James Bond 10-12

Lisää Bondejaon jälleen tullut nähtyä. Näissä Bondeissa jo Roger Moore lunastaa paikkansa uutena James Bondina ja tekee todella hienot roolisuoritukset. Hänen esittämä Bondinsa on eri tavalla herrasmies mitä Sean Conneryn, enemmän kiltimpi. Kun Connery enemmän ja helpommin uskalsi tarttua aseeseen, niin Moore koittaa ensin keksiä toisen tavan. Huumoria on myös tullut elokuviin ja tarinoihin enemmän ja taas isoja väkivaltakohtauksia vähennetty. Siittä paljon plussaa.

007 ja Kultainen ase
Bondin tämänkertainen päävihollinen Francisco Scaramanga (jota näytteli hienosti Christopher Lee) omistaa kultaisen aseen, jolla koitti Bondia tappaa. Juoni oli minusta tässä aikas sekava, mutta keskityinkin enemmän tähän näyttelijäntyöhön, sillä enpäs ennen tiennytkään Chistopher Leenkin näytelleen Bondleffassa. Mieleeni jäi vahvasti Franciscon ja Bondin kohtaukset, jotka tapahtuivat ns."hupitalossa" joka minulle toi hyvin vahvasti mieleen huvipuistojen vekkulatalot ja peilisalit. Muutamat kohtaukset tapahtuivat tälläisissa lavastuksissa ja ne oli todella mielenpainuvan näköisiä. Bond elokuvien tuttuun tyyliin vierailtiin kauniilla saarilla, joissa upeita maisemia jälleen vilisi silmissä. Bondin huumoorintaju on kanssa ns."lempeytynyt". Roger Moorin Bond viljelee edelleen ihania one linereita, mutta enään ne ei tunnu yhtään niin häijyltä, vaan ennemminkin komediallisilta. Pikkunen Franciscon kääpiöapulainen lisäsi huumoria entisestään elokuvaan ja hienoa stunttia saatiin taas nähdä, kun autolla lennettii jorpakon yli komeassa kaaressa.

007 ja Kultainen Ase elokuvan mainosjuliste

007 Rakastettuni
Tämän elokuvan jälkeen jäi oikeasti todella hyvä mieli.  Melkein olin antamaan jo leffalle täydet pisteet, mutta koska ihan vieläkään Roger Moore ei "täydellistä" Bondia ole itessään löytänyt, niin jäi niitä vaille. Tarinana pidin tästä eniten mitä Bond filmeissä tähän mennessä olen nähnyt. Bond saa erikoisen tehtävän lähtemään etsimään mikrofilmiä ja täysin samaan aikaan toinen naisagentti Anya Amasova saa samaisen tehtävän. Aluksi väännetään kumpi filmin nyt ottaa ja saa pitää, kun samaan aikaan palkkamurhaaja Rautahammas on molempien kannoilla. Ennen pitkää Bond ja Amasova yhdistävät voimansa ja arvatahan saattaa että pariskunta rakastuu leffan myötä. Helppoa se ei ole, sillä juuri ennen toistensa tapaamista Bond on tappanut Amasovan edellisen rakkauden. Viimeisen Anyan luodin piti osua Jamesiin, mutta eihän niin tietenkään käy, vaan loppujen lopuksi agentit (kirjaimellisesti) yhdistävät voimansa sukellusveneen pakokapselin sisällä. Tässä Bondissa on selkeä, jopa romanttinen juoni joka varmasti siksi minuun vetoaa ja tyhjänkäyvää toimintaa on onneksi vihdoinkin vähennetty.

007 Rakastettuni elokuvan mainosjuliste

Kuuraketti
Koska Star Wars buumi oli tuolloin meneillään, niin Bondistakin keksittiin avaruuselokuva tehdä. Avaruuteen tosin päästään vasta ihan loppupuolella ja huomaakin, että aika paljon erikoistehosteita tämänkin tekemiseen on käytetty. Tosin vuonna -79 ei niin kovia erikoistehosteita vielä ollut, joten hattua kyllä nostan jo pelkästään mielikuvitukselle miten avaruuskohtaukset on saatu toteutettua. Bondin seikkailu saa alkunsa siitä, kun hän koittaa selvittää kaapatun avaruussukkulan tapausta.  Kaiken taakse paljastuu Drax Indrustries -yhtiön johtaja Hugo Draxi, joka haluaa viedä avaruuten uudella "Nooan Arkilla" eli Kuuraketilla nuoria ja kauniita ihmisiä ja sen perään tuhota maapallon. Bondin neitona toimii Holly Goodhead, joka on aluksi Drax Indrustriesillä töissä. Yhdessä Hollyn ja tietenkin Q:n tekemien vempeleiden avulla James Bond päätyy avaruuteen, jossa törmää jälleen vanhaan tuttuun Rautahampaaseen. Rautahammas vaihtaa oikein moraalisesti puoltaan hyviksien, eli Bondin kannalle ja kun ilkimys Hugo Drax saadaan lentämään ja kuolemaan avaruuteen, niin Rautahammas uhraa itsensä ja uuden innokkaan rakkaansa Bondin ja Hollyn pelastamiseen. Mikäs siinä kauniin naisen kanssa on avaruudessa ollessa, kun maata tappavat ohjukset on tuhottu ja maapalloa voi kierrellä pariinkin kertaan avaruussukkulalla.

