Disney Klassikot 33: Pocahontas

Pocahontas on yksi niistä harvoista Disney elokuvista johon minulla ei ole vahvaa tunnesidettä, johtuen siitä että pienempänä katsoin Pocahontasin vain pari kertaa, kun sain sen kaveriltani vhs kasettina lainaksi. Eniten elokuvasta on jäänyt mieleen lopussa tapahtuva Pocahontasin ja John Smithin ero. Jotenkin se sai pienempänä minut surulliseksi ja siksi Pocahontas on jäänyt yhdeksi niistä elokuvista joissa on "surullinen loppu."

Pocahontas elokuvan mainosjuliste

Pocahontasissa on hieno animaatio ja tykkään erityisesti miljöön värityksestä, että mikään väri ei nouse hallitsevaksi, vaan ne sointuu toisiinsa harmonisesti. Intiaanien väritys taasen vähän häiritsee, kun heidän kaikkien ihonväri ja vaatteet on täysin saman värisiä. Värin toistuvuus itseäni häiritsee intiaanien joukkokohtauksissa. Tuuli ja luonto on kuvattu ihanasti sinisen ja vihreiden eri sävyillä. Kaikki lentävät lehdet ja tuulen puhina on komeesti saatu kuvattua eri värien ja sävyjen avula.

Eläimien rooli Pocahontasissa jäi vähän mysteeriksi ja varmaankin ne on lisätty elokuvaan lapsiystävällisyyden vuoksi. Ainakaan itselle Radcliffen koira on niin mitätön sivuhahmo, että sitä ei olisi tarvinnut ängetä elokuvaan. Flick ja Meeko ovat Pocahontasin sidekickhahmoja, niin ettei tämä tuntisi oloaan liian ykisnäiseksi, mutta koska Pocahontasilla on kuitenkin ystävä Nakoma, niin siksi nämä eläimet tuntuu turhilta. Olisin Meekon sijaan mieluummin nähnyt enemmän Pocahontasin kuluttavan aikaa Nakoman kanssa, silä hamikseni Nakoman rooli on suht pieni. Nakoma olisi hyvin voinut näyttää katsojalle kuinka kunnon intiaaninainen toimii, niin Pocahontasin kapina kaikkia intiaaninormeja vastaan olisi noussut enemmän esille. Kaarnamuorista pidän erityisesti. Kun Pocahontasin oma äiti on kuollut, hän pitää Kaarnamuoria tavallaan äitihahmona. Kaarnamuorilla on sana hallussa ja aivan kuin hän olisi valmiiksi tiennyt koko tarinan valmiina. Jos Pocahontasissa oli ollut tarinan kertoja, se olisi ollut Kaarnamuori. Pocahontas ei nouse minusta tarpeeksi persoonana esille, vaan saan enemmän John Smithistä irti. Kun hän saapuu Englannista uuteen maahan niin hänen uutuuden viehätystä koko maata kohtaan ja ennakkoluulot intiaaneihin saavat mielenkiintoni enemmän heräämään, kuin intiaanien ja Pocahontasin suhtautuminen uusiin vieraisiin.

Värein tuulen pystytkö sä maalaamaan?

Pocahontasin kaulakoru minua mietityttää. Onko se olevinaan jonkin sortin symboli, vai miksi ihmeessä se nousee niin monta kertaa esille? Ainakaan itselleni tämä symboli ei kunnolla aukea. Radcliffe on pääpahiksena minusta liiankin koominen, eikä hänestä tule niin suurta uhkan tunnetta kuin voisi olla. Pocahontas 2 nähneenä valitettavasti minulla on kokoajan tunne, että Pocahontas ei välitä Johnista yhtä paljon kuin John hänestä. John Smith taas vaikuttaa ihan vilpittömän rakastuneelta Pocahontasiin. Teltassa heidän viimeisellä yhteisellä hetkellään kun John sanoo noin romanttisia sanoja Pocahontasille, se on niin romanttista. Pocahontasin teema kielletystä rakkaudesta toistuu useissa Disney elokuvissa, mutta pidän siitä tavasta kuinka se on tähän toteutettu. Pocahontas ei halua Kocoumia vaikka tämä olisikin kunnon aviomies. Oman sydämen seuraaminen on aina oikein.

Pocahontasin suomidubista pitää nostaa esille ihan suosikkiääneni Santeri Kinnunen. John Smithin hahmolle Kinnusen ääni on yksinkertaisesti tyädellinen, pehmeä ja rakastettava. Muut elokuvan suomiäänet ovat kanssa hyviä, vaikka vähän vierastankin Arja Korisevan ääninäyttelytyötä. Hän sopii Pocahontasille, mutta kuulostaa puhekohtauksissa paljon itseltään. Onneki Pocahintasin hahmo on paljon rauhallisempi, kuin Koriseva muuten itse. Laulut Arjan vetäminä on kuitenkin ihan upeita. Pekka Lehtosaari on kyllä tehnyt tässäkin taasen upeaa työtä suomidupin ohjauksessa.