Lippukokoelma

Lippukokoelma

lauantai 7. maaliskuuta 2020

Teräsleidit

Kun näin Teräsleidien trailerin, innostuin elokuvasta välittömästi. Tämä täytyi ehdottomasti äidin seurassa nähdä. Leena Uotila ja Seela Sella ovat sen verran kovia mimmejä, että en missään nimessä halunnut jättää elokuvaa väliin. Ohjaajana Pamela Tola sai minut kyllä todella varautuneeksi. Pamelan näyttelemisen taso on laskenut vuosi vuodelta ja juuri katsoin MTV palvelusta hänen esikoisohjauksensa Swingersin, joka oli sieluton kuin mikä. Laitoin Teräsleideille ehkä liikaakin odotuksia, kun leffasta tullessani petyin. Vanhat naiset olivat upeita, mutta käsikirjoitus ja ohjaus eivät olleet tasapainossa.
Teräsleidit leffajuliste
Inkeri (Leea Uotila) mäjäyttää puolivahingossa miestänsä lettupannulla päähän ja ukko menee tajuttaksi. Inkeri luulee että on tappanut miehensä. Hän menee siskonsa Sylvin (Saara Pakkasvirta) kanssa pyytämän kolmannelta siskolta Railalta  (Seela Sella) palvelusta, että hän toimisi Inkerin asianajajana oikeudessa. Inkeri ottaa miehensä auton ja siskot menevät tien päälle. Suht päämäärättömästi ajellaan, kun Inkeri haluaa käydä yliopistolla katsomassa onko hänellä vielä oikeus opiskella, kirkossa missä hänet aikoinaan vihittiin ja lapsuudenkodissa. Matkalla siskokset kinastelee ja kertoo toisilleen salattuja totuuksia ja puhuvat suoraan ja vittuilevat, kuten sisarukset yleensä. Inkeri on paatunut, enitinen idealisti, Sylvi osittain dementoitunut höppänä ja Raila taas viinaa menevä, tyylikäs puumanainen. Vai onko sittenkään? Matkan varrella opitaan enemmän toisistaan ja itsestään. Sylviltä katoaa estot, kun Raila tarjoaa vettä väkevämpää ja hänestä paljastuukin kunnon bilettäjä ja puuma. Inkeri taasen löytää lapsuuden kodistaan kirjan, jonka hän on kirjoittanut nuoruudessaa. Ineri myös tapaa uudestaan ensirakkautensa ja leikittelee ajatuksella, mitä jos he olisivatkin eläneet yhdessä. Onnistuisiko se enää?  Raila pelastaa talon uunista Inkerin vanhan kirjan, jonka tämä halusi polttaa pois ajatuksistaan.

Taustalla Inkerin tytär Maija järjestää äidilleen synttäreitä. Hän ressaa juhlista niin valtavasti ja tekee siitä aivan omansa mukahauskan shown, joka on minusta täysin turha ja irrallinen. Inkerin, Railan ja Sylvin pohdinnat ja mielenkiintoinen seikkailu katkeaa, aina kun Maija esittelee showtaan. Tämä on käsikirjoituksessa pielessä, sillä Maijan ainoa tarkoitus ei ole tukea meidän päähahmoa Inkerä, vain pelkästään nolata hänet. Siksi Maijan ja koko hänen synttärien teko osionsa elokuvassa on täysin turhaa. Inkerin mies Tapio ei tosiaankaan sitten kuollut lettupannuun, pyörtyi vain. Hän on osaltaan mukana Maijan juonessa, kun Inkeriä haetan juhlapakalle. Sylvi on tässä välissä joutunut sairaalaan ja hän on tietoinen, että Tapio on hengissä. Synttärijuhlat ovat katastrofi, kiitos Maijan sooloshown, joka ei istu tähän elokuvaan ollenkaan. Hellyyttävintä on, että Raila antaa Inkerille tämän kirjansa lahjaksi, aidoin kommentein: "Täytta paskaa, mutta muutamat seksikohtaukset ovat aika eroottisia."
Estot irti
Teräsleidit olisi hyvä elokuva, jos käsikirjottajat Tola ja Bardy olisivat uskaltaneet luottaa Uotilan, Sellan ja Pakasvirran karismaan. Näillä teräsleideillä sitä nimittäin riittä. Elokuvan alku on hyvä ja kesikohta myös, mutta mitä enemmän mennän loppua ja näitä noloja synttäreitä kohden, sitä enemmän pääosakolmikkomme hukkuu ärsyttävän Inkerin tyttären Maijan alle. Pirjo Lonka on Maijana ihan suoraan farssista ja vie tästä elokuvasta ne pari tähteä pois, ilman hänen hahmoaa elokuva olisi takuuvarmaa klassikkoainesta. Jopa Jani Volanen ei ärsyttänyt niin paljon kuin Lonka, sillä hänen hahmonsa Maijan miehenä Villenä on onneksi pelkkä sivusta seuraaja. Maijan lapsillekkin koitettiin jotain roolia antaa, mutta ihan tyhjäksi ne jäivät.

Elokuvan parasta on itse nämä Teräsleidit. Uotila, Seela ja Pakkasvirta ovat ihania. Jokainen kohtaus missä he ovat keskiössä, he valloittavat valkokankaan. En tarkoita sitä, että nyt vanhat naiset tekevät samoja asioita mitä nuoret pojat, vaan sitä, että hitto kun nämä muijat osaavat näytellä. Hahmot ovat aitoja, heillä on aidot tunteet ja elämän kokema viisaus. Kun leidit ajavat yössä, näky selvästi heidän tahdon suuntansa. Inkeri, joka on aina ollut mukamas tossun alla, uskaltaa vihdoinkin tehdä jotain. Sylvi, joka on elänyt myös tasaista elämää nauttii vihdoinkin, kun saa olla siskojensa seurana. Raila, joka on selvästi jo kyynistynyt elämänsä, haluaa nauttia ja ottaa iloa irti. Hänhän se heidän autonsa nuoren vijattoman liftaripojan pyytää, joka tosin ennnemmin innostyy Sylvistä. Huumoria leffaan tuo tämän kolmikon kommunikaatio. He todellakin toimivat ja käyttäytyvät kuin siskokset. Itse alkuasetelmakin on jo hupaisa. Kuka oikeasti tappaa jonkun lettupannulla? (Sanon minä, joka on tehnyt Barbeilla lyhytelokuvan jossa murhataan leivänpaahtimella.)
Onnea siskokulta
Pääkolmikkomme on tarpeeksi erilainen keskenään, että huumoria syntyy. Inkerillä se on hänen elämässään; nuorena radikaali ja vanhempana tossun alla olevna perusäiti. Sylvillä on dementia, joka aiheutta hänen homssuisuutensa ja tuo sitä kautta huumoria. Onhan se myös kova näky, kun nämä likat bailaa discon lattialla täysin estottomasti. Ehkä Raili on kuitenkin suosikki siskoksista, sillä hänen pirullisuudessaan ja vittumaisuudesaan on jotain sitä aidointa siskoa. Hänestä ehkä vähän tulee mieleen oma siskoni. Railin hahmo on niin kirjoitettu kyllä Sellalle, sillä kovin moni suomalainen näyttelijä ei pystyisi yhtä isoegoista hahmoa näyttelemään. Tykkäsin niin kovasti siitä alusta, kun hän ei suostunut siskoille tarjoamaan kovia makeisia, ne on tarkoitettu miehen lapsille. Omat siskot saa jotain parempaa, kettukarkkeja.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti