Lippukokoelma

Lippukokoelma

lauantai 29. toukokuuta 2021

Sinkkuelämää Ystävykset

 Aloitin tänä keväänä uudeleen Sinkkuelämää maratonin. Aikaisemmassa Sinkkupostauksessa kerroin sarjasta yleisesti ja sarjan parhaista miehistä. Tällä katsomiskerralla kuitenkin syvennyiin enemmän meidän päänelikkoon ja pohdin pitkään hahmojen piirteitä ja millaisessa vuorovaikutuksessa he ovat toisiinsa. Kun taas peilaan itseäni hahmoihin, huomaan helpoiten samaistuvani Samanthaan. Hän ei kuitenkaan ole suosikkihahmoni.  Tervetuloa siis Sinkkuelämää ystävsten analyysiin.

 Carrie Bradshaw

 
Sinkkuelämässä on yksi päähenkilö; se on Carrie. Carrie harrastaa muotia, syö ulkona, tapailee miehiä ja kirjoittaa niistä kolumnissaan Sex And the City, mikä on siis sarjan nimi. Vaikka paperilla meidän päähenkilömme kuulostaa mielenkiintoiselta, sitä hän ei ole. Carrie on nimittäin ehdottomasti sarjan tylsin hahmo, sekä samalla epärealisin. Kuka pystyisi jollain lehtikolumnilla maksamaan kalliit vuokrasäädellyt asunnot Ney Yorkin ytimessä, ostaa kasoitain kenkiä ja syödä aina ulkona? Sekä kuka hullu hylkäisi Mr. Bigin niin monta kertaa?

Alkuun sarjassa vilahti erilaisia ihmisiä pohtimassa Carrien seksiin liittyvää asiaa. Alhaalla luki hahmon nimi ja ammatti. Tämä tyyli jäi jo sarjan ekalla kaudella pois ja ehkä hyvä niin. Alkuun se toimi, mutta se ei tuonut draamaa sarjaan. Pian sivuhahmoista selkisi, että Carrie porukkaan kuuluu Charlotte, Miranda ja Samantha. Tytöt tapailevat toisiaan pääasiassa yhdessä. Koska sarjaa kuvataan Carrien silmillä, niin katsojalle näkyy nimen oman se puoli, että ystävät olisivat ystäviä vain Carrien kautta.

Useaan otteeseen Carrie painottaa Mirandaa juuri parhaaksi ystäväkseen. Miranda ja Carrie ovat hyvin vastapainossa toisiinsa, vaikka kumpikin ovat enemmän tai vähemmän urasuuntautuneita. Samalla myös Miranda ja Carrie loukkaavat toisiaan eniten. Carrielle on todella tärkeää saada kuulla Mirandan tuomio omista poikaystävistään ja Miranda taas aina ensimmäisenä paniikissa soittaa apua Carrielta, esim. silloin kuin venäytti niskansa kylpyhuoneessa. 

Carrie ja Charlotte taasen ovat molemmat ehkä välillä vähän liiankin hepsankekkoja ja vanhanikaisia. Osassa seksin menevissä jutuissa molemmilla on yhtä jyrkät ja vanhoilliset ajatukset. Yllättävää kyllä, Charlotte enemmän konservatiivisena kuitenkin uskaltaa heittäytyä uuteen, Carrie taas ei. Tämän huomaa esim. heidän suhteestaan lesboihin. Kun Carrie haluaa pitää hauskaa, niin paikalle täytyy kutsua Samantha. Samantha saa biileet toimimaan, mutta toimii myös Carrien olkapänä ja ehkä ymmärtää myös parhaiten Carrien miestarpeita. 

Carrien suosikkimekkoni
Ystävänä Carrie on kuitenkin aika vittumainen ja itsekäs. Hän ei tule aina tapaamisiin ja peruu ne viime hetkellä miesten takia. Omille synttäreille kun ei saavu ketään, niin tämä ei edes välitä että muut yrittävät tulla. Raha-apua ruinataan kavereilta, mitä itse en voi käsittää. Ystävyyttä ja rahaa kun ei koskaan saisi sekoittaa keskenään. Carrie on pitkävihainen, eikä anna helposti anteeksi, mutta hänelle kyllä täytyy antaa. Carrien huumori on kanssa sellaista mitä en ymmärrä. Monesti hän kertoo mukahauskoja vitsejä, jotka menee minulta vain ohi. Sori Carrie, vaikka sarja kertoo sinusta, niin olet vähiten kiinnostava tässä sarjassa. Siskoni sanoikin hyvin, että Carrie on koukussa draamaan, niin miesten kuin ystävienkin kautta.

Charlotte York - Goldenblat

Taidegalleristi Charlotte on ikuinen romantikko. Hän varmasti leikki lapsena paljon prinsessalekkejä ja Barbeilla häitä. Charlotte on klassisen kaunis ja haaveilee elämänsä prinssistä, häistä, lapsista ja perheestä. Ne hän myös saa, tosin monen mutkan kautta. 

Klassisen kaunis Charlotte
Kun porukka kokoontuu yhteen ja miehiä haukutaan, niin Charlotte on yleensä ensimmäisenä puolustamassa miehiä, että eikö heidän kanssa ole kiva vain olla. Charlotte myös kerto porukan itsestäänselvydet; voimme olla toistemme sielunkumppaneita. Kun Charlotte kohtaa ensimmäisessä avioliitossaan Trayn kanssa ongelmia, niin valitettavasti ystävät eivät ota asiaa vakavissaan. Samoin Bunnyn, vihamielisen anopin kanssa. Muita ei joko kiinnosta, tai he eivät suostu ymmärtämään, kuinka paljon Bunny syö Charlottea. Tässä on hahmojen ero, muut pitävät vihaista anoppia pikkuasiana, kun Charlotte itse kokee sen suurena. 

Charlotte ihmisenä tulee toimeen kaikkien kanssa, sillä hän on hyvin tyyni. Carrielle Charlotte antaa aina sen ajatuksen ripauksesta romantiikkaa, Mirandalle taas vastapainona positiivisuutta ja onnellisuutta tämän ainaisen kyynisyyden keskelle. Samantha on kauimpana Charlotesta, enkä uskoisi että ilman yhteisiä ystäviä nämä kaksi hengailisivat keskenään. En edes muista, viettivätkö he aikaa oikein ikinä kahdestaan, muulloin kuin Charlotten tuovan Samanthalle pikkuleipiä ja kiittessään, että panit veljeäni.  

Charlotten Casinolta ostama mekko ei ole minusta yhtään lutkamainen, vaan todella kaunis

Samantha Jones

Bilehirmu Samantha eli Sam on miestenielijä. Hänellä on sarjassa eniten miehiä, eniten seksiasentoja, eniten kummajaisia ja eniten parhaita juttuja. Samantha on juuri sellainen henkilö joka me kaikk naiset halusime olla, aina tyylikkään itsevarma. Samantha kehuu itseään ja pitää itsestään. Sinä meille kaikille on opittavaa. Samanta tietää, että hän ei tarvi miestä rinnalleen täydentääksen hänet. Hän tahtoo miehen rinnalleen, koska se on mukavaa. Hänen itsenäisyytensä onkin helposti miehille liikaa, ja monille naisillekkin. Samantha ei edes lannistu rintasyöpädiagnoosin saatuaan, vaan ryhtyy heti taistelemaan sitä vastaan. 

Carrien seurassa Samantha uskaltaa usein avautua peloistaan ja Samille Carrie kehtaa kertoa rankimmat seksijuttunsa. Sam ei tuomitse toisia tekemisistä, toisin kuin Carrie. Kerran Carrie näki kun lähettipoika otti Samilta toimistossa suihin. Samantha oli syystäkin vihanen, kun toinen tuomitsee, vaikka hän itse hyväksyi ja jopa ymmärsi Mr. Bigin pettämisen. Samoin kuin Samantha suunnittelee Carrien kirjan kantta, niin Carrie tuomitsee Samin tuomat asut. Mekko huutaa huoraa, ja Samantahlla on samanlainen punaisena. Tekeekö se hänestä huoran? Carriella olisi hyvin paljon opittavaa Samanthalta. 

