Vares Pahan Sudelma ja Huhtikuun Tytöt

Mäkelän Varesten jälkeen tuli pitkä tauko, ennen kuin Solar Films ilmoitti, että nyt tehdään Vareksia lisää ja peräti kuusi kappaletta. Veijonen ei enään dekkaristin hommia ottanut vastaan, sillä Vareksen paras kaveri, viinanpiru oli häneen siihen malliin iskenyt, niin että ihan hyväkin että Antti Reini tuli tilalle. Pidän kovasti Veijosesta Vareksena, mutta tyylillisesti hän ei olisi sopinut näihin myöhempiin Vareksiin, niin kuin Reini ei olisi sopinut näihin Mäkelän ohjauksiin, jotka huokuu Vintiöiden tyylisiä sivuhahmoja. Muutamat aikaisempien elokuvien näyttelijät on taasen kierrätetty uusien Vares-leffojen eri rooleihin; Jasper Pääkkönen Kyypakkauksena ja viime V2- elokuvan kansanedustaja Urjalaa näytellyt Matti Onnismaa on nytten Vareksen kaveri pastori Alanen. Mäkelän Vareksissa ollut Markku Peltola valitettavasti kuoli ennen näitä uusia Vareksia, joten novelistin tilalle hyppää Eppu Salminen. Kaikki muut hahmot ovatkin sitten ihan uusia tässä Vares saagassa. 

 
Pahan Suudelma
Vares saa toimeksiannon Asta Malmsténilta, jonka nuori tytär Kerttu löytyy murhattuna. Astan sisar Laila iskee Varekseen silmänsä, vaikka oma nössykkä mussukka Arto hänellä jo  onkin. Vares viettää aikaa kaveriensa Luusalmen ja Alasen kanssa juoden ja pidetään  Luusalmen kirjajulkkarit. Kadulla Varekseen käydään käsiksi, mutta puukko ei osu sydämeen, kiitos novellistin kirjan, joka jäi povitaskuun. Kyypakkaus avautuu Varekselle hämäräheikki Lahtipojasta, joka on bunkkaamassa tämän kämpillä. Vares haastattelee vuoroin Astaa, hänen miestään, Lailaa ja käy salaa kurkkaamassa Lailan nössykkö ukkoa yliopistolla. Sielä tämä vetää kuivia luentoja ja iskee silmäsnä nuoriin tyttöihin. Vares saa kuitekin ihan töitäkin tehtyä. Kertakäyttökameran ajastinta on muutettu niin, että tytön murha-aika olisi haluttu johtaa harhaan. Kesken tutkimusten löytyy Turun metsästä ruumis, joka paljastuu Lahtipojan työksi. Tämä käy nimittäin leikkaamassa irti tuoreen käden. Raato paljastuu Kertun kaverisi Pirkoksi, jonka äiti osasi kertoa tytön olevan raskaana. Niin oli myös Kerttukin. Lahtipoika ehtii heittää veivinsä, mutta hän ehti kertoa toimeksiantajansa Kyypakkaukselle. Tiedon ostaminen kuitenkin maksaa, mutta operaatio ei kuitenkaan onnistu. Vares saa jututeltua nuorta Tuikkua, joka on iskenyt silmäsnä Lailan Artoon. Hän paljastaa yhteisen mökkiviikonlopun suunnitelmat ja Vares ehtii juuri pakalle, kun Laila on pyssyn kanssa riehumassa. Tuikkuhan on kanssa raskaana. Kaikki kaatuu Arton syliin, kaikki viattomat tyttölapset. Lailahan meinaa ampua kaikki, ketä miehensä on pannu, eli lopulta myös itsensä. Vares saa kanssa osuman, mutta auta armias, kun Luusalmen kirjan kannet on vahvaa tekoa. 

Pahan Suudelma eroaa heti aikaisemmista Vareksista siinä mielessä, että nyt ihan oikeasti tutkitaan juttua ja yritetään tehdä ihan töitä. Leffa on aikamoinen postikortti Turusta, mikä on kivaa vaihtelua siihen, kun ensimmäinen leffa meni täysin sateessa ja toinen Porissa. Vareksen kertojaääni on palannut ja tuntuihan se oikeasti vähän höhlältä, mutta omalla tavallaan luo tiettyä film-nuar henkisyyttä. Vares on tässä uskottavampi naisten suhteen, mutta yhtä kovaa viinaanmenijää en heti Reinin Vareksesta usko, toisin kuin Veijosesta. Alanen ja Luusalmi luovat Vareksen ympärille mukavan kombon, joka toimi kyllä hyvin. Parina uutena hahmona sarjaan astelee mielettömän itserakas toimittaja Ruuhio eli Mikko Leppilampi, joka saa hahmoon mukavaa huumoriaja viileyttä. Äijä on oikeasti koko toimipisteensä vuorannut omilla kuvillaan. V2-leffassa kuulimme puhelimessa komisaario Hautavainion äänenä Jope Ruonansuun, mutta nyt kankaalle hyppää mukavasti, oikeasti varteenotettavan oloinen Hautavainio näyttelijänään Ilkka Heiskanen. Huumoria tässä Vareksessa on selkesäti vähemmän kuin aikaisemmissa, mutta juoni on mukavan selkeä ja helposti seurattavissa. Muutamat takaumat auttavat alleviivaamaan katsojalle tapahtumia, mutta muuten leffa on hyvin suoraviivainen. Katsojalla on tasan neljä epäiltyä kuin Vareksellakin, ja ensimmäisellä katsomiskerralla sai jännittää murhaajaa. Lisäknoppina vielä se, että Kyypakkaushan muuten katsoo vankilassa istuessaan V2- Jäätyneen Enkelin traileria. 

 
Huhtikuun Tytöt
Turussa ei ole elämää, eikä Vareksella ja Ruuhiolla hommia. Ruuhio ehdottaa Vareksen tutkittavaksi Huhtikuun Tyttöjen tapausta, eli 3 turkulaisdaamin katoamista 15 vuotta sitten. Tylsyyttään Vares ottaa homman vastaan, vaikka aineksia ei tutkimuksiin ole. Luusalmi on joskus heilastellut yhden niistä kanssa ja kirjoittanut aiheeesta kioskikirjan. Muuta ei tipu, eikä poliisi osaa auttaa. Tylsistynyt Luusalmi saa loistoidean miten saada naisia. Hän vie Ruuhion, Vareksen ja Alasen estottmien iltaan, jossa Varekseen iskee silmänsä kiinteään  politiikon avustaja  Sirkku Aaltonen. Kemiat ei näillä kahdella ihan kohtaa, vaikka sängyssä ehditään käymäänkin. Vares tutustuu Kyypakkauksen varoituksista huolimatta Karvanoppaan ja tämän kaveriin pizzanpaistajaan. Heillä on kaverina Femina Morte, ennustaja. Feminan luona on käynyt Vareksen entine heila, joka oli pyytänyt kunnon rökitystä Vareksella. Sellasen Vares sai, tosin ketsuppipullon muodossa. 

 
Vares on tutustunut naapurinukkonsa Gunnarin kanssa, joka saa hämärää seuraa. Tristian de Cunha, Gunnarin poika tulee Afrikan armeijasta käymään ja iskee ensin homopojan klubilta, maistelee kullikakkua ja kiristää yhtä rahamiestä, joka levittelee seteleitään niin prostituutioon kuin politiikkaankin. Tristian käy ensin selvittämässä verkot Feminan, alias Teresan kanssa. Teresan, joka on yksi huhtikuun tytöistä. Rahamies Kurt Mettolla menee hermot Vareksen kyselyyn, mutta apu tulee yllättävästi Tristianilta. Metosta ei ole enään huolia ja kumminkin koska kumpikaan ei ole hänen leivissään, niin kaveri autetaan pois pulasta. 

Viimeisimpänä käänteenä Vares adoptoi kulkukissan, jonka ristiää Gunnarin ehdotuksesta Jeesukseksi. Jeesus on mielettömän söpö katti, mutta livahtaa ovesta ullakolle varastoon, missä Vareksen hemaiseva naapuri taksikuski Anna eli Maria Järvenhelmi on etsimässä kirpparikamaa. Jeesus jää kiinni Gunnarin varaston hiirenloukkuun ja kuinka sattumalta, Vareksen kissaa hakiessa hän löytää yllättvän valokuvanipun. Gunnar on 15 vuotta sitten salakuvannut tyttöjä, kun nämä ovat ollet huoraamassa. Lyhyt päättely Gunnarin mökkilomasta vie Vareksen ja Hautavainion surullisen näyn äärelle. Tristian on tappanut isänsä, joka joutui kaivamaan oman hautansa. Mökkilattian altahan löytyvät kahden tytön mädäntyneet ruumiit. Mutta misä on kolmas pohtii Vares? Kun lopulta istutaan Uuden Apteekin kantapöydän ääressä, saa Vares tietää Femina Morten oikean nimen. Pääasia,että juttu on ratkennut ja Ruuhiolla riittää töitä iltapäivälööppien kasaan kursimisessa. Kyypakkauskin ehti leffassa kertaalleen naimisiin ja erota, tietty Vareksen eksän kanssa. 

 
Huhtikuun tytöt on elokuvana sekava ja siitä huomaa ohjaajan amatöörimäisyys, kuvauspäivien vähyys ja halpuus. En ole ikinä pitänyt Lauri Törhöstä kunnianhimoisena ja hyvänä ohjaajana ja sen huomaa eritoten tästä elokuvasta. Kurt Metton mukana oloa ja sen mitättömän kansanedustajan en vain ymmärrä, sillä ne ei tuo mitään merkittävää Vareksen tutkimuksiin. Kaikkiin tämän tapauksen juttuihin liittyvät asiat nimittäin selviävät sattumalta. Vares ei edes yritä tehdä töitä, vaan keskitytään enemmän Jeesuksen silittelyyn ja niihin ihme fantasiakuviin, mitä Vares näkee tytöistä. Muka "oikeasti punapää" Teresalla on niin umpiselkeä peruukki, kun hän tekokullia on Vareksen kakkoseen tunkemassa.  Gunnarin mukanaolokin tulee ihan tyhjästä, sillä häntä ei mitenkään pohjustettu. Anna sentään näkyi jo aikaisemassa elokuvassa. Kyypakkaus on sentään saanut muutamia inhimillisempiä piirteitä, eikä ole ihan nin pössyissä kuin aikasiemmin. Huhtikuun Tyttöjen suurimmat heikkoudet on sen sekava käsikirjoitus, ponneton ja intohimoton ohjaus ja umpisurkeat naisnäyttelijät. Törhösen ohjauksesta huokuu se, että tämä on tehty tilaustyönä ja väliosana. Kaikki leffan naiset Annaa lukuunottamatta ovat surkeita kivikasvoja, joiden hahmoissa ei ole mitään mielenkiintoa. Kurt Mettokin menee siihen samaan kasaan. Tristian ja tämä söpö homopoika jonka hän iskee hetkeksi itselleen ovat vähän mielenkiintoisempia, mutta nuorukainen ei kaukaa ehdi synttäreistä nauttia ennen kuin kirves heiluu. Tämä Vareksen ex-heila Lissu on kanssa ihan yhtä tyhjän kanssa, sitä hahmoa ei edes muista lopussa, ai että tämähän oli sama akka, joka alussa tilasi Varekselle kunnon rökityksen. 

Solar filmssillä oli alunperin tarjoitus että kuudesta Vareksesta kaksi tulisi elokuvateatterieihin, ja loput kotijulkaisuun ja tv-sarjoiksi. Pahan Suudelman saatua hyvin katsojia päätettiinkin kaikki tuoda teattereihin, mikä oli kyllä aika virhe. Markkinointia ei ollut Huhtikuun Tyttöihin lähes lainkaan, sillä ainakin minulta se meni ihan ohi. Näin koti blu-raylta katsoessakin Huhtikuun Tytöt menee ihan ohi, sillä leffassa paistaa kiire ja pakonomaisuus.   

