Hämeenlinnaan. Eihän se ole juttu eikä mikään, taxilla rautatieasemalle, asemalta junaan, junasta taxille ja taxilla Sirpalle. Matkalla pitää luottaa vain viiteen ihmiseen, mikä menisi pieleen? Isälle ei kerrota mitään ja hoitaaa ei kiinnosta, joten puhelin kauniiseen käteen ja apua hakemaan. Suunnitelman eka vaihe onnistuukin, Jaakko pääsee taxilla rauta-tieasemalle. Sieltä tosin hänen reppunsa pööllitään, mutta tuodaan kanssa takasin. Pöllijä istuu junassa hänen lähelleen ja Jaakko saa siitä juttuseuraa. Hämeenlinnassa sitten tuleekin ongelma. Sama pöllijä lähtee "auttamaan" Jaakkoa, vieden hänet jonnekki betonibunkkeriin, tarjoituksenaan ryöstää Jaakko. Tämä pöllijä kun on velkaa vähän isommalle kaverille. Pankkikortin he ottavat, mutta eivät saa rahaa kortilta, vaikka tilillä on muhkea voittosumma. Kovemman jätkän ollessa automaatilla tämä pöllijä saa Jaakon kanssa mielenkiintoista keskustelua aikaiseksi, mm. kuolemasta. Loppuelämän sairaudesta kärsivä ihminen on tosiaankin miettiyt kuolemaa varmasti pikkusen enemmän, kuin joku katupoika ja kyllähän se tuntuu voimakkaalta, kun oma keho ei käske vaikka aivot toimii. Kuinka ihmiset puhuu vammaiselle kuin lapselle, vaikka ei ole enää lapsi. Että jopa läheiset kohtelevat kuin haurasta nukkea. Kuinka naapurit tekee olettamuksia, kun eivät tiedä. Miten joku ei voi ymmrätää. että sairaus ei aina näy ulospäin ja että miltä fyysinen kipu voi tuntua, kun se ei näy. Kuinka tärkeätä ois ottaa ne kännykässä huudettavat lääkkeet. Ja mikä voima on sillä, että tietää että maailmassa on edes yksi ihminen, joka välittää. Kaikkien näiden puheiden jälkeen kiusaajat lähtevät pois, vaikka heittävätkin Jaakon puhelimen hajalle.
Mainosjuliste
Jaakko pääsee betonibunkkerista pihalle ja kaatuu pyörätuolilla. Ystävällinen vastaantulija kuitnekin autaa Jaakoa, ja vie hänet Sirpan luokse. Sirpa ei ole uskoa silmiään kun Jaakko on oven takana ja näyttää mitä hän toi mukanansa, Titanicin.
Elokuvasta huomaa, että se on käsikirjoitettu nopeasti. Se on nimittäin elokuan heikkous. Tarinan kerronta ja rytmitys on liiankin dokumentaarista, kun elokuvassa kuintekin halutaan painottaa tämän olevan fiktiivinen tarina. Kuvallisesti leffa on nerokas. Kun Jaakko on lähes sokea, niin on katsojakin. Eletään pitkälti kuuloaistin ja jopa tuntoaistin varassa. Se lisää tarinan dokumentaarisuutta. Olisin halunnut kyllä nähdä vielä enemmän Jaakon arkea, sillä miten hän pärjää pyörätuolin kanssa. Keskellä elokuvaa oleva betonibunkkerikohtaus oli minusta liian pitkä ja siellä tulleet ajatukset olisi voinut ripotella pitkin elokuvaa vähän muihinkin kohtiin. Silti pidin tästä kohtauksesta, sillä se on tarinan klimaksi; tämän takia me haluamme tämän elokuvan nähdä. Loppu oli onneksi onnellinen, toisin kuin Titanicissa.
Jaakko puhelimessa
Petri Pokela, joka näyttelee Jaakkoa, on roolissaan ilmiömäinen. Ei voi sanoa että rooli on kuin tehty hänelle, sillä tämä tehtiin nimen omaan kyseiselle näyttelijälle. Siltikään suorasta itsensä esittämisestä ei ole kyse, sillä Jaakon intohimo elokuviin ja vapauden ja riippuvaisuuden tunteet ovat hyvin näyteltyjä. Pokela on todella intensiivinen kameran kanssa ja on iso haaste kannatella elokuvaa yksin. Siinä hän kuitenkin onistuu ja hänen näyttelemiinsä ajatuksiin pystyin moniin kohtiin samaistumaan, näin samaa sairautta sairastavana.
Toivon kovasti, että Sokea mies joka ei ole nähnyt Titanicia ei jäisi pelkästään meidän ms-tautilasten, tai muiden sairaiden elokuvaksi, vaan ihan terveetkin ihmiset löytäisivät tämän ja ehkä sitä kautta voisivat oppia jotain ihmiseltä, joka ei voi koskaan parantua. Elämä ei ole kaikille niin helppoa ja kaikki sairaudet eivät ole näkyviä. Vapaus liikkua on jokaisen oikeus.
Elokuvien ohessa on tullut monenmoisia televisiosarjoja vuosien varrella seurattua. Jotkut niistä on painautunut ikuisesti mieleeni koskettavien tarinoiden tai herskyvän huumorin takia. Tässä osiossa esittelen suosikkisarjojani ja koitan pohtia, mitkä asiat kyseisessä sarjassa vetoaa minuun, niin että vuodesta toiseen haluan katsoa samoja jaksoja, joita olen niin monen monta kertaa jo elämäni aikana nähnyt. Katsottavakseni valikoitui pitkästä aikaa sarja Rakastuin Mä Luuseriin, joka tuli Yle kakkoselta vuonna 2005. Sarja on tällä hetkellä katsottavissa Yle Areenasta, mutta on julkaistu myös dvd:nä.
Sarjan dvd:n kansi
Nylon Beatin alkuperäinen Rakastuin Mä Luuseriin
Ensikosketus: Katsoin yläasteikäisenä Laura sarjaa ja sen jatkoa Laura Kesäleirillä ja Laura Kaupungissa. Viimeisimmän sarjan nauhoitin videolle ja viimeisen jakson perään television kuuluttaja mainosti että nyt alkaa uusi nuortensarja Rakastuin Mä Luuseriin. Saman niminen Nylon Beatin kappale on minulle tuttu, joten jätin tallennuksen pyörimään. Tästä alkoi tykkäämiseni, nauhoitin koko Luuseritarinan sarjan videolle. Heti ensimmäisen jakson värikylläisyys, pienoismaalmat ja Naikkairin biisi tunnarina jäi vahvasti mieleen.
Juoni: Iina Nikko on koko Hämeenlinnan lyseon coolein ja suosituin tyttö. Hän on lukion toisella ja parhaana kaverina on Outi. Vaikka Iina on paras ja suosittu ja kaunis, niin koulussa ruotsin kanssa on ongelmia. Äiti keksiikin ratkaisun; hankitaan Iinalle kotiopettaja. Iina on seurustellut kovan ja komean Maken kanssa, mutta saa kuulla Outilta huhun, että Make oltaisiin nähty ex-Helenan kanssa yhdessä, muka kahdestaan. Iina tulee heti mustasukkaiseksi, tosin itse hän Maken Helenalta vei. Outi keksiikin, että Iinahan voisi hankkia rakastajan, näin kaikki näkee että Iina jättää Maken, eikä Make Iinaa. Mutta kuka olisi tämä salaisen rakastaja? Tietenkin uusi ruotsin kotiopettaja. Kun Iina avaa uudelle kotiopettajalle oven, järkytys on suuri. Äiti on palkannut kotiopettajaksi luokan, ei koko koulun, ei kun koko Hämeenlinnan pahimman luuserin, Hemmon. Mutta kaikista pahinta on se, että ruotsin tunnin jälkeen Iina rakastuu luuseriin. Ja Iina, tämä oli vasta alkua.
Kaunis Iina peilailemassa
Jos katsotte sarjaa vielä Yle Areenasta, niin tästä eteenpäin ei kannata lukea, spoilaan nimittin koko sarjan juonen. Iina siis rakastuu Hemmoon, myös Hemmo rakastuu Iinaan. Helena, joka on siis kympintytön abi, koittaa itsaria ja saada Maken takas. Make on täys ääliö ihan koko sarjassa, mutta yllättäen koko tarinan pahikseksi nouseekin Outi Iinan varjosta. Outi kirjoittaa kahdessa jaksossa Iinalle tunnutstuskirjeen, joita kirjoittaessaan itsekin koittaa selventää itselleen miksi tekee niin kuin tekee. Kaiken syyksi paljastuu, että Outi on lesbo, joka on itsekkin rakastunut Iinaan, mutta ei uskalla tätä tunnustaa ja hän ei halua olla friikki. Epänormaali, Outo, Luuseri. Se on kaikkien pelko tässä sarjassa. Minulla kesti nuorena kauan tätä tajuta, ennen kuin aikuisiällä tajusin Outin repliikin: "Tämä on Hämeenlinna, eikä mikään Fuckin Åmal." Ihan viimeisissä jaksoissa Outi koittaa kanssa Helenalle avautua lesboudesta, mutta viime hetkellä korjaa sen lestaadiolaiseksi. Sehän on ilmiselvä hätävale. Vasta sarjan lopussa Outi näytetään onnellisena toisen naisen kanssa.
