Teräsleidit

Kun näin Teräsleidien trailerin, innostuin elokuvasta välittömästi. Tämä täytyi ehdottomasti äidin seurassa nähdä. Leena Uotila ja Seela Sella ovat sen verran kovia mimmejä, että en missään nimessä halunnut jättää elokuvaa väliin. Ohjaajana Pamela Tola sai minut kyllä todella varautuneeksi. Pamelan näyttelemisen taso on laskenut vuosi vuodelta ja juuri katsoin MTV palvelusta hänen esikoisohjauksensa Swingersin, joka oli sieluton kuin mikä. Laitoin Teräsleideille ehkä liikaakin odotuksia, kun leffasta tullessani petyin. Vanhat naiset olivat upeita, mutta käsikirjoitus ja ohjaus eivät olleet tasapainossa.

Teräsleidit leffajuliste

Inkeri (Leea Uotila) mäjäyttää puolivahingossa miestänsä lettupannulla päähän ja ukko menee tajuttaksi. Inkeri luulee että on tappanut miehensä. Hän menee siskonsa Sylvin (Saara Pakkasvirta) kanssa pyytämän kolmannelta siskolta Railalta  (Seela Sella) palvelusta, että hän toimisi Inkerin asianajajana oikeudessa. Inkeri ottaa miehensä auton ja siskot menevät tien päälle. Suht päämäärättömästi ajellaan, kun Inkeri haluaa käydä yliopistolla katsomassa onko hänellä vielä oikeus opiskella, kirkossa missä hänet aikoinaan vihittiin ja lapsuudenkodissa. Matkalla siskokset kinastelee ja kertoo toisilleen salattuja totuuksia ja puhuvat suoraan ja vittuilevat, kuten sisarukset yleensä. Inkeri on paatunut, enitinen idealisti, Sylvi osittain dementoitunut höppänä ja Raila taas viinaa menevä, tyylikäs puumanainen. Vai onko sittenkään? Matkan varrella opitaan enemmän toisistaan ja itsestään. Sylviltä katoaa estot, kun Raila tarjoaa vettä väkevämpää ja hänestä paljastuukin kunnon bilettäjä ja puuma. Inkeri taasen löytää lapsuuden kodistaan kirjan, jonka hän on kirjoittanut nuoruudessaa. Ineri myös tapaa uudestaan ensirakkautensa ja leikittelee ajatuksella, mitä jos he olisivatkin eläneet yhdessä. Onnistuisiko se enää?  Raila pelastaa talon uunista Inkerin vanhan kirjan, jonka tämä halusi polttaa pois ajatuksistaan.

Taustalla Inkerin tytär Maija järjestää äidilleen synttäreitä. Hän ressaa juhlista niin valtavasti ja tekee siitä aivan omansa mukahauskan shown, joka on minusta täysin turha ja irrallinen. Inkerin, Railan ja Sylvin pohdinnat ja mielenkiintoinen seikkailu katkeaa, aina kun Maija esittelee showtaan. Tämä on käsikirjoituksessa pielessä, sillä Maijan ainoa tarkoitus ei ole tukea meidän päähahmoa Inkerä, vain pelkästään nolata hänet. Siksi Maijan ja koko hänen synttärien teko osionsa elokuvassa on täysin turhaa. Inkerin mies Tapio ei tosiaankaan sitten kuollut lettupannuun, pyörtyi vain. Hän on osaltaan mukana Maijan juonessa, kun Inkeriä haetan juhlapakalle. Sylvi on tässä välissä joutunut sairaalaan ja hän on tietoinen, että Tapio on hengissä. Synttärijuhlat ovat katastrofi, kiitos Maijan sooloshown, joka ei istu tähän elokuvaan ollenkaan. Hellyyttävintä on, että Raila antaa Inkerille tämän kirjansa lahjaksi, aidoin kommentein: "Täytta paskaa, mutta muutamat seksikohtaukset ovat aika eroottisia."

Estot irti

Teräsleidit olisi hyvä elokuva, jos käsikirjottajat Tola ja Bardy olisivat uskaltaneet luottaa Uotilan, Sellan ja Pakasvirran karismaan. Näillä teräsleideillä sitä nimittäin riittä. Elokuvan alku on hyvä ja kesikohta myös, mutta mitä enemmän mennän loppua ja näitä noloja synttäreitä kohden, sitä enemmän pääosakolmikkomme hukkuu ärsyttävän Inkerin tyttären Maijan alle. Pirjo Lonka on Maijana ihan suoraan farssista ja vie tästä elokuvasta ne pari tähteä pois, ilman hänen hahmoaa elokuva olisi takuuvarmaa klassikkoainesta. Jopa Jani Volanen ei ärsyttänyt niin paljon kuin Lonka, sillä hänen hahmonsa Maijan miehenä Villenä on onneksi pelkkä sivusta seuraaja. Maijan lapsillekkin koitettiin jotain roolia antaa, mutta ihan tyhjäksi ne jäivät.

Elokuvan parasta on itse nämä Teräsleidit. Uotila, Seela ja Pakkasvirta ovat ihania. Jokainen kohtaus missä he ovat keskiössä, he valloittavat valkokankaan. En tarkoita sitä, että nyt vanhat naiset tekevät samoja asioita mitä nuoret pojat, vaan sitä, että hitto kun nämä muijat osaavat näytellä. Hahmot ovat aitoja, heillä on aidot tunteet ja elämän kokema viisaus. Kun leidit ajavat yössä, näky selvästi heidän tahdon suuntansa. Inkeri, joka on aina ollut mukamas tossun alla, uskaltaa vihdoinkin tehdä jotain. Sylvi, joka on elänyt myös tasaista elämää nauttii vihdoinkin, kun saa olla siskojensa seurana. Raila, joka on selvästi jo kyynistynyt elämänsä, haluaa nauttia ja ottaa iloa irti. Hänhän se heidän autonsa nuoren vijattoman liftaripojan pyytää, joka tosin ennnemmin innostyy Sylvistä. Huumoria leffaan tuo tämän kolmikon kommunikaatio. He todellakin toimivat ja käyttäytyvät kuin siskokset. Itse alkuasetelmakin on jo hupaisa. Kuka oikeasti tappaa jonkun lettupannulla? (Sanon minä, joka on tehnyt Barbeilla lyhytelokuvan jossa murhataan leivänpaahtimella.)

Onnea siskokulta

Pääkolmikkomme on tarpeeksi erilainen keskenään, että huumoria syntyy. Inkerillä se on hänen elämässään; nuorena radikaali ja vanhempana tossun alla olevna perusäiti. Sylvillä on dementia, joka aiheutta hänen homssuisuutensa ja tuo sitä kautta huumoria. Onhan se myös kova näky, kun nämä likat bailaa discon lattialla täysin estottomasti. Ehkä Raili on kuitenkin suosikki siskoksista, sillä hänen pirullisuudessaan ja vittumaisuudesaan on jotain sitä aidointa siskoa. Hänestä ehkä vähän tulee mieleen oma siskoni. Railin hahmo on niin kirjoitettu kyllä Sellalle, sillä kovin moni suomalainen näyttelijä ei pystyisi yhtä isoegoista hahmoa näyttelemään. Tykkäsin niin kovasti siitä alusta, kun hän ei suostunut siskoille tarjoamaan kovia makeisia, ne on tarkoitettu miehen lapsille. Omat siskot saa jotain parempaa, kettukarkkeja.