Keisarikunta

On elokuvia, jotka menevät ensikatsomiselta suoraan sydämeen eikä lähde sieltä milloinkaan pois. Pekka Mandartin ohjaus Keisarikunta oli minulle yksi suuri sellainen. Olin herkässä teni-iässä, 13- vuotias ja aivan järjetön Mikko Leppilampi fani. Kävin katsomassa Keisarikunnan tammikuussa 2005 kahdesti ja elokuva oli suuri rakkauteni. Sen hyväntuulisuus, jazzahtava musiikki, ystävyys, kesä ja koko se maailma vei minut mukanaan. Kesällä, kun leffa julkaistiin dvdllä, olin ensimmäisten joukossa Oulun Anttilassa sitä ostamassa, soundtracin olin hommannut jo aiemmin. Tuon elokuvan myötä innostuin pitkäksi aikaa Olavi Uusivrran musiikista ja tuona syksynä julkaistu Olavin levy Me Ei Kuolla Koskaan on yksi tärkeimpiä levyjäni. Elokuvaa katsoin dvdltä monet ja monet kerrat. Nyt vuosia myöhemmin kun katson leffaa, muistan vieläkin jopa kommenttiraidan jutut Pekalta, Mikolta ja Tuomakselta ulkoa. Niin kovin on elokuva vaikuttanut.

Keisarikunta

Eletään 1950-luvn Kotkassa. Siellä asustaa kilhapari Rempo ja Aila. Aila haaveilee omasta kampaamosta ja Rempo kerää siihen rahaa satamassa. Siellä hän kuitenkin innortuu rautakaippiaan julleille esittelemään rumputaitojaan ja saa potkut. Kaverinsa Kinkun kanssa he koittavat myydä satamssa rumpuja ja levyjä, jotka saadaankin kaupaksi. Kaupunkiin saapuu vanha tuttu Olii Miettinen, joka muistuttaa Rempolle heidän nuoruuden intohimosta soittamiseen. Hetken mielijohteesta Rempon ja Ailan kampaamorahat käytetään kapakan ostoon ja niin pojista tulee soittoruokala Fennian omistajia. Ollin äiti Martta toimii tarjoilijana, Olli soittaa pianoa, Rempo rumpuja, Rempon aivuokralainen Kinkku kitaraa ja satamasta haetaan tutut Kauppinen bassoon ja Nortti saksofoniin. Vanha kaveri Heiskanen on saaunut kapunkiin ja hän pääsee narikkahommiin. Ilta ei kuitekaan tuota tulosta; Olli soittaa vähän liiankin erikoista musaa, jota yleisö ja muu bändi ei meinaa ymmärtä. Tässä vaiheessa alkaa Ollin ja Rempon sukset mennä ristiin.

Bändi kuitenkin jatkaa esiintymistä. Aila lähtee Helsinkiin ja satamaan on ilmestynyt kaksi kaunista naista, jotka viihtyvät Fenniassa. Varsinkin Sikinsokin iskee silmänsä Heiskaseen, ovathan he vanhoja tuttuja. Rautakaupan Junnu ja tämän alaikäinen kaveri Eki kanssa innostuu Fennian menosta. Eki tosin saa tyytyä narikassa oloon. Junnu esittää yhen kipaleen ja Fennian lavalla käy ihan tähtiäkin, jopa Olavi Virta. Samaan aikaan kuitenkin Ollin ja Rempon välinen jännite kiristyy. Jätkät keksivätkin hauskan idean, he kruunaavat Ollin Kotkan keisariksi. He pitävät Fenniassa kunnon kruunajaiset, tekevät kulkuemarssin ja juhlien jatkoja vietetään satamassa. Siellä kanssa jazzi raikuu. Kuumana kespäivänä jätkät innostuvat kanssa saareelle menosta, tosin Olli jää kotiin pötköttmän, sillä on kuulemma nuha. Saarella uidaan, potkitaan futista ja lauleskellaan härsekjä. Nortti sanoo sateisena telttailtana Rempon luuleman totuuden; mitä jos Aila ei olekkaan Helsingissä, vaan Ollin kanssa? Kiiruusti Rempo menee kotia ja saa kalsarit jalassa veneilystään kovan flunssan. Jo aiemmin eräs sataman neito on Rempolle tullut kuutelemaan levyjä, juuri kun Aila on tullut kotia. Fenniassa sovinto ei kuitenkaan onnistu, vaan Aila antaa Rempolle kunnon litsarin.

Aila ja Rempo, Keisarin kruunajaisten jatkoilla, Rempo laulamassa

 Kesä alkaa olla ohi. Olli on lähdössä Englantiin ja mitä tehdään Fennialle? Edellisenä iltana kun Eki löytyi baritiskin alta, ja tarkastaja huomasi myös salakuljetettua viinaa myynnissä. Viimeisenä iltana baarissa tarjoillaan taskumatteja, sekä vettä ja Eki saa toimia ihan luvan kanssa rumpalina. Olli lähtee, sekä myös Kinkku joka on houkuteltu Olavi Virran bändiin. Aila ja Rempo tekevät tietysti sovinnon.

Nyt kun katsoin Keisarikunnan monen vuoden tauon jälkeen, niin kyllä minun tästä elokuvasta tykkäämiseeni liittyy tosiaankin nostalgiaa. Nykyajan leffastantardeillani elokuva ei olisi niin hyvä, mitä se oli silloin teinikesäisenä. Siihen liittyi silloin niin paljon juurikin Leppilampi ja Uusivirta fanitusta. Elokuvan roolisuoritukset ovat kyllä muuten erinomaisia. Sanna-Kaisa Palo on mainio Martta, Niko Saarela todella hupaisa Kauppinen, Petteri Summanen jotekin ihana ärrä-vikaisena Heiskasena, satamalikat Pirjo Honkasalo ja Petra Karjalainen reteitä ja itsenäisiä naisia ja Sampo Sarkola on veikeä Junnu. Tuomas Uusitalo on aivan nappivalinta pyöreksi ja hellyyttäväksi Kinkuksi. Anja Pohjola taasen Mummuna osaa pitää jöötä ja arvostusta yllä. Ainoastaan Sesa Lehdon Nortti on minusta vähän erikoinen. Mikko Nousiaistakin siedän, vaikken hänen näyttelijäntyöstä ole ikinä pitänyt. Sitten tietenkin se ihana Leppilampi. Hän on Rempona tosi naivi ja epävarma, mikä tuo särmää pääahmoon. Olavi Uusivirran Eki on ihan pienessä sivuroolissa, mutta hänet kyllä huomaa. Tykkään muuten elokuvasta kanssa kovasti sksi, että kaikilla miehillä on kokoajan puvut! Miesten pitäisi käyttää pukuja ja hattuja enemmän.

Fennian porukka

Keisarikunta ei ole musikaali, vaikka musiikkia siinä paljon onkin. Marzi Nyman on tehnyt todella hyvät jazz-musat leffaan ja monet kipaleet ovat oikeasti hyviä. Eniten olen aina tyknnyt Keisarin kruunajaisten jatkoilla soineesta Diga-diga-doosta, jonka laulaa Kwanin Tidjan, joka tekee myös pikku roolin. En aiemmin ole jazz-musiikkia kuunnellut, mutta tähän soundtraciin olen tykästynyt. Itse elokuvan juoni on ehkä pinnallinen, sillä tässä ei käsitellä mitään kovin syvällistä. Rakastuin elokuvaan ehkä ennemminkin sen leppoisan, kesäisen tunnelman takia. Ailan ja Rempon rakkaustarina on aikalailla kehyskesrtomus tälle kaikelle, sillä enemmän Keisarikunta kertoo ystävyksistä, jotka rakastavat soittaa ja fiilistellä musiikkia yhdessä. Fennian porukasta.

Keisarikunnalle ja kaikille lämmintä kesää!

Kaksipäisen kotkan varjossa

Kävin katsomassa tämän Timo Koivusalon musikaalin aikoinaan elokuvateatterissa. Minulla ei ollut silloin elokuvasta oikein mitään odotuksia, ainoastaan tiesin siinä olevan silloin kuuminta hottia oleva Mikko Leppilampi ja vanha kunnon Loiri. Muistan pitäneeni elokuvasta jo silloin, vaikka se sai mediassa kovatkin haukut. Itse leffakatsomiskerrasta jäi mieleen se, kun lopputekstien aikana sisko kuiskasi korvaani, että edessääme istui Risto-Matti Ratia, joka on vissiin jokin Marimekon johtaja.

Kaksipäisen kotkan varjossa elokuvan juliste

Eletään 1900-luvun alkua. Suomi ei ollut vielä itsenäinen, vaan oltiin vahvasti Venäjän vallan alla. Mikko Leppilampi on runoilija Aaro Manner, joka on kirjoittanut itselleen tärkeistä aiheista eli suomalaisuudesta. Venjäsotilaat eivät tätä hyväksy ja pitävät Manneria kansankiihottajana. He vangitsevat paikallisen papin (Vesa Vierikko), jonka tytär Ella (Helena Vierikko) heilastelee Aaron kanssa. Aarolla on hyvä ystävä Verneri (Vesa-Matti Loiri), joka auttaa näitä nuoria aina hädän tullessa. Verneri tapaili aikoinaan kapakkalaulaja Saaraa (Anneli Saaristo) ja yhteinen tytär Veerakin heille on siunaantnut. Tarina kimpoilee vuoron Aaron ja Ellan, vuoroin Vernerin ja Saaran suhteessa kokoajan kaksipäisen kotkan valvovan silmän alla. Sitä edustaa venäläismielinen vihainen Komentaja (Tapio Liinoja). Hän koittaa monessa välissä saada Aaro Mantereen napatuksi, milloin Ellan, milloin Mantereen muun perheen kautta. Aaron veli Antti (Antti Luusuanniemi) ei usko kynän voimaan (osittain mustasukkaisuudesta velejään kohtaan), vaan haluaa saada jotain konkreettisesti aikaan. Niinpä hän ystävineen käy sytyttämässä kasakoita tuleen, siinä kuitenkin pahasti epäonnistuen. Juuri hetkeä ennen Antti on kosinut Ellan hyvää ystävää Mariaa. Kylässä pidetään suuret sankarihautajaiset ja kylänmiehet ottavat kovasti vastaan kun venäläissotilaat haluavat hyökätä kohti.

Aaro ja Ella Vernerin tuvalla

Aaro ja Ella muuttavat omaan tupaan, Ella ompelee Aaron takkiin onnen siemenistä E:kirjaimen ja vihillekkin ehditään. Hetken heillä on onnellista, ennen kuin taloon hyökätään. Aarosta Komentajalle on kannellut kylänmies suuren palkkion toivossa, mitä hän ei tietenkään saanut. Aaro joutuu putkaan muiden syyttömien kanssa ja Ella muuttaa asumaan Aaron vanhempien luo ja synnyttää siellä tyttären. Muutenkin Komentaja käyttää valtaansa ilman lupia, kun järjestää laittomia teloituksia. Onneksi hetkeä ennen kuin Verneria ollaan ampumassa, tulee vielä isompi taho joka yrittää laittaa Komentajan aisoihin. Komentaja ei kestä nöyryytystä, vaan ampuu itsensä metsässä. Sitä ennen hän on kuitenkin lähettäynt tavallisia suomalasimiehiä venäjälle sotilaiksi. Onneksi heidät pelastaa Komentajalle katkera kylänmies, niin että Aarokin pääsee sieltä vapaaksi. Hänen takkinsa jää rikkoutuneen junan lähelle ja kun Ella saa kulla tästä, hänellä on vielä toivoa että Aaro on elossa. Viimeinen kohtaus käydään kirkossa, missä kastetilaisuus on alkamassa. Ennen kuin lapsi saa nimen Aaro ilmestyy vihdoin vaimonsa luo.

Verneri laulaa krouvissa kappaleen Pelimannin Perintö

Vaikka Kaksipäisen Kotkan varjossa juoni saattaa kuulostaa irrallisen hölmöltä ja melodramaattiselta, niin se on mielestäni selvästikkin yksiä parhaita epookkielokuva mitä suomessa on tehty. Lavasteet ja tunnelma tuosta ajasta ovat minusta ihan aitoa. Hahmot näyttävät onnellisilta, koska he eivät tiedä paremmasta ja osaavat olla onnellisia niistä hetkistä mitä heillä on. Vaikka tunnelma Venäjän alla on tukahduttava ja luo paljon paineita, niin osataan olla ylpeitä omasta suomalaisuudesta ja juurista. Runoilija Aaro puhuu viisaita ja kauniita filosofeja ja on hänellä komea käsialakin. Helppoheikki Verneri pitää oman rillumarei-hetkensä, joka minusta itsessään on jo kunnioitus vanhalle juomakulttuurille. Krouvi on muutenkin suuressa miljöösä Vernerin ja Saaran kohtauksissa. Pidän elokuvan puvustuksesta ja muusta lavastuksesta. Mantereen perheen torppa on sellainen yksinkertainen ja alkeellinen, pappila taasen runsas ja yksityiskohtainen. Komentaja syö omassa huoneessaan hyvin venäläistyylisesti suolakurkkua ja kaviaaria. Tämmöiset pienet yksityiskohdat luo minusta ajalle sopivaa uskottavuutta.

Verneri näkee pitkästä aikaa tyttärensä Veeran

Näyttelijöiden työ saa minulta ristiriitaista palautetta. Osittain käsikirjoituksesta johtuen kömpelö kirjakieli vie uskottavuutta, mutta esim. Leppilampi, Loiri, Vesa Vierikko, toinen helppoheikki Paavo Liski saavat suosionosoitukseni, mutta Helena Vierikko ja Anneli Saaristo ovat puhuessaan aika pökkelöitä. Varsinkin Helena Vierikon yksi-ilmeisyys elokuvassa loistaa läpi. Myös Antti Luusuanniemen roolityö sopii enemmän teatterinlavalle, kuin elokuvaa. Hän ylinäyttelee ihan liikaa makuuni. Tapio Liinoja on uskottava ja ahdistava Komentajana, sillä hän saa heti ensi vilkaisulla inhokkihahmon maineen mitä pitääkin. Tämän apurina toiminut Kai Lehtinen on vähän yksitoikkoisempi, mutta ei hänestäkään katsoja voi pitää. Elokuva kun on musikaali, niin on minusta hienoa että suurin osa näyttelijöistä laulaa itse. Saaristo, Loiri ja Leppilampi saavat äänensä kuuluviin, mutta Ellan laulauäänestä vastaa inhokkini Nina Tapio. Voitte siis arvata kenen kappaleista pidän vähiten. Suosikkilaulauni on Pelimannin Perintö, jonka Verneri vetäisee Krouvissa. Kyseisessä kappaleessa on todella rillumarei henki yllä ja tykkään kappaleen sanoista. Saariston vetämät laulut ovat ihan nättejä, mutta mikään niistä ei jää päähäni. Leppilampi laulaa dueton Jotain Jää Nina Tapion kanssa ja kappale on muuten hyvä, paitsi se Nina Tapion osuus.

Ella ja Aaro muuttavat yhteen

En muista tiesinkö ennen kuin näin elokuvan sen olevan musikaali, mutta jos nyt minulle mainostetaan kotimaista epookkimusikaalielokuvaa, niin se kuulostaisi jo ajatuksenikin niin erikoiselta, etten tiedä uskaltaisinko ottaa katsomishastetta vastaan. Tiedän, että Kaksipäisen Kotkan Varjossa elokuvalla on hyvin paljon vihamiehiä, eikä se ole saanut kyllä arvostusta oikein tietäkseni missään, mutta minulle tämä on ainoa Timo Koivusalon elokuva, jota voin jopa kehua hyväksi.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Helmiä Ja Sikoja

Näin Helmiä ja Sikoja elokuvan aikoinaan elokuvateattereissa ja elokuvamainoksen mukaan minä itkin ja nauroin. Kyseinen komedia on yksi pääsyy siihen, miksi aloitin itse teatterin harrastamisen ja miksi elokuvaharrastuspuolella juuri innostuin kotimaisista elokuvista. Olen Helmiä ja Sikoja elokuvaa katsonut aikoinaan kerta toisensa jälkeen videolta ja dvdltä sitäkin useammin, niin että lähes jokaisen repliikin osaan ulkoa. Olen pitänyt tästä elokuvasta pari vuotta taukoa,joten viimeisin katsomiskerta tuntui ihanan tuoreelta.

Helmiä ja Sikoja elokuvan mainosjuliste

Helmiä ja Sikoja kertoo Hirvosten veljeksistä. He asuvat Joensuun Rantakylässä isänsä Ukon kanssa. Pojat Ruho, Läde, Timo ja Poju ovat koulunsa jo käyneet ja myyvät isänsä kanssa Pimeetä Viimaa ja Pikkusuolaista baarista tulleille asiakkaille. Näillä ja pikku rötöksillä he elelevät paikallisen lähiön kerrostaloasunnossa. Elämä muuttuu, kun isäukko hakee viinalastia ja ajaa ojaan. Veloissaan he porukalla keksivät ryöstää paikallisen Alkon, mikä onkin aika metka tapahtuma. Alkon myyjä ei ota moksiskaan, kun Ukko on ryöstäjänä ja oma poika panttivankina. Alkon myyjä alkaa lastata juomia Ukolle, mutta tämä ja pojat alkavat kunnolla ryyppäämään kirkkailla. Poliisikuulusteluihinhan siitä joudutaan ja Ukko joutuu linnaan. Pojat eivät saa oikein otetta elämään ilman isää ja uusi ongelma saapuu alakerrasta siskopuolen muodossa. Saaran äiti heittää Saaran pojille hoidettavaksi, kun Ukko ei voi maksella muksun elämistä. Saara on aluksi todella ujo, eikä pojat oikein tiedä miten tähän pitäisi suhtautua. Läde saa kontaktia Saaraan huumorin avulla, kun muut outoilee mukulaa. Telkkarista mainostetaan uutta kykykilpailua lapsille ja siitä Läde saa idean. Hän kuulee kun Saara laulaa television mukana ja alkaa valmentaa Saaraa kilpailuun. Voittopottina on nimittäin sievoinen summa käteistä. Vaikka karaoke, lasten laulukirjat, ruokalaulu ja karate kid menetelmiä käytetään, ei Saarasta ole esiintyjäksi.

Paikallisessa baarissa laulaa lähes joka ilta kapakkaruusu Laura, johon Läde on silmäsnä iskenyt. Laura vaan pyörii ihan väärissä porukoissa. Homo Poju menee viemään muitten huomion toisaalle, niin että Läde saa kerrottua Lauralle ideastaan. Aluksi Laura ei suostu koutsaamaan Saaraa, mutta myöhemmin hän muuttaa Hirvosten luo. Laurasta ja Saarasta tulee läheiset kaverit ja Laura opettaa Saaralle esiintymistä. Paikalliset karsinnat voitetaan ja hetken on kaikki hyvin. Saaran äiti hakee tyttösnä omista voittojuhlistansa pois ja seuraavana päivänä koko kämppä menee ulosottoon. Eivät Hirvosen pojat asunnottomiksi kuitenkaan joudu, sillä he tekevät diilin paikallisen Sokos-tavaratalon kanssa ja muuttavat asumaan sinne varastoon. Saaran äiti tuo turhautuneena tytön takaisin, kun tämä ei suostu laulamaan hänelle. Yhdessä vietetään Saaran kymppisynttäreitä ja jännitetään viimeistä esitystä. Ennen Supertenava- kilpaa käydään moikkaa Ukkoa vankilassa ja asutaan hotellissa. Itse kilpailussa Saara tutustuu uuteen kaveriin ja jännittää esiintymistä. Hänen talenttiosuus ja lauluosuus onnistuvat yli odotusten, aina siihen asti kunnes Saara pyörtyy. Pyörtyminen vie koko median huomion ja siinä tuoksinnassa takapenkillä istuneet Ruho, Timo ja Poju ovat saaneet nyysittyä heidän takanansa oleen voittopotin. Elokuva loppuu kauniiseen aamuhämärään Linnanmäen maailmanpyörässä.

Saara ystävystyy Lauran kanssa

Hirvosten veljekset ovat todella tiivis ja dynaaminen porukka. Heidän persoonansa ovat ihan omiaan ja huomaa, että heillä on hyvät välit toisiinsa. Kenelläkään ei kirraa toistensa kanssa. Vanhin veli Ruho on tappelija, eniten voimakkain ja samalla herkin. Läde on taasen veljeksistä eniten keskiössä. Hän on supliikki, hauska ja rento, sekä osaa ottaa muut huomioon. Lädellä ja Lauralla on elokuvan rakastumistarina tässä sivussa, mutta onneksi siihen ei keskitytä liikaa. Muutamissa kohdissa pidän siitä kovasti, että ensin on Laura ja Läden kahdestaan, mutta sitten Laura heittää Läden poikien joukkoon. Timo on kolmas veljeksistä. Saaran mukaan hän on vähän outo, sillä Timo on ujo ja räväkkä, tykkää kunnolla poikien jutuista, uskaltaa nauraa itelleen ja tietenkin piirtää kypäröitä Akkareihin, ettei satu Ankkoja päähän. Veljeskuopus on Poju, joka on kaikista vähiten esillä. Hän on vähän ujonpuoleinen rastapää homopoika, joka ei oikein tuo itseään milläkään tavalla ilmi. Tavallaan se on hyvää vastapainoa Ruhon ja Timon kovuudelle. Lädeä esittää ihanan upea ja tuolloin ah, niin söpis Mikko Leppilampi, joka sai roolistaan miespääosa Jussi-patsaankin. Ruhona tappelee Timo Lavikainen, joka jo tuolloin todisti osaavansa tehdä komediaa. Timo on Unto Helo, jolla on ohjaaja Perttu Lepän aikaisemmassa elokuvassa Pitkässä Kuumassa Kesässä päärooli. Pojuna esiintyy Jimi Pääkallo, joka tuolloin oli oikeasti viralliselta nimeltään jo Jimi Pääkallo. Kolme viimeisintä on tuttuja Pitkän Kuuman Kesän nähneille, joten ei ihmekkään että heillä klikkaa hyvin. En itse ihan ymmärrä tämän Pojun hahmon ja Jimi Pääkallon merkitystä elokuvalle, muuta kuin tuolloin kuuman nimen takia. Sen huomaa näin jälkeenpäin, että Pojun hahmo ja Pääkallon roolisuoritus on elokuvan heikoin.

Tyttöenergiaa veljeskatraaseen tuo nuori Amanda Pilke Saarana. Hän on todella luonteva roolissaan, vaikka ehkä liiankin selvästi näkyy se raja, kun Saara pääsee ujoudestaan. Laura Birn tekee kanssa luontevan roolin Laurana, eikä Birn vielä tuolloin naamallaan ärsyttänyt minua, kuin nykyään. Ihailen kovasti Lauran punaista mokkanahkatakkia. Se todellakin sopii hänen hahmolleen. Lauran miesystävä baarissa on Antti Reini kauan ennen Vareksia ja hän on todella koominen. Juuri tuollainen itsekeskeinen äijä oikeasti löytyy jokaisen baarin nurkasta. Pekka Valkeejärvi Ukkona on ihanan isällinen, mutta tarpeeksi veijari ja kaverillinen pojilleen. Saaran porukoita esittää Outi Mäenpää ja Matti Onnismaa, jotka jäävät todella inhoiksi ja onneksi aika takaa-alalle, samoin kuin Sika, jolle ollaan velkaa eli Antti Virmavirta. Pienistä rooleista löytää myös muusikot Sakari Kuosmasen ja Pauli Hanhimniemien, sekä Roope Salminen & Koirissa laulavan Jon-Jon Geitelin hyvin nuorena poikana. Voin vain sanoa, että Helmien ja Sikojen roolitus on täyttä helminauhaa.

