Elokuvalippuja 3: Austin Powers ja Kultamuna

Austin Powers ja Kultamuna 14.9.2002 Formia 3, Oulu

Meikäläisen oudosta ja kierosta huumorintajusta voi syytää Austin Powers elokuvia. Siskon videohyllystä nämä tuli bongattua ja ihan liian nuorena. Ekaa Austin Powersia olen tapittanut 9 vuotiaana, vaikka elokuvan ikäraja oli jotain 11 vuotta. Ensimmäinen elokuva Kumma Jätkä oli kuitenkin tuolloin mielestäni hyvä ja toinen osa Agentti joka tuuppasi minua vieläkin hauskempi, joten kyllä sitä Kultamunakin piti nähdä. 

Sisko oli leffaseurana ja tuolloin kanssa silmilläni alkoi olla hankaluukisia elokuvatekstitysten kanssa. Noin vuosi tuota myöhemmin sainkin ensimmäiset silmälasit. Leffassa on kuitenkin paljon kuvallisia vitsejä, ettei tarvitse tekstejä lukia, niin että niille voi nauraa. Tää leffa hommattiin kanssa vhs- kasetille ja dvdlle ja muistelen usein katsoneeni tätä pääsiäisen aikoihin, vaikka elokuvan Kultamuna ei liity mitenkään pääsiäismuniin.

Elokuvalippuja 2: Scooby-Doo

Scooby-Doo 25.8.2002 Formia 5 Oulu

Scooby-Doo käytiin katsomassa mun tyttöjeni kanssa ja jomman kumman äiti taisi olla mukana, olimme nimittäin autolla liikkeellä. Elokuva on tekstitetty ja muistan jo tuolloin siristelleeni silmiä, sillä näköni oli jo huonontumassa  (ensimmäiset lasini sain vasta myöhemmin.) Tuolloin 11 vuotiaana elokuva oli ihan hauska ja minulla oli video julkaisu ja Scooby-Doo oli myös ensimmäisiä omistamiani Dvd levyjä.

Elokuvan viime katsomiskerrasta oli tosiaankin sellaiset 20 vuotta, joten annoin tälle tänä aamuna uuden mahdollisuuden kun löytyi HBOlta. Perhe-elokuvaksi joo ihan hauska ja jännä, mutta auttamattomasti vanhentunut. Selkeästi kohderyhmä on ala-aste ikäiset, ja huumori sen tasoa. Muistin kuitenkin kuka oli leffan pääpahis ja että häntä näytteli Rowan Atkinson, joka itelle oli jo tuolloin tunnetumpi Mr. Beanina.

Elokuvalippuja 1: Rölli ja Metsänhenki

Rölli ja Metsänhenki, 5.1.2002 Rio, Oulu

Rölli ja Metsänhenki on tosiaankin ensimmäinen säästämäni leffalippu (ja siittä se ajatus sitten lähti). Yli 20 vuotta vanha, joten ei ihmekkään että muste on vähän kulahtanut. Perheen eli äitin ja siskon kanssa käytiin tämä katsomassa ja ihan eturivissä. Tuolloin opin, että leffateatterissa kannattaa mieluummin istua taaempana, ei väänny niska. Röllejä on koko meikän lapsuus katsottu ja Pikku Kakkosesta nauhotettu, joten Rölli oli meiän perheelle tuttu hahmo. Ikuisesti muistan sen kun Röllien kylävanhin menee kuolemaan ja muuttuu kalkkunaksi ja koko muu lapsiyleisö itki, mutta siskoni repesi herskyvään nauruun.

Leffassa on mielettömät musiikit ja Peter Franzen Lakeijana nousi hahmoista suosikikseni. Leffasoundtrack ostettiin pian näytöksen jälkeen ja elokuvan omistin lapsena myös kuvakirjana. Pc- pelikin Rölli ja Metsänhengestä löytyy hyllystäni. Metsänhenki on paljon parempi kuin ensimmäinen Röllielokuva Hirmuisia Kertomuksia, muttei kuitenkaan yllä Pikku Kakkosen Röllijaksojen tasolle, joissa on vieläkin aikuisia naurattavaa huumoria.