Kuuraketti elokuvan mainosjuliste

Kauan kaipaamiani Austin Powers viitteitä löysin näistä elokuvista paljonkin. Kuuraketin monet aiheet kuten avaruus, maapallon tuho ja pahiksen hävittäminen avaruuteen on hyvinkin tuttuja Austin Powersin ekoista seikkailuista. Kultaisessa aseessa on pieni kääpiö, joka lievästi minulle muistuttaa Mini-Minää ja 007 Rakastettuni on nimeltään aika lähellä toista Bond elokuvaa: 007 The spy who loved me vrt. Austin Powers the spy who shagged me. On nerokas idea Austineissa parodioida oikein leffan nimeä.
   
Rakastettuni Bond nosti Bondit jo pelkistä toimintaelokuvista minulle ihan oikeasti loistavien elokuvien joukkoon. Mooren rooli Bondina oltiin jo aikahyvin sisäistetty, mutta Kuuraketissa hän oli minulle vasta täysin uskottavasti Sean Conneryn saappaat täyttänyt James Bond. Kuuraketti jotenkin nauratti hirveästi, kun tuohon aikaan tosiaankin avaruusbuumi on niin in. Ainakin sellainen "jo tuleva kasarihenki" oli selvästi läsnä. Seuraavassa Bondissa toivonkin pääseväni jo kunnon kasarihenkeen. Uskon Roger Mooren kykyyn selviytyä nyt mistä tahansa Bond seikkailusta.

Tom Of Finland

Kuulin ensimmäistä kertaa Tom Of Finlandista vasta muutama vuosi sitten, kun Tom Of Finland kuvista paiantettiin postimerkkejä. Äitini siis lähetti minulle näitä merkkejä ja olin vähän äimänkäkenä, että mitä ihmeen kuvia nämä tälläset nahka-asuiset miehet oikein ovat. Sen jälkeen Tom Of Finland kuvia on tullut nähtyä siellä sun täällä, ainakin kalentereissa ja petivaatteissa. En kuitenkaan yhtään tiennyt kuka heppu nätä on tehnyt, milloin ja missä. Vasta tämä Tom Of Finland elokuva sai minut kiinostumaan aiheesta, sillä kun kyseessä on erään suosikkiohjaajani Dome Karukosken elokuva, niin ehdottomasti halusin tämän nähdä. Ennen elokuviin menemistäni sivistin vähän itseäni aiheesta; eli taiteilija Tom Of Finland on Touko Laaksonen niminen henkilö, homomies joka on aikoinaan ehtinyt sodassa taistelemaan ja sen jälkeen keskittynyt piirtämiseen. Nämä olikin sitten lähtökohdat mitä elokuavsta osasin odottaa.

Tom Of Finland elokuvan mainosjuliste

Touko Laaksonen taistelee sodassa ja tykkää piirtää eroottisia mieskuvia. Sodan jälkeen hän asustelee siskonsa kassa ja innostuu piirtämisestä entistä enemmän. Paikallisesta ravintolasta Touko saa pahasti turpaansa, mutta iltasella lähipuistosta löytyy hetkeksi miesseuraa, nimittäin Nipa. Poliisit kuitenkin ratsaavat puiston homoista, sillä homous on tuohon aikaan luokiteltu pahaksi sairaudeksi, ja Touko ja Nipa erkanevat nopeasti. Touko  käväisee Saksassa, missä joutuu erään hohmomiehen huijaamaksi ja saksalaiseen vankilaan. Hän pyytää sinne avuksi sota-aikaisen kapteeninsa, joka saakin puhuttua Toukon ulos. Kapteeeni kanssa paljastuu homoksi ja he ovat Toukon kanssa hyviä ystäviä. Kun kapteeni pitää sitten homojuhlat kotonaan ja jää niiden pitämisestä rysän päältä kiinni, hän joutuu mielisairaalaan, jossa hönelle taotaan päähän homouden olevan sairaus ja siitä pitä parantua. Kapteeni koittaa kääntää Toukonkin ajatusmaailman, mutta Touko on onneksi niin sinut oman identitenttinsä kanssa, ettei hän pahasti loukkaannu entisen Kapteenin puheesta. Pikkusisko Katja on tutustunut erääseen tanssijaan, jonka hän haluaa ottaa heille alivuokralaiseksi. Tanssija paljastuu Nipaksi, jonka Touko tunnistaa yölliseltä  puistokävelyiltä. Pientä kolmiodraamaa virittyy, kun Touko ja Katja yrittävät pikkuisen pokata samaa miestä. Salaa Katjalta Touko ja Nipa kuitenkin päätyvät olemaan yhdessä. Nipalle Touko näyttää maalaamiaan mieskuvia ja Nipa kannustaa Toukoa lähettämään kuvia eteenpäin. Toukon kuvat päätyvätkin Amerikkalaiseen kehonraknetajalehteen ja kun Touko on singeerannut kuvansa nimellä Tom, siellä kustannustoimittaja kehittää Toukolle taiteilijanimen Tom Of Finland.

