Vares Sukkanauhakäärme ja Kaidan Tien Kulkijat

Vares Sukkanauhakäärme

 
Edellinen osa Vares elokuvista,  Huhtikuun Tytöt, meni minulta elokuvatetterissa jotenkin täysin tuolloin ohi, mutta Sukkanauhakärmeen kävin katsomassa. En tiedä miksi, mutta ihan odotinkin sitä. En ajatelut silloin kuka on ohjaaja, vaan halusin vain nähdä Antti Reinin jälleen Vareksena. Muistaakseni vasta Sukkanahakäärmeen jälkeen katsoin Huhtkuun Tytöt joltain dvd:ltä, ja ihmettelin, miten tuo väliteos voikin olla näitä kahta ympäröivää niin paljon huonompi. 

Sukkanauhakäärmeen alku kulkee kahdessa tasossa. Vares saa toimeksiannon liikemies Pauli Kontiolta. Hänen vaimonsa Annika kuulemma tapailee gigolo Jesus Maria Loboa. Vareksen tehtävä on saada Lobo pois Suomesta. Vares seurailee Loboa ja missä ja kenen kanssa tämä liikuskelee. Lobo soittelee pianoa samassa anniskeluravintolassa, missä naapurin hyvännäkköinen taxikuski Anna strippaa iltaisin. Lobo käy myös jollain hienostopunttisalilla nappikauppaa ja myy pornoa ex-pastori Alasen antikvariaattiin. Vares näkee, kuinka Lobo hakee mystisen salkun Matkahuollon säilöstä ja kuinka Lobo räjäytetään autossa paskaksi. Mutta kuka on räjäyttäjä? Läheisessä Kakolan vankilassa Torsten Rapp suunnittelee pakoa ja saa kokin siihen avukseen. Isokaljurosvon lemmikkihiiri sekoitetaan aamupuuroon ja niin koko ruokala vie kaikkien Kakolan vartijoiden huomion. Torsten pääsee vartijaksi pukeutumalla helpost vapaaksi. Takaisin Varekseen. Hän on jututtanut Lobon tuttuja, sekä toista salapoliisia Waseniusta. Jäljet johtavat kuitenkin kuntosalin pitäjien Ingan ja Voiton jäljille.

Eräässä goottibaarissa Vares tapaa vanhan tuttunsa Neron, joka onkin alkanut huumediileriksi. Hän laulaa Varekselle kaiken, juuri ennen kuin Voitto ja tämän apinakaveri saavat Varekseltä tajun kankaalle. Nero ammutaan sen siliän tien. Anna on Vareksen taxikuskina ja hänet kannetaan myös mukaan. Voiton ja Ingan veneellä he ja apinamies kuljettavat Vareksen ja Annan saareen, jonne heidät laitetaan vangeiksi. Illalla Torsten löytää heidät ja ampuu Voiton. Torsten ja Inga ovat aikoinaan olleet suhteessa, josta ei mitään hyvää tullut. Kauhistunut Inga saa Torstenin ammuttua ja osoitaa jo Varestakin aseellaan, mutta Vares puhuu mukana olleen apinamiehen ympäri ja Inga saadaan kiinni. Edelleen kuitenkin kysymys on auki. Kuka tappoi Lobon? Kantapöydässään Apteekissa Luusalmi kuin ohimennen mainitsee hitsipillin ja nyt on Vareksella kiireistä asiaa Komisario Hautavainiolle. He savat Waseniuksen kiinni Turun satamssa. Tutkimuksistahan se löytyy, Wasenius on autonsa alle hitsannut Lobon laatikon, missä oli se iso tukku rahaa, jota Inga ja Voitto niin kaipasivat.

Vareksen toimeksiantaja Koistinen

Sukkanauhakäärme on reilusti parempi kuin Huhtikuun Tytöt, muttei yllä Pahan Suudelman, saatikka vanhojen Vareksien tasolle. Kerronta on edelleen sekalaisia kohtauksia täynnä, eikä loogisuutta juuri ole. Kuvaus on selvästi tv-tasoa, sen varsinkin näkkee Torstenin pakenemisesta. Tarinassa vähän hukataan sen ydintä, kun Rappin paon suunnittelua ja itse pakoa kuvataan paljon, mutta hän juonen kannalta esiintyy vain hetken loppukohtauksessa. Siellä myös paljastuu mistä leffa on saanut nimensä. Vares tutkii juttua nyt vähän enemmän kuin viimeksi, mutta paljon taas hän tekee ja kokee ihan sattumalta. Juoni itsessään on ihan dekkarikamaa ja katsojia koitetaan pikkuisen johtaa harhaan, siinä onnistumatta. Vareksen ihmeellinen tapailu Lobon vuokraemännän kanssa on lähinnä kiusallista katsottavaa,  Vareksen ja Annan sänkyynmeno taasen luontevaa. Pidin siitä kovasti, että viime elokuvan Jeesus -kissakin on päässyt kuviin mukaan. Näyttelemispuolella Sukkanauhakäärmeessä ollaan vähän epätasapainossa. Perus Vareksen, Alasen ja Luusalmen lisäksi Markku Toikka on ihan uskotava vähän kyrpiintyneenä Waseniuksena ja rakastan niin kovin Carl-Kristian Rundmannia, vaikka hänen Kontionsa onkin vähän näkyillä. Apinamiehen (hahmon nimi nyt hukassa) näyttelijä oli kanssa ihan uskottava aivottomana lestadiolaisena. Katja Kiuru Ingana tekee niin ylivedetyn roolin, että ihan häiritsee. Eikö hänelle kukaan sanonut, että nyt tehdään elokuvaa, ei teatteria? Tosin, Kiuru ei koskaan ollut edes erikoisen hyvä Ruusun Aikaa tv-sarjassa, jota rakastan niin kovin. Voiton, Annikan ja Jesus Maria Lobon hahmot ovat todella tylsiä ja mitäänsanomattmia.

Sukkanauhakäärme on kuitenkin Tölösen paras Vares-ohjaus, ehkä syy siihen on siinä, että goottiklubilla soi The 69 Eyesin kappale Wagnes of sin. 

Vares Kaidan Tien Kulkijat

Vares saa yllättävän toimeksiannon Alasen vanhalta opiskelukaverilta, pastori Hukkaselta. Tarkoitus on selvittää kuka murhasi nuoren Annaliisan Kahdenvirranmaan uskonnollisesa kylässä. Vares lähtee Turusta junamatkalle ja tutustuu erilaisiin kyläläisiin. Hostelli-ja kapakkapitäjä Paitsara on ihan mukava heppu ja kylähulllu Paskamanttelista tulee ihan Vareksen kaveri. Taximies Kalle Riutalle kanssa uskalletaan vähän uskoutuaja Vares saa naistakin matkoillaa, varattua sellaista kylläkin. Uskonlahkon johtaja Taisto Raappana ei anna muijallensa ilmeisesti kunnolla, kun Elisabeth huutelee Jeesusta Varesta naidessaan. Taisto pitää uskonnollisia lahkoiltoja ja on hyvissä väleissä kirjapanojohtajan Sulandern sekä ylilääkäri Hennon kanssa. Heillä onkin oma metsästysporukka, mikä epäilyttää Varesta suuresti. Jallua kuluu, eikä paikalinen konstaapeli Larva ole siitä mielissän. Varesta syytetään niin riettaudesta, kuin julkisella paikalla rienaamisesta. Hullujenhuoneele hän joutuukin, kun on kuuntelemassa tanssilavalla Kari Tapiota ja Hennon antamassa konjakkihuikassa on jotain terävämpää. Vares karkaa vankilasta ja päätyy Paskamanttelin asuinkumppaniksi hetkeksi. 

Vareksen lärvi on lehdissä, joten matalaa profiilia pidetään hetki. Kun aika on kypsä, Vares soittaa Riutan taxeineen paikalle ja saa kyydin isojen poikein kerholle. Taisto on krapulapäissään ottanut metsästysaseen ja uhkailee sillä nyt Sulanderia, sillä hän on nähnyt tämän pökkimässä Elisabethia. Hentokaan ei pääse vähällä, mitäs on mennyt kirjoittamaan vaimolle e-pillereitä. Salaisuus paljastuu pikkuhiljaa, Sulander nimittäin kiristää äijiä kuvilla, jotka on otettu erään railakkaan metsästysretken päätteeeksi. Kuvissa Sulo Hento ja Taisto Raappana ovat antaneet Annaliisalle pahaa kyytiä, seksin, alkoholin ja lääkkeiden muodossa. Taito ei kestä, hän ampuu Sulanderin ja itsensä. Varekselta menee taju, sillä Kalle on tullut hakemaan häntä. Tosin lyöden, siellä Riutta on Sulanderin paras kaveri ja kaveria ei jätetä. Kiilusikmäinen Kalle kertoo, kuinka haki tuolloin sekopäisen Annaliisan kotia ja ei ollut tarkoitus tehdä mitään pahaa, mutta tekipäs kuitenkin. Juuri kun Varesta ollaan tukahduttamassa myrkkyihin, Paskamantteli saapuu paikalle pelastavana enkelinä. Kaikki on nyt selvää ja Vares saapuu Turkuun, Apteekin kantakapakkaan Luusalmen ja Alasen viereen kertomaan hyvää juttua. Mutta otetaan nyt ensiksi tuopit. 

Kaidan Tien Kulkijat on toinen niistä elokuvista, jonka oli tarkoitus tulla elokuvateattereihin,  ennen kuin kaikkia päätettiin tuoda. Siksi budjetti on isompi mitä Huhtikuun Tytöissä, Sukkanauhakäärmeessä tai seuraavassa kahdessä elokuvassa. Pidän ohjaaja Anders Engströmin tyylistä enemän kuin Tölösen, mutta Kaidan Tien Kulkijat ei ole suosikkini. Joko aihe uskonlahkosta käy liian lähellä, tai sitten minua ärsytti kun pahikset tunnisti heti ensimmäiseltä istumalta. En nyt tarkoita taxikuskia, vaan tätä metsästysseuruetta Sulander, Raappana ja Hento. Kun on itse elänyt voimakkaan uskonlahkon sivustakatsojana koko lapsuuden, niin ymmärrän hyvin sen ahdistuksen mitä Vares koki siinä, kun Raappana saarnaa jumalasta ja helvetin synneistä. Se, että ihmiset piiloutuvat jonkun uskonnon taakse on niin raukkamaista. Uskoisn, että kirjana voisin pitää (tai ahdistua) tästä teemasta enemmän. Kaidan Tien Kulkijat on siinä mielessä sisarelokuva Jäätyneelle Enkelille, että nyt ei olla Turussa ja pahisjoukko on jälleen joku metsästysseurue ja koostuu kunnalle tärkeistä vaikuttajista. Tuntui vähän, että käsikirjoitusta on kopioitu Jäätyneen Enkelin puolelta.

Maaninen Taisto Raappana

Hahmoista on kotettu tehdä kovin karaktäärimaisia, muttei kuitenkaan sketsimäisiä. Peter Franzén on hyvä maanisena Taisto Raappanana, mutta maanisuutta olisi saanut olla hiukan enemmän. Kari-Pekka Toivosta kierrätetään Jäätyneestä Enkelistä tähän eri rooliin Sulo Hentona, jolla on äärimmäisen koominen peruukki. Jarmo Mäkinen Sulanderina on ihan uskotava  kirjapainoäijä ja Aake Kalliala Paskamanttelina on oikein manio. Häne hahmossaan on vilpittömyyttä, vaikka kylähulluksi kehuvatkin. Pidän myös Tomi Salmelasta baarimikkohostelli-isäntänä. Yksi suosikkinäyttelijäni eli Petteri Summanen tekee kyllä vähän pettymytroolin konstaapeli Larvana, sillä hänen hahmonsa on todellakin vain statisti. Taxikuski Riutta eli Pekka Huotari esittää roolisa sillä yhdellä ja ainoalla hölmistyneellä ilmeellä, koska muutahan hän ei osaa. Jos en tietäisi, niin tämähän voisi olla sama toimittaja Henry Jalkanen, mitä Jäätyneessä Enkelissä. Ilme on täysin samanlainen. Itse Vares on hyvä, mutta selvittää taas dekkarinsa tuurin, eikä taidon avulla. Kaverit Alanen ja Luusalmi vilahtavat vain leffan alussa ja lopussa. 