Elokuvalippuja Intro

 Jos joku ei vielä tiennyt, meikäläinen harrastaa kovasti elokuvia. Eilen kävin katsomassa upean dokkarin Michael Monroesta, ja se käynti oli leffalippukokoelmani 301 kpl. Nyt ajattelinkin kaikille jakaa tätä leffaharrastustani siten, että esittelen jokaisen leffakäyntini, eli mitä tämä lippupinkka tulee pitämään sisällään. 

Kuitenkin ennen näihin kajoamista täytyy vähän pohjustaa ensimmäisiä elokuvateatterimuistoja 90- luvulta;

- En ole ihan varma mikä on ensimmäinen näkemäni leffa elokuvateatterissa. Villinä veikkauksena sanoisin Leijonakuningas. Näytöksestä ei mitään muistikuvaa, mutta muistan olleeni Hesburgerilla perheeni ja tuttavaperheen kanssa, joiden äiti ja tytär vielä purilaisten äärellä itki Mufasan kuolemaa.

- Ensimmäinen leffa saattoi myös olla Pocahontas. Leffasta ei muistikuvaa, mutta olen varmana istunut isin auton etupenkillä kun ollaan menty elokuvateatteriin Pocahontasta varten. Voi olla, myös että vietiin vain sisko ja äiti sinne. Automatka on kuitenkin jäänyt mieleen.

Oulun Formia vuonna 1998, kuva Kaleva.fi

- Näytös, joka on jäänyt varmana käynyt katsomassa on Disneyn Tarzan.  Leffaseurana oli siskoni ja hänen ystävänsä. Ikää pikku Jaanalla 8 v. Olimme Oulun Formiassa, kun näytös mihin alunperin haluttiin oli lähes loppuunmyyty, ja kolmea vierekkäistä paikkaa ei enää ollut saatavilla. Sisko soitti äitille (varmasti ekalla kännykällään) että saadaanko ottaa myöhempi näytös. Äiti oli aika epäileväinen, sillä myöhempi näytös alkoi tyyliin klo. 20.00 ja olimme kuitenkin kolmistaan bussilla liikenteessä. Halusin kuitenkin nähdä Tarzanin ja ruinattiin lupa myöhempään näytökseen. Leffaa ennen oli siis aikaa ja vietimme sen mäkkärillä. Tämä jäänyt erityisesti mieleen, sillä olenhan hese ihmisiä. Silloin elämäni ekan ja vikan kerran olen ostanut Happy Meal aterian ja leluna tuli Jalo koira Kaunotar ja Kulkuri 2 elokuvasta. Kun Jalon häntää heilutti, se liikutti päätään. Jalo päätyi asumaan Barbitalooni. Itse Tarzan elokuva oli mahtava kokemus. Mieleeni jäi pitkäksi aikaa pyörimään Tantor elefantin repliikki: "Onko vesi varmasti puhdasta, näyttää likaiselta minusta!" Ja olihan se Peter Franzenin ääni Tarzanina mieletön! Tarzan hankittiin heti vhs-kasetille kun julkastiin, Jane Barbienukke ostettiin kun käytiin Kreikassa ja tätä Aku Ankan Tarzan sarjakuvaversiota olen lukenut useita, useita kertoja. Tarzan kyllä kolahtaa ja koskettaa edelleen, vaikkei pääsekkään sinne Disneyn kaikkien aikojen parhaat top 5 listalle.

Äiti

Samppa Batal on minulle ihan tuntematon ohjaaja ja Äiti elokuva olisikin varmasti mennyt iteltäni ohi, ellei Jaana Saarinen (Salkkarien Maarit Salin) olisi ollut tästä roolista Jussi ehdokkaaa. Saarinen Salkkareissa ei ole minun silmissäni hävi näyttelijä, mutta halusin nähdä miten hän ottaa valkokankaan haltuunsa. 