Toukon Tom Of Finland kuvat saavuttavat laajat homopiirit ja eräs homomariskunta tapaa toisensa kuntosalilla, Tom Of Finland kuvien rohkaisemana. He rakastuvat ja perustavat jenkkeihin homokommuunin. He lähettävät fanipostia Toukolle ja kutsuvat tämän käymään. Touko nauttii jenkkien suvaitsevasta homoilmpiiristä ja taidenäyttelykin tehdään, vaikka oma rakas Nipa on kotona sairaana. Nipa menehtyykin sairauteensa ja Touko uskaltaa viimenkin näyttää Tom Of Finland kuvia sisarelleen. Katja pitää kuvia ällöttävän kikkelinheilutusmeininkinä, eikä arvosta Toukoa enään sitten yhtään. Touko päätyykin viettämään entistä enemmän aikaa jenkeissä, vaikka siellä häntä aletaan syylistämään aidsin leviämisestä. Toinen mies Toukon tärkeästä tuntemasta homoparista menehtyy myös aidisiin. Lopulta kuitenkin saadaan katsojalle hyvä mieli, kun juhlitaan Toukoa, sillä hänen Tom Of Finland kuvistaan saadaan painatettua talkoovoimilla kirjoja ja suuret homopiirit ylistävät Toukoa tämän tehdessä maailamn taas pikkuisen suvaitsemammaksi.

Nahkapukuinen Kake

Touko Laaksosen elämänkerta on todella hienosti toteuttettu. Vaikka välillä tehdään aikahyppyjä niin sotaan, kuin vanhaan Toukoon, niin tariansta pysyi hyvin kärryillä. Suomi on kuvattu vähän harmaana ja varsinkin alkupuolella todella homovastaisena maana.  On järkyttävä näky, että ihmisä aletaan ampumaan ja kohdellaan väkivaltaisesti homouden takia. Kun päästään Amerikkaan ja poliisit tulee homojuhliin, niin siellä he eivät homoista piittaa, vaan koittavat napata jotain kaupan näistelijää. Amerikka muutenkin kuvataan värikkäänä Suomeen verrattuna ja nämä värikontrastit kivasti erottaa juuri maiden välisiä eroja. Miljööt elokuvassa on uskottavia ja puvustuskin vie meidät ajassa taaksepäin. Musiikki on makuuni liian maalailevaa, josta en niinkään pitänyt. Monissa kohdissa hämmennytin tästä nahkapukeisesta poliisista, joka saattoi milloin vaan ilmestyä mihin vain, kunnes loppupuolella tajusin sen olevan juurikin Toukon mielikuvitushahmo Kake, joka on nykyään varmaan tunnetuin näistä Tom Of Fonalnd hahmoista.

Pekka Strang Touko Laaksosena oli todella lostava. Hän osasi näytellä roolin todella hyvin pienieleisesti ja lähikasvokuvista pystyi hyvin lukemaan hänen tunteensa. Lauri Tilkanen, joka esittää Nipaa, on pitkään kuulunut inhokkinäyttelijöihini, mutta tässä roolissa hän oli todella hyvä. Tilkanen osasi hyvin esittää ujoa ja vähän arkaakin Nipaa. Tykkäsin siitä kuinka Nipa tuli ulos kuorestaan, kun aluksi hän piilotteli homouttaan ja lopussa piti Toukoa julkisesti kädessä kangaskaupassa. Taisto Oksanen oli kapteenina sopivan auktoriteettinen, mutta helposti lähestyttävä hahmo. Muistakaan näyttelijöistä ei ole valittamista ja olin todella positiivisesti yllättynyt, kun Saksalaisessa vankilassa tuli Hissu eli Kari Hietalahti vastaan. En tiennyt Hissun olevan mukana elokuvassa ja kyllä hänen näkemisensä aina piristää.

I am Jaana Of Finland

Tom Of Finalndin tarina on koskettava ja todella selkeä kuva Touko Laaksosesta. Minulla jä ainakin kuva Toukosta todella mukavana ihmisenä, joka on ollut todella taiteellisesti lahjakas ja vähän ujo ihminen. Kohtauksessa jossa Touko, Kaija ja Nipa oli sukulaisissa näytettiin kuinka Touko välittää lapsista ja perheestä ja on niinkuin kuka tahansa normaali mies. Tämä kohtaus oli jotenkin todella koskettavaa katsottavaa ja näyttää sen, että ei homous tai heterous tai mikään muukaan määritä ihmistä. Elokuvassa oli paljon mielenkiintoisia faktoja mm. siitä, kuinka Tom Of Finland kuvat ovat vaikuttaneet homokulttuurin syntyyn ja nahkapukeutumiseen. Harmikseni näitä Tom Of Finland kuvia ei kamalasti itse elokuvassa näkynyt, mutta kyllä kiinnostukseni niitä kohtaan nyt kovasti nousi. Tämä elokuva nostatti kyllä arvostusta taitelija Touko Laaksosta kohtaan.

Disney Klassikot 55: Vaiana

Odotin Vaianaa jopa enemmän kuin itse uskoinkaan, varsinkin viimeisinä viikoina. Vasta syksyllä jotenkin tulin tajuihini siitä, että Vaiana tulee pian elokuvateatteriin ja jouluna kun näin pätkän Vaianasta, eli Mauin laulun Samu Sirkan Joulutervehdyksessä, olin aluksi ihan fiiliksissä. Itse lauluun olin kuitenkin silloin pettynyt, mutta animointityylistä tykkäsin. Jotenkin tuota laulua ei mielestäni ollut hyvä laittaa Samu Sirkkaan, sillä se ei kertonut paljon mistään ite elokuvasta, vaan on lauluna yksi elokuvan heikoimmista. Harmitti myös kun tämä oli kurkistus elokuvaan, niin sitten keskityttiin vain sivuhahmoon ja vilkaisu itse Vaianasta jäi vähäiseksi.  Kun elokuviin vihdoinkin pääsin, niin kävin katsomassa sen 3:dnä ja suomidubilla. En etukäteen lukenut elokuvasta spoilereita.