Samantha ja Charlotte ovat hyvin erilaisita maailmoista, sillä Samantha on hyvin liberaali ja Charlotte konservatiivi. Samanthasa on kuitekin se hyvä puoli, että kun hän ottaa jonkun ystäväkseen, niin sitä puolustellaan viimeiseen asti. Kun ystävät ovat tuttunsa babyshowereissa ja tuttu varastaa Charotten tulevan vauvan nimen Sheylan, niin Sam kyllä osaa näyttää kuinka koville se Charlotteen sattuu. Hän on kuin emotiikeri, joka puolustaa aina karjaansa. Mirandan kanssa taas Samantha on lähemmin samalla aaltopituudella. Heillä on samantyylinen huumori, vaikka miesmaku avan erilainen. Uskoisin, että nämä kaksi ovat ystävyksiä muutenkin, eikä Carrie ole heille välttämätön liima. Vasta Mirandan saatua lapsen Samantha alkaa hnestä vieraantumaan. Sam kun ei ole perhetyyppiä. 

Tässä on nainen, joka on itsevarma
 

Miranda Hobbs

Kyllä, minun suosikkini on Miranda. Punapässämme on jotain sellaista rauhallista ja tyyntä energiaa, joka leijuu ystävien ympärille. MIrandalla on sydän pakoillaan. Hän esittää niin kovin vahvaa, mutta on sisältä heikko. Yhtäkkinen tarina kotona olevasta aaveesta, äidin kuolema, Steven kanssa ero, Bradyn syntymä, muutto Brooklandiin, anopin hoivaaminen... Sarjassa ehdottomasti Miranda kasva eniten. Hänen arvomaailmansa laajentuu ja siksi koen, että Carrie jää vahvasti Mirandan varjoon. 

Upea, kaunis Miranda. Nainen minun makuuni
Kun Carrie kertoo lähtevänsä Russianin kanssa Ranskaan, niin Miranda on eniten sitä vastaan ja kertookin sen totuuden. Lähdet viettämään hänen elämäänsä, et omaasi. Sen Carrie Pariisissa huomaakin. Miranda voi vaikuttaa itsekkäältä, mutta koko tarinan kannalta hänestä löytyy joustavuutta enemmän kuin muista. Miranda kuitenkin kokee Carrien tärkeimmäksi ystäväkseen, sillä äitinsä kuolemasta kertoo ensin hänelle. Itse hautajaisissa kun Miranda kävelee kulkueessa yksin, Carrie juoksee tulemaan häntä. On myös kovin liikuttavaa, että Carrie kutsui hautajaisiin myös Steeven, sillä se pieni vilkutus Stevelle on hyvin voimakas ele tuolla hetkellä. 

Aina niin toiveikas ja tulevaisuuteen uskova Charlotte on Mirandan vastakohta. Heidän suhteessaan he täydentävät toisiaan. Miranda on luonteeltaan kyyninen ja pessimistinen, joten hän ei varmasti edes jaksaisi itsensä kanssa ellei Charlotte toisi positiivisa näkökantoja elämään. Charlotte myös eniten ymmärtää Mirandan tarpeita saada joskus puhua muistakin asioista, kuin miehistä. Nimittäin se varsinkin sarjan alkupuolella MIrandaa ärsyttää, kun  ruokapöytäkeskustelu kun pyörii pienten penisten ympärillä. Omalla tavallaan Miranda ja Charlotte ovat sarjan realistisimat hahmot, sillä he elävät ehkä normaaleinta elämää. Tarkoitan sitä, että sarjassa näkyy heidän viettävän aikaa kotona telkkaria katsoen ja kokkaillen, eikä aina baarissa hilluen. 

Sarja upein puku on kyllä Mirandan häämekko. Sopii hänelle ja syyshäihin aivan ihanasti.
Samanthan kanssa Miranda taas on samalla aaltopituudella. Kun Samn keksii erikoisia ideoita, niin Miranda on ensimmäisenä mukana. Tekonännit ovat vain yksi niistä. Samanthan rohkaisemana Miranda uskaltaakin olla seksikkäämpi ja rkkoa rajojaan. Vähän koen katsojana jopa niin, että MIranda haluaisi olla vieläkin parempi ystävä Samanthan kanssa, mutta ei ole oikein uskaltanut antaa tälle mahdollisutta. 

Ikuiset ystävät - And Just Like That
Tässä oli nyt Sinkkuelämää analyysia kerrakseen. Sinkkuelämää elokuva katsoin maratonin yhteydessä ja eiköhän niistäkin oma arvostelunsa aikanaan tule. Uusi And Jst Like That sarja sai minulta ajatuksena jo ristiriitaisen vastaanoton. Tietty sarjan katson kun se Suomeen tulee, mutta Samanthan pois jäänti tietenkin harmittaa. Ymmärrän kyllä hyvin Kim Catrallia, ettei hän Samin rooliin halua enää mennä. Toivonkin, että tulevassa sarjassa selitetään hahmon poissaolo jollain loogisella tavalla. Sarja voisi hyvin alkaa Samanthan hatajaisilla, niin että hän olisi sairastunut uudestaan rintasyöpään ja menehtynyt. Sarjan teemoja voisi olla ystävyssuhteiden dynamiikka kun yksi puuttuu joukosta, vanhalla huumorilla höystettynä.  

sunnuntai 11. huhtikuuta 2021

Ötökän elämää

Toisin kuin Disneyhyn, minulla ei ole yhtä isoa nostalgia-arvoa Pixar elokuviin. Suurinta osaa ei heti hankittu meidän videoille ja ensimmäinen Pixar elokuvateatereissakin oli vasta Nemoa Etsimässä. Aikuisiällä muutaman kerran olen Ötökän Elämää katsonut ja löydän erikoista nostalgia-arvoa elokuvasta. Vaikka itse leffassa ei ole minulle mitään nostalgista, kun se ei lapsena ollut minulle tärkeä, mutta animation kökköys näin aikuisiällä pistää silmään ja muistuttaa hyvin paljon halpoja lasten tietsikkapelejä mitä pleaisn ja siksi suo animaation taso ja tyyli tuo juurkin vahvasti oman laspuuden 90-luvun lopun mieleni.

Elokuvan juliste
Muurahaisyhteskunta elelee pienellä saarella. Heillä on diili heinäsirkojen kanssa, että he keräävät ensin sirkoille ruuan ja myöhemmin vasta itellensä. Tänä vuonna diili ei onnistu, sillä sirkka Flick esittelee epäonnistunutta ruuankeruu konetta ja sirkkojen ruuat haihtuvat jorpakkoon. Sirkat ovat tästä hyvin, hyvin vihaisia. Varsnkin jengin pomo Hopper alkaa käymään kärsimättömäksi. Murkkujen täytyy ehtiä keräämään uuet ruuat sirkoille, ennen kuin viimeinen lehti putoaa lähipuusta. Murkut ovat epätoivoisia, mutta ei auta kuin rytyä töihin. Flick keskii mielesestään hyvän idean: haetaan oman yhteiskunnan puolelta soturihyötesiä auttamaan. Kukaan ei piittaa ideasta, mutta hei, tällä tavalla saadaan Flick pois tieltä, kun se  van toheloi. Flick lähtee innoissaan matkaan. Hän hyppää omalta saaareltaan voikukan avulla naapurimaalle ja siellä menee hyönteiskaupunkiin. Sieltä löytyy baari ja jopa sirkus. Sirkuksessa on näytös meneillään, joka ei mene ihan suunnitelmien mukaan. Yleisöä ei yhtään kiinnosta P.T. Kirpun sirkus ja siski sirkusötökät saavat potkut. He ovat juuri juomassa suruunsa baarissa ja esittävät siellä pientä showta, kun Flick saapuu paikalle. Flick luulee heitä soturiötököiksi ja värvää he heti mukaansa.

