Uppo-Nalle

Uppo-Nalle on ollut ihan lapsena jo yksi rakkaimpia elokuviani. Olin varmaan vasta muutaman vuoden ikäinen, kun sitä tapitin videolta oma uppisnalle sylissäni. Kirjoja en vielä silloin osannut lukea ja vaikka niitä taidettiin iltasaduksi minulle kertoa, niin olen siltikin paljon kiintyneempi tähän elokuvaan, kuin kirjoihin. Kirjoista olen muutamia näin aikuisiällä lukenut ja on kiva huomata, kuinka elokuvassa näkyy kirjojen henki.

Uppo-Nalle on ommeltu hienosti. Välillä selkeästi kuvataan oikeaa sylissä olevaa pehmonallea, välillä käsinukkea ja välillä pukua, jossa joku lapsi kävelee sisällä. Tämän takia Uppiksen koko muuttuu monessa kohtaa elokuvaa, mutta ei se ole koskaan minua haitannut. Uppis pehmonalleja ja pukuja on selkeästi montaa erilaista, sillä ihan selvästi toisilla nalleilla on pidempi kuono, kuin toisilla. Erkki Saarelan ääni on upea Uppo-Nalleksi, sopivan vanhahtava ja sopivan lapsenmielinen. Huulisynkka ei valitettavasti aina onnistu nallen kuonon kanssa hyvin, mutta eipä se ole paljoa minua haitannut.  Uppo-Nallen suurin rakkaus, harrastus ja ammatti on runous ja niitä kirjat sisältävät paljon. On mukavaa, kun niitä tulee elokuvassa satunnaisissa kohdissa, sillä ei koko ajan sitä jaksaisi katsoa. Runoihin on tässä tehty hienot sävellykset, ne ovat kuin pieniä lauluja.

Uppo-Nalle elokuvan kansi

Kotikutoinen ja kotivideomainen kuvaus tulee selvästi esiin elokuvassa, helposti huomaa että tämä on tehty 80 luvun lopussa/ 90 luvun taitteessa. Kuvaus on ulkokohdissa välillä liiankin kirkasta ja yökohdissa välillä liiankin tummaa. Vaatetus (Reetan ja koulukaverien kouluvaatteet ja koululaukut) ja lavastus (korituolit, Spede Pasanen Reetan seinällä, koulussa liitutaulut, helmitaulut ja vanhanaikaiset pulpetit) molemmat tukee ajan kuvausta. Tässä on hienosti saatu kuvattua eri vuodenaikoja realistisella tavalla. Kesämaa on alussa reilun kesäinen, mikä sopiikin kesänodotus tunnelmiini. Kesän vihreys ja yötaivaan sinisen sävy ovat juuri oikeita, eikä värimääritelty liian vahvoiksi. Kesäajassa kuuluu hyvin selkeästi aitojen lintujen tsirputukset ja lokkien krääkkäykset. Vuodenajat muuttuvat luonnollisesti kesästä syksyyn ja syksystä talveen. Kaupungin syksyssä kaikki pukeutuvat lämpimämmin, valmistetaan omenahilloa ja riehutaan kauniissa syksyn luonnossa. Syksyn lehdet reunustaa nätisti muutamia kuvia. Voshikassa ajelu luo ihanaa ajan ja suomen kuvaa. Talven tulo näytetään yllättäen ja siihenkin heti varustaudutaan paksuilla vaatteilla ja talviturkilla. Lopun jouluntuloon valmistaudutaan hyvin kauniisti jouluaskartelulla, leipomisella ja hiihtoretkellä erakkoa vastaan. Näinkin lyhyeen elokuvaan on saatu todella paljon perinteisiä suomalaisia juttuja esiin.

Tykkään valtavasti Uppiksen ensimmäisestä tunnelmallisesta runosta. Se näyttää heti alkuun jo elokuvan tyyliä. On hellyyttävää kun Reeta ja Uppis laulavat "Tulee armas ystävä pitkin vettä" -kohtaa yhdessä. Siinä näytetään heti selkeästi elokuvan päähahmot. Erona kirjaan onkin se, että Laulava Lintukoira on tässä ihan tavallinen koira, kun kirjoissa se on taasen yhtenä päähenkilönä. Puolen vuoden ajan tiivistetyssä tarinassa Uppo-Nallen ja Reetan kasvua kuvataan hyvin pienien riitojen ja sovitusten avulla. Esim. Uppiksen kateus Reetan kouluunmenosta, kun hän saa siellä uusia ystäviä ja taasen Reetan kateus Uppiksen uudesta lastenvahdista. Molemminpuolinen kateus on lapsena usein koettua, eikä silloin aina osata riitoja selvittää. Onneksi Uppis ja Reeta osaavat. Kun Uppo-Nalle pääsee vihdoinkin kouluun kuunteluoppilaaksi, hänen päivästään tulee samantyylinen sähellys mitä Peppi Pitkätossulla. Uppiksen muita koulupäiviä ei näytetä, mutta joulunäytelmää suunnitellessa hänkin oppii olemaan jo vähän kiltimmin, eikä niin näsäviisas mitä ensimmäisillä oppitunneilla. Onneksi Uppis pääsee jouluenkenkeliksi, sillä hän on siinä todella söpö.

Reetan hahmo on 6-7 vuotiaaksi pikkutytöksi realistinen ja aito idearikas lapsi. Ei mitään meikkikiinostuksia, pelikonsoleita tai vanhempinen kapinointia, vaan rehellisiä nukke ja nalle leikkejä. Reetan näyttelijä on todella luonteva ja aito ikäisekseen. Aikuisnäyttelijät ovat myös hyviä, ei liian ilmeisiä tai karikatyyrisiä hahmoja, mitä usein lastenelokuvissa näkee. Suosikkini on Reetan isä ja isoisä. Isoäiti on mielestäni vähän tekopyhä, hän puhuu aina todella vakavasti ja kun Uppis kirjoittaa runojaan puhtaaksi, niin Isoäiti käy hätistämässä Reetan pois avaimenreiästä ja menee itse sinne urkkimaan. Hyi! Siinä kohdassa on kuvattu Uppista ja isoisää avaimenreiän muotoisesta kuvakulmasta, joka poikkeaa muusta kuvauksesta todella paljon, erikoinen ratkaisu. Erakosta en myöskään niinkän välitä, vaikka on kiva kun hän lähettää Reetalle pullopostia Uppiksen hakemisesta. Pullopostin käyttäminen lisää satumaisuutta.

Uppo-Nalle syksyllä

Uppo-Nallen yhteyttä veteen on hienosti saatu tässä kerrottua. Uppishan seilaa aluksi kesämaahan merta pitkin, kaupungissa hermostuessaan käy suihkulähteessä, hoitopaikan luona kylvyssä, myöhemmin katsomassa kun isä on uimahallissa ja loppupuolella uiskentelee vielä avannossa. Vesi elementtinä on kuvattu hienosti ja siinä mielessä se pysyy tärkeänä, kun alkupuolella mainitaan, että Uppiksen täytyy olla aina hiukan kostea, ettei se hermostu. Vedestä kun on tullut hänelle toinen elementti.

Elokuvan loppuun liutuaan hienosti. Hahmoilla ei ole alussa mitään selkeää päämäärää, minkä toivotaan täyttyvän, joten sen takia ei ole suurta loppukliimaksiakaan. Uppiksen runokoelma on hänen pieni päämääränsä, joten tietysti juuri ennen elokuvan loppua kirja ehditään kustantaa ja Uppis antaa jokaiselle oman kappaleensa lahjaksi. Kauniit jouluuusen koristeet peittelevät Uppo-Nallen ihanille talviunille.

Disney Klassikot 24: Topi ja Tessu

Elokuvassa on todella kaunista animaatiota ja taustoihin on panostettu valtavasti. Tässä on luonnon kuvaamisessa samanlaista tunnelmaa kuin Bambissa, vähän usvaisuutta ja kuitenkin tarkkuutta kaikkine yksityiskohtineen. Luonnon omat äänet on saatu hienosti, selkeästi esille. Upea luontokuvaus on yksi tämän elokuvan voimavara. 

Vanhassa dubissa on ihanaa ajanviittaavaa tunnelmaa. Topin ja Tessun lapsiäänet ovat aitoja. Aikuisena Matti Olavi Ranin ja Jukka-Pekka Palo ovat herkkien ja haavoittuvaisen tuntusia. Pöllömuorina Rosa-Marie Precht isoäitimäinen, Hilma-täti Rauha Rentolan äänessä on tarkoituksellista huumoria mitä hahmo vaaatii ja Aatu Remusen äänessä Matti Ranin on vakavasti huumorillinen.

Topin ja Tessun vanha suomenkielinen elokuvajuliste

Elokuva kertoo kaikkien hahmojen hyvästä, realistisesta kasvusta. Koko juoni perustuukin  hahmojen kasvun ympärille. Topille se on vähän lapsenomaista, hän ei meinaa aikuisenakaan ymmärtää hänen ja Tessu erilaisuutta, kun vasta liian myöhään, vaikka monta kertaa se ensin hänelle sanotaan. Topi ymmärtää sen eron vasta sitten, kun Tessu sen hänelle suoraan sanoo.  Tessu taas jo nuoressa vaiheessa kokee tekevänsä väärin hengaillessaan Topin kanssa ja hänelle se on varmasti siksi vaikeampaa hylätä Topi, kun velvollisuus niin käskee. Näiden kahden kohtalosta siksi Tessun on juuri koskettavampi ja muutenkin syvempi (ja söpömpi). Pöllömuori on eräällä tavalla tarinan kertoja. Kun kohtaukset jämähtää jumiin, Pöllömuori vie niitä eteenpäin ja välillä peesaa katsojalle tapahtumien merkittävyyttä, varsinkin Ootte Ystävät laululla ja näyttämällä Topille Aatu Remusen metsästyskätköjä.

 Hilma-täti on jo alussa hyvin Disneymäinen täti, kova mutta pehmeä muori. Hän hoitaa Topia söpösti ja ihanasti, mutta osaa myös olla tosi kova Aatu Remusta kotaan. Kun Hilma jättää Topin luonnonpuistoon, hänen jättämislaulu on liikuttava. Samaistuminen tähän tunteeseen on helppoa ja siksi se koskettaakin niin paljon. Nökö koira jää vähän etäiseksi.  Aluksi hän vähättelee Tessun voimia ja ylpeilee tälle omilla taidoillaan ja kun Tessu oppii paremmaksi kun Nökö, tämä katkeroituu  ja koittaa hakea sääliä Tessulta ja Aatulta. Varsinkin jalkansa loukkaamisen jälkeen Nökö unohtuu lähes kokonaan. Alkuun hänen roolinsa on olla Tessun opettaja ja ns. Topin pelon kasvattaja. Lopussa hänellä ei ole enää niin tärkeää merkitystä. Aatu Remunen on tavallaan todella ymmärrettävä hahmo. Aatu ei huomaa Tessun ystävyyttä Topiin, vaan Aatu pitää Topia ihan vaan sen takia pahana, kun se on kettu ja Aatu metsästäjä. Aatulle on vain luonnollista saada metsästettyä Topi kokoelmiinsa, joten elokuvan lopusa ymmärrän hyvin, miksi tämä oli jo niin kiihkeästi ampumassa Topin. Tessun tullessa tielle Aatu ei voi kunnolla ymmärtää miksi. Isännän rakkaus Tessua kohtaan päästää Topin vapaaksi. Pocahontas elokuvassa samaa loppuratkaisua käytetään reilut 10 vuotta myöhemmin.

Ainoat ei niin hyvät hahmot ovat linnut Näpsä ja Nakkeli, jotka koittavat saada madon itselleen. Jo lapsena pidin näitä hahmoja vain elokuvan jumittajina, enkä vieläkään pidä heistä. Turhaa täytettä ja laitettu vain siksi, että elokuva saa lisää pituutta. Kolmas hahmo mistä en pidä on Kiki. Ymmärrän hyvin kuinka Topin kasvun kannalta on kiva laittaa hänelle tyttökettu kaveriksi, mutta Kikin hahmo tuntuu päälleliimatulta ja suomiääni pikkuisen liian kimittävältä. Kohtaus, jossa Topi koittaa näyttää Kikille kalastustaitojaan ja pelleile vedessä on aivan turha. Se ei vie tarinaa oikein eteenpäin, eikä sen kaltainen huumori toimi minuun. Karhu, joka hyökkää yllättäen elokuvan loppuvaiheilla on minusta myöskin hieman irrallinen, mutta hyvin uskottavsti ja pelottavasti tehty.