 Eeva on armahdettu vankilassa miehensä murhasta. Hän palaa linnareissulta kotikulmille, jossa käytös häntä kohtaan ei ole kovin kohteliasta. Tutut karstavat Eevaa ja entiset ystävät välttelevät häntä. Eeva tulee kotiin, koska haluaa tavata tyttärensä Maikin. Hän ei tiedä Maikin osoitetta, ei numeroa, ei mitään. Hän koittaa ujuttautua Maikin vanhaan kouluun saadakseen tietoja, muta tapaakin siellä kiinteistöhuoltaja Kallen. Kalle on kohtelias ja vähän näyttää säälivän Eevaa. Hän lupaa auttaa tätä takaisin elämään pääsyssä. 

Eeva saa töitä, hän auttaa kiiteistöjen huollossa. Hän tosin samalla murehtii elämäänsä, kun haahuilee pitkin katuja. Syö kupilassa lihistä, lähtee karkuun entistä appiaan ja hänet häädetään pois hotelihuoneesta. Niinpä Eeva hyödyntää työtä kiintestöhuoltajana eli nukkuu ja kylpee asukkaiden asunnoissa. Hän myöntää kaiken Kallelle ja on jo lähtemässä pois kaupungista, kun Kalle hokee hänelle oikeaa syytä; kun kerran Maikkia tulit ettimään, nin pittähän hänet löytää. Tässä vaiheessa katsoja näkee Kallen takauman, joka selventää hänen ajatuksiaan Eevasta. Kalle on itse menettänyt äitinsä nuorena ja kokee nyt velvollisuudeksi, että Maikki ei menettäisi äitiään.

Eeva ottaa auton ja lähtee entiseen kotiinsa, jossa hänen appinsa Hasse asuu. Eeva löytää avaimet tutusta paikasta ja on talossa odottamssa Hassea. Hasse tulee pihalle, mutta nähtyään Eevan ikkunassa, hän kävelee laiturille. Eevakin saapuu ja pitkän, piinallisen hiljaisuuden jälkeen he saavat muutaman sanan vaihdettua. Hasse nyt ymmärrettävästi on katkrea, Eeva murhasi hänen poikansa. Eeva taas vetoaa äitinä oloon, että hän saisi yhteyden Maikkiin. Hasse kävelee rantatuvalle, mutta ei tuo siltä puhelinta vaan haulikon. Hän ampuu Eevaa rintaan, johon tämä ei mystisesti kuole, haavoittuu vain. Vanha Hasse ei silti itse kestä tekoaan, vaan lyyhistyy kuolleena maahan. Eeva saa kutsutta itselleen ambulanssin ja Kalle tulee katsomaan häntä sairaalaan. Siellä hän näkee nuoren tytön, laskee 1 +1  yhteen ja pakottaa Maikin menemään juttelemaan äidilleen. Tosin, eipä heillä juteltavaa ole. Vanhat haavat vain avauuvat. Äiti haluaa vaan, että tytär pärjää. Kalle halaa Eevaa vielä ennen lähtöänsä. Aina veri ei ole vettä sakeampaa. Vaikka Eeva kokee tyttärensä olevan tärkeä, on hän enemmän silti avannut sydäntään ja elämäänsä tuntemattomalle Kallelle.  

Elokuvakatsojana ja draaman ystävänä, kehottaisn Samppa Batalia opiskelemaan kameratyöskentelyä. Sana Act tarkoittaa toimintaa ja elokuva pitkälti elää toiminnasta. Toiminta ei tarkoita aina räiskettä tai menoa ja meininkiä, vaan että tarina kulkee eteenpäin ja hahmot toimii ja tekee asioita. Vaikka elokuvassa puhuttiin vähän, tuli jopa Kaurismäkeläinen olo. Tapahtumia oli yksinkertaisesti liian vähän, eikä eokuva edennyt minnekkään. Valkokankaalle tätä elokuvaa en itse päästäisi.