Suurena Jäätyneen Enkelin fanina Kaidan Tien Kulkijat on minulle pienoinen pettymys. Vaikka se on ohjattu selvästi paremin kuin Tölösen Varekset, kuvaus on kauniimpaa ja rahaa käytetty enemmän, niin käsikirjoitus on hyvin samankaltainen kuin V2. Siinä soi vain Dante Hell, tässä Kari Tapio. Elokuva kuvattiin vain vähän ennen legendan kuolemaa.  

Leijonasydän

Jasper Pääkkönen on ihan Salatuista Elämistä asti ollut yksi suosiki näyttelijöitäni. Olen seurannut hänen uraansa tarkasti ja Leijonasydän ei ollut poikkeus. Dome Karukoski pääsi sydämeeni Tyttö Sinä Olet Tähdellä, joten odotin kovasti tätä elokuvaa, jossa kaksi suosikkiani yhdistyy. Leffateatterikokemuksesta teki uniikiksi sen, että se oli ensimmäinen yhteinen elokuva, jonka kävin katsomssa nykyisen avomieheni kanssa.

 Uusnatsi Teppo ihastuu salamana kahvilatyöntekijä Sariin, jolla on tumma poika Ramu. Teppo ja Ramu ei tule aluksi toimeen, mutta kun Sari joutuu sairaalaan, niin Teppo lupaa pitää huolta Ramusta. Aluksi Ramu ei luota Teppoon ja häpeää häntä, mutta samat tunteet on Tepollakin. Hän elää uusnatsien maailmassa, hokee Valkoisen Suomen Puolesta ja hakkaa tummia päivät pitkät porukoidensa kanssa. Baareissa ja nakkikioskeilla rähistään ja kunnioitetaan sotaveteraaneja. Rintaan on tatuoitu ylpeä Suomen leijona, joka Tepolle edustaa ennenkaikkea kunniaa. Teppo kuitenkin vannoo Sarille kautta munansa suojella ja olla vastuussa Ramusta ja sen Tepo tekeekin. Samalla oma ajattelutapa laajentuu. 

Ramu kokee koulukiusaamista ja Teppo oman käden oikeutta. Asiaa ei helpota Ramun isä, joka käy poikaansa Ruottista käsin välillä katselemassa. Pakkaa sekoittaa Tepon velipuoli Harri, joka on äärioikealla ja kokee uusnatsismin tärkeimpänä arvonaan. Teppo ja Harri ovat eläneet lapsuudessa, jossa läheisyyttä osoitetaan hakkaamalla, huutamalla ja heilumalla. Harri aloittaa armeijan, mutta karkaa sieltä Tepon luokse. Intti on liian suvaitsevainen Harrin makuun. Kun Harri kohtaa Ramun, niin silloin hänellä on tunteet pinnassa. Isoveli on tässä enemmän vahvoilla ja jo pelkällä läsnäolollaan Teppo pakottaa Harrin olemaan kiltti Ramulle. Ramu ja Teppo lähentyvät yhteisten tekemisten kautta ja tietenkin Sarin sairaalaolon huolesta. Kun Ramun isä tulee myöhemmin käymään ja innostuu vittuilemaan, niin Harri heittää häntä käsigranaatilla. Onneksi ei käy pahemin, mitä nyt Teppo istuu selissä ja Harri katoaa.

Tepon ja Ramun ensikohtaaminen

Teppo löytää Harrin heidän omasta lapsuudenkotitalostaan. Paikka on murju, mutta onneksi sauna on vielä pystyssä. Siellä veljekset istuvat leijonat lauteilla. Harri ei yksinkertaisesti kestä olla puolikas veli, C-mies. Hän pamauttaa ittensä käsigranaatilla paskahuussissa ilmaan.
Kun Teppo palaa Harrin hautajaisista, niin muut uusnatsit vetävät rälläkällä leijonasydämen hänen rinnasta irti. Sarista tämä ei ole yhtään hauskaa, mutta Ramu tajuaa miksi Teppo nauraa.

Leijonasydän ei ole mitään kevyttä katsottavaa, päinvastoin. Selvästi tämä on Domen raskain elokuva ja kotimaisien leffojen kanssa laitan tämän samaan laatikkoon kuin Hymypoika, Levottomat ja Paha Maa. Nämä elokuvat ovat hyviä ja hyvin tehtyjä, mutta aiheiltaan todella raskaita ja rankkoja. Katsomiskokemus jää päähän muhimaan pitkäksi aikaa. Häiritsevä on ehkä paras sana kuvaamaan sitä tunnetta. Leijonasydämmessä keskeisessä osassa on Tepon uusnatseus, mutta itse elokuva on siinä mielessä tyylikäs, ettei ota uusnatseihin kantaa. Sama on Domen elokuvassa Kielletty Hedelmä, leffa kertoo vanhoillislestaadiolaisuudesta, mutta ei tuomitse tai puolusta sitä. Tämä on todella hienoa ohjauksellisesti ja kerronnallisesti, sillä katsoja saa itse muokata mielipiteensä, ilman saarnoja. 

Ensikatsomiskerralla minua häiritsi Laura Birnin hävettävän huono näyttelijäntyö. Nyt se velä menee, mutta ei ole ole hyvä. Samoin uusnatsiporukan Vatanen ja Tola. He vetävät ihan yli omaa showtaan.  Yusufa Sidibeh on Ramuna aivan ilmiömäinen. Noinkin nuoresta iästä on oppinut näyttelemään uskomattoman hyvin. Saisi aikuiset ottaa hänestä mallia. Peter Franzén Teppona on todella monipuolinen ja liikuttava. Hänestä löytyy syvyyttä ja uskottavuutta. Jasper Pääkkönen ihan ehdottomasti ansaitsi Jussi- palkinnon Harrin roolistaan, vaikka onkin armreijaan lähteväksi pikkuveljeksi selkeästi liian vanha. Hänen uhonsa ja surunsa on jotain niin aitoa. Ja kyllähän se Pääkkösen hervotn lerssi siinä yhdessä kohtauksessa herättä huomion. Pääkkösen näyttelojäntaidot ovatkin kasvaneet hurjasti siitä alkuaikojen Saku Salinista. Pääkkönen ja Franzén näyttelevät tässä toistamiseen veljeksiä, sillä Pahoissa Pojissa oltiin jo samaa perhettä. Viikinkisarjassa he ovat myös kuulemma veljeksiä, joten heillä kyllä on selvästi joku veljellinen yhteys. 

Harri ja Teppo, veljekset ku jellonat

 Itselläni ei ole kokemus-, eikä kosketuspinta uusnatsismiin. Omilta arvoiltani kun olen miedosti vasemmalla, niin en vain voi ymmärtää tuollaista muukalaisvihaa ja rotuerottelua. Ehkä siksi elokuvaa tuntuu minusta niin kamalan häiritsevältä ja jopa ahdistavalta katsoa. Toisaalta, juurikin päähenkilömme oppii tässä katsomaan ihmistä ihonväristä riippumatta ja avaa sitä kautta arvomaailmaansa.         

Disney Klassikot 37: Tarzan

Tarzan on ensimmäinen elokuva jonka muistan kunnolla nähneeni elokuvateatterissa. Siskoni ja hänen kaverinsa olivat mukanani kun olimme ostamassa lippuja Oulun Formiassa näytökseen, johon ei enään saanutkaan kolmea vierekkäistä paikkaa. Siskoni soitti sitten ensimmäisellä kännykällään äitille ja kysyi lupaa, että saadaanko ottaa myöhmpi näytös. Äiti ei ollut mielissään, sillä pelkäsi minun pikku 8-vuotiaa väsyvän. Saatiin kuitenkin lupa ja näytöstä odotettiin läheisellä McDonaltsilla ja se olikin eka kertani mäkkärissä, sillä olen Hesburger ihmisiä. Happy Meal paketista palastui Jalo -koiralelu Kaunotar ja Kulkuri 2 elokuvasta. Itse Tarzanista jäi vahviten mieleni kohtaus, jossa Tantor sanoo: "Onko vesi varmasti puhdasta? Näyttää likaiselta minusta."

Tarzan elokuvan mainosjuliste

Laiva on haaksirikossa. Vain pariskunta pienen vauvan kanssa on jäänyt eloon ja he pääsevät pelastusveneellä turvaan viidakkoon. Sinne he rakentavat oman puumajan. Viidakossa elelee myös gorilla yhteisö, jota kohtaa suru. Kala ja Kerchak gorillojen pieni nyyti kuolee leopardi Saborin syötäväksi. Sama Sabor myös tappaa pikkuvauvan vanhemmat. Surun murtama Kala tuntee yhtäkkiä äidinvaistoillaan, että häntä tarvitaan. Kala löytää puumajaan ja sieltä hassun valkoihoisen otuksen. Sillä on silmät ja kädet ja sormet, ihan kuin gorilloilla. Sabor saalistaa jälleen päivällistä ja Kala koittaa päästä vauvan kanssa pakoon. Pientä hippasta puumajassa leikitään, kunnes Sabor jää sinne jumiin. Kala päättää abortoida pikkuisen, jolle antaa nimeksi Tarzan. Kerchak ei valkoihoista hyväksy pojakseen. Tarzan elelee gorillojen elämää ja kommelluksien ja ivailun kautta hänen parhaiksi kavereiksi tulee gorilla Terk ja norsu Tantor. Leikeillä saadaan välillä Kerchakin hermot todella kireälle, sillä hän on lauman johtajana vastuussa laumasta ja turvallisuudesta. Tarzan pohtii Kalan kanssa itseään ja erilaisuuttaan, mutta ymmärtäväinen Kala äiti saa Tarzanin vakuuttumaan, että ollaan samanlaisia. Meillä kaikilla on sydän. Vuosien mittaa Tarzan kasvaa, vahvistuu, nokkeloituu ja oppii käyttämään lihaksisaan sekä liaaneita hyödyksi. Tantor ja Terek ovat edelleen hänen parhaita kavereitaan ja varsinkin Terekin puolelta on selvää ihastumista Tarzaniin, tosin Terk vahvasti pyrkii piilottamaan sen poikamaisuuden alle. Sabor on jälleen liikenteessä ja koko lauma on vaarassa. Aikuinen Tarzan on saanut sen verran voimia ja nokkeluutta, että saa Saborin tapettua. Hän saa vihdoinkin muiden gorillojen hyväksynnän, mutta Kerchak ei vieläkään suostu myöntämään Tarzania omaksi pojakseen. Heti kun Saborista on päästy eroon viidakkoon tulee uusi peto: ihmiset.

