Harry Potter ja Feeniksin Kilta

Viides Harry Potter kirja on mielestäni kaikein tylsin, pitkäveteisin ja jankkaavin. Siksi elokuvalle en aikoinaan antanut oikein mitään odotuksia, eikä se erikoisesti säväyttänytkään. Uusi ohjaaa David Yates osaa kyllä hyvin saada kuvattua Harryn painajaisunet, jotka kirjassa jäi vähän pintapuoliseksi maininnaksi, vaikka ovatkin tärkeitä. En oikein ymmärrä miksi tässä kuitenkin väläytetään Voldemortin kasvoja tai pääkallonkuvia taivaalla vähän väliä. Kyllä se pelottava tunnelma sieltä muutenkin nousee, mutta tämä jo yltiökorostaa sitä. Ohjaajan vaihdos kuitenkin teki sen, että tämä on aika kylmä elokuva, johon ei ole saatu tuotua sitä vähäistäkään huumoria, mitä taasen Liekehtivä Pikari elokuvaan saatiin. Hyvä puoli taas on se, ettei tämä ole yhtään niin episodimainen. Suurin pettymys minulle kuitenkin on Harryn leikattu siilitukka. Oisivat pitäneet sen pidemmän, se oli kivan näköinen.

Harry Potter ja Feeniksin kilta elokuvajuliste

Elokuva alkaa suoraan kirjan juonen mukaan. Kiva nähdä taas pitkästä aikaa Likusteritietä ja Dursleyitä. Rouva Figgin mukaan tulo saattaa olla yllätys niille, jotka eivät ole kirjoja lukeneet. Ankeuttajat ovat muuttuneet sitten kolmoselokuvan paljon tavallisemman näköisiksi. Heillä on selkeästi päät ja kädet, kun taas Azkabanin vankiin luodut ankeuttajat olivat selvästi enemmän mustia haamuja, jotka leijailevat. Muista erikoishahmoista täytyy mainita Ruaah jättiläinen, mikä on varsin järkyttävä näky ja nimen omaan sillä tavalla, että se on luvattoman huono ja hyvin halvan näköinen. Käsikirjoituksessa oisi ihan hvyin voinut kiertää tämä Ruaah jättiläinen, kun sillä ei kummosta merkitystä ole ja sen toteuttamisessa epäonnituttiin täydellisesti. Elokuvan tahti on nopea, mikä on sikäli hassua, sillä kirja on näistä se jankkaavin. Taikaministeriön kuulusteluihin mennään vauhdilla, eikä Feeniksin Killan järjestöä sen kummemmin esitellä, mainitaan vain että se on olemassa.

Sirius ja Harry taistelemassa kuolonsyöjiä vastaan

Harryn ahdistuneisuus, yksinäisyys ja ulkopuolisuudentunne on tähän saatu loistavasti tehtyä. Kun viime elokuvassa Rubert Grint osasi saada Ronille aidon mustasukkaisuuden, niin Daniel on taas tässä kehittnyt ulkopuolisuuteen. Vaikka on ystävät lähellä, niin on siltikin yksin. Kaikista asioista ei pysty puhumaan edes heidän kassaan ja katkeruus Dumbledorea kohtaan on aitoa. Harry haluaa tietää enemmän mitä kerrotaan. Daniel saa näyteltyä hyvin tämän ahdistuneisuuden syvällä hengityksellä, välinpitämättömyydellä ja huomionhaulla. Kun Harry on Dumbledoren kansliassa näkemänsä unen jälkeen, on ihana kun hän huutaa "Look at me!" Harryn hahmo on kasvanut henkisesti, mutta myös fyysisesti. Harry pukeutuu koulukaavun lisäksi huppareihin ja lopussa huomioni kiinnittyy pikkutakkeihin. Hänestä oikein luodaan jo miestä tuolla takkivalinnalla.

Vihdoinkin saadaan nähdä Lupin ja Sirius pitkästä aikaa. Lupinia tosin vain muutamissa kohdissa, mutta Sirius kyllä varastaa valkokankaan. Hänelle sopii tuollaiset elegantit vaatteet ja vähän jopa ylimielinne asenne taisteluun lopussa, mikä valitettavasti käy hänen kohtalokseen. Harry ja Siriuksen lämpimiä välejä oisin jopa toivonut hitusen enemmän, sillä Garyn ja Danielin yhteistyö on nautittavaa katseltavaa. Uusia velhoja Feeniksin Killasta esitetään pikaisesti Kingsley, sekä Tonks. Molemmat jää etäiseksi, mutta onneks Tonksin hahmon tärkeys kasvaa tarinan myötä, hän on mielenkiintoinen hahmo. Voldemortin kannattajista Bellatrix Lestrange  on ylivoimainen ja häntä kun kuvattiin kirjassa "raskasluomiseksi" se on saatu Helena Bonham-Carterille täydellisesti luotua. Hänen goottityyliset noidanvaatteensa ja säkkärä tukkansa jo kuvastaa tätä hulluutta, kuinka nauttia kidutuskirouksesta. Taikaministeriön henkilöt, kuten Toffee ja Pimento on taasen aika paperin makuisia hahmoja. Pimennosta on kyllä saatu ilkeä hahmo, mutta enemmänkin hän on vastenmielinen.