He tulevat, syövät, ja lähtevät

Murkkusaarella ötökät saavat lähes kuninkaallisen vastaanoton. Pikku murkut ovat tehneet heille hienon ja aidon esitelmän heidän tämän hetkisestä tilanteesta ja tulevasta kuolemasta. Sirkusötökät kun näkee tämän, he ovat aivan valkoisia ja ovat jo lähdössä karkuun. Nyt vasta Flick tajuaa minkä virheen hän on tehnyt. Sirkustyypit jäävät kuitenkin murkkujen avuksi. Flickin kanssa he tekevät sunnitelman huijarilinnusta. Linnut ovat nimittäin anoita mitä sirkat pelkävät. Lintu saadaankin kokoon ja piiloon ajoissa. Murkut ottavat sirkusötökät osaksi omaa yhteisöä, kunnet P.T. Kirppu saapuu paikalle. Muutkin murkut tajuavat sirkusötököiden huijanneen heitä, eivät he ole sotureita. Ötökät lähtevät pois Flick mukana. Murkut alkavat viime hetkellä kerätä taas ruokaa Hopperille ja sirkoille, muta eiväthän he ehdi. Flickiin luottaa anoastaan Kuningatar murkun nuorin lapsi Dot, joka houkuttelee Flicin ja sirkusötökät takaisin avuksi. Dotin avulla tekolintu lähtee lentoon, kun sirkat saapuvat ja sirkathan ovat kauhuissaan, aina siihen asti kunnes Hopper sytyttää linnun tuleen ja kaikki tajuaa linnun olevan huijausta. Tappelu on kiivasta murkkujen ja sirkkojen kesken, joten murkut yhdistyvät kunnon vastarintaan. Flick kertoo oikean elämän tien sirkoille. Murkut kerävät ruuan, murkut syövät ruuan ja sirkat voi painua muualle. Hopper on tästä niin raivona, että hänen kiusankohteena ei ole enää murkut, vaan vain ja ainoastaan Flick. Ystäviensä avulla Flick  saa houkuteltua Hopperin linnunpesän lähelle ja  Hopper saa aika karmean kohtalon, kun pikkulinnut syövät hänet iltapalaksi. Rauha palaa takaisin murkkusaarelle ja sirkusötökät lähtevät takaisin kaupunkiin temppuja tekemään. 

Ilkeä Hopper

Ötökän Elämää on ihan leppoisa elokuva. Ei heärätä kummemmin tunteita, ei ärtymystä tai loistofiilistä. Hopper on hahmona aika uhkaava, jopa pienelle katsojalle pelottava. Kaikilla hahmoilla on vaikn yksi personallisuuspiirre, mikä tekee hahmoista tylsiä. Musiikki on leppoisaa, maisemat kauniita. Juoni itsessään on tylsä ja sitä on koitettu sotkea pienillä käänteillä, jotka ei ole edes välttämättömiä. Vasta lopun "troijanhevonen" eli valelintu on selainen, jonka aikana katsoja saattaa vähän haukkoa henkeä. Nykypäivän katsojalle leffa tosiaankin on todella kökkö animaation takia. Murkut ovat kaikki siniharmaata tai punavielottia terästä, eikä vaikuta yhtään murkuilta. He ovat kuin robotteja ja tuntuu, että Toy Storyn lelujen liikkuvuus on mennyt tässä elokuassa jopa taakseppäin. Tausta on liian pixeliä ja liian tietokonemasita, että nykykatsoja pystyis keskittymään pelkkään elokuvaan ilman sitä huomaamatta. Kökkö animaatio vie huoimion kaikelta muulta itse elokuvassa. On myös hassua, että kun koko elokuva sijoittuu ulos, niin siltikin tuntuu, että päääväri on harmaa. Se taasen johtuu murkkujen ja ötököiden värityksestä. Murkut ovat personina niin vähän esillä, etteä heihin ei ehdi saada mitään kiintymyssuhdetta, joten katsojana en koe edes välittäväni miten näille muurahaisille käy. 

Sirkusötökät

Toy Storyyn verrattuna huumori on leffassa huonoa. Vitsi ovat slapstick tasoa,sanaleikkejä ja sitä, että läski mato kokoajan syö tai haluaa olla vauva. Minua ei tuollaiset naurata, vaan ennemmin ällöttää. Myös leppäkertun kokoajan seksuaalisuuden tuominen esin on jotenkin typerää. Onko tässä jotain homofobista taustalla, kun katsojat yllättyvät että iskettävä leppis onkin mies? Paras kohtaus elokuvassa onkin, kun pikkumurkut vetää näytelmää. Yksi huikkaa; "Minä kuolen, kuolen, kuolen..." ja purskauttaa tekoverta päälleen. 

Näytelmällä on hyvä lavastus

sunnuntai 21. maaliskuuta 2021

Leijonasydän

Jasper Pääkkönen on ihan Salatuista Elämistä asti ollut yksi suosiki näyttelijöitäni. Olen seurannut hänen uraansa tarkasti ja Leijonasydän ei ollut poikkeus. Dome Karukoski pääsi sydämeeni Tyttö Sinä Olet Tähdellä, joten odotin kovasti tätä elokuvaa, jossa kaksi suosikkiani yhdistyy. Leffateatterikokemuksesta teki uniikiksi sen, että se oli ensimmäinen yhteinen elokuva, jonka kävin katsomssa nykyisen avomieheni kanssa.

 Uusnatsi Teppo ihastuu salamana kahvilatyöntekijä Sariin, jolla on tumma poika Ramu. Teppo ja Ramu ei tule aluksi toimeen, mutta kun Sari joutuu sairaalaan, niin Teppo lupaa pitää huolta Ramusta. Aluksi Ramu ei luota Teppoon ja häpeää häntä, mutta samat tunteet on Tepollakin. Hän elää uusnatsien maailmassa, hokee Valkoisen Suomen Puolesta ja hakkaa tummia päivät pitkät porukoidensa kanssa. Baareissa ja nakkikioskeilla rähistään ja kunnioitetaan sotaveteraaneja. Rintaan on tatuoitu ylpeä Suomen leijona, joka Tepolle edustaa ennenkaikkea kunniaa. Teppo kuitenkin vannoo Sarille kautta munansa suojella ja olla vastuussa Ramusta ja sen Tepo tekeekin. Samalla oma ajattelutapa laajentuu. 


Ramu kokee koulukiusaamista ja Teppo oman käden oikeutta. Asiaa ei helpota Ramun isä, joka käy poikaansa Ruottista käsin välillä katselemassa. Pakkaa sekoittaa Tepon velipuoli Harri, joka on äärioikealla ja kokee uusnatsismin tärkeimpänä arvonaan. Teppo ja Harri ovat eläneet lapsuudessa, jossa läheisyyttä osoitetaan hakkaamalla, huutamalla ja heilumalla. Harri aloittaa armeijan, mutta karkaa sieltä Tepon luokse. Intti on liian suvaitsevainen Harrin makuun. Kun Harri kohtaa Ramun, niin silloin hänellä on tunteet pinnassa. Isoveli on tässä enemmän vahvoilla ja jo pelkällä läsnäolollaan Teppo pakottaa Harrin olemaan kiltti Ramulle. Ramu ja Teppo lähentyvät yhteisten tekemisten kautta ja tietenkin Sarin sairaalaolon huolesta. Kun Ramun isä tulee myöhemmin käymään ja innostuu vittuilemaan, niin Harri heittää häntä käsigranaatilla. Onneksi ei käy pahemin, mitä nyt Teppo istuu selissä ja Harri katoaa.

Tepon ja Ramun ensikohtaaminen
Teppo löytää Harrin heidän omasta lapsuudenkotitalostaan. Paikka on murju, mutta onneksi sauna on vielä pystyssä. Siellä veljekset istuvat leijonat lauteilla. Harri ei yksinkertaisesti kestä olla puolikas veli, C-mies. Hän pamauttaa ittensä käsigranaatilla paskahuussissa ilmaan.
Kun Teppo palaa Harrin hautajaisista, niin muut uusnatsit vetävät rälläkällä leijonasydämen hänen rinnasta irti. Sarista tämä ei ole yhtään hauskaa, mutta Ramu tajuaa miksi Teppo nauraa.


Leijonasydän ei ole mitään kevyttä katsottavaa, päinvastoin. Selvästi tämä on Domen raskain elokuva ja kotimaisien leffojen kanssa laitan tämän samaan laatikkoon kuin Hymypoika, Levottomat ja Paha Maa. Nämä elokuvat ovat hyviä ja hyvin tehtyjä, mutta aiheiltaan todella raskaita ja rankkoja. Katsomiskokemus jää päähän muhimaan pitkäksi aikaa. Häiritsevä on ehkä paras sana kuvaamaan sitä tunnetta. Leijonasydämmessä keskeisessä osassa on Tepon uusnatseus, mutta itse elokuva on siinä mielessä tyylikäs, ettei ota uusnatseihin kantaa. Sama on Domen elokuvassa Kielletty Hedelmä, leffa kertoo vanhoillislestaadiolaisuudesta, mutta ei tuomitse tai puolusta sitä. Tämä on todella hienoa ohjauksellisesti ja kerronnallisesti, sillä katsoja saa itse muokata mielipiteensä, ilman saarnoja. 