Pelkkä tyhjään tuijottaminen ei kuvannut Eevan suurimpia tunteita, hänestä välittyi väsymys ja välinpitämättömyys. Ei määrätietoisuus tai edes halu kohdata tätä omaa tytärtään, mitä varta vasten meni etsimään. Kokonaisin hahmo elokuvassa on Kalle, joka reagoi ympärillä oleviin tapahtumiin, on tarinan ja juonen kulun viejänä, sekä samaistuttavampana hahmona. Hän on Eevan auttaja ja kuuntelija. Se kertoo jo paljon elokuvan toiminnasta, jos minulle muistettavin kohtaus on se, kun Eeva heitetään pois hotellista. Ja vain siksi sen muistan niin hyvin, koska heittäjä on Pekka Lehtosaari, mies jota aivan liian harvoin näen kameran etupuolella. 

Mikään näyttelijärooli ei minua Äidissä säväyttänyt, kuvaus ja tausta ja musikki oli kaikki harmaata. Vaikka alkuasetelma oli todella mielenkiintoinen, niin siitä katsoja ei saa leffan aikana oikein mitään irti. Miksi muuten parin hahmon kanssa puhuttiin ruotsia? Mulle tuli vähän puun takaa, että hahmo on suomenruotsalainen, enkä oikein löytänyt syytä miksi näin piti tehdä. Se ei tuonut elokuvalle mitään lisäarvoa. 

Leffan alussa jo mainitaan itse dramaattinen tapahtuma eli miehen murha, mutta ei sen motiiveja tai syitä. Nämä kun ovat niitä asioita, miksi katsojaa kiinnostaa katsoa tämä tarina. Loppuun päästessä sillä ei enää ole väliä ja siksi leffa tuntuu turhauttavalta. Kohtaus on totetutettu niin kökösti, ettei katsojaa enää kiinnosta, eikä edes välitä. Vielä kökömpää on se, että syytä ei varsinaisesti ole. Henkilöt vain tappeli ja oli agressiivisia Jopa odotonin jotain inestesiä tai vastaavaa syyksi. Väkivaltaa kun ei edes mitenkän pohjustettu, niin kyseinen murha ei tuntunut merkitykselliseltä verrattuna vaikka Aika Jonka Sain elokuvaan. Siinä väkivalta näyttäytyy kauheana ja saa ymmärryksen tunteen miksi ihminen haluaa jättää menneet taakseen ja unohtaa. Äiti elokuvaa en suosittele äideille (enkä muillekkaan).

Vares Sukkanauhakäärme ja Kaidan Tien Kulkijat

Vares Sukkanauhakäärme

 
Edellinen osa Vares elokuvista,  Huhtikuun Tytöt, meni minulta elokuvatetterissa jotenkin täysin tuolloin ohi, mutta Sukkanauhakärmeen kävin katsomassa. En tiedä miksi, mutta ihan odotinkin sitä. En ajatelut silloin kuka on ohjaaja, vaan halusin vain nähdä Antti Reinin jälleen Vareksena. Muistaakseni vasta Sukkanahakäärmeen jälkeen katsoin Huhtkuun Tytöt joltain dvd:ltä, ja ihmettelin, miten tuo väliteos voikin olla näitä kahta ympäröivää niin paljon huonompi. 

Sukkanauhakäärmeen alku kulkee kahdessa tasossa. Vares saa toimeksiannon liikemies Pauli Kontiolta. Hänen vaimonsa Annika kuulemma tapailee gigolo Jesus Maria Loboa. Vareksen tehtävä on saada Lobo pois Suomesta. Vares seurailee Loboa ja missä ja kenen kanssa tämä liikuskelee. Lobo soittelee pianoa samassa anniskeluravintolassa, missä naapurin hyvännäkköinen taxikuski Anna strippaa iltaisin. Lobo käy myös jollain hienostopunttisalilla nappikauppaa ja myy pornoa ex-pastori Alasen antikvariaattiin. Vares näkee, kuinka Lobo hakee mystisen salkun Matkahuollon säilöstä ja kuinka Lobo räjäytetään autossa paskaksi. Mutta kuka on räjäyttäjä? Läheisessä Kakolan vankilassa Torsten Rapp suunnittelee pakoa ja saa kokin siihen avukseen. Isokaljurosvon lemmikkihiiri sekoitetaan aamupuuroon ja niin koko ruokala vie kaikkien Kakolan vartijoiden huomion. Torsten pääsee vartijaksi pukeutumalla helpost vapaaksi. Takaisin Varekseen. Hän on jututtanut Lobon tuttuja, sekä toista salapoliisia Waseniusta. Jäljet johtavat kuitenkin kuntosalin pitäjien Ingan ja Voiton jäljille.