Kotimaiset Ysärit: Ironian Vuosi 1990

Leffaprojektini on päässyt alkuun. Vuonna 1990 en ole vielä edes ollut tuskan jomotus isäni nivusissa, joten en ole katsonut elokuvia silloin. Veikkaisin isäni katselleen nuihin aikoihin kotimaisia Uunoja ja äitini katsoi musiikkiohjelmia. Elokuvissa he eivät käyneet. Isosikolle näytettiin ensimmäisillä vhs-nauhureilla Disneyn piirettyjä.

Koska 1980 -luku ei ollut kotimaiselle elokuvalle mitään herkkua, niin 90-luku ei alkanut kovin vahvasti. Monesti elokuvat perustui johonkin valmiiseen hahmoon, tai leffa käsikirjoitettiin sketsihahmon ympärille. Siihen aikaan Pulttibois, Spede- ja Vesku Showt olivat tv.ssä katsottuja, pian alkoi Kummelitkin. Ei ihmekkään, että vuonna -90 tehtiin jopa kolme sketsihahmo elokuvaa. Uunio Turhapuro muuttaa tuolloin maalle, Rampe ja Naukkis pyrkivät iskelmä taivaalle ja Vääpeli Körmy simputtaa kokelaita armeijasssa. Ainakin Rampe ja Naukkis tekevät ihan tahalleen jopa pilaa siitä, että nytten tehdään halvalla elokuvaa. Ironialla pannaan kunnolla ja haukutaan valmiiksi jo omaa leffaa. Miksi edes haluatte katsoa tätä?

Rampe & Naukkis

Tänä vuonna ei elokuvan tekeminen ollut kovin peroonallista. Kun elokuvassa on alkutekstit, sen fontti on aika yksinkertainen. Kamera-ajoja ei pahemmin harrasteta, staattisia kuvia on lähes kaikki. Valaisussakin huomaa, että tekniikka ei ollut kehittynyt, tai sitten se ei kiinnostanut. Rampessa ja Naukkiksessa on pajon pimeitä kohtia ja Kiljusessa ja Amerikan Raitissa näkyy selvästi se, että luotetaan auringon valoon ulkokuvissa. Ei ihmekkään, että ruoho ei näytä vihreältä valkokankaalla. Kaurismäki on ainoa, joka on jo tuolloin ymmärtänyt hyvän valaistuksen merkityksen, toisin kuin Amerika Raitin tekijät Jörn Dönner ja Lauri Törhönen. Monissa elokuvissa painaa se sama helmasynti, mikä vieläkin suomielokuvissa. Dialogi on yhtä muminaa tai kuiskausta, volumiia saa säätää kovalle tai valita tekstitysvalikosta Suomen heikkokuuloisille, jos halua edes vähän saada juonesta selvää. Poikkeuksena huonoille äänille on laulut. Kun lauluja tulee vastaan pitkin elokuvia, ne soivat julmetun kovalla. Rampessa ja Naukkiksessa tekstitys on tarpeen, eihän näitten ukkojen puheesta muutenkaan mitään ymmärrä. Kuvanauhat ovat monissa filmeissä kanssa hyvin likaisia ja rakeisia, eihän näitä dvd:lle käännettäessä ole viitsitty putsata, kun ei kukaan kuitenkaan 90-luvun kotimaista katso.

Amerikan Raitti

Kun ajatelaan Suomalaisessa elokuvissa aina olevan alastomuutta, niin pitkälti sitä ainakin tänä vuonna näkyy. Körmy alkaa alastomilla miehillä, Rampessa ja Naukkiksessa on alaston painija ja Porttikielto Taivaaseen kun kertoo huorista, niin kyllä siellä ihoa näkyy. Poikkeuksellisesti siinä naisten estetiikkaa ja fysiikkaa pyritään edes kuvaamaan eroottisessa valossa. Amerikan Raitissa taasen huoriminen on paljon rumempaa kylpyammeessa.  Tupakanpoltto on kanssa elokuvssa usein esillä. Se ei ole tarpeen, mutta hamot on laitettu tekemään sitä, että hahmo edes tekisi jotain samalla kuin ajattelee. Tämä on voimakasta varsinkin Kaurismäen Tulitikkutehtaan tytössä, jossa puhumattomat sanat korvataan röökillä.

Tulitikkutehtaan Tyttö

Syy miksi 90-vuoden kotimaiset eivät ole saaneet erikoisen kummoista mainetta on niiden juonittmuus. Tarinoissa ei ole logiikkaa, ne ovat kauheaa sähläystä ja päätöntä kohellusta varsinkin Kiljusilla, Körmyllä, Rampella ja Naukkiksella, sekä Amerikan Raitilla. Varsinkin Kiljusilla ja parivaljakko R&N:llä oletetaan, että yleisö tuntisi hahmot entuudestaan ja jätetän tärkeä hahmojen esittelyvaihe pois.  Kaurismäki taasen venyttää lyhytelokuvaksi soveltuvan tarinan noin tunnin mittaiseksi puutumaksi. Suurin osa näistä katsomistani 90-luvun elokuvista lasketaan komedioiksi. Huumoria en kuitekaan mistään niistä löydä. Monet löytää jopa Kaurismäen teoksesta huumoria, mutta koska minä en sitä kuuluisaa mustaa huumora ymmärrä, jää Tulitikun, Körmyn, Kiljusten ja Amerikan raitinkin vitsit kokonan tajuamatta.

Kiljusen Herrasväen Uudet Seikkailut

90-luku on pullollaan hyviä näyttelijöitä, eikä näitä leffoja niiden takia haluaisi haukkua. Olen juuri katsonut sketsisarja Hukkaputkea jossa Jukka Sipilä näyttelee oikein hauskasti ja hän sopii Kiljusen Herrasväen isäksi oikein hyvin. Samassa sketsisarjassa Kari Sorvalli on mukana (joka on minulle tutumpi Heinähatun ja Vilttitossun Joulukalenterista Kattilakosken isänä) joka tekee pääosaroolin Amerikan Raitissa. Hänen naamansa on ihan veikeä, mutten vain tajunut yhtään hänen hahmoaan. Heikki Kinnunen on minulle aina 999-mies, ei Körmy. Rampe ja Naukkis ei kuulu suosikkehini Pulttiboissista, se tittelin saavat Nääsnäs pariskunta. Kaurismäen leffassa on ilmeettömät näyttelijät ja tunnelma muutenkin ankea, niin kuin sen varmaan on tarkoitus ollakkin. Heidän puheensa on aivan liian paperista ja ulkoa opeteltua.

Porttikielto Taivaaseen

Mikä yllätti vuonna 1990? Elokuvana Porttikielto Taivaaseen oli mielenkiintoisin ja se, että Vääpeli Körmyssä oli mukana ihana Pauliina Sykkö! Rakastan häntä Ruusun Ajan Roopena!

Vääpeli Körmy Ja Marsalkan Sauva

Katsoin vuodelta 1990 seuraavat elokuvat:

- Rampe & Naukkis: Kaikkien Aikojen Superpari (ohj. Hannu Seikkula)
- Kiljusen Herrasväen Uudet Seikkailut (ohj. Matti Kuortti)
- Porttikielto Taivaaseen (ohj. Tapio Suominen)
- Amerikan Raitti (ohj. Lauri Törhönen)
- Vääpeli Körmy Ja Marsalkan Sauva (ohj. Ere Kokkonen)
- Tulitikkutehtaan Tyttö (ohj. Aki Kaurismäki)

Uuno Turhapuro muuttaa maalle jäi tälläkertaa väliin, sillä se poistui juuri MTV3 palvelusta ja oli kirjastosta lainassa.