Laura laulamassa karaokea ihana takki yllään

 Elokuvan musiikki sai aikoinaan valtavaa huomiota, eikä ihme että Rakkauden haudalla ja Sydämeni osuman sai nosivat uudestaan hiteiksi. Itsekkin omistan elokuvan soundtrack levyn ja Pauli Hanhiniemen Perunateatterin Joki ja Tiktakin Lähdetään tänään soi sielläkin. Itse Supertenavassa nauran aina sille kansallispukukaverille, joka vetää rillit päässä Kalle Pääätalon Lootusasentoon kappaletta ja pojalle joka reivaa Popedan Suksia. Muutenkin elokuvassa soi sellainen kevyt, kesäinen ja komediallinen musiikki, joka luo postiivisen ilmapiirin. Tietenkin unohtamatta Timon syntsia karaokeversiossa Tulvii Pohjanmaa. Harmikseni soundtracilta ei löydy Pojun laulamaa kappaletta: "Katsohan on tuolla puu, se kukkii joka kesäkuu mun pihallain." Sen kipaleen haluaisin itelleni. Vaikka Jimi Pääkallo on itse muusikko, niin Pääkallo, Birn eikä Pilke esitä omia laulujaan. Pojun lauluäänenä on raffe leppänen ja Lauran Siiri Nordin. Se onkin jännä juttu, sillä elokuvaa katsoessa en oikeasti huomaisi äänen vaihtumisessa eroa, ellen sitä tietäisi. Elokuvan tarina sijoittuu kesään, mutta siltikin ollaan paljon sisätiloissa. Ne muutamat tapahtumat mitkä ovat ulkona tuo mukavaa raikkautta ja auringonpaistetta muuten sisiäisiin tapahtumiin. Paljon myös ollaan muualla kuin kotosalla, sillä karaokebaari on yksi tärkeimmistä tapahtumapaikoista.

Alkoa ryöstämässä. Timo, Ruho, Läde ja Poju

Helmiä ja Sikoja huumori on jotain ihan omanlaistansa, mitä en ole muualla nähnyt. Se osittain viittaa välillä Pitkän Kuuman Kesän vitseihin, mutta pysyy hyvin omana teoksenaan. Alkon tekaistu ryöstö, Sokokselta vaatteiden lainaus ja S-marketin pullonpalautustempaus ovat oivia vedätyksiä, mikä viittaa tarinan loppuun. Itse huumorikohtauksia elokuvassa on paljon: karaoken laulanta kotona, Saksalainen poliisisarja peli, kirjaston laulukirjat, Barbin riivaaminen hernekeitolla, sekä unohtamatta 4-kerrossänkyä, missä jokaisella pojalla on oma vuode ja kaikki huutelee kaikille hyvää yötä. Juuri tämä huumorilla tasapainottelu tekee sen, miksi Helmiä ja Sikoja on kotimainen klassikko. Se oikeasti saa naurattamaan ja ainakin minut jopa itkemään.

Helmeilevää juhannusta elokuvien ystävät!

95

Kaksi kaikille suomalaisille tuttua kysymystä: missä olit kun Suomi voitti ensimmäisen kerran jääkiekossa ja missä olit kun Suomi voitti ensimmäisen (ja toistaiseksi viimeisen) kerran euroviisuissa? Viisujen ajan muistan hyvin, sillä olin kipeänä kotona tv:n ääressä fanittamassa Lordia. Jääkiekkovoitosta ei taasen ole mitän muistikuvia, mutta epäilen olleeni makuuhuoneessa leikkimässä siskoni kanssa Barbeilla, kun vanhempani ovat istuneet jännittyneenä olohuoneen sohvalla. Kyseisestä jääkiekosta tiedän vain Den glider in kappaleen, Antero Mertrannan "Se on siinä" huudot, sekä muotiin tulleet suomiverkkarit joihin minäkin pukeuduin vuonna 1998, kun aloitin koulunkäyntini. Pohjustetaan vielä, että jääkiekosta en oikeasti tiedä (enkä siedä) yhtään mitään ja tätä elokuvaa katsoessani tuijotin jääkiekkoa enemmän kuin sen aikaisemman ennätykseni, eli yli 5 minuuttia.

95 elokuvan mainosjuliste

Aleksi Mäkelä on jo pidempään ollut suosikkiohjaajieni listalla, joten pelkästään sen perusteella 95 sai minulta kovat odotukset. Kävin elokuvan katsomassa kahdesti ja kyllä nautin. 95 elokuva alkaa kertauksella Suomen hävityistä jäkiekko-otteluista. Vuonna 94 Kalervo Kummola (eli H-P Björkman peruukissa) toteaa kriisin alkaneeksi ja hän sekä Kai Hietaranta (Rauno Ahonen) keksivät palkata yökerhossa Ruottalaisen jäkisvalmetajan Curt Lindströmin eli Curren Suomen Leijonien kapteeniksi. Tästä siirrytään itse finaaliviikonloppuun ja tarkastellaan ottelua 4 eri näkökannalta: itse joukkueen, yksinhuoltajaäiti Essin ja tämän pojan Jamin, syöpäsairaan Johanneksen ja  ruottalaisvihaisten Jessen, Jonden ja Kapan. Nämä kaikki ovat tavallaan itsenäisiä ja toisistaan riippumattomia tarinoita, mutta heitä kaikkia yhdistää juuri tuleva jääkiekko-ottelu.

Pikku Jami poika tykkää pelata jäkistä ja haaveilee kunnon kiekkourasta. Yh-äiti Essi (Laura Birn) tukee poikaansa kaikin keinoin, mutta rahat ovat tiukilla. Äitillä on jotain pientä vispilänkappaa Jamin valmentajan (Samuli Edelman) kanssa, joka on enemmän hänestä kiinnostunut kuin valmennettavasta pikku rääpäleestä. Koutsin mielestä Jamissa ei ole ainesta kiekkoilijaksi ja Essiä alkaa vituttaa koutsin manipulointi. Lopulta hän ottaa poikansa pois tämän komennosta ja etsii hänelle paremman seuran, jonka valmentaja uskoo Jamin kykyihin. Laura Birn on pitkästä aikaa ihan hyvä ja uskottava roolissaan, mutta käyttäytyy välillä aika naivisti. Paras puoli hänessä onkin, kun hän päästää koutsin kahleista irti. Valmentajana Samuli Edelman on ihan pökkelö, eikä edelleenkään osa puhua yhtään ukottavasti. Lihonut hän kanssa oli huomattavasti. Jami on suloinen, mutta puhuu välillä vähän paperia. Iän puolesta sen voin antaakkin anteeksi. Tämä pojan unelma jääkiekon peluusta ja ottelun seuraamista radiosta nivoutuu hyvin MM-voittoon ja tuo unelmia lähemmäs ehkä uudemmillekkin pelaajille. Leffaseurani toisella katsomiskerralla jopa toivoi, että tässä Jami olisi joku nykyinen pelaaja, niin että tämä muka kuvaisi oikeasti jonkun nykyisen pelaajan lapsuutta.

Koutsi, Jami ja Essi

Kolmikko Jesse, Jonde ja Kapa tuntuu aluksi vähän turhalta, mutta tuo hyvää Mäkelämäistä veijarikomediaa muuten ehkä raskaalta tuntuvalle elokuvalle. Jesse (Ylermi Rajamaa) saa potkut kun firma myydään ruottalaisille. Jondea (Kalle Lamberg) ärsyttää ainainen häviö ja Kapaa (Samuli Niittymäki) kun ruottalaiset vie naiset. Kostoretkelle lähetään mystisen salkun kanssa, jonne Jesse on pakannut jotain mystistä entiseltä työpaikaltaan. Olin ihan varma, että mukaan tuli jotain räjähteitä, mutta en sen vääremmässä voinut olla. Laivalla aika menee vähän bilettäessä ja tapellessa, mutta ruottissa viha nousee entisestään kun nähdään näiden juhlivan kapakassa ensimmäsitä maaliaan. Kuninkaan linnankin vartijat seuraavat niin intiimisti peliä radiosta, että kukaan ei huomaa kun pojat kiipeävät katolle ja näyttävät persettä. Tietenkin jäädään kiinni ja vasta raudoissa tajuttiin että ei hitto, Suomi voitti. Vasta juuri ennen lopputekstejä selviää mitä poikien salkussa sisälsi. Kyllä kuningaskin tästä hämmentyi.

Ruottalaisvihaajat

Syöpäpotilaan Johanneksen tarina on näistä kaikista koskettavin. Markus (Mikko Leppilampi) istuu baarissa juomassa muiden viinaan menvien kanssa. Hänen vanha kaverinsa Johannes (Pekka Strang) soittaa saattokodista ja pyyttää tätä ja heidän vanhaa jengiä katsomaan finaalimatsia hänen kanssaan. Markus vähän epäröi, mutta käy kutsumassa Tonyn (Timo Lavikainen) ja muun jengin paikalle. Saattokotiin ei päästäkkään kaljakorien kanssa ihan nuin vaan, mutta kyllä herkut saadaan pöytään ja nautitaan matsista. Johannes sylkee verta ja Markus on kauhuissaan. Pieni tappelu saadaan aikaiseksi ja Markus huutaa Tonylle  ajattelemaan kuolemansairasta Johannesta. Hoitaja (Outi Mäenpää) käskee mesoajaa pihalle ja Markus päätyy baariin kattomaan peliä. Jätkillä on kivaa yhdessä kun Suomen peli sujuu, mutta tietenkin Johannes kaipaa parasta ystäväänsä. Suomen saadessa toisen maalin Markus herkistyy ja lähtee jumalattomalla kiireellä juoksemaan taksille ja saattokodissa Johanneksen huoneeseen, niin että matot lentää. Yhdessä juhlitaan, fiilistellään ja hetken Markus ja Johannes saavat kahdenkeskisen ajan jutella. Markusta selvästi pelottaa ystävän menetys, eikä hän voi ymmärtää sitä, että Johannes  kokee itse jo olevansa valmis lähtöön. Kun Suomi vihdoin voittaa Johannes saa kokea hetken sen onnen tuneen, ennen kuin nukkuu pois. Johanneksen ystäville tämä on tietenkin järkytys. Hetken suurin onni ja suuri painava suru kulkevat niin lähekkäin.

Itselleni kaikista mielenkiintoisinta oli yllättävää kyllä itse tarina jääkiekkojoukkueesta. Pojat harjoittelevat yhdessä, heittelevät vitsejä yhdessä, syövät yhdessä, pukevat yhdessä ja nukkuvat yhdessä. Kaikkien nimet ja naamat eivät painuneet mieleen, mutta osalle annettiin isompi rooli kuin toisille. Timo Jutila (Joel Hirvonen) puhui ihan mahtavaa Tampereen murretta ja näytti juuri siltä miltä hänet kuvittelinkin. Hän oli hyvä yhteishengen luoja ja selkästi joukkuueen kantahahmo. Saku Koivu (Jon-Jon Geitel) pyyteli kovasti anteeksi jos koki olevansa ei niin täydessä terässä ja halusi kovasti näyttää muille, että hän osaa. Sitä kuvasti vahvasti hänen roskispalloheittonsa, josta hän oikein vaati revanssin. Jarmo Myllys (Hannes Suominen) on huumoriroolissa tukehtumassa kalan ruotoon. Hirveällä kiireellä ajetaan taksilla terveysasemalle, kunnes Jukka Tammi (Lauri Tilkanen) saa sen hänen kurkustaan irti. Vaihtomies Tammi on ihmeekseni saanut paljon ruutuaikaa, vaikkei hän edes pelaa kyseisessä matsissa. Hänen hahmonsa selvästi kuvastaa sitä pelin joukkuehengen merkitystä. Vaikkei hän itse pelannut, niin oli kuitnekin joukkueessa ja kokonaisena joukkueenahan he kultaa voittivat. Muut pelaajat jäävät valitettavasti enemmän tai vähemmän näiden neljän hahmon alle.

