Jokeri

Vietimme mieheni kanssa vuosipäivää käymällä katsomassa leffassa uuden Jokeri elokuvan. Minulla ei itseasiassa ollut mitään erikoisia odotuksia Jokeria kohtaan, sillä vaikka Jokeriin olen törmännyt Batmanin arkkivihollisena erinnäisissä Batman leffoissa, niin hahmot ei ole minua erikoisemmin vaikuttanut. Heath Ledger oli ihan hyvä Jokeri Yön Ritarissa ja omalla tavalla kanssa tykkäsin Jared Leton versiosta Suicide Squadissa, mutta ei tämä Joaquin Phoenixin Jokerikaan huono ollut, päin vastoin. Etukäteen jopa aluksi vähän jännitin elokuvaa, sillä kuulin sen olevan aika voimakastunteinen. Leffan loputtua en ollut järkyttynyt, mutta kyllä sen tapahtuman mylläsivät mielessä pitkään.

Jokeri elokuvan manosjuliste

Jokeri eli Arthur Fleck elää synkässä Gotham Cityssä. Hänellä on selvästi masenusta ja muutenkin ongelmia mielensä kanssa. Hän puhuu säännöllisesti terapeuttinsa kanssa, joka ei edes kuuntele ja saa sairauteensa lääkkeitä. Hänellä on myös synnynnäinen sairaus, eli häntä alkaa yhtäkkiä naurattamaan, usein ilman syytä. Tämä hämmentää ja jopa järkyttää muita tavallisia tallaajia. Arthur on töissä firmassa, jossa vuokrataan maskottipellejä erinnäisiin tapahtumiin. Tälläisellä työkeikalla hänet pahoinpidellään. Eräänä päivänä töissä työkaveri antaa Arthurille aseen. Ei Arthur edes halua sitä, mutta kaveri lähes pakottaa ottamaan pyssyn vastaan. Vähän vastahakoisesti Arthur kuljettaa sitä mukana. Työkeikalla lastensairaalassa ase sitten tipahtaa lattialle ja potkuthan siitä tulee. Vihaisena ja katkerana kotimatkalla metrossa sitten Arthur saa naurukohtauksen ja pari muuta matkustajaa luulevat hänen vittuilevan heille. Siitä syntyy tappelu, joka eskaloituu näiden satunnaisten matkustajien murhaan.

Kotona Arthur elää sairaan äitinsä kanssa, joka ei voi ymmärtää uutisoinnissa olevia metromurhia. Yhdessä he katselevat Murray Franklinin standup-ohjemaa ja nauravat. Arthur haaveilee esiintyvänsä itse joskus ohjelmassa, sillä hänen toiveensa olisi olla koomikko. Äiti ja Arthur elävät köyhästi ja äiti odottaa toivoa kaupungin isoherralta, joka on kuulemma Arthurin isä. Arthur käy kertaalleen hänen porteillaan, mutta tapaa siellä vain pinen jäbän: Bruce Waynen, tulevan Batmanin. Myöhemmin paljastuu ettei isoherra ole Arthurille mitään sukua, koko juttu on äidin keksimää. Sairaalassa äidilleen katkerana Arthur tappaa hänetkin. Siellä viimeistään jotain vinksahtaa Arthurin sisällä. Hänelle murhaaminen ei tuota mitään tunteta.

Arthur Fleck ilman jokeri maskia

Arthur pääsee paikalliseen stand up-iltaan esittämään juttujaan, mutta pyllyleenhän se menee. Kesken esityksen nauru valtaa Arthurin ja ihmiset nauravat hänelle, ei hänen jutuille. Arthur saa myöhemmin kuitekin kutsun Murray Franklinin showhun ja toivoo, että siellä hänet esitellään Jokerina. Itse showssa hänelle näytetään nauhoitettu pätkä Arthurin pilalle menneestä stand up -esityksestä ja se on aivan viimeinen tikki. Jokerina hän tunnustaa kuinka murhasi ne tyypit metrossa, eikä kadu sitä pätkääkään. Suorassa televisiolähetyksessä hän myös murhaa idolinsa Murray Franklinin, ei pelkästään siksi, että tämä nauroi Arthurin naurulle, vaan myös kannanottona yhteiskunnan hylkijöiden puolesta. Sitä koko tarinassa on kyse. Lopussa jää epäselväksi joutuiko Jokeri heti viimeisen joukkotappelun jälkeen suoraan vankilaan ja tappoiko hän viimeisenä terapeuttinsa. Varmaksi jää ainoastaan se, että Jokeri on mielisairas, joka murhaa armotta, eikä koe siitä syyllisyyttä, ja hän nauraa, kun hän oikeasti haluaisi itkeä.

Elokuva on yllättävän yhteiskuntakritiikkinen ajatellen, että se perustuu sarjakuvahahmoon. Siksi pidinkin elokuvasta. Luin katsomiseni jälkeen paljon kommentteja siitä, että ihmiset ovat lähteneen näytöksistä kesken pois. En ihan ymmrrä miksi. Jokerin hahamo on kirjoitettu niin, että se on sympaattinen ja katsoja on hänen puolellan. Hän tekee oikeita ratkaisuja ja häntä kohdellaan väärin. Vaikka hän hakee oikeutta yhteiskuntanormeista ajateltuna väärillä tavoilla, niin lopussa hänen tavoitteensa täyttyy, eli saa äänensä kuuluviin. Tuossa Gotham Cityssä kaikki joilla ei ole asuntoa, vakituista työtä ja sairauksia, ovat pohjasakkaa. He saavat kuolla raatoina kaduille ja hakata rötköksi. Se ei ole niin, Jokeri juurikin halusi arvoa itselleen, että hänkin on ihan samanlaine ihminen, kuin me muut. Se, että jollan ei ole työtä tai asuntoa, ei ole aina oma syy, vaan yhteiskunnan. Mutta ei, ne yhteiskunnan isoherrat katso leukaansa alemmas, ei yhtään alepiarvoisiin käännetä päätäkään.