Parasta ystävää pelastamassa

Topin ja Tessun ystävyys lapsena alkaa hyvin pienestä ja normaalista. Siitä näytetään suht vähän aikaa (kakkososaa en laske tähän lainkaan, en ole nähnyt), mutta Pöllömuorin laulu antaa sen kuvan, että he kiintyvät lapsena toisiinsa jo hyvin paljon. Ei ole muita ikäisiä ja yhtä leikkiviä, joten siksi he niin kiinteästi ystävystyvät. Tästä voi huomata tavallaan nykynuorten BFF (best friend forever)- ilmiön, että kuvitellaan oman parhaan kaverin olevan aina aikuisenakin paras kaveri, vaikka aika harvoinhan se näin on.  Tessun talvi metsästysretkellä  kasvattaa hänet paljon itsenäisemmäksi, mitä Topi Hilman luona. Tessu ystävystyi retken aikana tiukemmaksi tiimiksi Nökön kanssa. Siksi Tessun on helpompi aluksi antaa Topin mennä ja varsinkin, kun Topin takia Nökö loukkaa jalkansa Tessu on katkera Topille. Viimeinen Tessun suojelu Topia kohtaan on kunnioitus heidän vanhaa ystävyyttään kohtaan. En usko, että heistä tuon kaiken kasvun jälkeen enää voisi tulla ystäviä, vaan on hyvä loppu että molemmat muistavat toisiaan lämpimästi.

Elokuvan lopusta jäi minulla lapsena traumat. Koin heidän eronsa sillojn liian raskaasti ja kun monta vuotta välttelin tämän katsomista, muistikuviini olisi hämrtynyt jomman kumman kuolevan tässä elokuvassa. Onneksi niin ei sentään käynyt, vaan loppu jää toiveikkaaksi.

Jussi-Gaala

Eilen tuli taas seurattua Jussi-gaalaa, jossa palkittiin viime vuoden parhaita kotimaisia elokuvia. Olen tätä gaalaa seurannut siitä asti, kun innostuin kotimaisista elokuvista, eli 2000-luvun alkupuolelta lähtien. Läheskään kaikki suosikkielokuvani eivät ole katsojamenestyksiä, eikä muutenkaan saaneet tunnustusta niistä, joten Jussi gaala on ollut hyvä muistutus ja kunnianosoitus kaikentyyppisille suomalaisille elokuville.

Kipsisen Jussi patsaan on suunnitellut Ben Renvall

 Tässä suosikkivoittajiani Jussi-gaalasta vuosien varrelta (vaikka vanhimmat menee vain vuoteen 1992, kun en sitä vanhempia ole oikein katsonut) sekä joitain muistoja itse juhlista, kun joskus nuorempana ne on tullut nauhoitettua telkkarista videolle ja katsottua sitä myöten muutamaan kertaan.

1992  - Rölli Hirmuisia Kertomuksia
Mila Niemi - Maskeeraussuunnittelu

Rölli Hirmuisissa Kertomuksissa on maskeeraus syvempi ja paljon tarkempi ja yksityiskohtaisempi mitä Rölli sarjassa, jota näytettiin Pikku Kakkosessa. Maskeeraus tukee Röllin roolia pahoja roskanheittäjiä vastaan ja Maahiaiskeiju on hyvin saatu sopimaan röllimaailmaan kuuluvaksi tehokkaan maskeerauksen avulla.

Rölli Hirmuisia Kertomuskia elokuvan mainosjuliste

 1994 Akvaariorakkaus
Tiina Lymi - Naispääosa

Anna-Leena Härkösen kirjaan perustuvassa rakkauselokuvassa paneudutaan Tiina Lymin esittämän Saaran ongelmiin, kun seksi ei ihannemiehen, eikä muidenkaan miesten kanssa onnistu suunitelmien mukaan. Elokuvassa Saaran hahmo on esitetty paljon selkeämpänä, kuin kirjassa. Tiina Lymin esikoisrooli on rohkea ja uskottava. Tämmösiä Saaran kaltaisia naisia on nykymaailma jo täynnä.

1995 Esa ja Vesa - Auringonlaskun ratsastajat
Juha Veijonen - Miespääosa
Aleksi Mäkelä - Ohjaus

Juha Veijonen on pääcombon villimpi osa puoli  Esa Haanpäänä, joka johtaa Vesan (Santeri Kinnunen) vahingossaan mukaan road-movie seikkailuun. Esan ja Vesan hahmojen tasapainoilu onnistuu hienosti. Santeri Kinnuselle olisin myös samaa pystiä tarjonnut. Koin elokuvaa katsoessa tämän nimen omaan olevan molempien henkilöiden tarina, eikä niin, että vain toinen on päähenkilö. Aleksi Mäkelän toisena ohjauksena tämä on upea. Tässä on selkeää draaman kaarta, lopulta hyvin yksinkertainen juoni ja paljon Mäkeläläismäistä huumoria.

2002 Joki
Jarmo Lampela - Ohjaus

Tavallisena elokuvakatselijana on välillä vaikea hahmottaa mikä merkitys kaikilla niillä henkilöillä on, jotka työskentelevät siellä kameran takana, kuten leikkaajien ja äänisuunnitteluiden valtavaa merkitystä. Itse pidän ohjaajan tärkeimpänä pointtina sitä, kuinka hän saa pidettyä kokonaisuuden kasassa. Joki elokuvassa on paljon eri ihmiskohtaloita, toiset kiinostavampia kuin toiset ja pidän tämän ohjauskesta sen takia, koska tässä kaikesta on saatu se tärkein irti. Elokuvassa ei ole mitään turhaa, ei mitään liikaa ja kaikki palaset on saatu siinä oikeille paikoilleen.

2002 Rölli ja Metsänhenki
Anu Pirilä - Pukusuunnittelu
Pertti Hilkamo - Lavastus

Lastenelokuvissa ja fantasiaelokuvissa pukusuunnittelun painostus näkyy mielestäni paljon selvemmin, kuin perinteisissä draamoissa ja ehkä siksi ne on niin usein voittanutkin palkintoja. Uuteen Rölliin on saatu taas entistä röllimaailman fiilistä tuunaamalla Röllien vaatteita likaisemmiksi ja resuisimmiksi ja saatu myös vähän perinteistä henkeä letittämällä röllien partoja, kuin aikoinaan viikingeillä. Hailuodossa kuvattu elokuva on lavastettu upeaksi satumaaksi ja jos oikeaa Röllimetsää haluaisi suomeen tehdä, niin tästä siihen kannattaisi ehdotomasti ottaa mallia.

