Cry Baby

En ole ikinä välittänyt erityisemmin musikaaleista, sillä niissä yleensä laulut ovat tärkeämpiä kuin juonenkulku, näytteleminen ja tarinan loogisuus. Cry Babysta olen kuitenki pitänyt, sillä se on ensimmäinen näkemäni Johnny Depp elokuva. Leffa on kuulemma jotain parodiaa Greecelle, jota en myöskään ole katsonut. Cry Baby on vasta myöhemin noussut jonkun sortin kulttiklassikon asemaan, mutta itselleni se on enemminkin kepeä kesäinen teini-elokuva fiftarityyliin.

Cry Baby leffajuliste

Eletään Amerikassa Elviksen maassa, jossain pienessä esikaupungissa. Kaupunki on kahtia jakautunut: on tavikset ja rasvikset (rasvatukat). Tavikset kauhistelee rasvisten puhetyyliä ja ihailua mustien musiikkiin ja ravikset taasen eivät siedä tavisten puhtoisuutta ja siilitukkia. Rasvisten kovin jatkä on Wade "Cry Baby" Walker, joka ihastuu tavisten kauneimpaan likkaan Allison Vernon-Williamsiin. Allison myös pikkuisen kiinnostuu Cry Babysta ja kun Cry Baby kutsuu Allisonin rasvisten Jukeboxi-Jamboreehen, saa Allison anella lupaa isoäidiltään. Hän ei mielellään päästä tyttöä lähtemään, mutta Allison hyppää silti Cry Babyn prätkän kyytiin. Muut tavikset kauhistelevat tätä ja varsinkin Allisonin ihastus Baldwin, katsoo Cry Babya halveksuen. Jukeboxi-Jamboreessa Allison tapaa Cry Babyn porukan, jotka ottaa mimmin siipiensä suojaan. Cry Babyn sisar Pepper on tuhdissa kunnossa odottaessaan lasta, pari mukulaa hänellä valmiiksi jo onkin. Vahvasti meikattu Wanda saa miesten päät kääntymään, Mona "Teilaajalla" on kasvot vääristyneet ja porukan toinen mies Milton on vain täysin aivoton. Cry Baby ja Pepper ovat orpoja, heidän vanhemmat tapettiin sähkötuoliin. NIinpä he elävät Ramona-tätinsä ja Belvedere- setänsä kanssa, joista jokainen rasvis pitää. Jamboreessa pidetän hauskaa, tanssitaan ja lauletaan ja lopulta kuherrellaan. Allison ja Cry Baby rakastuvat salamanlailla toisiinsa ja muhinoivat puistossa, kertoen onnettomina toisilleen olevansa orpoja.

Cry Babyn jengi: Milton, Teilaaja, Cry Baby, Pepper ja Wanda

Samaan aikan tavikset, Baldwin etunenässä, järjestävät jättimäisen tappelun, mistä syntyy sekasorto. Rasvikset viedään tästä syystä oikeuteen, jossa kaikki armahdetaan, paitsi Pepperin lapset ja Cry Baby. Lapset sijoitetaan orpokotiin ja Cry Baby pidetään syyllisenä joukkojen kiihottamista kohtaan. Juuri ennen kun Cry Baby heitetään vankilaan, rasvisten isoin hutsu kuuluttaa lehdistölle olevansa Cry Babylle raskaana. Tämän Allison kuulee vasta aamulla radiosta, ensin itkeyttyään ilalla monta tuntia kyyneleitään juoden. Cry Baby itkee itsekin yhden kyynelee joka päivä vanhemmilleen. Vankilassa hän tatuoi itselleen ikuisen kyyneleen Allisonin muistolle. Sieltä hän myös yrittää karata huonoin menestyksin, vaikka Teilaaja ja Milton yrittävätkin olla avuksi.  Pepper, Ramona ja Belveder päästävät lapset vapaaksi orpokodista aseella uhaten.