Saku Koivu

95 elokuvaan on hyvin osattu yhdistää nämä neljä lyhytelokuvaa keskenään. Pelkästä pelaajista koostettu elokuva olisi voinut tuntua tylsältä, mutta toisaalta olisin kaivannut heitä pikkuisen enemmän. Näihin joukkueen tunnelmiin lisättiin vielä lisämausteena ruotsalaisten ennakkovarmuus omasta voitostaa ja heidän voittojuhliensa suunnitteleminen, mikä sai katsojan hymyn huulille kun tietää miten lopputuloksessa käy. Leffassa muuten puhutaan yllättävän paljon englantia ja ruotsia, mutta onneksi nämä kohdat on tekstitetty. Itse jääkiekkopelit olivat suoraan vuodelta 95 ja joukkueen näyttelijöitä kuvattiin yllättävän vähän jäällä. Ensimmäisella katsomiskerralla se tuntui minusta pieneltä kusettamiselta, muta toisella pidin sitä jo oivana ratkaisuna. Se  on tosin siinä mielessä sääli, koska joukkuueen näyttleijät saivat osittain sen takia liiian vähän ruutuaikaa. Toisaalta vanhoihin kuvaputkitelkkareihin, josta tuota peliä seurattiin, sopi mahtavasti tuollainen vanhan laatunen kuva. Pidin kovasti 90 luvun baarimiljööstä, missä Markus aloitti juopottelunsa. Ihana Roope Salminen toimi baarimikkona tiskin takan ja heitti oikein osuvan suomiräppiheiton heti alkuun.

95 elokuva vie katsojen helposti 90-luvulle. Hahmojen vaatteet, silmälasit, puhetapa, ruuat, taustat ja tavarat olivat uskottavia. Tuhkholman hotellin puhelin, jolla Tammi koittaa soittaa pojalleen on pikkuisen moderni silmääni, mutta koska se nyt on Tukholmassa niin annettakoon anteeksi. Ei vaan suomessa niin hienoja puhelimia ainakaan kotona näkynyt. Toinen mikä ajankuvaa häiritsi oli Essin selän takana yhdessä kuvassa näkynyt liesi, sillä meikällä on ihansamanlainen nyt vuonna 2018. Vaatteissa 90-luku heijastui eniten ja tämä korostuu siinä kun Jesse, Jonde ja Kape nousevat Tukhomasta pois. Lenkkarit, pusakat ja nuo todella nolot suomiaurinkolasit, aivan ehtaa ysäriä. Pojat näyttää siltä ihan kuin ne olisi pilvessä. Myös saattokodissa kaverusten vaatetus isoine takkeineen on samanlaisia kuin meikän tutuilla aikoinnaan.  Musiikista täytyy myös antaa pisteet, sillä meikä tunnisti heti Raptoria ja Rednexiä. Itse trailerissa kyllä soi Keekkiä, mutta onneksi leffassa se tungettiin vasta lopputeksteihin.

Timo Jutila

Näyttelijäntyö 95-elokuvassa on huikeaa. Nimekkäitä näytttelijöitä ja osa ei niin nimekkäitä on leffa täynnä. Monia pienessä rooleissa olevia taustatyyppejäkin tunnistin, vaikkeivät heidän oikeat esikuvansa minulle mitään sanokkaan. Siltikin Kari-Pekka Toivonen, Matti Onnismaa, Rauno Ahonen ja Pekka Huotari vetivät hyvin. Yh-äititarinan näyttelijänpuoli pikkuisen ontui, samoin kuin ruottalaisvihaajakolmikon. Pekka Strang, Mikko Leppilampi, Timo Lavikainen ja Roope Salminen käyttivät ruutuaikansa ihan oikein ja pelaajapuolelta annan pisteet Joel Hirvoselle, sekä Hannes Suomiselle. Suomisen viimeksi näin Tuntemattomassa Sotilaassa myös vähän huumoriroolissa, joten toivottavasti hän pääsisi pian kunnon draamarooliinkin. Hänestä olen alkanut nimittäin kovasti pitämään. Jon-Jon Geitel on meikälle varmasti pelaajanäyttelijöistä tutuin, mutta edelleenkin hän on vähän jäykkä. Geitelin paras rooli on tehty jo 15 sitten Disneyn Välituntisarjan TJ:nä. Samaan hän ei enään valitettavasti pääse. Vaikka jokaisessa yksilöllisessäkin tarinassa on omat päääosan esittäjät, niin kokonaisuutena sanoisin valmentaja Curt "Curre" Lindström olevan se koko homman keskeisin henkilö. Ruottalainen Jens Hulténesittää Currea aivan upeasti, niin että hänen merkityksensä oikeasti vaikuttaa ihan kaikkeen. Jotenkin melkein liikutuin siitä, kun hän kirjoitti puheensa pelaajille paperille, kun ei saanut sanottua mietteitänsä aikaisempana iltana. Curren juoksu Tukhoman kaduilla ja törmäys valkoiseen hevoseen jäi minultakin hämärän peittoon, mutta selkeäti yritti kuvata jotainhänen järjen juoksuaan. Lopussahan itsekkin peililleen sanoi, että eihän se nyt niin vaikeata ollut.

Valmentaja Curre

Minä joka vihaan ylikaiken jääkiekkoa pidän tätä yhtenä Aleksi Mäkelän parhaimpana elokuvana. En voi sanoa muuta kuin Hyvin pelattu!

Suomi 100 elokuvaa

Meikäläisen yksi suuri intohimo on kotimaiset elokuvat. Innostun niistä paljon enemmän kuin ulkomaalaisista. Seuraan paljon suomalaisia näytteliöitä, tykkän bongailla lokaatioita ja koen suomen kielen elokuvissa tärkeäksi. Niinpä Suomen 100 vuotisen itsenäisyysjuhlan kunniaksi kokosin tähän listan sadasta suomalaisesta elokuvasta, joita suosittelen muille katsottavaksi. Olkaa hyvät, tässä on minun 100 suomalaista elokuvaani:

1. Pahat Pojat (Aleksi Mäkeä, 2003)
Pahat pojat oli minulle se ensimmäinen The kotimainen elokuva. Se avasi minulle silmät kotimaisten elokuven maailmaan. Kun nyt elokuvaa katsoo siitä huomaa ajan patinan, mutta ekä juuri siksi se on minulle äärimmäisen nostalginen.

2. Röllin sydän (Pekka Lehtosaari, 2007)
Lehtosaaren ihana ohjaus on hyvin uskollinen Röllin tarinalle ja pidän valtavasti tästä animaatioelokuvan tyylistä. Laulut ova vähän heikkoja, mutta animaatio lumoavaa.

3. V2 - Jäätynyt enkeli (Aleksi Mäkelä, 2007)
Teiniaikoina V2 leffan musta huumori todellakin upposi meikäläiseen ja sen raskas soundtrack nousi todella tärkeäksi musiikiksi minulle.

4. Kuutamolla (Aku Louhimies, 2002)
Kun aloin tapailla nykyistä avomiestäni samaistuin päähenkilö Iirikseen hyvin vahvasti. Siteerasmme yhdessä The Joulukalenterin repliikkejä ja mieheni haaveili leffaohjaajan urasta. Unelmieni prinssi saapui yhtä yllättäen elämääni, kuin elokuvan Marko. Olin ihan myyty.

5. Onni Von Sopanen (Johanna Vuoksenmaa, 2006)
Paras lastenelokuva, jota varmasti ikinä olen nähnyt. Lapset ovat aitoja, perhe on aitoa ja elämä on aitoa. Lapsinäyttelijät ovat suurenmoisia ja aikuiset myös. Koen elokuvaa katsoessa hyvin vahvaa kaipuuta takaisin ala-asteelle.

6. Helmiä ja Sikoja (Perttu Leppä, 2003)
Pahojen Poikien ohessa Helmiä ja Sikoja oli toinen tärkeä elokuva kotimasten leffojen harrastamiseen. Leppilampi on ihana Lädenä ja elokuvan huumori oli minulle uutta, johon tykästyin kunnolla.

7. Keisarikunta (Pekka Mandart, 2004)
Olin yläasteikäinen ja etsin vielä omaa juttuani ja Keisarikunta auttoi siinä kovasti. Fanitin leffaa ja sen musiikkia kybällä ja tavallaan silloin annoin itselleni luvan, että saan harrastaa kotimaisia elokuvia.

8. Esa ja Vesa -Auringonlaskun ratsastajat (Aleksi Mäkelä, 1994)
Olen pitkään tykännyt Santeri Kinnusesta näyttelijänä ja haaveilin aina Esan ja Vesan näkemisestä. Sain Mäkelä Collection boksin avomieheltäni ensimmäisenä jouluna kun olimme yhdessä ja voi että rakastuin elokuvaan. Se sisältää kaiken: ystävyystarinan, veijarimaisuuden, komedian ja road movien. Siinä on tunnetta ja molemmat pääosan esittäjät eli Kinnunen ja Juha Veijonen loistavia.

9. Tyttö sinä olet tähti (Dome Karukoski, 2005)
Pahat pojat, Helmiä ja Sikoja ja Keisarikunta ovat kotimaisista leffoista ollut miulle ne tärkeimmät ja Tyttö sinä olet tähti päätyy kanssa tälle listalle. Nämä neljä elokuvaa ovat varmasti eniten kotimaisista elokuvista vaikuttanut identiteettiini ja joita olen syvästi fanittanut. Silloin kuin olin herkässä iässä, niin Tyttö sinä olet tähti antoi toivoa omien haaveiden totetuutamiseen.

10. Uppo-Nalle (Raili Rusto, 1991)
Uppis oli lapsena ihan suosikkini, minulla oli itsekkin oma Uppo-Nalle. Uppis kirjoja en lukenut, vaan nimen omaan toljottelin aina uppiselokuvaa. Luontoa ja kaupunkielämää näytetään niin hellyyttävällä tavalla ja seurataan elämää lapsenmielisen Nallen silmin.

11. 21 tapaa pilata avioliitto (Johanna Vuoksenmaa, 2013)
Vaikka elokuvassa ei varsinaista tarinaa olekkaan, niin se osaa tehdä huumoria niinkin hauskasta aiheesta kuin avioliitto. Tätä katsoessa sitä tuleekin aina mietittyä parisuhteen merkitystä. Liikutun aina elokuvan vanhasta pariskunnasta, jota esitää Eila Roine ja Aarre Karén.

12. Kaksipäisen kotkan varjossa (Timo Koivusalo, 2005)
En yleensä pidä historiallisista eepokkielokuvista, mutta Kaksipäisen kotkan varjossa on poikkeus. Leppilampi ja Loiri ovat mahtavia rooleissaan ja elokuvan laulut sopii tunnelmaan. Pelimannin perintö on lauluista suosikkini ja pidän siitä, ettei tämä suoraan perustu historiallisiin tapahtumiin.

13. Kummeli kultakuume (Matti Grönberg, 1997)
Kummelihuumorin aatelia. Kummelin ensimmäisten sketsien kaudet ovat parhaita, mutta elokuvista Kultakuume nousee ihan ylitse muiden. Sen vinksahtanut maailma ja ikimuistettavat repliikit ovat tehneet siitä ajattoman klassikon.

14. Vares Pahan Suudelma (Anders Engström, 2011)
Ensimmäinen Antti Reinin esittämä Vares on jännittävä trilleri ja koko ensimmäisen katsomiskerran arvailin hikihatussa murhaajaa. Tietenkin arvasin väärin, mutta loppu yllätti minut silti.
 
15. Tom Of Finland (Dome Karukoski, 2017)
Taitelija Touko Laaksonen eli Tom Of Finland ei oikeastaan sanonut minulle yhtään mitään, ennen kuin näin tämän elokuva. Pekka Strang tekee loistavan roolisuorituksen ja elokuva kosketti minua suvaitsevaisuuden teemallaan.