Rölli ja Metsänhenki elokuvan mainosjuliste

2003 Heinähattu ja Vilttitossu
Tiina Kaukanen - Pukusuunnittelu
Kati Ilmaranta - Lavastus

Heinähattu ja Vilttitossu elokuvassa mieleenpainuvinta on sen raikas värimaailma, joka loistaa lavastuksesta ja puvustuksesta. Tämmöisessä fantasiahenkisessä, mutta kuintekin perinteisessä lastenelokuvassa lavastus ja puvustus on saatu tukemaan tarinaa juuri oikealla tavalla. Varsinkin kohtaus, jossa Heinähattu viileänä kesäyönä rukoilee, koko kirjavan huoneen henki on saatu siniseksi ja Heinähatun läpikuultavaa haalea yöpaita kuvastaa hänen haavoittuvuuttaan ja herkkyyttään.

2003 Kahlekuningas
Heikki Hela - Miessivuosa

Kahlekuningas elokuvan pääosapoika Eskon isänä Toivona Heikki Hela yllättää roolillaan. Helaa olen tottunut näkemään lepposissa rooleissa eri Kummeli sketseissä ja sarjoissa, mutta tässä roolissa Hela laittaa kovan vaihteen päälle ja pysyy uskottavana isukkina, tippumatta hetkeksikkään sketsimäiselle puolelle. 

2004 Pahat Pojat
Yleisöpalkittu

Pahat Pojat sai aikoinaan ennätysmäärän katsojia, joten ei ihme että yleisö antoi äänensä sille. Kotimaisen elokuvan noususuhdanne alkoi mielestäni näiltä ajoilta. Silloin ymmärrettiin että vaikka tehdään vain yksi elokuva, niin kohdeyleisö voi sillä olla laaja. Tunnetut näyttelijävalinnat varmasti jo itsessään sai sohvaperunat elokuvateatteriin. Loiri kiinnosti vanhempia katsojia, Franzén nuoria aikuisia ja Pääkkönen innosti esiteini-ikäiset (lue: minut jo 11 vuotiaana) katsomaan tätä räiskintää. Juonihan ei ole sinänsä mikään hääpönen, joten poikia taisi kiinnostaa nämä elokuvan toimintakohtaukset, kun tyttöjä taasen nämä tunnetut näyttelijät. Väliäkö sillä, elokuva on kestänyt hyvin aikaa ja Mäkeläläinen huumori kukoistaa tässäkin.  

Pahat Pojat elokuvan mainosjuliste

2004 Helmiä ja Sikoja
Mikko Leppilampi - Miespääosa

Leppilammesta tuli kyllä tämän elokuvan myötä kova tähti. Valitettavasti se tähti ei pysynyt kirkkaana kuin sellaiset 8 vuotta, nykyäänhän Leppilampi tunnetaan enemmänkin tv-juontajana. Helmiä ja Sikoja oli kyllä aikanaan kova juttu ja Läden kaltaisia roolihahmoja ei ole tullut usein vastaan. Läde on selkesäti elokuvan keskeisin henkilö, vaikkei tällä olekkaan sitä omaa juttuaan, mikä muilla veljeksillä on. Hän pitää koko elokuvaa kasassa, ilman että hukkuu itse kuivaksi tyypiksi taustalle.

2005 Keisarikunta
Elina Kolehmainen - Pukusuunnittelu
Yleisöpalkittu

Keisarikuntaa äänestin itsekkin yleisöjussin voittajaksi. Tämä elokuva on jotenkin vaan niin hyväntuulinen musiikkeineen ja loistavine näyttelijöineen, etten osaa löytää tästä mitään virheitä. 
50- luvun Kotkaan sijoittuneeseen elokuvaan oli kuulemma pirun vaikia löytää aitoja 50- luvun naisten kenkiä, joten nostan hattua Kolehmaiselle, joka on tarkkaan tutkinut 50-luvun pukeutumistyyliä ja sitä miltä se on juuri Kotkassa tuohon aikaan näyttäytynyt. Petteri Summanen Heiskasena oli ehdokkaana parhaasta miessivuosasta, joka meni häneltä valitettavasti ohi Kari Väänäselle. Heiskasella on elokuvassa paha R- vika ja on hienoa nähdä kuinka näyttelijä on sen varta vasten tätä roolia varten opetellut. Kyseisessä Jussi-gaalassa muuten yleisö Jussin jakoi sen aikainen pääministeri Matti Vanhanen ja gaalassa esiintyi myös Mikko Leppilampi, Olavi Uusivirta ja Tidjan laulamassa kappaleen Ei oltu niin kuin muut, joka soi myös elokuvan lopputeksteissä.

Keisarikunta elokuvan mainosjuliste

2006 Tyttö Sinä Olet Tähti
Jukka Immonen - Musiikki
Yleisöpalkittu

Toinen nuoruuteni yksi vaikuttavimmista elokuvista oli tämä Tyttö sinä olet tähti, joka avasi oman kiinostukseni sen aikaisesta rokkimusiikin kuuntelemisesta myös toisenlaiseen musiikkiin. Elokuvan soundtracilta omakseni otin Soma yhtyeen sekä räppäri Asan. Elokuvaan sävelletyt Kärkiryhmän kappaleet ovat juuri sellasita räppiä, joista itse pidän. Suomenkielistä ja kantaanottavaa. Kun elokuvan yksi teemoista on musiikin luominen, niin sille tämä palkinto kuuluu ansaitusti. Elokuvan päähahmot ovat nuoria aikuisia, joille tämä antaa jopa pientä samaistumispintaa opiskelusta ja ns. väärään kastiin rakastumisesta, eräänlainen Kaunotar ja Hirviö tarina. 

2008 Sooloilua
Kristiina Elstelä - Naissivuosa

Sooloilua elokuva ei säväyttänyt minua itseasiassa mitenkään muutoin, kuin tämän Elstelän esittämän Lea Abrahamssonin hahmon avulla. Lea ei aluksi voi sietää poikansa naisystävää, mutta ajan kanssa kun nämä asuvat kahdestaan, niin heistä tulee hyviäkin ystäviä. Peruskasvukertomus, mutta koska päähenkilö on jo korkeassa iässä, hahmon kasvua ei näytetä helpon kautta.

2008 Joulutarina
Yleisöpalkittu

Joulutarina on makuuni vähän liian kliseinen, mutta tunnelmaltaan juuri sitä mitä ollaan haettu: perhekeskeisyyttä, ystävyyttä, iloa ja anteliasuutta kuvaava. Hyvin vahvasti suomalainen elokuva.

2009 Tummien Perhosten koti
Dome Karukoski - Ohjaus

Tyttö sinä olet tähti on iloista komediaa ja rakkaustarinaa, joten Domelta ei olisi heti uskonut seuraavana tehtynä näin synkkää elokuvaa. Pääosassa on monia eri henkilöitä ja jokaisen tarinaa kuvataan vain vähän kerralaan. Dome on saanut tämän elokuvan rytmitettyä hienosti ja antaa toivon kipinöitä oikeisiin väleihin. Vaikka lähtökohdat ovat synkät, lopun ei tarvitse olla synkkä.