Baldwin on letkajenkannut kaupungin läpi Allisonin luokse, pyytäen tätä laulamaan paikallisen teemapuiston avajaisissa. Allison tulee mukaan innolla, mutta itse puistossa hänelläkin alkaa mennä Baldwiniin hermot. Belveder-setä kaappaa Allisonin lavalta ja heittää ehdot; tuletko auttamaan Cry Babyn vapaaksi. Baldwin koittaa vielä vedota Allisoniin; mentäisiin yhdessä naimisiin ja muutetaisiin esikaupunkialueelle. Isoäiti kuitenkin pyytää Allisonia seuraamaan omaa sydäntään ja niin lähdetään laulamaan Cry Babya vapaaksi vankilasta. Herra tuomari armahtaakin Cry Baby, ekä hänen fiftarilettiään ehditä leikata siiliksi. Vihainen Baldwinkertoo koko kaupungin läsnäollessa, että se oli hänen isänsä, joka istutti Walkerien isän sähkötuoliin. Ja he vielä nauravat tälle jutulle joka joulu! Cry Baby pistää haasteen. Pelataan pelkuria, eikä vain istuta auton ratissa, vaan ollaan auton katolla. Baldwin ei voi haasteesta kieltäytyä ja niin kaksi autoa kilpailee sitä, kumpi uskaltaa ajaa pahemmin toista päin. Näkeehän sen heti, että jos Belveder-setä on ratissa, niin rasvikset eivät ainakaan luovuta. Takapenkillä Pepper vielä jopa synnyttää Cry Babyn laulaessa kataolla. Tavikset kääntyävt viime hetkellä Allisonin isäidin ollessa takapenkillä ja hehän ajavat tietty kanalaan. Oikein osuvasti vielä Allison lentää kaverinsa moottoripyörän selästä suoraan Cry Babyn syliin. Vielä ennen kameran sammuttua jokainen tirauttaa muutaman kyyneleen.

Allison pelastamassa Cry Babya

Alun määritelmäni mukaan Cry Baby on aika perus musikaali, sillä laulut ovat isossa roolissa, isoimmassa kuin looginen juoni. Paljon soi taustalla hyvää fiftarimusiikkia ja ainakin kolme lauluista esitetään sellaisilla hetkillä, että joku ihan konkreettisesti esittää niitä yleisölle. Musikaalimainen laulut kesken tapahtumien porukassa ja yllättävät koreokrafiat alkaa vasta noin puolivälissä elokuvaa. Leffa ei myöskään ole kovin pitkä, musikaaliksi Cry Baby on yllättävän lyhyt, alle 90 min. Leffan lauluista tykkään eniten King Cry Baby kappaleesta, jota vedetään Jukebox Jamboreessa, sekä Mr. Sandman renkutuksesta, jota esitetään teemapuistossa. Myös Cry Babyn vankilalaulu, sekä vapauttamislaulu ovat ihan toimivia. Laulut eivät ole mitään ikivihreitä, joita leffan jälkeen moni kuuntelisi, mutta itse tykkään sen verran, että soundtrack löytyy hyllystä. Olin myös vähän yllättynyt, kun tajusin että näyttelijäthän eivät laula tässä elokuavssa itse. James Intveld esittää Cry Babyn laulut, vaikka aluksi luulin Johnny Deppin lulavan ne itse. Jamesilla on nimittäin sellainen ääni, että ihan hyvin voisi kuvitella sitä Johnnyn lauluääneksi.

King Cry Baby

Itse musikaalius ei tee tästä minusta hyvää elokuvaa, vaan enemminkin tämä fiftarihenkisyys ja aihe nuorista kapinallisista, jotka ovat loppujen lopuksi aika kilttejä. Taviksethan tässä ovat pahempia, he ovat ilman kunnon syytä tappaneet Walkerien isän. Rasvikset näyttää, että millaista voi olla kun on oma itsensä, ja taas tavikset peittoaa kaiken pyhyyden alle heidän ilkeyden, rasismin ja vihan. Wandan porukat esim. hankkii ruotsalalaisen maitotyön heille vaihtoon ja halauvat lähettää Wandan pois, ilman että kertoo tätä edes etukäteen tytölle. Allisonin isoäiti vielä vanhoilla päivillä osaa muuttaa arvojaan, mutta Baldwinin kaltainen roikale ei selvästi ajattele muuta kuin itseään. Rasviksissa pidän erityisesti siitä, kuinka he ovat oman itsensä herroja ja sinut itsensä kanssa. Varsinkin Ramona-täti on jopa hervoton näky ja niin selvästi ylpeä jokaisesta kasvatistaan, asiat sanotaan lapsille niin kuin ne on. Teilaaja on kanssa mieletön hahmo, sillä hän tiedostaa ruman naamansa, mutta toteaa vain että siinä on luonnetta. Muutenkin tämä rasvisten alue värikkäine persoonineen on se, mikä leffasta tekee kivaa katsottavaa ja mieleeni on erityisesti jäänyt kuva, jossa nainen ui järvellä polttaen samalla tupakkia keltainen uimalakki päässä. Tämä jos mikä on suurinta itsevarmuutta! Komedia syntyy juuri tälläisistä hahmoista, sekä tavisten imelyydestä kaikkeen kiltteyteen ja pehmoiseen. Teemapuiston avajaisissakin lauletaan nukkumatista ja pojat on siinä kyllä niin ällöttävän imeliä, että ei voi kuin hymyillä. 