Tarzan ja Kala kohtaavat ensikerran

 Jane Porter on isänsä ja heidän oppaansa, salametsästäjä Claytonin kanssa pistäneet pystyyn leirin keskelle viidakkoa, tarkoituksenaan tutkia gorilloja. Kun herra Porter ja Clayton menevät eteenpäin, niin Jane jää luonnostelemaan apinaa. Apina on otettu, mutta pientä kismaa heille tulee ja pikku apina hakee koko suvun avukseen. Avuton Jane on hätää kärsimässä, kun villimies tulee avuksi. Menee hetki ennen kun Jane tajua Tarzanin, ja oksien suojassa luottamuskin syntyy käsiä koskettamalla. Tarzan vie Janen takaisin leiriin, jonka Tarzanin kaverit on pistänyt röttelöksi. Herra Porter ja Clayton eivät usko aluksi Janen höpöttämiä juttuja villimiehestä, mutta Tarzan tulee heille esittäytymään. Clayton ottaa tehtäväksi opetttaa Tarzanin aidoksi britiksi ja yritys on kyllä hyvä. Jane ja Tarzan alkavat yhteisenä aikanaan tuntemaan entistä enemmän vetovoimaa toisiaan kohtaan. Janen pitää kuitenkin lähtiä takaisin Englantiin, ja vaikka Tarzania pyydetään mukaan, niin ei hän voi jättää perhettään. Kala haluaa näyttää Tarzanille hänen vanhempiensa puumajan ja siellä Tarzan vihdoinkin ymmärtää, että oikeasti kuuluu ihmisheimoon. Hän päättääkin lähteä Janen mukana Englantiin, mutta vaikeudet alkaa jo laivassa. Clayton on maksannut miehistön eläinten kidnappauspuuhiinsa mukaan, mutta onneksi Tarzan ja gorillat ovat vahvoja, niin että Tantorin ja Terekin avulla taistellaan metsästäjiä vastaan. Tarzanin tähtäimessä on Clayton, joka ampuu kuolettavan haavan Kerchakiin. Viimeisenä henkäyksenä Kerchak vihdoinkin myöntää Tarzanin omaksi pojakseen. Claytonin ja Tarzanin viimeinen erä käydään liaaneissa ja toisin kuin Tarzan, Clayton ajattelee vain murhaamista ja niimpä käy, että hän kuolee vahingossa hirttäen itsensä. Jane ja isukki ovat veneellä jo nousemassa laivaan, mutta isä kannustaa Janea jäämään rakkauden tähden. Isä jää myöskin, sillä viidakkoonhan katoaa harvasen päivä porukkaa. Tarzan päästää ennen lopputekstejä vielä komean viidakkohuudon.

Tarzanin kamut Terek ja Tantor

Yhtenä ensimmäisistä leffateatterikokemuksista Tarzan on jääyt vahviten mieleen. Elokuvaa tuli ahkerasti katsottua kanssa tuohon aikaan videolta ja onpa minulla Jane barbikin olemassa. Pekka Lehtosaaren ohjaama dubbaus on todella hyvä, mutta tykkään myös originaalista versioista. Sikäli hassua että Tarzan päähenkilönä ei loppujen lopuksi puhu niin älyttömän paljoa. Peter Franzénin matala ääni on just sopiva Tarzanille ja Elina Knihtilä saanut Terekille sopivan poikamaisen äänen sävyn. Meni vuosia, että tajusin Terekin olevan tyttö. Tarzan on siitä erikoinen renesanssiajan elokuva, että se ei ole musikaali koska hahmot eivät tässä laula. Phil Collins esittää elokuvan kaikki laulut, joista kolme on ns. kollaaseja ja yksi äidin ja Tarzanin välinen rakkauslaulu. You`ll be My Heart on todella kaunis, mutta ihmettelen miksi hemmetissä suomennos on käännetty Sä oot sielussain, kun sielu ja sydän ovat kaksi täysin eri asiaa. Säveleen kun vielä sopisi niin hyvin Sä oot syömmessäni (tälläsella vähän vanhanaikisella suomella). Tarzanin kasvaessa mieheksi on kollaasilaulu Aikamies ja Tarzanin opetellessa brittien tapoja soi kappale Sano pois. Nämä kipaleet ovat ihan mukavia, mutta ei yllä samalle tasolle mitä elokuvan alkulaulu Löydät onnen maan ja You`ll be my heart. Löydät onnen maan kappaleessa tiivistetään hyvin elokuvan prologi ja se näyttää luontevasti limittäin Tarzanin tulemisen, sekä Kalan pennun menetyksen.

Clayton

Olen varmaan katsonut Tarzanin liian usein videolta, kun muistan hyvin sen miten mainoksissa kerrottiin, että Tarzan sai liikkeensä hänen animoijan pojan lumi- ja rullalautailutekniikoista. Tälläistä luonnekasta ja persoonallista liikerataa ei Tarzanille olisi voitu luoda näytellyssä elokuvassa. Animoinnissa on käytetty paljon tietokonetta ja joissain kohdissa se ikävä kyllä nykysilmään näkyy. Tasoja on kuitenkin saatu aika syviksi, ilman että 3D:hen ollaan siirrytty.  Siltikin kun nyt katsoin elokuvaa, niin vähän häiritsee kun meren vesi on niin selkeästi tietokoneella tehtyä, ja järven missä elefantit seisoskelivat luullen Tarzania piraijaksi, on niin käsinpiirrettyä. Vähän sellainen yhtäläinen linja puuttuu. Pidän kovasti viidakosta löytyvistä yksityiskohdista ja kohtauksista, jotka sijoittuvat ihmisten leiriin. Väreiltään Tarzan on hyvin vihreä, mutta paljo on myös sinistä yökuvissa. Janen pirtsakan keltainen mekko tuo kivaa piristystä ja onhan viidakossa paljon kukkiakin, mutta silti perusväreistä jään vähän kaipaamaan punaista. Harmaa väri on myös voimakkaana gorillojen karvoissa. Tarzan on elokuvan ajan lähes alasti jaloissaan ainoasti ruskea persusläppä. Lapsena tämä hämmensi ja hymyilytti, nyt siihen olen aikalailla tottunut.

Tarzan ja Jane viidakossa

Tarzanin hahmot ovat kaikki omalla tavallaan kivoja. Heissä on persoonaa, mutta kukaa ei ole ylitse muiden. Tarzanista ja gorilloista pitää väkisinkin, eikä päähenkilöllämme ole turhia  sidekick hahmoja, sillä pidän Terekiä ja Tantoria Tarzanin yhdenvertaisina kavereina. Kerchak gorillan käytöksenkin ymmärtää hyvin, enkä tarvitse hänen käyttäytymiselleen motivaatiota. Jane on taas Disneynainen ilman äitiä ja hänellä on höppänä isä ja näitä isiä Disneyn klassikoissa riittää: Maurice, Gepetto, Kuningas Hubertus, Sulttaani... Claytonin tunnistaa jylhästä leuasta heti pahikseksi ja hän kehtaa ottaa hyödyn irti siitä, että Tarzan ei tunne ihmisten tapoja. Yksi mieleenjäävimpiä kohtauksia itelleni on Tarzanissa, kun Clayton piirtää hänelle gorillan ja Tarzan matkii Claytonia. Siinä vaiheessa tulee aina hyvät naurut. Muuten Tarzan on aika vakavahenkinen elokuva, mutta ne muutamat vitsit mitä sieltä löytyy, ovat todella meikään iskeviä. Ensimmäisenä tulee mieleen Tantorin sanomna: "Tiedätkö, Tarzan voisi olla joku elefanttien alalaji? Mieti nyt, hän tykkää pähkinöistä, mää tykkään pähkinöistä.." Ja toisena heti gorillojen älä lyö sua- leikki. Tarzaniin sanotaan Disneyn renesanssikauden loppuneen ja oikein kunniakkaasti loppuikin, sillä Tarzan on todella komea ja koskettava tarina.

Matti

En ole ikinä kiinnostunut urheilusta ja myönnän, etten tuntisi Matti Nykästä nimeltä, ellei hän olisi törttöillyt julkisuudessa. En varmastikkaan olisi mennyt aikoinaan katsomaa Mattia, ellei se olisi ollut suosikkitekijätiimiltäni Selin/Mäkelältä. Jasper Pääkkönen on ollut ihana Saku Salinista asti, joten olihan elokuva pakko nähdä.

Matti elokuvan mainosjuliste

Matti elokuva kertoo miehestä nimeltä Matti Nykänen. Elokuvan hahmo on kuitenkin fiktiivinen ja osa sivuhahmoista perustuu suoraan oikean Nykäsen kavereihin, mutta esim. vaimo Tainan hahmo on koostettu useista eri Nykäsen vaimoista. Alussa Matti on vankilassa aloittamassa monologia itsestään ja itse elokuva tapahtuu hänen takaumana. Monologiratkaisu on aika helppo ja tyhjänpuhuva, mutta toimii elokuvan hyvänä liimana, kun tapahtumat mitä Matin elämässä kuvataan tähän elokuvaan, ovat osittain täysin irrallisia toisistaan. Alkupäässä näytetään Matin riehumista mäkiviikoilla ja omaleimaista haastattelua Suomeen. Matti ottaa itseensä jokaisen herkän sanan mitä hälle sanotaan ja oikein kerää huomiota. Itse hyppy kuitenkin sujuu. Matin kaverina on Maisteri niminen valmentaja, joka häntä vähän koittaa pitää kurissa. Pahalla puolella taasen on Matin kaveri Nikke, joka houkuttelee hänet hyppäämän sillalta ja lähteä ryyppämään kun edustustilaisuuteen pitäisi mennä.

Jasper Pääkkönen näyttelee Matti Nykästä

Matti on hiihtoliiton järjestämällä leirillä, josta Nikke houkuttelee hänet mukaasa pikku ajelulle. He riilluttelevat kännipäissään ja tapaavat matkalla pari liftarityttöä. Toinen heistä on Matin tuleva vaimo Taina. Nikke vähättelee Matin naistaitoja, mutta kyllä Matti ja Taina päätyvät yhteen. Lehdissä he väittävät elämän olevan auvoista, mutta oikeasti kotona riidellään ja Matin suututtua ja vedettyä kännit, on koti lohduttomassa kunnossa. Taina hakee Matin poliisiasemalta ja yhdessä he lähtevät mäkiviikoille ja sieltä häämatkalle. Molemmat reissut menee ryypätessä, jälkimmäinen myös riidellessä. Koska Matti tuntee olevansa vanki, hän ja Nikke päätyvät rilluttelureissulle bordelliin. Aivoton Matti ei edes tajua, että seksiseurastahan pitää maksaa. Takasin tultuaan Taina on lähtenyt, selkä menee paskaksi, eikä hyppy enään kulje. Matti asuu hetken vanhempiensa luona ja Nikke jälleen vetää hänet uusiin kuvioihin. Matti pakotetaan Leville tekemään sekalaisen seurakunnan kanssa levyä ja eihän Matti tietenkään osaa laulaa. Paikallinen puliukko Jorma-Tapio pitää Matille yksityisen oppitunnin miehisyydestä ja johan laulu luistaa. Oikeastihan keikoille katsojat tulivat kattomaan mitä tyhmä se Matti taas on hölmöillyt. Kun rahat loppuu, niin Niken ehdotksesa myydään mitalit, joita kukaan ei edes halua ostaa. Velkojen takia Matti päätyy jo tutuksi tulleen bordelli-isännän Casinolle strippaamaan. Siellä sitten hän kohtaa mustamakkaramiljonäärin Mirvan, joka ostaa Matin seltä vapaaksi ja kaappaa mukaansa Tampereelle. Vasta tuona hetkenä kun Mirva kysyy että ostetaanko Nikkekin vapaaksi, Matti tajuaa, että hänen elämänsä paras kaveri on hänen elämänsä suurin kusipää. Matin ja Mirvan yhdessäolo on kirjaimellisesti ruusuila tassimista, kun molemmat osaavat juoda ja tapela samalla mitalla. Elokuva päättyy siihen, että Matti pääsee vapaaksi ja esiintyy Raumanmeren juhannusjuhlilla.