Eräässä goottibaarissa Vares tapaa vanhan tuttunsa Neron, joka onkin alkanut huumediileriksi. Hän laulaa Varekselle kaiken, juuri ennen kuin Voitto ja tämän apinakaveri saavat Varekseltä tajun kankaalle. Nero ammutaan sen siliän tien. Anna on Vareksen taxikuskina ja hänet kannetaan myös mukaan. Voiton ja Ingan veneellä he ja apinamies kuljettavat Vareksen ja Annan saareen, jonne heidät laitetaan vangeiksi. Illalla Torsten löytää heidät ja ampuu Voiton. Torsten ja Inga ovat aikoinaan olleet suhteessa, josta ei mitään hyvää tullut. Kauhistunut Inga saa Torstenin ammuttua ja osoitaa jo Varestakin aseellaan, mutta Vares puhuu mukana olleen apinamiehen ympäri ja Inga saadaan kiinni. Edelleen kuitenkin kysymys on auki. Kuka tappoi Lobon? Kantapöydässään Apteekissa Luusalmi kuin ohimennen mainitsee hitsipillin ja nyt on Vareksella kiireistä asiaa Komisario Hautavainiolle. He savat Waseniuksen kiinni Turun satamssa. Tutkimuksistahan se löytyy, Wasenius on autonsa alle hitsannut Lobon laatikon, missä oli se iso tukku rahaa, jota Inga ja Voitto niin kaipasivat.

Vareksen toimeksiantaja Koistinen

Sukkanauhakäärme on reilusti parempi kuin Huhtikuun Tytöt, muttei yllä Pahan Suudelman, saatikka vanhojen Vareksien tasolle. Kerronta on edelleen sekalaisia kohtauksia täynnä, eikä loogisuutta juuri ole. Kuvaus on selvästi tv-tasoa, sen varsinkin näkkee Torstenin pakenemisesta. Tarinassa vähän hukataan sen ydintä, kun Rappin paon suunnittelua ja itse pakoa kuvataan paljon, mutta hän juonen kannalta esiintyy vain hetken loppukohtauksessa. Siellä myös paljastuu mistä leffa on saanut nimensä. Vares tutkii juttua nyt vähän enemmän kuin viimeksi, mutta paljon taas hän tekee ja kokee ihan sattumalta. Juoni itsessään on ihan dekkarikamaa ja katsojia koitetaan pikkuisen johtaa harhaan, siinä onnistumatta. Vareksen ihmeellinen tapailu Lobon vuokraemännän kanssa on lähinnä kiusallista katsottavaa,  Vareksen ja Annan sänkyynmeno taasen luontevaa. Pidin siitä kovasti, että viime elokuvan Jeesus -kissakin on päässyt kuviin mukaan. Näyttelemispuolella Sukkanauhakäärmeessä ollaan vähän epätasapainossa. Perus Vareksen, Alasen ja Luusalmen lisäksi Markku Toikka on ihan uskotava vähän kyrpiintyneenä Waseniuksena ja rakastan niin kovin Carl-Kristian Rundmannia, vaikka hänen Kontionsa onkin vähän näkyillä. Apinamiehen (hahmon nimi nyt hukassa) näyttelijä oli kanssa ihan uskottava aivottomana lestadiolaisena. Katja Kiuru Ingana tekee niin ylivedetyn roolin, että ihan häiritsee. Eikö hänelle kukaan sanonut, että nyt tehdään elokuvaa, ei teatteria? Tosin, Kiuru ei koskaan ollut edes erikoisen hyvä Ruusun Aikaa tv-sarjassa, jota rakastan niin kovin. Voiton, Annikan ja Jesus Maria Lobon hahmot ovat todella tylsiä ja mitäänsanomattmia.