Vaiana elokuvan mainosjuliste

Vaiana on saaren tuleva perijä ja vaikka hän ei ite käyttänyt sanaa prinsessa, nin kyllä minä hänet prinsessaksi mielsin. Vaiana haluaisi kovasti päästä merelle koralliriutan yli, mutta hänen isänsä jyrkästi kieltää tämän. Jo lapsena Vaianalla oli erikoinen suhde veteen kun se "totteli" häntä ja heitteli sateenkaaren värisiä simpukoita. Elokuvan alussa esitellään saari ja itse Vaiana ihan kivasti laulun muodossa, mutta muuten ei Vaianan perhettä, ystäviä eikä yhteisöä lähes lainkaan. Vaianan mummi on oma ihana persoonallisuutensa, joka minuun hahmona eniten varmasti upposi. Mummo kertoi Vaianalle näistä heimonsa vanhoista legendoista ja sittemin tehtävästä, jonka Vainan kuuluu suorittaa. Kun Vaiana saa tietää, että heidän heimonsa on alunperin merenkävijöitä, niin hän todella innostuu matkasta palauttamaan Te Fitin sydän ja etsimään puolijumala Maui. Hän lähtee merelle paatillaan ihanan hölmistyneen Heihei kukon kanssa, joka ihan vahingossa joutuu matkaan mukaan. Vaiana ei osaa purjehtia, mutta meren avulla hän pääsee saarelle ja löytää Mauin. Aluksi he tietty kinastelevat toisiaan kokoajan ja Maui lupaa tulla matkalle vain sillä ehdolla, että he hakevat hänen koukkunsa, jonka avulla hän voi olla kunnolla puolijumala. Mauin kanssa merellä seilataan pitkään ja pikkunen kookospähkinäarmeija kohdataan, mutta tietenkin Vaianan nerokkuuden avulla siitä selvitään. Koukku löytyy syvältä saaren pohjasta erään jättiravun selästä. Vaiana härnää rapua ja yhteistyöllä, kun rapu lallattelee lauluansa niin koukku saadaan Mauille ja päästään pois. Yhessä sitten seilataan eteenpäin Te Fitin saarelle ja tietenkin matkalla Vaiana ja Maui suuttuvat toisilleen ja Vaiana joutuu miettimään jättääkö matkansa tähän, vai palaako kotiin. Mummelin henki tulee neuvomaan juuri sopivasti Vaianaa ja matka jatkuu saarelle. Maui tulee hädässä avuksi kun selviää, että saaren suuri hirviö, joka piemyttää koko maan, on itse Te Fiti. Sydän saadaan paikalleen ja koko maailma tulee takaisin vihreäksi.

Vaianassa on mitä upein animointi ja upeaa, että vihdoinkin on opittu tekemään hahmoille oikeat hiukset. Tangledissa Tähkäpään hiukset ovat tyättä purkkaa ja en Frozenissakaan vielä Elsan hiuksista ihan vakuuttunut, mutta Vaiana on niin elävästi animoitu, että menee minulta ihan tyädestä.  Tykkään myös valtavasti kuinka Mauin 2d tatuoinnit sulautuivat muuten hänen olemukseensa ja lauluunsa. Se loi minulle paljon tätä perusklassikon tunnetta. Vaianan ja Mauin merimatka tuntui taas kestävän aika pitkään ja siitä oisin itse karsinut enemmän pois. Heihei kukko on mitä paras sivuhahmo, hänessä on luonnetta ja niin yksinkertainen vitsi, kuin jokapaikan nokkiminen toimi loistavasti. Näin koomista "söpöä eläinkaveria"  en ole nähnyt moneen vuoteen. Vaiana jo pieneneä kuulee veden kutsun ja sen heti tietää, että hän alkaa kapinoimaan perhettään kohtaan. Valitettavasti omaa perhettä ja ystäviä ei kuvata ollenkaan, vaan jotenkin tuntui, että Vaianan alku meni hätäisesti ohi.

Vaianan ihana mystikko mummo

Oikean Disneyklassikon tästä teki heti se, että tässä on kivoja lauluja. Frozen junnasi paikoillansa liioilla lauluillaan ja Zootropoliksessa soi sen aikaista poppimusiikkia. Vaianan laulumäärä oli juuri sopiva, korkeintaan niitä muutamaa olisin pikkuisen lyhentänyt. Laulut eivät jääneet ensikuulemalla mieleeni, mutta tykkäsin kyllä jokaisesta ja ne tuntui tarpeellisilta. Näitten täytyy kuunella enemmänkin.