2012 Betonijussi elämäntyöstä
Elina Salo

Täytyy myöntää, näin nuorena en osaa hahmottaa yleensä BetoniJussien saajien elämäntyön merkitystä suomen elokuvahistorialle kauhean hyvin. Elina Salo on kummiskin tehnyt yhden roolityön mitä kukaan ikinä ei voi suomessa korvata ja se on Pikku Myy sarjassa Muumilaakson Tarinoita. Kun tämä palkinto Jussi gaalassa hänelle annettiin ja insertissä oli pätkä Kauhea Pikku Myy jakson kohtauksesta, jossa Myy juoksee Viljonkan pihan poikki sotkien hänen puhtaat pyykkinsä, minulla tuli itku. On upeaa että vihdoinkin osataan arvostaa tavallisten elokuvien ja tv-sarjojen lisäksi ääninäyttelyn tärkeää työtä ja merkitystä. Elina Salo on ainoa oikea ääni hirmuiselle ja suloiselle Pikku Myylle.

Elina Salo on myös Pikku Myyn ääniroolissa elokuvassa Muumipeikko ja Pyrstötähti

2013 Kulman Pojat
Eero Ritala - Miespääosa

Eero Ritalan ensimmäinen isompi elokuvarooli on hienosti onistunut. Pelkäsin aluksi häneen jäävää Putous- leimaa, mutta Ritala osoittaa tässä oikeat näyttelijänkykynsä. 2015 Ritala oli ehdokkaana parhaasta miespääosasta elokuvassa Päin Seinää, jonka hän olisi minusta myös ansainnut. Ritalan esittämä omintakeinen huumori ei ole sitä yleisintä, mitä suomessa nähdään ja siksi pidänkin hänen tyylistään.  

2014 Leijonasydän
Jasper Pääkkönen - Miessivuosa

Koen Pääkkösen saaman palkinnon todella tärkeäksi siinä mielessä, että se todistaa, että voit olla hyvä näyttelijä, myös ilman teatterikorkeakoulua. Jasper on joskus aikaisemmin puhunut kouluttamattomuudestaan, mutta minusta hän on hyvin oppinut näyttelemisen eri työkaluja ja keinoja ihan vaan pelkkää työtä tekemällä. Ei siihen välttämättä aina koulun penkkejä tarvita. En olisi kyllä ikinä voinut uskoa että 15 Salattujen elämien pahaa poikaa Saku Salinia myöhemmin Jasper tekee näin hienoa uraa näyttelijänä.

2014 Kerron Sinulle Kaiken
Leea Kleemola - Naispääosa

Tuonna vuonna Jussi-gaalaa katsoesani olin pettynyt, kun Armi Toivanen ei saanutkaan pystiä, mutta näin myöhemmin Kerron sinulle kaiken elokuvan nähneenä voin sanoa Kleemolan ansaitsevan sen. Kleemolan hahmo Maarit on käynyt sukupuolen leikkauksessa muuttamassa itsensä miehestä naiseksi ja muiden ihmisten hyväksyntää on vaikea saada. Koen tämän hyväksynnän hakuun samaistumista ja voin vain kuvitella kuinka vaikeaa kyseinen rooli on ollut tehdä.

Kerron Sinulle Kaiken elokuvan mainosjuliste

2014 21 tapaa pilata avioliitto
Yleisöpalkittu

Kävin itsekkin kahdesti tämän elokuvissa katsomassa ja molemmista lähdin pois kyynel silmäkulmassa. Sikäli hassua, kun elokuvassa ei ole varsinasita juonta. Tykkään tästä Vuoksenmaan tyylistä tehdä elokuvia ja ilmeisesti muutkin ovat löytäneet. Ja ne kyyneleet, ne syntyi aina tämän päähenklö Sannan naapureista. Pariskunnasta toinen on kuuro ja toinen on sokea. He asuvat yhdessä, elävät yhdessä ja tappelevat yhdessä. Kun pariskunnan rouva viedään lopussa ambulanssilla pois ja herra jää tätä pihalle kaipaamaan, on itkun paikka. Pariskuntaa näyttelee Eila Roine ja Aarre Karén aivan upeasti.

2015 Onneli ja Anneli
Auli Turtiainen - Pukusuunnittelu

Onneli ja Anneli on ihan kiva lastensatu, mutta siinä tapahtuu liikaa päämäärättömiä ja hyvin kuivia juonenkäänteitä. Kiinostavinta elokuvassa onkin tyttöjen luoma talo ja heidän leikkisyytensä. Puvustus tukee tässä taas hyvin päämäärää, eli juuri Onnelin ja Annelin onnellisuutta ja leikkisyyttä uudessa asuinpaikassa.

2015 Päin Seinää
Antti Heikki Pesonen - Käsikirjoitus
Mimosa Willamo - Naissivuosa

Elokuvasta oli odotuksena enemmänkin komediallisuus, mitä trailerissa annettiin ymmärtää, siksi sen käsikirjoitus yllättikin täysin. Hahmot tuli tarinaan yksi kerallaan, jokaiselle heistä annettiin tarpeeksi aikaa ja hahmojen syventyvyys oli luontevaa. Loppuratkaisu oli ainakin minulle todella yllättävä. Mimosa Willamo teini Takkuna oli ihana hahmo. Ei lainkaan ennalta-arvattava, kuiva tai kliseinen joihin tämmöiset angstihahmot helposti sortuvat. Toivon Willamoa todellakin jatkamaan lupaavaa näyttelemisuraa.

Päin Seinää elokuvan mainosjuliste

Kesäkaverit

Elokuvan traileri sai minut odottamaan sitä, vaikken mitään erikoisia odotuksia itse elokuvalle antanut. Uskoin saavani siitä hyvän kesämielen ja se täyttyi. Minka Kuustosen (Eeva) roolisuoritusta odotin eniten, olen pitänyt hänestä jo Käenpesä sarjasta asti.