Sarja päättyy kuitenkin onnellisesti. Helena kirjoittaa ylioppilaaksi, Make pysyy edelleen tyhmänä ja Iina hyväksyy kohtalonsa. Hän tekee lakkiaisissa melodramaattisen eleen ja pyytää Hemmoa kaikkien nähden mukaansa. Hemmo ja Iina ovat julkisesti yhdessä, aina siihen asti kunnes Hemmo lähtee vaihto-oppilaaksi jenkkeihin. Rakkauskirjeet kuitenkin kulkevat ja abivuonna Iina pärjää ruotsissa. Hän myös pärjää pääsykokeissa ja pääseekin Turun Yliopistoon opiskelemaan. Hemmon tultua takasisin matkalta, molemmat etsivät toisiaan kissa-hiiri periaatteella, mutta onneksi vanhemmat ovat sen ikäisä, että he eivät ymmärrä. Iina ja Hemmo lupaavat muistaa toisiaan.
Iina on kutsunut Hemmon klubille
Make
Miksi juuri Rakastuin Mä Luuseriin: Suomessa tehdään ihan liian vähän tv-sarjoja nuorille, jotka sjoittuvat nuorten elämään. Tämä tarina sijoittuu lukioikäisten rakkaus- ja kaverisuhteisiin. Heidän tunteisiinsa ja ajatuksiinsa. On ilmiselvää että vaikka kastiajatukset ja omat piirit ovat tärkeitä, niin ihmiset ovat loppujen lopuksi samanlaisia. Luuseri Hemmo opettaa Iinalle ruotsin lisäksi muistamaan asioita vielä vuoden päästkin ja pitämään asioita tärkeänä. Iina taas opettaa Hemmoa olla olematta liian aikuinen liian varhain. Sarjassa käydään paljon hyviä, ja jopa filosofisia keskusteluja siitä mikä on tärkeää nyt ja miten se sama asia voi olla tärkeää ensi vuonna. Kuinka nuoruus on kasvamisen ja oppimisen aikaa. Monta sataa syytä menettää elämänsä nainen ja kuinka kirjoittamalla helpotetaan omaa oloa. Eikö kaikkien omanelämänkerrallisten tarinoiden ja päiväkirjojen tarkoitus ole että niitä luetaan? Ekö tärkeintä olekkaan hyvä meininki?
Rakastuin Mä Luuseriin on myös siitä erilainen sarja, että se rikkoo perinteisen draamasarjan esittämistä. Sarjassa on siis 12 osaa, joissa on yhteensä 5 kertojaa, eli 5 näkökulmaa. Tarinan kertjojina ovat tietenkin Iina, Hemmo, Outi, Helena ja Make. On mielenkiintoista kun joka kertojan kohdalla näytetään heidän siviilielämä kotona, heidä perhettään, huonettaan, suhdetta sisaruksiin ja harrastuksia/työntekoa. Iinan kohdalla asutaan pienessä, pinkissä kerrostalossa, jossa äiti haluaa muuttaa ja isä huutaa; Rauha, rauha. Hemmo taas elää sinisessä huoneessa Star Wars ja scifi juttujen ympäröimänä, Outi murjottaa violetissa valtakunnassaan luukuttaen NIghtwishia, Helena rustaa päättäjäispuhella vaaleansinisessä seesteisessä huoneessa ja juttelee Robbie Williamsin taululle. Make taasen käy taisteluaan armeijan harmaissa. Nämä kodit ja ympyrät missä hahmot elelevät, kertovat jokaisesta enemmän, mitä perustarinamme koulumiljöössä ja discossa antavat ymmärtää.
Ruotsintuntia ja filosofiaa
Rakenteesta vielä, kun joka jaksolla on kertoja, niin jokaisen jakson sisältö aina limittyy entiseen ja tuo jotain uutta. Näin tarina on hyvin monikerrokseinen. Ainakin ensimmäisen klubi-illan näkökanta saadaan kuulla niin Iinalta, Hemmolta, Helenalta kuin Makeltakin. Kun sarjaa katsoo putkeen, niin se tuntuu ehkä vähän toistuvalta, mutta taasen se antaa enemmän kun huomaa miten jokainen hahmo kokee eri tilanteen eri tavalla kuin muut. Kaipaisin tälläistä moniulotteisempaa näkokantaa useimminkin tv-sarjoihin.