Arthur saa naurukohtauksen bussissa, eivätkö muut katso sitä hyvällä

Tästä johtuukin elokuvan ristiriita, joka minusta onkin hyvä medialukutaidon ja elokuvakriittisyyden kulmakivi. Elokuvan koko mielenkiinto pohjautu tähän ristiriitaan. Hahmona Jokeri on sympaattnen ja siitä haluaa pitää, mutta yhteiskunnan normeihin ajateltuna hän tekee vääriä ja raakoja asioita, joita ei saa tehdä. Onko siis hahmosta soveliasta tykätä? Se juuri tekee Jokerin vanhvasta hahmosta ja Joaquin Phoenixin tulkinnasta niin äärimmäisen mielenkiintoisen. Hahmona ja näyttelijänä hän veti muut aivan kuusi nolla ja elokuva piti siksi hyvin imussaan. Sivuhahmot olivat ihan ok-tasoa. Gotham City kuvattiin rähjäiseksi murjuksi 80-luvulla ja voi miten nostalginen se vanha televisio olikaan. Murray komediashow toi itselleni mieleen kyllä ihan huumorittman Huuma- ohjelman.

Leffasta mieleeni jäi voimakas musiikki ja Arthurin muuttuminen Jokeriksi. Siinä vaiheessa alkoi huomata hänen, alkuun vähän ujon persoonan, muuttmista. Jokerina olo on hänelle naamio, rooli jonka avulla hän uskaltaa tuoda itsensä paremmin kuuluviin. Hän ottaa sen osaksi persoonallisuuttaan. Varsinkin naurukohtauksissa hän saa Jokerina itsekkin nauttia nauramisestaan, vaikka sen takana piilee aina itkua. Todella vahvoiina ja maagisina kohtauksina pidän näitä tanssikohtauksia vessassa ja portaissa Jokerin maski piirrettynä naamalle. Vaikken täysin ymmärtänyt mitä niillä ajettiin takaa, niin ne ovat juuri se hetki, milloin Arthur on Jokeri jokaisella solullaan.

Suoraa lähetystä odottamssa

 Vaikka Jokerissa on vain muutama Batman viittaus, niin minusta on hankala ajatella tätä Jokeria siksi samaksi Jokeriksi, mitä Jokeri on Batman elokuvissa. Pidän kovasti siitä, että nyt saamme tavallaan syyn miksi Jokeri käyttäytyy kuin Jokeri, mutta tämä Phoenixin Jokeri on minusta täysin eri henkilö kuin vaikka Ledgerin Jokeri Yön Ritarissa. Eikä se haittaa lainkaan, voihan Jokereita olla monia, niin kuin Batmaneitakin on. Nämä sarjakuvasankarien tarinat kun eivät ole niin suoraviivaisia keskenään. 

Creepy Halloween!

Dc Extended Universe - Shazam!

Uusin DC:cn supersankaripläjäys on komedia ja sehän passaa meikäläiselle. Tummasävyiset superit ei nimittäin ole juttuni ja Shazam! on värikylläinen, hauska ja helposti lähestyttävä.  Se ei vaadi taustakatsomiseksi aikasempia DC:n elokuvia, mutta niille jotka ovat aiheisiin tutustuneet löytävät varmasti Shazamista! kyllä kivoja viittauksia.

Shazam! elokuvan virallinen mainosjuliste

Tarinamme alkaa harvinaisesti pahiksen esittelyllä. Pikku poika Thaddeus Sivana ei saa muuta kuin nälvimistä isältään ja veljeltään, ja synkällä automatkalla hän pääsee kummallisseen paikkaan velhon luo, joka etsii hiomatonta timanttia, epäitsekästä seuraajaa itselleen. Thaddeus ei ole sellainen. Aikuisena miehenä Thaddeus on edelleen katkera ja tutkii keinoja päästä takaisin velhon luo. Tukimukset tuottaa tulosta ja hän päätyykin velhon majaan. Hän saa siellä sisälleen seitsemän syntiä ja itse demoni on nyt syntynyt. Samoihin aikoihin nuori orpo Billy Batson etsii äitiään, jonka hän kadotti pari vuotiaana tivolissa. Billy varastelee, kerää huomiota, karkailee sijaiskodeistaan säännöllisesti ja etsii äitiänsä aktiivisesti. Poliisit sijoittivat hänet uuteen sijaiskotiin, mihin hän suhtautuu heti alkuunsa varauksellisesti. Huonekaveri Freddy Freeman on kiinnostunut supersankareista ja on aikamoinen nörtti jalkavammoineen. Billy pääsee yhtäkkiä velhon valtakuntaan ja saa supersankarin voimat. Ainakun hän sanoo Shazam! hän muuttuu kolmekympppiseeksi, hyvävartaloiseksi supersankariksi, jolla on edelleen 14-vuotiaan aivot. Siitä se huumori vasta alkaakin. Freddyn kanssa harjoitellaan supervoimia ja perheen muidenkin sisarusten kanssa lähennytään. Yksi uusi sijaisveli auttaa Billyä löytämällän hänen äitinsä. Leffan koskettavin kohtaus onkin kun Billy tapaa biologisen äitinsä, joka kertoo että antoi poikansa kadota tahallaan. Tämä syventää ja tiivistää elokuvan perheteemaa oikein hyvin, sillä elokuvan lopputuoksinnassa ovat mukana Billyn uudet sijaissisarukset ja ilman heitä hän ei oilisi voinut voittaa demoni Sivanaa. Elokuva päättyy onnellisesti yhteisen ruokapöydän ääreen.