Ensikatsomiskerralla minua häiritsi Laura Birnin hävettävän huono näyttelijäntyö. Nyt se velä menee, mutta ei ole ole hyvä. Samoin uusnatsiporukan Vatanen ja Tola. He vetävät ihan yli omaa showtaan.  Yusufa Sidibeh on Ramuna aivan ilmiömäinen. Noinkin nuoresta iästä on oppinut näyttelemään uskomattoman hyvin. Saisi aikuiset ottaa hänestä mallia. Peter Franzén Teppona on todella monipuolinen ja liikuttava. Hänestä löytyy syvyyttä ja uskottavuutta. Jasper Pääkkönen ihan ehdottomasti ansaitsi Jussi- palkinnon Harrin roolistaan, vaikka onkin armreijaan lähteväksi pikkuveljeksi selkeästi liian vanha. Hänen uhonsa ja surunsa on jotain niin aitoa. Ja kyllähän se Pääkkösen hervotn lerssi siinä yhdessä kohtauksessa herättä huomion. Pääkkösen näyttelojäntaidot ovatkin kasvaneet hurjasti siitä alkuaikojen Saku Salinista. Pääkkönen ja Franzén näyttelevät tässä toistamiseen veljeksiä, sillä Pahoissa Pojissa oltiin jo samaa perhettä. Viikinkisarjassa he ovat myös kuulemma veljeksiä, joten heillä kyllä on selvästi joku veljellinen yhteys. 

Harri ja Teppo, veljekset ku jellonat
 Itselläni ei ole kokemus-, eikä kosketuspinta uusnatsismiin. Omilta arvoiltani kun olen miedosti vasemmalla, niin en vain voi ymmärtää tuollaista muukalaisvihaa ja rotuerottelua. Ehkä siksi elokuvaa tuntuu minusta niin kamalan häiritsevältä ja jopa ahdistavalta katsoa. Toisaalta, juurikin päähenkilömme oppii tässä katsomaan ihmistä ihonväristä riippumatta ja avaa sitä kautta arvomaailmaansa.         

lauantai 27. helmikuuta 2021

Toy Story 1 & 2

Itse näin Toy Storyn ensimmäistä kertaa joskus videojulkaisun ilmestymisen aikaan. Sikäli harvinaista, että toy Storyn katsoin vuokravideolta. Meidän porukat kun ei vuokrausta liiemmin harrastaneet. Olin tuolloin isovanhempiani luona Kuusamossa ja serkkuni (joka ei ollut silloin täysikäinen, ei lähelläkään) vuokrasi meille katsottavaksi tämän videon. Sillon Kuusamon Ärrällä ei taidettu pahemmin ikää kysellä. Video katsottiin siskon ja serkun kanssa tosiaankin ukin ja mummin luona. Vahviten muistan hämähäkin, jota koristaa vauvan pää. Mielikuvissani hiekkalaatikkokohtaus tapahtui yöllä, mutta se muisto on näköjään ollut vääristynyt. Pidin Toy Storya aika pelottavana ja katsoinkin sen seuraavan kerran vasta joskus 14-vuotaana kun Yle näytti Toy Story 1 ja 2 elokuvat joskus joulun välipäivinä. Tuolloin nauhoitin molemmat elokuvat ja kakkosen näin silloin ekan kerran. Silloin vasta aloin innostumaan Toy Story maailmasta, vaikka olenkin jo lapsena kuvitellut, että barbini elävät omaa elämäänsä barbitalossa aina öisin ja kun en ole kotona. 

Lelujen elämää kertoo Andy nimisen pojan leluista. Keskiössä on länkkäri nukke Woody ja kaverina on Herra Perunapää, Rex Dinosaurus, Slinky vieterikoira, Röh säästöpussi ja Bo-Beep posliininukke. Woody on Andyn lempilelu ja siksi lattiahierarkiassa korkeimmalla. Asetelmaa tulee rikkomaan Andyn uusi synttärilahja Buzz Lightyear, avaruusrangeri. Buzz ei usko olevansa lelu, vaan luulee olevansa oikea avaruusrangeri. Woody tulee Buzzille kateelliseksi, kun hän nousee lattiahierarkiassa häntä korkeimmalle ja muut lelut kunnioittavat häntä. Andyn perhe on muuttaamassa ja kaikkien täytyy löytää muuttokaveri, etteivät eksy toisistaan. Bo-Beep hylkää Woodyn, koska Buzz on kiinnostavampi.

 
Yhtenä iltana Andy, äiti ja pikkusisko Molly lähtevät syömään Pizzaplaneetalle. Andy saa ottaa vain yhden lelun mukaan. Woody ja Buzz ovat juuri tapelleet ja Buzz tipahtaa ikkunasta. Andy ei löydä Buzzia, niinpä hän ottaa Woodyn mukaansa. Autolla matkalla Pizzaplaneetalle Buzz hyppää kyytiin ja yhdessä he Woodyn kanssa tipahtavat autosta. He kuitenkin pääsevät Pizzaplaneetalle ja ovat jo hyppäämässä Mollyn rattaisiin, kunnes Buzzia vetää raketti puoleensa. Pizzaplaneetalla on Koura-peli, joka toimii kolikoilla. Buzz menee sisään ja siellä hän saa ympärllensä pienet vihreät ufomiehet. Woody seuraa Buzzia pelin sisään. Pahaksi onneksi peliä tulee pelaaaan Andyn ilkeä naapusi Sid, jolla on paha maine. Sid voittaa ufon ja huomaa Buzzin lelujen joukossa. Hän kouralla saa Buzzin itselleen ja siinä samassa Woodynkin. Vaikka lelut ovat nyt lähellä kotia, he ovat mahdollisimman kaukana kotoa. Sidin huone on leluille oikea kidutuskammio. Hän meinaa ampua Buzzn raketilla ilmaan. Toistensa vihamiehet Buzz ja Woody tappelevat ja sopivat, mutta liian myöhään. Buzz masentuu kun tajuaa olevansa vain lelu ja Sid on tosiaankin ampumassa hänet ilmaan. Woodyn täytyy pelastaa Buzz, ilman häntä Woody ei voi palata kotiin ja ystävyyskin on jo ehtinyt syntyä. Sidin rikkomat ja uudelleen kokoamat lelut ovat tehneet pieen lelusairaalan ja ovat luovasti korjaneet toisiaan. Heidän avulla Woody kehittää juonen. Kun Sid on ampumassa Buzzia, lelut tulevat takapihalle ja Woody säikyttää Sidin pahanpäiväisesti. Sid alkaa pelätä jopa pikkusiskonsa Hannan nukkea. 

Buzz ja Woody
Woody ja Buzz ovat pääsemässä jo kotiin, mutta muuttoauto on jo liikenteessä. Woody saa sen kiinni ja muorman kydissä hän päästää Kilpuri kilpa-auton irti. Kilpurian ohjaamalla Buzz pääsisi kyytiin, mutta Kilpurista loppuu matkalla patterit.  Muut lelut kateuksissaan heittävät Woodyn kyydistä. Woodyn kekseliäisyyden avulla he ampuvat itsensä raketilla ilmaan. Kilpuri lentää muuttoautoon ja Buzz päästää raketin irti juuri ennen räjähdystä. Buzzin siivien avula ei lennetä, vaan niillä pudotaan tyyliillä Andyn autoon. Andy on niin iloinen kun lelut ovat tallessa. Tulevaa joulua vietetään uudessa kodissa. Jouluahjana on täläkertaa koiranpentu. 

Rex, Herra Perunapää, Slinky, Röh, Bo-Peep ja Trolli
Toy Story on maailman ensimmäinen kokonaan tietokoneella animoitu elokuva. Vaikka se on ollut vuonna 1995 kova juttu, niin näin 26 vuotta myöhemin näyttää auttamattoman vanhalta, varsinkin ihmisten ja eläinten animointi. On ollut fiksua laittaa päähahmoiksi leluja, sillä ne näyttävät vielä ihan hyvältä. Ihmiset ovat vähän pelottavan näköisiä ja liikkuvat luonnottomasti nykien. Leluperspektiivi ja lattiataso on oiva kuvakulma kun kaikki huonekalut näyttävät massiivisilta. Sinä katsoja (aikuinenkin) voi kunnolla samaistuia lapseen. Lelut tosiaankin elävät omaa elämää, mutta aina ihmisten ollessa paikalla he ovat liikkumattomia kuin, noh lelut. Ainoastaan Sidin kohdalla tämä rikkoutuu, kun Woody tahallaan särkee tämän illuusion. Lelut tietävät olevansa leluja, koska heillä on leikitty kauan. Ainostaan Buzz ei ymmärrä leluna oloa, mutta kuitenkin jähmettyy ihmisten tullessa. Ehkä tätä ei voi rikkoa, ellei tahattomasti sitä tee.