Albuksen kaarti

Harry tutustuu koulumatkallaan Luna Lovekivaan, joka on yhtä ulkopuolinen kuin hänkin. Pakko myöntää, ettei Lunan hahmo kirjassa eikä tässä elokuvassakaan kiinnosta minua. Hän on hieman utuinen ja tietyllätapaa hössähtänyt hahmo. Neville taas kasvaa tässä tarinassa eniten ja hänen kasvutarinansa on minusta paljon mielekkäämpi, kuin Harryn ja Lunan uusi ystävyys. Sitten on tietysti Harryn elämän suuri käännekohta, eli ensisuudelma Chon kanssa. Vaikka suukko onkin vähän tekemällä tehdyn näköinen, oisin ollut todella pettynyt jos tätä ei olisi ollut mukana. Harryn ja Chon välejä lämmiteltiin jo viime elokuvassa, mutta nyt ne vasta saa huippuinsa, sekä myös eronsa. Tuleva ihastus Ginyyn kuitenkin tulee kokonaan vasta seuraavassa elokuvassa. Hermione on saanut höllättyä nutturaansa ja Ron on antamassa Harrylle kunnolla kunnioitusta, mitä häneltä harvoin näkee.

Elokuvan suosikkikohtauksiani ovat Albuksen Kaartin kokoontumiset. En tiedä miksi, mutta kun elokuvassa ei taaskaan näytetä perus oppitunteja, niin ehkä nämä porukan omat oppitunnit vetoaa siksi eniten. Pisin Potter kirja, sellanen tuhannen sivuinen järkäle, on saatu loppujen lopuksi aika napakkaan kahen tunnin pakettiin tiivistettyä. Tämä on lähimpänä suoraviivaisuudessaan Salaisuuksien kammiota. Kirjan pituus johtuu monien kymmienien sivujen kuvaamista Harryn tunteista, jotka tässä Daniel taitavasti voi muutamilla kasvokuvillaan ilmaista katsojalle. Siltikin Feeniksin kilta on huonoin Potterelokuvatuotos, mutta se johtuu lähinnä lähdeteoksen heikkoudesta. 

Harry Potter ja Liekehtivä Pikari

Harry Potter ja Liekehtivä PIkari oli minulle aikoinaan kirjana suuri pettymyt, sillä sitä edeltävä Axkabanin vanki on silkkaa timanttia.  Tämän takia Liekehtivä pikari elokuvan odotukset oli vähäiset ja siksi yllättyinkin niin postitiivisesti, pääasiassa Cedric Diggorya esittävän Robert Pattinsonin ja elokuvassa olleen huumorin takia.

Harry Potter ja Liekehtivä Pikari elokuvan mainosjuliste

 Liekehtivä Pikari elokuva on todella episodimainen, sillä jokainen kolmivelhohaaste tavallaan jaksottaa elokuvaa, eikä sellaita yleistä koulunkäyntiä näy juuri lainkaan. Ainoa oppitunti elokuvassa taitaa olla Villisilmän Vauhkomielen Anteeksiantamattomien kirousten esittely. En itse kauheasti pidä tästä episodimaisuudesta, sillä kuten olen jo aiemminkin Harry Potter teksteissä sanonut, niin Pottereissa minua ei niin kiinnosta nämä erikoiset eläimet (lohikäärmeet, kirskuntajat) eikä Voldemort kohdat, joissa taistellaan. Haluan nähdä enemmän sitä Tylypahkan arkea, Harryn, Ronin ja Hermionen ystävyyttä ja koulun menoa ja juhlintaa. Siksi pidän elokuvassa eniten joulutanssiaisista, sillä siinä pidetään hauskaa ja keskitytään hahmoihin. Kirjan perusteella odotn Harrylle ja Ronille koomisesti oikeaa  juhlamekkoa, mutta Ronin vanha klassinen juhlakaapu on todella tyylikäs minun makuuni. Joulutanssiaisissa esitetään kivasti oppilata enemmän omina itsenään ja tämä tanssien harjoittelu saa kunnolla nauramaan. Elokuvassa ollaan yllättävn paljon ulkona ja tämmöiset ulkokohtaukset ovat erittäin piristäviä, kun elokuva on muuten synkähkö. tylypahkan tiluksia on aina mielenkiintoista nähdä.

Joulutanssiaisia varten Suuri sal ion koristeltu komeasti

Harry Potter on siitä kiva sarja, koska sarjassa kuvataan selvästi hahmojen kasvua. Liekehtivä pikari on kirjoissa se käännekohta, kun hahmot ovat kunnolla tulleet murrosikään ja katsovat toisiaan sillä silmällä. PIdän tästä käännöksestä, sen lisäksi että se antaa hahmoille syvyyttä ja enemmän samaistumispintaa, niin se antaa hyviä juonen käänteitä. Ronin katkeruus Harrya kohtaa, kun tämä pääsee ottelijaksi kolmilehoturnajaisiin, on loistavasti Rubertilta näytelty. Selvä mustasukkaisuus ja katkeruus on hankala näytellä, joten pisteet Rubertille. Näyttelijät ovat selvästi kasvaneet jo hahmoihinsa, ja koko työryhmän ryhmädynamiikka on välittynyt kameralle. Uusi ohjaaja Mike Nevel on osannut saada uutta näkökulmaa ja tämän takia varmasti elokuvassa onkin paljon kohtauksia, mitä ei ole lainkaan kirjassa, kuten Malfoyn muuttuminen hilleriksi. Se tuo uutta huumoria, mikä on kiva lisä kirjat lukeneelle katsojille. Nämä myös syventävät hahmoja entisestään. Toisaalta, muutama tärkeät kohdat tässä on lakaistu ihan maton alle. Huispauksen maailmanmestaruuskisoista olisin odottanut näkeväni edes pienen osan itse peliä. EIkä tässä elokuvassa edes kerrottu kumpi voitti! Pidin kirjassa tärkeänä, kun siinä esiteltiin Winky tonttu ja paljastettiin paljon selkeämmin Barty Kyyry Juniorin motiiveja. Tässä se sivuutettiin vaan sillä lauseella, että Barty on kuolsonsyyöjä.