Shazam! ei ole sotatarina kuin Wonderwoman, ei yhtäsynkkä kuin Bättis vastaan Teris, eikä yhtään musiikkivideomainen kuin Suiside Scuad, vaan Shazam! on suht lempeä ja perhekeskeinen kevyt komedia. Siinä on yksinkertaisia synkistelyä, mikä on aika kliseisiäkin. Syy-seuraussuhteet pahiksellemme ovat todella selkeät ja niihin paneudutaan heti elokuvan alussa kunnolla. Sivana pitää perhettä kirosanana ja päähenkilömme Billy Batson on alkuun samaa mieltä, mutta oppii leffan edetessä perheen tärkeyden. Näin 2010- luvun elokuvista olen huomannut sen, että perinteinen rakkausteema elokuvissa on jäänyt pitkälti perheteemojen ja perhekeskeisyyden alle. Hyvä ja tärkeä teema, ei siinä mitään, mutta vähän liian itsestäänselvä ja toistava. Elokuvan kohderyhmän huomioiden se tuskin koskettaa kaikkia. Toisena Shazamista! minulle jää käteen sen huumori, joka on lapsekasta ja naivia. Tanssia musiikin tahtiin, näin testataan supersankari voimia- videot, sekä kaupasta kaljan ja karkin ostelu sun muut kohtaukset Billyn ja Freddyn välillä, ovat hulvattomia. Heidän kesken tulee esiin myös viittaukset muihin DC:n supereihin. Kun Sivana jahtaa Shazamia kauppakeskuksen läpi, niin Shazam heitta Batma lelun Sivanaa päin. Joulupukkia kanssa vähän nälvitään sekä koulukiusaajia, jotka kiusaavat Freddyä nörttiydestä. Viimeisin superi viittaus on, kun sijaissisarukset istuvat koulun ruokalassa samassa pöydässä ja Shazam saa vieraakseen vielä erityistunnetun superin, eli Teräsmiehen.

Fredddy ja Shazam maistavat ensimmäisen kerran olutta

Ihmisille, jotka eivät ole supersankarileffoja nähnyt, niin Shazam! on helppo elokuva. Siksi pidinkin siitä niin paljon ja Shazam! pääsee supersankarileffojeni kärkipäähän. Shazam on hölmö tyyppi, mutta hän on todellakin epäitsekäs ja huumorin kautta ajattelee enemmän muiden etua. Näyttelijöstä nuori Freddy teki mieletöntä työtä ikäänsä nähden. Billy Batson  on alkuun vähän kankea, mutta kehittyy leffan matkan varrellla. Shazam on avan hulvaton, kun hän kuitenkin on mieleltään 14-vuotiaan tasolta. Sinänsä hankalaa, kun samaa henkilöä  näyttelee kaksi eri näyttelijää, sillä he eivät ihan saumatonta ja luontevaa vaihtoa saa tehtyä. Tohtori Sivana on ihan ok, mutta täysin persoonaton. Muut Shazamin sisarukset jäävät aivan statisteiksi, eikä heille anneta persoonaa tarpeeksi. Sääli, sillä pienimmästä tytöstä olisi ollut potentiaalia vaikka mihin. Pääasia kuitenkin on, että Shazam! on äärimmäisen viihdyttävä ja helppo supersankarielokuva, joka takuulla jättää katsojalle hyvän mielen.

Dc Extended Universe - Aquaman

Dc elokuvia aloin alunperin seuraamaan vähän avomieheni painostuksen alaisena, mutta Suicide Squad ja Wonder Woman kyllä yllättivät niinkin paljon, että voisin itseni jo jonkin sortin Dc supersankarifaniksi kutsua. Aquaman sai kinnostus pisteet heti vähän heikossa Juictice Leaguessa, jossa Jason Momoa kyllä vie monessa kohdssa huomioni. Uskoin kyllä Aquamanin oman soolo elokuvan viihdyttävän minua, mutten osannut kuvtellakkaan, että Jason Momoalla on todellakin nin valtava karisma. Kun elokuvasta oli paljastunut ensi-iltajuhlien aikaan nettin Jason Momoan vetämä hawajilaistanssi aloin odottamaan merimiesseikkailua entistä kovemmalla innolla. Kävimme mieheni kanssa katsomassa Aquamanin ensi-iltapäivänä 3D:nä Tampereen Plevnan Scape salissa, mikä on ainoa ja oikea näytöspaikka tälläiselle spektaakkelille.