Good Boys

Leffaharrastajana olen jo pitkään miettinyt käyväni edes kerran Finnkinon Mysteerinäytöksessä. Elokuussa siihen oli vihdoinkin itselleni aikaa ja jännitin kyllä kovasti sitä millainen elokuva on kyseessä. Katsoin, että ikäraja on 12, kesto noin puolitoistatuntia, sekä merkinnät seksuaalisuutta ja huumausaineita. Minulla ei siis ollut mitään käsitystä mitä menen katsoman, eikä elokuvan alussa ollut lainkaan trailereita. Leffayhtiön logoista päättelin, että mitään kotimaista ei ainakaan ole luvassa ja itse leffa alko aika yllättävästi. Elokuvan nimi Good Boys ei sanonut minulle mitään ja kun tarina alkoi Max hahmon esittelyllä olin aluksi vähän hämilläni. Onko kyseessä lastenelokuva vai miten? Toisaalta, itse tykkän lastenelokuvista joten se ei olisi haitannut. Kun päähahmot esiteltiin olin aivan innoissani. Tykkään nimittäin kovasti nuortenelokuvista, joksi ainakin itse tämän lasken.

Good Boys leffan juliste

Good Boys kertoo kaverikolmikosta; Säkkituolisälleistä nimeltä Max, Lucas ja Thor. Kolmikko on lapsesta asti ollut parasta kaveria ja nyt aloitetaan yläkoulu ja täytyy olla vähän kovis. Jokaisella pojalla on se oma juttunsa. Max on silmittömän rakastunut, Lucas kokee tarvetta suojella kiusaajia ja Thor haaveilee pääsevänsä musikaaliin. Thor on porukan kova jätkä, Max haaveileva romantiikko ja Lucas maat jalassa oleva realisti, joka on porukasta järjellisin. Thor haluaisi päästä koulun coolien jäbien joukkoon, mutta häntä pidetään liian pyrkyrinä. Max sinne hyväksyttäisiin ja siksi Max kutsutaan coolien tyyppien pussailubleisiin. Max puhuu koviksille, että haluu kamunsa myös mukan ja vähän vastahakoisesti he siihen suostuvat. Mutta miten oikein pussaillaan?

Poikien ensireaktio pornoon

Pojilla ei ole mitään tietoa. Netistä pussailuvideoiden sijaan löytyy pariastetta ranskempaa kamaa, joten videoita ei haluta kattoa. Avuksi keksitään Maxin isän pieni lennätin, jolla vakoillaan naapuriteinityttöjen meininkiä. Ongelma vain on se, että lennätin menee rikki niiden pihalla. Kun pojat sitä ovat hakemassa, he varastavat tyttöjen huumeet. Näin ollen alkaa kissahiirileikki. Pojat halua tytöiltä lennättimen, tytöt pojilta huumeensa. Varsinkin Lucas on hyvin huumevastainen eikä tahdo niitä antaa. Monien yllättävien, koomisten ja myötähäpeällisten tapahtmaketjujen jälkeen, molemmat saavat omansa. Lennätin tosin kotona rikko kaikki paikat, ja Max joutuu kotiasrestiin. Kaverit hakevat hänet kuitenkin sinne pussailubileisiin, mutta itse juhlissa tiet erkanevat. Lennättimen hakureissu muuttaa kaikkia kolmea, tekee heidät itsenäisimmiksi ja he miettivät ovatko he oikeasti ystäviä? Lopulta Lucas liittyy koulussa kiusaajien suojelijoihin, Thor pääsee musikaalin tähdeksi ja entä Max? Hän vaihtaa tyttöä kuin kalsareitaan ja kärsii jokaisen kohdalla voimakkaista sydänsuruista. Jokainen löytää omanlaisensa kaveripiirin ja Thorin musikaalin ensi-illassa on kiva nähdä toisia, mutta sanottavaa ei ole. Ei ennen kuin hölmöillään kolmistaan samoille asioille, joille naurettin lapsena, eli äidin seksileluille.

Säkkituolisällit

Good Boys on todella potentiaalinen ystävyyden kuvauselokuva. Siinä on rutkasti huumoria, joista monet syntyvät väärinymmärrysten kautta. Ronskiakin se on, sillä huumori tulee pornon ymmärtämättömyydestä, seksilelujen väärstä käyttötarkoituksesta, asioiden möläyttämisestä väärillä pakoilla, lapsuuden uhosta ja perushölmöilystä. Nuo seksijutut jaksaa naurattaa kerran ja sen alle on todella helppo piilottaa nämä leffan oikeasti tärkeät teemat, joista minä ainakin loppupuolella liikutuin. Kun yhdessä kohdassa Lucas, Thor ja Max olivat huumemuijien autokyydissä, he saivat kuulla tyttöjen sydänystävyyden alkaneen vasta muutma vuosi sitten. He kertoivat, että oli heilläkin kavereita, joitten kanssa oltiin koska oltiin samalla luokalla, asuttiin lähekkäin ja vanhemmat ovat kavereita. Sitten tiet erkanee ja löyty ne oikeat tosi ystävät. Sitä pojat peilaavat iteänsä. Kun myöhemmin tappelu alkaa, jokainen huutaa toiselleen ja kaikille tulee itku siitä, että he oikeasti vanhenevat ja heidän lapsuudenajan ystävyytensä vetelee viimeisiä. Jokaisella alkaa olla niin sekeästi oma suunta, jota halua kulkea ja omat kiinnostuksen kohteet.

Mikä elokuvan varsinkin teki mielenkiintoiseksi on se, että näitä tunteita esittävät pojat. Olen nähnyt paljon tyttöleffoja, joissa kaverukset kasva erilleen, mutta poikien kaveruudesta en ole näin raadollista ja samalla realistista kuvausta nähnyt. Pystyin siihen erinomaisesti samaistumaan, varsinkin siksi kun olen itsekkin lapsuuteni viettänyt vahvassa kolmen koplassa.

Mites näillä äidin leluilla leikitään?

Good Boys on todella tunnepitoinen kasvukertomus kaiken sen seksileluhölmöilyn ja esiteiniuhon alla. Hölmöily on kivasta, mutta minun makuuni sitä on aavistuksen verran liikaa. Esiteinejä näyttelevät pojat ovat kaikki todella lahjakkaita ja aitoja. Tykkäsin kovasti pääkolmikon roolisuorituksista, sekä heidän kemioistaan. Good Boys elokuvasta tuli todella hyvä mieli ja varmasti aion elokuvan joskus uudelleen katsoa. Olin todella tyytyväinen siihen, että uskalsin heittäytyä tämän Finnkinon mysteerinäytöksen pariin, sillä tämä oli todellinen yllättäjä. Miinuspisteitä en anna elokuvalle, vaan sen synopsiksele Finnkinon sivuilla. Kun luin leffan jälkeen mitä tästä kerrotaan, niin sen kuvauksen perusteella en varmasti olisi valinnut tätä leffaa elokuvateatterivalinnakseni. Koko synopsikessa puhuttiin vaan tästä häsläyksestä itse tarinassa, eikä sen syviä teemoja mainittu lainkaan. Vahva lapsuudenystävyys ont tämän leffan parasta antia.

Sydämellistä ystävänpäivää leffojen ystäville!