Visuaalisuudelaan Rakastuin Mä Luuseriin myös poikkeaa muista sarjoista. Hahmoillamme on jokaisela omat selkeät värit, jotka näkyy kodeissa ja pukeutumisessa. Iina on räikeä pinkki, jota korostetaan mustalla ja punaisella. Alussa sarjassa hän käyttää vahvaa meikkiä, lopupuolella Iinan meikkaus vähenee ja kouluun mennään tennareissa eikä korkkareissa. Hemmo taasen on sininen ja keltainen, hyvin arkinen luonnonkiharoineen. Outi on vahvasti violettin ja mustaan gootahtava, mutta sisimmältään hän haluaisi olla valtavirtaa. Goottivaihe ja vanhempien ja sisarusten kapinointi on Outilta keino koittaa selviytyä oman salaisuuden pitämisestä, sillä viimeisessä jaksossa hän on ihan erilainen kun on jo hyväksynyt itsensä. Abiluokan Helena on kuin hiiri, valkoinen ja läpinäkyvä, kiltti ja tottelevainen. Ei sellaista kukaan jaksa katsoa ja itsekkin hän huomaa sen. Helena ei kuitekaan osaa olla ilkeä vaikka haluaisi. Make taasen on vihreä, avoin kaikille ehdotuksille, sillä hänelle tärkeintä on vain hyvä meininki. Visuaalisuudesta mainitsen vielä Hemmon ja hänen isänsä erikoisen harrastuksen, eli junaradan tekeminen. Heillä on kellarissa isän kotiviinin lisäksi koko Hämeenlinnan kattava junarata, jonka kautta hienosti leikaaan eri kohtauksiin ja Hemmon ollessa vaihto-oppilaana myös näyteetään hyvin ajan kulua. Junarata on todella upean näköinen ja vahva pinkki korostaa rakennuksia.
Iina ja Hemmo koittavat saada toisinsa yhteyttä
Näyttelijät: Kun sarja alkoi, minulle siitä oli tuttua vain ohjaajan nimi. Kaikki näyttelijät olivat minulle uusia. Helenaa näyttelevä Helena Rängmannin tedän olleen Uudessa Päivässä, samoin kuin Makea esittävä Panu Mikkola. Uutta Päivää en ole koskaan katsonut, enkä taida tulla katsomaan. Mikkola onkin minulle tutumpi Herra Tokmannina. Outin roolissa olevaa Hanna Juvosta en ole missään muualla harmikseni nähnyt. Lasse Poser on myös minulta olla kadoksissa mutta hän on mukana uudessa Fuckin with Nobady elokuvassa, jonka varmasti joskus tulen katsomaan. Sara Melleri on jatkanut näyttelemistä, Matti elokuvassa hänellä oli pieni roli ja Jussi-palkinnon hän saikin ansiokkaasti elokuavsta Sisko Tahtoisin Jäädä. Melleri näytteleein kyseisessä elokuavssa hyvin, mutta samaa ei voi sanoa muista. Uusimpana Sara Melleri näyttelee Kikkaa Kikka elokuvassa, jonka varmasti tulen katsomaan kun se valmistuu. Pienissä sivuosista sarjassa tunnistan Iinan Isänä Aimo Räsäsen, jonka olen teatterissa nähnyt ja Hämeenlinnan Lyseon Rehtorina on Kari Hakalan, jonka jokainen meistä muistaa parhaiten Metsolan Erkkinä. Maken omassa jaksossa piipahtaa yksi suosikkinäyttelijöitäni Armeijan Harmaissa, nimittin Kari Hietalahti.
Mieleenpainuvimmat kohtaukset: - Outi kirjoittaa kirjettä ja kuvittelee, kuinka Simo Frangen on heidän koulubussissaan - Outi muistelee kuinka hän ja Iina lukee koulun aamunavauksessa miestenlehtiä huohottaen - Kun Hemmo ja Iina luottavat toisiinsa ja Iina haluaa luotella Hemmon kanssa koulun välinevarastossa - Ollaan Iinan ihanan pinkissä huoneessa - IInan äiti hyökkää Iinan huonseeseen huutamalla: "Mitä Make teki?" - Iina ja Outi ovat koulun liikuntatunnilla spinningissä - Hemmo esittelee Iinalle ekaa kertaa junarataa - Iinan ja Hemmon ensisuudelma - Make armeijassa juttelee hilpän kokelaksen kanssa naisasioistaan ja kokelas kutsuu itseään kaikkien janoisten sankariksi - Hemmo avautuu Iinalle kuinka häntä harmittaa kun tuli voitettua lotossa, mutta ei osaa mennä veikkauksen toimistolle (tää juttu ei telle avaudu, jotka ette ole sarjaa nähnyt!) - Iinan ja Hemmon loppusuudelma sydämen keskellä
Jasper Pääkkönen on ihan Salatuista Elämistä asti ollut yksi suosiki näyttelijöitäni. Olen seurannut hänen uraansa tarkasti ja Leijonasydän ei ollut poikkeus. Dome Karukoski pääsi sydämeeni Tyttö Sinä Olet Tähdellä, joten odotin kovasti tätä elokuvaa, jossa kaksi suosikkiani yhdistyy. Leffateatterikokemuksesta teki uniikiksi sen, että se oli ensimmäinen yhteinen elokuva, jonka kävin katsomssa nykyisen avomieheni kanssa.