16. Saippuaprinssi (Janne Kuusi, 2006)
Ei niin kotimaista huumora sisältävä Saippaprinssi osaa irvailla tälläiselle ex-salkkarifanille saippuasarjan tekemsistä ja juonenkäänteistä. Elokuva on ihan älytön ja se hahmojen saippuaylinäytteleminen on hulvatonta.

17. Rölli ja Mesänhenki (Olli Saarela, 2001)
Aidoin Röllin tarinaa kunnioittava elokuva. Suomalaisessa mittakaavassa on upeaa miten on saatu satua ja fantasiaa yhdistettyä. Mahtavat, erikoiset röllit ovat omia persooniaan ja näiden puvustus on niin aitoa rölliä. Maailma on oma satumetsänsä ja metsänhenki on vahvasti läsnä.

18. Vares Sukkanauhakäärme (Lauri Törhönen, 2011)
Uusista Vares elokuvista seuraavaksi suosikikseni on noussut Sukkanauhakäärme. Siinä on suht selkeä juoni ja yhdessä baarikohtauksessa soi lempiyhtyeeni The 69 Eyesin kappale.

19. Häjyt (Aleksi Mäkelä, 1999)
Mäkelän Häjyt näin aika pian Pahojen Poikien jälkeen ja silloin se tuntui suureltakin pettymykseltä, vaikkakin Veijosella onkin upea takatukka. Vanhempana olen Häjyjä katsonut enemmän Pohjanmaan puukkojunkkariuhoaja kuvauksena ja tietty villin lännen westernhenkisyys tästä kyllä huokuu.
 
20. Joulutarina (Juha Wuolijoki, 2007)
Kävimme tämän katsomassa jouluna 2007 koko perheen kanssa ja ainakin minulle tämä on tunnelmallinen perhe-elokuva. Vaikka haikeita aineksia on paljon ilmassa ja tuo että annetaan menneitten rakkaiten nimiä omille lapsille on minusta turhan makaaberia, niin ulkokuvaukset ovat tavattoman tunnelmallisia ja siksi kuuluu jouluelokuvavalikoimaani.

21. Joulupukki ja Noitarumpu (Mauri Kunnas ja Pekka Lehtosaari, 1996)
Kunnaksen Joulupukki ja Noitarumpu tv-animaatiota on meillä katsottu lapsesta asti aina ennen joulua ja videolle sieltä nauhoitettu. Joka kuva, kohtaus ja hahmojen ääni on syvlle painunut mieleeni ja nykyään elokuva tuntuu jopa vähän tylsältä. Vasta muutama vuosi sitten hankin samannimisen kirjan, jossa on muutama kohtaus mitä elokuvassa ei ole ja siitä pidän nykyään jopa enemmän kuin tästä elokuvassa.

22. Game over (Pekka Lehto, 2005)
Musta hevonen nousi listallani varsin korkealle. Game Over kolahti kovasti ilmestymisen aikoihin, sillä sivuosaa näyttelevä Julius Lavonen on mielestäni roolissaan varsin lahjakas. Huomasin tarttuvaani tähän leffaan yhä uudestaan ja uudestaan karusta tarinasta huolimatta. Jännä on aina huomata, mitä kaverit ovat valmiita tekmeään ystävyyden ylläpitämisen eteen.

23. Teit meistä kauniin (Tuukka Temonen, 2016)
Apulannan alkuvaiheet eivät periaatteessa kiinnostaneen minua, mutta kun leffa paljastui enemmän nuorten elokuvaksi ja 90-luvun kuvaukseksi, koin suurta kaipuuta nuoruuteen. Temosta esittävä Panula on mahtava ja Virtasta esittävä nuori jamppa omistaa ihan samankuuloisen äänen mitä olen Toni Virtaselta oppinut kuulemaan. Roope Salminen punkkari Anttina jakaa teiniagstia katsojalle asti.

24. Ralliraita (Markku Pölönen, 2009)
Olavi Uusivirran ensimmäinen päärooli vähän hassussa maalasikomediassa on hauska. Ralliraita sisältää vähän kummelihuumoria ja vähän ronskimpaa kamaa. Tämä komedian tyylilaji ei sovi tiukkiksille, eikä muutenkaan mieshuumorista pitäville, mutta itseäni tämä viihdyttää.

25. Vares Sheriffi (Hannu Salonen, 2015)
Viimeisimmän Vareksen olen leffateatterissa viimeksi katsonut ja muistan sen olevan hyvä, kotimainen jännitystrilleri. Uudelleen tämä pitäisi kyllä katsoa, sillä muistikuvat ovat jo vähän hatarat, kun pari vuotta siitä jo on.

26. Vares Huhtikuun tytöt (Lauri Törhönen, 2011)
Huhtikuun tytöt on juoneltaan hiukan sekavampi, mutta myös omalla tavallaan järkyttävämpi. Jännityselementit ovat ilmassa ja siksi leffa osaa sykähdyttää.

27. Pitkä kuuma kesä (Perttu Leppä, 1999)
Lepän ensimmäinen elokuva sisältää klassikko bändin Kalle Päätalo ja ainakin minulle heidän  Lootusasentoon on tuttu biisi. Leffasta Jimi Pääkallo otti taiteilijanimensä ja elokuvahan sisältää mahtavia onelinereita.

28. 8 päivää ensi-iltaan (Perttu Leppä, 2008)
Uudempi Lepän komedia taasen sijoittuu teatterimaailmaan Romon ja Julian luomiseen. Teatterimaailman kuvaus on aina itsestäni mielenkiintoista ja kevyt romanttinen komedia sopii sen maailmaan luontevasti.

29. Lieksa! (Markku Pölönen, 2007)
Lieksa ei varsinaisesti sijoitu eikä edes kerro Lieksasta, vaan matkasta sinne. Koppeloiden matka on äärimmäisen kaunis ja samalla fiktio ja fakta sekoittuvat keskenään.

30. Rendel (Jesse Haaja, 2017)
Supersankari Rendel yllätti minut positiivisesti kotikutoisuudellaan. Vaikka siinä on amerikkalainen synkkä tematiikka ja mäiskitään vastaantulijoita oikein kunnolla, niin siltikin Rendelissä oli jotain sellaista mistä tykkäsin.

31. Vares (Aleksi Mäkelä, 2004)
Pian Pahojen Poikien jälkeen odotin kovasti Mäkelän uusinta elokuvaa. Vareksesa ei harmikseni ollut mitään isoja räjähdyksiä, mutta rikoselokuvan tyypilliset kliseet kuten jatkuva sade tästä kyllä löytyy. Santeri Kinnunen on pitkästä aikaa kanssa kuvissa ja Veijonen on hyvä Vareksena. Huumoria tässä on paljon vähemmän mitä jatkoelokuvassa.

32. Eput elokuva (Saku Pollari, 2016)
Eppu Normaali yhtye ei ole minulle mitenkään varsin läheinen, mutta Eput dokumentti kuvaa hyvin lineraalisti yhtyeen alkuvaiheita ja syvimpiä kuoppia. Eppujen historiaan on tämän dokumentin avulla helppo syventyä.
 
33. Akvaariorakkaus (Claes Olsson, 1993)
Akvaariorakkauden juoni ei ole hääppöinen, mutta ei ole Härkösen kirjakaan johon tämä perustuu. 90-luku kuitenkin huokuu niin näyttelijöistä, kuin lavastuksesta ja puvustuksesta. Oman aikansa kuvana ja naisten ongelmista kertovana elokuva tämä on kuitenkin mieleenpainuva.

34. Kielletty hedelmä (Dome Karukoski, 2009)
Vanhoillislestadiolaisuus teemana on ihan mielenkiintoinen, mutta myös hieman saarnaava. Isot pointsin pohjosten eli Limingan kuvaamiselle ja Kempeleen Kalliomontulle. Lestadiolaisten ajattelutapa mustista lampaista on varsin ahdistava. Kun Raakkel näkee ensimmäisen kerran elokuvan, niin se tunne kyllä koskettaa ihan katsojaakin.

35. Tummien perhosten koti (Dome Karukoski, 2008)
En ole aikaisemmin pitänyt Tommi Korpelasta lainkaan, mutta tämän elokuvan roolissa hän nosti pisteensä. Tarina on ahdistava ja hurja, mutta lopussa on vivahdus positiivisuutta.

36. Tappajan näköinen mies (Lauri Nurkse, 2016)
Saman niminen tv-sarja ei ole minulle tuttu. En oikeastaan osannut odottaa mitään, mutta häkellyin siitä, kuinka ihana Ville Haapasalo oli roolissaan. Olin niin surullinen kun hänen hahmonsa kuoli lopussa.

37. Onneli ja Anneli Salaperäinen muukalainen (Saara Cantel, 2017)
Viimeisin Onneli ja Anneli on sopivasti mukaansatempaava seikkailu, jossa on ihan juonikin. Vaikka vähän liian kliseistä lastenelokuvan tuntua on ilmassa, niin kyllä tämän seurassa aikuinenkin viihtyy.

38. Kanelia kainaloon Tatu ja Patu (Rike Jokela, 2016)
Tatuun ja Patuun minulla oli kovat ennakkoasenteet. Nieminen ja Holma ei näyttelijöinä ole lainkaan vaikuttanut minua, mutta Tatuna ja Patuna he olivat sopivasti hölmöt otukset Outolasta. Pidän kovasti siitä, että pääosatytön kahta äitiä ei painoneta, vaan sitä pidetään luontevana. Jouluteema sopii kanssa hyvin elokuvaan.

39. Tuntematon Sotilas (Aku Louhimies, 2017)
Aikaisemmat Tuntemattomat ovat minulle ihan tuntemattomia. Louhimiehen Tuntematon on jäänyt mieleeni häiritsemään ja hienostihan se on tehty. Roolityöt ovat luontevia, mutta onhan tällä pituutta ihan liikaa.

40. Onneli ja Anneli (Saara Cantel, 2014)
Ensimmäinen Onneli ja Anneli on kaunista kesäelokuvaa, jossa on kaikkea onnellista ja ihanaa ja söpöä. Juonikin on mielekäs ja värikylläisyys on se mistä tykkään kovasti.

41. Viikossa Aikuiseksi (Johanna Vuoksenmaa, 2015)
Aikuisten rippileirillä on monenlaista persoonaa. Vähän odotin Vuoksenmaan elokuvalta enemmän, mutta ihan viihdyttävää kesämeininkiä on luvassa. Minna Koskela on suosikkini kokkina, joka muuttuu tämän leirin aikana eniten.

42. Kerron sinulle kaiken (Simo Halinen, 2013)
Draama miehestä, josta on tullut nainen. Tarina on vakava, osaa koskettaa ja käy läpi tärkeitä aiheita. Suvaitsevaisuus ja ajatus kuka minä olen ovat hienosti toteutuneita teemoja.

43. Kummeli Jackpot (Pekka Karjalainen, 2006)
Tamperelaishuumori kukkii taas hoopoilla hahmoillaan. André Wickström on hauskassa  sivuosassa ja Jackpotista on tullut uudempia Kummelikappalaeita. Varsinkin lopputeksteissä soiva Tää biisi jää soimaan sun päähän jäi todellakin päähän.

44. Nuotin vierestä (Lauri Nurkse, 2016)
Kun aloitin elokuvaa katsomaan, niin se tuntui aika hitaalta ja ponnettomalta. Kun päästiin itse karaoken maailmaan huomaamaan miksi Pylly vasten pyllyä Pum Pum on tärkeä kappale, niin siinä vaiheessa musiikkia ja tarina vei minut mukanaan.

45. Vares Pimeyden tango (Lauri Törhönen, 2012)
Tästä Vreksesta en paljoa muistakkaan, mutta comebackin tekee V2 elokuvasta tuttu Veikko Hopea. Jussi Lampi on roolissaan mahtava ja Pimeyden Tangoon on yhdistetty muistoja Hopean roolista V2 leffasta. Hyvin on saatu Vareksen naamakuvat leikattua niistä pois, kun siinä Vareksena on Veijonen ja nyt on Reini.