Sleepy Hallow

Tim Burtonin ja Johnny Deppin yhteistuotannot olivat varhaisteini-iässä minulle hyvinkin tärkeitä. Katsoin Sleepy Hallown varmasti kaikista ensimmäisenä, siinä kahdeksan vuoden korvilla, siskoni kehujen ansiosta. Kauhu ei ollut mitenkään visuaalista tai ahdistavaa, joten painajaisia en nähnyt samalla tavalla kuin vaikka Titanicista. Päin vastoin, minua kiehtoi kovasti tämä Tim Burtonin värimaailma, josta olen tämän katsomisen jälkeen nautitnut enemmänkin Saksikäsi Edwarin ja Painaainen Ennen Joulua elokuvien kautta.

Sleepy Hallown mainosjuliste

Vuosituhannen vaihde 1700-1800 ja eletään noituuden, sekä mustan ja valkoisen magian aikaa. Konstaapei Ichabod Crane lähetetään tutkimaan pienen kylän Sleepy Hallown massamurhaajaa, joka jättää rumiit lojumaan, mutta varastaa uhrien pään. Kyläläiset pelkäävät tappajan olevan raaka Hessiläinen, josta kylässä on jo vuosia kerottu kauhutarinoita. Ichabod ottaa huostaansa nuoren Mashbathin, jonka molemmat vanhemmat Hessläinen on murhannut. Kylän rikkamman maanviljelijän Von Tasselin tytär Katrina kiehtoo Ichabodia ja molemmin puolista ihastusta on luvassa. Ichabod tosin on varma Von Tasselin ohjaavan Hessiläistä, mutta huomaa ollensa väärässä kun Von Tasselkin tapetaan. Ichabod selvittää kaiken hyvn pitkälti: Hessiläisen oikea pää on varastettu ja mustan magan avulla joku koittaa päästä kyläläisistä eron, kiristämällä Hessiläistä hänen pääkallollaan. Pahikseksi paljastuu lähes Disneymäisesti Katrina Von Tasselin ilkeä äitipuoli, jonka tavoite on saada kylä kokonaa haltuunsa. Kun lopulta Ichabod heittää Hessiläisen pään oikealle paikoilleen, saa Katarinan äitipuoli julman viimeisen suudelmansa. Lopulta Ichabod vie Katrinan pois Sleepy Hallowsta ja he aloittavat yhdessä uuden elämän.

Ichabodin ja Katrinan ensikohtaaminen

Ichabod ja Katrina metsässä

Tämä Sleepy Hallow on ensimmäinen näkemäni versio Päätön Ratsumies tarinasta. Pidin tästä kovasti, mutta vieläkin enemmän tämän jälkeen innostuin Disneyn animaatiosta Päätön Ratsumies, jonka omistin videolla. Siinä minua kiehtoo vieläkin enemmän se, että ei ole varmaa onko Päätöntä Ratsumiestä oikeasti olemassakaan. Siksi ehkä tämä Burtonin versio on minulle jopa hitusen liian suoraviivainen juoneltaan. Goottiromanttisesta tyylistä ja teemasta pidän muuten kovasti. Siinä minusta kanssa ollaan onnistttu, ettei päiden irrottaminen ole mitenkään liian graafista katsottavaa nuorillekkaan katsojille. Monet kohdat näytetään perustellusti ja hahmoilla on motiivi teoistaan. Elokuva kuitekin kulkee aika hitaalla temmolla ja on ehkä vähän jahkaava.

Sleepy Hallown asukkaita

Visuaalisesta puolesta annan edelleen pisteitä Tim Burtonille. Värimaailma on niin suoraan mustaa, valkoista, ja harmaata. Vaikka kaikki näyttä olevan kuollutta, niin siltikin elämämää on kuvissa ylättävän paljon. Tässä onkin ero miksi en nykyisistä Burtonin tuotoksista pidä. Hänen viimeaikojen elokuvien värimaailmansa on kirkkaita värejä likaistettuna, eikä aitoa ja rehellistä värimaailmaa.  Sleepy Hallowhin on muutenkin saatu kuvankauniit gotiikka lavasteet. Itse pieni kylä, sen kirkko, metsät, yksittäiset puut, sumu, Katarinan lapsuuden lekkipaikka, kaikki on niin tarkkaan harkittua ja mietittyä, ettei mikään vie pois illuusiosta.