Uusia hahmoja on kolmivelhoturnajaisissa rutkasti. On muiden koulujen oppilaat ja opettajat, huispausfinaalin porukka, ministeriön Barty Kyyry, Rita Ludikko ja tietty Tylypahkan oppialita muista tuvista entistä enemmän. Puuskupuhit ja Korpinkynnet pääsivät isompaan rooliin kuin ikinä aikaisemmin. Cedric Diggory hurmaa olemuksellaan, eikä hän vastaa yhtään olettamuksiani tyhjäpäisestä kauniista pojasta, mitä kirjassa kuvattiin. Taas päinvastoin Viktor Krumin piti olla kuuluisa, komea, maailmanluokan Unkarilainen huispausmestari, mutta näyttikin juuri armeijasta tulleelta 18-venäläispoitsulta. Ei todellakaan sitä mitä odotin. Fleur Delacour taas oli kaikessa veelamaisuudessaan aika kuivakka, ei yhtään niin valloittava mitä veelan kuuluisi olla. Harry on kasvattanut tähän kivan pitkän tukan ja täytyy myöntää, olin pettynyt kun viidenteen se oli leikattu ja siipattu. Harmikseni muitan suosikkihahmojani ei esiinny tässä kirjassa eikä elokuvassa. Kalkaros ja Lucius pienesti, mutta Lupinia ei ole kummassakaan ja Siriuksen rooli elokuvaan on laitettu ihan minimiin. Yksi kohtaus takassa, eikä muuta.

Harry ja Cedric juttelevat Tylypahkan pihalla

Azkabani Vangissa alkanut nopea tempo hidastuu tässä vähäsen, varmasti juuri tuon episodimaisuuden takia. Tuntuu, että muut kohdat luistavat alta ennen kuin ne ehtivät alkaakkaan, niin että saisi ne vain pois  kolmivelhoturnajaisten tieltä. Sitten taas jokaisessa kolmivelhoturnauksessa  ollaan pidennetty ja tehty vaarallisemmaksi kohtauksia. Oikein junnailtu niissä ja haluttu näyttää kuinka hienosti elokuvaa voi tehdä. Se onkin tässä pikkuisen ärsyttävää. Mikään Harry Potter ei ole huono, mutta niinkin loistavan elokuvan, kuin Azkabanin jälkeen, tämä vaan on elokuvanakin pienoinen pettymys. Liekehtivää Pikaria elokuvna en oikeastaan katso muulloin kun pitäessäni Potter maratonia, yksittäisenä teoksena se ei oikein toimi.

Ron pähkäilee kenet hän saisi tanssiaisseuraksi

Muistokirjoitus Alan Rickmanille

Viime viikolla saimme kaikki kuulla hyvin surullisen uutisen rakkaan näyttelijän poismenosta. Itse järkytyin uutista lukiessani, enkä vain voinut uskoa sitä todeksi. Suuri suru valtasi minut, maailma menetti niin lahjakkaan näyttelijän.

Laskeskelin, että Alan Ricmanin roolisuorituksia olen nähnyt yhteensä 12 elokuvassa. 8 elokuvaa niistä on Harry Pottereita, sitten Love Actually, Sweeny Todd paholaisparturi ja äänenä elokuvissa Hain Tarina ja Tim Burtonin Liisa Ihmemaassa. Love Actuallystä on tullut jo kirjoitettua ja Pottertekstien yhteydessä olen maininnut suuren rakkauteni Rickmania kohtaan. Tässä tekstissä kuitenkin pyrin vielä syvemmin pääsemään Alanin suosikkiroolini Severus Kalkaroksen kelmeän ihon alle. (Huom! Teksti sisältää paljon Potter maailman spoilereita)

Alan Rickam ei ole kuulemma sanonut itse näin, vaan teksti on jonkun fanin kehittämä. Hällä väliä, kuva on lumoava.

Ensikohtaamiseni Alan Rickamania esittävän Severus Kalkaroksen kanssa tapahtui noin 10 - 11 vuotiaana. Sisko katseli siinä olohuoneessa semmosta elokuvaa, kun Harry Potter ja Viisasten Kivi. Minua ei voinut vähempää kiinostaa. Pari kertaa kävelin olohuoneen ohi, jossa oli ovi auki ja kurkistelin elokuvaa. Kun Kalkaros alkoi pitää ensimmäistä liemituntiaan, otin muutaman askeen ovensuusta takaisin, kävelin suoraan olhuoneen lattialle ja istuuduin matolle jalat ristissä ja silmäni ihan sädehti Severuksen lumoavaa olemusta. Olin kerralla myyty.

Elokuvan jälkeen luin muutamassa kuukaudessa Potterkirjat Liekehtivään Pikariin asti, kun Feeniksin Kiltaa ei ollut vielä ilmestynyt. Lukiessani mielikuviini sekoittui paljon hahmojen ulkomuotoa ja miljöötä elokuvassa, mutta Severus pysyi minulla aina ihan puhtaana Alan Rickmanina. Hänen elokuvaan luotu ulkomuoto kunnioittaa kirjan kuvauksia todella tarkasti.

Severus Kalkaros on minusta Pottermaailman mielenkiintoisin hahmo; heti alussa hänet nostetaan pelottavalle, inhottavalle, vaaralliselle ja jopa uhkaavalle asemalle. Jotenkin kuitenkin heti alussa tiesin hänen olevan hyvä. Vaikka monissa kirjoissa pääkolmikko uskoi Kalkaroksen olevan vahvasti Voldemortin puolella, niin en itse voinut sitä koskaan uskoa, en edes lukiessani Dumbledoren murhasta. Voldemort edustaa hahmona niin syvää pahaa, ettei Kalkaroksesta ollut siihen. Viimeinen kirja todisti teoriani oikeaksi.