46. Yöjuna (Arto Lehkamo, 1996)
Löysin tämän Santeri Kinnusen pääroolin vasta vuosi sitten ja mielestäni Kinnunen on tekee hyvää jälkeä. Elokuvassa on ongelmana selava käsikirjoitus ja ponneton trillerimäisyys. 90-luku heijastelee taas valkokankaalla vahvasti, joka tuo nostalgiaviboja meitsille.

47. The Real McCoy (Pekka Lehto, 1998)
Hanoi Rocks fanina tietty Andy McCoyn elokuva täytyy myös omistaa. The Real McCoyssa ei oikeastaan ole päätä eikä häntää, vaan se on sarja näyteltyjä pätkiä Andyn elämästä. Vaikea sanoa mikä olisi aitoa ja mikä Andyn pään sisäistä fiktiota. Voisin sanoa, että tämä on kyllä tekijänsä eli McCoyn näköinen elokuva.
 
48. Hurmaava joukkoitsemurha (Ere Kokkonen, 2000)
Omistan boksin Ere Kokkosen elokuvia ja huomasin kyllä nauravani tälle huumorille. Santeri Kinnusen taksikuski Sorjonen on mukana ja vilmi muuten viliseen kovia suomalaisnäyttelijöitä. Jotenkin kun tätä katsoo on vakea kuvitella jo milleniumin olevan käynnissä, sillä elokuvan tunnelma on muuten vähän vanhahtava.

49. Kymmenen riivinrautaa (Ere Kokkonen, 2002)
Samat tunnelmat voin liittää tähän kuin edellä mainitsemaani elokuvaan. Kinnunen on liitoshahmo taksikuskina, kun Esko Salminen kertoo entisistä heiloistaan ja lähtee kierrokselle vanhojen riivinrautojensa luo.

50. Onnelin ja Annelin Talvi (Saara Cantel, 2015)
Mielestäni Onnelin ja Annelin talvessa on kaikkein kaunein talvikuvaus ja tunnelma. Vaaksan perhe on ihana lisä elokuvaa, mutta muuten juoni on todella puuduttava ja tylsä. Talvien ja joulun meno on erittäin onnistunutta.

51. Tumman veden päällä (Peter Franzén, 2013)
Franzénin lapsuuteen perustuva omaelämänkerta on lämmin kuvaus lapsen näkökulmasta. Vanha aika näkyy ja myös se, että Franzén on itse ohjaamassa. Näyttelijäohjaukseen on nimittäin panostettu valtavasti, samoin kuin yksittäisiin kuviin ja kohtauksiiin. Kokonaisuutena juonirakenteessa on kuitenkin pitkäaikaista puutumista.

52. Elämältä kaiken sain (Mika Kaurismäki, 2015)
Veskun comeback elokuviin. En pidä sivuhahmosta, joka iskee naispääosaa esittävää Toivasta ja siitä johtavaa rikollisketjua. Muuten elämältä kaiken sain on ihanan elämänmakuinen ja näyttää aidon kohtaamisen nuoren ja vanhan välillä.

53. Vieraalla malla (Ilkka Vanne, 2003)
En ymmärrä huumoria mitä Vieraalla Maalla on tuovinaan katsojalle. Ville Haapasalo ei tässä omista vielä sellaista karismaa, mitä häneen on vanhemmiten tullut. Muuten elokuvan tarina on vetävä ja Haapasalo on kiinnostavampi ulkomaalaisena hahmona kuin suomalaisena.

54. Suden vuosi (Olli Saarela, 2007)
Epilepsia esitetään hyvin millaisena mörkönä sitä kärsvät joutuvat kokemaan. Kuitenkin koen elokuvan vahvasti kuvaavan opiskelijan ja oppilaan kiellettyä rakkautta, joka on pyyteetöntä. Sivuosissa tosin on jopa häiritsevän huonoja näyttelijöitä.

55. Suden arvoitus (Raimo O. Niemi, 2006)
Kauniita maisemia kuvataan erämailla, mutta perhe-elokuvaksi katsojalle selitellään pikkuisen liikaa makuuni. Häiritsevää on myös se, että koska elokuva on kuvattu Kuusamossa, niin siellähän ei oikeasti puhuta mie sie murretta. Eikä se elokuvassa kuulosta uskottavalta. Muuten nuoren tytön oman identiteetin etsintä luonnon ja susien avulla on luontevaa.

56. Levottomat (Aku Louhimies, 2000)
Louhimies on siitä erikoinen ohjaaja, että hänen leffansa jäävät aina häiritsemään minua. Levottomat on varmaan tehnyt sen myös muillekkin. Seksikohtauksia on vaivalloista katsoa, mutta milleniumin ja uuden aikakauden henki huokuu tästä. Turkua ja kesää on kuvattu kauniisti ja hahmojen ystävyyttä kanssa. Tuollaistahan se nuoruuden huuma on voinut hyvinkin olla.

57. Levottomat 3 (Minna Turunen, 2004)
Vaikka monet ovat kutsuneet Levottomat 3 huonoimmaksi kotimaiseksi ikinä, niin minusta sen tittelin kyllä vie Valkoinen Kaupunki. Levottomat 3ssa on pöhkö juoni, eikä se todellakaan ole niin yhteiskunnallisesti tärkeä mitä tekiät väittää. Se on eroottista viihdettä aikuiseen makuun ja kuvaa hyvin sen aikakauden murrosta.

58. Rukajärven tie (Olli Saarela, 1999)
Ensimmäinen suomalainen sotaelokuva, jonka olen jaksanut katsoa alusta loppuun. Minua koskettaa Rukajärven tiessä kuinka omia sotilaita ei haluta jättää vieraalle maalle rypemään, vaan tuoda oman maan multiin. Rakkaustarina on enemminkin sivuseikka, mutta tuo Farnzénin hahmolle syvyyttä.

59. Kummeli Stories (Matti Grönberg, 1995)
Puhdas sketsielokuva ei sisällä kunnon juonta ja sketsitkin on vähän ylipitkiä, mutta toimivia. Uudempi Kummeli V ei yllä yhtään näin hauskoihin sketseihin ja Kummelihuumori on tässä aidoimpana ja lähimpänä tv-sarjan huumoria.

60. Cyclomania (Simo Halinen, 2001)
Citypyöräilytarina sisältää aika höppäsen kolmiodraaman. Pyöräily ei myöskään ole urheilulajina mitenkään kiinnostava, mutta hahmojen intohimo näytetään selkeästi.

61. Fc Venus (Joona Tena, 2005)
Fc Venuksen ongelma on samankaltainen kuin Cyclomaniassa. Pääparin parisuhdetarina on tässä itse tylsempi, kuin jalkapallon kautta tuleva huumori. Sivurooleissa on hyviä näyttelijöitä ja huumoriakin on tarinaan saatu mukaan.

62. Poika ja Ilves (Raimo O. NIemi, 1998)
Mahtavia ulkokuvia ja Konsta Hietanen osaa näytellä ihan hyvin sen aikakauden tenavatähdeksi. Elokuvasta aina  vain tulee suru puseroon, kun tietää pääosan Väinö ilveksen kuolleen lähes heti kuvausten jälkeen.

63. Uuno Turhapuro Epsanjassa (Ere Kokkonen, 1985)
Oma suosikkini Uuno elokuvista. Hauskan tyhmä juoni, epsanjan kliseet ja Uunon perhe ja parhaat kaverit Härski ja Sörsselssön ovat viettämässä lomaa epsanjan auringon alla. Eihän näissä Uunoissa yleensä syvempiä arvoja ole, mutta kyllä minua naurattaa.

64. Pikkupojat (Ere Kokkonen, 1986)
Olen enemmän katsonut Speden ja Veskun sketsejä, kuin heidän elokuviaan. Pikkupojat ovat Spedeshown parhaimpia sketsihahmoja, joten siksikin tämä elokuva täytyy omistaa. Juontahan ei tässäkään ole, mutta höpsö kesäloma pikkupoikien tapellessa saa aina hymyilemään.

65. Heinähattu ja Vilttitossu (Kaisa Rastimo, 2002)
Aidoin Heinähattu ja Vilttitossu teos. Heinähattu on rauhallisempi ja Vilttitossu se riekkuloija. Kaunista kesää kuvataan, mutta jotenkin elokuvan yleistunnelma on haikea ja surumielinen. Siksi se varmasti osaa koskettaakin. Hectorin musiikki on hyvää, vaikka se juurikin on yksi syy, miksi tunnelma on niin harras.

66. Duudsonit elokuva (Jarno Laasala, 2006)
Duudsonin tyyppinen rämäpää huumori nauratti minua yläasteikäisenä ja enemmän kuin se extremejuttu pidin tämän porukan ystävyyshengestä. Siksi varmasti Duudsonit elokuvan kävin katsomassa ihan elokuvateattereissa asti. Pöhköyksiä tehdään pitkin elokuvaa, mutta oikeastaanhan tämä ei ole muuta kuin pidennetty Duudsonien kohellusjakso.

67. Uuno Turhapuro This is my life (Ere Kokkonen, 2004)
Viimeisin Uuno on mielestäni hyvä lopetus Uuno Turhapuron tarinalle. Harmikseni Spede Pasanen ei tätä koskaan ehtinyt näkemään, mutta kunnianosoitushan tämä elokuva hänen muistolleen on. Koska olen suht vähän katsonut Uuno elokuvia, niin tässä saan nähdä Uunon vaiheita, jotka ei ole minulle kovin tuttuja. Ja onneksi Spede on arkistokuvissa mukana.

68. Miss Farkkusuomi (Matti Kinnunen, 2012)
Kotiseutuelokuvani. Olin muutaman vuoden asunut jo pois kotoa Pirkanmaalla, kun kävin katsomassa Miss Farkkusuomen elokuvateatterissa. Vaikka se sijoittuu pari vuosikymmentä taakseppäin, niin minusta Miss Farkkusuomessa kuvataan Oulua juuri sen oloisena kuin sen olen aina mieltänyt.

69. Kaappari (Aleksi Mäkelä, 2013)
Mäkelän Kaappari on siitä jännä elokuva, etten osaa päättää onko se draama vai komedia. Dramaattisia aineksia on paljon, mutta jo pelkästään Kari Hietalahden näkeminen saa minut huumorimielelle. Hän kuitnekin tekee roolinsa vakavasti ja on se tarinan dramaattisin hahmo.

70. Yong love (Arto Lehkamo, 2001)
Viaton rakkaustarina on ihan toimiva, mutta en pidä ohjaajan saarnaamisen sävystä homoudesta. Leikkaus kameroiden ja valokuvien kautta on elävää ja elokuvassa on muutamia kauniita ja tunnelmallsia kuvia. On hienoa, että Jonas Nodberg on päässyyt rakentamaan uraa myöhemin ihan kunnolla. 13-vuotiaaksi päähenkilöksi hän on lahjakas.

71. Menolippu Mombasaan (Hannu Tuomainen, 2002)
Olen vähän pettynyt, kun lopussa ei päästäkkään aitoon Mombasaan. Road movie on kesäinen ja kertoo hyvin epätoivoisesta ystävyydestä. Kataa esittävä tyttö on aika keponen, enkä muutenkaan pidä tämän hahmon ratkaisuista. Suomen Lappia kesäaamuna kuvataan tunnelmallisesti ja onneksi Jusa pääsi kokemaan Mombasan mielikuvissaan ennen kuolemaansa.

72. Kahlekuningas (Arto Koskinen, 2002)
Pitkään aikaan en ole tätä elokuvaa nähnyt ja siksi se onkin joululahjalistallani. Ruotsalainen poika näyttää häiritsevän paljon serkunpojaltani ja Sulevi Peltolan hiljainen isäpappa on jotenkin häiritsevä. Muuten nuoruuden muutosvaiheen kuvaus Ruotsin rajalla on kiinnostava, vaikkakin synkkämielinen. Heikki Hela tekee hienon roolin isänä.