Star Trek Nemesis

On aika sanoa hyvästit Enterprisen porukalle, sillä tämä on viimeinen elokuva Star Trek The Next Generations porukalla. Onneksemme saimme vähän aikaa sitten kuulla, että on tulossa uusi Star Trek sarja, joka kantaa nimeä Picard. Kapteenimme saamme siis vielä tulevaisuudessa nähdä. (Tämä teksti on kirjoitettu, ennen Picard sarjan alkua. Vielä en ole Picardia katsonut, sillä olen menossa Enterprise sarjassa).

Nemesis elokuvajuliste

Enterprisen porukka on telakoitunut, sillä on juhlan paikka. Förstimme William Riker ja neuvonantajamme Deanna Troy ovat menossa naimisiin. Häissä Picard pitää heille koskettavan puheen ja Data innostuu laulaa lurauttamaan. Häissä on koko miehistö paikalla, siellä jopa pöydän kulmassa istuu Beverlyn poika William Crusher, joka The Next Generation tv-sarjassa muutamalla kaudella isostikki oli mukana. Worf on myös häissä, vaikka hän yhdellä hetkellä heilastelikin Deannan kanssa. Juhlista siirrytään kuitenki takaisin töihin, sillä he saavat komennuksen Romulukselle. Picard, Worf ja Data lähtevät matkaan hyvin varustetulla vempeleellä, jolla Picard on aina haaveillut ajelevansa. Planeetalta he löytävät Datan kaksoisolennon, robotin B-4. Hahmo on ulkonäöltään aivan identtinen Data, mutta hänellä ei ole tietoa päässään. Romuluksella on käynyt vallankaappaus ja uusi johtaja on Shinzon. Tyyppi on siitä erikoinen, että hän on Picardin klooni.

Shinzon ja Picard

Shinzon väittää, että hän on rauhan lähettiläs. Oikeasti hän kuitekin houkutti Picardin paikalle Datan kloonilla, sillä hänen tavoitteensa on tulla terveeksi. Shinzon on lähellä kuolla ja hän tarvitsee Picardin geenejä itselleen. Picardin täytyy siis kuolla Shinzonin takia, eikä hän tietenkään halua tehdä sitä. Vaikka Shinzon on Picardin klooni, niin hänellä ei ole Picardien tietoa, eikä muistia. Yhteisillä illallislla Shinzon koittaa saada kaikkea tietoa Picardista irti ja kertoo oman historiansa. Lapsena hänet hyljättiin ja Romuluslaiset ottivat hänet huostaan. Nyt aikuisena hän haluaa tehdä hyvää Romuluslaisille. Shinzonilla on kykyjä muuttaa Enterprisen tietokonetta ja Romuluslaisten avulla päästä muiden mieleen. Kun yhtenä yönä Deanna ja William ovat sänkypuuhissa, niin Shinzon saa välitettyä itsensä Deannan aivoihin, niin että Deanna näkeekin Shinzonin Willin tilalla. Eroottisella hetkellä tämä varsinkin kauhistuttaa Deannan suunniltaan. Samaan aikaan Data ja Geaordi La Force koittavat laittaa B-4 robotin päälle. Se onnistuukin ja Data alkaa pitää B-4 osittain veljenään. B-4 ei ole kuitenkaan niin tyhmä miltä näyttää, vaan Shinzonin kätyri. Enterpriselta hän lähettää suoraan tietoja Shinzonille.

Shinzonilla on salainen ase: supertykki, jolla hänen on tarkoitus tuhota. Viimeisessä taistelussa Picard saa avukseen Datan, joka on teeskennellyt olevansa B-4. Datan avulla Shinzon kuolee ja Picard ehtii juuri siirtyä Enterpriselle. Paikka tuhoutuu ja Data räjähtää sen mukana. Enterprisella Datalle pidetään muistotilaisuus. Picard tuntee itsensä vähän kaihoisaksi, varsinkin nyt kun William Riker nousee kapteeniksi ja saa oman aluksen käyttöönsä. Picardin oli tarkoitus ylentää Data uudeksi Förstikseen. Sitä emme saa koskaan tietää, kuka siihen paikkaan nytten päääsee. Kuitenkin Data on siirtänyt osan tietoisuudestaan B-4 robotille, joten käytännössä jonain päivänä hän voi saada kaiken Datan tiedon itseensä ymmärretyksi. Picard uskoo että Data voi vielä palata osittain B-4:n muodossa.

B-4 ja Data

Star Trek Nemesis ei ole erikoisen häävi elokuva. Siinä on monimutkanen juoni, jossa on paljon sivuaukkoja. Huumori on jälleen toimivaa ja tietenkin on aina mukava nähdä sarjan vanhoja hahmoja. Suurimman ruutuajan saa Picard ja Data, mutta myös mukavasti vastanainut Riker. Hauskaa piikittelyäkin ilmassa on, kun Picard yhdessä vaiheessa kutsui Försiätnsä nimellä herra Troy.  Muitakin haussuja letkautuksia elokuvasa löytyy, eikä tätä tietenkään ole tarkoitus katsoa juonivetoisena elokuvana. Star Trek sarjoissa ja elokuvissa parasta on juurkin se hahmojen henkilökemia ja dramaa henkilöiden välillä. Uudesta Shinzonin hahmosta en paljoa pitänyt. Hänen taustatarinansa on liian yksinkertainen ja hänen motiivinsa läpinäkyvät. Jotenkin hän ei tuntutnu tarpeeksi pahalta pahikselta, kuten vaikka Borgit.

Sen huomaa selvästi, että nyt ollaan tehty Star Trek elokuva 2000- luvulla. En ole nähnyt Star Wars elokuvia, mutta minusta tuntuu, että juonen puolesta ja räiskinnän määrästä on haluttu vähän sieltä otaa mallia ja kopioida. Nemesis ei menestynyt, joten kopiointi on ollut kehnoa ja turhaa. Olisi vaan Star Trek pysynyt ennallaan, eli enempi hahmovetoisesa tarinassa, niin elokuva olisi ollut parempi. Nyt se ei ollut huono, mutta kuitenkin heikko. Ei Star Wars - fanit tästä eivät tule saamaan mitään irti. Räiskintää ja nopeita kulkuneuvoja on paljon ja värimäärittely on jotenkin hasardia. Osittain minua harmittaa, kun The Next Generationin porukka ei saa arvokasta lopetusta tästä elokuvasta. Haikeutta leffan lopussa kuitenkin on, juurikin Datan menehtymisen ja Förstin lähtemisen kautta. Enterprisella alkaa selvästi uusi aika tämän jälkeen.

Hääjuhlissa: Worf, Beverly, Riker, Deanna, Picard, La Force ja Data

Disney Klassikot 52 ja 57: Frozen ja Frozen 2

Frozen
 
Kun Frozen sai suomen ensi-iltansa 2013 en ollut siitä niin kovin innoissani, mitä monet muut Disneyfanit. Minua eniten harmitti, että mainoskuvissa ja trailereissa oli hyvin samankaltaisesti animoituja hahmoja, mitä Kaksin Karkuteillä elokuvassa. Siinä minua eniten ärsyttää päähahmojen hiusten purkkamaisuus. Onneksi Frozenissa tämä ei toistunut. En kuitekaan voi itseäni Frozen faniksi väittää, sillä leffa on ihan kelvollinen, muttei lainkaan sellainen mestariteos, millaisesi media ja hypetys sen nosti.