Aquaman elokuvan mainosjuliste

 Arthur Curry eli alias Aquaman on puoliksi ihminen ja puoliksi merenelävä. Hänen äitinsä on merten kuningatar  Atlana ja isä majakanvartija. Elokuva alkaa luontevasti Aquamanin syntymällä tähän maan ja meren väliseen liittoon. Arthurin vanhemmat ovat suloinen näky alussa, mutta Arthurin synnyttyä kuningattaren täytyy palata mereen. Arthurin isä odottaa joka aamu laiturilla milloin Atlana palaa. Arthr elää lapasuuden malla, teini-ikisyytensä pinnan alla ja aikuisena hän hauaisi lähes unohtaa kaiken vesivoimansa. Itse tämän elokuvan tarina sijoittuu Justice Leaguen jälkeen, kun Aquamanista on tullut eräänlainen kuuluisuus. Baarissakin halutaan ottaa selfieitä. Pinnan alla kuitenkin kuohuu, sillä Aquamanin entinen tuttu Mera tulee hakemaan apua. Arthurin velipuoli, Atlantiksen kuningas Orm, meinaa pistää sodan pystyyn, sillä hän on katkera siitä, että ihmiset tuhoaa maailman meret. Jos hän tastelussa voittaa Aquamanin, Ormista tulisi Merimestari. Arthurin täytyy ottaa haaste vastaan, ettei sotaa maan ja veden välille syntyisi. Aquaman taistelee Ormia vastaan, mutta heidän voimansa ovat aika tasaväkiset. Niinpä Arthur lähtee Meran kanssa etsiään kolmikärkeä, jonka avulla voi oittaa Ormin. Vastaan tulee yllttäviä mutkia, kun Ormin  sotajoukot ja nykyaikaninen teknologinen merirovo Blackmanta (jonka isän Aquaman tappaa lefan alussa) tulevat tielle joka mutkassa. Saharan autiomaan ja Italian kautta löydetään reitti oikean kolmikärjen luokse ja siellä Arthur kohtaa yllätyksen, äitinsä Atlnan. Hänlle kun on aina sanottu, että hänen Atlana on tapettu. Atlanan ja Meran kannustuksen avustuksella Aquaman saa kolmikrjen itselleen haltuunsa ja tämän avulla voittaa lopulta taistelun Ormin kanssa ja saa siinä samassa Merankin itselleen, joka oli luvattu Ormille. Kun elokuva on loppumassa niin Orm ja Blackmanta, jokta toimivat elokuvan pahiksina, jäävät molemmat eloon. Tästä on hyvä synnyttä uutta jatko-osaa Aquamanille, mikä varmasti on joskus tulossa. Yksi viimeisimpiä ja ihanimpia kohtauksia on kuitnekin se, ku Arthurin isä ja äiti kohtaavat pitkästä aikaa majakan laiturilla.

En odottanut, että Aquaman olisi ollut näin visuaalista karkkia. Merenalaiset kohtaukset eivät olleet pelkkää sinistä vettä, vaan kaikki kalat ja kasvillisuus ja valotus ovat todella herkkua silmille. Sieltä löytyy kauniita visuaalisia kikkoja, joita en edes pystynyt rekitötöimään näin yhdellä katsomiskerralla. Kun veden alla ollaa pitkiä aikoja, niin maan pinnalla olevat maisemat kanssa hehkuvat. Vaikka maalla ollaan aika neutraalisti, niin Saharan autiomaan kuivaa hiekka ja Italiassa vietetty kaupunkihetki ovat kivoa vastakkain asetteluita. Arthurin isän majakka ja sen lähitölä oleva baari taasen huokuvat kotoisuutta. Elokuvan musiikki on jylhää, mutta sen kummemmmin se ei omaan mieleni jäänyt. Visuaalisia tehosteita on valtaasti, mutta edelleenkin taistelukohtaukset tuntui minusta aivan liian pitkiltä. Ne ovatkin minun milestäni elokuvan suurin heikkous, kun ei olla osattu karsia. Vähän myös karsastin elokuvan liikaa teknologiamaisuutta, kun Blackmantan merirosvous ei ollut sellaista perinteistä piraattimeininkiä, vaan taistelua teknologisten aseiden kanssa. Atlantiksessa kanssa osattiin käyttää vaikka ja mitä vempeleitä, mitä vähäsen vierastan. Toisaalta alkuperäissä Atlantis myytissä mainitaan, että Atlantiksen asukkaat ovat äärimmäisen kehittyneitä teknologian suhteen, joten siksi sen voin vielä hyväksyä.

Aquaman baarissa

Aquaman eli Arthur Curry eli Jason Momoa on aivan uskmaton tässä pääroolissaan. Äijällä on asenne, karisma, matala äääni, sopivan kuiva huumori ja mitä ihanin tukka. Eikä lihaksissakaan valittamista ole. Ihmettelen vain miksi niitä piti peittää paita niin monessa  kohdassa? Kyllä Aquaman nousee nyt suosikki supersankarikseni Batmanin ohelle. Mera eli Audrey Hebren eli Johnny Deppin ex-naisystävä on ihan kivan näköinen merenneito  punaisssa tukassaan, joka tuo minulle vahvasti mieleen Disneyn Arielin. Hänen hahmonsa on kuitenkin vähän kaksipiippuinen; välillä hän toimii vahvati itse ja välillä taas on niin neito pulassa. En myöskään ihan ymmärtäynt näitten hahmojen rakkaus suhteen syntymistä, sillä Mera ja Aquaman ovat aika lailla toistensa vastakohtia ja piikkittelivät toisiaan kokoajan pitkin elokuvaa. Noh, vastakohdat täydentävät toisiaan. Muistakin näyttelijöistä tykkäsin, mutta Aquamanin äitiä Atlantaa esittävä Nicole Kidman on vähän liian ohut hahmo. Myös se häirtisi, ettei hän olltu vanhentunut yhtään, niin kuin Arthuri tai hänen isänsä.

Aquaman on ihan ansaitusti saanut omaan elokuvansa, joka on kirjaimellisesti viihdettä. Atlantismyyttiä syvennetään kivasti ja luonnosuojeluteema on tärkässä osassa sodan julistuksesssa. Kuitenkin tämä elokuva antoi minulle eniten tyhmän kankean huumoria,  Jason Momoanis karismaa ja hiusten liehuntaa veden alla.    

Dc Extended Universe - Justice League

Kävin katsomassa Justice Leaguen viime syksynä mieheni kanssa elokuvatetaterissa. Muistan, että kyseisenä päivänä olin hyvin huonolla tuulella ja elokuva piristi minua. Olin kuitenkin niin väsynyt, etten kotona enään elokuvasta mitään muistanut. Nyt mieheni sai blu-ray julkaisun onnellisena käsiinsä ja katsoimme sen heti samantien. En muistanutkaan kuinka hyvä Justice League oikein on.