Uusnatsi Teppo ihastuu salamana kahvilatyöntekijä Sariin, jolla on tumma poika Ramu. Teppo ja Ramu ei tule aluksi toimeen, mutta kun Sari joutuu sairaalaan, niin Teppo lupaa pitää huolta Ramusta. Aluksi Ramu ei luota Teppoon ja häpeää häntä, mutta samat tunteet on Tepollakin. Hän elää uusnatsien maailmassa, hokee Valkoisen Suomen Puolesta ja hakkaa tummia päivät pitkät porukoidensa kanssa. Baareissa ja nakkikioskeilla rähistään ja kunnioitetaan sotaveteraaneja. Rintaan on tatuoitu ylpeä Suomen leijona, joka Tepolle edustaa ennenkaikkea kunniaa. Teppo kuitenkin vannoo Sarille kautta munansa suojella ja olla vastuussa Ramusta ja sen Tepo tekeekin. Samalla oma ajattelutapa laajentuu.
Ramu kokee koulukiusaamista ja Teppo oman käden oikeutta. Asiaa ei helpota Ramun isä, joka käy poikaansa Ruottista käsin välillä katselemassa. Pakkaa sekoittaa Tepon velipuoli Harri, joka on äärioikealla ja kokee uusnatsismin tärkeimpänä arvonaan. Teppo ja Harri ovat eläneet lapsuudessa, jossa läheisyyttä osoitetaan hakkaamalla, huutamalla ja heilumalla. Harri aloittaa armeijan, mutta karkaa sieltä Tepon luokse. Intti on liian suvaitsevainen Harrin makuun. Kun Harri kohtaa Ramun, niin silloin hänellä on tunteet pinnassa. Isoveli on tässä enemmän vahvoilla ja jo pelkällä läsnäolollaan Teppo pakottaa Harrin olemaan kiltti Ramulle. Ramu ja Teppo lähentyvät yhteisten tekemisten kautta ja tietenkin Sarin sairaalaolon huolesta. Kun Ramun isä tulee myöhemmin käymään ja innostuu vittuilemaan, niin Harri heittää häntä käsigranaatilla. Onneksi ei käy pahemin, mitä nyt Teppo istuu selissä ja Harri katoaa.
Tepon ja Ramun ensikohtaaminen
Teppo löytää Harrin heidän omasta lapsuudenkotitalostaan. Paikka on murju, mutta onneksi sauna on vielä pystyssä. Siellä veljekset istuvat leijonat lauteilla. Harri ei yksinkertaisesti kestä olla puolikas veli, C-mies. Hän pamauttaa ittensä käsigranaatilla paskahuussissa ilmaan. Kun Teppo palaa Harrin hautajaisista, niin muut uusnatsit vetävät rälläkällä leijonasydämen hänen rinnasta irti. Sarista tämä ei ole yhtään hauskaa, mutta Ramu tajuaa miksi Teppo nauraa.
Leijonasydän ei ole mitään kevyttä katsottavaa, päinvastoin. Selvästi tämä on Domen raskain elokuva ja kotimaisien leffojen kanssa laitan tämän samaan laatikkoon kuin Hymypoika, Levottomat ja Paha Maa. Nämä elokuvat ovat hyviä ja hyvin tehtyjä, mutta aiheiltaan todella raskaita ja rankkoja. Katsomiskokemus jää päähän muhimaan pitkäksi aikaa. Häiritsevä on ehkä paras sana kuvaamaan sitä tunnetta. Leijonasydämmessä keskeisessä osassa on Tepon uusnatseus, mutta itse elokuva on siinä mielessä tyylikäs, ettei ota uusnatseihin kantaa. Sama on Domen elokuvassa Kielletty Hedelmä, leffa kertoo vanhoillislestaadiolaisuudesta, mutta ei tuomitse tai puolusta sitä. Tämä on todella hienoa ohjauksellisesti ja kerronnallisesti, sillä katsoja saa itse muokata mielipiteensä, ilman saarnoja.