Frozen - Huurteinen seikkailu (mistä tuo lisänimi, kuulostaa kaljamainokselta)

Sisarukset Anna ja Elsa on lapsena toistensa parhaat leikkikaverit. Salaisissa leikeissä Elsa vahingossa taikavoimillaan vahingoittaa Annaa ja heidän vanhemmat päättävät poistaa Annan muistot Kivipeikon avulla. Elsa ja Anna kasvavat nuoriksi naisiksi kuitenkin yksin, sillä heidän vanhemmat kuolevat laivaonnettmuudessa. Anna on introvertti, joka kipeästi haluaa olla läheinen siskonsa kanssa. Elsa taasen ektroverttinä eristäytyy yksin ja koittaa tukahduttaa jäiset taikavoimasna. Hän ei halua Annalle pahaa, joten siksi hän eristytyy yksinäisyyteensä ja ahdistuu. Kun Elsa on täysi-ikäinen, hänen täytyy ottaa valtakunnan kruunu vastaan. Isot pippalot ei ole Elsan mieleen, Anna taas nauttii täysin rinnoin. Hän ihastuu päätäpahkaan ensimmäiseen mieheen Hansiin, luullen tätä tosirakkaudeksi. Elsalta avioliitonlupaa pyydettäessä isosisko pistää pökkyä pesään. Annan ja Elsan riitauduttua Elsalla menee hermot. Hän käyttää voimiaan ja koko valtakunta säikähtää, Elsa itse eniten. Hän lähtee karkuun merta pitkin, joka muutuu jääksi. Elsan taikavoimien takia valtakunta peittyy ikuiseen lumeen.

Lumiukko tehtäsiinköööös?

Anna lähtee sisarensa perään, tutustuen matkalla jäänhakkaaja Kristoffiin ja tämän poroon. Matkalla kohdataan Elsan lapena tekemä Olaf lumiukko, joka on leffan piristys. Vaikka hän on tyypillinen sidekic hahmo, niin Olaf on hellyyttävä ja hänen jutut hymyilyttävät myös aikuista. Olaf myös osallistuu myöhemmin tarinan kulkuun. Anna pääsee Elsan luokse, muttei ymmärrä miksi sisko ei halua tätä lähelle. Elsa ei vain halua satttaa Annaa, mutta tekee sen tahattomasti. Elsa vahingossa jäädyttää Annan sydämen. Kristoff vie Annan Kivipeikolle, omalle kasvattajaperheelleen ja Anna saa tietää miten selviytyy. Hänen täytyy saada tehdä todellisen rakkauden teko. Kotia mennään ja Hansin suudelmaa odotellaan, mutta Hans vain keikoilee valtaa itselleen. Elsa on saatu kiinni ja lukittu linnan tyrmään, Anna huoneeseensa. Kristoff on jo menossa pois, kun poro käskee häntä kääntymään. Elsa pääsee voimillaan pois sellistä, Annaa auttaa Olaf. Hyisellä jäällä Hans on murhaamassa Elsaa, jäinen Anna etsimässä Kristoffia ja Kristoff Annaa. Kun Hans väittää Elsalle Anna kuolleen, tämä romahtaa. Ei Elsa tietenkään tätä halunnut. Hans on jo nostanut miekkaansa murhaamassa Elsan, kun Anna tulee välin ja jätyy. Sekunnin ajan voin odotaa Hansin viiltävän Annan jäisiksi pirstaleiksi, mutta eihän Disney niin rohkeaa tekoa uskalla enään tehdä. Miekka vain katkeaa ja Hans kaatuu ja Annan jäinen sydän sulaa. Hänen tosirakkauden teko oli pelastaa siskonsa. Hans viedään laivalla pois kaupungista, Anna ja Kristoff ovat yhdessä ja Elsa oppii käyttämään voimiaan. Ja vaikka on kesä, Olaf pysyy hengissä oman henkilökohtaisen lumisadepilven ansioista.

Elsa ei halua Annaa lähellen

Olen Frozenin katsnut aiemmin vain pari kertaa ja nyt kolmannella voi sanoa, ettei elokuva niin huono ole mitä muistin. Suurinpana ongelmana näen elokuvan liialliset laulut, jota varsinkin alkupuolella elokuvaa esiintyy. Monet perus dialogikohtaukset on väännetty lauluiksi ja siksi kyseiset kohtaukset ovat pitkäveteisiä ja turhia. Pidän prologin Jääsydän laulusta, Annan ja Elsan dialogikappaleesta Lumiukko Tehtäisiinkös, Elsan Taakse Jää voimalaulusta ja Olafin oma On Kesä on tunnelmallinen kappale. Kaikki muut laululliset sävellykset tässä elokuvassa on yksinkertaisesti liikaa ja saavat minut etääntymään elokuvasta, mikä on aika sääli. Ilman liikoja lauluja Frozen varmasti omalla kohdallani saisi isomman arvostuksen. Lumen ja maisemien animointi on leffassa todella kaunista. Hahmoista en voi sanoa samaa, minun on edelleen hankala tykätä tietokonehahmojen ulkonäöstä. Päät tuntuu jotenkin liian isoilta hahmojen muuhun vartaloon. Käsinpiirretyissä animaatioissa se ei ole minua aimmin haitannut, mutta Frozenissa ja Kaksin Karkuteillä leffoissa tämä on minua kyllä häirinnyt. Hahmojen vaateet ovat minusta suht tylsiä, Elsan lumikuningatar puku on ainoa, joka vie huomioni. Hahmoina Elsa on mielenkiintoinen, juurikin siksi että harvoin tärkeä hahmo kärsii ahdistuksesta, masennuksesta ja on selvä introvertti. Anna taas on minusta vaan rasittava. He ovat sisaruksina toistensa vastakohtia ja ymmärrän hyvin, että tyttölapset varsinkin helpommin samaistuu tähän sisaruuteen, kuin muihin "tavallisiin" Disneyprisessoihin. Tämä sisaruusteema varmasti tekee sen, miksi Frozenista on tullut ilmiö pikkutytöille ja hypetys on kasvanut. Vaikka itsellänikin on rakas sisko ja ollaan erilaisia, niin en siltikään tähän Frozenin sisarusteemaan samaistu. Minun sisaruuteni on enemmän Lilo & Stichin Lilon ja Nanin sisaruutta.

Muista hahmoista lyhyesti: Kristofiffista en saa mitään irti, Hans on maailman tylsin pahis ja Sven poro on koira, joka vaan on animoitu poroksi. Paljon minua myös ärsyttää se, että Svenillä ratsastetaan. Porohan ei ole hevonen, jolla voi ratsastaa. Sven ei minusta edes näytä porolta, hänen turpansa on aivan liian iso, tai sitten minun käsitykseni poroista on vain ne porot joihin olen Kuusamossa törmännyt. Sven on minulle siis ihan punainen vaate ja kaikki leffan sivuhahmot todella harmaita. Tässä pelatan voimakkaasti Annalla ja Elsalla ja heidän vastavoimaisuuksista keskenään. Sivuhamot eivät edes tue päähahmojen luonnetta, muuta kuin negativisilla tavoilla, mikä on minusta vähän kummallista. Ainoa, joka on kaikkie positivinen tsemppaaja on Olaf. Olaf onkin sellainen hahmo, että hän yllätti minut positiivisesti. Hän ei yritä olla hauska, ja juuri siksi onkin niin hauska. Olaf käsittääkseni on myös Frozen 2 mukana, joten toivon että hänen hahmonsa huumori pysyy samanlaisena. Yksi tahaton viittaus ylättäen löytyy  Muumilaakson Tarinoihin: kun Elsa pakenee linnasta järvelle, hän muistuttaa todella kovasti Muumien mörköä. Miettikää nyt; pitkä violetti viitta liehumassa takanaa, kun joka askeleella vesi muutuu jääksi.