73. Rock´n´roll never dies (Juha Koiranen, 2006)
Suosikkiroolini Samuli Edelmanilta. Jälkeenjäänyt mies asuu rakastavien vanhempien kanssa ja elää edelleenkin lapsuudenmuistoissa kitaransa kanssa, jolla on soittanut W.A.S.P:ia. Muut eivät meinaa poikaa ymmärtää, mutta onneksi on ihanat vanhemmat ja kannustava kirjoituksen opettaja. Loppukin on onnellinen, kun lapsuudenkaverin kanssa löydetään yhteinen sävel.

74. Kesäkaverit (Inari Niemi, 2014)
Kesäkaverit kuvaa Suomen kesää ihanasti, mutta nuoruuden kipuilu ja miessuhteet ovat etusijalla ja aika mielenkiinnottomia. Huumoriakaan minun on tästä vaikea löytää. Suosikkijuttuni elokuvassa onkin Minka Kuustosen hahmon ja tämän pomon Eero Ritalan tyypin suhde.

75. Onnenonkija (Ville Jankeri, 2016)
Minka Kuustonen loistaa Onnenonkijassa paljon paremmin kuin Kesäkavereissa. Bloggausmaailma on tuotu hyvin blingbling tavalla esiin ja Olavi Uusivirran päinvastainen henkilö tuo hyvää tasapainoa tarinalle. Itse tarina vaan on ennalta-arvattava, joka noudattaa tarkkaan romanttisten komedioiden kaavaa.

76. Ukonvaaja (Tuukka Tähti, 2016)
Mielenkiintoinen dokumentti Suomen luonnonuskoista saa todellakin ajattelemaan omaa suhdettani luontoon, mystiikkaan ja perimään. Dokumentti ei edes pyri kertomaan totuutta, vaan antamaan keinoja, joiden avulla katsoja pystyisi itse sen etsimään.

77. Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä (Ere Kokkonen, 1996)
Oletin Rytkönen elokuvan olevan tavanomainen tylsä maalaiskomedia, mutta elokuvan hahmot saivat oikeasti hymyilemään. Loppukin oli onnellinen, joten hyvän mielen komediasta on kyse, vaikka huumori onkin vanhahtavaa.

78. Ella ja Kaverit (Taneli Mustonen, 2012)
Ensimmäinen Ella ja Kaverit kertoi mielestäni tärkästi siitä, kuinka kyläkouluja ei saisi lopettaa. Uusi iso koululaitos oli hyvn kuvattu vakilan kaltaiseksi. Pienessä kyläkoulussa viihtyy paremmin opettajat ja oppilaat ja oppiminen on mielekkäämpää. Ella ja hänen kaverit kuvataan hyvin ja jokaisen persoonaan ehditään tutustumaan.

79. Romanovin kivet (Aleksi Mäkelä, 1993)
Mäkelän ensimmäinen elokuva on aikamoinen rymistely ilman järkeä, mutta sitähän sen oli tarkoituskin olla. Tekijöiden nuoruus, into ja ammattitaidottomuus näkyy lopputuoksessa, mutta juuri siksi se varmasti on niin aito.

80. Kummeli Alivuokralainen (Matti Grönberg, 2008)
Alivuokalainen elokuva perustuu näytelmään, joka ei ole kyllä mistään kotoisin, nähty on. Elokuvana Alivuokralainen antaa muutamat naurut, mutta homovitsit ei enään naurata samalla tavalla kuin aikaisemmin.

81. Love Records (Aleksi Mäkelä, 2016)
Hyvää musiikkia sisältävä elokuva kärsii epätasapainosta. Osa näyttelijöistä on mahtavia, osa surkeita. Osa kohtauksista innostavia, osa jonninjoutavan tylsiä. Mäkelältä tämä on kuitenkin hyvä nousu, sillä hänen aikaisempi Kummeli V oli sellaista roskaa että naamapalmuilusta ei tullut loppua.

82. Yösyöttö (Marja Pyykkö, 2017)
Uutta Yösyöttä odotin kovasti ja siksi se olikin pienoinen pettymys. Pääosassa Summanen oli mitä mahtavin ja muutama sivuosa kanssa, mutta juoni oli ihan ponneton. Vauva-arjesta sai ihan hauskaa huumoria ja onhan se nyt hassua että poika saa nimensä Paavo Pesusienen mukaan.

83. Haarautuvan rakkauden talo (Mika Kaurismäki, 2009)
Mika Kaurismäellä on joku ihme tapa tunkea joka leffaansa sivuun rikostarina. En pidä niistä ja siksi Haarautuvan rakkauden talo onkin näin matalalla. Muuten elokuvassa on hyviä aineksia, mutta miksi aina se rikostarina pitää tunkea sinne taustalle.

84. Ganes (J. P. Siili, 2007)
Fiktiivinen bändielokuva, jossa on hyvät pääroolit. Ongelma on ehkä siinä, että keskitytään Remuun liikaa, eikä muihin jäseniin kiinnitetä niin paljon huomiota. Jussi Nikkilä on Albert Järvisenä jotenkin herkkä ja Olavi Uusivirta Cissenä ihana.

85. Onnen varjot (Clas Ohlsson, 2005)
Selvästi aikuisile suunnattu elokuva. Kävin katsomassa Onnen Varjot 14-vuotiaana ihan elokuvateatterissa äitini kanssa, enkä siksi varmasti lämmennyt sille. Paljon myöhemmin kun olen antanut mahdollisuuden, niin elokuva on kelvollinen, mutta ei erikoisen muistettava. Jokin tunne tästä uupuu.

86. Nousukausi (Johanna Vuoksenmaa, 2003)
Vuoksenmaa on Nosukauden jälkeen tehnyt paljon parempia elokuvia. Lymi ja Summanen ovat hyviä rooleissaan ja Veijonen on ihana naapuri. Huumoria minun on vaikea tästä löytää ja muutamia hahmojen käyttäytymisiä en vain ymmärrä.

87. Rat King (Petri Kotwica, 2012)
Synkkäsävyisessä trillerissä Max Ovaska ja Julius Lavonen ovat ihan saman näköisiä heeboja. Se on kuulemma antanut sysäyksen elokuvan tekemiselle. Hurjia ja ällöttäviä juttuja tämä sisältää ja lopun identiteettivarkaus on ihan tärkeä aihekkin. Kaikki on vain hukutettu liian pimeän kuvauksen ja trillerimäisyyden alle.

88. Napapiirin sankarit (Dome Karukoski, 2010)
Olen varmasti harvoja, joka ei ymmärrä tämän sarjan hypetystä. Komediaksi kutsutaan, mutta minusta tarina on enemmän dramaattinen. Komediallisia kohtia toki on kuten Kittilän runkkarit, mutta se ei riitä. Digiboxi onneksi lopulta saadaan ja pääosamieskolmikko on toimiva. Pamela Tola Vatasen muijana on todella surkeasti esitetty. Onko sitä lappia pakko puhua, kun ei se stadilaiselta millään onnistu.

89. Röllin Hirmuisia Kertomuksia (Olli Soinio, 1991)
Meikähän on syntynyt tämän leffan aikoihin ja katsonut Rölliä Pikku Kakkosesta. Suh pienenä siis sain nähdä nämä Hirmuiset Kertomukset ja pelotti niin vietävästi. Vasta aikuisiällä olen uudestaan uskaltanut tätä vilkaista, sillä Suuri Roska on karmiva. Ihania lauluja elokuva kuitenkin sisältää ja tarina sopii Röllin maailmaan.

90. Silmäterä (Jan Forrström, 2013)
Vaikuttava elokuva, joka pysyy tyylilleen uskollisena loppuun asti. Nuori yh-äiti haluaa suojella lastaan pahalta maailmalta, mutta loputa se menee liiallisuuksiin. Näyttelijän työ on hyvää, mutta tarina vähän yksinkertainen ja raskas.

91. Härmä (J.P.Siili, 2012)
Härmässä olen itsekkin asunut yhden kesän ja tämä puukkojunkkariwestern aikakausi on kiinostava ilmiö. Härmän juoni on kliseinen ja värimäärittely oikein häiritsevää, mutta Leppilampi tekee tässä mielestäni hienon pahisroolin. Pamela Tola taas huononee huononemistaan.

92. Leijonasydän (Dome Karukoski, 2013)
Leijonasydän oli minulle pienoinen pettymys. Kaikki sitä kehuivat ja Pääkkönen teki hienon roolin, mutta minua ärsyttä suunnattomasti Laura Birn ja uusnatsien mustavalkoinen ajattelutapa, vakka kuinka he oikeasti tekevätkin niin.

93. Sooloilua (Lauri Nurkse, 2007)
Sooloilua elokuva sooloilee draaman ja komedian välillä. Muutamt naurut ja kauniit kuvat eivät poista sitä tosiseikkaa, että romantiikkaa en tästä löydä, eikä pääparilla ole minkään sorttista kemiaa. Kristiina Elstelä taas tekee naissivuosassaan huippuroolin, vaikka onkin liian nuoren oloinen niin vanhaksi äidiksi.

94. Vares Kaidan tien kulkijat (Anders Engström, 2012)
Huonoin Vares elokuva mitä on tehty. Pohjanmaa kuvataan niin ankeaksi kuin se onkin ja kun pääpahinksen näkee ensimmäisen kerran arvaa heti, että tässä on pahikset. Uskonnollisuus kohtaukset ovat ihan yliammuttuja. Reini on Vareksena tässä jo monennetta kertaa, mutta tekee edelleen hyvää työtä.

95. Rööperi (Aleksi Mäkelä, 2009)
Mäkelän sekava tuotos Punavuoren roistoista. Juonta elokuvassa ei lähes lainkaan ole, vaan tapahtumat ovat peräjälkeen, ilman että ne liittyy toisiinsa mitenkään. Hyviä näytteliöitä, vaikka hahmot ovatkin heikkoja.

96. Joki (Jarmo Lampela, 2001)
Episodi elokuva Joki sekoittaa muutamien eri ihmisten tarinat keskenään. Osa niistä on mielenkiintoisia, osa ei. Samoin näyttelijäntyössä. Hectorin Kaikki tahtoo rakastaa soi lopputeksteissä ja siihen kappaleeseen olen kovin tykästynyt.

97. Espoon viimeinen neitsyt (Hanna Maylett, 2003)
Tv-elokuva nuorista tytöistä, joista toinen haluaa jopa kipeästi menettää neitsyytensä. Amatöörinäytteliöitten suorituksia ja musiikeilla on koetettu hakea ylimäärästä dramaattisuuden tunnetta. Minulle tarina ei ole kovin realistinen, mutta vie jonnekkin teiniajan tunnelmointiin.

98. Paha maa (Aku Louhimies, 2005)
Louhimies tekee häiriintyneitä, häiritseviä ja inhorealistisia elokuvia. Jos pölynimurikauppiaan ja hänen kohtansa olisi jätetty leikkauspöydälle olisin voinut pitää tätä hyvänä draamana. Varsinkin Petteri Summanen tekee ilmiömäisen roolisuorituksen.

 99. Puhdistus (Antti J. Jokinen, 2012)
Antti J.Jokinen pääsee minulla ohjaajana samaan kastiin Louhimiehen kanssa. Puhdistuksen lisäksi olen nähnyt Kätilön ja molemmat oli vaikuttavia elokuvia, mutta niin raadollisia että toista kertaa en pystyisi katsomaan. Puhdistuksessa varsinkin huomaa Jokisen taustan musavideo-ohjaamisesta, sillä monet kuvat ovat juurikin sen tyylisiä.

100. Koti-ikävä (Petri Kotwica, 2005)
Juliys Lavonen tekee hyvää työtä tässä ällöttävämpääkin ällöttävässä elokuvassa. Värimäärittely on kokonaan lähes ruskeaa ja mielisairaala ahdistavan tuntuinen. En katsoisi tätä elokuvaa, ellei Lavonen olisi pääosassa, koska juoni on mitä karsein.