Justice Leaguen elokuvajuliste

Dc-universumin sisään taas vyörytään ja jatko-osa tämä aikaisimmille elokuville onkin, etenkin Batman versus Supermanille. Nyt tähän maailmaan on tulossa ilkiöitä tuhoamaan kaiken, pääpahiksena Steppenwolf  ja supersankareita jälleen tarvitaan, kun Batman ei selviä yksin. Wonder Woman saapuu paikalle ja yhdessä etsitään uusia kavereita. Nuori pojankloppi Flash liitetään ryhmään, robottiukkeli Kyborgi suostutellaan ja Aquaman ui  joukkoon, koska maailmantuhoamisenergiaboxi eli äitiboxi on varastettu vedenalaisesta valtakunnasta. Samanlainen boxi on viety myös Wonder Womanin porukalta Amazoneilta ja nyt pelätään, että ihmisten piilottama laatikko kanssa löytyy. Jos ilkiö saa nämä kaikki käsiinsä, niin hän voi tehdä hirmutekoja. Meidän tehoryhmämme saa tuon boxin omiin käsiinsä monien tappeluiden kautta ja sen avulla he herättävät Supermanin takaisin eloon. Yritys on haastava ja jopa tuohava, mutta lopulta Superman tulee jälleen inhimilliseksi, kun saa samalla tavata entisen heilansa ja äitinsä. Steppenwolf saa boxit haltuunsa ja on tekemässä maailmanloppua jossain Venäjän syrjäkylällä. Siellä elelee yksi perhe, joka joutuu kestämään ilkiöitten hyökkäyksiä. Supersankarit pääsevät paikalle juuri sopivasti. Flash vie perheen turvaan, samalla kun muut hakkaavat ja mäiskivät. Tietty kaikki kääntyy lopulta hyvin, vaikka tiukkoja tilanteita sattuukin. Steppenwolf kaatuu niin, että Superman puhaltaa hänen kirveensä jäähän ja Wonder Woman vetäsee sen miekalla palasiksi. Ilkiöt saavat energiaa pelosta, joten he itse kääntyvät omaa isäntäänsä vastaan ja näin maailma pelastuu. Superman jatkaa heilastelua, Flash käy kehumassa isilleen uudesta työstään, Kyborgi jatkaa oman isukin kanssa tutkimuksiaan, Aquaman jäi hyppelemään mereen, Wonderwoman pidättelee tavisrikollisia ja Batmanin varjo heijastellaan pilviin, sillä uusia seikkailuja on varmasti luvassa.

Dc-elokuvista pahisten Suicide Squad on noussut suosikikseni ja pidin kovasti myös viime kesänä tulleesta Wonder Womanista. Wonder Womanin historiaan viitattiinkin tässä rainassa ja Amazonien saarta ei nyt esitelty lainkaan, vaan oletettiin että katsoja tietää sen jo valmiiksi. Batman versus Superman loppuu Supermiehen hautajaisiin ja nyt hänen hautarauhaa rikotaan. On kyllä kiva, että hänen heilansa ja äitinsä esiintyvät myös. Uusista hahmoista Kyborgi jäi minulle hyvin etäiseksi. Hänen isänsä on hänet osittain robotisoinut ja siksi tämä on katkera isälleen. Hänen hahmossaan ei riitä minusta tarpeeksi mielenkiintoa. Aquaman harmikseni oli kanssa aika pienessä roolissa, häntä olisi näin naisena todella mielellään katsellut enemmän. Aquaman onkin saamassa oman elokuvansa, jota mielenkiinnolla odotan. Aquamanin hahmossa yhdistyy ronski huumori, maskuliinisuus ja voimakkuus. Oikein miesmäinen ihmiskala siis. Varsinkin tatuoinnit ja pitkä märkä tukka tekee hänestä kovan hottiksen. Nuorin tulokas Flash tuo taasen supersankarijoukkoomme rutkasti huumoria. Hänen isänsä on vankilassa ja poika elelee yksin nörttinä. Hän on itse tehnyt oman nopeuspukunsa, jolla saa huimaa juoksuvauhtia, kulkee lähes valonnopeudella. Hän myöntää pelkonsa, heittää hauskoja onelinereita (Dostojevski!) ja koittaa oikeasti saada näistä tyypeistä ystäviä itselleen, ujo selvästi kun noin muuten on. Wonder Womaniin voi tutustua tarkemmin tästä kirjoituksesta, mutta edelleen voin sanoa pitäväni hahmosta. Kaunis, suoraselkäinen ja voimakastahtoinen nainen sopii todella hyvin vastapainoksi tähän maskuliinisuuden meininkiin. Batman minua viehättää aina vain, sillä nahkapuvussaan kun hän örisee olevansa Batman se vaan on niin kovaa.  Itse kaikkien kunnioittama Superman ei kuitenkaan minuun vieläkään iske. Hänellä saattaa olla kovia voimia, mutta ei hän minusta kyllä Batmanille mitenkään pärjää ja hänen persoonansa on liian tylsä lepakkomieheemme verrattuna.

Flash, Batman ja Wonder Woman

 Justice League on hahmojen leffa. Juoni itsessään ei ole hääppönen, vaan enemmänkin keskiössä on  ryhmän keskinäinen dynamiikka ja heidän omat juttunsa. Flashilla nopeus, Kyborgilla tietokoneet, Wonder Womanilla totuuslasso ja soturikoulutus, Batmanilla Alfred ja Batmobiilit sun muut härpäkkeet, Aquamanilla Ajattara ja veden hallitsemat voimat ja  Supermanilla, noh hän on Superman. Se varmaan riittää tämän voimaksi. Pidän elokuva eniten uusien hahmojen esittelyleffana ja siinä samalla viedään tarinaa asteen verran eteenpäin, eli Supermanin liittyminen ryhmään. Kokonaisuudessaan pidän elokuvan musiikista, varsinkin alkulaulusta. Värimäärittely on kaunista ja lokaatioit realistisen oloisia. Elokuvan pituuskin on varsin sopiva, eli ei liian pitkä. Rymistelyä on rymitelty hitaisiin ja nopeisiin otoksiin, herkkishetkiin ja one-linereihin. Ainakin minua Flashin letkautukset naurattivat.

Justice League nosti tällä toisella katsomiskerrallaan pisteitä silmissäni ja voin sanoa, että pidin tästä jopa enemmän kuin Wonder Womanista. Wonderissa on enemmän herkkyyttä ja voimakkaita teemoja, mutta Justicen kohdalla monipuoliset hahmot Batman, Flash ja Aquaman veivät minut nyt mukanaan. Dc-elokuvauniversumissa tämä on nyt listallani toisena Suicide Squadin jälkeen. 

Dc Extended Universe - Wonder woman

Wonder Woman elokuvasta minula ei ollut paljoakaan ennakko-odotuksia. Avomieheni pyöritti ja fiilisteli elokuvan traileria ennakkoon useaan otteeseen ja siitä tuli bongattua itselleni tuttu näyttelijä David Thewlis. Hän kun on ollut Harry Potter elokuvissa ihana ihmissusi Reamus lupin. Traileri vaikutti ihan menevältä ja suostui avomieheni leffaseuraksi.

Wonder Woman elokuvan mainosjuliste

Wonder woman elokuva on täysin kokonaan hahmon takaumaa. Alussa ollaan hyvin lyhyesti  nykyajassa, mutta pian elokuva siirtyy vuosia taaksepäin ja katsoja kokonaan unohtaa tämän olevan takaumaa, ennen kuin vasta lopussa. Wonder woman eli Diana on Amazon ja Amazonit asuvat omalla eristetyllä saarellaan. Kun hän on pikkuinnen hänelle kerrotaan kaiken maailman jumaltarinoita, jotka ovat mielenkiintoisen mystisiä. Pikkuisena hän on kiinnostunut jo tappeluista, mutta Dianan äiti kieltää, ettei häntä saa vielä kouluttaa Amazoniksi. Dianan täti kuitenkin alkaa häntä opettamaan, eikä välitä äidin suostumuksista. Tätä Dianan äidin jyrkkää käyttäytymistä ei tarinassa oikein selvennetä, mikä tuntuu minusta hiukan oudolta.  Eräänä päivänä tälle Amazonien omalle saarelle eksyy vakooja nimeltä Steve. Hän on lentäen paennut Saksalaisia, jotka tulevat hänen perässään. Syntyy sota Saksalaisten ja Amazonien välillä, jossa Dinan täti haavoittuu. Kun Diana näkee tämä, hän saa kykynsä ihan äärimmilleen, jolla kukistaa lähes yksi kaikki sakemannit. Vanhan jumaltarinan mukaan sota maailmassa loppuu, jos sodan jumala Ares tuhotaan. Siksi Diana päättää lähteä Steven matkaan sitä etsimään ja tuhoamaan. Kun Steve on Amazonien saarella ihanassa kimaltelevassa kylpyammeessa lekottelemassa, saadaan leffan muistettavimmat vitsit ja niistäkin jo huomaa, että tämä on aikamoinen muijaleffa.

Diana matkustaa Steven mukana Lontooseen, jossa kohtaa Steven sihteerin ja ministerin. Ministeri koittaa saada välirauhaa aikaiseksi, eikä muuten tee mitään, niin kuin politiikoilla on tapana. Steve kerää kaverinsa kapakasta ja yhdessä he Dianan kanssa lähtevät sotarintamalle. Toisella puolella heitä on vastassa ns. myrkkymuija, joka luo pahikselle aseeksi myrkkykaasuja, joihin ihmiset kuolee. Aluksi huijataan katsojaa luulemaan että tarinan pahis ja sodan jumala Ares on sakemanien johtaha Ludendorff, mutta kun Wonder woman hänet tappaa, niin sota ei siihen lopukkaan.  Kaiken takana on tietenkin politiikko, tämä aiemmin näkemämme ministeri Patric. Hänen kanssaan Wonder woman tappelee niin kauan, että Steve ehtii lähteä lentokoneella korkeuksiin ja tukehtua sinne hengenvaaralliseen kaasuun. Taas sen surun ja raivon voimalla, kun Diana menettää läheisen hän saa extrasuperhyper kykynsä ja pystyy tuhoamaan sodan jumala Areksen. Rauha lopulta palautuu maahan.