Taakse jää! Katja Sirkiä tekee upean roolin dupaten Elsaa, Saara Aallosta ei voi sanoa samaa.

Frozen elokuva on minusta siis ihan kelpuullinen. Sinä oli parikin mahdollsuutta tehdä itsestään oikea mestariteos. Alkupuolen lauluja kun olisi vähennetty ja Hansin oikeasti hajotettua Anna patsas, elokuva olisi Disneyn dramaattisin ja eniten tunteisiin vetoavin ja rohkein tekele 2000-luvulla. Siihen ei uskallettu mennä, sillä se olisi tehnyt sen, ettei leffa saa lapsikatsojia ja hirmuisia tuottoja ja miljoonasti oheistuotteita. Leijonakuninkaassa se kuitekiin uskallettiin tehdä ja menestyi silti, miksei nyt? Frozen ei olisi varmasti onnistunut aiemmin, sillä se kuvaa hyvin 2010-lukua: tällä katsomiskerralla huomasin vasta Elsan ahdistuneisuuden ja masennuksen merkit, mikä vaan valitettavasti on tänä päivänä hyvin yleistä. On sitä ollut ennenkin, mutta silloin se laikaistiin maton alle, eikä aihe ollut niin vahvasti mediassa esillä. Let It Go on Elsan voimabiisi selvitä ongelmista ja voin uskoa, että monet ovat ottaneet juuri siksi tämän kappaleen omakseen.

Frozen 2
 
Frozen 2 saapui suomeen isolla höökillä ja mediahuomiolla. Äidit vie 3-vuotiaita kakaroitaan katsoman k7 elokuva ja ihmettelee, miksi heille ei myydä lippuja. Nyt meinatan sitten muuttaa ikärajakäytäntöjä, että mukulat saa tulla saliin ilman vanhempia, kun ikärajat ovat vain suosituksia. Ei näin! Kyllä ne ipanat saa ottaa sen muutaman vuoden, että pääsee äidin kanssa leffaan, tai siten ei mene ollekaan. Minulla on vähän liiankin paljon kokmeusta siitä, että käyn katsomassa lastenelokuvia, jossa kakarat ei osaa kyttäytyä. Jos ei puhuta, niin räplätään kännykkää kesken elokuvan ja pelataan jotain pelejä. Nautintohan siinä menee, kun ei mukulat tajua, että leffateatterissa kuuluu keskittyä itse elokuvan ja kännyköiden valo oikeasti haittaa muita katsojia! Anteeksi avautuminen, näitä on minulle vaan sattunut niin paljon. Kävin onneksi katsomassa Frozen 2 englanniksi, niin vasaavia kokemuskia ei nytten tullut. Suurin osa katsojista oli tenejä ja sitten me aikuiset, nuorin taisi olla 12-vuotias.

Frozen 2 elkuperäinen leffajuliste. Onneksi tämä ei saanut idioottimasta lisänimeä.

Frozen 2 alkaa siitä, kun Annan ja Elsan historiaa kerrataan. Heidän vanhemmistaan saadaan enemmän tietoa ja nykyään molemmat hallitsee valtakuntaansa. Elsa kuulee jotain ihme ääniä ja hänen täytyy lähteä matkalle selvittämän mistä nuo äänet tulee ja samalla seikkailulla tietysti omien voimien syntyperää tutkailemaan. Anna  tulee Elsan mukaan, koska on tästä lähesriippuvaien ja Kristoff, koska miettii miten kosia Annaa. Olaf on tietty mukana, sillä ilman häntä elokuvaa ei jaksaisi seurata. Seurue menee päämäärättömästi jonnekkin, jossa kohtaa heimon, jotka muistuttavat saamelaisia. Anna ja Elsa eksyy heisäkin, sillä Elsan täytyy itse matkata jollekkin saarelle, mistä saa tietä voimistaan. Samalla hänelle selviää, että heidän vanhemansa ovat olleet sodan eri puolilla ja heidän Isoisänsä petti jonkun kaverisa, minkä takia koko heidän valtakuntansa uhkaa tuhoutua. Kun Elsa saa nämä tiedot hän jäätyy ja Olaf kuolee. Tällä kertaa Anna sulattaa jäädyttyneen Elsan ja jälleen on loppuhyvin kaikki hyvin. Jossain vaiheessa mainitaan, että maailmassa on viides henki maan, tulen, ilman ja veden lisäksi, joka yhdistää nämä henget ihmisiin. Hirveästi pedataan tätä, vaikka katsoja samantien tajuaa, että kyse on Elsasta. Elsa jääkin asumaan vanhan heimon luo, kun Anna ottaa valtakunnan haltuunsa.

Annan ja Elsan vanhemmat kertovat iltasatua, vai onko se sittenkään vain satu?

Minulle etukäteen kehuttiin, että Frozen 2  on parempi kui ensimäinen, sillä lauluja on vähemmän. Lopputeksteistä laskin, että elokuvassa on peräti 14 laulua. Se on järjetön määrä alle kahden tunnin elokuvalle. Leffasa 4 laulua jäi heti jotenki mieleen, nyt olen nekin ehtinyt unohtamaan. Varsinkin alkupuolella lauluja tulee ainakin 4 ihan yhteen pötkön ja ne ovat vielä sellaisia dialogilauluja mitä ensimmäisesskin Frozenissa. Täysin turhia siis. Nämä laulut eivät tuo elokuvaan mitään lisäarvoa, joten minua ne häiritsevät paljonkin. Jossan puolen välin kohdalla laulut vähenevät yllättäin, ja lopussa niitä onkin vain muutama. Kun elokivassa on paljon lauluja, se aiheutta sen ongelman, ettei ne ehdi kypsymään klassikoiksi samalla tavalla kuin kipaleet vaikka Pocahontasissa tai Kaunottaressa ja Hirviössä. Lauluilla pitää olla fokus ja syy miksi ne on elokuvassa, ei se että ihmiset vaan tykkää niistä ja elokuva on yhtä laulua. Annan itkemis laulu luolassa oli kanssa hyvin ongelmallinen. Kappale on todella vaivaannuttava surkuttelulaulu, mutta heti biisin jälkeen muka niin surku ja parka Anna sai yhtäkkiä mahtavat voimat ja jaksoikin matkansa yksin. Tästä puuttuu kokonaan logiikka, että ensin itketän ja seuraavalla sekunnilla ollaan niin supernaisia.
 
Luin etukäteen, että nyt Frozenin teemana on luonnon henget ja saamelaisuus. Minusta elokuva käsitteli tätä teema todella pinnallisesti. Saamelaisuus näkyi kyllä maisemissa ja hahmojen ulkonäössä, muttei tarinan juonessa.  Ainoan kantavan teema mitä leffasta löysin oli sisarusten erilaisuus ja Annan läheisriippuvuus. Elsa on edelleen introvertti, joka kaipaa yksinäisyyttä ja hän haluaa vielä rauhassa tutustua itseensä ja voimiinsa. Anna taas on ektrovertti, joka tietä kuka on ja mitä haluaa. Hän haluaa olla Elsan kanssa, joka kaipaa omaa rauhaansa. Anna ei tajua, että Elsa oikeasti haluaa olla yksin.  Kristoffin seikkailun mukaan ottaminen oli ihan yhtä tyhjän kanssa. Valtakuntaa jäi hoitaman Kivipeikko, mutta ihan hyvin Kristoff olisi voinut sen tehdä. Nyt pedattiin Kristoffista mukahassua huumoria, kun hän mietti keinoa kosia Annaa. Hänen kosismissuunnitelmalaulunsa sai minut haukottelemaan ja vaivautneeksi. Ne jotka vertaisvat sitä poikabändien kappaleisiin, ei selvästikkään ole kuunnellut hyviä poikabändejä.