Juuri ennen elokuvan näkemistä odotukseni nousi todella korkealle, kun kuulin Disney tutuiltani hypeä tästä elokuvasta. Ehkä siihen hypeen verrattuna koin pienoisen pettymyksen, kun elokuva laahasi seilaamisen aikana paikoillaan. Siltikin se yllätti muutamissa kohdissa ja myös heti alussa, sillä jotenkin olin mainosten perusteella olettanut, että Maui olisi Vaianan isä. Upea animointi pelastitaas paljon ja alussa kun pikku Viana oli veden varassa, tuli hyvän elävästi mieleen yksi suosikki elokuvani Lilo ja Stich. Pikku Vaianan ja Lilon ulkonäössä on jotain yhteistä. Kokonaisuudessaan Vaiana  on oikein kaunis ja kiehtova elokuva, jonka pariin haluan palata heti kun tämä julkastaan blu-raylle. Nämä tarinan isot mytologiat käsiteltiin hyvin nopeasti elokuvassa ja seuraavalla katsomiskerralla haluan syventyä niihin tarkemmmin.

Stand By Me

Katsoin Stand By Me elokuvan ensimmäisen kerran joskus 12-vuotiaana siskoni suosittelemana. Tykästyin sen selkeään tarinankulkuun ja realistiseen miljööseen pikkukaupungista. Olin tätä katsoessani juuri päähenkilöiden ikäinen, joten ystävyyssuhteisiin ja tarinaan oli helppo mielestäni samaistua.

Tarinan kertojana on Gordon. Hän on vähän ujo poika, hiljainen ja ajatteleva ja tämän ystävyystarinan eteenpäin kuljettaja, kirjaimellisesti tarinankertoja. Gordonin perhetaustoja esitellään katsojille eniten, sitä kuinka hänen vanhempansa ei oikein hänestä välitä. Gordonilla on ollut isoveli, joka oli niin vanhempien suosikkilapsi ja muutenkin yleisesti mukava kaveri. Kyläyhteisö vertaa Gordonia vähän väliä isoveljeensä ja muutenkin häntä nostetaan lähes jumalhahmoksi, täydelliseksi tässä tarinassa. Gordon ei kuitenkaan voi olla tästä katkera edesmenneelle veljelleen, koska takaumissa näytetään kuinka veli oli aikoinaan ainoa ihminen, joka oikeasti välitti Gordonista.

Stand By Me elokuvan juliste

Gordonilla on kolme ystävää, paras niistä on Chris. Chris on elänyt perheessä, jossa on paljon rikoksia ja huumeidenkäyttöä. Chris on oikeasti herkkä kaveri ja hän haluaisi olla tunnollinen ja opiskella koulun loppuun, mutta kukaan ei ota häntä tosissaan, kun hänellä on tuollainen koviksen maine. Chrisiä vastaan kaikki (paitsi tämän kaverit) kokee kovia ennakkoluuloja. Teddy  taas on silmälasipäinen ja hömpelö, jolla on traumoja isän väkivaltaisuudesta. Teddyllä on kova temperamentti ja hän raivostuu helposti, varsinkin jos isiä aletaan loukkaamaan. Vern on porukan pyöreä poika ja samalla se vähän tyhmä ja nössykkä, jota kiusataan helpoiten.

Koko tarina on Gordonin omaa takaumaa, vain alussa ja lopuss apalataan aikuisen Gordonin maailmaan. Poikien lapsuudessa, silloin kun he ovat olleet 12-vuotiaita, eräs heidän luokkakaverinsa on  kadonnut metsään. Vern kuulee isoveljensä puhuvan tästä kadonneesta ruumissta ja sen innoittamana houkuttelee ystävänsä mukaan metsäretkelle. Vernin isovelikin on omien kavereidensa kanssa ruumista menossa hakemaan ja vähän eräänlainen kilpailuasetelma syntyy, kun jännittää kummat löytää ruumiin ensin. Tämä koko tarinahan pohjautuu Stephen Kingin novelliin nimeltä Ruumis.

Poikien retkeen kuuluu jokaisen hetkiä, niin naurettavia kuin surullisiakin. Vahvasti on jäänyt mieleeni Gordonin iltasatu piirakansyöntikilpailusta ja poikien rautatien ylitys, jossa Vern tiputtaa kampansa ja lopulta saadaan juosta oman henkensä edestä. Chris on matkalle ottanut mukaan isänsä pistoolin ja kun ruumis löydetään ja Vernin isoveli kavereineen tulee vaatimaan sitä itselleen, Gordon uhkaa heitä tällä aseella ja lopulta ruuumis jätetään paikoilleen. Gordon ja pojat tekevät ruumiista nimettömän ilmoituksen poliisille ja palaavat kotiin. Poikien erkaneminen on haikeaa, kun syksyllä joudutaam  eri kouluihin ja pyöritäään eri piireissä. Ihan lopussa aikuis Gordon kertoo mitä Chrisille, Teddylle ja Vernille tapahtui ja hän haikeana muistelee elämänsä viimeistä kesää.

Gordon, Chris, Vern ja Teddy

Stand By Me  on kaunis ja kesäinen retkielokuva, jossa kerrotaan erilaisista ihmiskohtaloista ja ystävyydestä. Ystävyyttä on erilaista ja kuinka hienoa on nähdä näin erilaisten ihmisten ystävyyttä. Jokainen hahmo näistä: Gordon, Chris, Vern ja Teddy on niin erilaisia ihmisä. Gordon on selvästi tarinankertoja ja poikien yhdistävä liima, kun Chris taas on kova herkkis ja Teddy päinvastoin päältä herkkä, mutta sisältä kova, niin nämä täydentävät erinomaisesti toisiaan. Vern on kaikista nössöin ja osittain välillä ulkopuolinenkin, mutta samalla myös hyväntahoisin. Vern ja Teddy ja Gordon ja Chrs luo molemmat hyvät parit ja sopivaa kontrastia toisiinsa. Poikien puuhat ja puheet retkellä ovat realistisia, juuri tuonlaisia ajatuksia ja keskustelujahan tuon ikäisenä puhutaan. Tästä uskottavuudesta tulee niin helppo kaipuu omaan lapsuuteen ja sen ajan viattomuuteen.