Olin yllättynyt sitä, että Wonder woman oli kaiken supersankarijuttunsa keskellä eniten sotaelokuva. Tarinassa puhuttiin ja kuvattiin sotaa hyvin realistisesti, sen tekijöitä sekä uhreja. Diana itsekkin kysyi ja pohti sodan moraalia ja tärkeitä kysymyksiä: miksi soditaan, mitkä on pelottavia asioita, onko sodassa oikeastaan järkeä? Miksi halutaan tuhota ulkopuolisia, orpoja, naisia, lapsia? Onko sota vapaaehtoista, onko sota inhimillistä? Amazonit ovat hyvin taisteluhenkistä joukkoa, joka hieman kyllä minut jopa yllätti, mutta he tappelevat enemmän omilla voimillaan ja älyllä. Ei tuliaseilla.
Toimintakohtauksia elokuvassa oli paljon, mutta ne eivät menneet mässäilyn puolelle. Hidastuksia käytettiin aika paljon, mutta ne toimivat hyvin. Kuvaus on todella onnistunutta, sillä taistelukohtauksissa pysyi hyvin perillä ja niitä on helppo seurata. Amazonien oma saari on lokaationa karkkia silmille eli todella upeita maisemia sieltä löytyy. Heidän vaatetuksensa on kanssa silmiä hivelevää ja pidän tämän elokuvan voimakkaista naishahmoista. Elokuvan kävin katsomassa 3D versiona ja se antoi syvyyttä yllättävän hyvin. Useissa kohdissa taisteluissa nuolet ja luodit lensi usein katsojaa päin.

Wonder woman juhlissa. Miekka on piilotettu mekon selkämykseen.

Lopun hyvän ja pahan taistelussa mentiin minun makuuni pikkusen jo imelyyden puolelle, mutta minusta oli rohekaa tappaa Steve. Jos hän ei olisi kuollut, oli se tuntunut jopa katsojan huijaamiselta. Wonder womanin elokuvan tunnusmusiikki, joka jo trailerissa soi, oli esilä monissa tärkeissä kohtauksssa ja se sopii hyvin tunnelmaan. Muutamia vitsinpoikasia elokuvasta löytyi, samoin kuin epäloogsuuksia: ei miekkaa voi pitää selän takana mekon alla piilossa samalla kun juoksee, tai ratsastaa. Muutamaa kohtaa elokuvassa olisinkin keksivaiheitla karsinut, mutta kooknaisuutena Wonderwoman toimi oikein hyvin. Romantiikkaa ja tunteita sai ihmenaisemme kokea tämän seikkailun aikana ja minusta elokuvan kaunein hetki oli se, kun Diana ensimmäisen kerran näki lunta. 

DC Extended Universe - elokuvat 1-3

Luen paljon sarjakuvia, mutten ole aikaisemmin supersankareihin kamalasti tutustunut. Omat sarjakuvasankarini on enemmänkin näitä arjensankareita kuten Jaska Jokunen ja Wagner, mutta nytpäs näihin oikeisiin supersankareihinkin tuli tutustuttua. Mieheni halusi näyttää minulle näitä uusia DC-sarjakuvista tehtyjä elokuvia ja jopa omaksi yllätyksekseni näistä olen pitänyt. Ehkä jopa joskus luen ensimmäisen Batman sarjakuvankin.

Man Of Steel

Man Of Steel on tämän uuden universumin ensimmäinen elokuva. Itse nimestä päätellen olettaisin tämän olevan Teräsmies, mutta päähahmo on viralliselta nimeltään Superman. En kyllä yhtään tajua miksi siis Supermies on käännetty suomessa Teräsmieheksi, kun on erikseen Iron Man olemassa, joka ainakin minun logiikallani olisi suomeksi Teräsmies?

Superman tulee kaukaa toiselta pleentalta Kryptonista maapallolle, hänet adoptoidaan ja saa nimen Clark. Kryptonlaisena hänellä on voimia, jotten takia maassa ollessa hän kokee itsensä ulkopuoliseksi ja erilaiseksi kuin muut. Teini-iässä hän saa vasta kuull aolevansa avaruuolento ja käyttää voimiaan hyödyksi ihmisten pelastamiseen.

Man Of Steel tuntui alussa hyvin sekavalta scifi elokuvalta, mutta Clarkin maassa ollessaan ja hänen muoruuttaan kuvatessaan tämä muuttui koskettavaksi perhedraamaksi. Scifimomentti kuitenkin  palaa takaisin ja elokuvassa käydään poliittista sotaa vähän väliä. Itse juonellisesti en välittänyt elokuvasta, mutta sen tunnelma, teemat ja niiden sekoittuminen keskenään (poliittinen taistelu ja Teräsmiehen perhesuhteet) pitää elokuvan mielenkiintoisena. Supermanin näyttelijä Henry Cavill yllätti minut kyllä, silä en odottanut sinisten rumien epäseksikkäiden trikoiden takaa löytyvän noin hurmaavaa, närtihtävää tyyppiä. Rakkaustarinakin tässä sivussa oli, joka päättyi vielä hyvin avoimesti molempien samalle työpaikalle saman lehden toimitukseen. Lopussa näkyi selvästi, että jatko-osa on tulossa.

Batman v. Superman (Bättis vastaan Teris)

Supermanin tapasin ensikerran vasta tuossa edellisessä elokuvassa, mutta Batman on ollut tutumpi jo jonkin aikaa. Ensimmäinen näkemäni Batman oli The Dark Night, josta pidin kyllä silloin. Tim Burtonin Batman ja Batman Returns on tullut nähtyä, sekä myös Batman Forever. Bättis on minulle mustaan nahkaan pukeutuva, muriseva, sexikäs lepakkomies ja siksi tähän uuteen Bättisnäyyttelijään Ben Affeckiin olin todella pettynyt. Bättiksen nahkahaalarikin näytti enemmän teräkseltä kuin halvalta nahkalta, eikä hänen murinansa ollut yhtään Michael Keatonin, saatikka Pekka Lehtosaaren Batman animaation tasoista.