Matti elokuva on todella epidosimainen. Monet asiat eivät ole eksakteja toisiinsa eivätkä korreloi keskenään, joten tarinallisesti elokuva on aika levällään. Siitä puuttuu draamankaari. Olen kuitenkin yllättynyt siitä miten komediallinen elokuva on. Matin hahmo on kirjoitettu aika pahviaivoiseksi mieheksi, jolle mäkihyppy on kaikki kaikessa. Ongelma on siinä, että leffassa itse mäkihyppyä kuvataan todella vähän. Näin Matin urheilulliset ansiot jää elokuvassa kaiken muun varjoon. Pidän siitä tyylistä, miten kuvataan Matin paistatuksesta julkisudessa, esim. kun hänen ja Tainan avio-onnea hehkutetaan. Olen myös aina pitäynt sitä elokuvassa, että kun Jasper pääkkönen näyttelee Mattia, niin hänen isänsä Seppo Pääkkönen näyttelee Matin isää. Kohtaus, jossa Matti näkee unta että hyppy kantaa ikuisuuksiin, on elokuvan koskettavin.  Myös Maisterin hahmo tuo Matin inhimillistä puolta ja sitä hänen urheilullisuuttansa esiin. Matin heikko kohta, jota elokuvassa painostetaan ja toistetaan hyvin paljon, on uskallus. Heti kun Matille sanotaan, ettet uskalla, niin varmana tyyppi on sen tekemässä. Oli kyseessä sillalta hyppääminen, kännissä autolla ajaminen, strippaaminen, laulaminen ja auktoriteettien rikkominen. Yleensä häntä haastaakin "paras kaveri" Nikke, joka keksii vielä itselleen tyhmän nimen Nick Nevada, kun hän alkaa Matin henkilökohtaiseksi manageriksi.

Matti ja Nikke joutuvat hankaluuksiin Niken toilailujen takia.

Vaikka Matti elokuva on tarinansa sekavuuden takia raskas ja komedialliset heitot tasapainottaa sitä, niin pidän siitä, että elokuvassa on vaihtelevia kuvauspaikkoja, sekä aikakaudelle (80-90- luku) tyylisiä vaatteita ja sisustuselementtejä. Jasper Pääkkönen raukka on kasvattanut maailma hirveimmän takatukan rooliaan varten, mutta muten vetää hahmon ihan hyvin, mitä vähän yksitoikkoisesti. Sitä voimme syyttää kuitenkin käsikirjoitusta. Yleensä pidän Peter Franzénista, mutta Nikkenä hän on todella huono, aivan kuin kesäteatteri näytelmästä. Hänen hahmonsa on liian absurdi ja kuuluu johonkin ihan toiseen elokuvaan. Hissu Hietalahden esittämä muusikko kuuluu tuohon samaan kategoriaan, kuten myös Jussi Lammen Jorma-Tapio. Kaiki muut elokuvan hahmot ovat vielä uskottavia, varsinkin Maisterista pidän kovin. Matn vaimot Taina ja Mirva ovat molemmat todella yksiulotteisia, enkä yhtään ymmärrä miksi Elina Knihtilä palkittin Mirvan roolista. Hän kyllä tekee hyvän imitaation perustana olevalle Mervi Tapolale, mutta se ei minusta riitä hyvään roolisuoritukseen.

Matti, Maisteri ja haastattelija.

Kaiken kaikkiaan Matti on viihde-elokuva, joka näyttää katsojalle juuri sen puolen, minkä he todennköisesti Nyksestä tunsivatkin: viinaan menevä sekopää, joka osaa räyhätä ja rellestää, joskus jopa osannut mäkihypätä. Minulle oikea Matti Nykänen ei ole mikään sankari, mutta hyvän inspiraation hän on antanut itsestään tähän leffaan.

Suolaista ja Makeaa

90-luvun kotimaisia elokuvia on aina haukuttu huonoiksi ja tämä projektini on taasen edennyt yhden elokuvan eteenpäin, selvittääkseen miksi näin on. Suolaista ja Makeaa on Kaisa Rastimon vuonna 1995 valmistunut elokuva, jota kannen perusteella mainostettiin romanttiseksi komediaksi. Lainasin leffa kirjastosta ja ihmettelin oikein, miksi tässä on näin ruma kansi. Halusin antaa elokuvalle mahdollisuuden, sillä pääosa Annaa esittävä Päivi Akonpelto on minulle tuttu Parhaat Vuodet tv-sarjasta.

Elokuvan mainosjuliste

Parikymppinen Anna on yliopistolla kirjoilla, muttei osaa oikein päättää mitä haluaisi opiskella. Hän asuu parhaan kaverisna Kattiksen kanssa ja uskoo ensirakkauden olevan ainoa ja oikea. Anna heilasteleekin vähän niitä ja näitä kundeja, kunnes yhtenä juhannuksena kohtaa Laurin ja se on menoa. Vaikka alkuhetken huuman onnessa Anna ei lähde Laurin mukaan, niin heille kehittyy kiero suhde. He mukamas rakastavat toisiaan, mutta osoittavat sen vihaamalla. Elokuva onkin kokonaan Annan ja Laurin soutaa- huopaa leikkiä ja välillä ohitse pyörähtää liuta muita hahmoja. Jostain ihan randomisti Anna kohtaa vanhemman äijän Ilarin ja muuttaa tämän kanssa maalle, kun Laurikin on jo löytänyt uuden ja lähtee sen  kanssaan Afrikkaan. Ennen tätä he koittavat vielä löytää vanhan juhannsuluotonsa ja tehdä juhannustaiat oikein, niin että rakkaus lähtisi uudelleen roihuamaan.

Suolaista ja Makeaa on todella tasapainoton elokuva, mitä on äärimmäisen hankala seurata. Juonta ei varsinaisesti ole lainkaan, vaan seurataan näiden kahden hahmon ollakko vai eikö olla leikkiä ja heidän kaveruksiaan. Päivi Akonpelto on Annana ihan hyvä, mutta hän tekee täysin samanlaisen, ehdottoman roolin Parhaissa Vuosissa. Kysymykseksi jää, osaako hän tehdä muuta? Lauria esittävä Petri Hanttu on ruma kuin mikä, eikä hän luo hahmolle mitään persoonaa, eli näytelijöillä elokuvaa ei voi kehua.  Filmi sisältää kamalasti sivuhahmoja, joitten nimet ja naamat ei jää lainkaan mieleen. Peter Franzénin tunnistin pikkukohtauksesta ja Laurin eksän kun hän alkaa olemaan Annan kanssa, on nuori Maria Kuusiluoma. Hannele Laurikin vilahti kuvissa jonkun hahmon äitinä Laurin lääkäriksi valmistujaisissa. En vain saanut selvää onko hän Laurin vai jonkun muun valmistuneen äiti. Eniten elokuvassa ärsytti kertoja, Amor eli Mari Rantsila. Koko elokuvaa siis kehystää kertoja, joka puhuu puhki Annan ja Laurin tunnekuohut ja vertaa heidän suhdettaan Raamatun luomistarinaan Evasta, Adamista ja kielletystä omenasta. Tämä kertoja on todella tappavan tylsä ja vaikka idea on persoonallinen, niin se ei vain onnistu tässä elokuvassa.

Lauri ja Anna eivät osaa olla toisistaan onnellisia

 Ihmettelen kovasti miksi Suolaista ja Makeaa on mainostettu komediana, sillä en yhtenäkään hetkenä edes hymähdellyt, saatikka naurahtanut. Tarinassa ei ole mitään hauskaa, ei oikeastaan edes mitään kertomista. Jotkut voi pitää hauskana, että kaksi aikuista miestä harrastelee yöllä vesipyssyillä ampumista, mutta harrastaa aikuiset nykyään Pokémon Go:takin, joten mitään ihmeellistä en tässä näe. Elokuvan kuvaus on ehtaa ysäriä, samoin musikki. Lavastus ja vaatetus on taasen viety ihmeellisyyksiin ilman kunnon syytä. Luontokuvat ovat iha nättejä, utuisen kauniita, mutta hahmojen vaatteet ovat ihan ihmeellisiä ja tuo mieleen jonkun halvan rokokoo näytelmän. Johtuuko tämä sekametelisoppa ohjaajan tavoitteesta saada fantasiamainen ote elokuvaan? Jos näin on niin siinä ollaan epäonnistuttu täysin. Rastimon nimi kuulsoti tutulta ja kun tarkistin niin huomasin, että hänhän on ohjannut Heinähattu ja Vilttitossu elokuvan 2000-luvun alkupuolelta. Siinä elokuvassa hän onnistuu hyvin tuon fantasiamaisen unenomaisuuden yhdistää realismiin. Suolaisessa ja Makeassa se ei onnistu. Ideaan on luotettu liiaksi, mutta ei vielä olla saatu sitä toimivaksi.  Harmikseni Suolaista ja Makeaa on niin juoneton elokuva, etten voi sitä suositella katsottavaksi kenellekkään.

Neitoperho ja Kissan Kuolema

Olen katsonut kotimaisia leffoja aikalailla 2000-luvun alusta asti. Hyvin paljon tiedän 2000-luvun kotimaisista elokuvista, sillä silloin alkoi niiden nousukausi. Aikaisemminkin on kotimaisia paljon tehty, mutta varsinkin 90-luvulla katsojamäärät olivat alhaalla ja monet ovat haukkuneet kun silloin tehtiin niin paskoja elokuvia. Minua on paljon kiinnostanut mitä silloin on tehty ja nämä muutamat teokset sain aikaan katsottua Yle Areenasta. Minusta on hienoa että näitä on siellä näkyvillä, sillä näitä teoksia ei löydy esim. lähikirjastoistani.

Neitoperho

Lea Kleemola esittää hyvin agressiivista Eeviä, joka varastaa sisarensa Amin auton ja lähtee karkumatkalle. Hän kohtaa matkalla liftari Jusun ja yrittää pienesti tutustua häneen. Jusun lompakossa on hänen naisystävänsä Anjan kuva, joka kiinnostaa Eeviä. Yhden yön Eevi ja Jusu nukkuvan kämäsessä hostellissa ja Eevi koittaa vongata Jusulta seksiä. Kun Jusu ei siihen suostu, niin Eevi menee vain takaisin nukkumaan. Seuraavana päivänä hän ajaa pahan kolarin, jossa auto ja Jusu menee mäsäksi. Itse hän pääsee pakenemaan metsään. Hän löytää tämän Jusun nasiystävän Anjan talon ja menee sinne. Anja seuraavana aamuna löytää Eevin sohvaltansa ja koittaa olla kohtelias. Eevi kuitenkin vangitsee Anjan kellariin ja hiillostaa tätä mitä epämääräisimmillä jutuilla. Lopulta hän päästää Anjan takaisin taloonsa. Anja kuitenkin kaatuu pahasti portaissa ja kuolee siihen. Eevi on kuullut poliisien tulevan ulkona ja polttaa koko talon. Poliisit ja Ami etsivät Eeviä palavasta talosta, mutta tämä on jo paennut metsään, minne hän jää hönkäilemään.

Neitoperho elokuvan mainosjuliste

 Olin todella pettynyt Neitoperhoon. Elokuvajulisteen ja Ylen kuvailun perusteella osasin odottaa jotain oikeasti raakaa elokuvaa, mutta tämä oli jo liiankin kesy odotuksiini. Lea Kleemola ei mielestäni näyttele Eeviä lainkaan hyvin, sillä hänen angstailunsa ja muminapuheensa on aivan liian näyteltyä. Tiedän paljonkin ihmisiä, jotka osaavat angstata luontevammin. Seksiyritys oli todella nolo ja heikosti tehty. Monille hahmojen teoille ei ollut mitään logiikkaa. Kuvaus oli välillä liian tummaa ja turhaa joutokäyntiä löytyi hyvinkin monista paikoista. Eevi asuu alussa välittävän siskonsa Amin luona, joka olikin ainut ehyt hahmo tarinassa. Mikä siskon naisseuralainen sitten oli, siitä en saanut selvää. Eniten minua häiritsi nämä Kleemolan pitkän raskaat hengityskuvat, kun ne eivät kertoneet minulle yhtän mitään. Samaa ihmettelen, miksi leffa oikein päättyi siihen? Se ei antanut mielestäni minkäänlaista lopetusta elokuvalle. Vaikka kuulemma tuohon aikaan naisia ei näytetty suomileffoissa agressiivisina, niin ei tämä teos mielestäni mitenkään tuonut naisista mitään uusia puolia esiin. Ehkä korkeintaan epätasapainon, mutta se ei todellakan riitä. Ohjaaja Auli Mantilalta olen nähnyt tämän lisäksi vain myöhemmin tehdyn Ystäväni Henry elokuva, joka oli mielestäni kyllä myös yhtä mitäänsanomaton. Joko ohjaaja ei vain osaa ohjata, tai sitten käsikirjoituksissa on ollut hyvin syviä puutteita. Myös ihmettelen miksi ihmeessä tätä on markkinoitu raakana ja kauheana elokuvana, kun kerran sitä ei ole? Ainot hyvät pisteet voi antaa musiikista, joka ei sovi kyllä lainkaan elokuvan teemaan. Muutama kaunis kuva sentään elokuvassa oli, kun autolla ajetaan sateessa tunnelmallisen musiikin soidessa taustalla.