Kalkaros hämmentyneenä kaksintaistelukerhossa elokuvassa Salaisuuksien Kammio

Viisasten Kiven aikana Severus pelastaa Harryn pariinkin otteen pulasta, ilman tietenkään tämän tietämättä ja ymmärtämättä. Salaisuuksien Kammiossa taas Alan esittää niin ihanan julmasti, kun Severus antaisi heti Ronille ja Harrylle potkut, jos nämä vain olisivat hänen tuvassaan. Alan näyttää myös hivenen hahmonsa huumoria pienellä hymynrippeellä Malfoylle, kun he taistelevat kaksintaistelukerhossa Harrya ja Gilderoytä vastaan. Azkabanin Vanki elokuvassa taas Alan näyttää minulle ihan uuden puolen, kun hän on pääkolmikon, Sirius Mustan, Lupinin ja Kutkan kanssa Rääkyvässä Röttelössä. Se puhdas viha ja katkeruuden tunne välittyy minulle erinomaisesti! Myös täytyy mainita ihan elokuvan suosikkikohtaukseni, joka on aika paljon muokattu kirjan suosikkikohtauksestani. Eli Harry on kävelemässä Tylypahkan käytävilä keskellä yötä Kelmien Kartan kanssa ja törmää sattumalta Kalkarokseen. Kun Kelmien Kartta haukkuu Kalkarosta on se mitä parhain näky. Siinä niin pystyn nauramaan suosikkihahmolleni, hyväntahtoisesti.

Liekehtivä Pikari ja Feeniksin kilta elokuvssa Severuksella ei ole erikoisen merkittävää roolia, mutta kun päästään Puoliveriseen Prinssiin niin jopas kasvaa. En hetkeäkään kirjaa lukiessa voinut aavistaa Prinssin olevan Kalkaros! Kun Harry ja Draco ottaa poikien vessassa mittaa toisistaan ja Harry käyttää Prinssin loitsua, niin Alanin Kalkaros tulee avuksi ja hänen reaktionsa ovat taas ihan uusia. Hämmennystä, irvailua ja jopa pelkoa Harrya kohtaan. Tunne on molemmin puolinen, kun Harrykaan ei voinut ymmärtää, että taika oli niin vaarallinen. Heti jo tässä huomaa Severuksen ja Voldemortin eron: Volde olisi jättänyt Dracon kuolemaan, kun Severus taas heti alkoi lukemaan parannusloitsua. Kaikista tyrmäävin kohtaus elokuvassahan on Kalkarosken tekemä Dumbledoren murha. Harry on kangistuneena, eikä voi tehdä mitään Kalkaroksen osoittaessa Dumbledorea kohti. Hänen viimeiset sanasa oli: "Severus, please". Vasta seuraavaa kirjaa/elokuvaa katsoessa selviää mitä Dumbledore tällä tarkoitti ja kaikki aika viimeistä kirjaa odotellessa oli yhtä tuskaa pohtia tätä.

Alan Rickmanin koskettavin roolityö ikinä, mitä olen nähänyt on kohtaus, jossa hän kuolee isäntänsä tappamana. Hän pyytää Harrya katsomaan tätä kerran vielä hänelle ikuisesti rakkailla silmillään, ennen viimeistä henkäystään. Harry saa kerättyä Kalkaroksen viimeisen muiston, johon minusta koko tarina huipentuu. Kuinka pyyteettömästi Kalkaros on tehnyt, kun on suojellut vihaamansa ja rakastamansa ihmisten poikaa. Severuksen rakkaus Harry äitiin Lilyyn ei missään vaiheessa, kaikkien vanhojen ja nykyisten aikojen saatoksissa ole kuihtunut. Kuinka ikuista rakkaus voi olla ja vaikka se on jo menetetty, kuinka siitä pitää palkita. Upea kohtaus, jota ainakaan minä en voi katsoa kyynelehtimättä. Alan Rickmanin näyttelijäntyön taidonnäyte!

J.K.Rowling on tarkoituksella kirjoittanut Kalkaroksen monisyiseksi hahmoksi, mutta välillä kirjaa lukiessa tulee esille Kalkaroksen turhamaisuus, mikä ei minusta mitenkään sovi hahmon luonteelle. Otetaan nyt esimerkkinä Azkabanin Vangin loppukohtaus, kun pääkolmikko makaa sairaalasiivessä. Taikaministeriö puhuu Kalkarokselle paikkaa Merlinin Ritarikunnassa ja rahallista palkkiota. Kalkaroksen käytös siinä muuttuu oikein yltiölkohteliaaksi, mikä ei minusta sovi hahmon luonteelle. Severus ei piittaa maalisesta mammonasta, senhän näkee jo hänen ikiaikaisista mustista viitoistaan ja siitä, ettei rasvaista (niin ihanaa) mustaa hiuskuontaloa pestä ikinä.

Muistaakseni Alan Rickman oli joskus itse sanonut, ettei hän ollut kiinostunut Severus Kalkaroksen roolista, ennen kuin J.K.Rowling oli paljastanut hahmon todellisen luonteen hänelle. Luojan kiitos, että näin tehtiin, sillä muuten maailma (ja velhomaailma) olisi paljon köyhempi, ilman maailman upeinta liemimestaria.

Hyvästi Alan Rickman, sinun näyttelijänlahjojasi, ikimuistoista katsettasi ja niin lumoavaa tummaa ääntäsi jään kaipaamaan. 

"After all tihis time?"