Supermanin rauhoitettua ja keskityttyä toimittajan työhäönsä aletaan kyseenlalaistamaan onko Superman sittenkään niin hyvä hahmo kuin onkaan. Ihmisiä kuoli paljon turhaan ja paikkoja tuhottiin, vaikka tarkoituksena oli pelastaan ihmiskunsta. Batman on samaa mieltä, eikä ymmärrä myöskään miksi Supermania pidetään jumalaisena. Tällä kertaa leffan pahiksena toimii Lex Luthor, joka koittaa saada henkiin hirveää vihollista. Siihen hän tarvii kryptoniittia (samaa mömmöä, mistä Supermankin on kehittynyt). Bättis ja Superman tapaavat toisensa jossain ihme bailuissa, jossa Lex on myös mukana ja nämä eivät ensikatsomisella siedä toisiaan. Lex saa myöhemmin kehotettua Supermanin ja Batmanin kunnon tappeluun, niin että hän saa rauhassa herättää omaa vihollistaan. Siinä sitten tapellaan ja hakataan toisia ja Supermanin tyttöystäväkin saa muutamia kolhuja. Lopulta kun hirviö on pystyssä, niin Superman saa hänet tuhottua kryptoniitilla, oman henkensä nojalla. Lex joutuu vankilaan ja sekoilee omia dingdongejaan siellä, kun muut ovat hautaamassa Supermania. Tietenkin ihan viimeisenä ennen lopputekstejä hauta pompahtaa ilmaan.

Bättis vastaan Teriksen juoni ol itselleni aikas sekava, mutta pidin valtavasti siitä, että kaksi supersankaria oli tähän yhdistetty. Myös Batmanin taustatarinaa valotettiiv nähäisen, hänen perhetraumansa. Toimintaa oli tälläisen perusdraaman ystävälle aivan liikaa (katsoin siis 20 min pidemmän leikkaamattoman version) ja siksi se tunui hyvin uuvuttavalta. Tarina junnaili pitkään liian toiminnan varassa. Kuvaus myös oli hyvin synkkää ja harmaata, mihin olisin kaivannut vaihtelua. Pidin siitä, että Batman ja Superman lopulta päätyivät samalle puolelle ja Lexin dingdongailut vankilassa sai jo odottamaan hänelle jatkoa. Supermanin hautajaiset oli pikkuisen kliseistä, sillä kokoajanhan siinä tiesi, ettei hän tule kuolemaan. Elokuvan loppu häiritsi minua muutenkin, tuntui että siinä ol iaiankin viisi eri lopetusta ja jokaisen jälkeen vaan jatkettiin. Osan niistä olisin jättänyt huoletta leikkauspöydälle.

Suicide Squad

Tähän lupauduin mukaan, ilman että minulla oli mitään käryä elokuvasta. Tiesin, että tarina kertoo pahiksista, mutta suurinpiirtein siihen se jäi. Päivää ennen näytöstä näin tästä trailerin ja mainoksen bussipysäkillä ja olin ihan fiiliksissä: tässähän näyttelee Will Smith! Smiht oli Wild Wild Westin aikoihin ihan ykkösnäyttelijöitäni. Pientä epäluuloa minulle nostatti nimi Jared Leto (ja vielä Jokaerina) kun hän on minulle enemmän tunnettu emorock laulajana.

Teräsmiehen kuoltua halutaan kaupungille uusia suojelijoita. Toimintaa johtaa kova muija Amanda Waller, joka värvää nämä rikolliset mielisairaaloista ulos auttamaan kaupunkia. Mukana on mm. palkkamurhaaja Deathsoth (jee, Will Smith), mielisairas Jokerin tyttöystävä Harley Quinn, tulimies El Diablo, Kapteeni Bumerangi ja Hulkin näköinen hirviö Killer Krock. Ryhmän kenttäjohtajana toimii Rick Flag niminen tyyppi, jonka tyttöystävää riivaa Lumoojatar. Lumoojattaren ollessa vahvoilla hän koittaa johtaa maapallon tuhoon ihmisistä, ja sitä sankarimme pyrkivät estämään. Lopulta kaikki päättyy onnellisesti, mitä nyt ihmisiä ja hahmoja kuolee vähän väliä ja luodit lentelee sinne tänne.

Suicide Squest yllätti minut vahvasti huumorillaan ja tyylillään. Vaikka tässäkin ammuskeltiin ja verta lenteli, niin hahmojen taustoja ja syitä kerrottiin kivasti omien klippien kautta. Pidin suunnattomasti värimaailmasta, tähän oli haettu pinkkiä, vihreää ja violettia savua moniin kohtauksiin, jotka tuntui raikastavan elokuvaa. Lumoojattaren astuessa kunnolla kuvaan elokuva sai jo fantasiamaisia piirteitä. Tykkäsin paljon Detahshotin hahmosta, koska näytettiin hyvin hänen kaipuuta lapseensa. Harleyn ja Jokerin rakkaustarina oli kivan monisyinen ja sitä näytettiin hyvin molempien kantilta. Yllätyin hyvin positiivisesti Jared Leton esittämästä Jokerista, hän oli siinä vähintään yhtä hyvä kuin Heath Ledger Jokerina Yön Ritarissa. Tätä Jared Leton Jokerin omaa tulevaa elokuvaa alan todellakin odottamaan. El Diablon hahmo oli kanssa yllättäjänä, hänen motiivinsa tekoihin kun kerrottiin ihan tarinan loppupuolella, Muutamat hahmot sai niin pienen taustatarinan, että he jäivät etäisiksi kuten tuo Kapteeni Bumerangi ja Krokotiiliukko. Myös sen randomijapanimiekkailija muijan juttu jäi ihan mystikseksi. Mitä ihmettä se teki tässä elokuvassa?

Huumorinsa, selkeiden hahmojen kuvausten ja erilaisen värimaailman vuoksi Suicide Squad nousi parhaaksi tämän maailman elokuvaksi. Kattoo sitten seuraavan kolmen leffan jälkeen pitääkö tämä edelleen ykköspaikkaa
.