Hämähäkkivauva
 Buzzin ja Woodyn välit ovat alussa todella kireät, mutta yhteinen toistensa pelastusoperaatio auttaa heitä ystävystymään ja leffan lopussa soikin On sulla ystävä -laulu. Tämä Woodyn ja Buzzin ystävyysteema jatkuu tulevissa elokuvissa. Ensimmäiseksi Toy Story elokuvaksi tässä pysytään suht lähelä kotia ja tapahtumat ovat yksinkertaisia. Mitä pidemälle elokuvasarja etenee, sitä kauemmaksi lelut joutuvat toisistaan. Tykkään kovasti katsoa Andyn huonetta, siellä on paljon lapsille suunnattua tavaraa ja se luo aidon kuvan lapsen huoneesta. Hänen kiintymyksensä leluihin on jotain todella ihanaa, mitä itsekkin koin aikoinaan suosikki barbienukkeeni. Elokuvan leluista muuten pidän päävaljakostamme, varsinkin suomidubbauksessa Antti Pääkkönen ja Santeri Kinnunen ovat onnistuneen erinomaisesti. Hahmona taasen Herra Perunapää on sellainen, joka vie aina huomioni, sillä on niiin hauskoja juttuja. Lopussa Molly saa joululahjaksi Rouva Perunapään, joka nähdäänkin tulevissa elokuvissa. Vaikka Toy Storyssa on kivat hahmot ja paljon väriä ja uudenlainen (tuolloin ennennäkemätön) animaatiotyyli, niin siltikin siinä on jotain ahdistavan tylsää, joka ei saa minua niin seuraamaan juonta. Leluiluilla on helposti vain yksi tunne kerrallaan päällä, mikä näkyy elokuvan kerronnassa. Ehkä jopa siksi Toy Story 2 on minusta hitusen parempi, mitä tämä ensimmäinen osa ja koska olen lähes aina katsonut ne putkeen, niin arvostelen ne myös putkeen.


Katso elokuvaan kuuluneet ensikokemuskeni ylhäältä. Lisään siihen kohtauksen, joka leffassa on vahvimmin aina mielessä; lelunkerääjä Al on nukahtanut sohvalle ja hänen sormissaan on keltaista juustnaksumähmää. Siinä on leffan realistisin animoistu kohtaus. 

Katsokaa nuita sormia, yök!
 
Eli tarina kulkee tällä kertaa lelunkerääjän ympärillä. Andy lähtee länkkärileirille, mutta juuri ennen leiriä Woodyn käsi rikkoutuu. Nukke jää kotiin ja äiti hyllyttää sen. Hyllyllä on myös Weezy pingviini, jolta on pilli rikki. Woodyn äiti pitää pihakirppiksen, jonne Weezy joutuu. Woody ei voi katsoa sitä sivusta, hän lähtee koiran kanssa pelastamaan Weezyä. Woody lentää vahingossa pöydälle, josta hänet bongaa Al niminen lelukerääjä. Hän on ihan innoissaan Woodysta, vaikka äiti ei myy sitä. Al onkin ilkeä, hän varastaa Woodyn. Muut lelut näkevät tämän ikkunasta ja tunnistavat, että Al on sama tyyppi joka telkkarissa mainostaa Alin lelulato nimistä leikkikauppaa. Sinne siis suuntaa pelastuspartio johtajana Buzz. Mukaan lähtee Rex, Herra Perunapää, Röh ja Slinky. He kävelevät Alin lelulatoon pitkän matkan, samalla kun Wood tutustu uusiin tyypeihin. Al onkin kerännyt kokoelmaa ja Woodyn kanssa samaan sarjaan kuulu karjapaimen Jessie, hevonen Napakymppi ja mainari Paukku-Pete. Woodysta on tehty oheistuotteita vaikka millä mitalla ja oma tv-show. Sarja kuitenkin hyllytettiin, kun kaikkia alkoi kiinnostamaan avaruuslelut. Al on myynyt koko kokoelman Japaniin lelumuseoon. Mainari on innoissaan, hän on vielä laatkossa. Jessie taas on innoissaan, hänelä on traumat laatikoissa olosta. Hänet aikoinaan omisti Emily, joka aikuiseksi tultuaan hylkäsi Jessien. Woody kaipaa kuitenkin Andyn luo. Hänellä onkin ristiriita, hajottaako Scooppari jengin, vai lähteä heidän mukana museoon? Museo on kiinnostunut leluista vain kokoelmana. Woody koittaakin karata, mutta se ei onnistu yksin.

Woodyn jengi, mukaan nyt kaikki vaan
Pelastuspartiomme ovat hyvää matkaa vaihdissa. Alin lelulato näkyykin jo, tasan tien toisella puolella. Tie vai on autotie. He keksivätkin mennä varoituskolmiotötsien sisään ja pääsevät yli, saaden aikaan liikenneonnettomuudet. Lelulatoonkin päästään sisään, mutta siellä vasta on etsiminen. He onneksi löytävät auton millä ajella ja jopa Barbien uima-allas bileet. Sieltä he saavat opasbarbien matkaansa. Buzz itse eksyy Buzz Lightayer osastolle ja tapaa siellä uuden Buzzin, joka luukee (oikean Buzzin tapaan) olevansa aluksi avaruusrangeri. Heillä kahdella ei oikein synkkaa ja vale Buzz sitoo oikean Buzzin takaisin laatikkoonsa ja liittyy pelastusoperaatioon. Tällä välin Woody on korjattu ja pohtii edelleen dilemmaa, lähetäkkö vai jäädä. Ystävät ovat juuri saapuneet pelastamaan Woodyn, kun tämä kertoo aikeistaan jäädä. Varsinkin perässä tullut oikea Buzz on tästä harmissaan. Leluillahan kuuluu leikkiä, eikä töllätä missään musossa. Siitä Woody saa idean, eivätkö he kaikki voi lähtiä Andyn luo? Jessie ja Napakymppi ovat tästä innoissaan, mutta Paukku-Petei ei halua lähtiä. He menevät museoon ja sillä hyvä. Al saapuukin juuri paikalle ja vie heidät lentokentälle. Hississä matkalla alas pelastusoperaatiollemme tule ongelmia, kun lelu Keisari Zurg, Buzzz Lighayerin pahin vastustaja on saapunut. Onneksi väärä Buzz saa hänet hoidettua ja he jäävät leikkimään. Woodya viedään, mutta Herra Perunapää bongaa Pizza Taxin, jolla lähetään perään lentokentälle. Laukkujenkuljetushihnalla Woody, Jessie ja Napakymppi pelastetaan ja Paukku-Pete joutuu tyttöjen reppuun. Mutkan kautta Woody ja Jessie vielä päätyvät lentokoneeseenkin, mutta Scoopparijakson idean avulla he pelastautuvat Buzzin kyytiin, joka ratsastaa Napakympillä. Koko porukka pääsee turvallisesti kotia ja Herra Perunapää adoptoi 3 vihreää ufomiestä, jotka ovat roikkuneet Pizza Taxissa. Yksi heistä esiintyi kuulemma viime elokuvassakin. 


Toy Story kakkosessa lähdetään tosiaankin naapurista paljon kauemmas Alin lelulatoon, sekä lentokentälle. Tässä tarinassa onkin enemmän seikkailun tuntua, eikä meininki ole niin melankolinen. Hahmoilla on enemmän tunteita pelissä ja selvä päämäärä. Woodyn päämäärä on tajuta kumpaa hän tahtoo enemmän ja pelastajilla tietty pelastaminen. Kun muut ovat jo luovuttamassa, niin Buzz tsemppaa heihin voimaa ajatuksella; jättäisikö Woody heitä yksin. No ei! Uudet lelut Paukku-Pete, Jessie ja Napakymppi tovat oman virkistyksensä. Jessiestä en kummemmin pidä, varsinkin suomi äänenä on maailman kamalin ja ehdottmasti Arielin raiskaaja Nina Tapio. Mainari Paukku-Pete on yksinkertainen ja elokuvan isoin pahis Alin ohella. Al on aika yksinkertainen ja ilkeä heppu ja hänen henkensä voi todella haistaa juustonaksujen syönnin jälkeen. Woodyn korjaaja näyttää minulle tutulta ja kommenttiraidalla selviääkin miksi. Lelunkorjaajahahmo on Geri lyhytelokuavsta Geri´s Game. Ehdottomasti pidän näitä samana hahmona ja Geri´s  Game on muuten loistava lyhytelokuva. Kaikista eniten innoissani taidan kuitenkin olla näistä Barbeista. Olen lukenut, että ekaan Toy Storyyn jo Pixar halusi Barbiet mukaan, mutta Mattel ei natanut lupaa. Toiseen tuli lupa, että vähän saa käyttää ja kolmanteen Mattel oikein ruinasi, että ottakaa Barbit isoksi osaksi tarinaa. Onneksi ottivat. Barbiella oli aikamoinen laskumäki tuossa 2000-luvun puolella, kun Brazin ym. tulivat markkinoille.