Kissan Kuolema

Koulukodissa hiippailee joku raiskaaja Sika, josta oppilaat eivät uskalla ohjaajille puhua. Vähän vuorotellen hän käy käsiksi tyttöihin ja pikku hiljaa nämä päättävät kostaa. Samassa syssäkässä johtajattaren tytön Annaleenan poikaystävä Saku käy linnasta lomailemassa ja tyttöä pussailemassa.  Uusi nuori työntekijä Ari ihastuu pääosaneitoomme Nittaan ja heidän suhdettaan ei todellakaan katsota hyvällä. Nittan kissa Miuku tapetaan ilman syytä kesken elokuvan ja siitä tämä on varmasti saanut nimensäkkin. Lopulta kaikki tytöt keksivät tehdä ansan tälle Sika raiskaajalle, niin että Annaleena jätetään taloon tämän kanssa. Tässä vaiheessa katsojille oikein näytetään kuka elokuvassa jo aiemmin esiintyneistä hahmoista oikein on Sika. Samassa Nitta juoksee hakemaan muut hoitajat avuksi ja näin Sika jää kiinni. Kun Nitta täyttää 18 ja jättää koulukodin taakseen. Ari lähtee hänen mukaansa, vaikka hän olikin saamassa jo ylennyksen parempiin töihin koulukodissa.

Kissan Kuolema elokuvan mainosjuliste

Kissan Kuolema elokuvasta kuulin alunperin Pahat Pojat elokuvan kommenttiraidalta ja jo silloin se alkoi kiinnostamaan. Elokuvaa on mainostettu sloganilla "Elokuva 90-luvun nuorista". En itse tätä allekirjoita, vaikka olenkin tuolloin ollut vasta lapsi. Nämä elokuvan nuoret näyttelijät ovat paljon aidompia, tuoreempia ja aistikkaampia mitä Lea Kleemola omassa roolissaan Neitoperhossa ja aihe koulukodista on kyllä synkkä. Miespääosassa komistelee Don Huonojen Kalle Ahola, joka on kyllä aika pökkelö roolissaan. Se kuitenkin tuo raikkautta ja osittain myös viihteellisiä hetkiä synkkämieliseen elokuvaan. Peter Franzénkin vilahtaa tässä nuorena poikana Sakuna ja on kyllä aika suioinen. Marja Pyykkö loistaa Nittana ja on mielestäni todella hyvä. Hänen omista ohjaukistaan en valitettavasti voi sanoa samaa. Helena Vierikko on ihan jees sivuosassa, mutta Annaleenaa esittävä Marjaana Maijala on todella pökkelö. En yhtään pidä hänen tyylistään. Kissan Kuolemassa on paljon jännityselementtejä, jopa turhankin paljon. Tyttöjen ahdistuskohtaukset kokemuksista olivat hyvin aitoja ja vaikuttavia. Sian näkymistä sai odottaa loppuvaiheille asti, ja olin arvannut kyllä vihollisen väärin tällä kertaa. Ainahan tuollaiset ovat juurikin irstaita miehiä ja kyllä kuvotti tätä viimistä raiskauskohtausta katsoa. Onneksi on leikattu niin, ettei kohtaus ole pitkä ja strategisesti ei paljoa näy. Olin itseasiassa aika järkyttynyt kun sama näyttelijä on tehnyt suosikkihahmoni Phileas Foggin ääniroolin. Toinen elokuvan ällö kohtaus oli Miuku kissan kuolema. En ymmärtänyt tämän tapahtuman syitä ja seurauksia, joten koin sen hyvinkin turhana. Vielä sekin, että se on antanut tälle teokselle nimen on ihan väärin. Arin ja Nittan rakkaussuhde puhkeaa aivan ilman mitään pohjaa ja muutenkin Nittan hahmon perusteita kerrottiin katsojalle ihan liian myöhään. Minua harmittaa kovasti tässä elokuvassa, kun tuntuu että ideaa ja pohjaa on, mutta tuotos on tehty liian pikasten pohdintojen pohjalta.

Kailen kaikkiaan Neitoperho ja Kissan Kuolema kuvaavat hyvin 90-lukua. Molemmista löytyy niin kuvaulksellisuuden, kuin kuvaamisen kautta paljon juttuja jotka vievät takaisin ysärille. Elokuvina kuitenkin Neitoperho on mielestäni surkea tekele ja Kissan Kuolema taasen kiinnostava, mutta keskeneräisen oloinen. Täytyy varmaan kyseinen kirja lainata kirjastosta, niin saan tietää kuinka hyvin elokuva seuraa alkuperäisen kirjan juonta. 

Suomi 100 elokuvaa

Meikäläisen yksi suuri intohimo on kotimaiset elokuvat. Innostun niistä paljon enemmän kuin ulkomaalaisista. Seuraan paljon suomalaisia näytteliöitä, tykkän bongailla lokaatioita ja koen suomen kielen elokuvissa tärkeäksi. Niinpä Suomen 100 vuotisen itsenäisyysjuhlan kunniaksi kokosin tähän listan sadasta suomalaisesta elokuvasta, joita suosittelen muille katsottavaksi. Olkaa hyvät, tässä on minun 100 suomalaista elokuvaani:

1. Pahat Pojat (Aleksi Mäkeä, 2003)
Pahat pojat oli minulle se ensimmäinen The kotimainen elokuva. Se avasi minulle silmät kotimaisten elokuven maailmaan. Kun nyt elokuvaa katsoo siitä huomaa ajan patinan, mutta ekä juuri siksi se on minulle äärimmäisen nostalginen.

2. Röllin sydän (Pekka Lehtosaari, 2007)
Lehtosaaren ihana ohjaus on hyvin uskollinen Röllin tarinalle ja pidän valtavasti tästä animaatioelokuvan tyylistä. Laulut ova vähän heikkoja, mutta animaatio lumoavaa.

3. V2 - Jäätynyt enkeli (Aleksi Mäkelä, 2007)
Teiniaikoina V2 leffan musta huumori todellakin upposi meikäläiseen ja sen raskas soundtrack nousi todella tärkeäksi musiikiksi minulle.

4. Kuutamolla (Aku Louhimies, 2002)
Kun aloin tapailla nykyistä avomiestäni samaistuin päähenkilö Iirikseen hyvin vahvasti. Siteerasmme yhdessä The Joulukalenterin repliikkejä ja mieheni haaveili leffaohjaajan urasta. Unelmieni prinssi saapui yhtä yllättäen elämääni, kuin elokuvan Marko. Olin ihan myyty.

5. Onni Von Sopanen (Johanna Vuoksenmaa, 2006)
Paras lastenelokuva, jota varmasti ikinä olen nähnyt. Lapset ovat aitoja, perhe on aitoa ja elämä on aitoa. Lapsinäyttelijät ovat suurenmoisia ja aikuiset myös. Koen elokuvaa katsoessa hyvin vahvaa kaipuuta takaisin ala-asteelle.

6. Helmiä ja Sikoja (Perttu Leppä, 2003)
Pahojen Poikien ohessa Helmiä ja Sikoja oli toinen tärkeä elokuva kotimasten leffojen harrastamiseen. Leppilampi on ihana Lädenä ja elokuvan huumori oli minulle uutta, johon tykästyin kunnolla.

7. Keisarikunta (Pekka Mandart, 2004)
Olin yläasteikäinen ja etsin vielä omaa juttuani ja Keisarikunta auttoi siinä kovasti. Fanitin leffaa ja sen musiikkia kybällä ja tavallaan silloin annoin itselleni luvan, että saan harrastaa kotimaisia elokuvia.

8. Esa ja Vesa -Auringonlaskun ratsastajat (Aleksi Mäkelä, 1994)
Olen pitkään tykännyt Santeri Kinnusesta näyttelijänä ja haaveilin aina Esan ja Vesan näkemisestä. Sain Mäkelä Collection boksin avomieheltäni ensimmäisenä jouluna kun olimme yhdessä ja voi että rakastuin elokuvaan. Se sisältää kaiken: ystävyystarinan, veijarimaisuuden, komedian ja road movien. Siinä on tunnetta ja molemmat pääosan esittäjät eli Kinnunen ja Juha Veijonen loistavia.

9. Tyttö sinä olet tähti (Dome Karukoski, 2005)
Pahat pojat, Helmiä ja Sikoja ja Keisarikunta ovat kotimaisista leffoista ollut miulle ne tärkeimmät ja Tyttö sinä olet tähti päätyy kanssa tälle listalle. Nämä neljä elokuvaa ovat varmasti eniten kotimaisista elokuvista vaikuttanut identiteettiini ja joita olen syvästi fanittanut. Silloin kuin olin herkässä iässä, niin Tyttö sinä olet tähti antoi toivoa omien haaveiden totetuutamiseen.

10. Uppo-Nalle (Raili Rusto, 1991)
Uppis oli lapsena ihan suosikkini, minulla oli itsekkin oma Uppo-Nalle. Uppis kirjoja en lukenut, vaan nimen omaan toljottelin aina uppiselokuvaa. Luontoa ja kaupunkielämää näytetään niin hellyyttävällä tavalla ja seurataan elämää lapsenmielisen Nallen silmin.

11. 21 tapaa pilata avioliitto (Johanna Vuoksenmaa, 2013)
Vaikka elokuvassa ei varsinaista tarinaa olekkaan, niin se osaa tehdä huumoria niinkin hauskasta aiheesta kuin avioliitto. Tätä katsoessa sitä tuleekin aina mietittyä parisuhteen merkitystä. Liikutun aina elokuvan vanhasta pariskunnasta, jota esitää Eila Roine ja Aarre Karén.

12. Kaksipäisen kotkan varjossa (Timo Koivusalo, 2005)
En yleensä pidä historiallisista eepokkielokuvista, mutta Kaksipäisen kotkan varjossa on poikkeus. Leppilampi ja Loiri ovat mahtavia rooleissaan ja elokuvan laulut sopii tunnelmaan. Pelimannin perintö on lauluista suosikkini ja pidän siitä, ettei tämä suoraan perustu historiallisiin tapahtumiin.

13. Kummeli kultakuume (Matti Grönberg, 1997)
Kummelihuumorin aatelia. Kummelin ensimmäisten sketsien kaudet ovat parhaita, mutta elokuvista Kultakuume nousee ihan ylitse muiden. Sen vinksahtanut maailma ja ikimuistettavat repliikit ovat tehneet siitä ajattoman klassikon.

14. Vares Pahan Suudelma (Anders Engström, 2011)
Ensimmäinen Antti Reinin esittämä Vares on jännittävä trilleri ja koko ensimmäisen katsomiskerran arvailin hikihatussa murhaajaa. Tietenkin arvasin väärin, mutta loppu yllätti minut silti.
 
15. Tom Of Finland (Dome Karukoski, 2017)
Taitelija Touko Laaksonen eli Tom Of Finland ei oikeastaan sanonut minulle yhtään mitään, ennen kuin näin tämän elokuva. Pekka Strang tekee loistavan roolisuorituksen ja elokuva kosketti minua suvaitsevaisuuden teemallaan.