Kesäkaverit elokuvan mainosjuliste

Iina Kuustonen (Karoliina) on taasen mielestäni yksisuomen tylsimpiä näyttelijöitä. Tuntuu että hän on ensimmäisestä isosta elokuvaroiolistaan (8 päivää ensi-iltaan) näytellyt itseään. Sama rooli jatkuu Vares- Pahan Suudelmassa ja Putous sarjassa (uutta Kingiä en ole edes katsonut). Hänen olemuksensa ja roolinsa aina antaa minun odottaa häneltä tylsää teinibimboa ja/tai tylsää manipuloijaa. Monesti olen jättänyt ohjelmia ja elokuvia väliin katsomatta ihan tämän nimen takia. Disneyn Räyhä Ralffin suomidubbauksessa Iina Kuustonen yllätti todella positiivisesti Nelli Karamellin roolissa ja näytti näyttelemisen monipuolisuutensa. Kun Ralf rikkoo Nellin auton ja Nelli sanoo juuri oikealla katkeranvihaisella ja itkuisella äänensävyllä "Mä en tarvi sun apua" oli piste iin päälle. Aivan loistava äänisuoritus, joka nosti Iina Kuustosen tasoa minun silmissäni. Kesäkavereissa Iina on hyvä, ei ennalta odottava rooli ja saa jopa välillä sympatiat minulta  puolleen.

Anna Paavilaista (Iiris) en tunnistanut aluksi mitenkään tutuksi, mutta kun vähä tutkin niin tunnistin hänet Saippuaprinssistä Pamela Tolan esittämän Ilonan kämppikseski (roolihahmon nimi nyt ei tule mieleen). Hänen roolinsa oli tässä ihan kiva. Pihla Viitala (Hertta) oli tässäkin (kuten muissakin hänen näkemissään rooleissa) todella tekaistu ja kuiva, joka ei sopinut kokonaisuuteen. Tuntuu että hänelle on annettu rooli pelkästään nimen ja naaman takia. Miesnäyttelijöistä Lauri Tilkanen (Jussi) oli kaikista rumin ja mielestäni täysin vailla näyttelijänlahjoja, kuiva roolisuorits. Sampo Sarkola (Tommy) on vanhentunut silmissä sedäksi ja ymmärrän, että miksi hänen karismansa Iina Kuustosen roolihahmoon vetoaa. Aku Hirviniemi (Akseli) on pikkuroolissaan ihan oma ittensä ja tuntuu vetävän koko homman läskiksi.

 Eero Ritala (Olli) oli valloittavan persoonallinen jo pikkuroolissaankin. Eero Ritalan ja Minka Kuustosen roolit olivat mielestäni elokuvan mielenkiintoisimmat ja parhaat. Eeva ottaa heti Hertan neuvosta kiinni, kun tämä sanoo, että kannattaa ottaa itelleen kiva mies, tämä menee ja ottaa itelleensä sen haluamansa miehen Ollin, eikä mieti sitä sen enempää. Hän on rohkea hahmo, joka ei ole moksiskaan siitä että on juhlissa karhu, kun muut on huoria ja hoitsuja ja pupuja. Ihmettelen vain hänen lukihäiriötään, kun Eeva tajuaa sen vasta ihan lopussa, kun sitä  katsojille peesataan jo ruokalistan kirjoittamiskohdassa.

Kaverit viettää tyttökesää rannalla. Anna Paavilainen (Iiris), Minka Kuustonen (Eeva) ja                    Iina Kuustonen (Karoliina)

Jokaisella kolmella päähenkilöllä on sama ongelma,  jota jokainen käsittelee eri tavalla. Karoliina on lukenut ja luottaa sitä kautta pärjäävänsä, mutta epävarman kuoren alla hän ei osaa päättää miksi haluaa erikoistua. Eeva ei osaa päättää mitään, hän kokeilee ja lukee kaikkea vaikkei edes kiinostaisi. Hän tekee sen enemmänkin velvollisuudentunnosta, siitä kun "nuorena pitää opiskella",  kuin siitä, että haluaisi oikeasti opiskella. Iiris taas kulkee ns. flow tilassa, hän menee mieluummin Espanjaan missä on ollutkin, tuudittautuu kaikkeen vahaan tuttuun ja turvalliseen.

Elokuvan teemana on epävarmuus ja suuri kysymys: Miksi tulla isona? Nuorena ei tiedetä, eikä osata päättää kaikesta. Teema on periaatteessa hyvä, mutta käytännössä tässä elokuvassa hukutaan vähän liian heposti tupakan ja alkoholin tuomaan helpotukseen. En tiedä, onko se muille nykyajan nuorille kuinka todellista, kun itse en vietä aikaa juhlien ja olen savuton. Minulle eiten samaistumispintaa on tuo epävarmuus aspekti, ei juomiseen hukuttautumalla, vaan enemmänkin lohtua kaipaamalla. Yksi suosikki kohtauksiani olikin se missä Iiris itkee siskonsa olkapäätä vasten omaa ahdistustaan.
Lyhyesti sanottuna, nuorten aikuisten hölmöilyn alta löytyy hellyyttä ja oikeaa kaveruutta.  

Disney Klassikot 53: Big Hero 6

Elokuvalta minulla oli vähän ristiriitaisia odotuksia. Ihan alkuun odotin vain rämäpäistä toimintaseikkailua ja trailereiden perusteella vain vitsejä Baymaxin muodosta. Ennen katsomista kun olin lukenut muutamia arvosteluja, odotin myös jotain koskettavaa ja erinomaista suomiduppia. Kaksi viimeisintä odotusta toteutui kyllä täysin.

Big Hero 6 elokuvan mainosjuliste

Olin hämmentynyt, kun tämä ei ollutkaan semmonen samanlainen supersankarien riehumisjuttu, kuin Viisi Legendaa, mikä on todella hyvä juttu.  Elokuvan alku, kun Hiro oli robotti kilpailussa, oli minusta hauska ja mieleenjäävä. Hiron esittelyn jälkeen esitellään hänen veljensä Tadashi, joka nousi heti suosikkihahmokseni. Veljesten suhdetta kuvattiin tässä erinomaiseksi ja veljen kuoltua näytettiin realistisesti miten se Hiroon vaikutti. Tadashin kuolema ja hautajaiset saivatkin ensimmäiset kyyneleeni valumaan. Missään vaiheessa ei mielestäni sanottu, miksi Hiron ja Tadashin vanhemmat ovat poissa, mutta tämänkin takia heidän veljessuhteensa tuntui todella läheiseltä. Cass - täti  huolehti hyvin pojista, mutta tuntuu että veljekset olivat vähän pidättyväisen oloisia tätinsä nähden. En ihan ymmärtänyt, miksi tädiltä piti salata Baymaxin mukana olo. 