Ensikatsomiskerralla minua häiritsi Laura Birnin hävettävän huono näyttelijäntyö. Nyt se velä menee, mutta ei ole ole hyvä. Samoin uusnatsiporukan Vatanen ja Tola. He vetävät ihan yli omaa showtaan. Yusufa Sidibeh on Ramuna aivan ilmiömäinen. Noinkin nuoresta iästä on oppinut näyttelemään uskomattoman hyvin. Saisi aikuiset ottaa hänestä mallia. Peter Franzén Teppona on todella monipuolinen ja liikuttava. Hänestä löytyy syvyyttä ja uskottavuutta. Jasper Pääkkönen ihan ehdottomasti ansaitsi Jussi- palkinnon Harrin roolistaan, vaikka onkin armreijaan lähteväksi pikkuveljeksi selkeästi liian vanha. Hänen uhonsa ja surunsa on jotain niin aitoa. Ja kyllähän se Pääkkösen hervotn lerssi siinä yhdessä kohtauksessa herättä huomion. Pääkkösen näyttelojäntaidot ovatkin kasvaneet hurjasti siitä alkuaikojen Saku Salinista. Pääkkönen ja Franzén näyttelevät tässä toistamiseen veljeksiä, sillä Pahoissa Pojissa oltiin jo samaa perhettä. Viikinkisarjassa he ovat myös kuulemma veljeksiä, joten heillä kyllä on selvästi joku veljellinen yhteys.
Harri ja Teppo, veljekset ku jellonat
Itselläni ei ole kokemus-, eikä kosketuspinta uusnatsismiin. Omilta arvoiltani kun olen miedosti vasemmalla, niin en vain voi ymmärtää tuollaista muukalaisvihaa ja rotuerottelua. Ehkä siksi elokuvaa tuntuu minusta niin kamalan häiritsevältä ja jopa ahdistavalta katsoa. Toisaalta, juurikin päähenkilömme oppii tässä katsomaan ihmistä ihonväristä riippumatta ja avaa sitä kautta arvomaailmaansa.
Myönnän, että vaikka olen kotimaisten elokuvien ystävä, niin en ole pahemmin tutustunut Aki Kaurismäen ohjaustöihin, vaikka ne on kuulemma ulkomailla aika arvostettuja. Vasta viime vuosina olen ylipäätänsä ymmärtäynt Renny Harlinin merkityksen suomalaiselle leffaohjauskulttuurille ja miten ulkomaiset yleensä katsovat suomileffoja hyvin Harlin- tai Kaurismäki lasien läpi. Mika Kaurismeltä olen jonkun leffan nähnyt, mutta Aki on pysynyt minulle aika kaukaisena. Tuossa pari vuotta sitten uskaltauduin Yle Areenasta katsomaan Tulitikkutehtaan Tytön ja huomasinkin silloin mitkä ovat ne Kaurismäkeläiset piirteet elokuvissa, mistä aina hänen faninsa puhuvat. Mies Vailla Menneisyyttä nähtyäni huomasin tarkemmin, miksi Kaurismäki on arvostettu ohjaaja. Elokuva jopa yllätti minut sen hyvyydellä, sillä odotin hyvin Tulitikkutehtaanmaista elokuvaa.
Mies saapuu Helsinkiin junalla ja hänet hakataan pahasti. Hän menettää muistinsa ja joutuu sairaalaan. Sairaalasta hän karkaa ja löytää itsensä köyhien ja asunnottomien slummialueelta. Siellä häntä hoivetaan ja hän ystävystyy asukkaiden kanssa. Yhdessä käydään Pelastusarmeijan soppapadalla hernekeitolla ja siellä mies kohtaa Irman, jonka kanssa alkaa pieni silmäpeli ja Irma houkuttelee miehen Pelastusarmeijaan töihin. MIes yrittää saada elämäänsä hallintaan, mutta työnhakulomakkeeseen ja pankkitilin avaamiseen tarvitsisi edes sen oman nimen. Pankissa hän joutuukin vahingossa ryöstön silmännäkijäksi ja sitä kautta saa naamansa lehteen. Koska ryöstäjällä on inhimillinen tarina takana, mies lupaa auttaa häntäkin. Viimeiset ryöstäjän kaverit saavat lopputilinsä, kun ukko ampuu aivonsa pellolle. Mies puuhailee kaikenlaista ja on jo vähän sinut uuden elämänsä kanssa. Ihastus Irmaankin saa vastakaikua, kunnes mies saa kuulla entisestä elämäsätään. Ex-vaimo tunnisti miehen lehtikuvasta ja kutsuu kotiinsa. Mies saa selville oman nimensä ja historiansa; hän on ammatiltaan hitsari ja ollut peliriippuvainen. Siksi parisuhde on kariutunut ja exällä onkin jo uusi kierroksessa. Mies on itseasiassa tästä hyvin iloinen, hän voi palata uuden elämänsä ja Irman pariin.