Ratsumies ilman päätä

Hessiläinen saa kasvonsa

Elokuva luokitelaan kauhuksi, mutta onko se kauhua? Omalla tavallaan kyllä, sillä kuitenkin konstaapelimme tutkii ja seuraa massamurhaajaa. Splätteriä on kuitenkin turha odottaa, vaan kahu on enemminkin Tim Burtonin mielenmaiseman luomaa. Omaa erikoista Burtonia on esim. laitteet joilla Ichabod tekee rumiinavauksia uhreille. Justiinsa tälläiset härpäkkeet ovat Tim Burtonin elokuvien hauskoja ominaispiirteitä. Ja muistan kyllä kun katsoin elokuvan ensimmäisen kerran videolta sisareni huoneen lattialla ja säikähdin ihan oikeasti, kun Katrinan äitipuolen sisararen noidan ulkokuoren alta paljastui heluvia käärmeitä. Oikeasti pomppasin varmaan metrin ilmaan ja yhä edellen se kohtaus säikyttää minut, vaikka tiedän sen olevan tulossa.

Oikeasti pelottava noita

Finding Neverland

J.M.Barrien näytelmä Peter panista ei ole minulle koskaan ollut kovin läheinen, sillä edes Disneyn versio Peter Panista ei kuulu lapsuuteeni. Siinä vuoden 2003 hujakoilla näin live action version Peter Panista, josta tykkäsin kovasti. Tämän Findig Neverland elokuvan menin katsomaan siskoni kanssa aikoinaan ihan leffateatteriinkin, mutta suurimmat intressit olivat Johnny Depp ja Kate Winslet, ei silloin niinkään tarinan sisältö.

Finding Neverland elokuvan mainosjuliste

J.M.Barrie (Johnny Depp) on Lontoosa asuva näytelmäkirjailija, jonka näytelmät ovat olleet ihan arvostettuja, mutta yleisö ja kriitikot eivät niistä kovinkaan piittaa. Viimeisintä näytelmää ei kukaan oikein ymmärrä ja Jim sedällä on kovat paineet uuden näytelmän kirjoittamisessa. Hän tapaa puistossa Davisien perheen: yksinhuoltajaäidin neljän poikansa kanssa. Nuorimmainen oli puiston penkin alle vangittu heidän omassa leikissään. Jim innostuu heti lasten mielikuvituksesta ja alkaa joka päivä käydä puistossa tapaamassa näitä lapsia. Heidän leikkinsä ruokkivat tämän mielikuvitusta ja lapset ovat innoissaan, kun saa maskuliinista otetta perheeseensä, poikien isä kuoli vähän aikaa sitten ja äiti yrittää pitää heille kuria lempeästi. Jim ruokapöydässä kotonaan kertoo vaimolleen tästä häntä silmät avaavasta perheestä, vaimo haluaa kutsua heidät päivälliselle. Davidsien mummo pitää kutsua jopa töykeänä ja ruokapöytäkeskustelu meneekin hänen ja Jimin vaimon kohdalla piikittelyksi, kun muut pitävät hauskaa.

Merirosvoleikkejä

Jim jatkaa edelleen Davidsien tapailua, vaikka muut eivät siitä pidäkkään. Häntä ajatellaan naiseniskijäksi ja jopa pedofiiliksi. Jim on alkanut jo kirjoittaa Peter Pania ja nimeää yhden hahmoista Davidsien pojan, eli Peterin mukaan. Peter tuleekin lähimmäksi hänelle lapsista, sillä hän ei ole osannut käsitellä isänsä kuolemaa ja on siksi tosikompi kuin muut lapset. Hän ei lähde mielikuvitusta vaativiin leikkeihin niin helpolla mukaan, vaan on enemmän tarkkailija ja innnostuu Jimin avulla kirjoittamisesta. Kesäpäivänä Jim lainaa mökkiään Davidseille, jossa äiti sairastuu pahasti. Peter repii itsekirjoittamansa näytelmän palasiksi, koska hän on niin pettynyt, että äiti sairastuu. Näytelmän ensi-ilta lähenee ja kukaan teatterissa ei usko Peter Pan näytelmän onnistuvan. Jim saa oivallisen idean ja pyytää varaamaan kymmenkunta paikkaa erikoisvieraita varten. Vanhin Davidsin pojista kokeilee lentovaljaita ja loukkaantuu. Hän ei suostu menemään tutkimuksiin, ellei äiti mene kanssa. Näytelmäiltana Davidsien äiti on niin sairas, ettei hän pääse teatteriin. Peter tulee paikalle, samoin kuin orpokodin lapset, joille Jim oli varannut istumapaikat. Näytelmän alettua aikuiset hymähtelevät, mutta lapset ottavat lastenvahtikoiran innolla vastaan. Jim näkee vaimonsa viimeisen kerran, hänelläkin on toinen mies jo kiikarissa. Näytelmän jälkeen Jimille on tärkeintä saada Peterin palaute, sillä Peter Pan näytelmä kertoo heidän yhteisestä kesästä. Peter Pan esitetään vielä toisen kerran Davidsien olohuoneessa, jossa äiti matkustaa Neverlandiin. Hautajaisten jälkeen päätetään että Davidsien mummosta ja Jimistä tulee lapsien yhteishuoltajat ja Peter ei pysty lopettamaan kirjoittamista. Äiti on mennyt lopullisesti Mikä-Mikä maahan.

Finding Neverlandissa on osattu uskomattoman hienosti yhdistää realismi ja fantasia. Se on elokuvan suurin kiinnostavuus ja ylpeys. Lasten ja Jimin leikit on puoliksi kuvattu aidosti leikeiksi ja osittain merellä/aavikolla tapahtuvaksi kohtauksiksi tyyliin sopivissa vaatteissa. Leikit ja mielikuvitus ovat niin vahvasti läsnä, ettei katsojaa edes kiinnosta mikä on totta ja mikä mielikutusta. Niinhän Davidsien äitikin sanoo; hän halusi niin kovasti että Jim on osa perhettä, että hän on muuttunut siihen ja enään ei ole väliä onko se totta vai mielkikuvitusta. James Barrie on muutoin rauhallinen, mutta mielikuvitusleikeissä hän osaa ottaa aktiivisen roolin. Hänen vaimonsa on liiankin käytännöllinen, eikä päässyt mukaan Jimin tekemiin seikkailuihin, vaikka olisikin kovasti halunnut. Heidän tiensä erkanee aika luonnollisesti. Jimin ja Davidsien äidin välillä en näe periteistä rakkautta, vaan syvää ystävyyttä. Mummo ja kaikki muut ulkopuoliset ei vain milläään usko sitä. Jim luo kaikkiin poikiin omanlaisensa suhteen, mutta lähimmin hän on tekemisessä Peterin kanssa. Hän antaa tälle oman kirjoitusvihkon ja antaa neuvoja mistä aloittaa kirjoittamisen.

Yhteinen leijahetki puistossa

Näyttelijäntyö on kokolailla hyvää, vaikka välillä minua vähän jopa ärsyttää Jimin ja hänen vaimonsa kuiskailupuhe. Johnny Depp ei ole Jack Sparrow roolissaan, vaikka niin monet kuvittelevat, vaan paljon pidättyvämpi ja herkempi. Kate Winsletin olen tätä ennen nähnyt nuorena tyttönä Titanicin kannella ja hän on edelleen yhtä valloittava kuin silloin. Vanhin pojista kasvaa ihan silmissä, vaikka onkin jopa esikuva sille kohtaa Peter Panista, ettei hän haluisi kasvaa. Olosuhteet kuitenkin vaativat sitä. Toinen poika jää kaikista eniten varjoon, mutta on leikeissä kaikista intohimoisimmin mukana. Peter on eneiten ulkopuolinen ja tarkkailija, kun taasen nuorin poika Michael on kovasti muiden vietävänä. Teatterin näyttelijöistä Nanaa esittävä mies ja Peter Pan tyttö aluksi lyttäävät näytelmän itse, mutta nauttivat selkeästi rooleistaan, kun yleisön edessä ollaan. Teatterin johtaa antaa käyttöönsä näyttelijät ja tilat, mutta on epäileväinen tarinan hahmojen ja juonen kannalta, kun edellinenkään näytelmä ei menestynyt. Hän on totaalisesti väärässä, sillä Peter Panista tulee juuri siksi hitti, koska se vetoaa jokaisen katsojan lapsenmieliseen puoleen. Barrien faneina on mm. eräs vanhempi pariskunta joka kävi katsomassa ensimmäisen näytelmän ja nyt puoliso on kuollut ja rouva kävi yksin katsomassa Peter Panin. Hän kehuu niin, että kyllä mies olisi rakastanut tätä, hän oli poika vielä mieleltään itsekkin. Davidsien mummo on kokoajan Jimiä vastaan, eikä haluaisi tämän olevan Davidsien elämässä. Ainoastaan silä hetkellä hän antaa siunauksen Jimin työlle, kun hän näkee Pter Panin tyttörensä olohuoneeessa ja Helinä keiju on kuolemassa. Peter Pan toivoo aplodeja, joiden avulla Helinä ei kuole ja ensimmäisenä niitä on antamassa mummo. Sitä ihmettelen, että seuraavassa kohtauksessa hänen käytöksenä muuttuu yhtä tylyksi kuin aikaisemmin.