"Always"

Harry Potter ja Azkabani vanki

Kaikista Pottereista Azkabanin vanki on minulle läheisin, niin kirjana kuin elokuvana. Heti kirjan luettuani se nousi suosikikseni, sillä rakastuin valtavasti Reamus Lupinin hahmoon. Odotin innolla elokuvaa ja toivon niin, että elokuvaversion Lupin olisi samanlainen kuin kirjassa. Eikä tarvinnut pettyä, rakastuin David Thewlisin esittämään Lupiniin täysin. Azkabanin vanki on ensimmäinen Potter elokuva, jota osasin odottaa etukäteen ja hypettää TOSI paljon, niinkin nuoreksi kuin 13 vuotiaaksi. Laskin päiviä ensi-iltaan ja myöhemmin dvd-julkaisuun. Nauhoitin viikkoa ennen suomen ensi-iltaa televisiosta tulleen dokumentin mtv3 kanavalta ja katsoin sen viikon aikana varmaan 20 kertaa, ihan vain siksi koska en voinut odottaa. Näin unia Potterista, latasin tietokoneen täyteen promokuvia ja odotin ja odotin. Ensi-illassa olin ihan häkeltynyt ja hyvällä tavalla. Tämä on niin erilainen, kuin Chris Columbuksen tekemät; tunteikkaampi, syvällisempi ja synkempi. Rakastuin täysin. Kun elokuva viimein saapui dvdeelle, lintasin koulusta että pääsin ostamaan elokuvan Anttilasta klo.8 aamulla. Siihen aikaan fanaattisuuteni taisi olla aika lailla huipussaan.

Harry Potter ja Azkabanin Vanki elokuvan mainosjuliste

Itse elokuvaan: huomattavan eron tämä tekee kahteen aikaisempaan Potteriin nopeampi tempo, synkkäsävyisyys ja hahmojen kasvu. Enää he eivät ole lapsia, vaan teinejä ja se näkyy ihan puvustuksessa asti. Kun Salaisuuksien kammio noudatti lähes kohtaus kohtaukselta kirjan juonta, niin tässä on sooloiltu enemmän, mikä on vaan hyvä, niin ei tule liian heti mitään tuttuuden tai ennalta-arvattavuuden tunnetta. Vaikka kirjan suosikkikohtauksiani on poistettu ja muokattu ihan erilaisiksi, niin pidän tästä silti. Elokuvassa suosikkikohtaukseni nousee se, kun Kalkaros on Lupinin sijaisena ja pyytää oppilaas avaamaan kirjansa sivulta 394. Alan Rickman sanoo ne sanat niin lumoavasti.

Azkabanin vangin kuvaus on vähän erityyppistä, kuin aikaisemmissa elokuvissa ja se vaikuttaa tunnelman luontiin. Kamera kulkee tässä mielestäni enemmän liikkuvammin ja kohtauksen leikkaukset ovat aika veikeitä. Paljon on vain Harryn mietintä ja ulkoilmakuvia, mitkä rytmittävät tiivistä juonta mukavasti. Musiikki on taattua Potter laatua ja Tylypahkaan saapuessa oleva Double Bouble laulu on todella iskevä. En yhdistä Harry Potter elokuvia mitenkään paljoa laulettuun musiikkiin, mutta tässä ja seuraavassa elokuvassa on todellakin yksi laulettu laulu.

Näyttelijät ovat kehittyneet valtavasti. Harry ja Ron on jo pikkupoikamaisuudestaan ja pahimmasta äänenmurroksestaan päässyt yli ja Draco ns."höllännyt nutturaa", eli tukka ei ole enää yhtään niin sliipattu kuin ennen. Uudet tulokkaat Reamus Lupin ja Sirius Musta sopeutuvat täydellisesti tähän maailmaan. Gary Oldman ei sanonut minulle aikaisemmin näyttelijänä mitään, mutta Mustan hahmossa hän on oikein vakuuttava. Siltikin hänen roolinsa jää tässä vielä vähän pinnalliseksi ja lyhyeksi. Vasta Feenixin killan aikana löydän hänestä aidon Sirius Mustan. Mutta tuo Lupin, hän vakuuttaa minut asenteellaan heti junassa tarjotessa pääkolmikolle suklaata. Yhtä väsynyt, mutta silti niin rento ja huoleton siinä, ihana. Eikä pidä unohtaa lipevää juomamestariamme, joka on yhtä valloittava, kuin aina ennenkin. Kirjassa suosikkikohtaukseni on se, jossa Harry jää Kalkarokselle kiinni Kelmien kartta kädessään. Elokuvaan on sama kohtaus typistetty ja sijoitettu eri kohtaan, mutta ite asia tapahtuu, eli kartta alkaa haukkumaan Kalkarosta. Kalkaroksen reaktiot siinä ovat juuri oikeat.

Take the page 394.

 Kolmannessa elokuvassa kuvataan entistä vähemmän koulunpenkeillä istumista ja vaikka Salaisuuksien kammion kohdalla sanoinkin, että ne kohdathan on nimen omaan mielenkiintoisimpia, niin Azkabanin vangissa mielenkiintoisuus syntyy nimen omaan hahmojen tunteista. Kuinka he pelkäävät Sirius Mustaa, kuinka Harry järkyttyy saadessaan tietää Mustan olevan hänen kummisetänsä ja kuinka lopussa hämmentyvät, kun saavat tietää mustan olevan syytön. 13-vuotiaalle minulle tämä elokuva antoi samaistumispintaa enemmän kuin mikään muu elokuva silloin aikaisemmin ja nimen omaan tunteiden osalta.

 Alfonso Cuaron osasi todellakin hakea aivan uutta kulmaa Pottereihin. Hän sai nuoret näyttelijät tekemään entistä enemmän töitä hahmojen löytämiseksi ja antoi niinkin yksinkertaisia vinkkejä ja toiveita, että hahmot pitäisivät koulukaapuja rennompin päällään. Kellä on kravatti löysällä ja kellä tiukkana ja vakavana. Lastenelokuvaksi en tätä kategorioisi, sillä pelottava, jopa ahdistava tunnelma välittyy hyvin katsojalle, vaikka ankeuttaja ei ruudun läpi katsojan onnea voikkaan ottaa pois.