Rentouttava Ystäväniltaa kaikille leffafriikeille!!!

Devil´s Pass

Renny Harlinin elokuvia tuli yhdessä vaiheessa enemmänkin katsottua ja oli kyllä jännä huomata kuinka erityyppisiä elokuvia herra Harlin on loppujen lopuksi tehnyt. Devil's Pass erottui minusta paljonkin Rennyn aikasemmista toimintarymistelyistä.

Devil's Pass elokuvan juliste

Joukko jenkkiläisiä opiskelijoita lähtee Venäjän kylmään vuoristoon etsimään ja kokemaan samaa seikkailua, mitä eräs venäläinen vaeltajaryhmä aikoinaan koki. Tuolloin venäläisryhmä kuoli mystisessä onnettomuudessa, laaksossa jota nykyään kutsutaan nimellä Devil's Pass. Tämä uusi jenkkiopiskelijaporukkamme pääsee samaan paikkaan ja he istuvat kylmässä lumimyrskyssä. Yöllä sitten, kun matkanvetäjä on ensin löytänyt salaoven kalliosta, iskee valtava lumivyöry.  Yksi matkaajista kuolee, yksi loukkaantuu ja muut panikoivat. Kun he ovat siirtämässä leiriään toiseen paikkaan, niin joukko tuntemattomia vaeltajia on tulossa heitä vastaan. Nämä jenkkinuoret ovat varmoja tulijoiden olevan venäjän armeijasta ja kolme porukasta pakenee tämän luolan mystisen oven taakse. Siellä taasen on outoja oloita kummittelemassa . He löytävät oloiden seasta vanhojen venäläisvaeltajien passeja ja muuta tavaraa. Siellä on myös videokamera, jossa näkyy suorana heidän koko matka kameran läpi kuvattuna. Tämä saa heidät epäröimään ja pakenemaan huoneeseen, mistä löytyy portaali. Siitä kulkiessa he päätyvät 60-luvulle, jossa he ovat kuolleena tämän alkuperäisen venäläisporukan mukana. Ei ihmekkään, kun vanha silminnäkijä mummeli sanoi tarinan alkupuolella, että ensimmäisessä tapaturmassa oli uhreja 11 henkeä, ei vain yhdekaän.

Renny Harlinin ohjaama Devli's Pass on synkkä seikkailu/kauhu/toiminta/trilleri. Itselleni se tuotti eniten ahdistuksen tunteita, enemmän kuin kauhua. Jopa vähän ironista, että kun elokuvassa alkaa kauhuelementit vasta tulemaan esiin, niin itselleni ne oli kaikista tylsimpiä kohtauksia. Se jännitys mikä alussa syntyy, lässähtää hyvin paljon kohdatessaan kauhun. Minua jännitti kamalasti tämä, miten venäläiset toimivat Venäjällä ja miten siellä kohdataan ihmisiä. Ainakin näkemieni elokuvien mukaan lähes aina venäläiset on kuvattu hyvin pahoina (kuten Rennyn Jäätävässä poltteessakin). Pääosatytöllä on pakkomielle saada selvää mitä alkupeärisilleuhreille oikein tapahtui ja näin katsojana hieman petyin, kun se ei niin selkeästi selvinnyt. Lopun portaalin ymmärtämisessä meni oma aikansa. En heti tajunnut heidän joutuvan 60-luvulle. Tämä on osaltaan surullista, hahmojen kohtalo ei ikinä lopu, kun kierre jatkuu heilllä ikuisesti.

Innokkaat jenkkinuoret valmiina matkaan

Kuvaus on hyvin dokumentaarista ja paljon näytetään hahmojen omaa videokamerakuvan materiaalia. Siksi kuvaus on välllä jopa inhorealistista, heiluvaa ja särövää. Tämä kuvaus kuitenkin sopii tälläiseen dokumentaariseen tyyliin ja se piti katsojan helposti matkassaan. Se auttoi todella tuntemaan, että tämä on tapahtunut oikeasti.

Elokuvan loputtua minun tuli heti pakko saada ottaa selville tästä tutkimusryhmästä ja heidän mahdollisista kuomistaan, sillä hyvin yliluonnollisista nämä kuulostaa. Tälläinen tapaturma siis on oikeasti joksus Venäjällä tapahtunut. Ohjausta varten Harlin on kuulemma saanut lukea tapahtuman salaisia asiakirjoja, mutta ihan selvätti Renny on halunnut korvata mystisyyden tälläisillä utopistisilla asioilla, kuin portaalilla ja kuolleilla elävillä. Sikäli sääli, sillä jos tähän oltaisiin saatu realistisempi loppuratkaisu, ei olisi elokuvan tunnelma lössähtänyt niin pahemman kerran.