Matkalla Mikä-Mikä maahan

Finding Neverlandissa kiinnostavinta on se, kuinka kuvataan kohtauksia, jotka lopulta päättyy tavalla tai toisella Peter Pan näytelmään. Kun puistossa lennätetään leijaa, niiin siihen pitää uskoa samalla tavalla kuin Helinä keijuun, muuten se ei varmasti lähde liikkeelle. Merirosvoleikkejä oltiin mökillä ja intiaanit valtasivat Davidsien puutarhan. Jim oikein näki, kun äiti koitti laittaa poikiaan nukkumaan ja hänen koiransa oli jaloissa. Pojat vaan hyppi sängyllä hokien, en halua mennä nukkumaan, en halua. Jos ikkuna vain olisi ollut auki, pojat olisivat voineet lähtiä lentoon. Nämä kaikki on kuvattu niin kauniisti limittäin fantasiamaisen harson läpi realistisuuden kanssa, että on oikeastaan jopa herkkää katsottavaa. Yhdistelmä on onnistunut mitä mainioimmin ja kotimaisessa 90-luvun Suolaista ja Makeaa elokuvassa, jonka katsoin jonkin aikaa sitten, on varmasti haettu juuri tälläistä takaa, siinä totaalisesti onnistumatta. Findig Neverland tuo minulle myös vahvasti mieleen Disneyn elokuvan Saving Mr.Bank, jossa suunnitellaan Maija Poppasen tekemistä elokuvaksi. Minulla tuli vahva olo, että tämä Findig Neverland on ollut yksi sen elokuvan innoittajista omalla tavallaan. Findig Neverland on mitä onnistuinen yhdistelmä realismia ja fantasiaa, vaikka loppu onkin surumielinen.

Pieni Suklaapuoti

Katsoin PIenen Suklaapuodin aika pian sen julkaisun jälkeen. Kyllähän minua heti kiehtoo elokuva, joka kertoo suklaasta ja yhdessä tärkeimmistä rooleista on Johnny Depillä. Olin juuri ihastunut Johnny Deppiin ja pidin hänen rooliaan elokuvassa liian pienessä roolissa, enkä muutenkaan pitänyt juonesta. Aika ajoin olen tätä elokuvaa sitten uudelleen katsonut ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän pidän Pienestä Suklaapuodista. Kirjankin olen näin myöhemmin lukenut ja voin sitä kaikille herkkujen ystäville suositella.

Pieni Suklaapuoti elokuvan mainosjuliste

Vianne muuttaa tyttärensä Anoukin kanssa pieneen ranskalaiskylään ja hän avaa pienen suklaapuodin juuri ennen paastoa. Viannea ei katsota kylässä hyvällä ja kylän pormestari koittaa kaikin keinoin kirjoittaa saarnat niin, että ihmiset hyljeksisivät Viannea. Hän kuitenkin tutustuu Josephineen, jonka mies pahoinpitelee tätä. Josephine muuttaa Viannen ja Anoukin luo ja suklaapuoti saa samalla enemmän asiakkaita. Yksi pariskunta rakastuu suklaan avulla toisiinsa ja eräälle toiselle pariskunnalle suklaa on seksielämän pelastaja. Viannen vuokranantaja Armande tapailee salaa lapsenlastaan Lucia suklaapuodissa, sillä Lucin äiti ja Armanden tytär häpeää äitinsä diabetesta. Eräänä päivänä rantatörmälle tulee jokirottia, joiden mukana on ihana Roux, joka viehättyy Viannesta. He tutustuvat rauhassa, eikä Vianne osaakkaan arvata Rouxin suklaamakua. Armande ei suostu lähtemään vanhainkotiin, mutta tekee ehdon Viannelle. Jos Vianne järjestää hänelle juhlat, niin hän lähtee mielellään vanhainkotiin. Vianne, Roux, Anouk, Luc ja muut ystävät pitävät uskomattomat juhlat, joiden jatkot pidetän Rouxin laivalla. Josephinen kateellinen ukko pistää paikat palamaan ja Vianne on ihan hätääntynyt, sillä hän pelkää Anoukin kuolevan. Luc saattaa mumminsa Armandan kotiin, missä tämä kuolee rauhassa lempituoliinsa. Vianne kokee hautajaisissa kovaa syyllisyyttä ja tuulen suunnan muuttaessa koittaa lähteä pois kylästä Anoukin kanssa. Anouk ei halua palata vanhaan lähtöperinteeseen ja hajotettuaan uurnan missä on Viannen äidin tuhkat Vianne luopuu päätöksestä. Paastoa on kulunut pitkään ja pormestarilla menee Vianneen jo hermot. Hän hullun nälissään murtautuu suklaapuotiin ja hajottaa suklaakoristeet näyteikkunassa. Pieni pisara makeaa hänen huulillaan tekee miehen ihan mielipuoliseksi. Seuraavana aamuna äärimmäisen nolostunut pormestari antaa Viannelle synninpäästön ja isoissa kevätjuhlissa on sitten herkkuja tarjolla. Ihan viimeisenä Vianne keksii mikä on Rouxin suosikki, se on kaakao.