Harry Potter ja Salaisuksien Kammio

Salaisuuksein kammio on suoraa jatkoa ensimmäiselle osalle Viisasten Kivi ja tämä on todella uskollinen, sanoisinko jopa uskollisin kaikista Potter elokuvasovituksista. Kun ensimmäisessä osassa luotiin vasta Pottermaailmaa, niin tässä ei enää käytetä niinkään aikaa sen esittelyyn, mutta rytmi pysyy edelleenkin yhtä rauhallisena, mitä aikaisemmassa osassa. Toisaalta, tässä näyetään muutama uusi velhopaikka, joihin tullaan palaamaan myöhemmin, kuten Weasleyiden Kotikolo sekä Iskunkiertokuja ja taas näitten esittely on tehty hyvin rauhallisesti. Minua häiritsee paljon se, kun Harry, Ron, Fred ja George ovat lentäneet Likusteritieltä Kotikoloon ja he menevät taloon sisään, itse Weasleytkin katselevat ja ihmettelevät kotiaan. Ymmärrän kyllä Harryn sitä ihmettelvän, mutta ei näiden punatukkien sitä tarvi tehdä, nehän on asuneet siellä koko elämänsä. Kotikolo on aivan lumoavasti tehty ja kuvaa juuri sitä miksi sen olin lukiessanikin kuvitellut.

Harry Potter ja Salaisuuksien kammio elokuvan mainosjuliste

 Kirjassa esitellään paljon lisää uusia hahmoja, jotka ovat tärkeitä juonen kannalta ja tietenkin ne ovat myös osassa elokuvaa. Muutama hahmo, kuten Colin Creevey ja Justin Finch-Fletchley on esitelty kyllä todelllä hätäisesti ja tuntuvat juuri sellaisilta hahmoilta, että he oisi jätetty kokonaan elokuvasta pois, elleivät he olisi olleet kangistumisen kohteita. Cornelius Toffee piipahtaa tässä myös pikaisesti, mikä taas mielestäni ei olisi ollut välttämätöntä. Lucius Malfoy olisi voinut ihan hyvin kertoa tämän asian ja Cornelius näkyä vasta seuraavassa osassa. Lucius Malfoy esitellään Säilä ja Imupaperissa aivan valloittavasti ja jos edellisessä elokuvassa rakastuin Severuskeen, niin tässä ihastuin kyllä Luciukseen. Jason Isaac varastaa valkoisella peruukillaan ja vilpittömän pahalla katseellaan minut kokonaan. Hän tosiaankin on uskottava ilkeän Dracon isukiksi. Dobby kotitonttu on luotu aivan yltiöihanasti. Suomalaisen kirjan kanteen on Mika Launis tehnyt niin kuvottavan huononon kuvituksen ja valitettavasti kun kuvittelin Dobbyn lukiessa sellaiseksi, niin en hahmosta pitänyt lainkaan. Tämä elokuvasovitus Dobby on hurmaava jättisilmillään ja käheällä äänellään, tämä kyseinen ääni luo Dobbylle valtavasti inhimillistä persoonaa. Arthur Waesley on juuri niiin lämminhenkinen ja huumorillinen hahmo, mitä aina kuvittelin. Ginny taas on tässä laitettu todella takaa-alalle, eikä hänen lapsuudenihastusta Harryyn vielä näytetä, vaikka pitkän sarjan juonikuviossa pidän tätä tärkeänä seikkana. Bonnie Wright on vielä ihan suloinen pikku Ginnynä, mutta hänen vahentuessa hahmosta tulee entistä tylsempi. Gilderoy Lochart taas vallottaa valkokankaan, niin huumorillisesti kuin pitääkin. Ihanaa, ettei tätä hänen esittelyään leikattu pois: Merlinin ritarikunta, kolmas luokka ja Me Noitien viisinkertainen hurmaavimman hymyn palkinnon voittaja. Vorokin näkyy tässä Norriska kissansa kanssa pikkuisen enemmän kuin aikaisemmin, ja hänen taskuvaraslookkinsa on hieno.

Draco pojan isukki Lucius Malfoy

Salaisuuksien kammion avautuessa tarina saa pikkuisen synkemipiä sävyjä mitä Viisasten Kivessä. Mitään perusoppitunteja ei ehditä nähdä oikein ollenkaan, kun juoni on niin vetoissaan salaisuuksien kammion avaamisesta, ettei mitään tärkeää jää siitä puuttumaan. Tarina tässä kulkee makuuni jopa liian suoraviivaisesti eteenpäin, eikä eroa kirjaan tosiaankaan ole. Siksi tämä on kirjaa tuntevalle tämä elokuvasovitus voi olla hitusen tylsä teos. Taikaolentoja tulee esille enmmän ja tekijät ovat oikein päässeet mässäilemään ilkiöiden, hämähäkkien ja altruunojen teolla. Tälläiset hahmot ei itseäni niinkään kiinosta ja yleensä kohtauksia näiden otusten kanssa pidän vähän tylsinä. Feenikslintu Faveks on ehkä sympaattisin taikahahmo tässä, sillä omat kuvitelmani Feeniks linnuista on perustunut Muumilaakson tarinoiden jaksoon, eikä Feenikslintu siinä ole kovin kaunis.