16. Saippuaprinssi (Janne Kuusi, 2006)
Ei niin kotimaista huumora sisältävä Saippaprinssi osaa irvailla tälläiselle ex-salkkarifanille saippuasarjan tekemsistä ja juonenkäänteistä. Elokuva on ihan älytön ja se hahmojen saippuaylinäytteleminen on hulvatonta.

17. Rölli ja Mesänhenki (Olli Saarela, 2001)
Aidoin Röllin tarinaa kunnioittava elokuva. Suomalaisessa mittakaavassa on upeaa miten on saatu satua ja fantasiaa yhdistettyä. Mahtavat, erikoiset röllit ovat omia persooniaan ja näiden puvustus on niin aitoa rölliä. Maailma on oma satumetsänsä ja metsänhenki on vahvasti läsnä.

18. Vares Sukkanauhakäärme (Lauri Törhönen, 2011)
Uusista Vares elokuvista seuraavaksi suosikikseni on noussut Sukkanauhakäärme. Siinä on suht selkeä juoni ja yhdessä baarikohtauksessa soi lempiyhtyeeni The 69 Eyesin kappale.

19. Häjyt (Aleksi Mäkelä, 1999)
Mäkelän Häjyt näin aika pian Pahojen Poikien jälkeen ja silloin se tuntui suureltakin pettymykseltä, vaikkakin Veijosella onkin upea takatukka. Vanhempana olen Häjyjä katsonut enemmän Pohjanmaan puukkojunkkariuhoaja kuvauksena ja tietty villin lännen westernhenkisyys tästä kyllä huokuu.
 
20. Joulutarina (Juha Wuolijoki, 2007)
Kävimme tämän katsomassa jouluna 2007 koko perheen kanssa ja ainakin minulle tämä on tunnelmallinen perhe-elokuva. Vaikka haikeita aineksia on paljon ilmassa ja tuo että annetaan menneitten rakkaiten nimiä omille lapsille on minusta turhan makaaberia, niin ulkokuvaukset ovat tavattoman tunnelmallisia ja siksi kuuluu jouluelokuvavalikoimaani.

21. Joulupukki ja Noitarumpu (Mauri Kunnas ja Pekka Lehtosaari, 1996)
Kunnaksen Joulupukki ja Noitarumpu tv-animaatiota on meillä katsottu lapsesta asti aina ennen joulua ja videolle sieltä nauhoitettu. Joka kuva, kohtaus ja hahmojen ääni on syvlle painunut mieleeni ja nykyään elokuva tuntuu jopa vähän tylsältä. Vasta muutama vuosi sitten hankin samannimisen kirjan, jossa on muutama kohtaus mitä elokuvassa ei ole ja siitä pidän nykyään jopa enemmän kuin tästä elokuvassa.

22. Game over (Pekka Lehto, 2005)
Musta hevonen nousi listallani varsin korkealle. Game Over kolahti kovasti ilmestymisen aikoihin, sillä sivuosaa näyttelevä Julius Lavonen on mielestäni roolissaan varsin lahjakas. Huomasin tarttuvaani tähän leffaan yhä uudestaan ja uudestaan karusta tarinasta huolimatta. Jännä on aina huomata, mitä kaverit ovat valmiita tekmeään ystävyyden ylläpitämisen eteen.

23. Teit meistä kauniin (Tuukka Temonen, 2016)
Apulannan alkuvaiheet eivät periaatteessa kiinnostaneen minua, mutta kun leffa paljastui enemmän nuorten elokuvaksi ja 90-luvun kuvaukseksi, koin suurta kaipuuta nuoruuteen. Temosta esittävä Panula on mahtava ja Virtasta esittävä nuori jamppa omistaa ihan samankuuloisen äänen mitä olen Toni Virtaselta oppinut kuulemaan. Roope Salminen punkkari Anttina jakaa teiniagstia katsojalle asti.

24. Ralliraita (Markku Pölönen, 2009)
Olavi Uusivirran ensimmäinen päärooli vähän hassussa maalasikomediassa on hauska. Ralliraita sisältää vähän kummelihuumoria ja vähän ronskimpaa kamaa. Tämä komedian tyylilaji ei sovi tiukkiksille, eikä muutenkaan mieshuumorista pitäville, mutta itseäni tämä viihdyttää.

25. Vares Sheriffi (Hannu Salonen, 2015)
Viimeisimmän Vareksen olen leffateatterissa viimeksi katsonut ja muistan sen olevan hyvä, kotimainen jännitystrilleri. Uudelleen tämä pitäisi kyllä katsoa, sillä muistikuvat ovat jo vähän hatarat, kun pari vuotta siitä jo on.

26. Vares Huhtikuun tytöt (Lauri Törhönen, 2011)
Huhtikuun tytöt on juoneltaan hiukan sekavampi, mutta myös omalla tavallaan järkyttävämpi. Jännityselementit ovat ilmassa ja siksi leffa osaa sykähdyttää.

27. Pitkä kuuma kesä (Perttu Leppä, 1999)
Lepän ensimmäinen elokuva sisältää klassikko bändin Kalle Päätalo ja ainakin minulle heidän  Lootusasentoon on tuttu biisi. Leffasta Jimi Pääkallo otti taiteilijanimensä ja elokuvahan sisältää mahtavia onelinereita.

28. 8 päivää ensi-iltaan (Perttu Leppä, 2008)
Uudempi Lepän komedia taasen sijoittuu teatterimaailmaan Romon ja Julian luomiseen. Teatterimaailman kuvaus on aina itsestäni mielenkiintoista ja kevyt romanttinen komedia sopii sen maailmaan luontevasti.

29. Lieksa! (Markku Pölönen, 2007)
Lieksa ei varsinaisesti sijoitu eikä edes kerro Lieksasta, vaan matkasta sinne. Koppeloiden matka on äärimmäisen kaunis ja samalla fiktio ja fakta sekoittuvat keskenään.

30. Rendel (Jesse Haaja, 2017)
Supersankari Rendel yllätti minut positiivisesti kotikutoisuudellaan. Vaikka siinä on amerikkalainen synkkä tematiikka ja mäiskitään vastaantulijoita oikein kunnolla, niin siltikin Rendelissä oli jotain sellaista mistä tykkäsin.

31. Vares (Aleksi Mäkelä, 2004)
Pian Pahojen Poikien jälkeen odotin kovasti Mäkelän uusinta elokuvaa. Vareksesa ei harmikseni ollut mitään isoja räjähdyksiä, mutta rikoselokuvan tyypilliset kliseet kuten jatkuva sade tästä kyllä löytyy. Santeri Kinnunen on pitkästä aikaa kanssa kuvissa ja Veijonen on hyvä Vareksena. Huumoria tässä on paljon vähemmän mitä jatkoelokuvassa.

32. Eput elokuva (Saku Pollari, 2016)
Eppu Normaali yhtye ei ole minulle mitenkään varsin läheinen, mutta Eput dokumentti kuvaa hyvin lineraalisti yhtyeen alkuvaiheita ja syvimpiä kuoppia. Eppujen historiaan on tämän dokumentin avulla helppo syventyä.
 
33. Akvaariorakkaus (Claes Olsson, 1993)
Akvaariorakkauden juoni ei ole hääppöinen, mutta ei ole Härkösen kirjakaan johon tämä perustuu. 90-luku kuitenkin huokuu niin näyttelijöistä, kuin lavastuksesta ja puvustuksesta. Oman aikansa kuvana ja naisten ongelmista kertovana elokuva tämä on kuitenkin mieleenpainuva.

34. Kielletty hedelmä (Dome Karukoski, 2009)
Vanhoillislestadiolaisuus teemana on ihan mielenkiintoinen, mutta myös hieman saarnaava. Isot pointsin pohjosten eli Limingan kuvaamiselle ja Kempeleen Kalliomontulle. Lestadiolaisten ajattelutapa mustista lampaista on varsin ahdistava. Kun Raakkel näkee ensimmäisen kerran elokuvan, niin se tunne kyllä koskettaa ihan katsojaakin.

35. Tummien perhosten koti (Dome Karukoski, 2008)
En ole aikaisemmin pitänyt Tommi Korpelasta lainkaan, mutta tämän elokuvan roolissa hän nosti pisteensä. Tarina on ahdistava ja hurja, mutta lopussa on vivahdus positiivisuutta.

36. Tappajan näköinen mies (Lauri Nurkse, 2016)
Saman niminen tv-sarja ei ole minulle tuttu. En oikeastaan osannut odottaa mitään, mutta häkellyin siitä, kuinka ihana Ville Haapasalo oli roolissaan. Olin niin surullinen kun hänen hahmonsa kuoli lopussa.

37. Onneli ja Anneli Salaperäinen muukalainen (Saara Cantel, 2017)
Viimeisin Onneli ja Anneli on sopivasti mukaansatempaava seikkailu, jossa on ihan juonikin. Vaikka vähän liian kliseistä lastenelokuvan tuntua on ilmassa, niin kyllä tämän seurassa aikuinenkin viihtyy.

38. Kanelia kainaloon Tatu ja Patu (Rike Jokela, 2016)
Tatuun ja Patuun minulla oli kovat ennakkoasenteet. Nieminen ja Holma ei näyttelijöinä ole lainkaan vaikuttanut minua, mutta Tatuna ja Patuna he olivat sopivasti hölmöt otukset Outolasta. Pidän kovasti siitä, että pääosatytön kahta äitiä ei painoneta, vaan sitä pidetään luontevana. Jouluteema sopii kanssa hyvin elokuvaan.

39. Tuntematon Sotilas (Aku Louhimies, 2017)
Aikaisemmat Tuntemattomat ovat minulle ihan tuntemattomia. Louhimiehen Tuntematon on jäänyt mieleeni häiritsemään ja hienostihan se on tehty. Roolityöt ovat luontevia, mutta onhan tällä pituutta ihan liikaa.

40. Onneli ja Anneli (Saara Cantel, 2014)
Ensimmäinen Onneli ja Anneli on kaunista kesäelokuvaa, jossa on kaikkea onnellista ja ihanaa ja söpöä. Juonikin on mielekäs ja värikylläisyys on se mistä tykkään kovasti.

41. Viikossa Aikuiseksi (Johanna Vuoksenmaa, 2015)
Aikuisten rippileirillä on monenlaista persoonaa. Vähän odotin Vuoksenmaan elokuvalta enemmän, mutta ihan viihdyttävää kesämeininkiä on luvassa. Minna Koskela on suosikkini kokkina, joka muuttuu tämän leirin aikana eniten.

42. Kerron sinulle kaiken (Simo Halinen, 2013)
Draama miehestä, josta on tullut nainen. Tarina on vakava, osaa koskettaa ja käy läpi tärkeitä aiheita. Suvaitsevaisuus ja ajatus kuka minä olen ovat hienosti toteutuneita teemoja.

43. Kummeli Jackpot (Pekka Karjalainen, 2006)
Tamperelaishuumori kukkii taas hoopoilla hahmoillaan. André Wickström on hauskassa  sivuosassa ja Jackpotista on tullut uudempia Kummelikappalaeita. Varsinkin lopputeksteissä soiva Tää biisi jää soimaan sun päähän jäi todellakin päähän.

44. Nuotin vierestä (Lauri Nurkse, 2016)
Kun aloitin elokuvaa katsomaan, niin se tuntui aika hitaalta ja ponnettomalta. Kun päästiin itse karaoken maailmaan huomaamaan miksi Pylly vasten pyllyä Pum Pum on tärkeä kappale, niin siinä vaiheessa musiikkia ja tarina vei minut mukanaan.

45. Vares Pimeyden tango (Lauri Törhönen, 2012)
Tästä Vreksesta en paljoa muistakkaan, mutta comebackin tekee V2 elokuvasta tuttu Veikko Hopea. Jussi Lampi on roolissaan mahtava ja Pimeyden Tangoon on yhdistetty muistoja Hopean roolista V2 leffasta. Hyvin on saatu Vareksen naamakuvat leikattua niistä pois, kun siinä Vareksena on Veijonen ja nyt on Reini.

