Uppo-Nalle

Uppo-Nalle on ollut ihan lapsena jo yksi rakkaimpia elokuviani. Olin varmaan vasta muutaman vuoden ikäinen, kun sitä tapitin videolta oma uppisnalle sylissäni. Kirjoja en vielä silloin osannut lukea ja vaikka niitä taidettiin iltasaduksi minulle kertoa, niin olen siltikin paljon kiintyneempi tähän elokuvaan, kuin kirjoihin. Kirjoista olen muutamia näin aikuisiällä lukenut ja on kiva huomata, kuinka elokuvassa näkyy kirjojen henki.

Uppo-Nalle on ommeltu hienosti. Välillä selkeästi kuvataan oikeaa sylissä olevaa pehmonallea, välillä käsinukkea ja välillä pukua, jossa joku lapsi kävelee sisällä. Tämän takia Uppiksen koko muuttuu monessa kohtaa elokuvaa, mutta ei se ole koskaan minua haitannut. Uppis pehmonalleja ja pukuja on selkeästi montaa erilaista, sillä ihan selvästi toisilla nalleilla on pidempi kuono, kuin toisilla. Erkki Saarelan ääni on upea Uppo-Nalleksi, sopivan vanhahtava ja sopivan lapsenmielinen. Huulisynkka ei valitettavasti aina onnistu nallen kuonon kanssa hyvin, mutta eipä se ole paljoa minua haitannut.  Uppo-Nallen suurin rakkaus, harrastus ja ammatti on runous ja niitä kirjat sisältävät paljon. On mukavaa, kun niitä tulee elokuvassa satunnaisissa kohdissa, sillä ei koko ajan sitä jaksaisi katsoa. Runoihin on tässä tehty hienot sävellykset, ne ovat kuin pieniä lauluja.

Uppo-Nalle elokuvan kansi

Kotikutoinen ja kotivideomainen kuvaus tulee selvästi esiin elokuvassa, helposti huomaa että tämä on tehty 80 luvun lopussa/ 90 luvun taitteessa. Kuvaus on ulkokohdissa välillä liiankin kirkasta ja yökohdissa välillä liiankin tummaa. Vaatetus (Reetan ja koulukaverien kouluvaatteet ja koululaukut) ja lavastus (korituolit, Spede Pasanen Reetan seinällä, koulussa liitutaulut, helmitaulut ja vanhanaikaiset pulpetit) molemmat tukee ajan kuvausta. Tässä on hienosti saatu kuvattua eri vuodenaikoja realistisella tavalla. Kesämaa on alussa reilun kesäinen, mikä sopiikin kesänodotus tunnelmiini. Kesän vihreys ja yötaivaan sinisen sävy ovat juuri oikeita, eikä värimääritelty liian vahvoiksi. Kesäajassa kuuluu hyvin selkeästi aitojen lintujen tsirputukset ja lokkien krääkkäykset. Vuodenajat muuttuvat luonnollisesti kesästä syksyyn ja syksystä talveen. Kaupungin syksyssä kaikki pukeutuvat lämpimämmin, valmistetaan omenahilloa ja riehutaan kauniissa syksyn luonnossa. Syksyn lehdet reunustaa nätisti muutamia kuvia. Voshikassa ajelu luo ihanaa ajan ja suomen kuvaa. Talven tulo näytetään yllättäen ja siihenkin heti varustaudutaan paksuilla vaatteilla ja talviturkilla. Lopun jouluntuloon valmistaudutaan hyvin kauniisti jouluaskartelulla, leipomisella ja hiihtoretkellä erakkoa vastaan. Näinkin lyhyeen elokuvaan on saatu todella paljon perinteisiä suomalaisia juttuja esiin.