Pieni Suklaapuoti on tunnelma elokuva. Se sisältää ihamiskohtaloita ja pieniä tarinoita yhden ison sisällä. Sen juoni ei ole monimutkainen, eikä jännittävä, mutta sen ei kuulukkaan olla. Elokuvan tunnelman luo pienen kylän idylli, hahmojen läheinen tarkastelu ja suklaan oleminen läsnä melkein olemassa olevana hahmona. Suklaa merkkaa jokaiselle hahmolle jotain merkittävää; rakkautta, vihaa, tunnustautumista, naurua, muistoja, katkeruutta ja ystävyyttä. Suosikkikohtaukseni elokuvassa on Armanden juhlat, joissa syödään kunnon ruokaa kuten kanaa ja perunoita, mutta niiden kastikkeena on sulaa suklaata. Syöjien ilme on niin nautinnollinen, että se valtaa minut mukaansa. Suklaata tehdään käsin, sitä leikataan, sekoitetaan, muovaillaan ja syödään. Kaikesta siitä nautitaan niin antaumuksella.

Roux maistaa suklaata

Vianne ja Anouk ovat vaeltelijoita, mikä on peritty Viannen äidiltä. Vianne kertoo iltasatuna Anoukille omien vanhempiensa rakkaustarinan, joka päättyy eroon ja äidin vaelteluun. Siitä sama vaeltelu on peritynyt Vianniin. He ovat asuneet jo monissa eri kylissä, mutta Anouk ei ole koskaan tälläisestä vaeltelemisesta välittänyt. Koska Vianne ja Anouk eivät kuulu kirkkoon Anouk kokee koulumaailmassa syrjintää ja hyljeksintää. Häntä hävettää, kun oma äiti ei ole kuin muiden äidit. Anoukilla on muutenkin vilkas mielikuvitus, sillä hänellä on mielikuvitusystävänä kengru ja muut pitävät sitä tietty pilkkana. Viannen lisäksi vain Roux osaa hyäksyä tämän mielikuvituksen. Anouk paljastuukin elokuvan lopussa vasta kaiken kertojaksi, kun hän päästää mielikuvtuskengrunsa vapaaksi. Josephine on hiukkasen herkkä, mutta rakastava Viannen ystävä. Parhaaksi hahmoksi minulle on kuitenkin kasvanut Armande, joka on aluksi niin äreä ja vihainen, mutta suklaa saa hänen estonsa irti ja tämä päätyy kertoilemaan nuoruusrakkauden seikkailuja. On suloista kuinka Armande on kiinnostunut ja innostunut lapsenlapsestaan, kun oma tytär on pormestarin sihteeri ja muutenkin hyvin konservatiivi. Armande on aito hahmo, sillä hän läpmpenee uusille ihmisille hiukan hitaasti. Judi Dench tekee roolinsa äärimmäien upeasti, vaikka ei olekkaan läheskään niin vanha kuin roolissaan.

Pieni Suklaapuoti sopii täydellisesti herkutteluelokuvaksi, tunnelmailtoihin ja rauhallisiin sunnuntaihin. Se saa mielen miettimään, kokemaan hylkäämisen ja ulkopuolisuuden tunnetta, sekä nautinnon ihanuutta.

Saksikäsi Edward

Näin tämän elokuvan noin 9-vuotiaana ja ihastuin Burtonin tyyliin leikkiä gotiikalla, huumorilla ja oudoilla hahmoilla. Johnny Depp teki myös ensimmäisen vaikutuksen tässä minuun ja on kantanut titteliään yhtenä suosikkinäyttelijänäni tästä lähtien.