James Bond osat 7-9

Bondeissa ollaan edetty taas eteenpäin. Tässä Bond kimarassa nyt ollaan päästy jo vaiheeseen, jossa Bondin näyttelijät vaihtuu ja näin ollen kaikissa kolmessa Bondissa on eri näyttelijät. Hänen majesteetinsa salaisessa palveluksessa Bondina on George Lazenvy, Timantit ovat ikuisia Bondina palaa takaisin Sean Connery ja sitten Bond vaihtuukin Elä ja anna toisten kuolla elokuvaan Roger Mooreksi.

Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa
Bond seikkailee Alpeilla ja metsästää leffan pahista Blofeldia. Jylhissä, komeissa vuoristomaisemissa Bond keikailee kauniita naisia ja laskee kelkalla jyrkistä mäistä Blofeldin perään. Bond myös kokee kaunista maalaisromantiikkaa, kun kosii bondtyttöä oikein heinäladossa. Loppu näyttääkin onnelliselta, kun Bond menee oikeasti vihille, mutta juuri alkava häämatka loppuu lyhyeen kun tuore morsian surmataan ja hän kuolee rakkaansa käsivarsille. George Lazanvyn ainoa Bond on oikein kivaa ja kaunista katseltavaa upeitten maisemien ansiosta ja loppukin tuli ihan yllättäen. Lazanvyn Bondissa kuitenkin vaivaa selvästi karisman puute. Hän ei ole tarpeeksi särmikäs Bondiksi ja siksi on varmaan hyväkin, että Sean Connery tekee comebackin seuraavassa elokuvassa.

Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa elokuvan mainosjuliste

Timantit ovat ikuisia 
Sean Connery is back ja hyvä niin, häntä ehti jo kaivata. Connaryn Bondila on niin kova karisma, joka on ehtinyt kokonaan hurmaamaan minut. Timantit ovat ikuisia ei sisällä niin räiskettä ja räminää toimintaa, mikä on hyvä juuri tälläiselle ei-väkivallasta pitävälle katsojalle. Humoria tuo esiin mm. hassu homopari, jotka kyllä lentää laivalta mereen elokuvan lopussa ja koomisuutta lisää myös ihmeelliset akrobatia naiset, joista jäi ainakin mieleen näitten nimet Bambi ja Thumper (kaikki tietää faniuteni Disneyn Bambi elokuvaan, joten ei ihmekkään). Huumorin määrä tästä elokuvasta jäikin enemmän mieleen, kuin itse juoni. Jotain klooneja löytyi ja vesillä seilataan, mutta upeat Bondelokuvien perinteiset maisemakuvaukset jäi nyt jotenkin puuttumaan. Diamonds are forever tunnutkappale on aikamoimen korvamato, joka jäi ainakin omaan päähäni kummittelemaan.

Timantit on ikuisia elokuvan mainosjuliste

Elä ja anna toisten kuolla
Bond päätyy Caribbealle tutkimaan huumeplantaaseja ja tapaa liudan mustia miehiä, jotka koittavat tätä tappaa joka välissä. Muutamaa naistakin Bond koittaa vikitellä epätasaisin tuloksin, mutta koskaan ei voi tietää kenen puolella mimmit ovat. Ennustajana toimiva Solitare päätyy lopulta Bondin mukaan. Mieleenpainuvia kohtauksia on venetakaa-ajo, joka oli aika kovaa ja hurjaa katsottavaa. Kuulemma ennätyksiä on tuota kohtausta kuvatessa rikottu ja varmasti sen tekeminen on siihen aikaan kuulostanut ihan hullujen touhulta. Enitenjännittävin kohtaus oli kuitenkin Bond krokotiilien ja alligaattoreiden keskellä. Leffan mukana olleessa dokumentissa kerrottiin Bondin juoksun krokotiilien päältä olleen aito, mutta sen oli tehnyt krokotiilien oma isäntä. Aika hurjaa tehdä tuollaisia stuntteja vaarallisten oikeitten eläinten kanssa. Kuulemma viisi kertaa oli stuntti kuvattu, kunnes oli onnistut noin hyvin. Perinteistä lopputaistelua Elä ja anna toisten kuolla elokuvassa ei onneksi ole, vaan pari pienimutoisempaa taistelua. Maan alla hukutettiin muutamia pahiksia, voodookeisari heitettiin käärmeiden täytteiseen arkkuun ja vielä kotimatkalla junassa hakataan ikunasta pihalle kaveri, jolla on rauta"koukku" kädessä. Varsinaisesti upeat maisemat tästäkin puuttui, mutta enemmän tulikin keskityttyä siihen, miten Roger Moorelta Bondin rooli onnistuu.

Elä ja anna toisten kuolla elokuvan mainosjuliste

Roger Moorella on nyt isot saappaat täytettävänä. Bondin ulkonäkö vaihtuu tummasta ruskeahipiäksi ja silmätkin on yhtäkkiä jäänsiniset. Vaikka kulemma Roger Moorea on herrasmiesmäisemmäksi Bondiksi kutsuttu kun Sean Connerya, niin minun mielestäni hän oli vähän liian nössö. Naisia ei meinata millään uskaltaa edes aseella osoittaa, niin on se nyt vähän liian kevyttä salaiseksi agentiksi. Hänen asenteensa muuten Bondina on rauhallinen ja ei niin hätäilevä. Ensin hän koittaa puhua, ennen kuin ottaa aseen esille. Hänelle kuitenkaan Bondin kuuluisat one-linerit ei ihan minusta istunut suuhun, sillä ne ovat yleensä aika ironisia ja pahansuopeita, eikä ne tähän vähän pehmommalle Bondille kuulosta luontevalta. Roger Moor kun nyt kuitenkin on seuraavissa Bondeissa niin kyllä hänelle vielä mahdollisuuksia annan ja toivon, että mies saisi vähän särmää tähän roolinsa ympärille. 