Barbien ihanat uima-allasbileet

Poikien leuat loksahtaa

Itse elokuva alkaa Buzz Lightayer aiheisella pelillä, mitä Rex pelaa. Pelissä näkyy ekan kerran keisari Zurg, joka jo viime elokuvassa mainittiin. Minusta on hauskaa, että Zurg tuotiin mukaan ja käytännössä Rex sai kohdata Zurgin oikeasti. Minusta se on aina kivaa, kun pelien maailman saa kokea oikeasti, vähän niin kuin Hulut Japanilaiset ohjelma parodio Japanilaisia tasohyppelypelejä. Ainoa mitä ne vieläkään käsitä on Zurgin ja vale Buzzin olen isäsi ja Eiiiiiii keskustelu. Tiedän sen olevan Star Warssista, mutta miksi juuri se on se juttu, jota parodioiddaan joka elokuvassa? Ehkä se sitten aikuisia naurattaa, minä tuon vitsin kuulin ensimmäisen kerran Austin Powers leffoista. Buzzin avaruusrangeri teemaa käsitellään näin kivasti, mutta saa Wodykin omansa. Hänen Scoopparijengi ohjelmansa on niin köykäisesti ja vanhanaikaisesti tehty, että ei ihmekkään että avaruuslelut vei lapsien huomion. Nuo Woody oheismyyntituotteet ovat kyllä hienoja ja jopa nostalgisia. 

 

Keisari Zurg avaruuspeli

Pidän tosiaakin kahta ekaa Toy Story elokuvaa aika sidoksissa toisiinsa. Vaikka ensimmäinen pärjäisi ihan hyvin ilman toista, niin toinen kuitenkin antaa hahmoille paljon enemmän lisäsyvyyttä ja huumoria. Ehkä tuon huumorin, hauskuuden ja mukavan tunnelman takia kakkonen vetää paremmin kuin ykkönen. Ja onhan mukana Rouva Perunapää joka on aikamoinen emäntä miehelleen. Tämä on semmoine pariskunta, jonka voisin oikeasti ottaa omiin leikkeihini ja he ovatkin leffan hauksimmat hamot. Lopputeksteissä näkyy kun Rouva Perunapää pakka miehellensä mukaan mm. vihaiset silmät. Ja lopputesteistä pitikin mainita, että ne kannattaa oikeasti katsoa loppuun, että saa nähdä kuinka barbien kestohymy alka oikeasti väsyttää. Muistattehan viedä popparipakkaukset roksikseen. Hei hei, heei. Hei hei, heeii. Lähtivätkö kaikki jo?    

sunnuntai 7. helmikuuta 2021

Mies Vailla Menneisyyttä

Myönnän, että vaikka olen kotimaisten elokuvien ystävä, niin en ole pahemmin tutustunut Aki Kaurismäen ohjaustöihin, vaikka ne on kuulemma ulkomailla aika arvostettuja. Vasta viime vuosina olen ylipäätänsä ymmärtäynt Renny Harlinin merkityksen suomalaiselle leffaohjauskulttuurille ja miten ulkomaiset yleensä katsovat suomileffoja hyvin Harlin- tai Kaurismäki lasien läpi. Mika Kaurismeltä olen jonkun leffan nähnyt, mutta Aki on pysynyt minulle aika kaukaisena. Tuossa pari vuotta sitten uskaltauduin Yle Areenasta katsomaan Tulitikkutehtaan Tytön ja huomasinkin silloin mitkä ovat ne Kaurismäkeläiset piirteet elokuvissa, mistä aina hänen faninsa puhuvat. Mies Vailla Menneisyyttä nähtyäni huomasin tarkemmin, miksi Kaurismäki on arvostettu ohjaaja. Elokuva jopa yllätti minut sen hyvyydellä, sillä odotin hyvin Tulitikkutehtaanmaista elokuvaa.
Mies saapuu Helsinkiin junalla ja hänet hakataan pahasti. Hän menettää muistinsa ja joutuu sairaalaan. Sairaalasta hän karkaa ja löytää itsensä köyhien ja asunnottomien slummialueelta. Siellä häntä hoivetaan ja hän ystävystyy asukkaiden kanssa. Yhdessä käydään Pelastusarmeijan soppapadalla hernekeitolla ja siellä mies kohtaa Irman, jonka kanssa alkaa pieni silmäpeli ja Irma houkuttelee miehen Pelastusarmeijaan töihin. MIes yrittää saada elämäänsä hallintaan, mutta työnhakulomakkeeseen ja pankkitilin avaamiseen tarvitsisi edes sen oman nimen. Pankissa hän joutuukin vahingossa ryöstön silmännäkijäksi ja sitä kautta saa naamansa lehteen. Koska ryöstäjällä on inhimillinen tarina takana, mies lupaa auttaa häntäkin. Viimeiset ryöstäjän kaverit saavat lopputilinsä, kun ukko ampuu aivonsa pellolle. Mies puuhailee kaikenlaista ja on jo vähän sinut uuden elämänsä kanssa. Ihastus Irmaankin saa vastakaikua, kunnes mies saa kuulla entisestä elämäsätään. Ex-vaimo tunnisti miehen lehtikuvasta ja kutsuu kotiinsa. Mies saa selville oman nimensä ja historiansa; hän on ammatiltaan hitsari ja ollut peliriippuvainen. Siksi parisuhde on kariutunut ja exällä onkin jo uusi kierroksessa. Mies on itseasiassa tästä hyvin iloinen, hän voi palata uuden elämänsä ja Irman pariin.
Jätin tarkoituksellisesti itseni spoilaamatta tätä elokuvaa, mikä olikin hyvä. Tarina nimittäin vetosi kovasti ja olin hyvin jännittynyt tapahtumakäänteistä. Pieniä paloja leffan edetessä miehestä kerrotaan, mutta minä ainoastaan aavistin hänen entisen ammattinsa, kun mies niin ilmiselvästi näytti kiinnostuksensa hitsaamista kohtaan. Elokuvassa olikin parasta itse tarina ja se, miten se miten pala palalta eteni eteenpäin. Pienenä sivutarinana pankkiryöstäjän historiasta oli kanssa koskettava ja se antoi ymmärrystä päähahmolle kuulijana ja empaattisena henkilönä. Kun lopussa saimme tietää miehen lähtökohdat peliriippuvuudesta, on hän tarinan myötä todella muuttunut mies. Koenkin leffassa voimakkaan opetuksen; ihmisen historialla ei ole väliä. Tärkeintä on tämä hetki ja katse tulevaisuuteen. Mies oli jopa onnellisempi, kun hän ei muistanut menneisyyttänsä.
Aki Kaurismäki fania minusta ei kuitenkaan tule. En vain ymmärrä, miten kukaan voi pitää tälläistä näyttelijäntyötä erikoisen hyvänä. Näyttelijät ovat kaikki täysiä pökkelöitä. He eivät saa näyttää tunteita, ovat kivikasvoja, puhuvat kirjakieltä monotonisesti ja ihan ihmeellisiä repliikkejä. Leffa olisi toiminut ihan yhtä hyvin mykkäelokuvana, sellaisen tekoa voisin suositella Kaurismäelle. Näyttelijäntyön huonous söi minulta katsomiskokemusta paljon. Itselleni leffanäyttelemisessä on tärkeää realistisuus. Mahtipontisuuden sallin tiettyihin tyylilajeihin liittyen, mutta tälläsitä huonoa amatöörikesäteatteriemeininkiä, joissa tunteita ei esitetä ollenkaan, ei todellakaan ole minun juttuni. Tarina itsessään on onneksi niin vahva, että sen pystyi ymmärtämään tälläisesta huonostakin näyttelijäntyöstä huolimatta. Ehkä sitten ulkomailla tätä ääriminimalistista näyttelijäntyötä arvostetaan, mene ja tiedä.
En sano elokuvaa kauniiksi, mutta pystyn ymmärtämään, että ulkomailla tämä näyttää kauniilta. Suomi, Helsinki, 2000- luvun alku, ja asunnottomien kolhoosi on jotenkin idealistisesti, mutta realistisesti kuvattu. Paljon tehdasaluetta ja sen sortin eksotiikkaa, joka varmasti voi vedota sellaisiin, jotka sitä ei arjessansa näe. Myös se asunnottomien maailma kiehtoi minua ja heidän tapansa puhaltaa yhteen hiileen. Kaikki ovat siellä saman arvoisia. Tämän elokuvan perusteella uskallan Kaurismäen muihinkin tuotantoihin helpommin tarttua, mutta varauksella. Ilmeetön näyttelijäntyö ei saa minulta arvostusta ja varsinkin Kati Outinen yksi-ilmeisenä Irmana oli minusta ihan ala-arvoinen. Markku Peltolalle vielä muistinsa menettäneenä miehenä yksi-ilmeisyys sopii. Tosin, en ikinä tule ymmärtämään tätä keinoa, että hahmot laitetaan miettiessään tupakoimaan. Minusta se on katsojan aliarvostamista ja filmikelan tuhlausta