Avonin jälleenmyyjä Peg ei saa pikkukaupungissaan tuotteitaan kaupaksi ja keksii käydä katsomassa onko läheisessä linnassa asukkaita, joille voisi tuotteitaan myydä. Sieltä hän löytää Edwardin, saksikätisen hylkiö. Peg kutsuu Edwardin kotiinsa asumaan miehensä ja kahden lapsena luokse. Edwardilla kestää hetki ennen kuin hän tottuu uuteen asuinympäristöönsä ja tottakai hän rakastuu Pegin tyttäreen Kimiin (Winona Ryder) Kimillä kuitenkin on jo suhde poikaystävänsä Jimin kanssa. Edward tietää jäävänsä Jimille toiseksi ja hyväksyy asian. Koko Pegin naapurusto on kiinostunut Edwardista, kun tämä on niin erikoinen saksikäsineen. Edward muotoilee saksillaan puutarhojen pensaisiin kuvioita ja siittä innostuu trimmaamaan koiria ja lopulta on suunitelmissa oma kampaamo. Ed ei kuitenkaan saa pankista lainaa sen perustamiseen. Samaan aikaan Jim kehittää juonen; hän pyytää Ediä murtautumaan vanhempien asuntoonsa ja lupaa siitä palkkiota Edille. Suunitelmat kuitenkin menee mönkään ja Edward jää kiinni ja siksi naapuruston rouvat kääntävät äkkiä takkinsa Edwardille ja koko Pegin perheelle. Kim kuitenkin pitää Edin puolia ja heidän molemminpuoleinen rakkautensa alkaa kukoistaa. Edward vahingossa haavoittaa Kimiä ja tämän pikkuveljeä Keviniä ja itsekkin ymmärtää kuinka vaarallinen on muille ihmisille. Hän pakenee takaisin linnalleen, jossa tapahtuu lopulta elokuvan lopputaistelu, Ed vastaan Jim. Vain Jim kuolee, mutta paikanpäällä ollut Kim väittää muille myös Edwardin kuolleen. Näin hänen annetaan jäädä linnaansa rauhaan.

Saksikäsi Edward elokuvan mainosjuliste

Saksikäsi Edwardista huokuu pastellinsävyinen 80-luku, joka sekoittuu ihanasti tähän hänen gotiikkateemaansa. Burtonin elokuvaksi tämä on jopa yllättävänkin värikäs ja minusta ihan yksi hänen parhaista elokuvistaan. Johnny Depp on Edwardina luomoavan herkkä, surumielinen ja näyttelee niin pienillä eleillä outoa hylkiötä. Rakastan hänen hahmoaan. Winona Ryder on lumoava vähän ujona, mutta elämänmakuisena teininä. Peg äiti on taas mukavan "normaali" avonin leidi tässä hössähtäneiden kotiäitien naapurustossa. Edwardin takaumat hänen menneisyydessääb keksijäisänsä kanssa ovat todella hellyyttäviä ja Burtonmaisia, mutta toisaalta kamalan surumielisiä. On kauheaa kun isä kuolee, juuri kun on antamassa oikeat kädet Edwardille, eikä tämä voi tehdä mitään sen hyväksi ja vahingossa lävistää kädet.Burton on kirjoittanut tarinan kulkevan mukavasti eteenpäin, ei jäädä jankkaamaan tai junnailemaan missään kohtaa. Ainoa minkä olisin halunnut jätettävän pois on Joycen mauttoman iskuyritykset. Siinä vaiheessa koen niin vahvaa myötähäpeäää Edin puolesta. Tavallaanhan hän on puolustuskyvytön, kun ei tiedä mitä tulee tapahtumaan ja samalla myös juurikin siksi vaarallinen, kun ei voi hallita omia liikkeitään paniikin aikaan. Olisi voinut käydä vaikka kuinka vaaralliseksi, jos Ed olisi saksillaan osunut Joyceen.

Pikkukaupunki, mihin elokuva sijoittuu on tarkoitukella haettu symmetriseki ja pastellinsävyiseksi, täysin päinvastaiseksi mitä Edwardin linna on. Sinne sijoittuvat tapahtumat on myös valaistu muita synkemmin ja dramaattisemmin. Puvustuksessakin se on otettu huomioon. Kun Peg alussa hakee Edwardin seiltä hän on puettu pelkistetysti lilaan ja lopussa Kim valkoiseen. Ei kotiäitien värikkäitä kukkaiskuoseja tai räikeitä pinkkejä aamutakkeja. Danny Elfman on tehnyt loistavat tunnelmalliset musiikit elokuvaan, linnaan sijoittuvat ovat surullisia ja kaupungin tapahtumat keveämpiä. 

Kim tanssii

Elokuvan kaunein hetki on hilajiset joulujuhlat, kun Kim menee tanssimaan Edwardin veistämän jääveistoksen alle. Kohtaus on musiikkeineen, liikkuvine kameroineen ja Edwardin tekeminen lumihiutaleineen yksinkertaisesti lumoava. Niinkuin kokonaisuudessaan koko elokuvakin. Tällä on aina paikka minun sydämessäni. Lopun pieni rakkaudentunnustus kruunaa kaiken.  Vaikken yleensä liiemmin piittaa tarinoihin väkerretyistä kehyskertomuksista, niin tähän sopii tyyli "mummo kertoo lapselle iltasatua".

Lapsena kun tätä katsoin, kuvittelin itseni usein Kimin tilalle. Olisin niin toivonut heidän päätyvän lopulta yhteen. Vaikka lopussa Kim vanhana sanookin, ettei ole nähnyt Edwardia enää, niin haluan kuvitella Edwardinkin muistelevan Kimiä yhtä lämmöllä.