Sukkanauhakäärme on kuitenkin Tölösen paras Vares-ohjaus, ehkä syy siihen on siinä, että goottiklubilla soi The 69 Eyesin kappale Wagnes of sin. 

Vares Kaidan Tien Kulkijat

Vares saa yllättävän toimeksiannon Alasen vanhalta opiskelukaverilta, pastori Hukkaselta. Tarkoitus on selvittää kuka murhasi nuoren Annaliisan Kahdenvirranmaan uskonnollisesa kylässä. Vares lähtee Turusta junamatkalle ja tutustuu erilaisiin kyläläisiin. Hostelli-ja kapakkapitäjä Paitsara on ihan mukava heppu ja kylähulllu Paskamanttelista tulee ihan Vareksen kaveri. Taximies Kalle Riutalle kanssa uskalletaan vähän uskoutuaja Vares saa naistakin matkoillaa, varattua sellaista kylläkin. Uskonlahkon johtaja Taisto Raappana ei anna muijallensa ilmeisesti kunnolla, kun Elisabeth huutelee Jeesusta Varesta naidessaan. Taisto pitää uskonnollisia lahkoiltoja ja on hyvissä väleissä kirjapanojohtajan Sulandern sekä ylilääkäri Hennon kanssa. Heillä onkin oma metsästysporukka, mikä epäilyttää Varesta suuresti. Jallua kuluu, eikä paikalinen konstaapeli Larva ole siitä mielissän. Varesta syytetään niin riettaudesta, kuin julkisella paikalla rienaamisesta. Hullujenhuoneele hän joutuukin, kun on kuuntelemassa tanssilavalla Kari Tapiota ja Hennon antamassa konjakkihuikassa on jotain terävämpää. Vares karkaa vankilasta ja päätyy Paskamanttelin asuinkumppaniksi hetkeksi. 

Vareksen lärvi on lehdissä, joten matalaa profiilia pidetään hetki. Kun aika on kypsä, Vares soittaa Riutan taxeineen paikalle ja saa kyydin isojen poikein kerholle. Taisto on krapulapäissään ottanut metsästysaseen ja uhkailee sillä nyt Sulanderia, sillä hän on nähnyt tämän pökkimässä Elisabethia. Hentokaan ei pääse vähällä, mitäs on mennyt kirjoittamaan vaimolle e-pillereitä. Salaisuus paljastuu pikkuhiljaa, Sulander nimittäin kiristää äijiä kuvilla, jotka on otettu erään railakkaan metsästysretken päätteeeksi. Kuvissa Sulo Hento ja Taisto Raappana ovat antaneet Annaliisalle pahaa kyytiä, seksin, alkoholin ja lääkkeiden muodossa. Taito ei kestä, hän ampuu Sulanderin ja itsensä. Varekselta menee taju, sillä Kalle on tullut hakemaan häntä. Tosin lyöden, siellä Riutta on Sulanderin paras kaveri ja kaveria ei jätetä. Kiilusikmäinen Kalle kertoo, kuinka haki tuolloin sekopäisen Annaliisan kotia ja ei ollut tarkoitus tehdä mitään pahaa, mutta tekipäs kuitenkin. Juuri kun Varesta ollaan tukahduttamassa myrkkyihin, Paskamantteli saapuu paikalle pelastavana enkelinä. Kaikki on nyt selvää ja Vares saapuu Turkuun, Apteekin kantakapakkaan Luusalmen ja Alasen viereen kertomaan hyvää juttua. Mutta otetaan nyt ensiksi tuopit. 