Hiro oli uskottava teini-ikäinen. Hänen ikäänsä ei muistaakseni missään vaiheessa sanottu muuta kuin, että tämä valmistui lukiosta 13 vuotiaana. Veikkaisin Hiron iäksi jonkun 14-15 vuotiaan ja siinä mielessä tämän ymmärtämättömyys aluksi siitä, ettei pahaa pidä aina tuhota, oli realistista. Hiron ja hänen veljensä nörttiys oli mielestäni todella hyvin ja realistisesti kuvattu. Kaikki kohtaukset, jossa oli tälläistä nörttihöpötystä olivat kivoja. Ihmettelen sitä, kuinka helposti Tadashin ystävät noin vain ottivat Hiron niin läheisiksi kavereikseen, vaikkeivat he edes tunteneet kunnolla toisiaan. Hiron ystävyys Baymaxiin syntyi ja kasvoi taas tosi uskottavasti. Baymaxilta Hiro oppi paljon itseltään ja tämän näyttämiltä videoilta, myös veljestään. Kun Baymax näyttää Hirolle videoita, joisssa on Tadashi valmistelee Baymaxia, oli toinen itkukohtaukseni. Viimeiset kyyneleet vierahti silmille teleportaalissa Baymaxin uhrauksesta. Pidin  vähän kuivana sitä, että elokuvan pahiksen Robert Callaghanin motiivi tuhota Alistair Krei, oli kosto tämän tyttären kadottamisesta portaaliin.

Baymax monessa vaarallisessa ja toiminnallisessa kohtauksessa veti henkilökohtaisenhoitajansa neuvot esille. Niistä tuli hauskaa huumoria, mutta minua hieman häiritsi, kun tästä tuli ihan mieleen Röllin Sydän elokuvan kohtaus, jossa Rölli saa sydämen sisäänsä ja hän myös neuvoo muita röllejä yhtä hassusti vaarallisissa tilanteissa. Mikko Koukin Baymaxin äänensävy oli tässä ihan samanlainen, kuin Allu Tuppuraisen Röllillä silloin.

Elokuva sijoittuu San Fransokoyoon ja siitä huomaa piirteitä mitä San Franciscosta löytyy, kuten kaupungin monet jyrkät ylämäet. Kun Hiro on saanut Baymaxille ja itselleen rakennettua supersankarivaatteet ja he lentävät kaupungin yli, 3D toimi parhaiten. Kohtaus tuntui kuitenkin kestävän todella kauan. Vähä tuli sellainen olo, että animaattorit ovat ihan tahalteen halunneet venyttää sitä, että osataan vaan näyttää kuinka hienoa jälkeä tähän osataan tehdä.

Hiron keskittyessä suunittelemiseen, muut nörtit lepäilee Baymaxilla

Ääninäyttelystä minulla oli kovat odotukset, kun olen siitä niin paljon kuullut. En pettynyt laisinkaan, suomidubbi oli hyvä ja eheä. Muutamat nimet etukäteen epäilyttivät että toimiiko, kuten Minttu Mustakallio ja Joonas Saartamo. Minttu veti tässä paljon paremmin, kuin näytellyissä elokuvissa ja Joonas Saartamoa en tunnistanut, kuin ihan vasta lopussa kun Fred oli kartanossaan juttelemassa isälleen. Oli hienoa nähdä, että lopputeksteihin on laitettu suomenkiliset ääninättelijät erikseen hyvin esille. Tämä toivottavasti nostaa dubbauksen arvostamista.

Onneksi tässä elokuvassa ei ollut lauluja, kun Frozen taas sisälti niitä ihan liikaa. Taustamusiikki oli hyvää, mutten pitänyt nykymusiikin käytöstä. Minusta tuntuu, että kun käytetään nyky rock/pop musiikkia niin se ei oikein hyvin kestä aikaa. Tässä kun Hiro suunnitteli jotain ja hän terotteli kynäänsä soi vähän liiankin selvästi Eye Of The Tiger. Animaation taso on taas kasvanut huikeasti ja vihdoinkin naishahmoille on osattu tehdä hiukset, jotka eivät ole pelkkiä klönttejä. Hahmojen kasvot olivat ilmeikkäät ja persoonallisemmat verrattuna Tanglediin ja Frozeniin. Senkin takia tykkäsin tästä erityisen paljon.

Pitää vielä mainita alkufilmistä Feast. Vaikka sen animaatio oli köykäisemmän oloista, tykkäsin siitä valtavasti. Pikku hauvan kautta näytettiin pariskunnan rakaustarina, oli kyllä jotain mitä en ole ennen nähnyt. Aivan ihana. 

Disney Klassikot 1: Lumikki ja Seitsemän Kääpiötä

Lumikki on minulla ollut jo lapsesta alkaen ja se ei ole oikein koskaan kuulunut suosikkeihini. En halua vähätellä sen merkittävyyttä Disneyn, animaation tai elokuvahistorian yhtenä tärkeimpänä elokuvana. Mietin tässä pitkään, että mikä siihen on syynä, kun en vaan pidä tästä ja se varmaan johtuu siitä, että lapsena en saanut tähän minkään sortin tunnesidettä.

Tämmöinen kansi oli ensimmäisessä Lumikki videossani

Lumikki on aina ollut  minulla videolla Lehtosaaren ohjaamalla dubilla, enkä ole saanut koskaan mahdollisuuttakaan nähdä sitä englanniksi. Luulen nimittäin, että silloin voisin pitää elokuvasta enemmän. Lumikki nimittäin nousi minulla elokuvana ihan uusiin sfääreihin, kun sain sen katsoa  helmikuussa 2014 Helsingin elokuvateatteri Orionissa Matti Raninin ohjaamalla dubilla. Sillä katsomiskerralla huomasin, että kuinka vahvasti elokvan dubbaus on vaikuttanut pitämiseeni koko elokuvasta. Tässä Lehtosaaren dubissa en ole koskaan pitänyt prinssistä ja suorastaan vihaan Lumikin korkeaa lauluääntä, kun meinaa saada siitä millään selvää. Myös ihmeellsiet käänännös"virheet " (kuten "mustikkapiirakka", jossa mustikat ovat vihreitä, Raninilla taas "Karviaspiirakka") Lehtosaaren ohjaamassa noita Seela Sella ja kuningatar Terhi Panula vetää minusta hienosti (vaikka jo lapsena ihmettelin sitä painostusta lauseessa "Sian-ko sydän") Ranini dubissa taas Kyllikki Forssel vetää todella hienosti ja persoonallisesti, niin kuiningattaren, kuin noidankin roolit.  Kääpiöt ovat mielestäni molemmissa dubeissa kivoja, varsinkin Ranin Viisaana toimii lositavasti molemmissa, vaikka tässä Lehtosaaren versiossa onkin vain varjo verrattuna aikasempaan rooliinsa.