Elsa tekee itselleen vesihevosen

Muttei huonoa ettei jotain hyvääkin. Muumilaakson Tarinat viittaus löytyy Elsan kohdalla tästäkin. Elsa kun tekee itselleen vesihevosen, se toi minulle automaattisesti mieleen Muumilaason Jäärouvan, joka ratsastaa Tuutikin tekemällä pakkashevosella tiehensä. Olafin hahmo on ihana, jopa entistä ihanampi mitä edellisessä osassa. Olaf on varmasti ainoa asia, mistä todella pidän Frozenissa. Siinä on sidekic hahmo, joka oikeasti aina tukee päähahmoa ja osaa oikealla tavalla viedä juonta ereenpäin. Kun Elsa jäätyi, tiesin Olafin kuolevan, mutta samalla myös Olafin syntyvän Elsan sulatessa. Siksi kuolema ei saanut minulle vahvaa tunnereaktiota aikaan. Olafilla on kanssa todella opettavaisia ajatuksia, kuten se että vedellä on muisti. Yksittäisenä leffan parhaana kohtauksena voisinkin mainita Olafin mahtavan referaattiesityksen ekasta Frozenista. Se kohtaus nauratti todella kovasti.

Olaf ja ihana syksy

Animaatio on kehittynyt tässä Frozenien välillä kyllä hurjasti. Hahmot ovat saman näköisiä, mutta tarkempia. Tyttöjen mekot olivat ihan kelpuullisia, Elsalla oli muutama näyttävämpikin välillä. Hiusten animaatio on kanssa kehittynyt mielettömästi ja ehdottomasti upeinta antia ovat taustat. Syksy on jumalasen kanis ja kaikki usvat ja värit ovat niin maalailevaa maisemaa, että kuvaan haluaisi vain upota. Taustojen animointi on upeinta mitä tietokoneella on saatu aikaan ja siksi tätä katsoo vähän mieluummin, kuin ensimmäsitä Frozenia. Harmi vain, että saamelaisen kulttuurin tuominen mukaan tähän elokuvaan jäi pelkäksi yritykseksi.  

Kotimaisen elokuvan 30-vuotta

Olen itse syntynyt vuonna 1991. Innostuin kotimaisista elokuvista siinä 2000-luvun alkupuolella kun Pahat Pojat ja Helmiä ja Sikoja iskoutui tajuntaani. Kävin yläasteikäisenä paljon elokuvissa ja huomasin jo silloin, että otan mieluummin vastaan suomalaisen draaman, kuin jenkkihömppäkomedian. Kaikenlaista on tullut katsottua, mutta kyllä minun täytyy myöntää, että elokuvaharrastukseni pyörii hyvin pitkälti Disney elokuvien ja suomalaisten leffojen ympärillä.

Kun uusi vuosikymmen nyt alkoi, niin kehitin itselleni mielenkiintoisen elokuvaprojektin. Olen aina saanut kuulla kuinka kakki ovat haukkunet 90-luvun suomalaiset elokuvat täysin paskaksi. Miksi? Onko ne oikeasti kuraa sitten 2000-luvun elokuviin verrattuna? Niinpä aion ottaa ison haasteen vastaan. Pyrin katsomaan kaikki Suomessa tehdyt kokoillan elokuvat 90-luvulta, eli vuosilta 1990-1999. Mukaan en laske dokumentteja ja musiikkielokuvia. Aki Kaurismäen tuotoksetkin olin jo jättämässä pois, mutta taidan otaa ne sittenkin haasteena. 90-luvun elokuvia ei omassa hyllyssäni paljoa ole, mutta kiitos kaunis Suomen kirjastojärjestelmän ja Yle Areenan, niin nämä tekeleet on mahdollista löytää. Muutamat elokuvat ovat sellaisia, joista en löytänyt mitään julkaisutietoa, muuta kuin että ne on jokus Ylen kanavilta tullut. Esimerkiksi Pekka Lehdon Kaivo vuodelta 1992 ei ole tietojeni mukaan julkaistu muuta kuin vhs-kasettina ja joskus Yle Areenassa. Sääli, sillä elokuva vaikutti mielenkiintoiselta.

Elokuvahylly on kodin ylpeys

Etten hukuta koko blogia pelkkään kotmaiseen ysärileffaan, niin julkaisen postaukset elokuvista vuosittain. Niitä katsoessa pyrin tekemään huomioita ja muistinpanoja seikoista, mitkä ovat hyvin tyypillisiä tuon vuoden elokuville. Kerron myös jokaiselta vuodelta mitkä elokuvat katsoin. Vuoden 1990 elokuvista olekin jo joitain katsonut, mielenkiintoisia seikkoja siellä on luvassa.

Tervetuloa seuraamaan matkaani 30 vuotta taakseppäin Suomi leffojen parissa. 

Disney Klasskot 43: Karhuveljeni Koda

Karhuveljeni Kodan kävimme aikoinaan katsomassa sisareni kanssa elokuvateatterissa. Vaikka oltiinkin jo teini-ikäisiä, niin emme kokeneet ongelmaksi mennä kahdestaan katsomaan Disneyn piirettyä. Sen jälkeen olemme useinkin käyneet katsomassa animaatioita ja lastenelokuvia, niin yksin kuin yhdessä. Karhuveljeni Kodalta odotin lempeää Disneyn seikkailua ja hyvän tuulen elokuvaa. Olinkin todella pettynyt, sillä Karhuveljen teemat ovat paljon synkempiä, eikä kyseessä ole mikään leppoisa elokuva. Olen Karhuveljeni Kodan katsonut tuon elokuvateaterikerran jälkeen vain kahdesti, molemmat hitaasti etenevien Disneymaratonieni kohdalla. Siitä ehkä jo huomaa sen, ettei kyseessä todellakaan ole suosikki Disneyklassikkoni.

Karhuveljeni Kodan mainosjuliste

Eletään jääaikaa jossain Pohjois-Amerikassa Kanadan lähettyvillä. Ihmisheimossa, johon päähenkilömme Kenai kuuluu, on tapana kokea miehistymisriitti ja saada itselleen toteemieläin. Kenai saa karhun, joka edustaa rakkautta. Kenai kokee rakkauden olevan vähän lälly hänelle ja isoveli Denahikin siitä kettuilee. Isoin veli Sitka saa olla setvimässä pikkuveljien välejä. Eräs karhu tekeekin kiusaa, sillä hän varastaa poikien keräämän kalasaaliin. Karhumettälle mennään, mutta eläin on voimakkaampi. Sitka uhraa itsensä, niin että hän ja karhu tippuvat jäätiköltä. Pikkuveljet päsevät turvaan ja niin karhukin. Kenai kokee karhun olevan vastuussa Sitkan kuolemasa ja haluaa lähtä kostoretkelle. Denahi estelee häntä, mutta Kenai ei luovuta. Hän saa ahdistettua karhun nurkkaan ja tapettua sen, mutta sitten tapahtuu kummia. Henget muuttavat Kenain karhuksi. Denahi näkee Kenain riipuksen maassa ja ulvovan karhun, joten hän luulee karhun tappaneen Kenain. Kenai karhuna yrittää saada kontaktia Denaihn, mutta tämän aseella uhkailu saa Kenain säikkymään. Kenai ryntää karkuun ja hänen äskeinen katkeruutensa ja kostonsa karhua kohtaan siirtyy nyt Denahille.