Lapsinäyttelijät ovat kehittyneet valtavasti ensimmäisen elokuvan kuvauksista. En kuule missään vaiheessa keneltämään mitään paperista tekstiä, vaan he osaavat sulautua hahmoihin ja antaa heille jo kunnolla tunnetta. En tosin ymmärrä, miksei Hermione lopussa halannut Ronia samalla tavalla kuin Harrya. Kolmikko on yhtä tasa-arvoinen toisilleen ja tuon halauksen puuttuminen saa kuvittelmaan, että Ron ja Hermione eivät arvosta toisiaan yhtä paljon kuin Harrya. Kuvaukset lasten tuon murrosiän aikana ovat siinä mielessä vaativia, että hahmot kasvavat kokoajan, heiltä lähtee lapsenpyöreys pois ja monilla on äänenmurros jo kovin kehittynyt. Elokuvan kohtauksiahan ei kuvata järjestyksessä ja siksi välilä huomaankin, että Draco elokuvan keskellä kuulsotaa nuoremmalta kuin alussa ja Ronilla on pyöreämmät kasvot loppujuhlisa, kuin Murjottavan Myrtin vessassa monijuomalientä valmistamassa. Hahmot tosiaankin kasvavat roolien mukana ja tuovat niihin enemmän omaa itseään kuin ennen ja tekevät hahmoista persoonallisempia kuin aemmin. Ron ja Draco varsinkin nousee suosikkihahmojeni joukkoon, Tom ja Rubert saavat luotua hahmojansa tässä aidommin uskollisemmin esiin, kuin aikaisemmin.

Salaisuuksien kammion aikaan alkoi nettiyhteys meidänkin talossa toimimaan ja tämä kuva on ollut tallennettuna jostain Warner Brosin sivuilta jo silloin. Jos opiskelisin Tylypahkassa, kuuluisin ihan varmasti Luihuiseen ja hengailisin Dracon kanssa samoissa piireissä.

Salaisuuksen kammion voi vielä laskea perhe-elokuvaksi, toisin kuin sitten seuraavia osia. Elokuvan ikäraja on k11 ja ymmärrän hyvin, että muutaman vuoden nuoremmat katsojat aikoinaan pääsi katsomaan tätä vanhempiensa kanssa elokuvateatteriin. Vanhemmat ei kuitenkaan aina tajua, miksi ihmeessä ikarajat on keksitty, silä kun olin itse tätä katsomassa elokuvateatterissa, niin samassa näytöksessä oli joku niin järjettömän ajattelematon äiti, että toi sinne niin pienen lapsen, joka ei osaa lukea ja mitä tämä äiti teki: luki lapselle ääneen koko elokuvan tekstityksen ja voitte vain kuvitella kuinka sellainen häiritsi muita katsojia! Jos elokuvaa ei ole dubattu, niin sillon on minusta itsestään selvää, että tämä ei ole sopiva lapselle joka ei osaa lukea. Minulle on ihan sama lukeeko mamma tekstejä kotona, kun kattelette tätä, mutta herranjumala yleisessä elokuvateatterissa jossa olin n.50 katsojaa ja kaikki on makasaneet lipun saada  nauttia elokuvaelämyksestä ja yks pöljä häirtsee tätä koko 2 ja puolituntista, voisi siinä jo vähän miettiäkkin. En itse suosittele todellakaan Pottereita vaikka 6-vuotiaile, sillä sen teemat ja maailma on sen verran jännittäviä ja hirviöotuksia on tässä paljon, kuten hämäkäk ja basiliski. Se lapsi voi kyllä uskaltaa katsoa tämmösen jäänä elokuvan tuttujen ihmisten ympäröimänä turvallisissa oloissa ja siksi pidänkin tätät perhe-elokuvana. Ärsyttää vaan suunnattomasti tuollainen välinpitämättömuus muita katsojia kohtaan. Viime aikoina en ole onneksi vastaavia tapauksia nähnyt, mutta nykyajan ilmiönä on tullut elokuvateatteriin nämä kännykkähäiriköijät. Kun vierustoveri räplää älypuhelinta, niin mulla ainakin silmiin tulee ärsyttävä häiritsevä valo ja sanonkin siitä aina kipakasti niitten käyyäjille. Onneksi on aina viesti mennyt perille. 

Harry Potter ja Viisasten Kivi

Videonauhan aikaa-blogissani kerroinkin jo aikaisemmin suhteestani J.K.Rowlingin Harry Potter sarjaan ja siitä kuinka olen siihen hurahtanut. En ala tässä nyt vertaamaan elokuvien eroja ja "virheitä" kirjasarjaan, vaan pyrin käsittelemään Potter elokuvat itsenäisinä kokonaisuuksina.

Harry Potter ja Viisasten Kivi elokuvan mainosjuliste

Viisasten Kivi on Potter sarjalle hieno aloitus. Siinä luodaan hitaasti, mutta varmasti vankka pohja tulevalle taikamaailmalle. Heti jo elokuvan ensimmäinen kohtaus, yö Likusteritiellä, on taianomaisen tunnelmallinen ja Dumbledoren ilmestyessä katsojakin tajuaa, että ei nämä henkilöt tässä elokuvassa ihan tavallisia heppuja ole. McGarmivan näyttää jo heti alussa muodonmuutoksensa kissasta ihmiseksi, joten noituus alkaa heti elokuvan alussa ja taian määrä kasvaa kokoajan loppua kohden. Voin vain kuvitella kuinka haastavaa on tälläiselle fantasiakirjalle alkaa luomaan semmoisisa asioita, kuin huispaus tai Tylypahka. Vaikka niitä kirjassa kuinka hvyin kuvataan, niin sellaisen fyysinen toteuttaminen on todellakin tekijäporukalta vaatinut paljon mielikuvitusta ja teknistä osaamista. Uskon, että käsikirjoituksessa on alunperin koitettu ottaa tälläisiä teknisesti todella vaikeita toteutuskohtia pois, mutta Rowlingin pyynnöstä niitä on sitten sinne jätetty, koska kyseinen juttu voi olla tärkeä myöhemmissä osissa tarinaa. Aaveet esimerkiksi Viisasten Kivessä ovat aika mitättömissä osaissa ja näyttävät näin 10 vuotta myöhemmin katsottuna todella kököiltä, mutta jos ne olisi kokonaan jätetty pois, niin seuraavan osan, Salaisuuksien Kammion, tarina olisi muuttunut liiaksi.