46. Yöjuna (Arto Lehkamo, 1996)
Löysin tämän Santeri Kinnusen pääroolin vasta vuosi sitten ja mielestäni Kinnunen on tekee hyvää jälkeä. Elokuvassa on ongelmana selava käsikirjoitus ja ponneton trillerimäisyys. 90-luku heijastelee taas valkokankaalla vahvasti, joka tuo nostalgiaviboja meitsille.

47. The Real McCoy (Pekka Lehto, 1998)
Hanoi Rocks fanina tietty Andy McCoyn elokuva täytyy myös omistaa. The Real McCoyssa ei oikeastaan ole päätä eikä häntää, vaan se on sarja näyteltyjä pätkiä Andyn elämästä. Vaikea sanoa mikä olisi aitoa ja mikä Andyn pään sisäistä fiktiota. Voisin sanoa, että tämä on kyllä tekijänsä eli McCoyn näköinen elokuva.
 
48. Hurmaava joukkoitsemurha (Ere Kokkonen, 2000)
Omistan boksin Ere Kokkosen elokuvia ja huomasin kyllä nauravani tälle huumorille. Santeri Kinnusen taksikuski Sorjonen on mukana ja vilmi muuten viliseen kovia suomalaisnäyttelijöitä. Jotenkin kun tätä katsoo on vakea kuvitella jo milleniumin olevan käynnissä, sillä elokuvan tunnelma on muuten vähän vanhahtava.

49. Kymmenen riivinrautaa (Ere Kokkonen, 2002)
Samat tunnelmat voin liittää tähän kuin edellä mainitsemaani elokuvaan. Kinnunen on liitoshahmo taksikuskina, kun Esko Salminen kertoo entisistä heiloistaan ja lähtee kierrokselle vanhojen riivinrautojensa luo.

50. Onnelin ja Annelin Talvi (Saara Cantel, 2015)
Mielestäni Onnelin ja Annelin talvessa on kaikkein kaunein talvikuvaus ja tunnelma. Vaaksan perhe on ihana lisä elokuvaa, mutta muuten juoni on todella puuduttava ja tylsä. Talvien ja joulun meno on erittäin onnistunutta.

51. Tumman veden päällä (Peter Franzén, 2013)
Franzénin lapsuuteen perustuva omaelämänkerta on lämmin kuvaus lapsen näkökulmasta. Vanha aika näkyy ja myös se, että Franzén on itse ohjaamassa. Näyttelijäohjaukseen on nimittäin panostettu valtavasti, samoin kuin yksittäisiin kuviin ja kohtauksiiin. Kokonaisuutena juonirakenteessa on kuitenkin pitkäaikaista puutumista.

52. Elämältä kaiken sain (Mika Kaurismäki, 2015)
Veskun comeback elokuviin. En pidä sivuhahmosta, joka iskee naispääosaa esittävää Toivasta ja siitä johtavaa rikollisketjua. Muuten elämältä kaiken sain on ihanan elämänmakuinen ja näyttää aidon kohtaamisen nuoren ja vanhan välillä.

53. Vieraalla malla (Ilkka Vanne, 2003)
En ymmärrä huumoria mitä Vieraalla Maalla on tuovinaan katsojalle. Ville Haapasalo ei tässä omista vielä sellaista karismaa, mitä häneen on vanhemmiten tullut. Muuten elokuvan tarina on vetävä ja Haapasalo on kiinnostavampi ulkomaalaisena hahmona kuin suomalaisena.

54. Suden vuosi (Olli Saarela, 2007)
Epilepsia esitetään hyvin millaisena mörkönä sitä kärsvät joutuvat kokemaan. Kuitenkin koen elokuvan vahvasti kuvaavan opiskelijan ja oppilaan kiellettyä rakkautta, joka on pyyteetöntä. Sivuosissa tosin on jopa häiritsevän huonoja näyttelijöitä.

55. Suden arvoitus (Raimo O. Niemi, 2006)
Kauniita maisemia kuvataan erämailla, mutta perhe-elokuvaksi katsojalle selitellään pikkuisen liikaa makuuni. Häiritsevää on myös se, että koska elokuva on kuvattu Kuusamossa, niin siellähän ei oikeasti puhuta mie sie murretta. Eikä se elokuvassa kuulosta uskottavalta. Muuten nuoren tytön oman identiteetin etsintä luonnon ja susien avulla on luontevaa.

56. Levottomat (Aku Louhimies, 2000)
Louhimies on siitä erikoinen ohjaaja, että hänen leffansa jäävät aina häiritsemään minua. Levottomat on varmaan tehnyt sen myös muillekkin. Seksikohtauksia on vaivalloista katsoa, mutta milleniumin ja uuden aikakauden henki huokuu tästä. Turkua ja kesää on kuvattu kauniisti ja hahmojen ystävyyttä kanssa. Tuollaistahan se nuoruuden huuma on voinut hyvinkin olla.

57. Levottomat 3 (Minna Turunen, 2004)
Vaikka monet ovat kutsuneet Levottomat 3 huonoimmaksi kotimaiseksi ikinä, niin minusta sen tittelin kyllä vie Valkoinen Kaupunki. Levottomat 3ssa on pöhkö juoni, eikä se todellakaan ole niin yhteiskunnallisesti tärkeä mitä tekiät väittää. Se on eroottista viihdettä aikuiseen makuun ja kuvaa hyvin sen aikakauden murrosta.

58. Rukajärven tie (Olli Saarela, 1999)
Ensimmäinen suomalainen sotaelokuva, jonka olen jaksanut katsoa alusta loppuun. Minua koskettaa Rukajärven tiessä kuinka omia sotilaita ei haluta jättää vieraalle maalle rypemään, vaan tuoda oman maan multiin. Rakkaustarina on enemminkin sivuseikka, mutta tuo Farnzénin hahmolle syvyyttä.

59. Kummeli Stories (Matti Grönberg, 1995)
Puhdas sketsielokuva ei sisällä kunnon juonta ja sketsitkin on vähän ylipitkiä, mutta toimivia. Uudempi Kummeli V ei yllä yhtään näin hauskoihin sketseihin ja Kummelihuumori on tässä aidoimpana ja lähimpänä tv-sarjan huumoria.

60. Cyclomania (Simo Halinen, 2001)
Citypyöräilytarina sisältää aika höppäsen kolmiodraaman. Pyöräily ei myöskään ole urheilulajina mitenkään kiinnostava, mutta hahmojen intohimo näytetään selkeästi.

61. Fc Venus (Joona Tena, 2005)
Fc Venuksen ongelma on samankaltainen kuin Cyclomaniassa. Pääparin parisuhdetarina on tässä itse tylsempi, kuin jalkapallon kautta tuleva huumori. Sivurooleissa on hyviä näyttelijöitä ja huumoriakin on tarinaan saatu mukaan.

62. Poika ja Ilves (Raimo O. NIemi, 1998)
Mahtavia ulkokuvia ja Konsta Hietanen osaa näytellä ihan hyvin sen aikakauden tenavatähdeksi. Elokuvasta aina  vain tulee suru puseroon, kun tietää pääosan Väinö ilveksen kuolleen lähes heti kuvausten jälkeen.

63. Uuno Turhapuro Epsanjassa (Ere Kokkonen, 1985)
Oma suosikkini Uuno elokuvista. Hauskan tyhmä juoni, epsanjan kliseet ja Uunon perhe ja parhaat kaverit Härski ja Sörsselssön ovat viettämässä lomaa epsanjan auringon alla. Eihän näissä Uunoissa yleensä syvempiä arvoja ole, mutta kyllä minua naurattaa.

64. Pikkupojat (Ere Kokkonen, 1986)
Olen enemmän katsonut Speden ja Veskun sketsejä, kuin heidän elokuviaan. Pikkupojat ovat Spedeshown parhaimpia sketsihahmoja, joten siksikin tämä elokuva täytyy omistaa. Juontahan ei tässäkään ole, mutta höpsö kesäloma pikkupoikien tapellessa saa aina hymyilemään.

65. Heinähattu ja Vilttitossu (Kaisa Rastimo, 2002)
Aidoin Heinähattu ja Vilttitossu teos. Heinähattu on rauhallisempi ja Vilttitossu se riekkuloija. Kaunista kesää kuvataan, mutta jotenkin elokuvan yleistunnelma on haikea ja surumielinen. Siksi se varmasti osaa koskettaakin. Hectorin musiikki on hyvää, vaikka se juurikin on yksi syy, miksi tunnelma on niin harras.

66. Duudsonit elokuva (Jarno Laasala, 2006)
Duudsonin tyyppinen rämäpää huumori nauratti minua yläasteikäisenä ja enemmän kuin se extremejuttu pidin tämän porukan ystävyyshengestä. Siksi varmasti Duudsonit elokuvan kävin katsomassa ihan elokuvateattereissa asti. Pöhköyksiä tehdään pitkin elokuvaa, mutta oikeastaanhan tämä ei ole muuta kuin pidennetty Duudsonien kohellusjakso.

67. Uuno Turhapuro This is my life (Ere Kokkonen, 2004)
Viimeisin Uuno on mielestäni hyvä lopetus Uuno Turhapuron tarinalle. Harmikseni Spede Pasanen ei tätä koskaan ehtinyt näkemään, mutta kunnianosoitushan tämä elokuva hänen muistolleen on. Koska olen suht vähän katsonut Uuno elokuvia, niin tässä saan nähdä Uunon vaiheita, jotka ei ole minulle kovin tuttuja. Ja onneksi Spede on arkistokuvissa mukana.

68. Miss Farkkusuomi (Matti Kinnunen, 2012)
Kotiseutuelokuvani. Olin muutaman vuoden asunut jo pois kotoa Pirkanmaalla, kun kävin katsomassa Miss Farkkusuomen elokuvateatterissa. Vaikka se sijoittuu pari vuosikymmentä taakseppäin, niin minusta Miss Farkkusuomessa kuvataan Oulua juuri sen oloisena kuin sen olen aina mieltänyt.

69. Kaappari (Aleksi Mäkelä, 2013)
Mäkelän Kaappari on siitä jännä elokuva, etten osaa päättää onko se draama vai komedia. Dramaattisia aineksia on paljon, mutta jo pelkästään Kari Hietalahden näkeminen saa minut huumorimielelle. Hän kuitnekin tekee roolinsa vakavasti ja on se tarinan dramaattisin hahmo.

70. Yong love (Arto Lehkamo, 2001)
Viaton rakkaustarina on ihan toimiva, mutta en pidä ohjaajan saarnaamisen sävystä homoudesta. Leikkaus kameroiden ja valokuvien kautta on elävää ja elokuvassa on muutamia kauniita ja tunnelmallsia kuvia. On hienoa, että Jonas Nodberg on päässyyt rakentamaan uraa myöhemin ihan kunnolla. 13-vuotiaaksi päähenkilöksi hän on lahjakas.

71. Menolippu Mombasaan (Hannu Tuomainen, 2002)
Olen vähän pettynyt, kun lopussa ei päästäkkään aitoon Mombasaan. Road movie on kesäinen ja kertoo hyvin epätoivoisesta ystävyydestä. Kataa esittävä tyttö on aika keponen, enkä muutenkaan pidä tämän hahmon ratkaisuista. Suomen Lappia kesäaamuna kuvataan tunnelmallisesti ja onneksi Jusa pääsi kokemaan Mombasan mielikuvissaan ennen kuolemaansa.

72. Kahlekuningas (Arto Koskinen, 2002)
Pitkään aikaan en ole tätä elokuvaa nähnyt ja siksi se onkin joululahjalistallani. Ruotsalainen poika näyttää häiritsevän paljon serkunpojaltani ja Sulevi Peltolan hiljainen isäpappa on jotenkin häiritsevä. Muuten nuoruuden muutosvaiheen kuvaus Ruotsin rajalla on kiinnostava, vaikkakin synkkämielinen. Heikki Hela tekee hienon roolin isänä.