Jätin tarkoituksellisesti itseni spoilaamatta tätä elokuvaa, mikä olikin hyvä. Tarina nimittäin vetosi kovasti ja olin hyvin jännittynyt tapahtumakäänteistä. Pieniä paloja leffan edetessä miehestä kerrotaan, mutta minä ainoastaan aavistin hänen entisen ammattinsa, kun mies niin ilmiselvästi näytti kiinnostuksensa hitsaamista kohtaan. Elokuvassa olikin parasta itse tarina ja se, miten se miten pala palalta eteni eteenpäin. Pienenä sivutarinana pankkiryöstäjän historiasta oli kanssa koskettava ja se antoi ymmärrystä päähahmolle kuulijana ja empaattisena henkilönä. Kun lopussa saimme tietää miehen lähtökohdat peliriippuvuudesta, on hän tarinan myötä todella muuttunut mies. Koenkin leffassa voimakkaan opetuksen; ihmisen historialla ei ole väliä. Tärkeintä on tämä hetki ja katse tulevaisuuteen. Mies oli jopa onnellisempi, kun hän ei muistanut menneisyyttänsä.
Aki Kaurismäki fania minusta ei kuitenkaan tule. En vain ymmärrä, miten kukaan voi pitää tälläistä näyttelijäntyötä erikoisen hyvänä. Näyttelijät ovat kaikki täysiä pökkelöitä. He eivät saa näyttää tunteita, ovat kivikasvoja, puhuvat kirjakieltä monotonisesti ja ihan ihmeellisiä repliikkejä. Leffa olisi toiminut ihan yhtä hyvin mykkäelokuvana, sellaisen tekoa voisin suositella Kaurismäelle. Näyttelijäntyön huonous söi minulta katsomiskokemusta paljon. Itselleni leffanäyttelemisessä on tärkeää realistisuus. Mahtipontisuuden sallin tiettyihin tyylilajeihin liittyen, mutta tälläsitä huonoa amatöörikesäteatteriemeininkiä, joissa tunteita ei esitetä ollenkaan, ei todellakaan ole minun juttuni. Tarina itsessään on onneksi niin vahva, että sen pystyi ymmärtämään tälläisesta huonostakin näyttelijäntyöstä huolimatta. Ehkä sitten ulkomailla tätä ääriminimalistista näyttelijäntyötä arvostetaan, mene ja tiedä.
En sano elokuvaa kauniiksi, mutta pystyn ymmärtämään, että ulkomailla tämä näyttää kauniilta. Suomi, Helsinki, 2000- luvun alku, ja asunnottomien kolhoosi on jotenkin idealistisesti, mutta realistisesti kuvattu. Paljon tehdasaluetta ja sen sortin eksotiikkaa, joka varmasti voi vedota sellaisiin, jotka sitä ei arjessansa näe. Myös se asunnottomien maailma kiehtoi minua ja heidän tapansa puhaltaa yhteen hiileen. Kaikki ovat siellä saman arvoisia.
Tämän elokuvan perusteella uskallan Kaurismäen muihinkin tuotantoihin helpommin tarttua, mutta varauksella. Ilmeetön näyttelijäntyö ei saa minulta arvostusta ja varsinkin Kati Outinen yksi-ilmeisenä Irmana oli minusta ihan ala-arvoinen. Markku Peltolalle vielä muistinsa menettäneenä miehenä yksi-ilmeisyys sopii. Tosin, en ikinä tule ymmärtämään tätä keinoa, että hahmot laitetaan miettiessään tupakoimaan. Minusta se on katsojan aliarvostamista ja filmikelan tuhlausta
Elokuvien ohessa on tullut monenmoisia televisiosarjoja vuosien varrella seurattua. Jotkut niistä on painautunut ikuisesti mieleeni koskettavien tarinoiden tai herskyvän huumorin takia. Tässä osiossa esittelen suosikkisarjojani ja koitan pohtia, mitkä asiat kyseisessä sarjassa vetoaa minuun, niin että vuodesta toiseen haluan katsoa samoja jaksoja, joita olen niin monen monta kertaa jo elämäni aikana nähnyt. Joskus tv-sarjan katsominen tiettynä päivänä on perinne. Aika monelle varmasti jouluna sellasia on. Niin minullakin ja tänä vuonna muistellaan Joulupukin Kuumaa Linjaa, sillä minulle se on aina myös aikuisena ollut aattoaamun virittäjä ohjelma.
Ensikosketus: Joulupukin Kuuma Linja näytettiin ensimmäisen kerran Ylelä vuonna 1991. Ihan pikulapsena en muista ohjelmaa katsoneeni, mutta toisaalta on mahdollista, että se on aattoaamuisin mellä pyörinyt taustalla, koska minulla on 3-vuotta vanhempi isosisko. Vasta ala-koululaisena muistan tarkemmin, että olen ohjelmaa katsonut. Laitoin joskus jopa herätyksen kello kahdeksalta jouluaattoaamuna, kun halusin Kuumaa Linjaa katsoa. Vaikka huoneessani oli televisio jo aika nuorena, niin Kuumaa Linjaa katsoin yleensä olohuoneessa. Siitä alkoi minulle joulun tuntu: televisiossa istuu joulupukki, kuusessa on valot, olohuoneen pöydällä sininen liina ja kynttilät kipoissa ja olen jo valmiiksi olkkarin varannut jouluisia lastenkirjoja joita luen ohjelman ohessa. Aamupalaksi joululimppua poroviipaleella ja vuoden ensimmäinen pala Wiener nougata. Siitä minulle alkoi jouluaatto. Ohjelman kuului pyöriä koko ajan taustalla, aina Lumiukon loppumiseen asti.