Olen aina pitänyt Lumikin tarinaa vähän tylsänä, enkä lapsena siitä innostunut, varmaankin juuri  sen takia, etten saanut siitä silloin huumoria irti. Näin  aikuisempana hellyn söpöille eläimille, jotka siivoavat ja hymyilen kääpiöille, jotka tappelevat yhdestä tyynystä. Elokuvan paras ja hauskin kohtaus on Hupsuttelulaulu, kun Jörö soittaa pianoa (vai mikä urku se nyt onkaan) pakaroillaan. Se on niin hölmön näköistä, kun hänen pakaransa nousee ylösalas vuorotellen. Harmiksen metsästäjää kuvataan tässä liian vähän, minun makuuni hän on paljon komeampi, kuin prinssi.

Menossa Blanche-Neige et les Sept Nains (eli Snow White's scary adventures) ajeluun Pariisin Disneylandissa

Lumikin ja prinssin hahmot ovat minusta vähän persoonattomia ja siksi kääpiöt ovatkin parasta elokuvassa. Edes äitipuoli/noita ei tee minuun vaikutusta erikoisemmin, vaikka tämä onkin kiehtova hahmo.  En ole koskaan pitänyt häntä  kuitenkaan tarpeeksi pahana tai pelottavana. Itseasiassa en ole koskaan ymmärtänyt elokuvan pelottavuutta, mikä varmasti vaikuttaa siihen. että pidän elokuvaa tylsänä. Vasta kun pääsin keväällä 2014 käymään Pariisin Disneylandissa ja ajoin Lumikki Darkkiksella, ymmärsin mikä noidassa ja metsässä jonne Lumikki juoksee, on tarkoitus olla pelottavaa. Siinä ajelussa pystyin samaistumaan siihen kauhuuun, minkä olisin aina elokuvan katsoessani halunnut kokea. Väreiltään Lumikkissa on liian maanläheiset makuuni, eikä musiikki  valitettavasti painu mieleeni.

Kaappari

Kaverini mainosti facebookissa kattoneensa tämän perjantaina telkkarista, joten siitä teki mieli kattoa tämä elokuva pitkästä aikaa. Viime kerrasta taitaa olla noin vuosi ja sitä ennen olen katsonut tämän juuri, kun dvd oli julkaistu. Leffateatterissakin kävin tämän katsomassa ja hassu sattumus on se, että minä ja nykyinen avomieheni (jota en ollut vielä tavannut tuolloin) ollaan käyty katsomassa tämä peräkkäisinä päivinä, samassa teatterissa.

Elokuvan mainosjuliste

Olen aikaisemminkin pitänyt Aleksi Mäkelän ohjauksista ja kun elokuvaa mainostettiin Kari Hietalahden ensimmäisenä draamaroolina, niin kiinostus oli kova. Varsinaisia odotuksia elokuvalle ei ollut, joten pettymyksiäkään ei kummemmin tullut vastaan. Näyttelijä roolisuoritukset ovat mielestäni hyvät. Kari Hietalahden Aarno Lamminparras on Mäkeläisintä mitä tässä elokuvassa on. Yleensä Mäkelän elokuvissa on sellasta veijarimaista äijähuumoria ja koen sen tässä elokuvassa kiteytyvän Lamminpartaan hahmoon. Kari Hietalahti onnistuu tässä hyvin tekemään vakavassa hahmossaan hauskuutta. Muuten erityisesti pidän Jussi Vatasen näyttelemästä lentoperämies Kalle Snockista. Kun Aarno Lamminparras pakottaa Snockin roikkumaan lentävästä koneesta ja  tiputtamaan rahalaatikon, hänen päästyään takaisin koneeseen Vatasen näyttelijätyö on todella hyvin tehtyä. Ihailen hänen vahvaa ja tarkkaa hengitystekniikkaansa tässä. Aake Kallialta odotin kokeneena komedianäyttelijänä, jopa ehkä vähän enemmän kuin sen, mitä hän kameran edessä antoi. Koneen matkustajat ja kaikki muutkin sivuroolit ovat tyyliin sopivia, mikään ei vie liikaa huomiota päähenkilöltä, eikä junnauta tarinaa paikallaan. Oli mukava nähdä pikkurooleissa suosikkinäyttelijöitäni mm. Toni Walhlström ja Pekka Valkeejärvi.

 Tykkään elokuvan hidastempoisesta ja painostavasta rytmistä. Aarno Lamminparran ahdistus ja itsetuhoisuus on vähän liian liioittelua ja muutenkin tuntuu vähän oudolta että, pelkällä pienellä pistoolilla, mikä Lamminparras varastaa ystävältään mukaansa, saa moisen hässäkän lentokoneessa. Tietenkin pienikin pyssy on uhkaava, mutta tuntuu että Lamminparrasta kohdellaan tässä enemmänkin jonain hengenvaarallisena pommin kantajana, kuin itsetuhoa suunnittelevana sekopäänä. Tavallaan Kaappari on sellainen läsnäoleva uhka, tikittävä aikapommi, jonka odotetaan räjähtävän kokoajan, mutta joka ei lopulta räjähdäkkään. Koko elokuvan juoni ja teema kertoo tästä odotuksesta; räjähtäääkö Kaapparipommi vai ei ja miksi? Elokuvahan perustuu tositapahtumiin, Suomen ensimmäiseen lentokonekaappaukseen ja elokuvassa hyvin näytetään se ahdistus ja
hätääntyneisyys, että mitä sellaisessa tilanteessa tulisi (ja osittain myös ei tulisi) toimia.
 

Lentokapteeni Taneli Rajapaltio (Aake Kalliala) ja lentoperämies Kalle Snock (Jussi Vatanen)

Kun elokuva sijoittuu 70-luvulle, on mukavaa nähdä tässä ajankuvaa. Tyttö lukee lentokoneessa vanhaa suosikkia, yksi matkustajista on euroviisuedustaja, bussin kyljessä lukee vanha Karhun Liikenne, lentokoneen perämies on käynyt seurahuoneen naistentansseista ja lentokoneessa saa polttaa tupakkaa. Puvustus ja lavastus korostavat tätä 70-luvun tunnelmaa ja sen ajan uskottavuutta.

Aninoa häiritsevä tekijä elokuvassa oli tämän loppu. En ymmärrä miksi tähän on laitettu tämmöinen Lamminpartaan "uniloppu" jossa hän hengailee jollain rannalla lentäjien, asianajajan ja vaimonsa kanssa. Tämä on ainoa muusta elokuvasta irrallinen kohtaus, mikä ei liity koko aikaisempaan elokuvaan millään tavalla.