Tykkään valtavasti Uppiksen ensimmäisestä tunnelmallisesta runosta. Se näyttää heti alkuun jo elokuvan tyyliä. On hellyyttävää kun Reeta ja Uppis laulavat "Tulee armas ystävä pitkin vettä" -kohtaa yhdessä. Siinä näytetään heti selkeästi elokuvan päähahmot. Erona kirjaan onkin se, että Laulava Lintukoira on tässä ihan tavallinen koira, kun kirjoissa se on taasen yhtenä päähenkilönä. Puolen vuoden ajan tiivistetyssä tarinassa Uppo-Nallen ja Reetan kasvua kuvataan hyvin pienien riitojen ja sovitusten avulla. Esim. Uppiksen kateus Reetan kouluunmenosta, kun hän saa siellä uusia ystäviä ja taasen Reetan kateus Uppiksen uudesta lastenvahdista. Molemminpuolinen kateus on lapsena usein koettua, eikä silloin aina osata riitoja selvittää. Onneksi Uppis ja Reeta osaavat. Kun Uppo-Nalle pääsee vihdoinkin kouluun kuunteluoppilaaksi, hänen päivästään tulee samantyylinen sähellys mitä Peppi Pitkätossulla. Uppiksen muita koulupäiviä ei näytetä, mutta joulunäytelmää suunnitellessa hänkin oppii olemaan jo vähän kiltimmin, eikä niin näsäviisas mitä ensimmäisillä oppitunneilla. Onneksi Uppis pääsee jouluenkenkeliksi, sillä hän on siinä todella söpö.

Reetan hahmo on 6-7 vuotiaaksi pikkutytöksi realistinen ja aito idearikas lapsi. Ei mitään meikkikiinostuksia, pelikonsoleita tai vanhempinen kapinointia, vaan rehellisiä nukke ja nalle leikkejä. Reetan näyttelijä on todella luonteva ja aito ikäisekseen. Aikuisnäyttelijät ovat myös hyviä, ei liian ilmeisiä tai karikatyyrisiä hahmoja, mitä usein lastenelokuvissa näkee. Suosikkini on Reetan isä ja isoisä. Isoäiti on mielestäni vähän tekopyhä, hän puhuu aina todella vakavasti ja kun Uppis kirjoittaa runojaan puhtaaksi, niin Isoäiti käy hätistämässä Reetan pois avaimenreiästä ja menee itse sinne urkkimaan. Hyi! Siinä kohdassa on kuvattu Uppista ja isoisää avaimenreiän muotoisesta kuvakulmasta, joka poikkeaa muusta kuvauksesta todella paljon, erikoinen ratkaisu. Erakosta en myöskään niinkän välitä, vaikka on kiva kun hän lähettää Reetalle pullopostia Uppiksen hakemisesta. Pullopostin käyttäminen lisää satumaisuutta.

Uppo-Nalle syksyllä

Uppo-Nallen yhteyttä veteen on hienosti saatu tässä kerrottua. Uppishan seilaa aluksi kesämaahan merta pitkin, kaupungissa hermostuessaan käy suihkulähteessä, hoitopaikan luona kylvyssä, myöhemmin katsomassa kun isä on uimahallissa ja loppupuolella uiskentelee vielä avannossa. Vesi elementtinä on kuvattu hienosti ja siinä mielessä se pysyy tärkeänä, kun alkupuolella mainitaan, että Uppiksen täytyy olla aina hiukan kostea, ettei se hermostu. Vedestä kun on tullut hänelle toinen elementti.

Elokuvan loppuun liutuaan hienosti. Hahmoilla ei ole alussa mitään selkeää päämäärää, minkä toivotaan täyttyvän, joten sen takia ei ole suurta loppukliimaksiakaan. Uppiksen runokoelma on hänen pieni päämääränsä, joten tietysti juuri ennen elokuvan loppua kirja ehditään kustantaa ja Uppis antaa jokaiselle oman kappaleensa lahjaksi. Kauniit jouluuusen koristeet peittelevät Uppo-Nallen ihanille talviunille.