Hagrid tuo Harrylle kirjeen

Viisasten kiven tarina ei saa vielä mitään erikoisen synkkiä sävyjä ylleen ja siksi tätä voi hyillä mielin sanoa perhe-elokuvaksi, toisin kuin sitten ihan myöhempiä Pottereita. Elokuva seuraa uskollisesti kirjan juonta, vaikka muutamissa kohdissa onkin menty helpompaa reittiä ja jätetty esim. Norbertin lähettäminen Ronin veljelle Charlielle, toinen huispausottelu ja Kalkaroksen luoma Viisasten Kiven suoja kokonaan pois. Juonessa pysyy tässä vielä kärryillä ilman, että tarvii olla kirjaa lukenut. Ei kyllä voi muuta kuin nostaa hattua käsikirjoittajalle, kun on saanut romaanista tiivistetyä niin hyvin kaikki tärkeimmät osat talteen. Elokuvasta on tosin poistettu kohtaus, jota ei kirjassakaan suoraan sanota, mutta minkä olisin kuiteskin toivonut jätettäväksi elokuvaan. Siinä Harry ja Waesleyt syövät jouluateriaa suuressa salissa ja Harry katsoo takkaan mietteissään Iseeviot-peiliä,missä hän näki vanhempansa ja Ron koittaa saada tätä unohtamaan sen. Kirjassa, kun Harry on päähenkilönä, niin kaikki ajatukset kerrotaan hänen kauttaan, mutta elokuvassa kun ei hahmon pään sisälle pääse, pidän valtavasti näistä yksittäishetkistä, jolloin kuvataan hänen mietiskelyään. Elokuvaan onkin ihanasti jäänyt muutama kohta, joissa harry istuu ikkunalaudalla ja myöhemmin kävelee linnan tiluksilla Hedwigin kanssa. Ajan kuluminen on leikattu elokuvassa kivasti juurikin Hedwig pöllön lennon kautta.

Ron ja Harry junassa matkalla Tylypahkaan

Viisasten Kiven ohjannut Chris Columbus tunnetaankin hyvin perhe-elokuvien ohjaajana (kuten Yksin kotona) ja huomaa, että hän on osannut hyvin ohjata lapsinäyttelijöitä, jotka eivät missään välissä ole liian teennäisiä. Lapsirooleilla on valitettavan usein tapana puhua repliikit ns. suoraan paperista, mutta Pottereissa koen näyttelijöiden jo tuon ikäisenä muokkautuvan ja syventyvän hahmoihinsa. Otin heti omakseni kaikki näyttelijät, eikä kukaan tee mitään huonoa roolia, muutama korkeintaan vähän mitäänsanomattoman, kuten profesoori Orave. Daniel Radcliffe, Emma Watson, ja Rubert Grit ovat vielä ihanan viattomia lapsia ja elokuvan jälkeen oikein kasvaa halu nähdä kuinka näyttelijät kasvaa roolien mukana. Itse kun katsoin Viisasten kiven juuri sopivasti 11-vuotiaana, samaistuin en pelkästään roolihahmojen kasvuun sarjan myötä, vaan myös näyttelijöiden kasvuun. Viisasten Kivessä on todella loistavia roolitöitä joista mieleeni jää ehdottomasti Severus, Hagrid, McGariva, Lipetit, Dumledore, Fred ja George Wasley, Lee Jordan, Angelina Johnsson, Neville Longbottom, Draco Malfoy, sekä Oliver Wood. On hienoa, että kun elokuvasta on tiedetty tekevän sarja niin näyttelijät pysyy samana koko sarjan aikana, eikä näyttelijän vaihdoksia suuremmin tapahtunut, Dumbledoren esittämää Richard Harrisin poismenoa lukuunottamatta (en oikein pidä tästä uudemmasta Dumledoresta. MIchael Gambon on siinä liian agressiivisen oloinen).

Suosikkihahmo ja rooli löytyy tästä elokuvasta ihan helposti ja se on tietysti kaikkien vihaama liemimaisteri Kalkaros. Alan Rickman limaisessa peruukissa ja koukkunenässä on yksinkertaisesti lumoava. Myöhemmissä elokuvissa  lapsinäyttelijät saavat enemmän vakuuttavuutta ja uskottavuutta, niin että muutama niistä päätyy suosikkihahmokseni.

Severus opettamassa liemitunnilla

Kaiken kaikkiaan Viisasten Kivi on hyvä alku Potter saagalle. Siellä on paljon huumoria, kauniita kohtauksia, toimintaa, seikkailua ja jännitystä. Kirjan lukeneelle muutamat kohdat saattavat olla jopa pitkäveteisiä (kuten kielletty metsä), mutta taas toteutus on sen luokan fantasiaa, ettei  sellaista ihan joka elokuvassa näekkään. Ensimmäinen elokuva antaa enemmänkin todella vankkaa pohjaa jatko elokuville, sekä tietenkin tarina- ja hahmokehityksille. Yksittäisinä suosikkikohtauksina voisin mainita Hagridin esittäytymisen, Harryn junamatkan Tylypahkaan, Harryn, Ronin ja Hermionen oppitunnit sekä Kalkaroksen kuittailut loppupuolella, kun pikku rohkelikot suunnittelevat menevänsä illalla kolmannen kerroksen kiellettyyn käytävään.