Kaidan Tien Kulkijat on toinen niistä elokuvista, jonka oli tarkoitus tulla elokuvateattereihin,  ennen kuin kaikkia päätettiin tuoda. Siksi budjetti on isompi mitä Huhtikuun Tytöissä, Sukkanauhakäärmeessä tai seuraavassa kahdessä elokuvassa. Pidän ohjaaja Anders Engströmin tyylistä enemän kuin Tölösen, mutta Kaidan Tien Kulkijat ei ole suosikkini. Joko aihe uskonlahkosta käy liian lähellä, tai sitten minua ärsytti kun pahikset tunnisti heti ensimmäiseltä istumalta. En nyt tarkoita taxikuskia, vaan tätä metsästysseuruetta Sulander, Raappana ja Hento. Kun on itse elänyt voimakkaan uskonlahkon sivustakatsojana koko lapsuuden, niin ymmärrän hyvin sen ahdistuksen mitä Vares koki siinä, kun Raappana saarnaa jumalasta ja helvetin synneistä. Se, että ihmiset piiloutuvat jonkun uskonnon taakse on niin raukkamaista. Uskoisn, että kirjana voisin pitää (tai ahdistua) tästä teemasta enemmän. Kaidan Tien Kulkijat on siinä mielessä sisarelokuva Jäätyneelle Enkelille, että nyt ei olla Turussa ja pahisjoukko on jälleen joku metsästysseurue ja koostuu kunnalle tärkeistä vaikuttajista. Tuntui vähän, että käsikirjoitusta on kopioitu Jäätyneen Enkelin puolelta.

Maaninen Taisto Raappana

Hahmoista on kotettu tehdä kovin karaktäärimaisia, muttei kuitenkaan sketsimäisiä. Peter Franzén on hyvä maanisena Taisto Raappanana, mutta maanisuutta olisi saanut olla hiukan enemmän. Kari-Pekka Toivosta kierrätetään Jäätyneestä Enkelistä tähän eri rooliin Sulo Hentona, jolla on äärimmäisen koominen peruukki. Jarmo Mäkinen Sulanderina on ihan uskotava  kirjapainoäijä ja Aake Kalliala Paskamanttelina on oikein manio. Häne hahmossaan on vilpittömyyttä, vaikka kylähulluksi kehuvatkin. Pidän myös Tomi Salmelasta baarimikkohostelli-isäntänä. Yksi suosikkinäyttelijäni eli Petteri Summanen tekee kyllä vähän pettymytroolin konstaapeli Larvana, sillä hänen hahmonsa on todellakin vain statisti. Taxikuski Riutta eli Pekka Huotari esittää roolisa sillä yhdellä ja ainoalla hölmistyneellä ilmeellä, koska muutahan hän ei osaa. Jos en tietäisi, niin tämähän voisi olla sama toimittaja Henry Jalkanen, mitä Jäätyneessä Enkelissä. Ilme on täysin samanlainen. Itse Vares on hyvä, mutta selvittää taas dekkarinsa tuurin, eikä taidon avulla. Kaverit Alanen ja Luusalmi vilahtavat vain leffan alussa ja lopussa. 

Suurena Jäätyneen Enkelin fanina Kaidan Tien Kulkijat on minulle pienoinen pettymys. Vaikka se on ohjattu selvästi paremin kuin Tölösen Varekset, kuvaus on kauniimpaa ja rahaa käytetty enemmän, niin käsikirjoitus on hyvin samankaltainen kuin V2. Siinä soi vain Dante Hell, tässä Kari Tapio. Elokuva kuvattiin vain vähän ennen legendan kuolemaa.  

Tytöt, Tytöt, Tytöt

Yksi päivä Finnkino kysyi sivuillaan, mikä tämän vuoden elokuvista on ollut paras tähän asti. Minulla se on selkeä; uusi kotimainen Tytöt, tytöt, tytöt (eli lyhemmin Tytöt). Olin elokuvaa kohtaan aika skeptinen, sillä ohjaaja Alli Haapaasalon aikaismepi Syysprinssi oli minulle ihan kamala pettymys. Tytöistä tykkäsin jo trailerista ja sen luomasta fiiliksestä. Siksi menin katsomaan Tytöt hyvin avonaisin mielin. 