maanantai 18. tammikuuta 2021

Disney Klassikot 56: Räyhä-Ralf valloittaa internetin

Ensimmäinen Räyhä-Ralf oli oikein onnistnut tarina videopelien maailmassa. Kakkososasta toivoin palaavani videopelimaailmaan, mutta aika vähän siellä loppujen lopuksi pyöritään, kun leffa keskittyy nimensäkkin mukaan internetin ihmemaahan. Edellisen leffan kaksikko Ralf ja Nelli menevät nettiin, joten kaikki ykkösosan parhaat sivuhahmot (eli Fixari-Felix Jr. ja hänen nykyinen vaimonsa Callah) jää ihan kunnolla sivuun. Eniten elokuvasta odotin tietty hetkeä, kun Disneyn prinsessaet esiintyy. Se kohtaus paljastettiin jo aikaisemmin Samu Sirkan Joulutervehdykksessä.
Pelihalli on edelleen paikoiloillaan. Aina päivien päätteeksi ja Räyhä-Ralf ja Nelli Karameli poistuu peleistään ja hengavan kahden. Ralf on täysin tyytyväinen nyt elämäänsä. Nelli taasen on tylsistynyt, kaikki on sitä sama ja vanhaa. Ralf yllättää Nellin, tekemällä Sokerihuumaan uuden bonuskentän. Kun aamulla lapset tulevat pelaamaan, Nelli ajaa väkisin uudelle radalle. Pelaajat eivät pysty ratilla Nelliä ohjaamaa ja niin ratti hajoaa. Varaosia on maalmassa enään yksi, jonka voi huutaa Ebaysta. Pelihallin omistaja Flickwak on juuri hankkinut netin pelihalliin ja yhdistää sen toimimaan. Sillä tavalla Ralf ja Nellikin syöksyvät nettiin, tarkoituksena huutaa tuo Sokerihuuman ratti. Internet on ihmeellinen paikka, se on täynnä firmojen mainoksia, bittejä ja loputonta tilaa. Jos vain jaksaisi, niin voisi laittaa kaiki firmat ja logot ylös mitä sielät näkee. Ralf ja Nelli pääsevät Ebayhyn ja saavat huudettua rarille korkemman hinnan, tosin he eivät ymmärrä että se täytyy maksaakkin. Nettimaailmassa kun rahaa hankitaan, niin se onnistuu pelaamalla. He ottavat yhteyttä mainostavaan spämmiin, joka suosittelee heille pelejä, mistä voi voittaa rahaa. Ratille tuli aikamoinen hinta, joten kuoletava rallipeli olisi heille sopiva. Sen voitettua saisi aikamoiset fyffet. He pääsevät peliin, josta Ralf ei pidä yhtään, mutta Nelli innostuu. Tätä hän on kaivannut; uusia tapoja ajaa. Ralf ja Nelli eivät saa kuitekaan tarpkeesi rahaa, joten he ottavat yhteyttä Yess nimiseen tyyppiin. Hän valkkaa mitkä videot ovat hauskoja ja saavat eniten sydämiä, joilla voi saada rahaa. Näin Räyhä-Ralf alkaa nettimeemiksi ja ylättävää kyllä, sillä he tekevätkin tilin. Kun Ralf väsää videoita, Nelli lähtee myymään niitä ja osaakin olla tärpeeksi ärsyttävä höyhentämään ihmisiä painamaan sydämiä.
Nellin katselukeruumatkalla hän joutuu Disneymaailmaan. Se on tietnkin elokuvan kiehtovin paikka. Star Wars hahmoja, Ihaa, Heihei, Jörö ja kaikki Disneyprinsessat ovat tietenkin siellä. Aluksi vanhoja 2D prinsesossoja en meinaa edes tunnistaa, niin muovilta he näyttävät. He totavat, että Nellihän on kanssa prinsessa. Tässä vaiheessa vedetään ehkä vähän jo pilkkaa Disneyn prinsessakulttuurista, mutta hyvin huomattuja yhtäläisyyksähän ne ovat. Toinen vanhempi puuttuu, jokaisella on joku tärkeä oma harrastus, sekä kaikki puhkeavat laulamaan unelmistaan kun pääsevät tärkeän veden äärelle. Itseasiassa Jasminhan ei tehnyt niin, virhe!Minusta on kyllä vähän väärin, että Pocahontas lasketaan prinsessaksi (no juu, intiaaniprinsessa), mutta ei Megaraa, Janea ja Esmeraldaa... Prinsessat innotuvat Nellin tyylistä ja jokainen pukeutuukin rentoiluasuun ja heitä on ne yllä lähes mahdon tunnistaa. Siihen pitää ensikerralla laittaa pause ja tutkia tarkemmin. Ralf jatkaa hölmöjen videoitten tekoa. Hän myös sattumalta päätyy kommentointihuoneeseen. Siellä jo valmikksi huonolla itsetunnnolla varustettu Ralf muistaa sen, mikä vain hänelle on tärkeintä; Nellin ystävyys. Hän soittaakkin Nellille hologrammipuhelimella, joka aukeaa vaikkei Nelli vastaa. Ralf näkee kauheita. Nelli on Kaahausauto peissä ja avautuu kunnolla siellä olevalle kuskille; Ralf on kiva, mutta niin kiintynyt ja niin omistushaluinen. Haluaisin olla täällä! Siitä Ralfin mustasukkaisus kasvaa ja hän tekee kauheita. Ralf ottaa yhteyttä Spämmiin, jolta hän saa viiruksen, joka vie kaahariautopeliin. Vaikka Ralf ja Nelli melkein saavat sovittua, juuri silloin viirus leviää ja Ralf tunnustaa syyllisyytensä. Se on Nellille viimeinen pisara. Virus kopioi Ralfin alhaisen itsetunnon ja levittä sitä pitkin nettiä, niin että kaikki kaatuu. Siitä tulee jättimäinen kauhuRalf, joka ei halua mitään muuta kuin olla Nellin ystävä. Ralfin oma itsetunto palautuu, kun hän ymmärtää kuinka riipuvainen on Nellistä. Virus elää Ralfin tunteista ja kun Ralf on kunnossa, virus kuolee. Ralf putoaa korkealta viruksen käsistä, mutta onneksi rinsessamme ovat paikalla. Ralf ja Nelli saavat maksettua ratin ja Sokerihuuma pelastuu. Nelli jää kuitenkin nettiin ja ystävykset pitävät yhtä hologrammipuhelimella. Fixari-Felix kysyy lopulta Ralfilta onko kaikki kunnossa? On. Se rittää, että tietää ystävän olevan onnellinen.
Räyhä-Ralf Valoittaa Internetin on ihan kiva elokuva, mutta nerokkuudessaan se ei pääse ensimmäisen Räyhä-Ralfin tasolle. Siinä pohditaan elämän peruskysymystä; pahutta ja hyvyyttä. Nyt käydään läpi tunteita riippuvuudesta ja kiintymyksestä. Vaikka kuinka tykkää ja haluaa hengata kaverin kanssa, niin ihan 24/7 olo yhdessä ei ole tervettä. Toista ei voi kaivata, jos on kokoajan kiinni. On tämäkin teema tärkeä, mutta lopussa sitä korostettiin jotenkin ihan liikaa. Sen ymmärrys saa Ralfin taas kuntoon, mutta on ehkä vähän makabeeria koko perheen elokuvaan, varsinkin kun se on tehty niin mahtipontisesti. Muutekin edellisen elokuvan videopelimaailman lumo rikkoutuu tässä, kun mennään nettimaailmaan. Vaikka löytämistä on kuinka paljon, niin kaikki on jotenkin sekasin ja levällään eikä niitä samoja hauskoja videopeli jippoja löydy, mitä ekassa elokuvassa. Se hauska Pixelimäisyys ja bittiliikkuminen teki ekasta Räyhä-Ralffista niin lumoavan, nyt se tuntuu laimealta. Vähän saman tapaan mitä Monsterit Oy, ensimmäisessä leffassa oli kiehtovia Monstereita ja toisessa vaan löllöjä.
Parasta intenettiin menossa on tietenkin nämä Disney prinsessat ja koko Disney maailma. Siellä olisi voitu olla minun puolestani enempi. Vaikka naamat ovat kumia ja jokaista prinsessaa näytetään vain vähän, niin se on niitä hetkiä kun tämä Disney elokuva tuntuu Disney elokuvalta, vasta siinä löydän jonkinmoista taikaa. En ole myöskään aiemmin tajunnut tuota laulamista tärkeän veden äärellä. Se on mielettömän hyvä pointti. Annan myös isot pisteet sille, että originaalissa ääniraidassa on pyritty siihen, että prinsessoilla olisi samat ääninäyttelijät mitä oikeissa klassikoissakin on. Kaikkiin se ei ole ollut mahdollista (tietysti kun osa heistä on jo menehtynyt), mutta 90-luvun hahmoista eteenpäin ovat samoja. Arvostan sitä, että suomidubbauksessakin tähän pyrittiin, mutta mitä helvettiä Nina Tapio tekee tuolla, oikea Ariel on Johanna Nurmimaa!