Disney Klassikot 33: Pocahontas

Pocahontas on yksi niistä harvoista Disney elokuvista johon minulla ei ole vahvaa tunnesidettä, johtuen siitä että pienempänä katsoin Pocahontasin vain pari kertaa, kun sain sen kaveriltani vhs kasettina lainaksi. Eniten elokuvasta on jäänyt mieleen lopussa tapahtuva Pocahontasin ja John Smithin ero. Jotenkin se sai pienempänä minut surulliseksi ja siksi Pocahontas on jäänyt yhdeksi niistä elokuvista joissa on "surullinen loppu."

Pocahontas elokuvan mainosjuliste

Pocahontasissa on hieno animaatio ja tykkään erityisesti miljöön värityksestä, että mikään väri ei nouse hallitsevaksi, vaan ne sointuu toisiinsa harmonisesti. Intiaanien väritys taasen vähän häiritsee, kun heidän kaikkien ihonväri ja vaatteet on täysin saman värisiä. Värin toistuvuus itseäni häiritsee intiaanien joukkokohtauksissa. Tuuli ja luonto on kuvattu ihanasti sinisen ja vihreiden eri sävyillä. Kaikki lentävät lehdet ja tuulen puhina on komeesti saatu kuvattua eri värien ja sävyjen avula.

Eläimien rooli Pocahontasissa jäi vähän mysteeriksi ja varmaankin ne on lisätty elokuvaan lapsiystävällisyyden vuoksi. Ainakaan itselle Radcliffen koira on niin mitätön sivuhahmo, että sitä ei olisi tarvinnut ängetä elokuvaan. Flick ja Meeko ovat Pocahontasin sidekickhahmoja, niin ettei tämä tuntisi oloaan liian ykisnäiseksi, mutta koska Pocahontasilla on kuitenkin ystävä Nakoma, niin siksi nämä eläimet tuntuu turhilta. Olisin Meekon sijaan mieluummin nähnyt enemmän Pocahontasin kuluttavan aikaa Nakoman kanssa, silä hamikseni Nakoman rooli on suht pieni. Nakoma olisi hyvin voinut näyttää katsojalle kuinka kunnon intiaaninainen toimii, niin Pocahontasin kapina kaikkia intiaaninormeja vastaan olisi noussut enemmän esille. Kaarnamuorista pidän erityisesti. Kun Pocahontasin oma äiti on kuollut, hän pitää Kaarnamuoria tavallaan äitihahmona. Kaarnamuorilla on sana hallussa ja aivan kuin hän olisi valmiiksi tiennyt koko tarinan valmiina. Jos Pocahontasissa oli ollut tarinan kertoja, se olisi ollut Kaarnamuori. Pocahontas ei nouse minusta tarpeeksi persoonana esille, vaan saan enemmän John Smithistä irti. Kun hän saapuu Englannista uuteen maahan niin hänen uutuuden viehätystä koko maata kohtaan ja ennakkoluulot intiaaneihin saavat mielenkiintoni enemmän heräämään, kuin intiaanien ja Pocahontasin suhtautuminen uusiin vieraisiin.

Värein tuulen pystytkö sä maalaamaan?

Pocahontasin kaulakoru minua mietityttää. Onko se olevinaan jonkin sortin symboli, vai miksi ihmeessä se nousee niin monta kertaa esille? Ainakaan itselleni tämä symboli ei kunnolla aukea. Radcliffe on pääpahiksena minusta liiankin koominen, eikä hänestä tule niin suurta uhkan tunnetta kuin voisi olla. Pocahontas 2 nähneenä valitettavasti minulla on kokoajan tunne, että Pocahontas ei välitä Johnista yhtä paljon kuin John hänestä. John Smith taas vaikuttaa ihan vilpittömän rakastuneelta Pocahontasiin. Teltassa heidän viimeisellä yhteisellä hetkellään kun John sanoo noin romanttisia sanoja Pocahontasille, se on niin romanttista. Pocahontasin teema kielletystä rakkaudesta toistuu useissa Disney elokuvissa, mutta pidän siitä tavasta kuinka se on tähän toteutettu. Pocahontas ei halua Kocoumia vaikka tämä olisikin kunnon aviomies. Oman sydämen seuraaminen on aina oikein.

Pocahontasin suomidubista pitää nostaa esille ihan suosikkiääneni Santeri Kinnunen. John Smithin hahmolle Kinnusen ääni on yksinkertaisesti tyädellinen, pehmeä ja rakastettava. Muut elokuvan suomiäänet ovat kanssa hyviä, vaikka vähän vierastankin Arja Korisevan ääninäyttelytyötä. Hän sopii Pocahontasille, mutta kuulostaa puhekohtauksissa paljon itseltään. Onneki Pocahintasin hahmo on paljon rauhallisempi, kuin Koriseva muuten itse. Laulut Arjan vetäminä on kuitenkin ihan upeita. Pekka Lehtosaari on kyllä tehnyt tässäkin taasen upeaa työtä suomidupin ohjauksessa.