Elokuvan Tytöt ovat Mimmi, Rönkkö ja Emma. Tytöt elävät tyttöjen elämää. Mimmi ja Rönkkö on yhdessä koulussa ja työskentelevät kahvilassa. Jotain säpinä vähän kaivataan ja kahvilassa Mimmi kohtaa Emman, jonka pöydästä he saavat kutsun Emman juhliin. Vaikka Mimmi ja Rönkkö ei sieltä tunne ketään, he lähtevät mielenkiinnolla mukaan. Mimmi kiinnostuu Emmasta ja heillä komppaa kemiat yhteen. Rönkkö taasen janoaa seksuaalisia kokoemuksia ja on aidon ujo ja arka niitä kokeillessaan ja etsiessän. Juoni kulkee kuitenkin Emman ja Mimmin suhteeessa, joka on alkuhuumaa. Mimmi kipuilee myös vanhempiensa uusperhettä vastaan ja Emma paineita taistoluisteluharrastuksen puolelta. Rönköllä taasen on maine vähän roisina persoonana, ja hän kokee painetta seksuaalisuuden ja sen kokemuksien kanssa. Näistä ihanan dramaattisista kohtauksista koostuu elokuvan juoni, eikä se haittaa yhtään. Tämä elokuva ei ole juonivetoinen elokuva, vaan sykähdyttää tematiikallaan ja aidolla kuvauksellaan, tyttökuvauksella. 

Elokuva sijoittuu kolmeen eri viikonloppuun, joten perinteisen juonen kulun puutteesa se leikittelee enemminkin rakenteella. Se on tuore ratkaisu ja sopii oikein hyvin tähän nuorten tematiikkaan ja aiheen käsittelyyn. Kolme viikonloppua sopii hyvn kolmiosaisen näytelmän rakentamiseen. Aluksi Mimmi ja Rönkkö kokevat asioita kahden, mutta sitten tarina venyttää Rönkön kasvun omiin kohtauksiin ja Mimmin ja Emman omaksi duokseen. Vasta elokuvan lopussa Emma ja Rönkkö ovat samassa kohtauksessa, joten selkeästi Mimmi on elokuvan päähahmo, jota Emma ja Rönkkö tukevat. Molemmat saavat kanssa ihan omat ehjät  tarinat, mikä erottaa sen etteivät he ole tarinan sivuhenkilöitä. He ovat pääosia siinä missä Mimmi, vaan pienemmissä sellaisissa. 

 Pidin elokuvasta kovasti, vaikka omat nuoren aikuisuuteni vaiheet ja kapina-ajat ovat jo ohi. On kuitenkin mukava hukkua näihin tuntemuksiin ja kokea ja samaistua niihin tunteisiin, ajatuksiin ja epävarmuuksin mitä henkilöt kokevat. Tämän kaltaisen elokuvan olisin halunnut nähdä siinä parikymppisenä. Pidin myös todella paljon siitä, että Mimmin ja Emman suhde oli kuvattu ensisijalla ensirakkauussuhteeksi, eikä lesbosuhteeksi. Kotimaiset elokuvat ovat tehneet tätä ennenkin todella onnistuneesti, esim. Kanelia kainaloo Tatu ja Patu elokuvassa. Se että pariskuntana on kaksi naista on kuvattu yhtä luontevasti, kuin että sinä olisi nainen ja mies. Tämä on mielestäni oivallinen keino saada avartuvuutta ja käsitellä nuorten rakkautta ja läheisyyttä elokuvassa. 

Isot pointsit annan vielä näyttelijöille. Aamu Milonoff Mimminä, Eleonoora Kauhanen Rönkkönä ja Linnea Leino Emmana ovat mainioita. Heistä huokuu jokin tuoreus ja aitous. Ehkä Rönköstä pidin eniten, sillä hän on se hahmo, johon koin samaistumispintaa voimakkaiten. Epävarmuuksien ja seksiajatusten kuvaaminen hänen kauttaan oli samanalista mitä itse ajattelin sinä aikuisuuden kynnyksellä. Siksi tämän elokuva voisi hyvinkin näyttää kaikille lukioikäisille tytöille. Loppuvuoden elokuvatarjonta saa olla aika kovatasoista jos menee yli ihanien Tyttöjen!