73. Rock´n´roll never dies (Juha Koiranen, 2006)
Suosikkiroolini Samuli Edelmanilta. Jälkeenjäänyt mies asuu rakastavien vanhempien kanssa ja elää edelleenkin lapsuudenmuistoissa kitaransa kanssa, jolla on soittanut W.A.S.P:ia. Muut eivät meinaa poikaa ymmärtää, mutta onneksi on ihanat vanhemmat ja kannustava kirjoituksen opettaja. Loppukin on onnellinen, kun lapsuudenkaverin kanssa löydetään yhteinen sävel.

74. Kesäkaverit (Inari Niemi, 2014)
Kesäkaverit kuvaa Suomen kesää ihanasti, mutta nuoruuden kipuilu ja miessuhteet ovat etusijalla ja aika mielenkiinnottomia. Huumoriakaan minun on tästä vaikea löytää. Suosikkijuttuni elokuvassa onkin Minka Kuustosen hahmon ja tämän pomon Eero Ritalan tyypin suhde.

75. Onnenonkija (Ville Jankeri, 2016)
Minka Kuustonen loistaa Onnenonkijassa paljon paremmin kuin Kesäkavereissa. Bloggausmaailma on tuotu hyvin blingbling tavalla esiin ja Olavi Uusivirran päinvastainen henkilö tuo hyvää tasapainoa tarinalle. Itse tarina vaan on ennalta-arvattava, joka noudattaa tarkkaan romanttisten komedioiden kaavaa.

76. Ukonvaaja (Tuukka Tähti, 2016)
Mielenkiintoinen dokumentti Suomen luonnonuskoista saa todellakin ajattelemaan omaa suhdettani luontoon, mystiikkaan ja perimään. Dokumentti ei edes pyri kertomaan totuutta, vaan antamaan keinoja, joiden avulla katsoja pystyisi itse sen etsimään.

77. Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä (Ere Kokkonen, 1996)
Oletin Rytkönen elokuvan olevan tavanomainen tylsä maalaiskomedia, mutta elokuvan hahmot saivat oikeasti hymyilemään. Loppukin oli onnellinen, joten hyvän mielen komediasta on kyse, vaikka huumori onkin vanhahtavaa.

78. Ella ja Kaverit (Taneli Mustonen, 2012)
Ensimmäinen Ella ja Kaverit kertoi mielestäni tärkästi siitä, kuinka kyläkouluja ei saisi lopettaa. Uusi iso koululaitos oli hyvn kuvattu vakilan kaltaiseksi. Pienessä kyläkoulussa viihtyy paremmin opettajat ja oppilaat ja oppiminen on mielekkäämpää. Ella ja hänen kaverit kuvataan hyvin ja jokaisen persoonaan ehditään tutustumaan.

79. Romanovin kivet (Aleksi Mäkelä, 1993)
Mäkelän ensimmäinen elokuva on aikamoinen rymistely ilman järkeä, mutta sitähän sen oli tarkoituskin olla. Tekijöiden nuoruus, into ja ammattitaidottomuus näkyy lopputuoksessa, mutta juuri siksi se varmasti on niin aito.

80. Kummeli Alivuokralainen (Matti Grönberg, 2008)
Alivuokalainen elokuva perustuu näytelmään, joka ei ole kyllä mistään kotoisin, nähty on. Elokuvana Alivuokralainen antaa muutamat naurut, mutta homovitsit ei enään naurata samalla tavalla kuin aikaisemmin.

81. Love Records (Aleksi Mäkelä, 2016)
Hyvää musiikkia sisältävä elokuva kärsii epätasapainosta. Osa näyttelijöistä on mahtavia, osa surkeita. Osa kohtauksista innostavia, osa jonninjoutavan tylsiä. Mäkelältä tämä on kuitenkin hyvä nousu, sillä hänen aikaisempi Kummeli V oli sellaista roskaa että naamapalmuilusta ei tullut loppua.

82. Yösyöttö (Marja Pyykkö, 2017)
Uutta Yösyöttä odotin kovasti ja siksi se olikin pienoinen pettymys. Pääosassa Summanen oli mitä mahtavin ja muutama sivuosa kanssa, mutta juoni oli ihan ponneton. Vauva-arjesta sai ihan hauskaa huumoria ja onhan se nyt hassua että poika saa nimensä Paavo Pesusienen mukaan.

83. Haarautuvan rakkauden talo (Mika Kaurismäki, 2009)
Mika Kaurismäellä on joku ihme tapa tunkea joka leffaansa sivuun rikostarina. En pidä niistä ja siksi Haarautuvan rakkauden talo onkin näin matalalla. Muuten elokuvassa on hyviä aineksia, mutta miksi aina se rikostarina pitää tunkea sinne taustalle.

84. Ganes (J. P. Siili, 2007)
Fiktiivinen bändielokuva, jossa on hyvät pääroolit. Ongelma on ehkä siinä, että keskitytään Remuun liikaa, eikä muihin jäseniin kiinnitetä niin paljon huomiota. Jussi Nikkilä on Albert Järvisenä jotenkin herkkä ja Olavi Uusivirta Cissenä ihana.

85. Onnen varjot (Clas Ohlsson, 2005)
Selvästi aikuisile suunnattu elokuva. Kävin katsomassa Onnen Varjot 14-vuotiaana ihan elokuvateatterissa äitini kanssa, enkä siksi varmasti lämmennyt sille. Paljon myöhemmin kun olen antanut mahdollisuuden, niin elokuva on kelvollinen, mutta ei erikoisen muistettava. Jokin tunne tästä uupuu.

86. Nousukausi (Johanna Vuoksenmaa, 2003)
Vuoksenmaa on Nosukauden jälkeen tehnyt paljon parempia elokuvia. Lymi ja Summanen ovat hyviä rooleissaan ja Veijonen on ihana naapuri. Huumoria minun on vaikea tästä löytää ja muutamia hahmojen käyttäytymisiä en vain ymmärrä.

87. Rat King (Petri Kotwica, 2012)
Synkkäsävyisessä trillerissä Max Ovaska ja Julius Lavonen ovat ihan saman näköisiä heeboja. Se on kuulemma antanut sysäyksen elokuvan tekemiselle. Hurjia ja ällöttäviä juttuja tämä sisältää ja lopun identiteettivarkaus on ihan tärkeä aihekkin. Kaikki on vain hukutettu liian pimeän kuvauksen ja trillerimäisyyden alle.

88. Napapiirin sankarit (Dome Karukoski, 2010)
Olen varmasti harvoja, joka ei ymmärrä tämän sarjan hypetystä. Komediaksi kutsutaan, mutta minusta tarina on enemmän dramaattinen. Komediallisia kohtia toki on kuten Kittilän runkkarit, mutta se ei riitä. Digiboxi onneksi lopulta saadaan ja pääosamieskolmikko on toimiva. Pamela Tola Vatasen muijana on todella surkeasti esitetty. Onko sitä lappia pakko puhua, kun ei se stadilaiselta millään onnistu.

89. Röllin Hirmuisia Kertomuksia (Olli Soinio, 1991)
Meikähän on syntynyt tämän leffan aikoihin ja katsonut Rölliä Pikku Kakkosesta. Suh pienenä siis sain nähdä nämä Hirmuiset Kertomukset ja pelotti niin vietävästi. Vasta aikuisiällä olen uudestaan uskaltanut tätä vilkaista, sillä Suuri Roska on karmiva. Ihania lauluja elokuva kuitenkin sisältää ja tarina sopii Röllin maailmaan.

90. Silmäterä (Jan Forrström, 2013)
Vaikuttava elokuva, joka pysyy tyylilleen uskollisena loppuun asti. Nuori yh-äiti haluaa suojella lastaan pahalta maailmalta, mutta loputa se menee liiallisuuksiin. Näyttelijän työ on hyvää, mutta tarina vähän yksinkertainen ja raskas.

91. Härmä (J.P.Siili, 2012)
Härmässä olen itsekkin asunut yhden kesän ja tämä puukkojunkkariwestern aikakausi on kiinostava ilmiö. Härmän juoni on kliseinen ja värimäärittely oikein häiritsevää, mutta Leppilampi tekee tässä mielestäni hienon pahisroolin. Pamela Tola taas huononee huononemistaan.

92. Leijonasydän (Dome Karukoski, 2013)
Leijonasydän oli minulle pienoinen pettymys. Kaikki sitä kehuivat ja Pääkkönen teki hienon roolin, mutta minua ärsyttä suunnattomasti Laura Birn ja uusnatsien mustavalkoinen ajattelutapa, vakka kuinka he oikeasti tekevätkin niin.

93. Sooloilua (Lauri Nurkse, 2007)
Sooloilua elokuva sooloilee draaman ja komedian välillä. Muutamt naurut ja kauniit kuvat eivät poista sitä tosiseikkaa, että romantiikkaa en tästä löydä, eikä pääparilla ole minkään sorttista kemiaa. Kristiina Elstelä taas tekee naissivuosassaan huippuroolin, vaikka onkin liian nuoren oloinen niin vanhaksi äidiksi.

94. Vares Kaidan tien kulkijat (Anders Engström, 2012)
Huonoin Vares elokuva mitä on tehty. Pohjanmaa kuvataan niin ankeaksi kuin se onkin ja kun pääpahinksen näkee ensimmäisen kerran arvaa heti, että tässä on pahikset. Uskonnollisuus kohtaukset ovat ihan yliammuttuja. Reini on Vareksena tässä jo monennetta kertaa, mutta tekee edelleen hyvää työtä.

95. Rööperi (Aleksi Mäkelä, 2009)
Mäkelän sekava tuotos Punavuoren roistoista. Juonta elokuvassa ei lähes lainkaan ole, vaan tapahtumat ovat peräjälkeen, ilman että ne liittyy toisiinsa mitenkään. Hyviä näytteliöitä, vaikka hahmot ovatkin heikkoja.

96. Joki (Jarmo Lampela, 2001)
Episodi elokuva Joki sekoittaa muutamien eri ihmisten tarinat keskenään. Osa niistä on mielenkiintoisia, osa ei. Samoin näyttelijäntyössä. Hectorin Kaikki tahtoo rakastaa soi lopputeksteissä ja siihen kappaleeseen olen kovin tykästynyt.

97. Espoon viimeinen neitsyt (Hanna Maylett, 2003)
Tv-elokuva nuorista tytöistä, joista toinen haluaa jopa kipeästi menettää neitsyytensä. Amatöörinäytteliöitten suorituksia ja musiikeilla on koetettu hakea ylimäärästä dramaattisuuden tunnetta. Minulle tarina ei ole kovin realistinen, mutta vie jonnekkin teiniajan tunnelmointiin.

98. Paha maa (Aku Louhimies, 2005)
Louhimies tekee häiriintyneitä, häiritseviä ja inhorealistisia elokuvia. Jos pölynimurikauppiaan ja hänen kohtansa olisi jätetty leikkauspöydälle olisin voinut pitää tätä hyvänä draamana. Varsinkin Petteri Summanen tekee ilmiömäisen roolisuorituksen.

 99. Puhdistus (Antti J. Jokinen, 2012)
Antti J.Jokinen pääsee minulla ohjaajana samaan kastiin Louhimiehen kanssa. Puhdistuksen lisäksi olen nähnyt Kätilön ja molemmat oli vaikuttavia elokuvia, mutta niin raadollisia että toista kertaa en pystyisi katsomaan. Puhdistuksessa varsinkin huomaa Jokisen taustan musavideo-ohjaamisesta, sillä monet kuvat ovat juurikin sen tyylisiä.

100. Koti-ikävä (Petri Kotwica, 2005)
Juliys Lavonen tekee hyvää työtä tässä ällöttävämpääkin ällöttävässä elokuvassa. Värimäärittely on kokonaan lähes ruskeaa ja mielisairaala ahdistavan tuntuinen. En katsoisi tätä elokuvaa, ellei Lavonen olisi pääosassa, koska juoni on mitä karsein.