torstai 24. joulukuuta 2020

Tv-suosikkejani: Joulupukin Kuuma Linja

Elokuvien ohessa on tullut monenmoisia televisiosarjoja vuosien varrella seurattua. Jotkut niistä on painautunut ikuisesti mieleeni koskettavien tarinoiden tai herskyvän huumorin takia. Tässä osiossa esittelen suosikkisarjojani ja koitan pohtia, mitkä asiat kyseisessä sarjassa vetoaa minuun, niin että vuodesta toiseen haluan katsoa samoja jaksoja, joita olen niin monen monta kertaa jo elämäni aikana nähnyt. Joskus tv-sarjan katsominen tiettynä päivänä on perinne. Aika monelle varmasti jouluna sellasia on. Niin minullakin ja tänä vuonna muistellaan Joulupukin Kuumaa Linjaa, sillä minulle se on aina myös aikuisena ollut aattoaamun virittäjä ohjelma.
Ensikosketus: Joulupukin Kuuma Linja näytettiin ensimmäisen kerran Ylelä vuonna 1991. Ihan pikulapsena en muista ohjelmaa katsoneeni, mutta toisaalta on mahdollista, että se on aattoaamuisin mellä pyörinyt taustalla, koska minulla on 3-vuotta vanhempi isosisko. Vasta ala-koululaisena muistan tarkemmin, että olen ohjelmaa katsonut. Laitoin joskus jopa herätyksen kello kahdeksalta jouluaattoaamuna, kun halusin Kuumaa Linjaa katsoa. Vaikka huoneessani oli televisio jo aika nuorena, niin Kuumaa Linjaa katsoin yleensä olohuoneessa. Siitä alkoi minulle joulun tuntu: televisiossa istuu joulupukki, kuusessa on valot, olohuoneen pöydällä sininen liina ja kynttilät kipoissa ja olen jo valmiiksi olkkarin varannut jouluisia lastenkirjoja joita luen ohjelman ohessa. Aamupalaksi joululimppua poroviipaleella ja vuoden ensimmäinen pala Wiener nougata. Siitä minulle alkoi jouluaatto. Ohjelman kuului pyöriä koko ajan taustalla, aina Lumiukon loppumiseen asti.
Ohjelman kulku: Joulupukin Kuuma Linja alkaa yleensä siinä kahdeksan maissa. Alkuun näytetään Ylen joulukalenterin viimeinen jakso ja sitten alkaa puhelut. Pukki istu Tohlopin studioon tehdyissä lavasteissa ja muut tontut vievät hälle puheluita. Pukki rupattelee ja smalltalkia mukuloiden kanssa, ja välillä lapset laulavat nuotin vierestä jotain jouluista. Alhaalla saattaa pyöriä tervehdyksiä. Väleissä näytettiin ennen jouluisia mutta halpoja aniaatioita. Nyt ne ovat vain halpoja ja kaikki tietkoneella toteutettuja, käsinpiirrettyjä ei ole monena jouluna tullut ollenkaan. Ohjelman lopuksi Joulupukki on joskus laulanut uuden joululaulun, mutta tästä ei ole tullut perinnettä. Ohjelma päättyy ihanaan Lumiukkoon, jonka minäkin katson joka vuosi, vaikka olen sen jo niin monesti nähnyt ja dvd:n omistan. Edes Lumiukko on jäänyt käsinpiirrettynä ja sihen olen tyytyväinen, siinä on paljon ilmaa, koskettava tarina ja musiikki. En yhtään ihmetele, miksi Lumiukko on noussut klassikoksi.
Joulupukki: Minulle (niin kuin aika monelle muulle aikuiselle) oikea Joulupukin Kuuman Linjan Joulupukki oli Kosti Kotirannan esittämä. Vaikea kuvitella, että hänen viimeisin joulunsa Pukkina oli vuonna 2011, eli lähes 10 vuotta sitten. Siltikin minulle hän on se ainoa ja oikea. Uuteen Pukkiin Auvo Vihroon verrattuna Kosti oli löytänyt sen joulupukin salaperäisyyden ja mysteerin hahmoon. Hän nimittäin oli jollain tavalla pelottava ja karmiva ja ehkä juuri siksi niin karismaattinen ja aito joulupukki. Kun Auvo Vihron pukki on lempeä ja hymyilee kokoajan, niin Kosti korosti salaeräisesti vain että: "Kyllä Pukki tietää." En edes uskala kuvitella, mitä Pukki minusta tietää. Auvon joulupukki muistuttaa enempi hyvämielistä coca-cola Pukkia, joka antaa kaikille lahjoja, kun Kostin Pukki katselee tarkkaan kirjasta ollaankos sitä oltu tuhmia. Hänen olemuksessaankin on jotain suomalaisempaa, jotein Nuuttipuki perinteiden jälkeä.
Miksi juuri Joupukin Kuuma Linja: Koska eihän jouluaatto voi alka muuten. Voiko? Itseläni kun ei ole lapsia ja koitan luoda itselleni jouluaattotunnelmaa ilman lapsuudenkotiani, niin vanhojen, hyvin perinteiden ylläpito on yksi osa sitä. Vaikka Joulupukin Kuuma Linja ei ole minulle yhtä koskettava kuin Samu Sirkan Joulutervehdys (josta koitan muistaa kertoa ensi vuonna), niin on se silti yhtä tärkeä aattoaamun tunnelman luomisessa. Muistettavimat jutut kuumassa linjassa: - Pukki sanoo: "Kyllä Pukki tietää" - Pukki kuulee lasten nimet ja asuinpaikat väärin - Pukki yrittää laulaa lasten kanssa samaa joululaulua ja lapset hyppäävät säkeistöjen yli ja laulavat väärin - Pukki katsoo värään kameraan - Pukki huhuilee soittajaa, joka ei van päässyt linjoile. "Haloo, onko Ville? Haloo! Haloo! Ei taida Ville nyt kuulla, on harakat eksyneet linjoille." - Piirretyistä on jäänyt mieleen että jonain vuonna Kuumassa Linjassa näkyi ohjelma nimeltään Aurinko on Keltainen Kirahvi. Siinä oli joku ihan hanurista piirretty kirahvi jossain afrikassa ja alussa ja lopussa hän muuttui auringoksi. Ihan häröä.