Veljekset elokuvan alussa. Sitka, Kenai ja Denahi.

Kenai herää seuraavana aamuna, kun heidän heimonsa shamaanimummeli auttaa häntä avaamaan silmät. Kenai on ihan hädissään, kun tajuaa olevansa karhu. Hän ei ymmärrä mitään shamaani-ihmisen puheista, niin kun ei  mummeli Kenainkaan. Sen Kenai saa selville, että hänen täytyy mennä vuorelle, jossa valo koskettaa maata. Siellä hän voi muuttua takaisin ihmiseksi. Ensitöikseen Kenai kuitekin astuu ihmisten tekemään ansaan ja tapaa Kodan. Koda on ärsyttävä, vähän ylivilkas orpo pikkukarhu, joka heti kokee veljellistä myötätuntoa Kenaita kohtaan. Koda autaa Kenain tämän vastoin tahtoaan pois ansasta, luvaten viedä hänet lohiapajalle joka on vuoren lähellä, missä valo koskettaa maata. Pitkä episodi elokuvaa on käytännössä Kenan ja Kodan roadtrip, jossa he juttelevat, vitsailevat, laulavat ja kertovat tarinoita, tappelevat ja sopivat. Heidän kavereiseen tulee kaksi hirveä, Taukki ja Tsoukki. Pari muutakin elukkaa tavataan matkan aikana, mieleenjäävimmät niistä on pässit, jotka ei ymmärrä selvästikkään, mitä tarkoittaa kaiku. Osa matkasta kuljetaan mammuttien selässä, osa kävellään. Denahi varjostaa heidän matkaansa koko ajan, mutta ei saa karhuja kiikkiin. Lohipaikalla tavataan ja tutustuaan muihin karhuihin ja vietetään tarinatuokioita. Kenai kertoo tarinan uudesta ystävästään Kodasta, mutta Koda kertoo paljon surullisemman jutun. Sen, kuinka ihmiset ahdstelivat hänen äitiään, mutta äiti pääsi karkuun. Ei kauaakaan, kun ihmiset sai äidin tapettua. Tässä kohdassa Kenai kokee voimakasta syyllisyyttä ja siirtyy Kodan kanssa kauemmaksi. Hänen on pakko kertoa, että hän on juuri se, joka tapoi Kodan äidin. Surullinen Koda ei halua kuulla kaikkea. Hän lähtee karkuun, eikä pysty pahaa oloaan käsittelemään.

Kenai jatkaa yksin matkaa vuorelle, jossa valo koskettaa maata. Koda kierii pahasa olossaan, kun huumorihirvemme tulevat keventämään tunnelmaa. Taukki ja Tsoukki ovat todella läheiset veljekset, eivätkä he osaa olla toiselle vihaisia. Heille tulee tappelu, mutta sopu saadaaan helposti aikaan. Heiltä Koda yhtäkkiä oppii anteeksiannon taidon ja hän lähtee Kenain perään. Koda ja Denahi näkevät vuoren reunamilla, kun henget muuttavat Kenain jälleen ihmiseksi. Denahi on tästä innoissaan, Koda taasen surullinen. Koda kuitenkin tunnistaa Kenain silmistä ja antaa tämän halata itseään. Henget tuovat menneet rakkaat hetkeksi takaisin, niin Kenai ja Denahi saavat nähdä isoveljensä Sitkan ja Koda halata rakasta äitiään. Silloin Kenai tekee päätöksensä, Koda ei pärjää ilman häntä, joten hän päättää jäädä karhuksi. Denahi antaa tälle päätökselle siunauksensa, Kenai on siltikin ikuisesti tämän pikkuveli. Kenai ja Koda saavat jatkaa karhunelämäänsä, mutta ihmisheimossa Kenai saa tulla antamaan tassunjälkensä vihdoinkin seinälle.

Veljekset elokuvan lopussa. Kenai karhuna, Sitka henkiolentona ja Denahi.

Kun Karhuveljeni Koda ilmestyi, niin se ehkä hukkui vähän toisen ison jääkaudelle sijoittuvatn elokuvan eli Ice Agen alle. Voin myöntää, että minäkin enemmän tykkäsin Ice Agesta, sillä sen ensimmäinen osa sisälsi hyvin lämmintä ystävyyttä, seikkailua, huumoria ja kaihoakin. Karhuveljessä komediapuoli on äärimmäisen vähäistä. Itseasiassa sitä antaa vain vuohet jotka määkivät vuorille, ja Tauki ja Tsoukki. Heidänkään vitsit ei aina naurata, joten en edes osaa sanoa ärsyttääkö ne enemmän minua kuin antavat huvia. Suurin ongelma muutenkin Karhiveljeni Kodassa on sen tunteettomuus. Vaikka leffa käsittelee isoja teemoja eli rakkautta, kuolemaa ja kostoa, niin se ei anna minulle mitään niistä. Kenai ja Koda ovat hahmoina tosi tylsiä, eikä Denahikaan monipuolinen ole. Sitka ja shamaanimummo kiinostavat, mutta he ovat ruudussa vain pienen hetken. Koska en alussa saa mitään positiivista otetta Kenaihin, niin siksi hänen kohtalonsa karhuna ei minua yhtään kiinnosta. Koda on rasavilli pikkupoika, joka saa minut enemmän karsastamaan häntä, kuin tykäämään.

Ilmeikkäät murre hirvet

Karhuveljessä on ihan kivat animoidut taustat, mutta itse karhuhahmot ovat kaikki tasaisen ruskeita. Mitään värien ilotulitusta elokuva siis ei ole. Visuaalisessa toteutuksessa ei ole mitään vikaa, mutta sen unohtaa helposti. Näkyvin visuaalinen kikka elokuvassa on se, että kuvasuhde vaihtuu kesken elokuvan, kun Kenai muuttuu karhuksi. Sillä ilmeisesti ollaan haluttu kuvata hänen maalmankuvansa avartumista. Musiikit on tehnyt Phil Collins, jonka muistan hyvin Tarzanin kappaleista. Elokuvan kappaleet ovat ihan jees tasoa, mutta ne unohtuu samantien katselukokemusken jälkeen. Kahdesti olen katsonut elokuvan suomeksi  ja nyt viimeisimpänä alkuperiskielellä englaniksi. Molempien ääniraita on ihan samaa tasoa kuin animaatio ja musiikki, ihan ok muttei lainkaan mileenjäävä. Alkuperäisessä versiossa hirvet ilmeisesti puhuu jotain Kandan murretta, joten minusta on ovela veto suomiversioon laittaa hirvet bamlaamaan turun murretta (sitä koiraa). Jukka Rasila ja Petteri Summanen ovat muutenkin mielettömiä ääninäytteljöitä tässä ja se on asia, joka Karhuvelejeni Kodasta jää eniten mieleen, ahdistavan tunneman lisäksi.