Ohjelman kulku: Joulupukin Kuuma Linja alkaa yleensä siinä kahdeksan maissa. Alkuun näytetään Ylen joulukalenterin viimeinen jakso ja sitten alkaa puhelut. Pukki istu Tohlopin studioon tehdyissä lavasteissa ja muut tontut vievät hälle puheluita. Pukki rupattelee ja smalltalkia mukuloiden kanssa, ja välillä lapset laulavat nuotin vierestä jotain jouluista. Alhaalla saattaa pyöriä tervehdyksiä. Väleissä näytettiin ennen jouluisia mutta halpoja aniaatioita. Nyt ne ovat vain halpoja ja kaikki tietkoneella toteutettuja, käsinpiirrettyjä ei ole monena jouluna tullut ollenkaan. Ohjelman lopuksi Joulupukki on joskus laulanut uuden joululaulun, mutta tästä ei ole tullut perinnettä. Ohjelma päättyy ihanaan Lumiukkoon, jonka minäkin katson joka vuosi, vaikka olen sen jo niin monesti nähnyt ja dvd:n omistan. Edes Lumiukko on jäänyt käsinpiirrettynä ja sihen olen tyytyväinen, siinä on paljon ilmaa, koskettava tarina ja musiikki. En yhtään ihmetele, miksi Lumiukko on noussut klassikoksi.
Joulupukki: Minulle (niin kuin aika monelle muulle aikuiselle) oikea Joulupukin Kuuman Linjan Joulupukki oli Kosti Kotirannan esittämä. Vaikea kuvitella, että hänen viimeisin joulunsa Pukkina oli vuonna 2011, eli lähes 10 vuotta sitten. Siltikin minulle hän on se ainoa ja oikea. Uuteen Pukkiin Auvo Vihroon verrattuna Kosti oli löytänyt sen joulupukin salaperäisyyden ja mysteerin hahmoon. Hän nimittäin oli jollain tavalla pelottava ja karmiva ja ehkä juuri siksi niin karismaattinen ja aito joulupukki. Kun Auvo Vihron pukki on lempeä ja hymyilee kokoajan, niin Kosti korosti salaeräisesti vain että: "Kyllä Pukki tietää." En edes uskala kuvitella, mitä Pukki minusta tietää. Auvon joulupukki muistuttaa enempi hyvämielistä coca-cola Pukkia, joka antaa kaikille lahjoja, kun Kostin Pukki katselee tarkkaan kirjasta ollaankos sitä oltu tuhmia. Hänen olemuksessaankin on jotain suomalaisempaa, jotein Nuuttipuki perinteiden jälkeä.
Miksi juuri Joupukin Kuuma Linja: Koska eihän jouluaatto voi alka muuten. Voiko? Itseläni kun ei ole lapsia ja koitan luoda itselleni jouluaattotunnelmaa ilman lapsuudenkotiani, niin vanhojen, hyvin perinteiden ylläpito on yksi osa sitä. Vaikka Joulupukin Kuuma Linja ei ole minulle yhtä koskettava kuin Samu Sirkan Joulutervehdys (josta koitan muistaa kertoa ensi vuonna), niin on se silti yhtä tärkeä aattoaamun tunnelman luomisessa.
Muistettavimat jutut kuumassa linjassa:
- Pukki sanoo: "Kyllä Pukki tietää"
- Pukki kuulee lasten nimet ja asuinpaikat väärin
- Pukki yrittää laulaa lasten kanssa samaa joululaulua ja lapset hyppäävät säkeistöjen yli ja laulavat väärin
- Pukki katsoo värään kameraan
- Pukki huhuilee soittajaa, joka ei van päässyt linjoile. "Haloo, onko Ville? Haloo! Haloo! Ei taida Ville nyt kuulla, on harakat eksyneet linjoille."
- Piirretyistä on jäänyt mieleen että jonain vuonna Kuumassa Linjassa näkyi ohjelma nimeltään Aurinko on Keltainen Kirahvi. Siinä oli joku ihan hanurista piirretty kirahvi jossain afrikassa ja alussa ja lopussa hän muuttui auringoksi. Ihan häröä.
